Vaaleissa nukkumisen kolme kontekstia ja mahdollisuutta

Yhä useampi kyselee, mihin äänestäminen ylipäätään enää liittyy. Vallan näkökulmasta onkin tarpeen pohtia, miten aktivoida kansalaiset vaaliuurnille, kun koko toimitus koetaan enenevissä määrin tyhjäksi rituaaliksi, jolla ei ole pienintäkään liittymäkohtaa omaan arkielämään.

Johdanto

Olen aiemmin kirjoittanut äänestämiseen ja nukkumiseen liittyen täällä. Tämä teksti on luettavissa itsenäisenä analyysinaan, mutta samalla se tarkentaa ja osin myös kritisoi eräitä laajan esitykseni piirteitä.

(Hyvää lisälukemista aiheeseen liittyen: Kalle Koskivirran analyysi nuorten poliittisesta apaattisuudesta.)

Äänestysaktiivisuuden laskusuuntainen tendenssi on ollut liberaalin lännen perushuolenaiheena jo kauan. Huoli on ymmärrettävää, sillä vaaleilla valittujen päättäjien mandaatti ja koko systeemin julkinen legitimiteetti perustuu ideaan ”kansan tahdosta”, joka realisoituu vaali- ja virkakoneiston kautta: ”väestöksi” ymmärretty kansa redusoituu numeroiksi ja lukemiksi, joiden väliset suhteet määrittelevät kulloisenkin ”kansaedustuksen” niin sanotun poliittisen kokoonpanon. Liian alhaiseksi jäävä äänestysaktiivisuus ei muuta ainoastaan numeroita, vaan vaarantaa koko sen systeemin legitimiteetin, jota nämä matriisit representoivat.

Samaan aikaan kun liberaali konsensus juhlii äänestysaktin kiistatonta merkityksellisyyttä ja demonstroi holhoavan sävyistä huolestuneisuuttaan, numerot sen kun laskevat. Yhä useampi kyselee, mihin äänestäminen ylipäätään enää liittyy. Vallan näkökulmasta onkin tarpeen pohtia, miten aktivoida kansalaiset vaaliuurnille, kun koko toimitus koetaan enenevissä määrin tyhjäksi rituaaliksi, jolla ei ole pienintäkään liittymäkohtaa omaan arkielämään. Anna Kontula onkin huomauttanut yhteiskunnan tuottavan ihmisiä, joilla ei ole kykyä ajatella demokraattisesti, sillä varsinainen demokratiakasvatus jää hyvin ohueksi ja demokratian sijaan ihminen totutetaan hierarkioihin (koulu, työelämä). Näin ihminen oppii ajattelemaan, ettei mihinkään voi todellisesti vaikuttaa. Syyt äänestysaktiivisuuden laskuun ovat tietenkin moninaiset ja monimutkaiset, eikä niitä ole tilaa analysoida tässä. Selvää on kuitenkin, että nuoren ihmisen ihmetellessä, mitä tekemistä äänestämisellä on minkään kanssa, eivät vastaukseksi kelpaa liberaalit, yksilölähtöiset ja usein syyllistävät itsestäänselvyydet.

Analyysi

Vaaleissa nukkuminen, tuo liberaalin vallan anomalia, ei tosiaan kaipaa moralisointiamme, joka – kuten yleensäkin – vain hämärtää asian ymmärrettäväksi tulemista. Millaisia konteksteja nukkumiselle sitten on tarjolla tässä ja nyt? Esitän tässä karkean, kärjistetyn ja yksinkertaisen jaottelun vaaleissa nukkumisen kolmesta mahdollisesta kontekstista, joista kutakin voi pitää ainakin jossain määrin uskottavana. On sanomattakin selvää, etteivät nämä ole ainoita mahdollisia konteksteja; lisäksi ne eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan niiden suhde tulisi ymmärtää läpäisevänä.

  1. Liberaalin konsensuksen mukainen. Nukkuminen on paheksuttavaa poliittista flegmaattisuutta ja typeryyttä, kansalaisoikeuden käyttämättä jättämistä, lähes terveen järjen vastaista passiivisuutta ja osallisuudesta kieltäytymistä. ”Jos et äänestä, niin turha sitten valittaakaan.”
  2. Kapinallinen (ja hedonistinen) pidättäytyminen. Nukkuminen edustaa koko poliittiseen systeemiin suhtautuvaa yleistä kriittisyyttä. Fantasia äänestämättömyydestä massaliikkeenä, joka vaarantaa vaaleilla valittujen vaihtoehtojen koko legitimiteetin.
  3. Tylsä poliittinen flegmaattisuus. Nukkuminen ei ole sen enempää kapinallista kuin relevanttiakaan, vaan pelkkää banaalia passiivisuutta, joka sataa porvarien laariin siinä missä vaikkapa vihreiden äänestäminenkin.

Ensimmäisen vaihtoehdon ongelma on poliittisen annetun aneemisuus ja siitä mahdollisesti seuraava merkityksettömyyden kokemus: äänestät kuin kuluttaja systeemin mahdollistamien vaihtoehtojen perusteella joko enemmistön latteista ja kyvyttömistä suosikeista (valtapuolueet) tai pienpuolueiden tarjoamista pseudovaihtoehdoista (perverssi tosi-TV-vaihtoehto). Mikään ei muutu, koska ”osallistuipa” kuinka tahansa, edustuksellisen demokratian koneistolla ei ole valtaa globaaliin pääomaan, joka sanelee valtion todellisen toimijuuden rajat; ilmastopolitiikka jumittuu epätoivoiseen arpapeliin ja fantasiaan fossiilisen tuotannon irtikytkennästä talouskasvun jatkuessa loputtomiin; mikään, millä on todella väliä, ei nouse edes akuutista merkityseroosiosta kärsivään julkiseen keskusteluun. Politiikka pysyy typeränä, mutta maailma luhistuu.

Toista vaihtoehtoa rasittaa sen valikoivuus ja halun näkyvä nojaaminen tiettyyn taustafantasiaan. ”Radikaalin passiivisuuden” ajatus on kieltämättä inspiroiva, mutta tämä konteksti jää alttiiksi kolmoskohdan implikoimalle kritiikille: voit nukkua vaaleissa, mutta teon poliittinen ulottuvuus jää todennäköisesti epäradikaaliksi tylsyydeksi. Fantasia ei manifestoidu massojen demonstraationa. Tätä kontekstia tarjoilin esseessäni, mutta kriittinen näkökulma jäi tarkastelun ulkopuolelle, vaikka analyysi muuten olikin kohtalaisen perusteellinen.

Kolmas vaihtoehto näyttäytyy ensimmäisen negaationa. Saman kolikon kääntöpuolena sitä rasittavat samat ongelmat. Nukkuminen on tylsää eikä edusta todellista vaihtoehtoa poliittisille annetuille, vaan on ainoastaan mestariin kohdistuva kielto, joka palaa bumerangina kieltäjälleen.

Huomioita

Lähtökohtaisesti tyypillinen liberaali paheksunta tai holhoava asenne vaaleissa nukkuvia kohtaan on tietenkin läpeensä ongelmallinen: tämä on helppoa poliittista ajattelua, järkeilyä boksin sisäpuolelta. Vallan diskurssia, jossa ei ole hiventäkään kriittisyyttä.

Nukkumisen suoraviivainen tulkitseminen poliittiseksi kapinallisuudeksi ansaitsee sekin kritiikkinsä. Näkökulmaa voi pitää ansiokkaana sikäli kuin se tarjoaa mahdollisuuksia tarkastella osallistamista olennaisena liberaalin vallan toimintana ja välineitä sen pohtimiseen, millaisia voisivat olla ne pidättäytymisen tavat ja tekniikat, joissa olisi todellista poliittista potentiaalia tässä ja nyt. Koska liberaali valta toimii viettelevästi ja osallistavasti, on selvää, että erilaisista ”hyvän/aktiivisen kansalaisuuden” muodoista pidättäytymiset voivat oikein organisoituina toimintoina muuttua aidoiksi poliittisiksi teoiksi. Nukkuminen ei kuitenkaan sellaisenaan ole kovin hyvää tai tehokasta vastarintaa. Parhaimmillaankin se jää symboliseksi teoksi, jonka systeemikriittisyys on samaa luokkaa kuin muovijätteen kierrättäminen suhteessa ilmastonmuutokseen. Sitä ei mielestäni ole syytä paheksua moraalisesti sen enempää kuin äänestämistäkään, mutta en myöskään lähtisi asian puolesta kampanjoimaan. Todelliset ongelmat ovat ehkä sittenkin toisaalla, joka tapauksessa aivan muualla kuin yksilötasolta lausutussa kysymyksessä siitä, jätätkö äänestämättä vai et…

Markus Niemi

Kirja-arvostelu: Pimeyden ytimeen (Malin)

Internetistä tunnetusti on aina löytynyt marginaalista, äärimmäistä ja vastenmielistäkin sisältöä, erityisesti seksuaalisuuteen liittyen. Lastenkidutusporno lienee kuitenkin tässä jos ei oma lukunsa, niin ainakin äärimmäisin nurkkaus. Malin niin sanotusti kokeili, kuinka syvä kaninkolo on, ja totesi sen sangen syväksi.

Aloitan arvostelun Hamaralle poikkeuksellisesti sisältövaroituksella. En ole itse helposti järkyttyvää sorttia, mitä tulee ihmisten pahuuteen. Päinvastoin, olin pitkään aktiivisesti kiinnostunut aihepiiristä ja tein siitä väitöskirjanikin. Tästä huolimatta se, mitä tässä tekstissä käsitellään, häiritsi minua huomattavissa määrin muutamien viikkojen ajan. Suosittelen siis yksinkertaisesti jättämään tämän arvostelun ja etenkin itse arvosteltavan teoksen väliin, mikäli et ole jollain tapaa jo valmiiksi valmentautunut kohtaamaan pahuutta: tämä teos jos jokin havainnollistaa, että moni, joka pikaisesti tuumaten ehkä haluaisi julistaa koko pahan käsitteen vanhentuneeksi kristilliseksi moralismiksi, saattaa tulla toisiin ajatuksiin.

Aarno Malinin Pimeyden ytimeen: Tutkimusmatka Tor-verkon rikollisuuteen on monellakin tapaa huomionarvoinen teos, mutta erityisesti yksi sen osioista on noteerattu useasti mediassakin. Tutkiessaan Tor-verkon eli ”pimeän”, vaikeasti jäljitettävissä olevan internetin osan tarjontaa hän päätyi muutamien välivaiheiden jälkeen materiaalin pariin, jossa alaikäisiä, jopa vastasyntyneitä lapsia kidutetaan ja tapetaan mahdollisimman sadistisilla tavoilla. On ymmärrettävää, että teoksen päättävä lastenkidutuspornoa käsittelevä osio on pitkälti varastanut huomion muilta, ainakin hieman vähemmän äärimmäisiltä teemoilta. Olisi ehkä ollut hyvä jakaa materiaali kahteen erilliseen teokseen, joista toinen olisi pitänyt sisällään kaiken vähemmän äärimmäisen sinällään todella kiinnostavan materiaalin ja toinen sitten sen kaikkein rankimman. Toisaalta, on useitakin eri syitä, jotka tekevät yhdestä kompaktista teoksesta hyvin ymmärrettävän ratkaisun.

Kuten mainittua, suurin osa teoksesta ei itse asiassa käsittele lapsipornoa ja sen ympärillä olevaa niin sanottua hurtcore-yhteisöä. Merkittävämmässä osassa sivumäärällisesti ovat itse asiassa esimerkiksi verkossa käytävä huumekauppa, sieltä väitetysti tilattavat palkkamurhat, Vastaamon tietomurto ja jopa obskuuri tietokonepeli Sad Satan. Malin käy ansiokkaasti läpi pimeän verkon huumekaupan historiaa otteella, joka on paitsi neutraali myös tietyssä mielessä sisäpiiriläisen ymmärryksestä ammentava – Malin on ollut säännöllisesti yhteyksissä useimpien merkittävien verkon huumekauppiaiden kanssa ja saavuttanut yleisesti ottaen arvostetun aseman yhteisön silmissä asiallisena median edustajana. Teos kattaa verraten yksityiskohtaisesti koko suomalaisen pimeän verkon huumekaupan merkittävien alustojen kehityksen sekä keskinäiset suhteet niiden ilmaantumisesta lähes nykypäivään asti.

Tähän aihepiiriin liittyy yksi erityisen kiinnostava, jopa hätkähdyttävä yksityiskohta. Joulukuussa 2019 viranomaiset pitivät tiedotustilaisuuden, jossa he väittivät saaneensa suljettua johtavan huumeidenmyyntisivuston Silkkitien. (s.145). Tosiasiassa sivusto oli ollut muista syistä kiinni jo yli kuukauden ajan (mistä oltiin tiedotettu jo tätäkin kauan aiemmin). Mikäli Malinin esitys pitää paikkansa, kyseessä on todella törkeä huijaus. Ei toki mitään uutta ja ihmeellistä aikana, jolloin Jari Aarniokin vaikuttaa enemmän rekan eteen heitetyltä syntipukilta kuin poikkeukselliselta konnalta viranomaisten johdossa.

Varsinaisesti poikkeuksellista teoksessa on tietenkin se äärimmäisin osio. Internetistä tunnetusti on aina löytynyt marginaalista, äärimmäistä ja vastenmielistäkin sisältöä, erityisesti seksuaalisuuteen liittyen. Lastenkidutusporno lienee kuitenkin tässä jos ei oma lukunsa, niin ainakin äärimmäisin nurkkaus. Malin niin sanotusti kokeili, kuinka syvä kaninkolo on, ja totesi sen sangen syväksi. Hänen mukaan Hurt Meh sivustolla, joka oli 2010-luvun loppupuolella alan todennäköisesti suurin sivusto, oli enimmillään 800 000 käyttäjää (s. 203). Luku ei sinänsä ole vielä valtava maailmanlaajuisesti, mutta kun otetaan huomioon, että kyseessä on äärimmäinen lastenkidutuspornosivusto, jonka löytämiseen tarvitaan hieman tietotaitoa, lukua voi nähdäkseni pitää järkyttävän suurena. Järkyttävyys riippuu toki myös siitä, millaisen ihmiskuvan omaa alun alkaen.

Pahuutta paljon pohtineena niin akateemisella urallani kuin jo paljon ennen sitä ajattelen, että on olemassa kaksi äärimmäisen laajalle levinnyttä mutta vakavasti puutteellista käsitystä pahuuden luonteesta. En tiedä, onko kysymystä tutkittu koskaan tieteellisesti, mutta vaikuttaa selvältä, että useimpien ihmisten käsitys pahasta on jaettavissa kahteen vastakkaiseen ja puutteelliseen kategoriaan. Yhtäältä on ajatus siitä, että pahuuden käsite on ainoastaan kristinuskon sekulaari jäänne, joka nykyään toimii lähinnä konservatiivisten, toiseuden moraaliseen tuomitsemiseen taipuvaisten ihmisten vipuvartena. Toisaalta, ajatus siitä, että on olemassa ”absoluuttisen pahoja” (s. 179) ihmisiä, joita ei voi ymmärtää lainkaan, on varsinkin ongelmallinen. 

