Avainsana: Särö

Hamara on perustettu paitsi levittämään yleisesti vasemmistolaisia perspektiivejä eri yhteiskunnallisiin kysymyksiin myös ottamaan esille aiheita, jotka ovat olleet jollain tapaa kiusallisia tai muuten vähälle huomiolle jääneitä vasemmiston piirissä. Yksi ilmeinen tällainen aihe on niin sanottu cancel-kulttuuri, jota on vaikea kiistää ilmiönä, mutta johon moni vasemmistolainen ei ymmärrettävistä syistä puutu mielellään. Voitettavaa on vähän: on olemassa riski joutua itse negatiivisen huomion kohteeksi sekä tulla tahtomattaan antaneeksi eväitä oikeistolaisille: ”katsokaa nyt, vasemmistolaiset itsekin jo tunnustavat tämän ongelman!”. Kun aihe kuitenkin puhuttaa, ja tuntuu ainakin nimellisesti olevan monelle syy vieroksua vasemmistoa, on se hyvä ottaa puheeksi. Oma lukunsa on tietenkin se, kuinka moni näistä vieroksujista tosiasiassa kannattaisi vasemmistoa, jos se olisi heidän ymmärtämässään mielessä (eli miten täsmälleen?) ”woke”- ja ”cancel” -vapaa.

On ehdottoman olennaista taustoittaa keskustelu omilla ehdoilla. ”Woke” ja ”cancel-kulttuuri” ovat käsitteinä vakiintuneet sellaisten kriitikoiden ja usein suoranaisten äärioikeistolaisten suuhun, joiden tavoitteena ei ole vasemmistolaisten tavoitteiden ajaminen tai edes neutraali analyysi, vaan halu pitää kiinni jonkinlaisesta helposta viholliskuvasta ottamatta kunnolla selvää, mitkä kritisoitujen ”wokettajien” tavoitteet ja perustelut heidän toiminnalleen ovat.¹ Tässä tilanteessa näiden käsitteiden toistaminen sellaisenaan pelaa lähes väistämättä oikeistolaisten provokaattorien pussiin, sillä yleisessä keskustelussa woke ja cancel-kulttuuri tarkoittavat hyvin epämääräisesti lähes mitä tahansa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden pyrkimyksiä. Vielä 1990-luvulla kuitenkin esimerkiksi homoseksuaalisuuden hyväksyminen näyttäytyi useimmille sen ajan ”wokena”, mikä riittänee perusteluksi siitä, ettei tällaisia hyvin epämääräisiä arvolatautuneita termejä ”aikamme ongelmasta” tule omaksua kritiikittä.

On kuitenkin jollain lailla oireellista, ettei vasemmiston piirissäkään ole juuri avattu näitä julkisessa keskustelussa jatkuvasti viliseviä käsitteitä analyyttisesti ja kriittisesti. Rivien välistä tai joskus suoraankin on luettavissa, että monien vasemmistolaisten mielestä koko ilmiössä on kyse täysin oikeiston luomasta olkiukosta. Uskoakseni tämäkään ei aivan pidä paikkaansa, vaikka ilmiökentän yhteiskunnallista merkitystä liioitellaan usein absurdilla tavalla. ”Cancel-kulttuuri” on todellakin haitallista, mutta vielä haitallisempaa on siitä tällä hetkellä käytävä keskustelu.

Itse lähtisin liikkeelle seuraavasti. Sen sijaan että puhutaan ”wokesta”, voidaan puhua identiteettipolitiikasta ja polarisaatiosta, jotka ovat verraten neutraaleja tutkimuksessakin yleisesti käytettyjä termejä. ”Canceloinnin” tapauksessa kuvaavampi termi on ”de-platforming”, jolle ei taida olla toistaiseksi sujuvaa suomennosta. Kyse on pyrkimyksestä estää poliittisesti haitallisena pidetyn henkilön mahdollisuuksia esittää ideoitaan viemällä eri tavoin potentiaaliset vaikuttamisalustat hänen ulottuviltaan. Jyrkemmässä muodossaan koko kyseisen henkilön elämää pyritään haittaamaan eri tavoin, jolloin ollaan aina jo moraalisesti hieman kyseenalaisella maaperällä.

