Laura Batesin Men Who Hate Women on teos, joka on paitsi teemoiltaan ajankohtainen myös minulle henkilökohtaisesti kiinnostava. Kuten toin ilmi Timo Hännikäisen teoksen Ilman arvostelussani, oma suhteeni naisiin on ollut kaikkea muuta kuin ongelmaton. Bates erittelee useita, monessa mielessä toisilleen vastakkaisiakin antifeminismin muotoja, jotka tavanomaisemmin typistetään yksinkertaisesti ”naisvihan” alle. Siinä missä itsestään selvänä otetusta feministisestä lähtökohdasta näitä ilmiöitä kohtaan koettu vastenmielisyys, niiden mittakaava ja kaikkialla näkyvät käytännön seuraukset sekä täysin vääristellyt ja vihamieliset näkemykset feminismistä eivät varmasti ole omiaan herättämään halua pidemmälle vietyyn erittelyyn ja ymmärtämiseen, sellaiselle olisi kuitenkin useasta eri syystä tarvetta. Tähän tehtävään Batesin teos on erinomainen aloituspuheenvuoro.
Kuten Bates osoittaa vakuuttavasti, MeToo-kampanjan herättämän huomion jälkeen erilaiset antifeministiset voimat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti samalla kun niiden suosio perustuu paljolti siihen, että ne ovat onnistuneesti levittäneet mielikuvaa ”feminismin menemisestä liian pitkälle”. Tätä ”backlash”-nimellä tunnettua ilmiötä on dokumentoitu jo pitkän aikaa feminististen edistysaskelien jälkeen systemaattisesti tapahtuvana ilmiönä1. Kuten monessa muussakin asiassa, uutta on kuitenkin internetin keskeinen asema, joka historiallisesti nuorena ilmiönä on vielä verraten huonosti tunnettu etenkin tutkimuksellisesta näkökulmasta. Batesin teoksessa käsitellään eritellen käytännössä kaikki keskeiset antifeministiset virtaukset, jotka ovat huomionarvoisia nykyisellä “informaatioaikakaudella” (incel-aate, Men Going Their Own Way, Pick-Up -pelimiehet, Miesten oikeus -aktivistit jne.). Kaikkia näitä sisäisestikin moninaisia ryhmiä yhdistävänä tekijänä toimii oikeastaan vain naisten tai ainakin feministien typistäminen yhdeksi homogeeniseksi kategoriaksi, johon liitetään tavalla tai toisella lähinnä negatiivisia piirteitä, sekä internetin hyödyntäminen äärimmäisen tehokkaalla tavalla propagandan levittämisessä.
Heti ensimmäisessä incel-ideologiaa2 käsittelevässä luvussa Bates nostaa esille tärkeän havainnon, jota en esimerkiksi itse ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Kun puhutaan terrorismista, nimenomaisesti naisiin kohdistuvista terrori-iskuista ei puhuta koskaan siitä huolimatta, että ilmiö on kiistatta olemassa. Bates listaa vuodesta 2009 alkaen lukuisia joukkosurmia, joissa tekijä on todistetusti perustellut tekoaan incel-ideologialla (s. 42-48). Ainoastaan yhdessä kanadalaisessa tapauksessa media ja viranomaiset ovat yhdistäneet teon terroriin. Tekojen vakavuudesta tämä ei ole kiinni; siinä missä islamistinen terrori hallitsee ylivoimaisesti mielikuvaa siitä, mistä terrorissa on kyse, myös esimerkiksi ympäristöaate on hyvin edustettuna niin ihmisten mielikuvissa kuin virallisissa raporteissa. Näin siitä huolimatta, että noin 15 vuoden aikavälillä ympäristöaktivismi ei ole vaatinut yhtäkään kuolonuhria samalla kun incel-miesten iskuissa on menehtynyt kymmeniä ihmisiä (s. 303).
