Jason Stanleyn Näin toimii fasismi: Vastakkainasettelun politiikka on äärimmäisen tervetullut teos nykypäivän yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kiistanalaista teoksessa on lähinnä sen tapa käyttää käsitettä ”fasismi” hyvin yleisessä ja pejoratiivisessa muodossa. Lähestymistavan hyvä puoli on väsyttävän akateemisen pilkunviilaamisen puuttuminen; puhutaan niin sanotusti asioista niiden oikeilla nimillä. Ainoastaan alan pedanttia tutkijaa kiinnostaa lopulta oikeasti, millainen yhteiskuntajärjestys on täsmällisesti ottaen juuri fasistinen ja millainen esimerkiksi vain autoritaarinen. Stanley tuo tämän lähtökohdan selkeästi esille, mikä mahdollistaa värikkään ja syvällisen kuvauksen sellaisista sosiaalis-poliittisista piirteitä, joita on aina paljon myös liberaaliksi mielletyissä yhteiskunnissa ja jotka sopivalla tavalla korostuessaan ja henkilöityessään voivat muuntua täysivaltaisesti fasistiseksi yhteiskunnaksi.
Stanley tiivistää tällaiset piirteet 10:een ideaan, joista kunkin mukaan hän on nimennyt teoksen yhden luvun: myyttinen menneisyys, propaganda, anti-intellektuaalisuus, epätodellisuus, hierarkia, uhrius, laki ja järjestys, seksuaalinen ahdistus, sodoma ja gomorra sekä arbeit macht frei. Luvut ovat myös järjestetty niin, että niiden teemojen välille muodostuu väljä vuorovaikutussuhde; edellisestä päädytään seuraavaan Stanleyn mukaan jossain määrin myös yhteiskunnassa. Yhtä hyvin järjestyksen voisi tosin esittää myös toisin, kyse on lähinnä teoksen etenemisestä eikä eksaktista teoriasta koskien fasismin keskeisten piirteiden vuorovaikutusta.
Myyttinen menneisyys on lähes aina keskeinen osa fasistisen ajattelun tenhoa. Menneisyyden ihanneyhteiskunta on usein ollut suuri ja mahtava, mutta ennen kaikkea se ollut ”puhdas”, kun taas ”nykyajan” katsotaan edustavaa kaikkea korruptoivaa. Erityisesti tietoiset fasismin ideologit ovat ymmärtäneet, ettei myyttiseen menneisyyteen tarvitse todella uskoa. Olennaisempaa on sen propaganda-arvo. Stanley kuvaa kylmäävällä tavalla fasismille ominaisen propagandan funktiota yhteydessä, jonka moni yhdistäisi viimeisenä fasismiin:
”USA:n presidentti Richard Nixonin ’sota rikollisuutta vastaan’ on hyvä esimerkki ongelmallisten päämäärien naamioimisesta hyveellisillä. Harvardin historioitsija Elizabeth Hinton tarkastelee taktiikkaa kirjassaan From War on Poverty to the War on Crime: The Making of Mass Incarceration in America käyttämällä Nixonin kansliapäällikkö H.R. Haldemanin päiväkirjamerkintöjä: ’täytyy hyväksyä se, että tosiasiassa ongelmana ovat mustat’, Nixon toteaa päiväkirjamerkinnässä huhtikuulta 1969. ’Avaimena on kehittää järjestelmä, joka tunnustaa tämän vaikkei siltä näytäkään’. Suoralla ja järjestelmällisellä tavalla Nixon huomasi, että rikollisuuden hallitsemisen politiikka voisi tehokkaasti peittää hänen hallintonsa sisäpoliittisen ohjelman taustalla vaikuttavat rasistiset pyrkimykset. Nixonin ’lain ja järjestyksen’ retoriikkaa, joka tätä keskustelua seurasi, käytettiin peittämään rasistinen poliittinen agenda, josta puhuttiin täysin avoimesti valkoisen talon seinien sisäpuolella’” (s. 36–37.)
Fasismin anti-intellektuaalisuus ei olekaan välttämättä yksinkertaista ajattelun puuttumista, vaan sen ytimessä on eksaktin ja julkisesti kommunikoitavan asiantuntijatiedon sekä siihen liittyvien rationaalisten pelisääntöjen rajoissa käytävien kiistojen halveksuminen ja koko ajattelun kentän hämärtäminen eräänlaiseksi epätodellisuudeksi, jossa ei ole selkeää eroa myytin ja todellisuuden tai tieteellisen tiedon ja henkilökohtaisen perstuntuman välillä. Tällaisen epätodellisuuden tila jättää ainoaksi kouriintuntuvaksi tosiasiaksi viime kädessä valtaan perustuvan hierarkian.