Silloin, kun tällaiset pyrkimykset menevät selkeästi liiallisuuksiin, riittänee erityisen ”canceloinnin” käsitteen sijaan ihan vaan ”maalittaminen”, sillä siitähän olennaisesti on kyse: tietyn yksilön valikoimisesta kohtuuttomissa määrin de-platformauksen kohteeksi sen sijaan, että huomio kiinnittyisi laajemmin itse ilmiöön, jota kyseisen yksilön katsotaan edustavan. ”Canceloinnista” puhuminen mahdollistaa ajatuksen, että ”äärivasemmistolla” on jonkinlainen oma yhtä vahingollinen toimintakulttuurinsa kuin äärioikeiston yhteydessä useammin käytetty maalittaminen. Yksinkertaisesti maalittamisesta puhuminen asettaa sen sijaan ”molemmat ääripäät” suoraan vertailuun, jolloin pitäisi olla hyvin ilmeistä, että äärioikeiston maalituskampanjat ovat huomattavasti tavallisempia, tyypillisesti vielä paljon häijympiä, ja toimivat suuremmalla volyymilla kuin vasemmiston vastaavat.

Kun taas halutaan korostaa, että kyseessä on jonkinlainen laajempi selkeästi toksinen kulttuurinen ilmapiiri, voidaan mielestäni käyttää ”cancel-kulttuurin” sijaan uhriutumiskulttuurin käsitettä. Muutoin loputtoman tuntuisessa kirjallisestikin epäkoherentissa vuodatuksessaan Uhriutumisen kulttuuri Daniel Nylund tekee yhden kiinnostavan huomion. Ihmisiä puhuttava uhriutumisen ilmiö (joka yhdistetään, mielestäni virheellisesti, nimenomaisesti ”vasemmistoon”) on mahdollinen vain sitä taustaa vasten, että elämme laajemmassa historiallisessa jatkumossa ”uhrikulttuurin” kautta. Aikanaan käytäntö, jossa liialliseksi paisunut eripura yhteisössä voitiin selvittää laajamittaisemman väkivaltaisen konfliktin sijaan valitsemalla yksi uhri, syntipukki, jonka niskaan kaikki paha sysättiin, oli vallankumouksellinen. Käytännön kääntöpuolena on se, että vaikka juuri uhrikulttuuri on mahdollistanut yksilöllisyyden siinä merkityksessä kuin nykyään sen ymmärrämme, se mahdollistaa samalla uhriutumisen. Täysin toisenlaisessa kulttuurissa niin oikeutettu (esim. raiskauksen uhri) kuin perusteeton uhriutuminen on mahdotonta, sillä koko idea ei tule edes kenellekään mieleen, ja jos tulisi, siihen suhtauduttaisiin niin sanotusti tonnin setelillä, eikä se herättäisi minkäänlaisia tunteita suuntaan tai toiseen.

***

Kun asiat on tällä tavoin asetettu oikeisiin mittasuhteisiin, päästään kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen: siihen, että myös vasemmistossa esiintyy maalittamista, jolla on omia erityispiirteitään. Otan esille kaksi mielestäni selkeää viimeaikaista tapausta: vasemmalle kallellaan olevan kirjallisuusalan Särö-lehden joutumisen maalittamisen kohteeksi sen jälkeen, kun lehti julkaisi yhden Timo Hännikäisen (ei-poliittisen) esseen ja arvostelun Hännikäisen kirjoittamasta (käsittääkseni pääpiirteiltään asiallisesta) Stalin-elämänkerrasta sekä vastaavan tapauksen anarkisti Emilia Männynvälin (erityisesti työväenluokkaista) naiseutta käsittelevän teoksen tiimoilta, jota tulkittiin transvihamielisenä. Siinä missä hahmotan nämä tapaukset ”cancel-kulttuurin” ilmentyminä, otan esille myös kolmannen tapauksen, jossa uhriutujia ovat tyylipuhtaasti ne, jotka puhuvat ”canceloinnista”: Tanja Rönkön gradun hylkääminen (joka nousseen kohun jälkeen muutettiin hyväksytyksi alimmalla arvosanalla 1/5).