Malinin teos asettaa panokset tässä suhteessa korkealle. Useimmat ihmiset kokevat erityisesti lapsiin kohdistuvan väkivallan niin voimakkaasti, ettei aiheeseen analyyttisen etäisyyden ottaminen ole oikeastaan mahdollista. Malinia itseään tuskin voi syyttää siitä, että hänen ymmärryksensä rehellisesti loppui sen materiaalin äärellä, johon hän oli päätynyt. Esimerkiksi seuraavat katkelmat antavat jotain osviittaa:

”Myös esimerkiksi tukehduttaminen on oma juttunsa, samoin polttaminen ja sähköllä kiduttaminen. Olen nähnyt vauvan vääristyneet ja tuskaiset kasvot, kun häntä tukehdutetaan läpinäkyvällä muovipussilla. Vauvaa ei suinkaan tapettu nopeasti, vaan tukehdutettiin aina äärirajoille ja annettiin sitten hetki vetää henkeä, jotta vauva jaksaisi taas taistella hengestään. Ihminen, joka nauttii toisen kiduttamisesta, haluaa sen jatkuvan pitkään.”1

”Eräskin ketjun aloittaja kertoi, että hän ja hänen vaimonsa olivat päättäneet vihdoin aloittaa hurtcore-elämäntavan, josta olivat pitkään haaveilleet. Niinpä he kaipasivat neuvoja siihen, kuinka voisivat kiduttaa 3-vuotiasta lastaan niin, ettei kukaan ulkopuolinen saisi selville, mitä kodissa tapahtuu. Vastauksia tuli valtavasti, ja niissä onniteltiin pariskuntaa rohkeudesta tehdä päätös ja annettiin yksityiskohtaisia neuvoja, kuinka aiheuttaa kipua jälkiä jättämättä.”2

Filosofisesti on tarpeen painottaa, että tällaisetkin ihmiset ovat ihmisiä – siis periaatteessa meille kaikille ymmärrettävistä motiiveista toimivia – mutta samaan aikaan ymmärrän, että vielä tärkeämpää olisi ylipäätään sen esilletuominen, että lastenkidutusporno ei ole myytti vaan täysin todellinen ilmiö. Riippumatta siitä, mitä tietoisuus tästä aiheuttaa. Ensimmäinen askel tällaista pahuutta vastaan taistelussa on myöntää sen olemassaolo, siis olla katsomatta eri suuntaan ja unohtamatta. Toinen, vielä haasteellisempi askel on ymmärtää, että pahuus on inhimillistä. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sen ymmärtämistä, että lastenkidutuspornon tekeminen on periaatteessa samalla janalla sen kanssa, että nauttii ylipäätään toisen ihmisen kärsimyksestä missä tahansa yhteydessä; aste-ero on tietenkin äärimmäinen, jos verrataan Malinin kuvaamia tapauksia ja tavanomaista arkista pahantahtoisuutta.

Todennäköisesti pahuus on asia, joka tulee aina kuulumaan ihmisyyteen. Siihen voi suhtautua käytännössä ainakin neljällä eri tavalla. Ensimmäinen ja varmaankin yleisin reaktio on ylipäätään haluttomuus kohdata koko asiaa ja pitää sen kunnollinen ajatteleminen loitolla hinnalla millä hyvänsä. Toinen vaihtoehto on ajatella pahan ideaa tunnereaktiona asioihin, joita kukin henkilökohtaisesti sattuu pitämään ei-toivottavina. Kolmas vaihtoehto on aktiivisempi pyrkimys ikään kuin selvittää tilinsä pahuuden kanssa, pyrkimys kontrolloida pahuuden aiheuttamaa kauhua omaksumalla itse pahantekijän rooli. Viimeisenä ja toivottavimpana vaihtoehtona on ymmärtää, että paha on pahaa, siis jotain mitä ei pitäisi olla ja jota vastaan tulee taistella, mutta joka on osa samaa inhimillistä todellisuutta, jossa itsekin elämme.

Filosofisena teosta ei voi pitää, mutta Malin on tehnyt äärimmäisen ansiokasta työtä ylipäätään pimeän verkon sisällön populaarissa kuvaamisessa, ja aivan erityisesti häntä on kiittäminen sellaisen ilmiön esille tuomisesta, jota hänen konsultoimansa terapeutitkin kavahtivat. Sopii vain toivoa, että mahdollisimman moni mahdollisimman korkeassa asemassa oleva poliisi, sosiaaliviranomainen tai muu vastaava toimija saisi tämän teoksen käsiinsä, lukisi sen vakavasti, ja tekisi sen, mitä omasta asemastaan käsin voi.

Olli Pitkänen

1Malin 2022, s. 205.
2Malin 2022, sama.

Kirja-arvostelu: Oma valinta (Ahtiala)

Teoksen kuvaukset seksityöntekijöiden arjesta vaihtelevat innostuneen, huvittavan ja suoranaisen kyynisyydenkin välillä, mikä vastaa paljolti sitä, kuinka ihmiset eri aloilla kuvaavat työtään ylipäätään. Yhteinen murheenkryyni kaikille teokseen osallistuneille on moralisoiva lainsäädäntö ja asenneilmapiiri.

Seksityö on aihe, joka aiheuttaa jo pelkästään terminä hieman närästystä useammallakin suunnalla. On sinänsä kiinnostavaa, kuinka kaksi toisilleen täydellisen vastakkaista ryhmää, heikosti naisvihaansa (tai pelkoansa) peittelevät konservatiivit ja miesvihamieliset feministit, nostivat kauan seksityön yksissä tuumin tikun nokkaan. Nykyään onneksi täydellinen torjunta tulee pääasiassa konservatiivien suunnalta. Erityisesti nuoremman polven feministiset toimijat ovat lähtökohtaisesti ainakin periaatteessa seksityöläisten puolella. Aihetta tutkinut Anna Kontula onkin sanonut hyvin sosiaalisessa mediassa tähän tapaan: ”Olen keskustellut kaikilla mantereilla hyvin erilaisista oloista tulevien seksityöläisten kanssa, ja kun kysyn heiltä, mitä he toivoisivat, että heidän elämänsä olisi parempaa, yksikään ei ole ehdottanut seksityön kieltämistä”.

Päivi Ahtialan toimittaman Oma valinta: minä myyn seksiä -teoksen perusargumentin voinee tiivistää sen melko ilmeisen mutta usein hyvin vaikeasti hyväksyttävän ajatuksen ympärille, että seksityö on työtä, ei sen enempää eikä vähempää. Voidaan väittää, että se on erityislaatuista työtä; tuskin kuitenkaan sen erityisemmässä mielessä kuin moni muu erityislaatuinen työ. Teoksessa useampi eri ikäinen ja vaihtelevia aikoja alalla työskennellyt nainen kertoo työstään, sen hyvistä ja huonoista puolista sekä lainsäädännön ja asenteiden aiheuttamista haasteista. Ilmaisutyyli, työskentelytapa ja seksityön ympärille liittyvät sosiaaliset valinnat vaihtelevat haastatelluilla seksityöntekijöillä jonkin verran, mutta tietyt peruslähtökohdat ovat verraten yhteneviä.

Nimimerkki Susanna ilmaisee tyypillisen syyllistävän asenteen: ”Erityinen inhokkitermini on ´itsensä myyminen´. Kertonee jotain termin käyttäjistä, että heidän itseytensä löytyy navan alapuolelta.” (s. 153). Tämä asenne säilyy usein implisiittisesti silloinkin, kun nimellisesti halutaan puolustaa seksityöntekijöitä. Heidän omasta näkökulmastaan holhoava asenne voi itse asiassa tuntua vielä ikävämmältä kuin avoin ”perinteisiin arvoihin” pohjaava syyllistäminen. Pelkästään ”seksityöntekijöiden oikeuksien” puolustaminen ei olekaan vielä tarpeeksi, sillä jos kiistaa seksityötä koskevasta lainsäädännöstä lähestytään samassa hengessä kuin vaikkapa kysymystä huumeidenkäyttöhuoneista – siis kysymyksenä siitä, minkälainen politiikka on oikeudenmukaista ja tehokasta ”huono-osaisuuden” suhteen – tehdään heti kättelyssä moralistinen ja alentuva oletus, jonka mukaan kukaan ei halua pohjimmiltaan tehdä seksityötä omasta tahdostaan. Tässä kohtaa seksityö jakaa yhä voimakkaasti sen sallivienkin ihmisten asenteita. Toivon mukaan ennakkoluuloton perehtyminen tähän teokseen osoittaa, että lähtökohtaisesti seksityöläisen oman aktiivisen valinnan kyseenalaistaminen ei ole perusteltua, vaikka henkilökohtaisesti kokisi idean seksin myymisestä hyvinkin vastenmielisenä. Meitä on moneen junaan monessa muussakin asiassa.

Seksityöntekijät usein korostavat, että jo terminologialla on ratkaiseva merkitys: ”prostituutio” on periaatteessa neutraali yleiskäsite kaikelle seksin myymiselle, mutta käytännössä se tuo mieleen suoranaisen ihmiskaupan tai ainakin sellaisen seksityön, johon on lähdetty äärimmäisen taloudellisen välttämättömyyden takia. Seksityö sen sijaan on käsitteenä aidosti neutraalimpi. Seksialalla tapahtuu paljon ihmiskauppaa, mutta sitä tapahtuu vähintään yhtä paljon myös siivous-, rakennus- ja ravintola-alalla ilman, että kenelläkään tulee näistä aloista mielikuvaa lähtökohtaisesti riistävinä.

Teoksen kuvaukset seksityöntekijöiden arjesta vaihtelevat innostuneen, huvittavan ja suoranaisen kyynisyydenkin välillä, mikä vastaa paljolti sitä, kuinka ihmiset eri aloilla kuvaavat työtään ylipäätään. Yhteinen murheenkryyni kaikille teokseen osallistuneille on moralisoiva lainsäädäntö ja asenneilmapiiri. Seksin myyminen ja ostaminen on Suomessa sinänsä laillista, mutta esimerkiksi lainsäädännössä kielletty paritus on tulkittu tavalla, joka tekee usein jopa työtilan hankkimisesta haastavaa (vuokranantajan voidaan tulkita syyllistyvän paritukseen). Oma lukunsa on asenneilmapiiri, jonka johdosta vain hyvin harvalla seksityöntekijällä on riittävät voimavarat ja itsetunto toimia avoimesti sen alan edustajana, jonka omakseen kokee. Negatiivisia ennakkoasenteita omaaville lukijoille voi tulla yllätyksenä, että yleensä ottaen seksityöntekijät kokevat työnsä raskaimpina piirteinä mainittujen asioiden jälkeen jatkuvan lakanoiden pyykkäämisen kaltaiset asiat. Vastoin yleisiä mielikuvia hyväksikäytöstä, alan valinneet (itsenäiset suomalaiset) kokevat yleensä ottaen saavansa mittaamattomasti enemmän kunnioitusta asiakkailtaan kuin esimerkiksi myynti- tai hoitotyössä. 

Valitettavasti laaja-alainen paheksuva ilmapiiri yhdessä hankalan lainsäädännön kanssa ei voi olla osaltaan vaikuttamatta myös alalla työskentelevien minäkuvaan. Tätä kuvaa esimerkiksi alan ihmisten käyttämä ”huorarkian” käsite. Huorarkialla tarkoitetaan seksialalla itse työskentelevien tapoja tuottaa erilaisia alan sisäisiä hierarkioita alaan liittyvien stigmojen pohjalta (s. 120). Samoin kuin esimerkiksi vähemmistöjen keskinäinen rasismi, tämä lienee aihe, jota on vaikea ellei mahdotonta nostaa julkiseen keskusteluun, mutta joka voi olla hyvin piinallinen joillekin alan ihmisille.

Seksityötä kohtaan kriittisten tulokulmien tulisi perustua rakenteellisiin tekijöihin. Vanha radikaalifeministinen argumentti siitä, että seksityö on haitallista pelkän ideansa takia (naisen ruumis on myytävissä) riippumatta seksin myyjän omasta tahdosta tai asiakkaan asiallisuudesta, on tavallaan relevantti. On totta, että hyvin harva ihminen pitää kovin ideaalisena seksinä sellaista, jossa raha vaihtaa omistajaa. Toisaalta, jos verrataan omaksi iloksi tehtyä puuhastelua kasvimaalla tai työn tekoa minimipalkalla kusipäisen pomon alaisuudessa jättimäisellä teollisella farmilla, asetelma lienee edes hieman verrannollinen. Sillä erotuksella, että hyvin usein seksityöhön siirrytään juuri siksi, että se voi olla usein paljon mielekkäämpi vaihtoehto perinteisille naisvaltaisille matalapalkka-aloille tai jopa ylipäätään säännölliselle päivätyölle. Täysin eri kysymys on tietenkin prostituutio globaalina ilmiönä, josta suuri osa ei ole tässä mielessä omaan tahtoon perustuvaa. Tällöin relevantti vertauskohde on kuitenkin globaali työelämä ylipäätään; seksityöläisten tilannetta Suomessa verrattuna esimerkiksi globaaliin etelään tulisi verrata suhteessa ylipäätään työelämään näissä eri olosuhteissa. Kaikkiaan seksityökeskustelun soisi perustuvan enemmän kriittiseen kapitalismin analyysiin ja vähemmän moralismiin. Oma valinta ei tuo sinänsä mitään täysin uutta alan keskusteluun, mutta lienee ensimmäisen systemaattinen suomenkielinen teos suomalaisten seksityöntekijöiden arjesta. Sitä voinee suositella kenelle tahansa, joka haluaa saada käsityksen itsenäisen suomalaisen seksityöläisen arjesta ja siihen liittyvistä haasteista. Seuraava uusi askel olisi varmaankin vastaava teos, jossa kuvattaisiin erilaisten asiakkaiden tulokulmaa; tähän käsillä olevassa teoksessa vihjattiinkin.

Olli Pitkänen

Kaikki nuoret joukolla oikeistoa äänestämään

Poliittinen apaattisuus iskostetaan meihin jo pienestä pitäen. Tämä apaattisuus saa varsinkin nuoret etsimään helppoja vaihtoehtoja, koska kapitalismin pyörteissä ei jää aikaa tai muitakaan resursseja yhteiskunnalliseen syväanalyysiin ja politiikanteon kauaskantoisten vaikutusten pohtimiseen. Oikeisto tarjoaa massiivisilla mainoskampanjoillaan ja unelmahöttöpopulismillaan valheellisia tai vähintäänkin harhaanjohtavia helppoja ratkaisuja, joihin nuorten on helppo tarttua.

Miksi nuoret haluavat äänestää oikeistoa? Valtion nuorisoneuvoston maaliskuussa 2021 teettämästä kuntavaalikyselystä ilmenee, että valtaosa suomalaisista 18–29-vuotiaista nuorista äänestäisi kuntavaaleissa oikeistolaisia puolueita. Tarkalleen ottaen kyselyn perusteella 25 prosenttia nuorten äänistä menisi kokoomukselle, toiset 25 prosenttia vihreille, 15 prosenttia perussuomalaisille, 9 prosenttia keskustalle, 3 prosenttia RKP:lle ja pahnan pohjimmaisena kristillisdemokraateille ja Liike Nytille lankeaisi 1 prosentin osuudet kullekin. Tämä tarkoittaisi siis kaiken kaikkiaan 80 prosentin äänisaalista eduskunnan oikeistopuolueille. Kyselyssä sekä SDP että vasemmistoliitto saivat 9 prosentin kannatuksen.

Nuorisoalan kattojärjestö Allianssin keväällä 2021 järjestämissä nuorisovaaleissa äänestystulos oli vastaavanlainen. Keskusta sai äänistä 19,60 prosenttia, kokoomus 19,14, perussuomalaiset 17,71, vihreät 13,21, SDP 11,84, vasemmistoliitto 5,98, kristillisdemokraatit 3,71, RKP 2,81 ja Liike Nyt 1,92. Loput äänet menivät eduskunnan ulkopuolisille feministipuolueelle ja piraattipuolueelle. Kaiken kaikkiaan eduskunnan oikeistopuolueet saivat 78,1 prosenttia annetuista äänistä.

Sekä nuorisoneuvoston että Allianssin kyselytulokset vastaavat hyvin vuoden 2021 kuntavaalien äänestystuloksia. Äänet jakautuivat prosentuaalisesti yli 1 prosentin äänisaaliin saaneille puolueille seuraavasti: kokoomus 21,4, SDP 17,7, keskusta 14,9, perussuomalaiset 14,5, vihreät 10,6, vasemmistoliitto 7,9, RKP 5,0, kristillisdemokraatit 3,6, Liike Nyt 1,6. Vaikka varsinaisissa kuntavaaleissa oikeistopuolueet raivasivatkin siis ”vain” 71,6 % kaikista annetuista äänistä, niin huomattava enemmistö näissä kuntavaaleissa äänensä antaneista suomalaisista kannattaa oikeistopuolueita.

Sote-uudistuksen mukaiset aluevaalit käytiin alkuvuodesta 2022 ja näissäkin vaaleissa oikeisto vei ylivoimaisen voiton 71,5 prosentin äänisaaliilla. Allekirjoittanut ennustaa myös keväällä 2023 järjestettävien eduskuntavaalien äänijakauman noudattelevan jotakuinkin samaa kaavaa.

Tässä kohtaa lienee syytä selventää allekirjoittaneen näkemystä Suomen puoluekentän asettumisesta oikeisto-vasemmisto-akselille. Edellä listatuista puolueista olen niputtanut oikeistoon kokoomuksen, keskustan, perussuomalaiset, vihreät, RKP:n, kristillisdemokraatit ja Liike Nytin sillä perusteella, että niiden kaikkien aatteellisessa ytimessä on liberalismi ja ne kaikki kannattavat talousjärjestelmänä kapitalismia. Osa näistä puolueista on lähempänä poliittista keskustaa ja osa kauempana, mutta yksikään ei asetu silmissäni oikeisto-vasemmisto-janan keskelle puhumattakaan janan vasemmasta puoliskosta. Osa näistä puolueista on arvoliberaalimpia ja osa arvokonservatiivisempia kuin toiset, mutta arvot ovat tässä jaottelussa yhdentekeviä.

