Jari Ehrnrooth ja taiteen politiikka

Kun Ehrnrooth vaatii taidetta luopumaan poliittisuudesta, hänen todellinen viestinsä ei ole, että taiteen tulisi luopua establishmentin valtataisteluja myötäilevästä näennäisvallankumouksellisuudestaan. Pikemminkin taiteilijoiden toivotaan jättävän politiikka ammattilaisille, sillä tunnetustihan oppimaton sählääminen vain sotkee kitkattoman digikapitalismin voittokulkua.

”Sivistysporvarien” suosikkinarratiivi länsimaiden moraalikadosta ja ajattelun, arvojen ja taiteen rappiosta pääsee jälleen ääneen – tällä kertaa Ylellä, jonka verkkosivuilla Jari Ehrnrooth julistaa inhoavansa sitä, ”mihin tämä kehitys johtaa”. Kauneuden, totuuden ja hyvyyden kumoamisen jälkeen on koittanut rumuuden aika, eikä länsimainen kulttuurievoluutiokaan auta enää taidetta huippusuorituksiin:

”Itseisarvojen vaativan tavoittelun tilalle postmodernit uudistajat tuovat löysän arvorelativismin ja kiivaan identiteettipolitiikan. Näin kulttuuri lahoaa ja jalostavat erottelut häviävät, kun taistelu vallasta täyttää arvotyhjiön.”

Ehrnroothin saarna tiukkuu ja pullistelee ”totuusinstituution” ja ”universaalin moraalilain” kaltaisia liberaalin herra-ajattelun kiteytymiä (vain liberalismissa totuus voi olla instituution etuliite ja universaali moraali tulla representoiduksi Lain kirkkautena). Tämä on silti epäkiinnostavaa, kuten muutenkin liberaalien porvarien puhe abstraktioina leijuvien itseisarvojen ”vaativasta tavoittelusta” yleensä.1 Aivan, jos näille arvoille on olemassa omat totuus- ja taideinstituutionsa,niiden tavoittelussa ei ole mitään muuta vaativaa kuin kysymys ostovoiman tai kulttuurisen statuksen riittävyydestä…

Pari sanaa voisi sanoa siitäkin, että taidehistoriaa valikoivasti kertaavalta Ehrnroothilta jää ikään kuin huomaamatta, kuinka suuri osa hänen ihannoimastaan museotaiteesta joutui muinoin aikalais-Ehrnroothien hampaisiin. Esimerkiksi kristinuskon tematiikan inspiroimia kuvanveistäjiä moitittiin varhaiskeskiajalla muun muassa siitä, etteivät he jaksaneet työstää marmoria kunnolla ja muutoinkin tyytyivät varsin rumiin ja epäilyttäviin lopputuotteisiin. Homeerisen kerskailun sijaan heitä kiinnosti kristinuskon peruskertomusten ulkoisen karuuden esiin marssittama sisäisyys.

Nykyporvarillehan tämä aiempi, kriitikkojen tuomitsema ulkonainen rumuus näyttäytyy sinä värähtelevän sielun syvyyksiin työntyvänä mystisyytenä, jonka oletetulla katoamisella rappionarratiivin evankelistat tukevat modernin taiteen vastaisia aksioomiaan. Mutta tämäkin on tylsää jaarittelua ja viisastelua, pelkkä simppeli havainto siitä, ettei Ehrnrooth tunnista muutosta ja taiteen mahdollistumisen ehtoja tyypillistä kulttuurikonservatiivia fiksummin, vaan jakelee ajattelemattomia dogmeja taiteen muuttumattomasta lajiolemuksesta siinä kuin nationalistit kansasta ja identiteetistä.

Se, mikä Ehrnroothin tekstissä on kiinnostavaa, liittyy hänen suorasukaiseen vaatimukseensa taiteen epäpoliittisuudesta:

”Kun kulttuurin kattauksena on antikapitalismia, uhripääomaa ja luontouskontoa, minä nostan kytkintä. Haluan taiteen taiteena, politiikan politiikkana ja itse elämän vapaana elämänä. Pandemian jälkeen pakenen Wienin taidemuseoihin, joiden mestariteokset eivät koskaan petä.”

Kiinnostavaa ei tässäkään ole se, että Ehrnrooth tuo mieleen Igor Stravinskin ja Robert Craftin kirjeenvaihdossa vilahtaneen viheliäisen arkkiporvarihahmon – sen, joka pyytää taiteilijaa soittamaan pianolla malliksi kappaleitaan, jotta tietäisi, ovatko ne hänen rahojensa arvoisia – vaan Ehrnroothin diskurssiin kätkeytynyt mahdollisuus lukea häntä erityisellä tavalla vastakarvaan.

Ehrnrooth nimittäin vaatii yhtäältä taiteelta, että sen on oltava epäpoliittista ja toisaalta, että sen yhdeksi ehdottomaksi lähtökohdaksi asetetaan – toki ”asiantuntijoiden” anonyymin klaanin määrittelemien esteettisten arvokokoelmien ja kriteeristöjen kunnioittamisen ohella – ihmissielun värähdykset, joiden kautta ”kirkkaasti näkevät” voivat pujotella luotilankojaan aina ”mystisiin syvyyksiin” saakka. Taiteen ideaan siis kuuluu, että se tuo näkyville jotain, millä ei aiemmin ole ollut osaa nähdyn kokonaisuudessa.

Tässä taidekäsityksessä – käsillä olevan vastakarvaisen ja kiistattoman interventionistisen luennan valossa – kiinnostavaa on ennen muuta sen edellyttämä suhde aistittavaan tai, rancièrelaisittain ilmaisten, aistisen jakoon eli estetiikkaan termin laajassa mielessä.

Mennään kuitenkin ensiksi politiikkaan, jonka tietoisen puolueellisesti ja antagonistisesti määrittelen kamppailuksi aistittavan rajoista.

Politiikka on olennaisesti osattomien muodostaman ylimäärän tunkeutumista ”julkisen keskustelun” tilaan, tuon tilan ja siihen liittyvän puheen uudelleen asemoitumista ja määrittelyä. Osattomilla viittaan yhteiskunnan representoituun ja laskettuun ”kokonaisuuteen”, sen määriteltyyn ja tilastoituun ”väestöön” lukeutumattomaan luokkaan, jonka olemassaolo on reaalista, muttei statistista. Antiikin Rooman ajoilta esimerkiksi tällaisista osattomista käyvät plebeijit, nyky-yhteiskunnassa vaikkapa monenlaiset vähemmistöt romaneista maahanmuuttajiin. Molempien olemassaolo muodosti ja muodostaa välttämättömän palvelevan reservin ja eräänlaisen tuotannon lähteen yläluokalle, joka ei kuitenkaan halua tietää siitä mitään, sillä tämä edellyttäisi palvelevan luokan kohtelemista vähintään implisiittisesti tasa-arvoisena, eräänlaisena ymmärrettävää kieltä puhuvana keskustelukumppanina. (Ristiriita muodostuu kuitenkin jo siitä, että yläluokankin on oletettava, että palvelijat ymmärtävät sen käskyt. Niinpä kiista on läsnä jo vasallisuhteen näennäisen yksipuolisessa käskyttämisasetelmassa ja odottaa vain puhkeamistaan esiin milloin mistäkin.)

Poliittinen tapahtuma on yksinkertaistetusti sellainen, jossa alempi (osattomien) luokka ilmaantuu julkisen keskustelun tilaan vaatimaan tunnustamista, lähtökohtaisen mutta siihen saakka kiistetyn tasa-arvonsa affirmaatiota. Poliittinen tapahtuma toisin sanoen paljastaa yhteiskunnan näennäisen eheyden hintana vaalittavan keinotekoisen epätasa-arvon, joka nyt asetetaan vastakkain reaalisen ja radikaalin tasa-arvon toteutumisen vaatimusten kanssa. Osaton tavallaan samastuu ”skandaalimaisesti” yhteiskunnan kokonaisuuteen ja esittää vaatimuksensa ”todellisen kansan” nimissä. (Tällä ei ole varsinaisesti mitään positiivista tekemistä tietynlaisen ”elitismiä vastustavan” oikeistopopulismin kanssa:2 oikeistopopulismi voidaan tässä ajatella reaktionääriseksi ja jopa ”yläluokkaiseksi” projektiksi, kyyniseksi tavaksi hyödyntää joidenkin osattomiksi jäävien ja statuksensa puolesta pelkäävien kaunan ekonomiaa.)

Kun Ehrnrooth vaatii taidetta luopumaan poliittisuudesta, hänen todellinen viestinsä ei ole, että taiteen tulisi luopua establishmentin valtataisteluja myötäilevästä näennäisvallankumouksellisuudestaan – joka ilmiönä on todellinen ja ilmentää lähinnä taidemaailman tekopyhää, institutionalisoitunutta liberaalia elitismiä, jota ”porvarillisen yksilön” hajottaminen ei enää vähääkään kiinnosta. Sen sijaan viesti kuuluu: taiteilijat, lopettakaa kapitalismin kritiikki ja uppoutukaa mieluummin vaikka vanhan maailman mystiikkaan, sillä ihminen on henki. (Siksi tuotannon taso ei ole kiinnostava: siinä ei ole mitään mystiikkaa, ei sielun värähtelyä, vain tylsää jauhavaa elinvoimaa.) Ja ennen kaikkea: jättäkää politiikka ammattilaisille. Tunnetustihan oppimaton sählääminen vain sotkee digikapitalismin kitkatonta voittokulkua.

