Arvostelu: Pyhä Eurooppa (Aki Cederberg)

Teos on kieltämättä melko nihkeä kommentoitava vasemmistolaisesta näkökulmasta, vaikka sen lähtökohta on kiinnostava ja se on joiltain osin myös laadukkaasti toteutettu. Yhtäältä se on huomionarvoinen erilaisten eurooppalaisten henkisten perinteiden kuvaamisessa ja toisaalta toteutettu visuaalisesti laadukkaasti niin painojäljen kuin runsaiden valokuvien puolesta. Toisaalta teoksessa on kaksi suoranaisen rasittavaa piirrettä, jotka vetävät lukukokemuksen ainakin omalla kohdallani selkeästi pakkasen puolelle.

Aki Cederbergin Pyhä Eurooppa (Basam Books, 2021) on teos, josta keskiverto lukija ei välttämättä tule kuulleeksi. Toisaalta kyse ei todellakaan ole mistään syvimmän undergroundin kuriositeetistä; kun varasin teoksen pääkaupunkiseudun kirjastosta hyvän aikaa sen julkaisun jälkeen, siitä oli yhä yli 400 varausta ennen minua – enemmän kuin yhdenkään aiemmin varaamani teoksen kohdalla. Sen ensimmäinen painos myi nopeasti loppuun, mikä ei ole tavallista suomalaisessa asiakirjallisuudessa. Teos on laajalti noteerattu ja korkealle arvostettu suurimmassa osassa suomalaista äärioikeistoa ja sen liepeillä. Tällöin nostetaan myös toistuvasti esille, että teos on saanut verraten vähän huomiota valtamedioissa. Tämän on katsottu tyypillisesti johtuvan ”vasemmiston” (eli enemmänkin liberaalien) oletetusta halusta tukahduttaa kaikki ideat, jotka liittyvät mihinkään ikuiseen ja ”ihmistä suurempaan”. 

Teos on kieltämättä melko nihkeä kommentoitava vasemmistolaisesta näkökulmasta, vaikka sen lähtökohta on kiinnostava ja se on joiltain osin myös laadukkaasti toteutettu. Yhtäältä se on huomionarvoinen erilaisten eurooppalaisten henkisten perinteiden kuvaamisessa ja toisaalta toteutettu visuaalisesti laadukkaasti niin painojäljen kuin runsaiden valokuvien puolesta. Toisaalta teoksessa on kaksi suoranaisen rasittavaa piirrettä, jotka vetävät lukukokemuksen ainakin omalla kohdallani selkeästi pakkasen puolelle. Ensinnäkin Pyhä Eurooppa on lähes 500-sivuinen järkäle, joka toistaa itseään koko mitalta. Teoksen perusidea, matkakertomus useilta retkiltä eurooppalaisen niin ”pakanallisen” kuin hieman vaihtoehtoisemman kristillisen uskonnollisuuden merkittäville paikoille, on sinänsä erinomainen ja näyttävällä kuvamateriaalilla ryyditetty. Se alkaa kuitenkin hyvin nopeasti toistaa itseään. Kuten eräs Good Reads -kommentoija hyvin tiivistää: ”Pääosa teoksesta on kuitenkin puuduttavaa toistoa ja tahatonta komiikkaa. Lähes joka aukeamalla juomasarvia nostellaan, uhrimaljoja kaadellaan ja pyhiä runoja lausutaan.”

Toinen rasittava piirre taas on tahattoman komiikan puolelle menevä ideologinen paatos. Vaikka Cederberg pyrkii pitämään teoksensa omien sanojensa mukaan irti politiikasta, sen sävy on tosiasiassa poliittisesti rasittavan julistava samanaikaisessa elitismissään ja tosiallisesti erittäin kapeassa ja marginaalisessa teoriapohjassaan. Niin sanotun traditionalismin pahimpien kliseiden mukaisesti nykymaailmaa halveksutaan, melkein kaikki siinä on hengetöntä, eurooppalaiset ovat kadottaneet juurensa, ja kaikkialla näkyy samaan aikaan sekä liian rahvasta junttiutta että ”tosielämästä” kirjoittajan mukaan irrottautunutta vääränlaista sivistystä (feminismi, nykyaikainen vasemmistolaisuus ja ylipäätään moderni idea ihmisten tasa-arvosta). Itsensä selittävänä esimerkkinä toimikoon vaikkapa seuraava katkelma:

”Ja kun modernit kuvitelmat ja valheelliset ajatusmallit kaatuvat, ne [pohjoiset jumalat] nousevat esiin ja ilmentyvät ihmisten maailmaa ravistelevina voimanpurkauksina. Vanhat jumalat uinuvat, mutta mikään nukkuva ei uinu ikuisesti. Kun yritys toisensa jälkeen pyrkii tekemään pohjoiset kansat osattomiksi ja riistämään heiltä pyhän maailmansa, kun moderni maailma muuttuu yhä ontommaksi ja sieluttomammaksi, vanhat jumalat heräävät. Silloin sodanjumala Odin astuu kohti paikkaansa kansan sisimmässä. Ja silloin Thor syöksee maahan rakeita ja ukkosta ja tuhoaa säälimättä jumalattoman roskaväen – aikamme todelliset jättiläiset ja kaaoksen voimat – joka on asettunut hänen väkeään vastaan.” (s. 31)

On melko toissijaista, antaako kirjoittaja harkitun koirapillikutsun vasemmistoa ja maahanmuuttajia vihaavalle äärioikeistolle, vai uskooko hän todella yllä olevan täysin epämääräisen ja miltei absurdin vastakkainasettelun tähdellisyyteen. Joka tapauksessa teos on täynnä vastaavaa paikallaan junnaavaa örinää. Jos kirjoittaja todella omaisi kohtuullisen sivistyksen erilaisista ajatteluperinteistä (lähinnä C.G. Jungin, Mircea Eliaden ja Julius Evolan kaltaisten marginaalisten hahmojen sijaan) ja puolustaisi matkakertomuksensa lomassa konservatiivista ja hengellistä maailmankuvaa täsmällisesti epämääräisten viholliskuvien sijaan, olisi lukukokemus ollut mittaamattomasti miellyttävämpi. Sen sijaan teoksesta paistaa läpi samaan aikaan halveksunta sitä kansanosaa kohtaan, jonka voisi perustellusti väittää autenttisimmin elävän enemmän esikäsitteellisestä kokemuksesta kuin moderneista teorioista sekä tosiasiallinen sivistymättömyys erilaisista teoriaperinteistä ja ylipäätään siitä kuuluisasta ”modernista maailmanmenosta”. Omalla kohdallani Pyhä Eurooppa oli erityisen suuri pettymys siksi, että tietyltä kaikkein ytimellisimmältä osin itse asiassa jaan kirjoittajan huolen. 

Pystyn mielestäni kohtuullisesti ymmärtämään myös erilaisia ateistisia maailmankuvia, mutta henkilökohtaisesti ajattelen Cederbergin tavoin, että ihminen on pohjimmiltaan uskonnollinen olento ja että nykyään tällaisen näkemyksen toteaminen ääneen herättää usein lähinnä huvittuneisuutta. Voin sinänsä allekirjoittaa täysin esimerkiksi seuraavan katkelman:

”Mistä kertoo, etteivät nämä myyttiset teemat enää kiinnosta nykyihmistä? Olen kuullut sanottavan, että myyttiset tarinat ovat ’aikansa eläneitä’ ja myyttinen taide ’lapsellista ja naiivia’. Nykyihmistä ei kosketa mikään suora eikä sankarillinen, hän on kadottanut yhteytensä mytopoeettiseen todellisuuteen – ehkä hän ajattelee kehittyneensä sen yläpuolelle. Kuitenkin myytit kertovat ajatonta totuutta ja puhuvat kaipuusta aina olleeseen – ne ilmaisevat todellisen ihmisen tarinan, jota ilman hän on auttamattomasti eksyksissä.” (s. 168)