Aloittaen ensin mainitusta tapauksesta, on varmasti tarpeetonta kerrata yhdellekään lukijalle, miksi Hännikäistä pidetään syystä erittäin toksisena kulttuurivaikuttajana. Yksikään vasemmistolainen tuskin haluaa antaa Hännikäiselle avointa tilaa edistää poliittisia tarkoitusperiään. Hännikäisen tekstien julkaisua seurannutta maalittamista käsittelevässä tekstissään ”Itsesensuuriin painostaminen ei vähennä maailman pahuutta” Särön päätoimittaja Mark Mallon lainaa omaa aiempaa vastaustaan Hännikäiseen liittyvien tekstien julkaisua vastustaneelle henkilölle:

”Tiedämme kyllä Hännikäisen poliittiset näkemykset ja teot, ja tietenkään nämä eivät vastaa miltään osin omaa ajatteluamme ja aatemaailmaamme, jos siitä huolestuit. Siksi emme sellaisia tekstejä julkaisisi häneltä tai keneltäkään muulta. Särö on vastuussa julkaisemastaan sisällöstä, ja noudatamme JSN:n vastuullisen journalismin ohjeita.”

Mallonin mukaan Hännikäinen on ”takavuosien erinäisistä törkyisistä ulostuloistaan ja poliittisista äärinäkemyksistään huonoa mainetta niittänyt, mutta myös laadukkaasta, asiallisesta ja epäpoliittisesta kirjallisesta tuotannostaan tunnettu”. Olen tästä samaa mieltä, ja olen itsekin arvostellut hyvin kriittisesti mutta myös ansioita esille nostaen Hännikäisen seksuaalista syrjäytymistä ja seksuaalisuuden tietynlaista markkinaistumista käsittelevän teoksen Ilman.

Säröä painostaneet tahot olivat kuitenkin sitä mieltä, että jos Hännikäinen näkyy miten tahansa, niin tekijä, joka tätä näkyvyyttä antaa, ansaitsee tulla maalitetuksi, riippumatta aiemmista ansioistaan. Kovin raakaa tämä maalittaminen ei vaikuta olleen, mutta yhtä kaikki siihen liittyy jossain määrin huolestuttavia piirteitä. Mallon kirjoittaa tästä varsin dramaattiseen sävyyn:

”Tulisiko maailmasta turvallisemman oloinen paikka, jos se steriloitaisiin uhkaavista ja epämiellyttävistä ihmisistä niin tehokkaasti, ettei heidän harmittomistakaan kirjallisuusanalyyseistään tai muista pohdinnoista, tai suruista tai iloista, kuuluisi enää pihahdustakaan? Käsi sydämellä, tulisiko?”

Toimivatko esimerkiksi Säröä maalittaneet henkilöt nyt samalla tavoin edesmennyttä toimittaja Perttu Häkkistä käsittelevän kirjan tekijätiimiä tai teosta niin ikään näkyvästi markkinoivaa Yleä kohtaan, kun kirjoittajakaartissa on mukana sama Hännikäinen? Vaikka koko Perttu Häkkinen -ilmiö on paljon poliittisesti kiistanalaisempi kuin Särön antama panos kulttuurielämälle, Hännikäinen on aiheuttanut laajamittaisia reaktioita ainoastaan jälkimmäisessä tapauksessa. Vaikuttaa siis siltä, että kyse ei todellisuudessa ole pelkästään Hännikäisestä, vaan ennen kaikkea halusta taistella yhdessä tiettyä osoitettua syntipukkia vastaan.

Ilmiöön on olemassa lukuisia relevantteja tulokulmia, joita olisi kiinnostavaa pohtia pidemmästikin, mutta pitääkseni esityksen edes jossain määrin kompaktina keskityn kahteen tekijään. Arkaaisin tausta ”cancel-kulttuurille” löytynee jo mainitusta syntipukki-ilmiöstä. Jokaisen yhteisön sisällä ilmenee jännitteitä ja yksi tehokas tapa niiden lievittämiseen on kautta aikain hyvin erilaisissa kulttuureissa ja yhteisöissä ollut joko sisäisen tai ulkoisen syntipukin valitseminen, johon koko yhteisön latautuneet aggressiot kohdistetaan. Tällöin viime kädessä tärkeää ei ole, kuka tai mikä tuo syntipukki on, vaan se, että sellainen löytyy säännöllisesti.