Tapani määritellä politiikka poikennee Ehrnroothin määrittelyn tavasta, joka tosin jää tekstissä rivien väliin. Sieltä taas on luettavissa tyypillinen liberaali linja, jolle politiikka ei totisesti ole aistisen jakoihin kiinnittyvää elämän ja kuoleman kamppailua, vaan asiantuntijavetoista rationaalista intressipiirien sovittelua, ”julkisessa tilassa tapahtuvaa dialogia, viestintää ja yhteisymmärrystä”. (Tuotannon taso – kysymys siitä, kuka määrittelee kulloisenkin julkisen tilan ja siinä tapahtuvan dialogin parametrit – ei tässäkään ole kiinnostava.) Siksi Ehrnrooth voisi kyllä väittää, ettei tuottamani ristiriitainen luenta ole todenmukainen.

Siltikin, ja kaiken ”todenmukaisuuden” asettuessa tämän yhteiskunnallisen puhetilanteemme panokseksi, jatkan.

Jos nimittäin taide on – kuten Ehrnrooth luonnehtii – ”näkymättömän tekemistä näkyväksi” eli teoreettisemmin ilmaisten eräänlaista aistisen jaon uusintamista ja problematisoimista tai olennaisesti siihen liittyvä projekti, on politiikka suoraan kirjautunut taiteen olemisen tapaan, eikä mitään sellaista taidetta, joka ei olisi ”yhteiskunnallista” (riippumatta siitä, onko se ”kantaaottavaa” eli tunnistaako liberaali establishment siinä kielen, jonka sovittaa määrittelemänsä julkisen tilan vuoropuheluun) ole olemassakaan. Toisaalta: jos politiikka on vain asiantuntijoiden johtamaa, tuottamaa ja toteuttamaa laskemista, mitään ristiriitaa ei ole. Tällöin Ehrnrooth näyttää vain haluavan, että taiteilijat lopettaisivat epäilyttävältä vaikuttavan olemattomuuksien laskemisensa ja keskittyisivät mystiikkaan.

Kirjailijana mystiikka ei kuulu etusijaistettuimpiin tutkimuskohteisiini. Muutenkin minulla on ikävä tapa vieroksua tällaisia sanattomia diskursseja niiden tiuhaan toistuvan ylimielisyyden vuoksi, vaikka saatankin näin tulla viskanneeksi lapsen pesuvadin mukana.

Toki enemmän kuin mystiikkaa vieroksun vaatimusta taiteen oikeamielisyydestä – tätä, mitä Ehrnroothkin omalla karikatyyrimäisellä tavallaan kuvittelee ”sivistyneenä ihmisenä” vastustavansa. Jos taide kuuluukin aistisen jaon uusintamisen sfääriin sikäli kuin taide ”olemuksellisesti” sisältää toteutumisensa mahdollisuuksissa taipumuksen lävistää yhteiskuntaa kannatteleva ”kokonaisuuden” fantasia osattomuuden ja ylimäärän jäsentävillä hajottavilla tendensseillään, sille ei voi langettaa mitään ulkoa annettua tehtävää ilman, ettei se ajan mittaan hysterisoisi ja suistaisi paikaltaan tuota tehtävää asettanutta herraa.

Jos siis Ehrnrooth on oikeassa siinä, että rumuus on nykytaiteen herra (mikä minusta vaikuttaa rappionarratiiviin uskovan sokealta liioittelulta), hänellä tuskin on syytä olla kovinkaan huolissaan – ellei taide sitten todella ala toimia hänen vaatimustensa mukaisesti. Se vasta rumaa olisi.

Markus Niemi

1Abstraktiot kuten ”oikeudenmukaisuus” voivat tosiaan näyttäytyä jopa mahdottomina saavutettavina sikäli kuin ne ylennetään omaan mahdottomuuteensa liberalismin vaatimassa yleisyydessä. Toisaalta tällainen ylentäminen tekee ne samalla, tyhjyydessään, äärimmäisen helpoiksi saavutettaviksi, ja Ehrnroothin paheksuma ”löysä arvorelativismi” onkin vain tämän helpon saavutettavuuden liberaali tosiasia. Kun nyt vaikkapa oikeudenmukaisuuden irrottaa kulloisestakin situaatiostaan ja paikallisesta kamppailustaan, siitä tulee samanaikaisesti lähes mahdotonta ja lähes äärettömän helppoa. Mahdotonta, koska universaalisuudessaan ja tyhjyydessään se kieltää periaatteessa minkä tahansa sisällön patologisena ja ”lokaalina”; helppoa, koska ”kaikesta” tulee totaliteetti, joka itseään puhkovan vastakkainasettelun (konkreettisen kamppailun todellisuuden) torjuessaan muuttuu hegemoniseksi itsestäänselvyydeksi vailla vaadetta saattaa itseään tilille kyvyttömyydestään lävistää fantasiaa.

2Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö oikeistopopulismi ja -radikalismi liittyisi olennaisella tavalla liberaalin yhteiskunnan ja ideologian tuottamiin ongelmiin ja osattomuuteen sinänsä.

Tolkun ihminen ja hänen varjonsa

Tolkun ihmisessä näemme itseään onnittelevan liberaalin, joka hämmästelee maailman menoa tajuamatta, että tuijottaa omaa varjoaan.

Vastine Sean Ricksin kolumniin ”Tämän vuoksi tarvitsemme taas tolkun ihmistä” (Yle 18.11.2020)

Aina löytyy niitäkin, jotka kaikesta kritiikistä huolimatta jaksavat puolustaa Tolkun ihmistä. Käsitteen teki tunnetuksi kirjailija Jyri Paretskoi Iisalmen sanomien mielipidekirjoituksessaan vuonna 2016. Samalla siitä muodostui hyvin nopeasti konformismiin ja konflikteja kammoavaan laumasieluisuuteen viittaava meemi. Sean Ricks onnistuu Ylen kolumnissaan rakentamaan Tolkun ihmiselle harvinaisen naiivin ja typerän puolustuksen.

Ricks esimerkiksi huomauttaa Tolkun ihmisen ymmärtävän, ”että Suomi on meidän kaikkien maa ja joudumme kohtaamaan toisiamme päivittäin kadulla, ruokakaupassa, muovinkeräysastialla tai lenkillä”. Lisäksi Tolkun ihminen tietää elämän olevan ”useammin sekä–että” kuin ”joko–tai”.

Yleisen Tolkun politiikan lausumattomien edellytysten mukaisesti tällaiset latteudet jätetään sopivasti täsmentämättä. Ricksin kolumnia lukiessa onkin hankala välttyä vaikutelmalta, että koko Tolkun ihmisen puolustus tuotetaan oudosti kaiken kattavan trivialisoimisen kautta. Tekstin liberaalin alentuvan ja teoreettisen metapositionsa kätkevän puheen yleistykset ja mutkien oikomiset ovat sitä luokkaa, että relevantit poliittiset jakolinjatkin näyttäytyvät jonkinlaisina porvarillisen individualismin mukaisina kuluttajavalintoina. Toinen tykkää riisimuroista ja toinen maissihiutaleista, Tolkun ihminen kenties hiukan molemmista – tai ainakin hän jos kuka ymmärtää, ettei muropaketin valitseminen voi olla este vaikkapa yhdessä saunomiselle!

Ricksiä on jopa kiusaus lukea freudilaisesti vastakarvaan. Hän huomauttaa painokkaasti: ”Tolkun ihminen voi tuijottaa syvään peilikuvaansa ja kysyä: Olenko varmasti oikeassa? Puhunko sellaisen tiedon varassa, mikä [sic] miellyttää minua eniten?” Kuitenkin juuri (liberaalin) peilikuvansa tuijottaminen voi tässä kohdin muodostaa Tolkun ihmisen suurimman ymmärryksen esteen. Mistä muustakaan koko luomuksessa olisi kyse kuin liberaalin subjektin triviaalista itseonnittelusta, joka eleessään kätkee sen poliittisen todellisuuden, että asioiden tahdotaan olevan kuten aina ennenkin, koska ne ovat aivan riittävän hyvin?

Arkisessa kielenkäytössä ”peiliin katsominen” ymmärretään toki usein osoitukseksi kriittisestä itsetuntemuksesta. Toisaalta peilaaminen muodostaa jo varhaislapsuudesta lähtien yhden keskeisistä keinoistamme eheän egon rakentamiseen ja siten uhkaavalta toiseudelta suojautumiseen. Peilikuvan tuijottaminen voi merkitä rehellisyyttä, mutta myös pyrkimystä hallita todellisuutta ruumiinkuvan kautta. Lacanilaisesti voineekin todeta, että ei ole mitenkään sattumaa, että yksi ja sama ele – peiliin katsominen – on osoitus paitsi itsetuntemuksesta, myös sen persoonallisuushäiriönä ilmenevästä puutteesta ja kieltämisestä. Tämä imaginaarinen vastakohtien vuorottelun logiikka pätee julkisessa poliittisessa puheessakin, jossa ”kaikki” näyttäytyy hallinnoitavana totaliteettina, minää vastapäätä olevana kohteena, johon minä vuoroin sisällyttää ja vuoroin on sisällyttämättä itseään.