Kuitenkin monet sanavalinnat jo tässäkin katkelmassa jättävät toivomisen varaa. Ilmaisut kuten ”todellinen ihminen” korostavat sellaisia puolia hengellisyydestä, jotka vähintäänkin muuttuvat helposti ongelmallisiksi. Erityisesti Cederbergin tapa asettaa tämänkaltainen tulkinta henkisyydestä vastakkaiseksi ”modernille materialismille” ei käytännössä johda mihinkään positiiviseen. Mikäli onkin totta, että monet ihmiset ovat kadottaneet yhteyden johonkin olennaiseen, uutta aitoa yhteyttä Jumalaan, luontoon, miten kukakin asian haluaa käsitteellistää, ei ole mahdollista löytää haukkumalla demokratiaa, tasa-arvoa ja feminismiä, sillä mikään näistä ei ole millään yksiselitteisellä tavalla henkisyydelle vastakkaista. Tämänkaltaiset syvät kulttuuriset muutokset tapahtuvat vain sisäsyntyisen, spontaanin, eri ihmisryhmien yhteyttä korostavan, useimmiten hyvin hitaan prosessin kautta. Henkilökohtaisesti en ylipäätään asettaisi henkisyyttä ja ateismia toistensa täydellisiksi vastakohdiksi, vaan useimmiten pyrkisin esimerkiksi pahamaineiseen kriittisen teorian koulukuntaan lukeutuvan Erich Frommin tavoin korostamaan niitä asioita, mitkä näinkin päinvastaisissa maailmankuvissa voivat olla yhteisiä, kuten ihmisen sekä parhaiden että pahimpien kykyjen pohtiminen, mytologisen kuvaston elinvoiman ja puhuttelevuuden arvostus ja ylipäätään olemassaolon mysteerin edessä hiljentyminen.

Käsitelläkseen uskottavasti niin laajaa ja syvällistä tematiikkaa kuin Cederberg on valinnut hänen tulisi ”modernin materialismin” kaltaisten olkiukkojen sijaan tehdä edes jonkinlaisia täsmällisempiä erotteluja kritiikissään. Kapitalistisen talousjärjestelmän, nykyaikaisen tasa-arvon idean, feminismin eri muotojen tai vaikkapa modernin luontokäsityksen välillä on tietenkin erilaisia yhteyksiä, mutta näin laajojen, erilaisten ja sisäisestikin moninaisten ideoiden ymppääminen yhdeksi monoliittiseksi möröksi ei palvele mitään rakentavaa tarkoitusta. Lisäksi Cederberg useassa kohtaa väheksyy ”uuspakanallisuuden” ja ”esoterian” kaltaisia henkisyyden muotoja, vaikka jää täysin epäselväksi, miten hänen omat näkemyksensä täsmälleen ottaen eroavat näistä nimikkeistä. Cederbergin ottaessa täysin annettuna vaikkapa C.G. Jungilta peräisin olevan ”synkronisiteetin” käsitteen syntyy vaikutelma pikemminkin vaihtoehtoisen henkisyyden erittäin hajanaisen kentän sisäisestä pikkumaisesta nokittelusta kuin asiantuntevasta erilaisia maailmankuvia vertailevasta otteesta. Vaihtoehtoisesti Pyhä Eurooppa voisi olla puhtaasti ”vain” matkapäiväkirja. Laajuutensa ja vaivannäkönsä puolesta se olisi tällöinkin tavoin varsin kunnioitettava, itse asiassa lopputulostaan paljon parempi.

Olli Pitkänen

Antakaa valkoisille jotain tekemistä

Viime kesäkuussa ympäri maailmaa puhkesi Black Lives Matter -protesteja, kun poliisi murhasi George Floydin. Silloin ei ollut pulaa artikkeleista, joissa valkoisia neuvottiin, kuinka osoittaa tukensa asialle.

Viime [vuoden] kesäkuussa ympäri maailmaa puhkesi Black Lives Matter -protesteja, kun poliisi murhasi George Floydin. Silloin ei ollut pulaa artikkeleista, joissa valkoisia neuvottiin, kuinka osoittaa tukensa asialle.

Artikkelit liittyivät lähinnä valkoihoisten käyttäytymiseen henkilökohtaisella tasolla ja mielenosoituksissa. Ohjeiden mukaan mielenosoitukseen osallistuttaessa dashikiin ei tulisi pukeutua, ja yleensäkin ärsyttävää käytöstä tulisi välttää mustien kanssa asioidessa. Mielenosoitusten ulkopuolella taas voitaisiin uhmata omia rasistikavereita tai perheenjäseniä. Tällaiset tekstit voidaan nähdä apuna hyvää tarkoittaville valkoisille heidän pyrkiessään  huomaamaan ja vähentämään jatkuvia mikroaggressioita. Vähemmän hyväntahtoisesti nähtynä voidaan kenties esittää, että tässä puhutaan vain etikettiohjeista, jotka on puettu poliittisen kouluttamisen kaapuun.