Toinen keskeisen oloinen tekijä on erottelu ideologiseen ja affektiiviseen polarisaatioon, jonka nostin esille arvostelussani Arttu Saarisen teoksesta Vastakkainasettelun aika: Poliittinen polarisaatio ja Suomi. Ideologinen eli poliittisiin tosiasiakysymyksiin liittyvä polarisaatio ei ole lähtökohtaisesti erityisen ei-toivottavaa, vaikka se voi tietysti saada pelottavia piirteitä (äärimmäinen esimerkki Suomesta on vuoden 1918 sisällissota). Kun yleisessä keskustelussa puhutaan polarisaatiosta negatiivisessa sävyssä, tarkoitetaan yleensä erityisesti affektiivista polarisaatiota, jossa asiakysymysten sijaan polarisoiva elementti on kahden sosiaalisen ryhmän vastakkaiset identiteetit. Juuri tästä on kyse silloin, kun vasemmistossa lähdetään mukaan maalittamiskampanjoihin ilman, että tätä osataan oikeastaan perustella ”syrjinnälle ei tule antaa mitään tilaa” -tyyppisiä iskulauseita pidemmälle.

Mallonin vastine maalituskampanjaan on sekin kuitenkin kaukana ongelmattomasta. Mallonin itsensäkin luulisi kiinnittäneen huomiota siihen, että nimenomaan äärioikeistolaiset tai ainakin ”anti-woke” -ihmiset ovat jakaneet hänen tekstiä innoissaan sosiaalisessa mediassa. Tyypillinen narratiivi on ollut, että nyt rohkeat vasemmistolaisetkin myöntävät ”cancel-kulttuurin” uhkaavan yleisesti sananvapautta, ja että otamme ensiaskelia kohti totalitarismia. Mallon itsekin vihjailee oikeastaan tähän suuntaan melko suoraan:

”Jos haluamme yhteiskunnan, jossa tietyiltä henkilöiltä evätään julkinen ilmaisunvapaus, tästä uudesta yhteiskuntajärjestyksestä on puhuttava avoimesti. On puhuttava siitä, minkälaisiin tekoihin syyllistyneillä ei ole enää oikeutta puhua poliittisista asioista. On puhuttava siitä, mihin tekoihin syyllistyneillä ei ole enää oikeutta puhua mistään. On puhuttava siitä, mihin tekoihin syyllistyneillä ei ole enää oikeutta puhua koskaan mistään. On puhuttava siitä, koskeeko puhekielto myös heitä, jotka ovat puhuneet tai julkisesti näyttäytyneet puhekiellossa olevan kanssa. On puhuttava siitä, kenelle annetaan valtuudet päättää siitä, mistä teoista lankeaa puhekielto.”

Tällainen puhe on aivan puhtaasti ”anti-woke” -saarnaajien tyypillistä litaniaa. Vaikka sympatiani ovatkin maalittamisen suhteen Mallonin puolella, on rehellisyyden nimissä sanottava, että totalitarismin pelko tässä yhteydessä on täysin todellisuudesta vieraantunutta. Jonkinasteista uhkaa demokratian tilasta Suomessa on tosiaankin tällä hetkellä havaittavissa, nimittäin perussuomalaisten hallituksen nousuun myötä. Esimerkiksi Unkarin kehitys pois puhtaasta demokratiasta alkoi monilla hyvin samankaltaisilla kehityskuluilla kuin mitä Suomessa tapahtuu tällä hetkellä. Keskeinen elementti tässä oli tulevien totalitaaristen vallanpitäjien uhriutuminen siitä, että ”mitään ei saa sanoa”.

Aiemmin lainattuun dramatiikkaan nähden hieman kummallisesti Mallon itsekin kuvailee omaa tapaustaan ”pieneksi mutta kirskuvaksi meteliksi” ja toteaa seuraavasti:

”Toimitukselle tipahdelleiden kriittisten palautteiden määrä jäi lopulta hyvin vähäiseksi. Viestejä tai puheluja, joissa Säröä kiitettiin rohkeudesta julkaista Hännikäistä ja ylipäätänsä noudattaa omaa linjaansa, tuli kuusinkertaisesti – toimittajilta, kirjallisuustutkijoilta, kustantajilta, kirjakauppiaalta, prosaisteilta, runoilijoilta.”