Poliittisena puheenvuorona Ricksin kirjoitus päätyykin lähinnä uusintamaan kirjailija Jyri Paretskoin tunnetun avauksen vuodelta 2016 sisältämiä naiivisti artikuloituja ongelmallisuuksia. Paretskoin mukaan esimerkiksi ”Tolkun ihminen haluaa, että yhteiskuntaamme sopeutumattomat käännytetään takaisin, mutta osaa myös antaa arvoa niille, jotka kotoutuvat ja osallistuvat yhteiskuntaamme sen täysivaltaisina jäseninä”. ”Yhteiskuntaamme sopeutumattomat” on tässä (epäilemättä) kirjoittajan intentioiden vastaisesti, mutta liberaalin eetoksen julkilausumattoman ideologian mukaisesti, ymmärrettävä kaikessa antagonistisuudessaan: ne, jotka eivät suostu tulemaan tolkullisiksi eli hyväksymään liberaaleja arvoja ja kapitalismia.

Lauri Snellmanin kontekstualisoinnissa Tolkun ihminen näyttäytyy esivalta-autoritaristisena luomuksena, joka ”on valitettavan tuttu suomalaisille”:

”Valtaapitävät väittävät edustavansa ’kansan kokonaisetua’ eli konsensusta. Rationaalista kokonaisetua eli ’tolkkua’ kannattava ’tolkun ihminen’ taas alistuu ylhäältä tehtyihin valtaapitävien päätöksiin eikä kyseenalaista niitä. Moniarvoinen kansalaismielipide on taas joukko ’kuplia’, ja vallan riitauttaminen nähdään vaarallisena anarkismina.”

Snellmannin mukaan ”kolmipuoluejärjestelmän progressivismi / uusliberalismi / äärioikeisto muodostuminen” ja ”globaalien kansalaisliikkeiden leviäminen” työn ja pääoman ristiriitojen kärjistymisen ohella kuitenkin ”lisäävät moniarvoisuutta ja nakertavat konsensuksen pohjaa”. Tolkun ihminen alkaa vääjäämättä vaikuttaa vanhojen huonojen aikojen pahalta muistolta.

Tolkun ihminen onkin ennen muuta liberaalin ja uusliberaalin, teknokraattisen asiantuntijavallan symboli. Ricksin kaltaisten puolustajien puheenvuoroissa näemme sen ihmettelemässä maailman menoa ja ennen kaikkea omaa kääntöpuoltaan: rationaliteettinsa luomusta, rasistista ja populistista trollaajaa, joka vain hyödyntää yhden ja saman Tolkun ideologista potentiaalia, mutta tekee sen läpeensä kyynisesti.

Siinä missä Tolkun ihminen on konformistinen, auktoriteettiuskoinen ja salaa ylimielinen – onhan hän aina kiihkoilevien ”ääripäiden” ulkopuolella ja siksi järkevä –, yhdistyvät nämä piirteet häntä vastapäätä asettuvan trollin hahmossa eräänlaiseksi liberaalin järjen kriisioireeksi. Tolkun ihminen on trollin edessä lopulta aina aseeton, sillä kyse on hänen omasta varjostaan. Marko Ampujan ja Mikko Poutasen mukaan

”[t]rollauksen yhteiskunnallisen taustan muodostava auktoriteetin kriisi on kehittynyt keskellä sosiaalista ja taloudellista eriarvoistumista, aiempaa kilpailullisempia työmarkkinoita, tiukentuneita sosiaaliturvaehtoja ja pelkoja kokonaisten toimialojen työpaikkojen katoamisesta kapitalistisessa globalisaatiossa ja ilmastonmuutoksen aiheuttamassa tuotantorakenteen muutoksessa. Länsimaiden hallitsevat eliitit ovat vastanneet näiden kehityskulkujen aiheuttamaan sosiaaliseen tyytymättömyyteen lähinnä vetoamalla tarpeeseen tehdä kilpailukykyä vahvistavia rakenneuudistuksia, jotka kuitenkin lupaavat markkinamenestystä vain harvoille”.

Kun valtiollinen politiikka sidotaan talousohjelmiin erilaisin poliittista liikkumatilaa rajoittavin budjettikurivelvoittein ja välitetään ylhäältä alaspäin eliitin muotoilemana vaihtoehdottomuutena ja pakkoina, ”joiden toteutumista maailmanlaajuiset finanssimarkkinat ylimpänä auktoriteettina edellyttävät”, näyttäytyy Tolkun ihmisen vaalima ”yhteisen asian” konsensuspolitiikkakin pelkkänä valmiiksi käsikirjoitettuna teatterina, mikä edelleen luo otollista maaperää ”poliittiselle trollaukselle yleensä ja oikeistopopulistisille viestintästrategioille erityisesti”.

Näin Tolkun ongelmana on, että pyrkiessään ”ääripäitä” hallinnoivaan synteesiin se itse asiassa yhä uudelleen edellyttää, uusintaa ja affirmoi yhteiskunnallista jakautumista kiihdyttävän järjestyksen. Tolkkuun vetoaminen käy sitä epäuskottavammaksi, mitä selvemmäksi käy nykyisten eliittien kyvyttömyys vanhan vallan ja konsensuksen ylläpitämisessä.

Tässä mielessä Tolkku on osa uusliberaalin vallan harjoittamaa julkista diskurssia, jossa eliitin etu saadaan näyttämään kaikkien yhteiseltä edulta. Kun tämä diskurssi nyt murenee, olemme varsinaisen orgaanisen kriisin kynnyksellä: yläluokan impotenssi osoittautuu paljaaksi tosiasiaksi oikeistoradikalismin meemejä ja trolleja suoltavan halukoneen elinvoiman edessä. Tolkun ihmisen osa on toimia idioottina, joka ”ääripäiden” kritiikissään pelaa itsensä politiikan ulkopuolelle, mistä hän ei kuitenkaan löydä kaipaamaansa konsensusta, vaan pelkän atomisaation ja ”vapaiden yksilöiden” välisen loputtoman kilpailun paljaat ja raa’at realiteetit. Peiliin katsomisesta ei ole apua, sillä näky on kurja ja vieras.

Konsensusvallan symbolisen auktoriteetin katoaminen on seurausta vallan säilymisen edellytykset turvaavasta yhteiskunnallisesta kehityksestä, jossa Tolkku on vähitellen muuttumassa Tokkuraksi. Eipä ihme, että yleisen järjen puolesta saarnaaminen on paitsi epäilyttävää, myös jossain määrin epätoivoista, sillä Tolkun myötäilemisestä ei suinkaan seuraa liberaalien arvojen paratiisi, vaan systeemistä kriisiä kuumentava tervahauta, joka yhteiskuntaa jakavana voimana tuottaa Tolkkua kaihtavaa vierautta, sotaa ja regressiota.

Orgaanista kriisiä ei ratkaista annostelemalla eri tavoin farmakonia, joka sen on synnyttänyt. Tolkun muovaama järkeily ruokkii enenevissä määrin oikeistoradikalismin suosimia kyynisiä poliittisia strategioita ja sortuu toiveajatteluun, jolta puuttuvat kaikki edellytykset uudistaa länsimaiden poliittista ja taloudellista kehitystä ohjaavia rakenteita.

Markus Niemi

Kommentti: ISIS-vankileireillä kasvaa kärsimys

YLE Areenassa katsottavissa oleva dokumentti Terroristin ihmisoikeudet muistuttaa siitä, että rangaistus ilman oikeudenkäyntiä on paitsi ihmisoikeusloukkaus, myös kasvualusta uusille tragedioille.

Keskustelu Al-Holin suomalaisten mahdollisesta palauttamisesta Suomeen on alusta alkaen ollut varsin tuskallista seurattavaa. Ihmisoikeussopimusten ja perustuslain noudattamisesta tehtiin jo varhain poliittinen kysymys ja asiasta keskusteltiin kuin Suomella olisi harkintavaltaa asiassa. Kulmunin Instagram-kysely oli hyvä havainnollistus siitä, miten asiasta, joka ei ole mielipidekysymys, tehtiin tällainen.

Julkinen keskustelu on keskittynyt – toki syystä – leirillä oleviin lapsiin. On puhuttu siitä, voidaanko lapset erottaa väkisin vanhemmistaan ja tuoda turvaan. Tähän ei Suomen lastensuojeluviranomaisilla toki ole toimivaltaa. Siksi jo lasten suojelemisenkin vuoksi kaikki (siihen suostuvat) äidit, jotka ovat Suomen kansalaisia, on lapsineen tuotava Suomeen. Olot Al-Holissa eivät sovi kenellekään.