Kuluneen muutaman vuoden tapahtumat (Brexit, Donald Trumpin presidenttiys ja Boris Johnsonin pääministeriys) ovat motivoineet uudenlaisen joukon sosiaalisesti tiedostavia valkoisia nuoria. Olen tästä toisessa tekstissä kirjoittanutkin. Sosiaalisen median ja kutakuinkin monipuolisen julkaisumaiseman yhdistelmä on tehnyt heille tutuiksi käsitteet intersektionaalisuudesta, mustiin kohdistuvasta syrjinnästä ja valkoisten etuoikeudesta. Toki jotkin näistä sosiaalisen tiedostamisen ilmentymistä ovat luonteeltaan lähinnä performatiivisia, tökeröitä ja hieman epämukavia (kuten esimerkiksi Instagramin mustat ruudut solidaarisuuden osoituksena BLM-liikehdinnälle tai liittolaiseksi, ”allyksi” julistautuminen Twitterissä). Mutta sellaistahan sosiaalisen tiedostamisen kasvun tuska on. Jokaista tarkoituksenmukaista solidaarisuustoimintaa varten on myös olemassa ärsyttävä ja historiaa yksinkertaistava TikTok.

Kenties vielä kiinnostavampi kysymys on: miten poliittisia sympatioita osoittavien valkoisten tulisi tukea mustia ja ruskeita antirasistisessa taistelussa? Kusipäisen käytöksen välttäminen on yksi tapa. Muita hyviä keinoja ovat protesteihin osallistuminen ja kukkaronnyörien avaaminen. Nämä ovat kaikki tärkeitä ja konkreettisia pyyntöjä. Yksinään ne ovat kenties kuitenkin riittämättömiä. Huomion kiinnittyessä lähinnä välittömiin toimiin ja keskinäiseen kanssakäymiseen ovat laajemmat solidaarisuuspyrkimykset toisaalta kärsineet konkretian puutteesta. Valkoisille sanotaan, että heidän tulisi pyrkiä luopumaan etuoikeuksistaan taisteltaessa rakenteellista rasismia vastaan. Se kuulostaa hyvältä, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Minkälaisia etuoikeuksia sellaisella valkoisella, joka ei ole koskaan joutunut poliisin pysäyttämäksi tai tutkimaksi ja joka ei ole koskaan joutunut vaikeuksiin lentokentillä eikä ole koskaan joutunut syrjityksi työnhaussa nimensä perusteella,  on?  Puhuttaessa johtoasemassa olevista henkilöistä on hyödyllistä vedota heihin, jotta he palkkaisivat enemmän värillistä henkilökuntaa. Toisaalta tällaiset vetoamiset eivät juurikaan hyödytä tilapäisessä työsuhteessa olevaa tietotyöläistä. 

Vieläkin yksityiskohtaisemmilla määräyksillä voidaan todellakin kiskoa ihmisiä vastakkaisiin suuntiin. Annetut ristiriitaiset signaalit ovat saaneet alkunsa verkkomaailman identiteettipolitiikan teollisuuskomplekseissa. Niihin liittyvissä käskymuodoissa käsketään pysyä ”omalla kaistalla” ja ne sopivat melko huonosti yhteen niiden vaatimusten kanssa, joissa valkoisia edellytetään tuomaan esille rasismia sitä nähdessään. ”Tehtäväni ei ole kouluttaa sinua” -tyyliset tiuskaisut tekevät tyhjiksi rohkaisevat kehotukset siitä, kuinka tärkeää olisi oppia värillisiltä ja kuunnella heitä. Arkipäivän rotuun liittyvään lukutaitoon kuuluu tietenkin arvostelukyky ja henkilökohtaisen vastuun ottaminen. Esimerkkeinä tästä se, ettei kutsu kenenkään ihonväriä ”jännäksi värisävyksi”, mikroaggressioiden välttäminen ja myötäeläminen. Nämä vaatimukset ja ristiriitaiset iskulauseet supistavat kuitenkin valkoisten solidaarisuuden oman itsensä kyttäilyyn. Tämä kaikki osoittaa sen, että nykyajan identiteettipolitiikkaan liittyvässä ymmärryksessä on aukkoja. Rajat tulevat vastaan, kun identiteettipolitiikkaa yritetään tosiasiallisesti käsitteellistää ja järjestäytyä sen ympärille.