Varsinainen konkretia maalittamisen häijyydestä jää niin ikään melko kapeaksi:

”Pian McCarthy-tekstin julkaisemisen jälkeen toimituksen postilaatikkoon saapui viestejä kulttuurilehtien päätoimittajilta ja toimittajilta, jotka vaativat Säröltä perusteluja palstatilan antamisesta Hännikäiselle. Särön linja ei sovi, sanottiin yhdessä viestissä. ’Mikäli ette ole valmiita poistamaan hiljattain julkaisemianne Hännikäisen ja hänen tuotantoaan koskevia kirjoituksia…’ sanottiin toisessa viestissä. Kolmannen viestin kirjoittaja antoi ymmärtää, että Säröllä voi kohta mennä huonosti. […] Paria päivää myöhemmin erään kansainvälisen organisaation edustaja ilmoitti Särölle, että hän on suositellut kollegaansa olemaan organisaation maineen vuoksi kirjoittamatta jo sovittuja tekstejä Särölle, syynä Hännikäiseltä julkaisemamme kirjaessee. (Henkilö joutui omien sanojensa mukaan painostetuksi esimiehensä taholta, joten häntä suojellakseni muutin tapauskuvausta hieman.)”

Jos näitä katkelmia verrataan jo kauan aikaa jatkuneeseen systemaattiseen oikeiston harjoittamaan maalittamiseen, joissa tappo-, kidutus- ja raiskausfantasiat ovat arkipäiväisiä, Mallonin tapaus ei niin sanotusti jää historiankirjoihin, vaikka sitä voikin pitää epämiellyttävänä ja motiiveiltaan huonosti perusteltuna.

***

Toinen uudempi jossain mielessä verrannollinen tapaus on tunnetun vasemmistoaktivistin Emilia Männynvälin teoksen Toiste en suostu katoamaan synnyttämä polemiikki (Männynväli itse tosin on toistuvasti irtisanoutunut vasemmistosta ja ilmaissut kannattavansa nimenomaisesti anarkismia). Männynvälin piti esiintyä tapahtumassa nimeltä Varjokirjamessut, mutta hänen esiintymisensä peruttiin, koska teoksen yksi luku koettiin transvihamieliseksi. Varjokirjamessut julkaisi asiasta vastineen.

Teoksen lukeneena en henkilökohtaisesti kykene näkemään siinä varsinaista transvihamielisyyttä, mutta sen ensimmäisestä nimikkoluvusta löytyy kyllä muutama kummallisen uhriutuva katkelma, joita on vaikea selittää muuten kuin implisiittisen transfobian pohjalta. Nämä katkelmat tuntuvat sitäkin oudommilta sitä taustaa vasten, että Männynväli vaikuttaa monessa liemessä keitetyltä, hyvin paksunahkaiselta henkilöltä. Männynväli puhuu teoksessaan paljon siitä, kuinka lapsen saaminen järisytti hänen maailmaansa. Tässä kohtaa pohdinta saa kuitenkin kummallisia piirteitä:

”Olisihan mahdollista, ettei lapsi myöhemmin kokisi itseään tytöksi. Ja jos tuo tunne jonain päivänä muodostuisi pysyväksi ja vahvaksi identiteetiksi, olisi minun sitä äitinä tietysti kunnioitettava. Puntaroin asiaa ja tuumasin, että sitten mennään sen mukaan, mutta siihen asti yksinkertaisemman kautta. On loppujen lopuksi hyvin harvinaista, että lapsi ei aikuistuttuaan omaksu niin sanottua biologista sukupuoltaan. Todennäköisempänä uhkana pidin sitä, ettei lapsi oppisi arvostamaan itseään, jos fyysisestä sukupuolesta vaiettaisiin niin perin pohjin, ettei sille annettaisi edes sanaa. Etenkin, kun hän oli tyttö. Olisiko mitään misogyynisempää kuin sanoa, ettei naisesta syntyvällä naisella ole mitään tekemistä naisen kanssa? Yhtäkkiä tuntui hirveän hyvältä sanoa iloisena ja ylpeästi, että tyttö!” (Männynväli 2023, 19.)

”Tänä päivänä ’ihan tavalliselle naiselle’ on tehty tavattoman vaikeaksi osallistua heitä koskevaan keskusteluun. Heidät on suljettu ulos siitä luomalla hirvittävä akateeminen uuskieli sukupuolesta ja vaatimalla sen täydellistä hallintaa. (Yksittäisen erheen toki saattaa saada anteeksi osoittamalla mitä suurinta nöyryyttä ja lupaamalla parantaa tapansa. Ripin moderni muoto.) Mutta mitä seuraa siitä, jos jokaista ihmistä niin syvästi koskettavasta asiasta kuin sukupuoli ei ole lupa puhua kuin niiden, jotka paitsi hallitsevat alati muuttuvan akateemisen diskurssin sanastoineen täysin myös omaksuvat juuri tietyn harvain hallussa olevan ideologian?” (Männynväli 2023, 24–25.)