Valitettavan yleinen näkemys on, että avustamisesta pitäisi luopua ikään kuin rangaistuksena, siis sillä ajatuksella, että sitä saa, mitä tilaa. Kuten maan johtavien oikeustieteilijöiden kirjoituksessa perusteluineen todettiin, avustamisesta ei saa luopua rangaistuksena. Lisäksi valitettavan moni tuntuu hyväksyvän tällaisen kollektiivisen rangaistuksen idean, olipa kukin yksilö vankileireillä syyllinen tai ei, ja olipa mahdollinen rikos mikä tahansa. Perus- ja ihmisoikeussääntelyn keskeisenä tavoitteena onkin turvata ihmistä myös vaikeissa tilanteissa, jollainen tämä eittämättä on. Näkemys, jonka mukaan lapsia tulisi käytännössä rangaista vanhempiensa virheistä jättämällä äidit lapsineen leireille, on epäinhimillinen. Tämän näkemyksen hyväksyy hiljaisesti myös ”tolkun ihminen”.

Se, mitä harva haluaa ajatella, on, että lasten ja äitien lisäksi myös Isisin riveihin lähteneet miehet tulisi huomioida. YLE Areenassa katsottavissa oleva dokumentti Terroristin ihmisoikeudet (ohjaus Christophe Cotteret, tuotanto Wrong Men / Belgia, Veilleur de nuit / Ranska, 2020) muistuttaa siitä, että rangaistus ilman oikeudenkäyntiä on paitsi ihmisoikeusloukkaus, myös kasvualusta uusille tragedioille. Dokumenttia voikin suositella kaikille aiheesta vähääkään kiinnostuneille. Pitämällä ihmisiä epäinhimillisissä oloissa Eurooppa kylvää tragedian siemeniä tarjoten radikalisoivan ympäristön niin aikuisille kuin lapsille. Dokumentissa esitetään ajatus siitä, että Isis-vankileirit ovat Euroopan Guantanamo, ja tämä lieneekin järkevä vertaus.

On toivottava, ettei koronatilanne hidasta suomalaisten palautustoimia liikaa.

Veikko I.

Kansainvälisyydestä ja vasemmiston EU-kriittisyydestä

Suurvallat ja isommat globaalit toimijat yhä edelleen toimivat kuten haluavat näkemättä yhteistä etua. Tästä huolimatta kansainvälisten sopimusten ja EU:n sekä YK:n kaltaisten yhteistyöelinten merkitystä ei tule vähätellä.

”Vihdoinkin maailma muuttuu” ajattelivat monet ilmastonmuutoksesta jo pitkään puhuneet koronapandemian iskiessä yhteiskuntaan. ”Tällaista tämä tulee olemaan, joten muutammeko suuntaamme kohti kestävämpää tulevaisuutta?”

Todellisuudessa mikään ei kuitenkaan näytä muuttuvan, kunnes on aivan polvia pakottava kuolemanpakko, ellei silloinkin ratkaisun hetkellä ole vaihtoehtona lentää Elon Muskin SpaceX-avaruusaluksilla Marsiin perustamaan uutta järjestelmää hyödynnettäväksi ja riistettäväksi.

Väärässä oli Alan Moore kirjoittaessaan Watchmen-sarjakuvassaan, että valtava ulkoinen uhka (kuten vaikkapa maailmanjärjestystä uhkaava jättimäinen mustekala) yhtenäistäisi kylmän sodan suurvallat yhdeksi liitoksi, taistelemaan maapallon yhteisen tulevaisuuden puolesta. Sen sijaan suurvallat ja isommat globaalit toimijat yhä edelleen toimivat kuten haluavat näkemättä yhteistä etua. Tästä huolimatta kansainvälisten sopimusten ja EU:n sekä YK:n kaltaisten yhteistyöelinten merkitystä ei tule vähätellä. Vahvaa nationalismia ajavat tahot tuntuvat aliarvioivan sitä, kuinka vaikeaa laajamittaisen, kaikkia osapuolia edes jokseenkin hyödyttävien sopimusten ja toimintatapojen sopiminen onkaan. Mitä voimakkaampaa kansallismielisyyttä valtio edustaa, sen vähemmän sillä on tahtoa sitoutua muuhun kuin omaan itsekkääseen kansalliseen etuunsa. Mikäli kansainvälinen järjestelmä siirtyy yhä kansallismielisempään suuntaan, niin se hyödyttää ainoastaan suurvaltoja, minkä takia Venäjän, Yhdysvaltojen ja Kiinan kaltaiset maat jättävät usein joko sitoutumatta ICC:n (kansainvälinen rikostuomioistuin) tapaisiin kansainvälisiin elimiin, tai ne pyrkivät painostamaan niitä oman tahtonsa mukaisiksi. Suomen kaltaisille pienille maille on kuitenkin elintärkeää sitoutua kansainvälisiin sopimuksiin, yhteistyöelimiin ja järjestöihin, joiden kautta ne voivat joukkovoiman kautta painostaa voimakkaampia valtioita suostumaan kompromisseihin. Ilman EU:n ja kansainvälisten yhteistyöelinten tukea Suomen olisi merkittävästi vaikeampaa vastustaa vaikkapa Venäjän ja Kiinan vaikutuspyrkimyksiä.

Pohjois- ja Itä-Euroopan maat ovat historiallisesti jääneet jatkuvasti voimakkaampien naapurimaidensa jalkoihin. Kansainvälisiä järjestöjä ja EU:a kohtaan tuntemastaan kriittisyydestä huolimatta myös äärioikeiston edustajat ovat yleensä ymmärtäneet kansainvälisen yhteistyön elintärkeän merkityksen erityisesti pienille valtioille. Pohjoismaisen ja itä-eurooppalaisen äärioikeiston keskuudessa onkin pitkälti tästä syystä kehitelty uudelleen alun perin maailmansotien väliseltä ajalta peräisin olevaa ajatusta jonkinlaisesta itsenäisten ja suvereenien, äärikansallismielisten valtioiden liitosta, joka vastustaisi niin Venäjän, Yhdysvaltojen kuin länsieurooppalaisten suurvaltojenkin vaikutusta. Intermarium-nimellä tunnettu liike ei ole toistaiseksi saavuttanut äärioikeiston keskuudessa kovinkaan laajaa suosiota, mutta ei liene mahdotonta, että kiinnostus sitä kohtaan voisi kasvaa.

Kuvitelkaamme hetken, että tällaiseen äärinationalistiseen yhteistyöhön siirryttäisiin EU:n sijasta tai sen vaikutusvallan kustannuksella. Yhteiset viholliset eivät riitä ratkaisemaan valtioiden välisiä, voimakkaan nationalismin ympärille rakentuvia ongelmia. Miksi vaikkapa Puola ei jatkaisi Itämeren kalastuskiintiöiden ylittämistä tai Białowieżan metsän hakkuita, vaikka niiden seurauksena ympäristölle koituu ongelmia, jos puolalaiset kokevat ne kansallisen etunsa mukaiseksi toiminnaksi? Puolalaiset voisivat luottaa siihen, että Venäjän potentiaalinen sotilaallinen uhka ja Puolan oma asema sotilaallisesti vahvana alueellisena toimijana pakottaa esimerkiksi Baltian maat hyväksymään sen toimet. Ympäristöongelmiin ja ilmastonmuutokseen kohdistuvan välinpitämättömyyden ohella äärioikeiston vahvan eksklusiivinen käsitys siitä, ketkä kuuluvat ja ylipäänsä voivat kuulua osaksi kansakuntaa aiheuttaisi paljon inhimillistä kärsimystä etnisten, uskonnollisten ja seksuaalivähemmistöjen sekä erilaisten poliittisten vastustajien, tai sellaiseksi koettuen, vainoamisen johdosta, sillä äärinationalismiin on aina kuulunut käsitys kansallisen uudelleensyntymisen tarpeesta, joka edellyttää myös väkivaltaisia puhdistustoimia, jotta tavalla tai toisella kansakuntaan kuulumattomat saadaan hävitettyä. Siksi ei olekaan yllättävää, että myös Intermarium-liikkeen keskeisen edustajan, alkujaan Itä-Ukrainan sotaan osallistuneen Asovan-pataljoonan keskuudesta muodostuneen Kansalliset joukot-puolueen ( Ukr. Національний корпус) toimintaan ovat kuuluneet toistuvat väkivallanteot esimerkiksi Ukrainan seksuaali- ja romanivähemmistöjä vastaan.