Minkä tänään ymmärrämme identiteettipolitiikaksi, on tulosta käsitteen vieraantumisesta sen radikaaleista ja antikapitalistisista juurista, kuten Asad Haider esittää teoksessaan ”Mistaken Identity”. Vieraantuminen on kestänyt hänen mukaansa vuosikymmeniä. Termin vuonna 1977 keksinyt seksuaalista tasa-arvoa ajanut mustien feministinen ja sosialistinen Combahee River Collective piti identiteettipolitiikkaa vallankumouksellisena projektina. Siinä pyritään suoraan osoittamaan sortava tekijä. Kyseessä ei ole erillinen strategia. Tässä yritetään paremminkin osoittaa erilaiset sortojärjestelmät, joissa rotu, luokka, sukupuoli ja seksuaalisuus kytkeytyvät yhteen. Tämä juontaa juurensa periaatteesta, jonka mukaan identiteetti luo haavoittuvassa asemassa olevien kollektiivin. Ajan saatossa peittelemättömän vallankumouksellinen ja antikapitalistinen toiminta on muuttunut ”vahingolliseksi kiinnittymiseksi” (”wounded attachment”), kuten Haider asian ilmaisee. Tällöin marginalisoituneena oleminen näyttäytyy itsessään identiteettinä.

Vahingollisen kiinnittymisen näkökulmassa ei pyritä etsimään yhteistä taistelumaastoa, missä vapautuminen tulisi mahdolliseksi. Tässä pyritään ennemminkin pitämään itsepintaisesti kiinni kärsimyksen ikuisuudesta ja muuttumattomuudesta, jolloin muiden tehtävänä on vain sen huomaaminen. Reilun neljän vuosikymmenen aikana identiteettipolitiikasta on tullut yksilökeskeisempää. Sen sijaan, että traumasta yritettäisiin vapautua, nyt keskitytään kasvavassa määrin trauman kokemiseen. Muutaman viimeisen vuoden aikana olemme nähneet, että globaalin pohjoisen poliisiväkivaltaan ja mustien vastaiseen syrjintään liittyvän kollektiivisen tilinteon ja identiteettipoliittisten visioiden välillä vallitsee jännite. Identiteettivetoisessa, atomisoituneessa identiteettipolitiikassa sorron muodot risteävät vain yksilötasolla. Ei ole yllättävää, että on vain vähän mukaansa tempaavia ja ehdotuksellisia visioita, joissa pohditaan valkoisten osallistumista antirasistiseen kamppailuun. Mikäli poliittinen toiminta lähtee liikkeelle yksilön identiteetistä (joka on kiintopiste itsessään), kääntyy valkoisten osoittama “liittolaisuus” kysymykseksi siitä, kuinka heidän nähdään käyttäytyvän valkoisina. Tällöin osallistuminen yhteisten tilojen järjestämiseen näyttelee sivuosaa.

Miltä yhteinen järjestäytyminen sitten voisi näyttää? Haiderin tapaan pidän historian tarkastelua ja Mustien panttereiden (Black Panther Party) politiikan opiskelua valaisevana. Rotuasiassa Mustien panttereiden itseorganisoituminen ja johtajuus ei edellyttänyt valkoisten ja muiden ei-mustien liittolaisten passiivisuutta. Kesäkuussa 1969 Chicagon Mustat pantterit muodostivat Sateenkaariliittouman yhdessä Young Lords -järjestön ja Young Patriots -ryhmän kanssa. Puertoricolainen Young Lords -järjestö vaikutti aluksi katujenginä, joka sittemmin politisoitui ja alkoi ajaa naapuruston vaikutusmahdollisuuden lisäämistä ja kansallista itsemääräämisoikeutta Puerto Ricolle. Young Patriots Organization koostui Chicagoon USA:n eteläosista muuttaneista työväenluokkaisista valkoisista. Sateenkaariliittoumasta tuli kansallinen esikuva. Mustat pantterit aloittivat sittemmin paikallistoiminnan myös New Yorkissa ja Oaklandissa sitoutuen peittelemättömästi antikapitalismiin rotujen väliset jakolinjat ylittäen. Kuten eräs New Yorkissa asunut Mustien panttereiden johtaja asian ilmaisi: “Näemme, että rasismi syntyy luokkataistelusta. Tarjotessamme ilmaista aamupalaa köyhille lapsille, tarjoamme sitä sekä köyhille valkoisille että köyhille mustille. 