Mielestäni lähimpänä poliittista keskustaa Suomen puoluekentällä on SDP, joka kallistuu lievästi vasemmalle. Myös vasemmistoliitto on ns. keskustavasemmistolainen puolue, mutta himpun verran kauempana poliittisesta keskustasta kuin demarit. Nämäkään kaksi puoluetta eivät varsinaisesti vastusta talousliberalismia tai kapitalismia, mutta pyrkivät edes jossain määrin työväenluokan yhteiskunnallisen aseman parantamiseen. SKP, joka lienee Suomen puolueista vasemmistolaisin, ei käytännöllisesti katsoen nauti minkäänlaista suosiota nuorison saatika muidenkaan äänioikeutettujen keskuudessa.

Yle koosti vuoden 2021 vaalikoneen pohjalta kuntavaaliehdokkaiden vaalivastauksiin perustuvan nelikentän. Taulukosta nähdään, että oikeistopuolueiden ehdokkaat pääasiallisesti asemoivat itsensä selkeästi oikealle, vaikka ehkä vähättelevätkin oikeistolaisuuttaan jossain määrin. Vihreiden ehdokkaiden joukossa vähättely menee niin pitkälle, että suurin osa heistä mieltää itsensä vasemmistolaisiksi, mikä onkin suurin poikkeus allekirjoittaneen puoluekarttajakoon nähden.

Edellä olevan datan ja puoluekategorisoinnin pohjalta voidaan siirtyä itse asiaan, eli miksi valtaosa nuorisosta haluaa äänestää oikeistoa? Miksi SDP ja vasemmistoliitto ovat niin luotaantyöntäviä, että ne ovat 18–29-vuotiaiden keskuudessa yhtä suosittuja (lue: epäsuosittuja) kuin keskusta, tuo puoluekentän Paavo Väyrynen?

Aloittakaamme vastausten etsiminen koulun penkistä. Suomen koulutusjärjestelmä on monin tavoin kelvollinen, mutta sitä kalvaa akuutti epäideologisuus. Tämä epäideologisuus on kuitenkin vain näennäistä ja todellisuudessa ideologinen pohja onkin itse asiassa erittäin vahva. Se on vain kätketty erittäin taidokkaasti. Käytännössä suomalaisessa koulutusjärjestelmässä ylläpidetään liberalismin ja kapitalismin hegemoniaa, jonka alaisuudessa epäideologisuus ja epäpoliittisuus tarkoittaa liberalismin ja kapitalismin likipitäen ehdotonta hyväksymistä ja kaikkien muiden ideologisten suuntausten, yhteiskuntamallien ja talousjärjestelmien hyljintää. Oletusarvona siis pidetään sitä, että vain liberalismi ja kapitalismi voivat tarjota käyttökelpoiset raamit funktionaaliselle demokraattiselle yhteiskunnalle. Edellä kuvatun kaltainen indoktrinaatio ei ole toki pelkästään Suomelle ominainen ongelma, sillä koululaitosten tarkoitus valtiossa kuin valtiossa on kouluttaa valtiolle, tai vähintäänkin talousjärjestelmälle, uskollisia kansalaisia. Tarkemmin ottaen ihmisistä ei haluta kouluttaa edes kansalaisia, vaan kuluttajia.

Vähemmän yllättäen Suomessa opettajat kannattavat oikeistoa hyvin vankasti. Tammikuussa 2021 julkaistun Helsingin Sanomien artikkelin perusteella vuonna 2017 kunnanvaltuustoihin äänestetyistä opettajista 76,23 prosenttia edustaa oikeistopuolueita. Aiheesta on uutisoitu aikaisemmin muun muassa Turun Sanomissa vuonna 2004, jolloin luvut ovat olleet samaa luokkaa. Lisäksi Heikki Ahola tarkastelee peruskouluopettajien poliittisia näkemyksiä pro gradu -tutkielmassaan Yhtä joukkoa? Tarkastelussa suomalaisen peruskoulun opetushenkilöstön poliittinen arvomaailma vuodelta 2018. Aholan aineiston mukaan peruskoulun opetushenkilöstöstä 79,6 prosenttia kannattaa oikeistolaisia eduskuntapuolueita. Kun oikeiston edustus ja kannatus on näin vankkaa ja jatkuvaa opettajakunnassa, ei ole vaikea uskoa, etteikö opettajien ideologiset näkemykset välittyisi myös opiskelijoille, oli se sitten tahatonta tai tahallista.

Koulujen tarkoitus on koulutusasteesta riippumatta valmistaa kunnon kansalaisia, jotka eivät kyseenalaista vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Opettajien enemmistö oikeistolaisuudessaan on erinomainen instrumentti tällaiseen mielipiteiden ja asenteiden muokkaukseen. Tiivistetysti voidaan sanoa, että kapitalismin alaisuudessa koulusta valmistuttuaan kaikkien on hyväksyttävä työnteon hyveellisyys ja pakollisuus. Työtä on tehtävä vaikka henkensä ja terveytensä uhalla sekä periaatteidensa vastaisesti. Liberalismin teesien mukaisesti kaikki ovat yksilöitä, jotka ovat vain ja ainoastaan itse vastuussa työpaikan hankkimisesta viimeistään opinpolun päätyttyä.

Ylikorostettu individualismi lieneekin suuri osasyy siihen, miksi nuoret kokevat oikeistopuolueet itselleen mielekkäimpinä vaihtoehtoina. Vasemmistolaisuuteen nimittäin kuuluu vähintäänkin jonkinasteinen kollektivismin ihannointi, joka on suoraan ristiriidassa liberaalin näkemyksen kanssa siitä, että yksilöiden vapauksia, oikeuksia ja vastuita ei saa ohittaa missään tapauksessa. Tämän johdosta luokkayhteiskuntakin tuntuu niin vieraalta konseptilta valtaosalle suomalaisista; ei nähdä yhteiskunnan luokkajakoa, koska ei ylipäätään nähdä mitään yksilöä suurempia yhteiskunnallisia yksiköitä, joihin järjestelmä jakautuisi. Kaikki ovat vastuussa vain itsestään eikä kukaan saa työntää nokkaansa muiden asioihin.

Yksilökeskeisyyden lisäksi yksi olennaisista liberalismin ja kapitalismin kulmakivistä on kilpailu. Kaikilla elämän osa-alueilla on noudatettava ”vapaiden markkinoiden” logiikkaa ja kilpailtava rajallisista resursseista. Läpitunkevan kilpailumentaliteetin johdannaisena ilmiönä liberaalissa yhteiskunnassa on myös uskottava meritokratiaan, eli siihen, että kaikki saisivat ansionsa mukaan. Kaikkien uskotaan osallistuvan kilpailuun nimeltä elämä ja ne, jotka pärjäävät paremmin kilpailussa, ovat siis vääjäämättä parempia ihmisiä kuin ne, jotka pärjäävät huonosti. Tässä kokonaisuudessa ansiot nähdään tottakai vain yksilöstä itsestään kiinni olevina eikä suinkaan ympäröivistä vallitsevista rakenteista tai järjestelmistä riippuvaisina. Kyseiseen maailmankuvaan kuuluu olennaisesti myös sen puolesta liputtaminen, ettei yhteiskunnalla tulisi olla muuta roolia kuin mahdollisuuksien tasa-arvon takaaminen kaikille tässä elämän kilpailussa.

Kun kilpailumentaliteetti iskostetaan pienestä pitäen jokaisen kansalais-kuluttajan kalloon, niin valtaosa henkilökohtaisista resursseista uppoaa kilpailuun. Tällöin harvemmin jää halua tai aikaa paneutua pintaraapaisua syvällisemmin politiikan kiemuroihin, jolloin puolueilla ja poliitikoilla on oiva mahdollisuus vaikuttaa äänestäjien mielipiteisiin pääasiallisesti imagoperusteisesti. Markkinalogiikan mukaisesti myös puolueet ovat mainostettavia brändejä ja poliitikot brändin alaisia tuotteita. Kun äänestyspäätös perustuu usein mielikuvamarkkinointiin, niin kilpailun (tässä tapauksessa vaalien) voittajia ovat useimmiten ne tahot, joilla on eniten pääomaa eli myös eniten markkinointiresursseja ja joille vallitsevat yhteiskunnalliset olosuhteet ovat muiltakin osin myönteisimmät.

Oikeiston ylivalta vaalimarkkinoilla siis näyttäisi nojautuvan niin koulujärjestelmään kuin suoraan pääoman tukeenkin. Mutta tämä ei toki riitä, vaan liberalismille ominainen antikommunistinen propaganda tekee myös tehtävänsä. Maatalouden Tulevaisuuden teettämän kyselytutkimuksen mukaan lähes joka viides suomalainen pitää vasemmistoliittoa äärivasemmistolaisena liikkeenä. Tässä yhteydessä äärivasemmistolaisuus nähtäneen mitä todennäköisimmin negatiivisena ja uhkaavana piirteenä. Toki jos oikeasti tuntisi politiikkaa ja historiaa, niin ei nimittäisi taskulämmintä sosialidemokratiaa ajavaa puoluetta minkään sortin ääriliikkeeksi. Yleensä äärivasemmistolaisina liikkeinä pidetään Rote Armee Fraktionin kaltaisia ryhmittymiä, mutta kun viidesosa kansasta niputtaa sekä vasemmistoliiton että RAF:n samaan kategoriaan, voidaan olla varmoja, että näkemykset ovat enemmän tai vähemmän propagandan värittämiä.

Natalia Salmelan blogikirjoitus Miksi en äänestä vuodelta 2015 puolestaan on omiaan kuvastamaan nimenomaan nuorten poliittista mielenmaisemaa; äänestitpä tai et, voit perustella valintasi puhtaasti yksilöllisten, henkilökohtaisten mieltymysten kautta. Salmelaa lainatakseni nuori voi vaikkapa todeta, että ”en äänestä, koska tarjolla ei ole ainuttakaan ehdokasta, jonka kanssa olisin 100% samaa mieltä asioista” tai ”en äänestä, koska en kaipaa itse juuri mihinkään konkreettisiin asioihin muutosta”. Äänestyspäätös on kuin ostopäätös, mikä harmillisesti käykin järkeen, sillä liberalismin vallitessa yksilöt eivät ole ensisijaisesti kansalaisia, vaan kuluttajia.

Kun äänestäjä ei mieti, miten äänestyspäätös vaikuttaa muihin kuin häneen itseensä, niin voi valita ehdokkaan yksilöllisten halujen mukaisesti. Tai jättää äänensä käyttämättä kokonaan, mikä on myös erittäin suosittua nuorten keskuudessa, kuten kuntavaalikyselyn tulokset osoittavat ja mitä Salmelan mietteet alleviivaavat.

Poliittinen apaattisuus iskostetaan meihin jo pienestä pitäen. Tämä apaattisuus saa varsinkin nuoret etsimään helppoja vaihtoehtoja, koska kapitalismin pyörteissä ei jää aikaa tai muitakaan resursseja yhteiskunnalliseen syväanalyysiin ja politiikanteon kauaskantoisten vaikutusten pohtimiseen. Oikeisto tarjoaa massiivisilla mainoskampanjoillaan ja unelmahöttöpopulismillaan valheellisia tai vähintäänkin harhaanjohtavia helppoja ratkaisuja, joihin nuorten on helppo tarttua.

Vaalit ovat aina nurkan takana. Vuoden 2023 eduskuntavaalikampanjat ovat jo loppusuoralla ja kannatuskyselyiden perusteella äänet tulevat jakautumaan hyvin pitkälti samalla lailla kuin kaikissa edeltävissäkin vaaleissa viime vuosina. Oikeistolaisessa yhteiskuntajärjestyksessä oikeisto voittaa aina ja nuortenkin on helppo kääntyä voittajien puoleen.

Kalle Koskivirta

Nukkuva äänestäjä ei uneksi demokratiasta

Sekä nykyinen vasemmisto että oikeisto jakavat yksimielisesti ajatuksen siitä, että on oikein kehottaa ihmisiä käyttämään äänestysoikeuttaan, mistä vastaavasti seuraa, että kehotus nukkua vaalien yli tuntuu epämääräisellä tavalla moraalittomalta.

Johdanto: yliminän käskyt – osallistu ja vaikuta!

Kerran neljässä vuodessa koittaa demokratian tapahtumisen aika. Eduskuntavaalien alla meitä kehotetaan painokkaasti vaikuttamaan osallistumalla prosessiin, jota niin vaalien voittajat kuin häviäjät kuvaavat ”kansan puhumiseksi”. Sosiaalinen media täyttyy yliminämäisistä osallistumisen ja vastuun kantamisen käskyistä, jotka tosin tyypillisesti esiintyvät viettelevän kehotuksen muotoisina: käytä äänioikeuttasi! vaikuta! osallistu yhteisen tulevaisuuden rakentamiseen! kyse on sinun hyvinvoinnistasi… ja niin edelleen. Saatetaan myös – hiukan vanhentuneesti ja eltaantuneesti – puhua ”kansalaisvelvollisuuden” täyttämisestä, vaikka millenniaali- ja zoomerisukupolvi ei siitä niin innostuisikaan. Vallitsee hämmentävä ja kaikki kuviteltavissa olevat puoluerajat ylittävä konsensus: äänestysaktiivisuuden laskeminen on paha juttu, ja vaikka kansallisvaltio on merkitykseltään katoava tekijä niin ylikansallisten korporaatioiden määrittelemässä globaalissa valtasuhteiden kentässä kuin lokaalin ruohonjuuritason toimijuudessa ja järjestymisessä, valtavirran asiantuntijapuheessa nukkumisen juurisyyt on helppo löytää yksilöiden muodostaman patologisen massan käyttäytymisestä.

Nukkuva äänestäjä näyttää olevan (hänen on pakko olla) väärän tietoisuuden vallassa: hänhän kuvittelee, ettei äänestäminen ole todellista vaikuttamista todellisiin asioihin. Pelottavinta on hänen passiivisuutensa, hänen ilmeinen välinpitämättömyytensä ja haluttomuutensa ”osallistua”. Nukkuvassa pelottaa ajatus, että jos kaikki toimisivat kuten hän, systeemi menettäisi legitimiteettinsä. Millainen eduskunta, millainen hallitus voisi väittää puhuvansa ”kansaksi” kutsutun kokonaisuuden fiktion nimissä tilanteessa, jossa äänestysprosentti on alle kymmenen?

Nukkuva äänestäjä on eräänlainen liberaalin demokratian hikikomori: tyyppi joka makailee sunnuntaikrapulaansa suoratoistopalveluiden äärellä kun muut osallistuvat ja vaikuttavat. Hän on ongelma, joka todistaa ettei järjestelmän ulkopuolella ole vain anarkistista kaaosta vaan myös syvää, rauhallista unta – ja nautintoa. Toimelias vaikuttajaliberaali ei voi olla närkästymättä nukkuvasta, jota ”yhteiset asiat” eivät vähääkään kiinnosta. Toisin kuin nukkuva hän uskoo ”poliittiseen suunnanmuutokseen”. Nukkuva ei usko: poliittisena tekona nukkuminen ruumiillistaa sellaisen megatrendin mahdollisuutta, joka toteutuessaan olisi pikemminkin ”vallankumous” kuin suunnanmuutos.

Nukkuminen provosoi ja huolestuttaa aiheellisesti etenkin kaikkia niitä, joiden etuoikeudet perustuvat järjestelmän jatkuvuuteen. Jatkuvuus edellyttää kokonaista poliittista mytologiaa: aikuisten satukertomusta, jossa viisaan kansan viisaasti valitsema edustajisto ruumiillistaa viisailla päätöksillään kansan yhteistä halua. Tähän samaan tarinatalouteen liittyy sisäinen käytännön välttämättömyys: ”yhteinen halu” (jota kukaan ei ole koskaan nähnyt) latistuu hitaiksi kompromisseiksi, joiden logiikkaan kuuluu luonnonvakiona kansaan kohdistuva kärsimys. Kabinettipolitiikkaan ja misantrooppiseen besserwisserelitismiin kuuluva kyyninen asenne on johdonmukaista juuri sikäli kuin se olettaa aksiomaattisesti kansan olevan niin typerää, että silloinkin kun se tietää mitä tahtoo, se osaa tahtoa vain omaa kärsimystään.