Realiteetti on kuitenkin, että niin SDP kuin Vasemmistoliittokin ovat löysääkin löysempää keskustavasemmistolaisuutta, joille kapitalismi on ”ihan jees”, kunhan vaan saataisiin perustulo. EU:n nykyinen perusta, johon kietoutuu vaikutusvaltaisen Euroopan komission jäsenten valinta ilman kansanäänestyksiä sekä uusliberaalin markkinatalouden ideologia, on käytännössä kokonaan unohdettu haastaa. Tämä pallo on jätetty Suomessa lähes kokonaan perussuomalaisten harteille, joiden kritiikki perustuu pitkälti vaatimukseen ylikorostuneesta kansallisesta suvereniteetista, mikä toteutuessaan johtaisi nopeasti yhä vaikeampiin, ylläolevien esimerkkien kaltaisiin valtioiden välisiin ristiriitoihin ja pahimmillaan Suomen sekä Baltian maiden ajautumiseen autoritaarisen itänaapurin vaikutusvallan alle. Vasemmiston olisi niin Suomessa kuin myös muualla Euroopassa syytä jälleen muistaa, että EU:n kritisoinnin ei tarvitse lähteä äärinationalistisista lähtökohdista. Eurooppalaisen vasemmiston tulisi rohkeammin nostaa esille globalisaation ja uusliberaalin kapitalismin ongelmakohdat sekä tunnustaa se tosiasia, että EU nojaa viimekädessä juuri niihin. Vasemmistolaisen EU-kritiikin tulisikin yhdistää uusliberaalin kapitalismin vastustaminen ja vaatimus entistä paikallistasoisemman demokratian kehittämisestä, jossa alueellinen päätäntävalta nivoutuu sujuvasti yhteen internationalistisen yhteistoiminnan kanssa. Sopivan kritiikin avulla on mahdollista kehittää eurooppalaista ja kansainvälistä yhteistyötä kohti toimivampia rakenteita sekä varmistaa, ettei tulevaisuuden valtioiden välinen yhteistoiminta tule perustumaan Intermarium-liikkeen kaltaisten tahojen äärioikeistolaisiin lähtökohtiin nojaaviin toimimattomiin malleihin.

Toveri M ja A. Westman

Miljärdöörien hyväntekeväisyys on hurskastelua

Hyväntekeväisyydellään rikkaat signaloivat ansaitsevansa kaiken sen vallan, mikä heillä on; heillä on tarpeeksi resursseja auttaa muita, joten he ansaitsevat kaikki haalimansa resurssit, koska he auttavat myös muita.

Ikuisuus sitten eli helmikuussa 2020 miljardööri Jeff Bezos lupasi kanavoida 10 miljardia dollaria ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun perustamansa Bezos Earth Fund -rahaston kautta. Summa on tähtitieteellisen suuri, mutta toisaalta Bezosin omaisuuteen suhteutettuna puhutaan käytännössä taskurahasta. Bezosin omaisuus on kasvanut pelkästään vuoden 2020 aikana 87 miljardilla dollarilla ollen tällä hetkellä arvioiden mukaan 202 miljardia.

Olkoon kymmenen miljardia miten pieni summa tahansa lahjoittajan omaisuuteen suhteutettuna, sellaisella rahasummalla voisi oikeasti saada aikaiseksi paljon hyvää. Summalla voisi rahoittaa tieteellisten yhteisöjen, kansalaisjärjestöjen ja aktivistien toimintaa. Ongelmana on kuitenkin se, että Bezos Earth Fund saa päättää, mille tahoille ja minkä suuruisia summia se jakaa.

Bezos Earth Fundilla ei ole kotisivuja eikä sen toiminnasta löydy mitään muuta infoa kuin perustajan antama ”lupaus” puolen vuoden takaa. Lupauksen yhteydessä Bezos totesi, että varoja ruvetaan jakamaan tänä kesänä, mutta kesä on jo ohi eikä kukaan edelleenkään tiedä, miten, mistä ja millä ehdoilla Bezos Earth Fundilta voi saada rahoitusta. Ei ole myöskään mitään tietoa, millä aikavälillä tuo 10 miljardia olisi tarkoitus laittaa kiertoon.

Bezosin luotsaama Amazon saastuttaa maapalloa noin 44,4 miljoonan hiilidioksiditonnin vuosivauhdilla. Vertailukohtana koko Suomen vuosittaiset hiilidioksidipäästöt ovat noin 60 miljoonan tonnin luokkaa. Amazon antoi myös keväällä potkut kahdelle työntekijälleen, jotka julkesivat arvostella julkisesti muun muassa työnantajansa ilmastotekojen puutteellisuutta. Kaiken kukkuraksi Bezos ei maksa käytännössä lainkaan veroja, mikä saa 10 miljardin ”lahjoituksen” kuulostamaan entistä enemmän pelkältä hurskastelulta ja oman kilven kiillottamiselta vailla substanssia.

Näiden faktojen valossa on hyvä miettiä, miksi kenenkään pitäisi luottaa Bezosin hyvätahtoisuuteen. Niin kauan kuin rikkaat saavat ohjata resursseja mielihalujensa mukaan, tarvittavan järeistä ilmastotoimenpiteistä on turha edes haaveilla. Tästä ei toki voi syyttää pelkästään miljardöörejä, vaan poliittista järjestelmää, joka mahdollistaa tällaisen toiminnan.

Loppujen lopuksi hyväntekeväisyys on rikkaan vähemmistön väline osoittaa, että he ovat ylimmän vallan pitäjiä kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä. Hyväntekeväisyyden mahdollistajat ja toimeenpanijat eivät kuitenkaan voi tätä myöntää, koska sen ääneen sanominen paljastaisi suurelle yleisölle, miten mädästä järjestelmästä hyväntekeväisyydessä on kyse. Hyväntekeväisyydellään rikkaat signaloivat ansaitsevansa kaiken sen vallan, mikä heillä on; heillä on tarpeeksi resursseja auttaa muita, joten he ansaitsevat kaikki haalimansa resurssit, koska he auttavat myös muita. Kyseessä on jälleen yksi niistä loputtomista kehäpäätelmistä, mitä kapitalismin puolustamiseen tarvitaan.

Kalle Koskivirta

Asiantuntijakin möläyttelee

Hannu Lauerma puhuu 29.2.2020 Ylelle antamassaan kommentissa olennaisesta uudehkosta ilmiöstä, internetin vihapuheesta, erityisesti maahanmuuttoon liittyen. Lauerman kommentit ovat isolta osin hyvin paikallaan, mutta yhdessä kohtaa hän astuu oman asiantuntija-alueensa ulkopuolelle ja tulee todennäköisesti tahtomattaan antaneeksi välineitä oikeistopopulisteille ja äärioikeistolle.

Maahanmuuttokeskustelun tullessa isommin päivänpolitiikan kentälle 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella olen saanut selittää useammallekin oman elämänsä Žižekille, miksi netin vihakirjoittelu ei toimi ”höyryjen päästelynä”, jolla vältetään ”tosielämässä” tapahtuvaa väkivaltaa. En ole täysin vakuuttunut, että nämä henkilöt itsekään ovat uskoneet argumenttiinsa, mutta on joka tapauksessa hyvä, että kuuluisa psykiatrian ammattilainen selittää asian: ”Helpotuksen tunne, mikä syntyy joko verbaalisen tai fyysisen aggressiivisen teon yhteydessä, on hyvin hetkellinen. Jos se on tekona tyydyttävä, seuraava aggressiivinen teko, olkoonkin sitten verbaalinen tai fyysinen, on entistä herkemmässä. Näin tapahtuu, koska aggressio ei ole vietti, joka tyydyttyisi samalla tavalla kuten esimerkiksi seksuaalisuus.” Kuten Lauerma tuo esille, itse asiassa lähes kaikkia jollain tapaa poliittisesti motivoituneita väkivallantekoja kouluammuskeluista kansanmurhiin edeltää vertaisryhmän kesken (nykyään usein internetissä) tapahtuva ”vellominen ja kierrosten kiihdyttäminen”. Yleisellä tasolla ”virtuaalinen väkivalta”, oli se sitten vain väkivallan ajattelua tai esimerkiksi elokuvien ja pelien kautta siihen samaistumista, voi ehkäistä aktuaalista väkivaltaa, mutta vain sillä ehdolla, että kuvitellun ja todellisen väkivallan ero ymmärretään selvästi, ja todellista väkivaltaa pyritään vakavasti välttämään. Vihapuheessa puheen kohteena on oikea ihminen, jota uhataan oikealla väkivallalla tai jota pyritään lannistamaan psyykkisesti. Yksikään ihminen, joka pyrkii eroon väkivaltaisista taipumuksista, ei harkitusti lähetä vihaviestejä todellisille ihmisille.

Lauerma on oikeassa myös korostaessaan, että vihapuheeseen puuttumisen täytyisi alkaa sen taustalla olevien motiivien ymmärtämisestä. Vaikka on yleisinhimillinen ilmiö tuomita pahoja tekoja tehneet ihmiset yksioikoisesti ilman pyrkimystä ymmärtää tekoja heidän omasta näkökulmastaan, yhteiskunnallinen muutos ei koskaan tapahdu vain tuomitsemalla. Vastoin monien ihmisten eettistä vakaumusta, esimerkiksi kovemmat vankilatuomiot ilman muita rakentavia toimenpiteitä eivät koskaan vähennä rikollisuutta. Ongelmalliseksi Lauerman näkemykset muuttuvat, kun hän samaistaa rasistista vihapuhetta suoltavien henkilöiden motiivien ymmärtämisen ”siihen kuuluisaan aitoon dialogiin”. Puheenvuoro alkaa saada suoranaisesti masentavia piirteitä, kun Lauerma esittää, että ”tietyt tahot” pyrkivät sensuroimaan asiallistakin keskustelua maahanmuuton tuomista ongelmista.