Mustat pantterit eivät pitäneet sorron käsitettä ainoana luokka-analyysin lähtökohtana koalitioita rakennettaessa. Huey Newton (joka oli yksi Mustien panttereiden perustajista Bobby Sealen rinnalla) osoitti myös solidaarisuutta uusvasemmiston (1960- ja 1970-luvun “New Left”) tavoitteille, vaikka hän pitikin valkoisten keskiluokkaisten vallankumouksellisten käsitystä sorrosta “jonkin verran abstraktina”. Mustien panttereiden ja uusvasemmistolaisten anti-imperialistinen kamppailu yhdistyi Vietnamin sodan vastustamisessa ja maailmanlaajuisen kolonialistisen järjestelmän purkamisen vaatimisessa. Newton kertoi huomioitaan vankilasta käsin antamassaan haastattelussa Movement-lehdelle:

“On olemassa useita vallankumouksellisia valkoisia, jotka ovat aitoja pyrkimyksissään ryhmittyä uudelleen ihmiskunnan kanssa. Jotta heidän isiensä ja esi-isiensä ilmaisemista tavoitteista tulisi todellisuutta. — Nuoret valkoiset kumoukselliset pitivät meteliä Vietnamista, vaativat Latinalaisen Amerikan imperialistisen painostuksen lopettamista, vaatien vetäytymisiä Dominikaanisesta tasavallasta ja Afrikan siirtomaista. Tässä tilanteessa kumoukselliset valkoiset siis yrittävät liittyä sorrettujen puolelle sortajia ja valloittajia vastaan.”

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että nykyajan antirasistisen liikkeen tulisi vain matkia Mustien panttereiden estetiikkaa, retoriikkaa ja poliittisia näkemyksiä. Mustia panttereita tukeneet poliittiset yhteisöt ovat kuluneiden vuosien aikana pirstoutuneet erilaisten poliittisten uudelleenjärjestelyjen ja ryhmittelyjen kautta ja tukahduttamistoimenpiteiden sekä atomisaation takia. Panttereiden lähestymistapa liittoumien rakentamisissa osoittaa kuitenkin, kun puhutaan mustien ja ruskeiden itseorganisoitumisesta, ettei valkoisten vaihtoehdon tarvitse rajoittua vain protesteihin osallistumisiin,  mulkkumaisen käytöksen välttämiseen, tai loputtomiin valalupauksiin, joissa sitoudutaan epämääräisesti luopumaan omista etuoikeuksista. Kyseessä on vastavuoroinen liittoutuneisuus, joka pohjautuu luokkaan ja anti-imperialismiin. Viimeisten viiden vuoden aikana valkoisten politisoituminen on toistaiseksi rajoittunut ihmisten ajattelun muutokseen. Nyt olisi aika muuttaa myös tekoja. 

Kirjoittanut Ash Sarkar, Novara Media, 3.2.2021

Kääntänyt Heikki Ekman

Alkuperäinen teksti:

Ash Sarkar on brittiläinen vasemmistolaisaktivisti, toimittaja ja luennoitsija. Sarkar vaikuttaa vasemmistolaisella Novara Medialla, jonne hän kirjoittaa tekstejä ja julkaisee videoita (“OMFG Sarkar”-avainsanoilla) ajankohtaisista poliittisista aiheista liittyen muiden muassa talouskurin vastaiseen, rasisminvastaiseen ja feministiseen aktivismiin. Hän luennoi poliittisesta teoriasta Sandberg-Instituutissa. 

Ash Sarkariin liittyen:

https://novaramedia.com/category/video/omfgsarkar/

https://sandberg.nl/ash-sarkar/staff

https://www.theguardian.com/profile/ash-sarkar

Aiheeseen liittyen:

https://theconversation.com/chicago-1969-when-black-panthers-aligned-with-confederate-flag-wielding-working-class-whites-68961