Äänestämättä jättäminen on niin pelottavaa, että vuonna 2019 varapuhemies Tuula Haatainen julkaisi eduskunnan verkkosivuilla puheenvuoron, jossa hän korostaa, kuinka tärkeää on, että ”media ja puolueet muistuttavat äänestämisen tärkeydestä demokratian kivijalkana”. Haatainen jatkaa huomauttamalla matalan äänestysaktiivisuuden olevan ”lähes kaikissa kansanvaltaisissa maissa kasvava ongelma”, joka ”uhkaa pahimmillaan järjestäytynyttä demokraattista yhteiskuntaa”.

On ymmärrettävää, ettei Haatainen nosta puheenvuorossaan esiin ”demokratian kivijalan” ongelmallista suhdetta esimerkiksi globaaliin finanssikapitalismiin ja ylikansalliseen pääomaan, jonka toiminnan logiikka ja liikkeet ovat kansallisvaltion ulottumattomissa. On myös ymmärrettävää, ettei ”demokratian kivijalka” eli äänestäminen ulotu työpaikoille, kouluille, suuryritysten toiminnan säätelyyn tai ylipäätään talouteen, joka ei ole politiikan vaan teknisen hallinnoinnin eli virkamieskoneiston ja erikoisasiantuntijoiden kysymys. Vaikka tämä kivijalka jääkin näin melko kapeaksi, sanoisimmeko pylväsmäiseksi, on näköjään silti – ja ehkäpä juuri siksi – tarpeellista korostaa: äänestäminen on tärkeää. Tai kuten Haatainen kirjoittaa: ”Vaaleissa on mahdollista jokaisen vaikuttaa siihen äänestämällä, ketkä 200 edustajaa ylintä päätöksentekovaltaa käyttävät seuraavat neljä vuotta.”

Tätä siis on äänestäminen edustuksellisessa demokratiassa (tai näin meidän tahdotaan ajattelevan siitä): vastuullisuutta, vapautta ja aktiivista yhteiskunnallista toimintaa, johon osallistumalla suoritamme yksilötasolla yhteiskunnan legitimaatioprosessiin liittyvää olennaista riskienhallintaa. Liberaali valtio kannustaa meitä kuluttamaan vapauttamme juuri kuten haluamme, sillä sen intresseissä ei ole niinkään tuon vapauden rajoittaminen kuin sen olennaisten ehtojen sääteleminen.

Historiallinen konteksti: kristinusko, psykoanalyysi, biovalta, ordoliberalismi ja markkinalogiikka

Edustuksellinen demokratia on oidipalisoitunut:1 sen lupaama vapaus on muuttunut osaksi uudenlaista kontrollin muotoa, josta Michel Foucault puhuu totuudella hallitsemisena. Institutionalisoitunut, kaavoihin ja annettujen vaihtoehtojen köyhyyteen jumittunut demokratiamme ei suinkaan ole vain jotain ideologista sumutusta. Nykyaikainen alamaisuus ei tosiaan ole ulkokohtaista, ulkoa ohjautuvaa dogmeihin ja uskontunnustuksiin sitoutumista. Eetu Viren huomauttaa Foucault’n vallan kritiikkiä käsittelevässä esseessään, että on keskeistä kysyä:

”miksi ja miten vallan harjoittaminen meidän yhteiskunnassamme, vallan harjoittaminen ihmisten hallintana vaatii tottelemisen ja alistumisen tekojen lisäksi totuuden tekoja? Totuuden tekoja, joissa ihmiset, jotka ovat alamaisia ja valtasuhteissa, ovat myös subjekteja totuuden ilmitulon menettelyssä. Miksi tässä länsimaiden historiassa on kehittynyt totuuden regiimi, joka on kiinnitetty subjektiivisuuteen? Miksi valta ei vaadi ihmistä vain sanomaan: ’Olen tässä, tottelen’, vaan lisäksi lausumaan totuuden itsestään: ’Tällainen minä olen, tätä olen nähnyt, kokenut, tehnyt’?”

Foucault jäljittää totuuden historiaa kristinuskon hallitsemiin vuosisatoihin, joiden aikana ihmisten käyttäytymisen kontrollointi ja siihen liittyvät kysymykset ovat vähitellen järjestäytyneet uudelleen. Viren kiteyttää: ”Kristinuskon keskeinen historiallinen saavutus on kiinnittää ihmisen huomio itseensä ja omiin salaisuuksiinsa, mutta ei enää kuten hellenismissä, stoalaisuudessa, omien intohimojen hallinnan, täydellisyyden tai autonomian saavuttamisen vuoksi.” Sen sijaan kristitty tutkistelee ”sielunsa syvyyksiä” pelastuksen motivoimasta välttämättömyydestä käsin. Juuri ”itseä koskevan totuuden ilmitulo” (toiselle tai toisille) on pelastumistapahtuman kannalta välttämätöntä.

Miten tämä sitten liittyy edustuksellisessa demokratiassa äänestämiseen? Eikö äänestäjiin vedota nimenomaan autonomisina subjekteina ja eikö äänestämisen tapahtuma ole eräänlaista itsenäisen ja rationaalisen toimijuuden toteutumista valintansa vapaudessa? Miten tämä liittyy kristinuskon perintöön, jossa antiikista lainatut itsen tekniikat asettuvat aivan toisenlaiseen yhteyteen?

Tarkastellaan hetki kristillistä omantunnon teknologiaa. Jos antiikin filosofinen omantunnon ohjaaminen oli ”rajattua ja välineellistä” eli väliaikaista alistumista ”tietyn mestarin valtaan” autonomian saavuttamiseksi, on kristillisen ohjauksen luonne tyystin pysyvää: ”koska ihminen on heikko ja hän lankeaa väistämättä, hän tarvitsee ohjausta, hallintaa viimeiseen tuomioon asti”. Tottelevaisuudesta tulee itsetarkoitus, oma päämääränsä. Ihmisen ollessa kyvytön hallitsemaan itseään ”hänen on tuotava totuus itsestään julki toisille, häntä hallitseville”. Itsetutkiskelu ja tunnustus ovat jatkuvia, käytännössä päättymättömiä – ja niiden on oltavakin sitä, ”koska on aina mahdollista, että petät itseäsi”, jolloin ehkäpä ”paholainen ottaa sinut haltuunsa”. Olennaista ei ole enää niinkään tekojen kuin ajatusten tutkiminen. Huomio kiinnittyy sisäisyyteen, mikä tarkoittaa myös valtasuhteiden toimimista ennen muuta eräänlaisena sisäistämisen prosessina ja prosesseissa. Kristillinen omantunnon dialektiikka muuttuu omalaatuiseksi halun politiikaksi, jossa ohjaus ja hallinta yhdistyvät totuuteen ja vapauteen.

Psykoanalyysin historian tarkastelu osoittaa, kuinka tämä omantunnon teknologia edelleen privatisoituu (voisi myös sanoa: jatkaa uskonpuhdistuksen aloittamaa privatisoitumisen kehitystä ja muuntelee sitä) yhdistyessään porvarilliseen elämäntyyliin. Valistuksen perintöön kuuluvat vapauden, autonomian ja rationaalisuuden lupaukset kietoutuvat jo Freudilla eräänlaisen perhekeskeisen hallinnan sisään: kun ”halun tuotanto” oidipalisoidaan, siitä tulee jälleen pelkkä ”likainen pikku salaisuus”, ”pieni perhesalaisuus” (ks. Deleuze & Guattari 2010: 62). Halun tuotannon oidipalisaatio viittaa tässä 1800-luvun psykiatrian aloittamaan kehityskulkuun, josta Deleuze & Guattari (mts. 63) kirjoittavat:

”se voimistaa perhekeskeistä ja moralisoitua diskurssia mentaalipatologiasta, kytkee hulluuden ’puoliksi todelliseen ja puoliksi kuvitteelliseen perheen dialektiikkaan’, tulkitsee sen ’lakkaamattomaksi hyökkäykseksi isää vastaan’, ’vaistojen kuuroksi jyskytykseksi perheinstituution kiinteyttä ja sen arkaaisimpia symboleja vastaan’. Niinpä, sen sijaan että osallistuisi kaikkein tehokkaaseen vapautushankkeeseen, psykoanalyysi osallistuu kaikkein yleisimpään porvarilliseen tukahduttamistyöhön: eurooppalaisen ihmisen pitämiseen iskä-äiskän ikeen alla niin, etteivät he edes yrittäisi hankkiutua ongelmasta eroon.”

Tämä on myös uusliberaalien hallitsemisen tekniikoiden kovaa (historiallista) ydintä. Kuten Viren kirjoittaa, ”Foucault’lle uusliberalismi ei ole oppi tai ideologinen muoti, vaan joukko konkreettisia hallinnan tai ohjauksen tekniikoita”, joiden kohdalla on kysyttävä, ”[m]illä tavoin nämä tekniikat ovat muuttaneet suhdettamme itseen, toisiin ja maailmaan”. Liberaali hallinnan taito tai rationaalisuus syntyykin vähitellen 1700-luvulla, ajanjaksona jona kristinuskon läpäisemä itsetutkiskelun traditio on jo muuttunut vakiintuneeksi diskurssiksi ja eräänlaiseksi poliittiseksi itsestäänselvyydeksi, vallitsevaksi halun politiikaksi. Foucault’n mukaan liberaalin hallinnan taidossa uutta ja omalaatuista ”on tapa, jolla valta rajoittaa itseään, mutta samalla laajenee kaikkialle, koskettamaan yhteiskunnan koko elämää aivan uudenlaisella tavalla”.

Uusliberaali valta kytkeytyy sekä totuuteen että vapauteen. Yhtäältä yksilö sisäistää ”hyvän kansalaisuuden” ennen muuta itsekontrollina. Tähän liittyy olennaisella tavalla terapeuttinen valta, joka ”ei toimi alistamisen tai pakkovallan kautta” (Brunila et al. 2021: 336):

”Edes vankilan kaltaisissa kurinpidollisissa instituutioissa se ei välttämättä perustu uhkailulle ja avoimelle alistamiselle, vaan esiintyy yksilön ja yhteisöjen hyvinvoinnin, autonomian ja vapauden nimissä. Terapeuttiset sanastot ja käytännöt tarjotaan yksilöille vapaaehtoisesti omaksuttavissa olevina tapoina tavoitella omia henkilökohtaisia päämääriä. Toisin sanoen terapeuttinen valta on luonteeltaan viettelevää. Tämä on luonteenomaista liberaaleille länsimaisille yhteiskunnille, joita pyritään hallitsemaan kansalaisten vapautta, autonomiaa, valveutumista ja hyvinvointia korostaen.”

Terapeuttisen vallan luonne on viettelevää: tarjotessaan ”luotettavaa asiantuntijatietoa ihmisen psyykestä vailla selkeästi ulkopuolisia poliittisia tai taloudellisia intressejä” se vetoaa rationaaliseen, autonomiseen subjektiin (mp). Samalla se, jännitteisenäkin (ja täynnä vastarinnan mahdollisuuksia) pyrkii – esimerkiksi yrittäjyyskasvatuksen ja onnellisuuspsykologian kautta (ks. esim. mts. 295–296) – tuottamaan itseään kontrolloivan kansalaissubjektin. Tällöin avainasemassa on liberaalin diskurssin korostama ”osallistuminen”, yksilön ”aktiivisuus”. Ei olekaan sattumaa, että esimerkiksi niin sanottu aktiivipolitiikka kohdistuu etupäässä työttömiin, toimeentulotukea tai työttömyysturvaa saaviin henkilöihin: juuri nämä väestön osat nähdään riskitekijänä, syrjäytymisen ja passivoitumisen reunamailla haahuilevana joukkona, joka uhkaa lipua sosiaalipolitikan ulottumattomiin. Vaikka totuuden ja vapauden avaimet ”löytyvät” yksilön sisuksista, hyvän eli osallistuvan ja aktiivisen kansalaisen tuotantoa edistetään tarvittaessa myös keinoin, jotka erityisesti työllisyyspolitiikassa sisältävät rankaisevia aspekteja (kuten karensseja, nöyryyttäviä aktivoimistoimenpiteitä ja henkilökohtaiseen ajankäyttöön kohdistuvaa kontrollia).

Uusliberaalissa halun politiikassa valta toimii keskeisesti totuuden ja vapauden alueella. Se viettelee osallistumaan ja olemaan aktiivinen monin eri tavoin samalla kun pyrkii kätkemään sen, minkä tuottaa ”aina jo” annettuna (yksilön ja perheen olemassaolon vakaan yhteiskunnan perustoimijoina, edustuksellisen demokratian ja monipuoluesysteemin suurina poliittisina itsestäänselvyyksinä ja näiden annettujen piirissä tapahtuvan kuluttajamaisen äänestysvalinnan ja niin edelleen). Yllä esitetyn valossa tuntuukin relevantilta puhua biovallasta, jossa ”elämästä sellaisenaan tulee vallan ja politiikan kohde”, mikä puolestaan on mahdollista

”vain siksi, että toden sanomisen, elämää koskevien totuuksien tuottamisen järjestys muuttuu ratkaisevalla tavalla. Elämästä voi siis tulla vallan kohde vain sikäli kuin siitä tulee samalla tiedon kohde: biologien, lääkärien, psykiatrien, psykologien ja kriminologien tutkimusten objekti ja samalla tätä tietoa kuluttavien instituutioiden, kuten sairaalan ja vankilan vallan kohde.”

Uusliberaali hallinta tuottaa tyypillisesti kaikenkattavan ”vaaran kulttuurin”, jossa yksilö kokee ”ympäristönsä ja elämänsä jatkuvasti ’vaarallisena’ tai riskien täyttämänä” ja pyrkii ”hallitsemaan itseään sekä suhdettaan ympäristöönsä vaarojen, riskien minimoimiseksi”. Jos kristillinen subjekti tarkastelee jatkuvasti motiivejaan suojellakseen itseään paholaisen työltä, on uusliberaalin biovallan kohteena eräänlainen yrittäjäyksilö, joka kuluttajanakin on aina jo tuottaja, ”oman itsensä yrittäjä”:

”[K]uluttaja on tuottaja siinä mielessä, että kuluttaessaan hän tekee investointeja itseensä tai ’verkostoihinsa’: ostaessaan vitamiineja, kuntosalikortin ja meditaatiokurssin hän investoi terveyteensä ja työkykyynsä, ostaessaan vaatteita hän investoi omaan ”imagoonsa” ja siten parantaa tulonsaantimahdollisuuksiaan jne.”

Virenin mukaan Foucault nimeää liberaalin hallinnan keskeisiksi uusiksi piirteiksi ”varhaisempaan hallinnan taitoon” verrattuna ensiksikin sen, että markkinat mielletään totuuden muodostumisen paikaksi ja toiseksi sen, että julkisen vallan toiminta määritellään sen hyödyllisyyden näkökulmasta. Vielä 1700-luvulla markkinat nähtiin spontaanina ja luonnollisena instituutiona, ”joka muotoili totuuksia kun ne jätettiin rauhaan”. Tällöin julkisen vallan tehtäväksi jäi ”ainoastaan rajoittaa itseään jotta ei vääristäisi markkinoiden totuutta”. 1900-luvulla liberaalin hallinnan taito kokee kuitenkin merkittävän murroksen, ”joka nousee esiin ennen kaikkea saksalaisen ordoliberaalin koulukunnan ja amerikkalaisten uusliberaalien työssä” ja luo uuden talouspolitiikan mallin. Saksan hallituksen suosiman talouskuripolitiikan vakiinnutettua asemansa koko euroalueen talouspoliittisena linjana ordoliberalismista tulee jopa ”valtavirran talouslehtien” keskustelunaihe.

Toisin kuin tyypillisesti ajatellaan, uus- ja ordoliberaalin talouskuriajattelun historiallinen ydin ei ole niinkään kurissa kuin vapaudessa: ”juuri liberaali hallinta puuttuu kaikkialla yhä tarkemmin jokapäiväiseen elämään, koulutukseen, terveyteen jne.”, eikä vapaus siten ”ole universaali, jota tukahdutettaisiin joskus enemmän, joskus vähemmän”. Pikemminkin on kyse hallitsevien ja hallittavien välisestä aktuaalisesta suhteesta, hallinnasta, joka on vapautta kuluttavaa ja joka siten

”perustuu hallittujen tietylle vapaudelle ja sen kautta vastuullistamiselle, toiminnan mahdollisuuksien tai todennäköisyyksien ohjailulle, eikä suoralle pakottamiselle tai estämiselle. … [L]iberaali valta ei missään tapauksessa ’pakota tulemaan vapaaksi’, kehota olemaan vapaa, kuluttamaan pidäkkeettömästi ja paneskelemaan ketä sattuu. Liberaalin hallinnan on pakko tuottaa ja organisoida sekä kuluttaa tiettyä vapautta, mutta tämä vapaus ei ole mitään alkuperäistä, joka päästettäisiin kahleistaan, eikä toisaalta myöskään ’ideologista’, siis näennäistä ja kuviteltua.”