Todennäköisesti Lauerma ei ole yksinkertaisesti ajatellut riittävän pitkälle lausuntoaan. Huomioitava on myös, että toimittaja on varmasti tiivistänyt ronskilla kädellä Lauerman alkuperäisiä sanomisia. Kun tekstiä käsitellään kuitenkin sellaisena kuin se on, se vesittää tärkeän argumentin tuomalla siihen ”maahanmuuttokriitikoille” ominaisia äänenpainoja. Erityisen haitalliseksi puheenvuoron tekee se, että Lauerma esittää sen ammattilaisen auktoriteetilla. Olisi kiinnostava tietää, mihin Lauerma täsmälleen ottaen viittaa ”tietyillä tahoilla” ja miten maahanmuuttokeskustelun rajoittaminen hänen mukaan täsmälleen ottaen tapahtuu. Tämänkaltaiset asiakysymykset saavat populistin yleensä ottaen joko polttamaan hihansa tai viemään keskustelun naurettaville urille.

Kaikkein sakeimmille äärioikeistolaisille ”tietyt tahot” kattaa koko poliittisen kentän Halla-Ahosta vasemmalle, kun taas useimmiten viitataan epämääräiseen ”äärivasemmistoon”, jolla voidaan tarkoittaa ylipäätään vasemmistoa tai mielikuvaa jonkinlaisesta laajamittaisesta ulkoparlamentaarisesta väkivaltaisesta vasemmistoliikehdinnästä. Tosiasiassa ”maahanmuuttokeskustelun rajoittamisessa” on yleensä kyse siitä, että keskustelua ei suostuta käymään ns. maahanmuuttokriitikoiden ehdoilla. Jos keskustelua tarkastelee maahanmuuttokriittisestä näkökulmasta, esimerkiksi kuuluisa Pohjois-Afrikasta ja lähi-idästä kotoisin olevien ihmisten suhteellisesti 17-kertainen todennäköisyys syyllistyä raiskaukseen Suomessa näyttäytyy ultimatumina, jonka sivuuttaminen on selvästi tosiasioiden kieltämistä. Ilman pakkomiellettä maahanmuuttoon argumentti näyttäytyy taas suhteellisen järjettömänä: on löydettävissä loputon määrä 100-kertaisiakin suhteellisten todennäköisyyksien eroja eri ihmisryhmien välillä koskien erilaisia negatiivisia asioita (esimerkiksi vakavia sairauksia) ilman, että tiettyä ihmisryhmää ajatellaan ”kylmän järjen” nimissä lähtökohtaisesti tämän negatiivisen asian kautta.

Lauerman tapauksessa on vaikea sanoa, mitä hän lopulta täsmälleen ottaen tarkoittaa, mutta joka tapauksessa hänen kommenttinsa toimii hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka tieteellisen auktoriteetin tulisi olla äärimmäisen varovainen kommentoidessaan julkisesti omalle alalleen vieraita asioita. Lauerman maine kriminaalipsykologiassa on ansaittu, mutta se ei anna Lauermalle pienintäkään legitimiteettiä yhteiskuntatieteiden alalla. Suuren yleisön silmissä tietysti näillä aloilla ei ole suurtakaan eroa, ja varsinkin omaa mielipidettä tukevat lausunnot hyväksytään kernaasti keneltä tahansa auktoriteetilta.

Olli Pitkänen

Uudenmaan sulun purku ja populismi

Helsingin Sanomat uutisoi opposition arvostelevan Uudenmaan sulun purkamista. Sulun purkamisesta oli kuultu sosiaali- ja terveysministeriötä sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta. Koska perustuslain mukaisten perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten ja valmiuslain välttämättömyyskriteeri ei enää täyttynyt, sulku oli purettava. Sulkua ei olisi saanut jatkaa vain sen mahdollisen hyödyllisyyden perusteella, vaan perusoikeuksien näkökulmasta jyrkän menettelyn alkuperäinenkin edellytys oli nimenomaan sen välttämättömyys.

Perussuomalaisten Jussi Halla-Aho, vähemmän yllättäen, päätyi taas väheksymään perustuslakia ja asiantuntijoiden osaamista. Halla-Aho kommentoi asiaa uutisessa seuraavasti: ”Muutama vuosi sitten julkisessa keskustelussa esiintyi tällainen termi perustuslakitalibanismi. Se on minusta ihan osuva kuvaamaan sellaista ajattelutapaa, jossa takerrutaan lain kirjaimen äärimmäisiin tulkintoihin siinäkin tilanteessa, että se tulkinta on ristiriidassa lain tarkoitusperien kanssa. Ehkä sen voisi kiteyttää niin, että tämä ratkaisu tehtiin ainakin väärillä perusteilla.”

Entisen puolustusministeri Jussi Niinistön esille tuoma termi ”perustuslakitaleban” tarkoitti ilmeisesti hänelle alun perin ”ideologiset tavoitteensa asiantuntijuuden valekaapuun” piilottavia perustuslakiasiantuntijoita. Käytännössä tämä jostain ihmeen syystä elämään jäänyt alun perinkin vaivaannuttava nimitys tarkoittaa milloin mitäkin: lyhyesti sanottua asiantuntijaa, joka tekee työnsä ja kertoo, miten asiat ovat, kun välinpitämätön poliitikko haluaisi ajaa läpi oman kantansa perustuslain sivuuttaen. Tässä merkityksessä sanan käyttämisestä Halla-Ahon kommentissakin oli kyse. Kyseessä on siis vain haukkumasana, jolla nimittää asiantuntijaa, jonka väitteisiin ei osaa vastata oikeilla argumenteilla – populistinen keino luoda mielikuva norsunluutornissa istuvasta omahyväisestä kaiken maailman dosentista, jota ei kannata kuunnella.

Halla-Aho näyttää implikoivan, että lakia olisi nyt tulkittu vastoin sen tarkoitusta. Valmiuslain tarkoitus lukee sen 1 §:ssä: ”– – tarkoituksena on poikkeusoloissa suojata väestöä sekä turvata sen toimeentulo ja maan talouselämä, ylläpitää oikeusjärjestystä, perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia – – .” Liikkumisvapaus on perustuslain 9 §:ssä määritelty perusoikeus. Valmiuslain tarkoituksen vastaista siis ei ole huomioida liikkumisvapautta. Perustuslaki on oikeusjärjestyksen kansallisessa normihierarkiassa korkeimmalla ja syrjäyttää tarvittaessa tavalliset lain säännöksetkin, joten liikkumisvapautta ei voisikaan jättää huomiotta.

Valmiuslain 4 §:ssä säädetään toimivaltuuksien käyttöperiaatteista: ”Viranomaiset voidaan oikeuttaa poikkeusoloissa käyttämään vain sellaisia toimivaltuuksia, jotka ovat välttämättömiä ja oikeasuhtaisia 1 §:ssä säädetyn tarkoituksen saavuttamiseksi.” Valmiuslaissa itsessäänkin siis on tiukka välttämättömyyden rajoitus. Yleisemmin, lainsäädäntökäytännön ja oikeustieteen vakiinnuttamat perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset sisältävät suhteellisuusvaatimuksen: ”Rajoitusten tulee olla välttämättömiä hyväksyttävän tarkoituksen saavuttamiseksi. Jokin perusoikeuden rajoitus on sallittu ainoastaan, jos tavoite ei ole saavutettavissa perusoikeuteen vähemmän puuttuvin keinoin.” (PeVM 25/1994 vp s. 5) Myös valmiuslain 118 §, jossa säädetään liikkumisrajoituksista, sisältää välttämättömyyskriteerin: ”voidaan tilapäisesti – – kieltää oikeus oleskella ja liikkua – – alueella – –, jos se on välttämätöntä ihmisten henkeä tai terveyttä uhkaavan vakavan vaaran torjumiseksi.”

Kuten sanottu, välttämättömyyskriteeri ei enää täyttynyt, joten asia oli sillä selvä. ”Tämä ei ole mielipidekysymys”, totesi oikeusministeri Anna-Maja Henriksson HS:ssa. Tämän toteaminen on varmaankin sitten sitä perustuslakitalebanismia. Jos asiassa olisikin voinut päätyä toiseen ratkaisuun, sekään ei olisi ollut niinkään mielipidekysymys sillä tavalla, mitä oppositio tässä antoi olettaa, vaan juridinen kysymys.

PS:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavion mukaan taas hallitus ”– – ryhty[i] siis ylimmäksi perustuslain tulkitsijaksi Suomessa”, ja tästä hän veti analogian Puolan ja Unkarin tilanteeseen. Todellisuudessa perustuslakivaliokunta alun perinkin edellytti sululta lyhyttä kestoa. Huomioiden edellä mainitut seikat ja se, että perustuslakivaliokunnassa äänessä ovat kansanedustajat (mukaan lukien monia perussuomalaisia), ei hallitus, kiinnostaisi tietää, eikö oikeustieteen maisterin koulutuksen saanut Tavio oikeasti tiedä, mistä puhuu, vai esittääkö hän vain tietämätöntä kalastellakseen populistisesti suosiota.