Jos varsinaiset naisvihaan liittyvät terrori-iskut ovatkin terrorin kentän kokonaisuudessa verraten marginaalisia, ne ovat luonnollisesti vain jäävuoren äärimmäinen huippu. Naisiin kohdistuva väkivalta, joka tapahtuu tyypillisesti kotona neljän seinän sisällä, on paljon luultua yleisempää ja edelleen hyvin usein vähäteltyä ja kiistettyä (s. 181). Vaikka perheväkivallassa ei ole kyse terrorismista, sen motivaatio on usein samankaltainen misogyynisten terrori-iskujen kanssa. Lisäksi pitkälti internetin erilaisilta palstoilta lähtöisin olevat erilaiset misogyyniset ajatusmallit ovat Batesin mukaan levinneet aina politiikan ja bisnesmaailman huipulle asti. Jopa Men Going Their Own Way – miesten yhteisö, jonka ideana on elää mahdollisimman riippumatta naisista – on vaikuttanut aktiivisen negatiivisella tavalla naisten urakehitykseen (puhumattakaan tietenkin siitä, mitä tällainen ajatusmalli aiheuttaa sen omaksuneille miehille, jotka usein tosiasiassa kaipaisivat ennen kaikkea onnistunutta romanttista suhdetta). Bates tuo esille, kuinka useat vaikutusvaltaiset miehet bisnesmaailmassa ovat kyseisen yhteisön inspiroimana kieltäytyneet illallisista naispuolisten bisneskontaktien kanssa koska he pelkäävät, että kyseiset naiset voivat nostaa aiheettomia syytteitä seksuaalisesta häirinnästä. Joissain tapauksissa tällainen pelko voi olla vilpitön, mutta useimmiten on tietenkin tosiasiassa kyse tietoisesta tai tiedostamattomasta halusta estää naisia etenemästä urallaan (on sanomattakin selvää, että näissä tapauksissa mies on poikkeuksetta ollut naista korkeammassa asemassa).3
Kun puhutaan laajemmin antifeministisestä toiminnasta, sen negatiivista vaikutusta tasa-arvokehitykseen on vaikea liioitella. Tämä ”manosfääriksikin” kutsuttu internet-pohjainen löyhä ”yhteisö” on käytännössä vallannut suurelta osin feministisiä teemoja koskevan diskurssin nettimaailmassa ja näin ollen onnistunut saamaan oman propagandansa näyttämään valtavirtaiselta terveen järjen vaihtoehdolta koskien feminismiä. Jokainen voi itse testata Batesin melko hälyttävän havainnon: Kun kirjoitat esimerkiksi Youtuben tai Googlen hakukenttään ”feminism” tai ”what is feminism”, löydät ehkä ensimmäisenä enemmän tai vähemmän asiallisen ja asiantuntevan esityksen aiheesta, mutta välittömästi tämän jälkeen törmäät valtavaan määrään manosfääriin kuuluvaa tai sen rajoilla liikkuvaa voimakkaan asenteellista ja usein tiettyjä samoja ”vaihtoehtoisia faktoja” esimerkiksi raiskaustilastoista toistavaa materiaalia. Erityisesti Youtuben algoritmi imee välittömästi tähän vaihtoehtoiseen todellisuuteen ja näyttää sen lisäksi korkeintaan aidosti kehnoa tai antifeministisestä tulokulmasta sellaiseksi automaattisesti näyttäytyvää feminististä sisältöä, joka on manosfäärissä päätynyt maalituksen kohteeksi. Lopputuloksena erityisesti nuoret miehet päätyvät pitämään Jordan Petersonin kaltaisia hahmoja ”kahden ääripään” välisenä tolkun äänenä ilman, että taustalla on välttämättä lähtökohtaisesti erityisen voimakasta asenteellisuutta.
Jotain toki jää aina kaipaamaankin kaikilta teoksilta. Vaikka Bates tiedostaa hyvin, että naisvihan eri muotojen täsmällisempi ymmärtäminen kaipaisi miesten keskinäisen valtadynamiikan tarkempaa analyysiä, hän ei lopulta mene kovin syvälle tähän suuntaan ilmiöiden ymmärtämisessä. Teoksessa on myös amerikkalaiselle tyylille ominainen hieman julistava sävy ja erityisesti heti kaksi ensimmäistä sivua ovat omiaan karkottamaan lukijat, jotka eivät entuudestaan suhtaudu tulokulmaan myötämielisesti. Joitain jatkokysymyksiä, joita itselleni teoksen pohjalta nousi mieleen (osaa näistä toki sivutaan teoksessa), ovat esimerkiksi: Miksi juuri seksistä on muodostunut keskeinen pakkomielle, joka yhdistää erilaisia naisvihan muotoja ja johon liittyen naisia pyritään alistamaan? Miksei jokin muu vallankäytön/väkivallan muoto? Onko naisten asema tässä kokonaisuudessa puhtaasti passiivinen uhri vai onko löydettävissä naisten käyttäytymisestä löydettävissä systemaattisia piirteitä, jotka tavalla tai toisella ylläpitävät alistamisen kierrettä? Mistä monien miesten aggressio naisia kohtaan alun alkaen syntyy? Millaisia miesten väliset hierarkiat täsmälleen ottaen ovat, miten niitä ylläpidetään, ja miten ne liittyvät erilaisiin naisvihan muotoihin? Miten naisten keskinäiset valtahierarkiat liittyvät asetelmaan? Kuinka luokka-asema vaikuttaa naisvihan eri muotoihin?