Ordoliberaalissa ajattelussa liberaaliin hallinnan taitoon tulee uusia piirteitä. Johtoajatuksena on nyt idea valtiosta, jonka legitimiteetti perustuu yksinomaan kansalaisten vapauksien ja velvollisuuksien kunnioittamiseen, jolloin ”talous on vapautettava valtion pakotteista”. Näin vapaat markkinat legitimoivat samalla valtion olemassaolon: ”Valtio syntyy taloudesta, talouden kasvu, rahan vakaus ja markkinoiden vapaus ovat itse valtion olemassaolon periaatteita ja keskeisiä tavoitteita.” Ensin tulevat vapaat markkinat, sitten valtio niiden vapautta takaavana instituutiona.

Ordoliberalismi ei siten ole vain talouspolitiikkaa, vaan myös yhteiskuntapolitiikkaa: valtion tulee jättää talous ja markkinat rauhaan, mutta säädellä niiden tapahtumisen ehtoja eli koko ”sosiaalista ympäristöä … , jotta kaikki yhteiskunnan toimijat joutuisivat noudattamaan markkinoille ominaista kilpailun logiikkaa”. Sosiaalipolitiikka alkaa näytellä keskeistä roolia: nyt ”jokaisen yksilön on yrittäjän tavoin huolehdittava oman työkykynsä uusintamisesta ja kehittämisestä” siinä missä ”investointeja pääomaansa tekevän yrittäjän”. Terapeuttisen vallan jalostamat itsetutkiskelun tekniikat yhdistyvät monialaisessa hallinnan diskurssissa tai diskurssien ryppäässä, jossa korostuvat muun muassa uhkien minimointi, riskienhallinta, vastuullisuus, yksilölähtöisyys, kuluttajuus ja aktiivinen osallistuminen – skaalan ulottuessa kansalaisaloitteiden kaltaisista institutionalisoituneista osallistumisen muodoista kaupallisen median keskustelupalstoihin ja yksittäisiin kulutusvalintoihin saakka.

Nukkuminen uudenlaisena halun politiikkana

Nukkuva äänestäjä ei uneksi demokratiasta: hän toimii siinä.

Alussa viitattu Haataisen puheenvuoro ei mitenkään sattumalta sisällä viittauksia yksilönvapauteen (yksilö voi ”vaikuttaa” äänestämällä), laajoihin uhkakuviin (kansanvaltaisten valtiosysteemien äänestysprosentin lasku eli systeemin legitimaation vaarantuminen) ja sitä myöten eräänlaiseen vastuullisuuteen ja riskienhallintaan (”jos et äänestä, joku toinen käyttää sinun ääntäsi”). Diskurssin taustalla häämöttää myös markkinalogiikalle ominainen kilpailuasetelma: äänestämisen tapahtuma on (ilman muuta) kilpailu, jossa myös äänestämättä jättäminen kehystetään kilpailulähtöisellä järkeilyllä. Joko sinä äänestät, tai sitten joku muu vie paikkasi.

Jos äänestämättä jättämisessä olisi todella kysymys vain hiukan vastentahtoisesta paikan luovuttamisesta markkinalogiikkaa noudattelevassa kilpailussa, siinä ei tietenkään olisi mitään pelottavaa. Kysyntä loisi joka tapauksessa tarjontaa ja tyhjiö täyttyisi, eikä systeemin legitimaatio vaarantuisi mitenkään. Nukkumisen ongelmallisuus on nimenomaan siinä, että se – pidättäytymiseen ja syrjään jäämiseen perustuvana vastarinnan muotona – asettuu koko tämän legitimaatio- ja järkeilyprojektin ulkopuolelle. Siksi nukkumista pidetään jopa moraalisesti arveluttavana (eli laiskuutena), ja samasta syystä äänestämättä jättävät saavat säännönmukaisesti kuulla fraaseja siitä, että kun ei kerran ole ”osallistuttu”, niin turha sitten kitistäkään. Sitä saa, mitä tulee.

Nukkuminen vaarantaa tämän ”demokratian” uhmaamalla sen ympärille kehittyneitä halun politiikkaa ohjaavia instituutioita, ennen muuta valtiota, jonka tehtävänä on säädellä mahdollisimman laajasti niitä edellytyksiä, jotka turvaavat talouden toiminnan itsenäisenä, teknisluonteisena ja ”epäpoliittisena”, demokratian ulottumattomissa olevana hallintana. Nukkuminen tekee demokratialle saman kuin tekoäly taiteelle: pakottaa sen uudistumaan. Ei ole mitenkään kummallista, että vaalien edellä koko markkinalogiikalla pelaava media ja vallassa olevat poliitikot yhtenä rintamana kehottavat ja ”vastuullistavat” meitä – oman elämämme yrittäjä-kuluttajia – olemaan aktiivisia, annoimmepa äänemme sitten persuille tai demareille (pääasia, että äänestetään, vaikka sitten tyhjää). Koska ei osata kuvitella korvaavaa systeemiä, ollaan varmoja, ettei mikään merkittävä uudistuminen voi olla muuta kuin muutos huonompaan suuntaan. Oidipalisoitunut halun politiikka on politiikkaa, jolta puuttuu mielikuvitus: älä uhmaa iskä-äiskää, ettei ”joku muu” vie paikkaasi… siispä äänestä ja vaikuta.

Oidipalisoitunut halun politiikka on myös neuroottista. Se kehottaa viisauteen, joka ammentaa ”työstä ennen huvia” – ollen ilmeisesti lähes täydellisen kyvytön tajuamaan nukkumisen nautintolähtöistä mielikuvituksen taloutta, jossa poliittisen järkeilyn A ja O on kiireetön ja hyvä asento. Nykyinen valtavirran politiikka tavallaan kehottaa loputtomaan lykkäämiseen, odottamaan parempaa tulevaisuutta.2 Siksi sen keskeinen affekti on paikoilleen jähmettävä, ahdistuksen sekainen toivo, joka muistuttaa oudolla tavalla kristillisperäistä fatalismia: kunhan vain osallistut (ja kierrätät kulutustuotteesi), kaikki käy lopulta hyvin!

Köyhtynyt poliittinen mielikuvituksemme ei kykene käsitteellistämään nukkumista muuna kuin politiikan negaationa. Tällaista ajattelua vahvistaa nykyinen institutionalisoituneen ja kriittisessä tarkastelussa melkoisen ohueksi jääneen demokratian järjestelmä, jossa ”politiikka” tarkoittaa eduskunnassa tapahtuvaa formaalia debatointia ja lainsäädäntää sekä pääsääntöisesti tuloksettomia kansalaisaloitteita.

Nukkujan voi kuitenkin ajatella – kuten tässä on tehty – viittaavan jonkinlaiseen passiivisen vastarinnan (tai ehkä paremmin vastarintaisen passiivisuuden) muotoon, eräänlaiseen luksuskommunistin hahmoon. Siinä missä nykyiset poliittisen vaikuttamisen vakiintuneet muodot ohjaavat meitä keskittymään mielikuvituksettomuuden ehdoilla saneltuihin näennäisongelmiin – kuten ”kuinka jakaa niukkuutta?” tai ”mistä leikataan seuraavaksi?” – on nukkumisen ilmaisemassa ”systeemin logiikasta pidättäytymisessä” kyse huomion kiinnittämisestä tiettyihin poliittisiin reunaehtoihin, joiden puitteissa esimerkiksi niukkuus ja luksus alkavat jäsentyä yhteiskunnallisena suhteena. Tavanomainen liberaali kritiikki tuomitsee nukkumisen poliittiseksi passiivisuudeksi, vaikuttajakansalaisen ihanteen irvikuvaksi ja vääränlaiseksi kuluttajuudeksi. Äänestysoikeuden käyttämättä jättäminen voi kuitenkin poliittisena tekona merkitä yksinkertaisesti halua toteuttaa itseään yhteiskunnallisen työnjaon ulkopuolella tai eräänlaista kutsua tämän halun muotoileman politiikan laajamittaisempaan toteuttamiseen.

Näin ajateltuna nukkuminen on parhaimmillaan osa kasvavaa joukkoliikettä ja yksi uudenlaisen poliittisen toiminnan horisonttiin niveltyvä konkreettinen strategia. Sellaisena se tarvitsee nykyisestä poikkeavan määrittelevän kontekstin ja viitekehyksen. Mikäli äänestämisestä pidättäytyminen joukkoistuu yli kriittisen massan, se lakkaa olemasta pelkkä uusliberaalin yhteiskuntamme satunnainen, asiantuntijatiedolla hallinnoitu oire. Tiedostavan valtavirran keskusteluissa äänestämättömyys samastuu nykyään jonkinlaiseen typeryyteen, mutta on lähes poikkeuksetta kiinnostavampaa kuunnella, miksi joku jättää ”vaikuttamisen mahdollisuutensa” käyttämättä kuin lukea ministerien ja kansanedustajien latteita ja abstrakteja perusteluja sille, miksi äänestäminen (ja nykyisen yhteiskuntamuodon jatkuminen) on tärkeää.

Nukkuminen on vastarintaa tekijänsä tietoisuuden tilasta riippumatta: tekona se on avoimen antagonistinen asettuessaan liberaalia ”osallistumista”, aktiivisuutta ja vastuullistamista vastaan. Tällaisena kyse on vähintään hajamielisen vastakarvaisesta toiminnasta, jonka uusliberaalin vallan kieltä puhuvat asiantuntijat sitten patologisoivat ”atomisoituneen massayhteiskunnan” oireeksi tai muuksi vastaavaksi. Sekä nykyinen vasemmisto että oikeisto jakavat yksimielisesti ajatuksen siitä, että on oikein kehottaa ihmisiä käyttämään äänestysoikeuttaan, mistä vastaavasti seuraa, että ajatus vaalien yli nukkumisesta tuntuu epämääräisellä tavalla moraalittomalta. Nekin jotka jäävät vaalisunnuntaina kotiin makailemaan krapuloissaan, harvoin viitsivät asialla rehennellä.

Kysymys siitä, voiko nukkumisen jalostaa radikaaliksi poliittiseksi toiminnaksi, on kiinnostava ja pohdinnan arvoinen, vaikka vielä monin tavoin keskeneräinen. Tahdoimmepa tai emme, nukkumisessa on outoa provokatiivista voimaa: todelliseen luksukseen viittaavaa hedonismia ja moraalittomuutta, joka tunkkaisen vastuuttamispuheen ja ainaisen osallistamisen älämölössä tuntuu, kaikessa paheellisuudessaan, yllättävän tuoreelta.

Markus Niemi

1Oidipalisoituminen viittaa myyttiin kuningas Oidipuksesta, jonka ennustetaan tappavan isänsä ja naivan äitinsä. Estääkseen ennustusta toteutumasta Oidipus lähtee maanpakoon. Kuitenkin juuri pyrkimykset välttää ennustuksessa lausuttu kohtalo johtavat siihen, että Oidipus toteuttaa ennustuksen täsmälleen. Samaa voi ehkä sanoa laitostuneesta länsimaisesta demokratiasta: halutessaan välttää sorron ja eriarvoistumisen se on, tasa-arvoon pyrkiessään, toteuttanut systemaattista kolonialismia, rasismia, patriarkalismia jne. ja tullut luoneeksi luokkayhteiskuntia ja hierarkioita, joita tyypillisesti perustellaan uhkien torjunnalla ja riskinhallinnalla.
2Ilmastopolitiikassa, jos missä, tämä affekti on kouriintuntuvalla tavalla havaittavissa.

VIITATUT TEKSTIT

BRUNILA, KRISTIINA, ET AL. 2021: ”Terapeuttisen vallan jännitteet”. Artikkeli teoksessa Brunila et al. 2021: Terapeuttinen valta. Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Tampere: Vastapaino.
BRUNILA, KRISTIINA, ET AL. 2021: Terapeuttinen valta. Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Tampere: Vastapaino.
DELEUZE, GILLES & GUATTARI, FÉLIX 2010: Anti-Oidipus. Kapitalismi ja skitsofrenia. (L’anti-Œdipe, 1972.) Helsinki: Tutkijaliitto.
HAATAINEN, TUULA 2019: ”Jos jätät äänestämättä, naapurisi käyttää sinun ääntäsi!”. Blogiteksti osoitteessa https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/Varapuhemies_Haatainen_blogi_22032019.aspx, katsottu 23.1.2023.
HONKIMAA, JOONAS 2017: ”Aktiivipolitiikka ja kriisi”. Artikkeli osoitteessa http://kumu.info/aktiivipolitiikka-ja-kriisi/, tulostettu 15.1.2023.
LOHTAJA, ALEKSI 2019: ”Luksuskommunismi: uusi hyvinvointivaltio?”. Artikkeli osoitteessa http://kumu.info/luksuskommunismi-uusi-hyvinvointivaltio/, tulostettu 13.1.2023.
NIEMI, MARKUS 2020: ”Oikeistoradikalismi, liberaalin umpikuja”. Artikkeli osoitteessa https://hamaraprojekti.org/2020/10/24/oikeistoradikalismi-liberaalin-umpikuja/, katsottu 23.1.2023.
VIREN, EETU 2016: ”Markkinat totuuden tuottamisen koneena”. Artikkeli osoitteessa http://kumu.info/markkinat-totuuden-tuottamisen-koneena/, tulostettu 20.1.2023.
VIREN, EETU 2018: ”Elävien hallinta totuuden avulla”. Artikkeli osoitteessa http://kumu.info/elavien-hallinta-totuuden-avulla/, tulostettu 15.1.2023.

Kirja-arvostelu: Bullshit Jobs (Graeber)

Bullshit Jobs on uraauurtava kuvaus äärimmäisen merkittävästä, hyvin vähälle huomiolle jääneestä ilmiöstä, joka kytkee toisiinsa laajamittaisia yhteiskunnallisia, poliittisia, taloudellisia, sosiaalisia, ja psykofyysisiä ongelmia. Se tarjoaa paljon avaimia ymmärtää monia yleisesti järjettöminä pidettyjä piirteitä kapitalistisen yhteiskunnan dynamiikassa.

Kaikki tietävät mitä on paskaduuni: yksitoikkoista, usein fyysisesti raskasta tai likaista, huonosti palkattua eikä kovin arvostettua työtä. Odotellessani pääkaupunkiseudun kirjastojen loputtoman tuntuisesta varausjonosta David Graeberin uusinta teosta The Dawn of Everything päädyin ottamaan työn alle hänen edellisen menestysteoksensa Bullshit Jobs: A Theory. Hevonpaskatyö on Graeberin oma käsite, eikä itse ideaakaan ole ilmeisesti aiemmin juuri käsitelty – vaikka tämänkin tekstin pohjalta, toivon mukaan ilmeiseksi käyvistä syistä, pitäisi kyllä käsitellä.

Hevonpaskatyö on paskaduunin eräänlainen vastakohta. Kaikista tunnetuista ikävyyksistään huolimatta paskaduunissa on yksi hyvä puoli: kaikki tietävät, että se on työtä, joka jonkun on joka tapauksessa tehtävä. Tämä tuo edes minimaalisen omanarvontunnon paskaduunin tekijälle kaiken vitutuksen keskellä. Hevonpaskatyö on sen sijaan yleensä hyvin palkattua ja ”menestyjän” sosiaaliseen statukseen liitettyä. Ainoa huono puoli on, että se on myös tosiasiassa täydellisen merkityksetöntä. Graeberin riittävän tarkaksi katsoma alustava määritelmä on seuraava: ”hevonpaskatyö on sellainen palkkatyön muoto, joka on niin tarpeeton tai jopa vahingollinen, että edes sen tekijä ei kykene oikeuttamaan työn tarpeellisuutta itselleen, vaikkakin osana työllistymisensä ehtoja hän tuntee itsensä pakotetuksi teeskentelemään, ettei näin olisi” (s. 10).