Minkä takia tästä kannatti kirjoittaa? Nämä yksittäiset lausunnot eivät ole poikkeus vaan sääntö. Silmiinpistävää on se, että Halla-Aho vetoaa perusoikeuksiin silloin, kun siltä tuntuu, ja sivuuttaa ne, kun ne eivät omiin tavoitteisiin sovi. Oikeusvaltio kelpaa vain ajoittain: kun siitä on itselle hyötyä. Sananvapauden on oltava absoluuttista ja rajoittamatonta, mutta välillä perusoikeuksia saakin rajoittaa vain, koska siltä tuntuu (esim. tässä tapauksessa). Asiantuntijoiden fakta-argumentit sivuutetaan. Tämä on perussuomalaisten linja.

Perussuomalaisten kannanottojen arvostelu on helppoa ja turhalta tuntuvaa, ja huomiota kannattaisikin suunnata enemmän mm. Kokoomuksen suuntaan. Puheenjohtaja Petteri Orpo nimittäin seuraa Halla-Ahon esimerkkiä: ”Toki yksilönvapaus on tärkeä asia, mutta pidän yksilön oikeutena myös sitä, että suojellaan riskiryhmien ja heikoimmassa asemassa olevien terveyttä.” Riskiryhmien ja heikommassa asemassa olevien terveyden suojeluhan oli sulun tarkoitus, jota kukaan ei ole tavoitteena missään vaiheessa kyseenalaistanut. Purussa kyse ei ollut tämän tavoitteen kyseenalaistamisesta, vaan siitä, että vaadittu välttämättömyysedellytys ei täyttynyt. Julkinen valta kun ei saa rikkoa lakia. Pakko oli vain päästä politikoimaan. Samantapainen lähestymistapa kokoomuksella on ollut esim. Al-Hol-kysymyksen suhteen, mutta ei siitä sen enempää tässä yhteydessä. Lyhyesti sanottuna kokoomus on viime aikoina pelannut populistien peliä perus- ja ihmisoikeuskysymyksissä, ja se on huolestuttavaa. Keskustankin riveissä tällaista on tehty, esim. tässä Uudenmaan sulkua koskevassa asiassa ja Al-Hol-asiassa. Esimerkkeinä tästä toimivat Mikko Kärnän lausunnot kummassakin.

Monien päättäjien perustuslain, perusoikeuksien ja asiantuntijalausuntojen väheksyminen – siis ei kriittinen kommentointi, vaan väheksyvä sivuuttaminen – on asia, josta kaikkien tulisi olla huolestuneita. Perusoikeuksien ja asiantuntijatiedon merkitys korostuu kriisitilanteissa, ja oikeudellisen punninnan tarvetta ei voi sivuuttaa olankohautuksella.

Veikko I.

Huonoa käytöstä vai huonoa politiikkaa?

Tommi Nieminen käsitteli avoimessa kirjeessään Helsingin Sanomissa 16.2.2020 kansanedustajien puheen sisällön, sävyn ja tyylin raaistumista. Hän peräänkuuluttaa ”poliittista aikuisuutta”, jonka näkee monien eduskunnassa unohtaneen, ja ilmaisee huolensa siitä, miten niin moni kansanedustaja on avoimesti ilmaissut ihannoivansa väkivaltaa. Sormensa Nieminen osoittaa osaa perussuomalaisia kohti, mutta vain osaa: ”Ilmiössä ei ole silti kyse koko perussuomalaisesta puolueesta”, hän kirjoittaa.

Niemisen kirjoitus on erittäin tervetullut tässä poliittisessa tilanteessa, ja hänen pääväitteensä on tietenkin helppo allekirjoittaa. Tekstiä silti vaivaa tietty liiallinen optimismi ja varovaisuus, jonka voi tässä asiassa nähdä vaivaavan laajemmin myös mediaa. Nieminen nostaa esimerkeiksi perussuomalaisten Ano Turtiaisen, Juha Mäenpään, Jussi Halla-Ahon, Laura Huhtasaaren ja Veikko Vallinin yksittäiset puheet ja teot. Nieminen toteaa: ”Ilmiössä ei ole silti kyse koko perussuomalaisesta puolueesta.” Vaikka Niemisen mainitsemat yksittäiset lausunnot ja teot ovatkin jo itsessään surullisia, lapsellisia ja häpeällisiä, ilmiö on perussuomalaisessa puolueessa laajempi kuin mitä tekstistä ilmenee.

Siinä, missä useat kansanedustajat kyllä ”käyttäytyvät poikkeuksellisen epäkypsästi”, epäkypsyys ei ole tarpeeksi kuvaava sana perussuomalaisten politiikan jyrkälle äärioikeistolaisuudelle, joka näkyy koko puolueen toiminnassa jo puolueohjelmasta lähtien. Osin on kyse radikaalioikeistolaisuudesta, osin palingenesiaa haikailevasta fasismista, osin jostain muusta, mutta joka tapauksessa perussuomalaiset yksinkertaisesti on määritelmällisesti äärioikeistolainen puolue. Onkin huvittavaa, että puheenjohtaja Halla-Aho väittää tekevänsä pesäeron perussuomalaisten nuorten yksiselitteiseen fasismiin – hän kun on itsekin todennut: ”Oikeastaan kukaan perussuomalaisissa ei halua monietnistä tai -kulttuurista Suomea, mikä näkyy johdonmukaisesti myös ohjelmassamme ja kaikessa käytännön toiminnassamme.” Halla-Aho siis itse selvästi toteaa, ettei halua Suomessa olevan eri etnisyyksiä edustavia ihmisiä.

Kun Turtiainen sanoi rikokseen kehottamisesta tulleen tuomionsa olevan ”tässä porukassa – – vain sulka hattuun”, hän oli oikeassa. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio kommentoi tätä toteamalla: ”On itsestään selvää, että lakia pitää noudattaa. Sen pitäisi olla kaikille selvää.” Tämä on pelkästään huvittavaa, sillä perussuomalaiset ovat osoittaneet toistuvasti halveksuntaa sekä oikeusvaltioperiaatetta, perustuslakia että kansainvälistä oikeutta (etenkin ihmisoikeussopimuksia) kohtaan. Siinä vaiheessa, kun puolueessa todellakin saa suosiota eikä sanktioita – sulan hattuun – ihmisarvoa halveksuvalla ja monissa tapauksissa myös rikollisella toiminnalla, ei voida puhua vain ”keskenkasvuisesta käytöksestä”. Se on toki keskenkasvuista, mutta myös paljon traagisempaa. Tavio kommentoi Niemisen avointa kirjettä yllätyksettömästi vastuuta vältellen, ja hänen vastauksestaan olisikin riittänyt yksi lause: ”Rapatessa roiskuu ja tekevälle sattuu.”

Nieminen nostaa asiallisemmin politiikkaa tekevistä perussuomalaisista esille Arja Juvosen, Jari Ronkaisen ja Lulu Ranteen. Populismi kuitenkin on lähinnä poliittisen keskustelun häiriköintiä. Ranteen jokellus sateenkaariliputuksesta (perusteluinaan mm. ilmeisesti valikoivasti kiinnostavat perustuslaki ja kansainväliset sopimukset) ja Ronkaisen totuudenvastainen höpinä toimivat esimerkkeinä tästä. Niemisen mukaan puolue ”esittää kysymyksiä, joista on mielekästä käydä debattia”, ja näinä kysymyksinä luettelee humanitaarisen maahanmuuton asteen, vastuun kantamisen ilmastonmuutoksesta ja EU:n ja Suomen itsenäisyyden suhteen. Pitää paikkansa, että näistä on mielekästä keskustella. Keskustelu olisi vielä mielekkäämpää, jos perussuomalaiset eivät häiriköisi sitä valheilla, väärinymmärryksellä ja yksinkertaistuksilla.

Nieminen toteaa: ”– – populismi on mahdollista, vaikka poliitikko ei laskisi ihmisenä olemisen rimaa.” Tämä pitää sikäli paikkansa, mutta jos ei puhuta ihmisenä olemisen ja kunnioittavan käytöksen rimasta vaan yhteisten asioiden hoitamisesta, puheen sisältö lienee tärkeämpää kuin sen tyyli. Perussuomalaisten puolueelle ne ovat tosin sama asia, koska populismi on kirjava retoriikan umpisolmu, joka kätkee sisäänsä vain tyhjyyttä – ja tunkkaista pölyä.

Niemisen kirjoitus käsittelee hyvin sitä, mitä se käsittelee: kunniatonta ja vastuutonta käytöstä ja mahdollisuutta parempaan. Tämän käytöksen sijaan huomio tulisi kuitenkin suunnata pikemminkin vielä enemmän siihen, mitä siitä seuraa, kuka sen hyväksyy, ketä se palvelee ja mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Veikko I.