Olen itse viettänyt akateemisessa maailmassa viimeiset 20 vuotta ja ensimmäiset 10 niistä olisin varmaankin taputtanut innoissani käsiäni näille katkelmille. Nykyään kysyisin kuitenkin, missä tilanteessa ihan täsmälleen ottaen ”sukupuolesta ei ole lupa puhua kuin niiden, jotka paitsi hallitsevat alati muuttuvan akateemisen diskurssin sanastoineen täysin myös omaksuvat juuri tietyn harvain hallussa olevan ideologian”? Mitään konkreettisia esimerkkejä Männynväli ei ota esille, ja ilman sellaisia katkelma kuulostaa valitettavasti retoriikkaa myöten oikeistokonservatiivien uhriutumiselta. Koettu oma uhriuden tunne projisoidaan siihen, että joku muu muka uhriutuu. Männynvälin tapauksessa teksti on erityisen kummallista, sillä hänellä nimenomaan ei ole ollut normaalisti tapana uhriutua kovemmassakaan paikassa (teoksessaan hän kertoo kohtuullisen rajujakin esimerkkejä kohtaamastaan maalittamisesta).

Varjokirjamessujen mukaan:

”Myöhemmin samana päivänä Männynväli latasi Instagram-tililleen Varjokirjamessuhaastattelunsa mainoskuvan, jonka päälle hän oli lisännyt punaisella sanan ’canceled’. Postauksen tekstiosassa hän kertoi esiintymisensä peruuntumisesta ja ilmoitti syyksi sen, että kirjan ’subjektiivinen, varsin intiimeitä ja kipeitäkin asioita käsittelevä nimiessee siitä, miten [hän on] kokenut tyttönä elämisen ja naiseksi kasvamisen tässä yhteiskunnassa’ oli ollut Varjokirjamessuille sopimatonta. (Hän on sittemmin poistanut postauksensa.) Männynväli sai heti runsaasti näkyvää tukea. Monet haastoivat tiukin sanankääntein sosiaalisessa mediassa, yksityisviestein ja kasvokkain Varjokirjamessujen päätöstä jättää ohjelmanumero pois.”

Männynväli vaikuttaa ainakin ottaneen niin sanotusti kaiken ilon irti ”canceloiduksi” tulemisestaan. Hän ei ole tietääkseni tehnyt vastaavia päivityksiä lukuisista tapauksista, joissa hän on tullut nimenomaan naisena syrjityksi eri tavoin. On vaikea välttyä ajatukselta, että kyseisessä päivityksessä Männynväli uhriutui käyttäen hyväkseen suhteellista valta-asemaansa sosiaalisessa mediassa verrattuna Varjokirjamessuihin ja tapahtumaan assosioituviin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin.

Itse Varjokirjamessujen perumispäätös vaikuttaa kyllä minusta erikoiselta. Männynvälin teoksen ensimmäisessä luvussa on muutamia katkelmia, joissa tuodaan ilmi omituista näkemystä siitä, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöillä on jonkinlainen valta-asema erityisesti akateemisessa maailmassa, jota he käyttävät hyväkseen syrjiäkseen niitä ketkä kehtaavat olla ”tavallisia naisia”. Kokonaisuudessaan teos on kuitenkin yksi kiinnostavimpia viime vuosina lukemiani yhteiskunnallisia kirjoja. Itse asiassa siinä puhutaan sukupuolesta vain verraten pienen osan ajasta; huomattavasti suuremmassa osassa työnväenluokkaisuuden käsittely, ja osa teoksesta käsittelee jopa henkisyyttä sekä kuolevaisuutta. Kokonaisuutena teos on mielestäni äärimmäisen ansiokas ja ansaitsisi tulla käsiteltynä jonain aivan muuna kuin transfobian edustajana huolimatta yhteensä ehkä sivun mitasta kyseenalaisia pätkiä. Männynvälin kohteleminen niin paatuneena transvihaajana, ettei hänen kanssaan voi edes keskustella, tuntuu erikoiselta.