Graeber otti alun perin hevonpaskatyön esille 2013 julkaistussa Strike! -lehden artikkelissaan, josta tuli välittömästi uskomattoman luettu. Seurasi tietenkin jonkin verran kritiikkiä, jossa tyypillisesti esitettiin, että ainoastaan valtion liiallinen rooli työelämässä voi tuottaa hevonpaskatyötä, kun taas yksityinen sektori tuottaa miltei määritelmällisesti vain töitä, joille on tilausta (asia, jonka Graeber osoittaa systemaattisesti paikkansapitämättömäksi teoksessaan). Pääasiassa kuitenkin ihmiset innostuivat käsitteestä, jolle ei aiemmin ollut nimeä, mutta joka tuntui kuvaavan täsmällisesti heidän omaa työtään. Bullshit Jobsissa Graeber hyödyntää kattavaa aineistoa näiden yhteydenottojen pohjalta.

Hän oli mietiskellessään hevonpaskatyön käsitettä ounastellut, että merkittävä osa työpaikoista saattaisi olla hevonpaskatyötä. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun mainitun Graeberin artikkelin innoittamana laadittiin kysely, kuinka moni ihminen kokee, että hänen työnsä hyödyttää millään tapaa yhteiskuntaa. Eri länsimaisissa valtioissa tyypillisesti hieman alle 40 % vastaajista arvioi tekemänsä työn täydellisen turhaksi. (s. xxiii–xxiv.) Teoksessaan Graeber lainaa lukemattomia omakohtaisia lausuntoja hevonpaskatyöstä, usein ihmisiltä, joiden asemaa suorastaan kadehditaan. Yritysjuristin hän nostaa esille erityisenä hevonpaskatyön kunnia-alana ja sanoo, että keskustellessaan usein alan ihmisten kanssa hän ei ole törmännyt yhteenkään alan ihmiseen, joka pitäisi työtään mielekkäänä.

Ainakin omasta mielestäni asetelma vaikuttaa kummalliselta: miten muka voisi olla säännönmukaisesti niin, että hyvin palkattu ja arvostettu työ ei tunnu missään mielessä palkitsevalta. Kun asiaa pohtii tarkemmin, siinä ei ole kuitenkaan mitään kovin erikoista. Useimmille ihmisille keskitasoa suurempaa palkkaa ja arvostusta tärkeämpää on se, että työ on mielekästä ja edes jollain lailla yhteiskunnallisesti merkityksellistä. Hevonpaskatyöstä puuttuvat juuri nämä elementit; se hieroo päin vastoin joka hetki naamaan sitä, kuinka teet täydellisen tarpeetonta tai jopa yhteiskunnalle haitallista työtä. Ristiriita työn julkisen arvostuksen ja koetun tarpeettomuuden välillä on kiljuva. Perinteisen paskaduunin tekijä ensinnäkin tietää tekevänsä työtä, joka on tuiki tarpeellista ja jota harva vain haluaa tehdä sitä surkeaa korvausta vastaan, mikä siitä maksetaan. Pelkkä tietoisuus työn tarpeellisuudesta yhdistettynä siihen, että sen ankeudesta voi sentään purnata rehellisesti, tekee siitä siedettävää. Hevonpaskatyössä sen sijaan molemmat näistä elementeistä puuttuvat.

Graeberin perusargumentti on äärimmäisen kiinnostava: hevonpaskatyö ei ole ainoastaan absurdia nihkeyttä vaan kapitalistisen yhteiskunnan rakenteellinen välttämättömyys. Jos yhteiskunta jakautuisi vain paskaduunin ja hyvin palkatun sekä muutenkin palkitsevan työn tekijöihin, niin paskaduunin tekijät nousisivat nopeasti nykyistä paljon aktiivisempaan vastarintaan epäreilujen työehtojensa suhteen. Hevonpaskatyö toimii eräänlaisena puskurina näiden ryhmien välillä. Varsinaisen paskaduunin tekijät ymmärrettävästi kokevat perusteltua kaunaa niitä kohtaan, jotka paitsi tienaavat paljon enemmän, myös tekevät näennäisesti paljon mielekkäämpää työtä. Jos hevonpaskatyön tekijä taas valittaa asemastaan, hän herättää välittömästi paskaduunia tekevien vihan: eihän nyt kukaan voi valittaa siitä, että tekee kevyttä työtä ja tienaa sillä huomattavan hyvin. Toisaalta hevonpaskatyön tekijä kokee kalvavaa kaunaa ja merkityksettömyyttä, jota puretaan universaalin kaavan mukaan mittaamattomasti herkemmin ”alaspäin” (siis muun muassa paskaduunin tekijöihin) kuin ”ylöspäin” (niihin, joilla olisi valtaa muuttaa asioita). Myös yksittäisten organisaatioiden sisällä pätee sama logiikka.

Välittömämpi selitys hevonpaskatyön laajuudelle on myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan asettama tarve etsiä mahdollisimman nopeita ratkaisuja ongelmiin, jotka voitaisiin huomattavasti kestävämmin ja usein myös puhtaan taloudellisessa mielessä edullisemmin korjata ajattelemalla edes hieman pidemmällä aikajänteellä. Hätäratkaisujen toimimattomuuden lopputulemana kuitenkin syntyy usein ”tuottavasti” hevonpaskatyötä. Kun vaikkapa halvin mahdollinen koodausratkaisu osoittautuu heikosti toimivaksi, firman imagon, hyvin lyhyen jänteen taloudenpidon jne. kannalta voi olla ”rationaalista” palkata tyhjää toimittava henkilö ”korjaamaan” ratkaisua sen sijaan, että asia hoidettaisiin oikeasti kuntoon hankkimalla uusi kunnollinen järjestelmä. Sellaisiakin esimerkkejä löytyi, jossa vaikkapa firman ainoa puuseppä on niin ylityöllistetty, ettei hän ehdi missään mielekkäässä ajassa hoitaa uusia tehtäviä, niin ratkaisuna toisen puusepän palkkaamisen sijaan oli käytännössä palkata henkilö ystävällisesti valittelemaan, että puuseppä ei ole vielä ehtinyt hoitaa asiaa, mutta se järjestyy pian.

Bullshit Jobsin erinomaisuudesta huolimatta täysin ongelmaton teos se ei ole. Relevanttien tieteenalojen suhteen täysin maallikkonakin tulee hieman vaikutelma, että Graeber harvemmin antaa totuuden pilata hyvää tarinaa. En missään tapauksessa tarkoita, että Graeber esittäisi niin sanottuja vaihtoehtoisia faktoja, mutta hän tuntuu kyllä valikoivan mieluisia ja jättävän pois toisia. Bullshit Jobs vaikuttaa monella tapaa liioitellulta ja tarkoitushakuiselta esitykseltä kuvatusta ilmiöstä. Toisaalta tällainen kärjistäminen lienee melkein välttämätöntäkin vähän tai ei lainkaan käsitellyn ilmiön havainnollisessa esilletuomisessa.

Bullshit Jobs on uraauurtava kuvaus äärimmäisen merkittävästä, hyvin vähälle huomiolle jääneestä ilmiöstä, joka kytkee toisiinsa laajamittaisia yhteiskunnallisia, poliittisia, taloudellisia, sosiaalisia, ja psykofyysisiä ongelmia. Se tarjoaa paljon avaimia ymmärtää monia yleisesti järjettöminä pidettyjä piirteitä kapitalistisen yhteiskunnan dynamiikassa. Kyse ei ole pelkästään siitä, että monella ihmisellä on työ, jossa he eivät viihdy lainkaan, ja josta samaan aikaan maksetaan aivan liikaa suhteessa paljon tarpeellisempiin töihin. Hevonpaskatyön ryhmäpsykologia organisaatioissa ja yhteiskunnassa laajemmin saattaa olla keskeinen tekijä ylipäätään sen hahmottamiseen, miksi ihmiset suhtautuvat niin irrationaalisilla tavoilla vaatimuksiin paremmista palkoista ja työehdoista tai ylipäätään työelämän kuluttavuudesta. Kun on hakeutunut vaivalla arvostettuun työhön, josta saa vielä hyvin palkkaa, on hyvin vaikea hahmottaa ja myöntää itselle, mikä on mennyt vikaan, kun tuntuu, että jopa työttömänä elämä saattaisi olla mielekkäämpää. Tällöin kehiin astuu monenlaisia psykologisia defenssejä. Bullshit Jobs on kaikkein kiinnostavimmillaan hahmotellessaan, mitä tämä tarkoittaa yhteiskunnallisella ja jopa taloudellisella tasolla. Suosittelen kirjaa käytännössä kaikille, etenkin niille, jotka tekevät hevonpaskatyötä.

Olli Pitkänen

Kulttuurityö on paskatyötä

Juuri kulttuurityössä onkin mahdollista nähdä jälkiteollisen kapitalismin laaja pyrkimys subjektin totaaliseen hallintaan, luovuuden kaappaamiseen ja luovan prosessin säätelemiseen ja skaalaamiseen. Taideinstituutioiden sidoksisuus globaaliin pääomaan yhdessä porvarillisen nero-yksilön mytologian kanssa tuottaa olosuhteet, joissa valta pääsee sykkimään synapseihin asti.

eli prekaarin kirjailijan kaunainen ränttäys

1

Olen kirjailija. ”Kirjailijanurasta” puhumisessa ei tosin juuri ole mieltä, vaikka vuosina 2016–2021 julkaisin yhteensä yhdeksän kaunokirjallista teosta (romaaneja, esseitä, runoja, novelleja). Ilmiömäinen tuotteliaisuus ei tuonut sen enempää näkyvyyttä kuin apurahojakaan. Totaalinen kyllästyminen on johtanut päätökseen hylätä koko ”kirjailijanura” (mikä ei ole yhtä kuin kirjojen kirjoittamisen lopettaminen), jota ei tosiasiassa ole koskaan ollutkaan.

Tämä essee on yritys analysoida, politisoida ja pohdiskella henkilökohtaista asetelmaani sen välittömässä yhteiskunnallisessa kontekstissa.

2

Niin sanotun kulttuurialan piirissä teeskennellään usein kulttuurin olevan jonkinlainen omalakinen kapitalismin ja markkinalogiikan ulkopuolinen saareke, jolla on luontainen ja erityinen kriittinen näköala ympäröivään systeemiin. Eetu Virenin (2021: 103–104) mukaan taiteilijat ovat nykyään ”itsensä kehittämisen ja keskinäisen kilpailun eturintamassa, vaikka monilla heistä onkin jonkinlainen ideologinen kuvitelma, että ’kulttuuri’ muodostaisi kapitalistiselle yhteiskunnalle ulkoisen itsetarkoituksellisen toiminnan alueen”. Juuri taiteen tekemisen ”konkreettisen toiminnan tasolla” eli tuotantosuhteissa ”taiteilijan aika kuluu apurahahakemusten, portfolioiden ja myyvien itsensä esittelyjen laatimiseen”, eikä rahoituksen jatkuvan hakemisen pakko voi olla vaikuttamatta myös taiteen luonteeseen. Taiteen tuottaminen alkaakin jäsentyä ”siitä näkökulmasta, mihin saa rahoitusta tai millä saa näkyvyyttä itselleen”. Virenin mukaan tällainen rahoitusmalli on omiaan kiihdyttämään kehitystä, jossa kokeelliseksikin mielletty taide muuttuu yhä konventionaalisemmaksi. Tästä syystä ”[t]aiteen kokeilevuuden ja tuottavuuden vapauttaminen vaatisi … laajemmassa mielessä tuotantomallien muuttamista”. (Mts. 104.) Nykyisten tuotantosuhteiden vallitessa taiteen tekeminen on (etuoikeutettu promille, joka tyypillisesti puhuu koko alan puolesta, pois lukien) prekaaria köyhäilyä, jossa taiteilijan on kilpailtava kollegoitaan vastaan niukoilla, pääosin säätiöiden pyörittämillä apurahamarkkinoilla realiteettien painostaessa valitsemaan helposti brändättäviä ja mediaseksikkäitä teosaiheita.

Anna Tuorin ja Aleksis Salusjärven mukaan taidemaailma onkin viimeisen parin vuosikymmenen aikana siirtynyt ”brändinluomisen alkeista kaupallisen taiteen ytimeen”, jossa teoksen sisällön ja sen vaikutusten ääneen lausumisen vaatimus ”johtaa deskriptiiviseen taiteeseen”. Näin teos muuttuu kontekstilleen alisteiseksi ja syrjäyttää ”ne, jotka haluavat keskittyä teokseen tarinan eli myyntipuheen sijasta”.

Käytännössä taiteen vaikuttavuuden perusteleminen ja myyminen ohjaa siihen, että taiteilija valitsee jonkin tunnistettavan aiheen, jolla on julkisuudessa huomioarvoa. Tällöin hän voi sanoa ottavansa kantaa. Kuvataiteen lisäksi vaatimukseen taiteen kantaaottavuudesta törmää myös kirjallisuus-, teatteri- ja tanssikeskusteluissa. Taustalla on ajatus oikeanlaisesta kantaaottavuudesta … .

Jos taiteen kantaaottavuus on ”oikeanlaista”, sen brändääminen eli vaikutuksen perusteleminen rahoitusta myöntäville tahoille on vaivattomampaa kuin vaikkapa jonkin kokeellisen työn, jonka suhde selkeisiin merkityksiin ja tulkintoihin voi olla hämärä ja haastava. Samalla se, kuten Tuori ja Salusjärvi toteavat, kuitenkin ”tekee taiteesta itsestäänselvyyksiä kilpaa kiljuvien teosten kuoron, joka häviää uutisoinnissa medialle ja syiden etsimisessä tutkijoille”. ”Oikeanlaisen” kantaaottavuuden ohella helposti brändättävää on hyvinvointia tuottava taide, joka julkisessa keskustelussa ”voittaa taiteen, joka on vain taidetta”. Kun tämänkaltaiset merkitsijät – taiteen yhteiskunnallinen vaikutus, tietynlainen kantaaottavuus, ymmärrettävyys tai hyvinvointia ja mielenterveyttä edistävät vaikutukset – sidotaan taiteen tuki- ja rahoitusperusteluihin, on jo käytännön tasolla luovuttu taiteen itseisarvoisuudesta rahoituksen riittävänä perusteena. Tällaiselle ”itseisarvoisuudelle” – jonka kuplasta katsottuna kulttuuri toki näyttää yhä omalakiselta saarekkeeltaan – on kuitenkin edelleen käyttöä rahoituskuvioiden syvää eriarvoisuutta, kilpailuasetelmia tuottavia hierarkioita ja taidemaailman sisäisiä luokkajakoja hämärtävänä fronttina.

Nykypäivänä taidemaailman ”luovaa arkea” alistaa ja säätelee monessa mielessä kulttuuripiirien tyypillisesti halveksima startuptyyppinen, virtaviivainen bisnestodellisuus. Onhan esimerkiksi koko apurahanhakuprosessi silkkaa markkinalogiikan mukaista tuotteen (tai idean) myymistä ja sopivan rahoittajan etsimistä. Sattumalta ja/tai suhteilla saatu näkyvyys on muutettava nopeasti vaihtoarvoiseksi pääomaksi. Julkisessa puheessa yksilösuoritukset ratkaisevat, vaikka luovuus on pikemminkin kollektiivista kuin yksilöllistä rikkautta.

Apurahasirkuksen epätoivoisuudesta ja sattumanvaraisuudesta minulla on omakohtaista kokemusta. Ilman näkyvyyttä ei ole olemassaoloa, ja näkyvyyden saamiseksi on suostuttava verenhimoiseen saalistukseen, jossa toisen saama tunnustus on kirjaimellisesti itseltä pois. Taiteilija pakotetaan todellisuuteen, jossa hänen on hyväksyttävä – ainoana mahdollisena olemisen tapana – roolinsa niukoista resursseista taistelevana yksilönä. Tällainen vie työkyvyn, ainakin minulta. Vaikka sanotaan, ettei apurahan saaminen tai saamattomuus mittaa arvoasi taiteilijana, juuri näin käytännössä tapahtuu. Myönteinen apurahapäätös on oman markkina-arvon tunnustus ja samalla edellytys pääsylle taiteellisen työskentelyn vaatimiin materiaalisiin resursseihin. Apurahaa taas saavat todennäköisimmin ne taiteilijat, jotka ovat jo saavuttaneet näkyvyyttä ja siten onnistuneet pääsemään niin sanotun huomiotalouden hyötyjiksi. Näkyvyys on symbolinen resurssi; sen saavuttaminen edellyttää tyypillisesti laajaa verkostoituneisuutta eli suhteita niihin toimijoihin, joilla on valtaa säädellä pääoman ja lisäarvon jakautumista kulttuurityön piirissä.