Vegaanihaaste ei haasta kapitalismia

Oikeutta eläimille (OE) on puoluepoliittisesti sitoutumaton eläinoikeusjärjestö. Eläinten oikeuksien puolustaminen on erittäin tärkeää ja kannatettavaa toimintaa. Sitoutumattomuus on kuitenkin kaksipiippuinen juttu: se madaltaa kynnystä suhtautua järjestöön ennakkoluulottomasti, mutta näyttää samalla vaikeuttavan ongelman ytimeen pureutumista suorasanaisesti.

Näkyvin osa järjestön toimintaa on eläintuotannon ja teurastamoiden olojen paljastaminen eli toiminnallaan järjestö toki kamppailee elinkeinoelämän etuja vastaan. Siitä huolimatta järjestö tuntuu välttävän eläinoikeusongelmien juurisyihin paneutumista viestinnässään. Ongelma havainnollistuu OE:n tammikuisessa somepäivityksessä:

”Kuolleisuudesta puhuminen voi tuntua erikoiselta – ovathan kaikki tiloille tulevat tiput olemassa ainoastaan kasvaakseen ja kuollakseen ihmisten lihanhalun vuoksi.”

Tämä väittämä saa tilanteen kuulostamaan siltä, että kuluttajat olisivat syypäitä lihateollisuuden olemassaoloon. Ongelma on kuitenkin paljon syvemmällä kuin ihmisten ruokatottumuksissa; jos lihanhalun sijaan puhuttaisiin rahanhimosta, niin oltaisiin jo lähempänä totuutta. Nykyisissä kapitalistisissa yhteiskunnissa eläinteollisuutta ei pyöritetä kuluttajien, vaan elinkeinoelämän ehdoilla. Valtioiden ja eturyhmien tukemat suuryritykset tekevät kaikkensa ohjatakseen ihmiset syömään mahdollisimman paljon lihaa eikä tilannetta voi korjata syyllistämällä kuluttajia lihateollisuuden olemassaolosta.

Lihateollisuus on kannattavaa bisnestä niin kauan kuin ihmiset syövät lihaa, ja ihmisethän syövät lihaa niin kauan kuin sitä pakkosyötetään heille. Lihaa tuputetaan meille ovista ja ikkunoista. Markettien hyllyt ovat pullollaan lihaa ja muita eläinperäisiä tuotteita. Markkinoinnilla sekä muulla mielipidevaikuttamisella meidät ehdollistetaan hyväksymään eläinten riistäminen. Lihan hinta pidetään niin alhaisena, että monelle sekaruokavalio on ainoa taloudellisesti kestävä vaihtoehto.

”Ratkaisu on kulttuurin ja elämäntapojen muutos eläinystävälliseen suuntaan. Ehdit vielä mukaan tammikuun Vegaanihaasteeseen. Samalla meidän on muutettava lakeja ja yritysten toimintaa, jotka voivat vaikuttaa tätä muutosta nopeammin eläinten asemaan.”

Kannustan itsekin kaikkia lopettamaan lihan ja muiden eläinperäisten tuotteiden syömisen, jos olosuhteet sen vain sallivat. Ongelma on kuitenkin syvällä yhteiskuntarakenteissa eikä kasvissyönti tai vegaanius korjaa sitä. Valtiot sekä niiden muodostamat kansainväliset yhteisöt ja elinkeinoelämän toimijat päättävät suurilta osin, mitä kuluttuja suuhunsa pistää. Täten on välttämätöntä tähdätä laajojen yhteiskunnallisten ja systeemisten muutosten tekemiseen, jotta eläinteollisuus nykymuodossaan saadaan lakkautettua.

Oikeutta eläimille tekee tärkeää työtä oikean asian puolesta, mutta ainakin viestinnässä olisi vielä parannettavaa. Niin eläinten kuin ihmistenkin oikeuksien polkeminen on kapitalismiin sisäänleivottu ilmiö. Pitkällä tähtäimellä olisi elintärkeää pitää eläinten oikeuksien puolustamisen kärkenä lakien ja yritysten toiminnan muutokseen kohdistuvia toimenpiteitä, kuten selkeää kapitalismin vastaista aktivismia ja retoriikkaa. Kulttuurin ja elämäntapojen muutos suuressa mittakaavassa on mahdollista vain, jos asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

Kalle Koskivirta

Self-helpiä ratkaisuksi varallisuuseroihin

(Toim. huom. teksti on laadittu jo kuukausia sitten, mutta aihe on edelleen ajankohtainen.)

Roope Lipastin Ylelle 8.8.2019 kirjoittama kolumni Yhteiskunnan syy muistuttaa monella tapaa hiljattain kommentoimaani Jari Tervon kolumnia. Lipasti aloittaa kolumninsa kahvilassa kuuntelemastaan keskustelusta, jossa nuori henkilö kertoi ystävälleen terapeuttinsa käskeneen häntä täsmällisempien neuvojen sijaan yksinkertaisesti aikuistumaan. Kyseisen kommentin seurauksena mainittu henkilö oli melko luonnollisesti vaihtanut terapeuttia. Lipasti myöntää, että mainitun kaltainen kommentti ei sovi ammattimaisen terapeutin toimintaan, mutta se oli kuitenkin poikinut Lipastille nerokkaan oivalluksen: aikuistumista tulisi ehdottaa paljon useammin ratkaisuna erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Oivallisena esimerkkinä Lipasti ottaa esille vaatimuksen opiskelijoiden kesätoimeentulosta. Lipastin mukaan vaatimus on sinänsä ymmärrettävä, sillä ”kaikki me haluamme itsellemme etuja ja nallekarkkeja”, kuten hän asian ilmaisee. Lipasti jatkaa: ”Itseäni häiritsee tämänkaltaisissa kärjistyneissä nykykeskusteluissa se, että harvoin esitetään minkään ongelman ratkaisuksi sitä, että ihmiset ottaisivat hiukan enemmän vastuuta itsestään. Siis muutkin kuin opiskelijat laittaisivat sen somen kiinni ja keskittyisivät hallituksen haukkumisen sijaan päivän askareisiin sekä parisuhteeseensa.”

On kohtuullisen naurettavaa puhua ”nallekarkkina” muutenkin ylivoimaisesti pienituloisimman kansanryhmämme vaatimuksesta toimeentuloon kesän ajalle. Pelkällä opintotuella ei ole enää aikoihin ollut mahdollista elää edes erittäin niukasti; on käytännössä pakko tehdä vähintään osa-aikaista työtä samanaikaisesti. Opintotukea myönnetään ainoastaan hyvin tiukasti määritetylle tavoiteajalle, joka voi venyä minkä tahansa satunnaisen itsestä riippumattoman syyn kuten vähänkin vakavamman sairastumisen takia. Lipasti-paralle itselleen ei kukaan ollut tosin huomannut kertoa hänen opiskeluaikanaan, että ”opintolainaa kertyy niin naurettavan pieni summa, että ikinä elämässä ei sen jälkeen ole ollut niin vähän lainaa”. Parikymmentätuhatta euroa on luonnollisestikin taskurahaa, mitäpä moisesta huolehtimaan. Kolumnin suurin ongelma on kuitenkin samanhenkinen kuin mainitsemassani Tervon kirjoituksessa, tosin sillä erolla, että triviaalilla huomiolla paistattelun sijaan Lipasti ei ylipäätään esitä mitään selkeää väitettä. Siinä missä on selvää, että mikä tahansa ideologia, esimerkiksi sosialismi, voidaan omaksua niin totaalisesti, ettei kunnolliselle kritiikille jää sijaa, Lipasti vaikuttaa tulkitsevan minkä tahansa yhteiskunnallisen kritiikin oireeksi aikuistumattomuudesta. Lipastin mukaan syy omiin ongelmiin langetetaan yhteiskunnan niskoille ja ”ratkaisun pitäisi tulla yhteiskunnalta valmiina kääretorttuna: että ota tosta, siinä on kermavaahtoakin välissä”.

Luonnollisestikaan Lipasti ei väitä, että kaikki yhteiskuntakritiikki on jonkinlaista henkilökohtaisten ongelmien projisointia, sillä tällöin sama pätisi myös hänen omaan kolumniinsa. Hän ei kuitenkaan erottele millään tavalla, millainen kritiikki on perusteltua ja milloin pitäisi vain aikuistua. Ainoa esimerkki, jonka Lipasti tarjoaa jälkimmäisestä, on vaatimus opiskelijoiden kesätoimeentulosta. Kuitenkin lähes millä tahansa tavalla ajateltuna tämä vaatimus on kaikkea muuta kuin tyhjänpäiväistä nillittämistä, jopa siinä nykyisestä hyvin kaukana olevassa tilanteessa, että valtiolla ei yksinkertaisesti olisi varaa sijoittaa enempää opiskelijoihin. Vaikuttaa siis hyvin vahvasti siltä, että Lipasti haluaa Tervon tavoin ainoastaan esiintyä viisaana setänä, joka ymmärtää, että ei pidä olla liian idealistinen, vaan hyväksyä elämän raa’at tosiasiat.

Olli Pitkänen