Olennaisempaa on kuitenkin Varjokirjamessujen vastineessaan esiin tuoma seikka, etteivät he ole mitenkään ”canceloineet”, siis maalittaneet Männynväliä, vaan yksinkertaisesti peruneet hänen esiintymisensä. Männynvälin kaltaisen kovanahkaisen anarkistin luulisi enintään näyttävän ”tonnin seteli” -naamaa sen sijaan, että hän uhriutuu näyttävästi sosiaalisessa mediassa. En ole itsekään kunnioittanut Varjokirjamessujen toivomusta olla ruotimatta tapausta julkisesti sen enempää, mutta tämä johtuu vain siitä, ettei parempaakaan esimerkkiä ”cancel-kulttuurista” yksinkertaisesti löydy Suomesta ainakaan viime vuosilta. Mitään sellaista cancel-kulttuuria, josta toreilla puhutaan, ei varsinaisesti olekaan olemassa, vaikka epämiellyttäviä sosiaalipsykologisia ilmiöitä maailma on pullollaan kaikenlaisissa piireissä.

***

Kolmas parin vuoden sisään keskustelua herättänyt ”cancel-kulttuuri”-tapaus on Tanja Rönkön aluksi hylätty ja sittemmin kohun myötä alimmalla arvosanalla 1/5 hyväksytty gradu Breaking the Silence: Current discussion on sexual violence in Japan and in the West in connection with intersectional feminism, jonka Ari Helo nosti yleisen mediahuomion kohteeksi blogitekstillään. Helon teksti vaikuttaa ensi silmäyksellä melko uskottavalta, ja on myönnettävä, että ensimmäinen reaktioni oli ”ahaa, ilmeisesti tällaista tosiaankin tapahtuu joskus”. Helo on tehnyt ansiokkaan uran tutkijana, ja kun hän käyttää kaiken akateemisen auktoriteettinsa sekä retorisen osaamisensa, ei ole ihme, että etenkin moni akateemista maailmaa tuntematon ottaa tekstin vastaan kritiikittä. Osuuhan se myös täydellisesti narratiiviin ”cancel-kulttuurista”. Useampi minunkin tuttuni, jotka eivät kuulu millään tavalla pahimpiin äärioikeistolaisiin öyhyttäjiin, jakoi tekstin Facebookissa ilman omia kommentteja, mistä voisi päätellä, että he pitivät sitä kohdallisena.

Tekstissä ”intersektionaalisuus” nostetaan syntipukiksi, eikä sitä totuttuun tapaan määritellä mitenkään. Intersektionaalisuushan tarkoittaa lyhyesti 90-luvulla vakiintunutta näkökulmaa, jonka mukaan syrjinnän muotoja on useita ja ne risteävät keskenään erilaisilla tavoilla. Todella radikaalia ja kummallista tällainen intersektionaalisuus! Mitä tällaisen tutkimusotteen kritisointi oikeastaan edes tarkoittaisi? Sitä, että syrjintää ei ole olemassa ylipäätään, vai sitä, että syrjinnän eri muodot ovat täysin toisistaan riippumattomia? Tällaisia väitteitä kukaan ei tietenkään esitä, mutta jostain syystä intersektionaalisuus kuitenkin ahdistaa.

Myöskään itse graduun ei Helon puolustuspuheessa viitata kertaakaan. En ole itsekään sitä kokonaan jaksanut syynätä läpi, mutta selvää on jopa täysin eri aloilta tulevalle tutkijalle, ettei gradu ole missään tapauksessa arvosanan 3 tasoinen, saati vahvempi, toisin kuin Helo antaa ymmärtää. Gradun tiivistelmästä ei käy millään tavalla ilmi, mitä siinä täsmälleen tutkitaan, mistä lähtökohdista, tai mihin päädytään. Sama pätee jossain määrin koko graduun. Jo tiivistelmä on täynnä kyseenalaistamatta ja määrittelemättä omaksuttuja ”woken” kaltaisia käsitteitä. Teksti kulkee epäkoherentisti, ja kirjoittaja tuntuu ajattelevan, että mahdollisimman suuri määrä lähdeviittauksia (joista ylivoimainen enemmistö koostuu aivan muusta kuin tutkimuskirjallisuudesta) korvaa uskottavan analyysin ja argumentaation puutteet.

Helo on oikeassa siinä, että graduja hylätään verraten harvoin, ja tämäkin gradu osoittaa sen verran tieteellisen käytännön alkeita, etten rohkenisi hylätä sitä. Opinnäytetyön hyväksytyksi saaminen on tietenkin useimmille opiskelijoille valtavan tärkeä asia, ja tässä mielessä voisin varovasti arvioida, että kohu oli siinä mielessä positiivinen asia, että sitä kautta gradu tuli ansaitusti hyväksytyksi. Ei tästä vielä kuitenkaan vuosisadan cancel-tapausta saa aikaiseksi.