Asetelman psykologista kuormittavuutta on hankala yliarvioida. Resurssikilpailun jalkoihin jäänyt yksilö kokee suunnatonta (ja kaunaistakin) ulkopuolisuutta, jota julkiset diskurssit vain vahvistavat. Jopa taidepiirien jatkuvat vaatimukset lisärahoituksesta ”kulttuurille” alkavat tuntua absurdeilta. Koronapandemian jyllätessä moni valtakunnan luovaan eliittiin kuuluva tekijä esitti näitä vaatimuksia hiukan tavallista äänekkäämmin. Reagoin turhautumalla. Mitä helvetin väliä sillä minulle olisi, vaikka muutama nimekäs taiteilija saisi pari kymppitonnia korvausta keikkojen ja näyttelyiden peruuntumisesta? Niin kauan kuin taiteen tuotantosuhteita säätelevät rakenteet pysyvät ennallaan, mikään määrä ”kulttuurin” lisärahoitusta ei muutu abstraktista konkreettiseksi juuri eniten tarvitsevien kohdalla. Näkyvyyden, yksilöiden välisen kilpailun ja luokkahierarkian ehdoilla pyörivä huomiotalous huolehtii jatkuvasti siitä, että enenevienkin resurssien tapauksessa niukkuuden määrä on vakio (tai tyypillisesti nousujohteinen).

3

”Kirjailijanurasta” luopumisen kanssa ajallisesti samalle jatkumolle sattuneet kokemukseni indiekauhupelifirman (Symptom Digital Oy) perustamiseen liittyvistä rahoituksenhakustrategioista ja luovuuden välineellistämisen prosesseista osoittivat, eivätkä mitenkään yllättäen, kuinka startupmaailman diskurssi hyödyntää kulttuuripiirien taidepuhetta, tosin omaan siekailemattomaan tapaansa. Viren huomauttaa kuitenkin luovan toiminnan konkretian tasolla vaikuttavan ”pikemminkin … siltä, että pelisuunnittelija saa [taiteilijaa] todennäköisemmin keskittyä rauhassa työhönsä, tekemään sitä minkä kokee mielekkääksi”.

Apurahaproosan kynäilyn psykologinen painajaismaisuus piilee ennen muuta tavassa, jolla taiteilija pakotetaan harjoittamaan bisnesajattelua niin, että samanaikaisesti on teeskenneltävä ja performoitava, ettei kyse muka ole bisnesajattelusta. Työsuunnitelmassaan taiteilijan odotetaan markkinoivan ideaansa kertomalla, miksi hänen työnsä on yhteiskunnallisesti merkittävä ja hyödyllinen, mikä on sen tarkoitus, mihin sillä pyritään ja missä aikataulussa. Apurahahakemuksessa ei tosin puhuta kvartaaleista, milestoneista, hookeista, roadmapeista, catcheistä tai edes tuotannosta, mutta konsulttijargonia ja veret seisauttavia anglismeja lukuun ottamatta hakemuksen logiikka ei eroa kaupallisen peliprojektin pitch deckistä oikeastaan mitenkään.

Juuri kulttuurityössä onkin mahdollista nähdä jälkiteollisen kapitalismin laaja pyrkimys subjektin totaaliseen hallintaan, luovuuden kaappaamiseen ja luovan prosessin säätelemiseen ja skaalaamiseen. Taideinstituutioiden sidoksisuus globaaliin pääomaan yhdessä porvarillisen nero-yksilön mytologian kanssa tuottaa olosuhteet, joissa valta pääsee sykkimään synapseihin asti. Sama kehitys on nähtävissä muillakin alueilla, mutta muun muassa vallan ja institutionalisoitumattomien katvealueiden suhteet vaikuttavat merkittävästi lokaaleihin vapauden muodostumisen ehtoihin. Apurahanhakijan käytännössä odotetaan performoivan itseään pääomalle subjektina, joka kykenee mahdollisimman kattavasti perustelemaan hyödyllisyytensä systeemille; kaikki tämä tapahtuu lukuisissa prosesseissa ja valtasuhteissa, joissa toimiminen vaatii paljon enemmän kuin tehdastyöläisen ulkonaista alistumista. Taiteilijan on kyettävä vakuuttamaan rahoittajansa käyttämällä kieltä, jonka kehykset ja logiikka on määritelty valmiiksi.

Valmiiden kehysten tarkoituksena on hallinnoida tapaa, jolla taiteilija puhuu ja ajattelee suhteessa työhönsä. Näin hänet pakotetaan ilmaisemaan työnsä päämäärä, merkitys ja tarkoitus etukäteen määrätyssä muodossa, joka oikeutetaan formaalilla vapaudella eli ”vapaudella kertoa omin sanoin” työnsä päämääristä ja merkityksistä sen sijaan, että taiteilijalla olisi vapaus määritellä työnsä suhde päämääriin ja merkityksiin yleensä. On ehkä syytä kysyä, kuinka moni taiteilija muka edes täsmällisesti tietää, mitä on tekemässä, kun huomioidaan, kuinka suuri rooli virheellä, harhailulla ja sattumalla ylipäätään on taiteen tuotannossa. Apurahat voivat tosin jäädä saamatta, jos työsuunnitelmaan kirjoittaa, ettei ole perillä teoksensa merkityksestä, ettei tiedä mikä sen tarkoitus on, eikä tavoitteenakaan ole muuta kuin hiukan harhailla ja lorvailla – ja toivoa, että jossain välissä syntyy hyvää taidetta.

Taiteen näennäisesti meritokraattinen ja omalakisen itseisarvoisuuden frontilla simuloiva rahoitussysteemi muodostuu taiteilijalle luovan työskentelyn loukuksi, jossa muutama huippuyksilö nauttii laajoista etuoikeuksista raatavan massan kustannuksella. Taidemaailma ja kulttuurityö onkin kaikkea muuta kuin kapitalismista erillinen saareke – sen sijaan sitä voi perustellusti tarkastella mikrotodellisuutena, kapitalistisen systeemin pienoiskuvana, joka auttaa meitä ymmärtämään huomiotalouden simulaation logiikkaa.

Jean Baudrillardin mukaan esimerkiksi taudin simulaatio eroaa sen teeskentelystä siten, että jälkimmäisessä tapauksessa taudin oireita jäljitellään, mutta ensimmäisessä tapauksessa subjekti tuottaa oireet itse. On helppo nähdä, kuinka kulttuurityötä ehdollistavat rakenteelliset sidonnaisuudet pakottavat taidemaailmaa yhä enemmän pelkän teeskentelyn sijaan simulaatioon, jossa onnekkaiden taiteilijoiden promille tuottaa kapitalismia kritisoivia taideteoksia osallistumalla aktiivisesti prekaarin massan luovaa elämää riistävään huomiotalouteen. Se, että tähän onnekkaaseen promilleen voi nykyään kuulua myös joitakin etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen edustajia, ei muuta asetelman logiikkaa miksikään, vaan pikemminkin kuuluu simulaation yleiseen sisään- ja ulossulkemisen ekonomiaan.

4

Menestyviä taiteilijoita, jotka tuottavat kapitalismia kritisoivaa taidetta, ei tietenkään ole syytä väittää ylipäätään tai jotenkin muita enemmän teeskentelijöiksi. Huomio kannattaa – jälleen kerran – suunnata huippuyksilöiden tasolta systeemiin, jossa nämä yksilöt yksilöinä tuotetaan. Kapitalismikritiikin simulaatio luodaan kaappausprosessissa, jossa pääoma alkaa rahoittaa sitä kritisoivaa taidetta lisäarvontuotannon kasvattamiseksi. Kritiikki ei näin muutu oikopäätä ja automaattisesti teeskentelyksi, mutta tavallaan kriitikosta tulee kuitenkin paitsi riiston väline, myös sen erityinen kohde. Nykykapitalismissa jopa systeemikriittinen röyhkeys, provokaatio ja hierarkioihin kohdistuva vittuileva yleisasenne voivat näyttäytyä viestinä kommunikatiivisen pääoman hallinnasta. Systeemin hyötyjäksi päässyt taiteilija on toki näkymättömään ja prekaariin kollegaansa nähden monella tapaa etuoikeutettu, mikä tuottaa ja ylläpitää luokkaeroja huippu- ja pohjayksilöiden välillä. Vaikka pääoma riistää hänenkin työtään ja luovuuttaan muuntamalla sen lisäarvontuotannon lähteeksi (ja sulauttamalla systeemikritiikin osaksi systeemiään), palkintoja ja apurahoja saava taiteilija hyötyy tästä riistosta yksilötasolla. Koska menestyjä on lisäarvon tuottajana yhtäältä riistäjä ja toisaalta riistetty, hänen moralisoimisensa on yhtä turhanaikaista kuin näiden samojen kulttuurieliittiin kuuluvien taiteilijoiden syyllisyysperformanssit ja heidän näyttävät, ilmeisen kompensatoriset asettumisensa ”heikompiosaisten puolelle”.

Prekaarille kulttuurityöläiselle kulttuurin kenttä ei sinänsä näyttäydy ensisijaisesti taloudellisen toiminnan alueena. Työtä ei tehdä rahan vuoksi vaan sen puutteesta huolimatta. Apurahaproosan edellyttämä brändäys ja somenäkyvyyden tavoittelu näyttäytyvät monelle juuri sinä, mitä ne ovatkin: bisneslogiikan ohjaamana riistona ja vittumaisena lisätyönä, joka vie aikaa, on äärimmäisen masentavaa ja houkuttelee viheliäiseen prokrastinaatioon ajamalla energiatasot alas jo ennen hakemuspohjaan kirjautumista.

Tapaa, jolla kulttuurityön todellisuudesta puhutaan, ei kuitenkaan määrittele prekaari kulttuurityöläinen, vaan ylenpalttista näkyvyyttä nauttiva taide-eliitti ja rahakkaat tuottajatahot. Kulttuuri- ja talouselämän eliittien edut lankeavat yksiin: jos vain harva saa rahoitusta, sisärenkaalle selviävillä on enemmän kakkua jaettavaksi. Ulossulkeva, yksilöiden väliseen resurssikilpailuun perustuva apuraha- ja palkintosysteemi ovat osa pääoman hallinnoimaa niukkuus- ja kurjistamispolitiikkaa, joka tarvitsee hierarkioita ja myyttejä (kuten porvarillis-individualistisen neromyytin ja köyhän taiteilijaelämän glorifikaatiot) ehkäistäkseen prekariaattien välistä solidaarisuutta.

Tuorin ja Salusjärven mukaan rahoitus- ja tuottajavallan järjestämät teemoitetut näyttelyt, kilpailut ja apurahahaut ohjaavat tyypillisesti myös tapaa, jolla taiteeseen luodaan sisältöä tai jolla taidetta tuotteistetaan ja välineellistetään:

Tätä tehdään myös välinelähtöisesti niin, että ensisijainen ajatus on vaikkapa ”digitaalisuus on nykyaikaa” (emmehän kukaan halua nykytaiteen piirissä olla vanhanaikaisia). Toissijainen kysymys on, onko teos hyvä, miten ja mitä se ilmaisee. … Ajankohtaisuus tai radikaalius juuri taiteessa voi ilmetä melkeinpä salaa, ei irti revittävänä lauseena. Se voi ilmetä myös ”väärin”, vastoin sovittuja sääntöjä. …  On turhauttavaa nähdä ja tehdä taidetta, josta tiedämme etukäteen, mitä se on. Tällöin sisältö vahvistaa normatiivista näkemystä sovituin esteettisin elein. Itsensä haliminen ja omasta hyvyydestä liikuttuminen onkin ollut jo pitkään tapana Suomessa, jossa kaikki on hyvin.

5

En ole kirjailija. Olen taiteen työläinen. Teen taidetta paskatyönä: ilman korvausta ja vailla näkyvyyttä. En halua palkkatöihin, sillä taiteen tekeminen vaatii liiaksi aikaani ja on aivan liian tärkeää, mutta kuntakokeilun ja Kelan byrokratia pakottavat minut leikkimään työtöntä työnhakijaa ikään kuin en jo yhdeksällä julkaistulla kirjallani olisi osallistunut yhteiseen arvontuotantoprosessiin ja ansaitsisi vastikkeetonta sosiaaliturvaa ainakin 1 500 euroa kuukaudessa lopun elämääni pelkästään siksi, että olen olemassa ja koska tosiaan tein mitä tein. Minulle sanotaan, ettei luomani arvo ole todellista, sillä se ei ole mitattavissa. Mutta arvon mittaaminen – tuo porvarillisessa tyhjiössä tapahtuva outo, kontekstittomaksi uskoteltu toimenpide – on vain pakotettua homogenisaatiota, jonka historiallinen tausta on euklidisen tila-avaruuden kehittymisessä kokonaiseksi instituutioksi. Tämä sattumien sarja on mahdollistanut abstraktin, matemaattisen ja hallinnollisteknisen järkeilyn, sen pikkutarkat luokittelusysteemit. Taustalla on ajatus tyhjästä avaruudesta, joka juuri tyhjyyttään soveltuu matemaattisiin operaatioihin.

Mikä parasta, tämän järjen lajin tuottamat luokittelut vaikuttavat läpinäkyviltä, kontekstittomilta ja yleispäteviltä. Beverley Skeggs mainitsee laajassa luokkatutkimuksessaan (2014) sellaisen esittämisen mahdollisuuden, jossa rajatun tarkastelutavan ymmärretään kuvastavan koko kokonaisuutta, porvarillisen järjen erityispiirteeksi. Euklidisen tilakäsityksen institutionalisoituminen, sen liittyminen yhteiskuntaruumiin poliittiseen metaforaan, tuottaa eräänlaisen abstraktin tilan, joka yhdistyy – kuten Skeggs (mts. 83) kirjoittaa – ”sarjallisuuteen, itseään toistavaan toimintaan, monistettaviin tuotteisiin, vaihdettavissa oleviin paikkoihin, käytöstapoihin ja aktiviteetteihin”. Tämän abstraktin tilan luonne näennäisesti epäpoliittinen ja vailla kontekstia, sileä, valtasuhteeton.

Skeggsin mukaan (mp.) kyseessä on ”menetelmä, jonka avulla jokaiseen ryhmään voidaan kohdentaa tuottavuuden näkökulmasta potentiaalinen vaihtoarvo ja luokitella ryhmät moraalisen arvojärjestyksen mukaan”. Teknokraattiset metaforat kätkevät varsinaisen poliittisen todellisuutensa: lisäarvon vaatiman, köyhään väestönosaan kohdistuvan pedantin kontrollin, yhä hienovaraisempia muotoja omaksuvan lempeäkasvoisen, yrittäjähenkeä ja yksilökeskeisyyttä pursuavan biovallan. Kun tiedosta on näin tullut porvarillisen vallan arkipäiväinen ase ja tuon vallan toiminnan logiikkaa määrittelevä peruslähtökohta, on mikä tahansa järjestelmän muototaloudessa pysyttelevä toiminta (esimerkiksi porvarillista estetiikkaa taiteeksi jalostava kulttuurityö) menettänyt vallankumouksellisuutensa.

Toisaalta vallankumouksen menetetty uskottavuus ilmenee taiteilijan ja porvarin modernissa vastakkainasettelussa. Nykyaikaisen taidemaailman kantavia voimia ovat porvarillinen yksilö ja sitä näennäisesti vastustava romanttinen kapinallisuus, porvarillisen yksilön latteuden raivokkaana kieltona esiintyvä neron hahmo. Nerouden hulluus on siinä, että se kaikessa itseriittävässä titaanisuudessaan kuitenkin edellyttää porvarillisen lähtökohdan. Neroushan suostuu mukisematta jakamaan porvarillisuuden kanssa sen, mikä porvarillisuudelle on kaikkein pyhintä: yksilön jakamattomassa syvyydessään ja mystisyydessään. Siksi nerouden vallankumouksellisuus kulkee yhtä jalkaa porvarillisen vallankumouksellisuuden kanssa. Ne puhkeavat, kukoistavat ja latistuvat yhdessä, muuttuvat omaksi vastakohdakseen ja alkavat pönkittää sitä samaa tunkkaista feodalistista järjestystä, jota kumoamaan ne alun perin lähtivät.

Kun porvarillinen valtio alkaa järjestelmällisesti palkita kulttuurityön lempivallankumouksellisiaan, taiteilijan on alettava ymmärtää, ettei taiteilijuus ole enää yksilöidentiteetin kysymys, eikä yksilön identiteettikään ehkä enää taiteen kysymys.