On tietenkin ymmärrettävää, että käytännön feminismin näkökulmasta nämä kysymykset näyttäytyvät toissijaisina, osa niistä jopa potentiaalisesti vaarallisina. Erityisesti naisten omaa toimintaa koskeva kysymys on tosiaankin jopa tarkoittamatta hyvin helppo kääntää oikeuttamaan seksistisiä asenteita. Ylipäänsä koko ”miesaktivismi” skene on toistaiseksi perustunut hyvin pitkälti juuri tällaiselle agendalle. Onko esimerkiksi suomalainen Miesten Tasa-Arvo Ry ehdottanut yhtäkään toimintamuotoa, jossa miehet itse lähtisivät aktiivisesti ja konkreettisesti työskentelemään miehiin kohdistuvien tasa-arvo-ongelmien kanssa? Sinänsä aitoja miesten tasa-arvo-ongelmia käytetään sen sijaan yksinomaan feministien mustamaalaamiseen, vaikka useimmiten feministien ajamat tavoitteet vaikuttaisivat positiivisesti myös eri tavoin huono-osaisten miesten asemaan.
Yhteiskunnallinen ilmapiiri ei todellakaan ole tilanteessa, jossa ”perustason” feministiset argumentit voidaan olettaa yleisesti ymmärretyiksi ja täten voitaisiin kokonaisuudessaan siirtyä täsmällisempiin sekä syvällisempiin kysymyksiin. Bates osoittaa teoksessaan, että monet edistysaskeleet ovat aivan viime vuosina päinvastoin ottaneet jyrkkää takapakkia. Tästä huolimatta uskon, että pitkässä juoksussa myös feminismin kanssa suuressa linjassa yhtä pitävä miesnäkökulmainen spesifien feminististen ajatusten kritiikki on perusteltua. On sanomattakin selvää, ettei tällaisen tehtävän toteuttamista tule odottaa ensisijaisesti feministinaisilta, vaan itse kunkin näihin teemoihin läheisyyttä kokevan miehen tulee itse tarttua toimeen. Suomessa Miessakit-yhteisö on tehnyt arvokasta käytännön työtä miesten kohtaamien erilaisten ongelmien kanssa, mutta varsinaisesti miesnäkökulmainen teoreettisempi lähestymistapa on myös kansainvälisesti melko lapsenkengissä. Pitää varmasti paikkansa, että osa feministeistä voi ylireagoida ja väärintulkita tällaista tulokulmaa, mutta huomattavasti suurempi haaste on se, että vain verraten pieni osa miehistä kykenee, haluaa ja jaksaa perehtyä ongelmakenttään ja alkaa tehdä työtä sen vaatimalla tavalla.
Olli Pitkänen
1 Aiheesta melko kattavasti ks. esim. Susan Faludin Backlash.
2 Incel on lyhenne ”involuntary celibatesta”. Alun perin Alana -nimellä tunnetun biseksuaalin naisen aloittama internet-yhteisö, jossa keskusteltiin toisia tukevassa hengessä epäonnisuudesta seksuaalisissa ja romanttisissa suhteissa. Nykyään lähes yksinomaan miehistä koostuva avoimen naisvihamielinen yhteisö, johon liittyy erilaisia liioiteltuja ja jopa salaliittoteoriamaisia piirteitä oletetusta naisten ylivallasta yhteiskunnassa ja erityisesti parinvalinnassa.
3 Yksi kaikkia antifeminismin muotoja yhdistävä tekijä on tietenkin vainoharhainen käsitys siitä, että nyt kun laajamittainen kaikki yhteiskuntakerrokset kattava pääasiassa naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä on erityisesti MeToo-kampanjan johdosta tullut jossain määrin yleisesti tunnustetuksi ilmiöksi, olisi keskivertomiehellä merkittäväkin riski joutua perättömän ilmiannon kohteeksi. Tällä pelolla on tietty tunnepohjainen perusta, jonka pystyn hyvin itsekin ymmärtämään, mutta kuten Bates osoittaa, jopa enemmistö naisista on joskus kokenut seksuaalista häirintää siinä missä taas murto-osa seksuaalisesta häirinnästä tehdyistä rikosilmoituksista on johtanut syytteeseen ja edelleen murto-osa syytteistä tuomioon. Väärät ilmiannot taas ovat olleet erittäin harvinaisia.
Hamara 