***

On mahdollista, että minulta on jäänyt jotain huomaamatta, mutta olen käsitellyt yllä viimeisen parin vuoden ajalta kaikki esille nousseet ilmiselvänä pidetyt ”cancel-kulttuurin” ilmentymät. Niitä on kokonaista kolme, ja yhdellä niistä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Ainoastaan Särö-lehden tapauksen voi laskea maalittamisen piiriin, mutta verrattuna siihen, mitä liberaalit tai vasemmistolaiset toimittajat, akateemikot ja aktivistit kohtaavat jatkuvasti äärioikeiston taholta, koko tapauksesta puhuminen samassa yhteydessä tuntuu kornilta.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö vasemmistolaisessa kulttuurissa olisi toksisia piirteitä, joita ”cancel-kulttuurin” idea kuvaa jollain tavalla. Ongelma on kuitenkin 99%:sti vasemmiston sisäinen, ja loogisinta ”anti-woke”-räävääjille olisikin vain virnistellä itsensä kipeäksi, kun vasemmistossa kontrolloidaan kuoliaaksi kaikki potentiaalinen aktiivisuus, jossa pyrittäisiin lähestymään sellaisia ihmisiä, jotka eivät jo valmiiksi ole vasemmiston piirissä.

Mallon päättää tekstinsä runollisesti: ”Vapauden tuulenriekaleet hajottavat matalapaineen, ja kohta kaikkien on taas helpompi hengittää”. Tästä en olisi niinkään vakuuttunut, mutta toivoa toki sopii ja kannattaa. Samalla kun vakavia vastavoimia yhä totaalisemmaksi muuttuvalle kapitalismille on yhä vähemmän, naisten ja vähemmistöjen oikeuksia polkeva ilmastodenialistinen äärioikeisto voimistuu, myös affektiivisen polarisaation voimistuminen vasemmiston keskuudessa on tosiasia. Tähän on järkevintä reagoida olemalla reagoimatta julkisesti (vaikka toiminkin tällä tekstillä toisin). Yksityisesti sen sijaan on olennaista nostaa ”canceloinnin” ongelma avoimesti esille aina, kun siihen törmää, ystävällisesti mutta kompromissitta, pelkäämättä mahdollisia sosiaalisia seuraamuksia itselle. Se on usein nihkeää ja voi jopa olla joskus kohtuuton vaatimus jossain tilanteessa, mutta ainoastaan tällä tavoin voidaan estää se, että muutama toksista kulttuuria ylläpitävä orjamoraalin edustaja lamaannuttaa merkittävällä tavalla erilaisia vasemmistolaisia toimintaympäristöjä.

Äänekäs eronteko ”siihen vasemmistoon, joka canceloi” tuntuu varmasti houkuttelevalta, enkä voi väittää, ettei tällaista olisi välillä Hamarankin piirissä tapahtunut, mutta kyseessä on viheliäinen ansa. Tällä tavoin saa varmasti pääntaputuksia suunnalta jos toiseltakin, mutta kuinka usein kukaan on tällä konstin saanut ketään toimimaan konkreettisesti millään tavoin vasemmiston hyväksi?

Olli Pitkänen

1 Ironista kyllä, tämä on tietenkin täsmälleen sama asia, josta he ”wokettajia” kritisoivat. Projektio on toden totta vahva psykologinen voima, eikä kukaan liene siltä täysin turvassa.

Lähteet:

Helo, Ari. 2023. Saako intersektionaalista tutkimusotetta kritisoida? ”Breaking the Silence” -gradun tapaus.

Mallon, Mark. 2023. ”Itsesensuuriin painostaminen ei vähennä maailman pahuutta”. Särö.

Männynväli, Emilia. 2023. Toiste en suotu katoamaan. Tallinna: Into Kustannus.

Rönkkö, Tanja. 2022. Breaking the Silence: Current discussion on sexual violence in Japan and in the West in connection with intersectional feminism. Pro gradu -työ, Turun yliopisto. Luettavissa osoitteessa: https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022082456146

Varjokirjamessut. 2023. Tiedote 3.11.2023.