Koska hierarkiat ovat ensisijaisesti sosiaalisesti tuotettuja (niiden väitetty pohja esimerkiksi biologiassa ei kestä kriittistä tieteellistä tarkastelua, vaan osoittautuu parhaimmillaankin hyvin minimaalisesti selitysvoimaiseksi), ne ovat jatkuvasti vaarassa sortua. Tähän liittyvä uhriuden tunne on hyvinkin todellinen, vaikka se ei olisi missään mielessä perusteltu. Nykyisiä itkuisen tuntuisia väitteitä ”tasa-arvon menemisestä liian pitkälle” (esimerkiksi Black Lives Matter -liikkeen tapauksessa) on hyvä tarkastella esimerkiksi sen valossa, että jo 1866 kansalaisoikeuksien takaaminen mustille orjille Yhdysvalloissa herätti myrskyisiä vastalauseita, joissa – niin absurdilta kuin se nykyperspektiivistä tuntuukin – väitettiin, että mustien oikeuksiin keskittyminen on syrjäyttänyt valkoisten oikeudet. Fasistinen propaganda ei koskaan vetoa pelkästään raakaan voimaan, vaan myös uhriuden tunteeseen siitä, että ”luonnollinen” hierarkia on syrjäytetty katalin keinoin. Menetetty etuoikeus tuntuu usein pahemmalta vääryydeltä kuin vakaa alisteinen asema. Tätä sosiaalipsykologista tosiasiaa fasistit ovat taitavia hyödyntämään. Kaiken tähän asti esitetyn summaa hyvin seuraava katkelma:
”Monien valkoisten amerikkalaisten mielestä presidentti Obaman täytyi olla korruptoitunut, koska ylipäänsä se, että hän oli valkoisessa talossa, oli eräänlaista perinteisen järjestyksen korruptoimista. Korruptioksi nähdään myös se, kun naiset saavuttavat sellaisen poliittisen valta-aseman, joka on tavallisesti varattu miehille – tai kun muslimit, mustat, juutalaiset, homoseksuaalit tai ’kosmopoliitit’ hyötyvät demokratian julkisista hyvistä kuten terveydenhuollosta tai edes nauttivat niistä yhdenvertaisesti. Fasistipoliitikot tietävät, että heidän kannattajansa katsovat heidän omaa, todellista korruptiotaan läpi sormien, koska heidän tapauksessaanhan se on vain sitä, että valitun kansakunnan jäsenet ottavat sen, mikä heille oikeutetusti kuuluu.” (s. 39.)
Laki ja järjestys on tietenkin keskeinen ideaali kaikenlaisille autoritaarisille ideologioille, mutta Stanley viittaa sillä tässä yhteydessä etenkin tapaan, jolla erilaisten vähemmistöjen tekemät todelliset tai kuvitellut rikokset (tai ylipäätään vain heidän olemisensa) saavat suhteettoman suuren huomion ja tuntuvat muodostavan suorastaan eksistentiaalisen uhan ”meidän” kunnialliselle ja lainkuuliaiselle elämälle. Seksuaalinen ahdistus viittaa tapaan, jolla tämä keskustelu sisältää usein seksuaalisen elementin. Kliseisimmässä muodossaan muualta tulevat aggressiiviset valloittajat raiskaavat ”meidän naiset”. Sodoma ja gomorra on ensimmäinen kuvaus juutalais-kristillisessä perinteessä siitä, kuinka Jumala tuhoaa seksuaalisesti korruptuituneet toiseuden edustajat. Kiintoisa huomio on, että jo tuolloin rappio sijoitettiin kaupunkeihin, kun taas maaseutu hahmottuu ”meidän” tyyssijana, jossa vanhat kunnolliset tavat ovat voimissaan – vastakkainasettelu, jonka olen ollut havaitsevinani voimistuvan Suomessakin viime vuosina. Arbeit macht frei kuvaa tätä samaa toiseuttamista ahkeruuden ja laiskuuden kautta; fasistinen ajattelu kuvaa aina vastustajansa ”loisina”, jotka elävät ”meidän” rehellisestä työstä.
Epilogissa Stanley osoittaa olevansa hyvin tietoinen teoksen populaarista luonteesta ja siitä, kuinka tälläkin tasolla se kohtaa hyvin nopeasti syytteen ”fasistien näkemisestä kaikkialla”. Fasismi on tietenkin vahva ilmaisu, mutta Stanleyn mukaan pääasiallinen syy karsastaa sanan ”fasismi” käyttöä on olennaisesti fasististen kehityskulkujen normalisoituminen yhteiskunnassa. Trump-ilmiö ja sen eurooppalaiset heijastukset puhumattakaan Puolan ja Unkarin aktuaalisesta luisumisesta pois demokratiasta ovat enemmän kuin riittävä syy unohtaa termeistä nillittäminen ja havahtua siihen, että liberaalista demokratiasta on tullut aivan liian annettuna otettu lähtökohta, jonka tuhoutumisen mahdollisuutta ei yleensä suostuta ajattelemaan edes silloin, kun se on jo käynnissä. Tietystä poleemisuudestaan huolimatta Näin toimii fasismi on systemaattinen esitys, jossa myös viitataan yhtenään valaisevalla tavalla eri alojen, erityisesti sosiaalipsykologian viimeaikaisiin tutkimuksiin. Kyseessä saattaa olla inspiroivin lukemani äärioikeistoa käsittelevä teos.
Olli Pitkänen
Hamara 