6

Ei ole liioiteltua sanoa koko kirjailijantaipaleeni olleen kaupallisten itsemurhien sarja. Tällaisena siinä ei ole minkäänlaista protestin ulottuvuutta. Olen hakenut apurahoja ja koettanut brändätä itseäni perustelemalla, miksi juuri minun ideani on rahoittamisen arvoinen, tuntenut itseni viheliäiseksi opportunistiksi ja nuoleskelijaksi, kuten epäilemättä moni apurahanhakija.

Kapitalismi on pääni sisällä. Toisinaan yllätän itseni vieläkin miettimästä, että ”jotain olisi tänäänkin saatava aikaan”, koska joutilas ei saa olla. En esimerkiksi juo päiväkännejä tai aloita Netflix-maratonia. Kuvittelen, että on olemassa joku tai jokin, jonka silmissä tulen jotenkin enemmän olemassa olevaksi tekemällä työtä tai ainakin yrittämällä tehdä ”jotain tuottavaa”.

Näin siitäkin huolimatta, että ideologisessa mielessä kannatan kirjailija Ossi Nymanin työnvälttelyä, fanitan Työstäkieltäytyjäliittoa ja olen täysin sitä mieltä, että palkkatyö on perseestä ja jokaisen tulisi saada rahaa vastikkeettomasti ainakin 1 200 euroa kuussa.1 Eniten häpeänkin sitä, että olen joskus satunnaisen palkkatyön äärellä tuntenut suoranaista ylpeyttä kyetessäni edes hetken leikkimään normaalia, tottelevaista työkansalaista. Olkoonkin, että tämä ylpeys oli nopeasti haihtuvaa lajia, ja varsin pian lorvin maksimaalisesti työnantajan ajalla tuhlaten päivän ”tuottoisat tunnit” kaikkiin mahdollisiin omiin projekteihin, kuten blogiteksteihin, romaanikäsikirjoitukseen ja kiinnostaviin filosofisiin artikkeleihin.

Ei olekaan sattumaa, että nykyaikainen startupyrittäjä tai kovapalkkainen konsultti kuvailee intohimoista suhdettaan pääoman lisäarvontuotantoon kovin samaan tapaan kuin entisaikojen romanttinen taiteilijanero. Molemmat sitä paitsi uskovat vilpittömästi yksilöön ja yksilölliseen kykyyn. Tässä mielessä startupyrittäjä on ehkä vain titaanisen neron postmoderni, looginen johtopäätös.

Imen kapitalismia sisuksiini, hengitän sitä ulos puhuessani, kuuntelen pääoman laulua korvissani. Valmistaudun juoksemaan henkeni edestä.

Markus Niemi

1Sitten kysellään, millä tällainen laaja perustulo rahoitettaisiin. Poliittisten itsestäänselvyyksien mahdista kertoo, ettei koskaan kysellä, miten rikkain prosentti rahoittaa oleskeluyhteiskuntansa.

Lähteet

SKEGGS, BEVERLEY 2014: Elävä luokka. (Class, Self, Culture, 2004.) Tampere: Vastapaino.

TUORI, ANNA JA SALUSJÄRVI, ALEKSIS 2017: ”Aikamme estetiikka: kapitalistinen realismi”. https://nuorivoima.fi/lue/essee/aikamme-estetiikka-kapitalistinen-realismi

VIREN, EETU 2021: Vallankumouksen asennot. Brecht, Benjamin ja kysymys estetiikan politisoimisesta. Helsinki: Tutkijaliitto.

Arvostelu: Vastakkainasettelujen aika – Poliittinen polarisaatio ja Suomi (Saarinen)

Vaikka luokkatietoisuus saattaa olla ilmaisuna vanhentunut, yksi olennaisimpia puutteita yleisessä yhteiskunnallisessa ymmärryksessä on, etteivät useimmat ihmiset enää hahmota eri ihmisryhmien asemia miltään osin yhteismitattomina. Erityisesti taloudellinen asema mutta myös monet muut tekijät asettavat ihmiset siinä määrin erilaisiin tilanteisiin, että täysin yhteiseltä pohjalta asioiden pohtiminen ei ole realistinen ajatus.

Kuten varmasti monet muutkin, olen pohtinut viime vuosina paljon mediassa esillä ollutta polarisaation käsitettä. Se esitetään yleensä yksioikoisen negatiivisena asiana, ja minusta on vaikuttanutkin siltä, että erityisesti sosiaalisessa mediassa on jatkuvasti vähemmän asiallista keskustelua ja enemmän selvästi polarisoituneiden identiteettien pohjalta huutelua. Aika ajoin tämä menee absurdiuden puolelle, kun esimerkiksi millään tavalla poliittisiin kysymyksenasetteluihin liittymättömienkin uutisten kohdalla ollaan näkevinään, miten ”ne toiset” menevät taas aivan mielettömyyksiin.

Samaan aikaan kuitenkin polarisaatiota on myös aivan liian vähän. Kun Sauli Niinistö pitää sentimentaalisia puheitaan samassa veneessä olemisesta, hälyttävän moni vasemmistoakin kannattava pitää tällaista toivottavana sillanrakentamisena. On kuitenkin kaksi aivan eri asiaa pitää eri mieltä olevia ihmisinä ja ymmärtää heidän ajattelevan omista lähtökohdistaan niin kuin he ajattelevat, tai kuvitella, että kaikkien lähtökohtien ja näkemysten välille on löydettävissä jonkinlainen molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu, kunhan vain ollaan rakentavia eikä vaadita liikoja. Vaikka luokkatietoisuus saattaa olla ilmaisuna vanhentunut, yksi olennaisimpia puutteita yleisessä yhteiskunnallisessa ymmärryksessä on, etteivät useimmat ihmiset enää hahmota eri ihmisryhmien asemia miltään osin yhteismitattomina. Erityisesti taloudellinen asema mutta myös monet muut tekijät asettavat ihmiset siinä määrin erilaisiin tilanteisiin, että täysin yhteiseltä pohjalta asioiden pohtiminen ei ole realistinen ajatus.

Heti Arttu Saarisen teoksen Vastakkainasettelujen aika: Poliittinen polarisaatio ja Suomi alussa tuodaan esille ilmeisesti aiheen tutkimuksessa laajalti käytetty karkea jaottelu, joka tuntuu tässä mielessä tärkeältä. Voidaan eritellä ideologinen ja affektiivinen polarisaatio (s. 10). Ensin mainitussa on kyse asiakysymysten pohjalta nousevista näkemyseroista ja niiden jyrkkenemisestä. Tietyissä rajoissa tällainen polarisaatio on suorastaan toivottavaa, sillä se tuo selkeästi esille tärkeitä kysymyksiä, joiden hämärtäminen on usein valtaa pitävien ryhmien intressien mukaista. Kaikkein olennaisimmin: suhteettoman rikkaat eivät varmasti halua, että sellaiset poliittiset vastakkainasettelut, jotka voivat horjuttaa heidän asemaansa voimistuvat. Affektiivinen polarisaatio tarkoittaa taas lähtökohtaisesti tunnepohjaista jakoa meihin ja toisiin, mikä on tietenkin ongelmallisempaa, joskaan ei koskaan täysin vältettävissä olevaa.

Affektiivisen polarisaation ongelmallisuus liittyy ennen kaikkea sen tapaan vääristää itse käsiteltäviä kysymyksiä: ”Toisin sanoen joissain maissa affektiivinen poliittinen polarisaatio voi olla voimakasta, vaikka ideologiset erot puolueiden välillä eivät olisi suuret. Yksi syy tähän saattaa piillä niin kutsutussa näkökulmaharhassa: mikäli ihminen uskoo ideologisen polarisaation olevan voimakkaampaa kuin se todellisuudessa on, hän todennäköisesti suhtautuu väestön keskitasoa kielteisemmin niihin poliittisiin ryhmiin, joita ei itse kannata.” (s. 33–34.) Lyhyesti ja hieman kärjistäen siis: voimakas affektiivinen polarisaatio tapaa tehdä sokeaksi sille, mitä täsmällisiä asiakysymyksiä ylipäätään käsitellään ja miten ihmiset oikeasti vastaavat niihin. Viitaten edelliseen esimerkkiin, affektiivinen polarisaatio voi muuntaa esimerkiksi konkreettisiin talouspoliittisiin kysymyksiin liittyviä kysymyksiä identiteettiin liittyviksi kysymyksiksi.

Affektiivinenkaan polarisaatio ei ole täysin yksiselitteisesti negatiivinen ilmiö, sillä alun perin affektiivisesti polarisoitunut keskustelu voi inspiroida faktapohjaisempaa keskustelua (kuten yhteiskunnallista tutkimusta), ja toisaalta affektiivisia piirteitä liittyy lähes kaikkiin merkittäviin poliittisiin kannanmuodostuksiin. Kuitenkin nimenomaan voimakkaassa affektiivisessa polarisaatiossa on kyse siitä, mihin ytimellisimmin viitataan, kun sanotaan, että ”vastakkainasettelu on mennyt liian pitkälle”. Tai näin ainakin tulisi olla. Polarisaatioon liittyvän keskustelun soisi kuitenkin olevan nykyistä tarkempaa. Silloinkin, kun ymmärretään ehdottoman haitallisen ja mahdollisesti hyödyllisenkin polarisaation välinen ero, polarisaatiota tavataan ajatella jonkinlaisen apokalyptisen narratiivin valossa, jossa se johtaa väistämättä perustavanlaatuiseen päätepisteeseen, käsitettiin se sitten negatiivisena tai positiivisena.

Saarinen tuo hyvin esille, että tosiasiassa polarisaatio Euroopassa ei ole mitenkään systemaattisesti kasvussa, vaan vaihtelee eri valtioiden välillä ja on joissain niistä myös vähenemään päin (s. 91). Joitain ”yleiseurooppalaisia” kehityskulkuja on toki havaittavissa, kuten toisiaan muistuttavien oikeistopopulististen puolueiden nousu eri valtioissa. Myös suhtautuminen polarisaatioon vaihtelee eri valtioiden välillä merkittävästi. Saarisen mukaan Suomessa kaikenlaiseen polarisaatioon suhtaudutaan kielteisemmin kuin muualla Euroopassa. Karkeasti voitaisiin yleistää, että Suomessa sekä ideologinen että affektiivinen polarisaatio on vähäisempää kuin Euroopassa keskimäärin, puhumattakaan muusta maailmasta.

Saarinen listaa viisi piirrettä, jotka tekevät polarisaatiosta Suomessa verraten maltillista: (1) toimiva yhteiskunta, (2) yhtenäinen peruskoulujärjestelmä, (3) laaja poliittinen järjestelmä, (4) luotettava perinteinen media ja (5) uskonnon vähäinen merkitys (s. 139). Verrattuna esimerkiksi USA:aan jokainen näistä piirteistä on paljon paremmalla tolalla pohjoismaissa. Tältä pohjalta olisi helppo vetää yhtäläisyysmerkit polarisaation vähäisyyden ja yhteiskunnan onnistuneisuuden välille. Hieman tällaisen kuvan Saarisen teoksesta paikka paikoin saakin. Täsmällisempi, vastakkainasetteluita kaihtamaton analyysi esimerkiksi siitä, miten juuri nykyistä jyrkempi ideologinen polarisaatio on ollut merkittävä tekijä niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan syntymisessä, veisi tosin sellaisiin johtopäätöksiin, joihin Saarinen ei sinänsä legitiimisti tutkimukselliseen otteeseen vedoten varmastikaan halua edetä.

Vastakkainasettelujen aika on asiallinen, tarkasti lähdeaineistoon nojaava esitys poliittisesta vastakkainasettelusta viimeaikaisessa Suomessa. Suomen tilannetta verrataan laajemmin länsimaiseen kontekstiin ja teoksen agendana tuntuukin olevan erityisesti osoittaa, että suomalainen keskustelu polarisaatiosta on huomattavan liioiteltua. Teos onkin parhaimmillaan, kun se käsittelee epämääräisen polarisaatiopuheen yhteyttä aktuaaliseen haitalliseen polarisaatioon. Kokonaisuudessaan Vastakkainasettelujen aika jää kuitenkin hieman turhan pedantiksi ja varovaiseksi. Ideologinen polarisaatio toimii monien, kenties useimpien merkittävien poliittisten muutosten taustalla, ja siksi polarisaatiota käsittelevältä teokselta odottaisi täsmällisempää analyysia polarisaation positiivisista ulottuvuuksista.

Olli Pitkänen

Kuka saa olla krapulassa?

Riikosen krapulakuvaus on helppo järkeistää ennen muuta keskiluokkaisen subjektin yritykseksi esittää kriittistä aikalaisdiagnoosia. Työväenluokkaisesta luennasta käsin koko essee tuntuu jotenkin absurdilta.

Huomioita Jose Riikosen esseestä

1

Jose Riikosen essee ”Kärsivä mieli terveessä ruumiissa” (HS 16.11.2022) on jälleen yksi (!) terveyteen ja hyvinvointiin keskittyvää pakkomielteistä halutaloutta kritisoiva ja ironisoiva aikalaisdiagnoosi yksilö- ja kilpailukeskeisestä kulttuuristamme. Teksti on nopea- ja helppolukuinen, eikä missään kohdin erehdy kovin syvälliseksi tai analyyttiseksi. Journalistisen tyylin mukaisesti ilmaisu pyrkii raflaaviin kiteytyksiin noin joka toisen virkkeen kohdalla – kaiken kaikkiaan helppoa ja näppärää yhteiskuntakritiikkiä, tekee mieli ajatella –, mutta paatuneen kapitalismin kriitikon Riikosen teksti saa viime kädessä miettimään, kuinka helvetin tylsää ja pinnallista kamaa valtakunnan laatumedioiden ykköseksi kutsuttu Helsingin Sanomat lopulta tarjoaakaan.

Minkäänlaisia vastarinnan muotoja Riikonen ei varsinaisesti analysoi tai hahmottele; kapitalismi, neoliberalismi ja individualismi näyttäytyvät monoliittina ja koneistona, diskurssina, jonka biopoliittisen auktoriteetin massat sisäistävät ja joka viime kädessä säätää elämän lait. Tervehenkisyys, suorituskyky ja hyvinvointi ovat ”jumalia”, joiden edessä ristitään kädet ja polvistutaan. Riikosen kepeän ironinen yhteiskuntakritiikki myös vaikenee luokasta, mikä tietenkin vahvistaa vaikutelmaa keskiluokkaisuudesta (jossa luokkapuhetta tuotetaan etupäässä eufemismein ja omasta luokka-asemasta vaikenemalla).

Vastarinnan estetiikka kyllä näkyy Riikosen ”pitkän lounaan” jälkeisen krapulan kuvauksissa, joita sävyttää millenniaalidiskurssia laajemminkin määrittävä ironisuus: ”2020-luvulla sielun voivat pelastaa vain tyrni-inkiväärishotti, monivitamiinivalmiste, kelluntatankki, avokado-mansikka-banaani-smoothie sekä lenkki, jolla hikoillaan pahoinvoinnin saatana ulos vartalosta”.

Nykymaailmassa voikin tuntua haastavalta kapinoida systeemiä vastaan päihteidenkäytön keinoin. Onhan tämäkin käyttäytymismuoto jo monin tavoin sulautunut osaksi tuotantovoiman tehostamiseen tähtäävää itsekuria ja uusintamista. Jo Piilaakson luova luokka hyperfokusoi mikrodosettamalla ja mediamaailman establisoitu ”kapinallinen” Joe Rogan rakentaa ”vaarallista ja kumouksellista” brändiään viskillä, pilvellä ja DMT-tripeillä. Kuten Eleonoora Riihinen ja Juhani Kenttä kirjoittavat,

”[Elon] Muskin edustamassa Piilaakso-kapitalismissa psykedeelit, etenkin työskentelyä varten optimoitu mikrodosettaminen, valjastetaan luovuuden ja työtehokkuuden lisäämisen palvelukseen. Roganin omasta libertarismin linnakkeesta ei ole henkisesti kovinkaan pitkä matka modernille Olympos-vuorelle, jonka puolijumalat ovat ansainneet etuoikeutensa innovaatioillaan. … Tarjolla on macho wellnessiä, jossa psykedeelit typistyvät lopulta vain yhdeksi ravintolisäksi kuuriin, jonka avulla pärjätä mahdollisimman sulavasti kapitalismin rattaissa. Psykedeelitrippi tarjoaa mielelle kätevän reset-nappulan, joka uudistaa voimavarat seuraavaa sykliä varten. Rogan ja kumppanit ovat se beat-sukupolvi, jonka aikamme ansaitsee.”

Vallankumouksellisen juopottelun tai huumetrippailun sijaan Riikosenkin kesyn ironinen vastahankaisuus näkyy krapulakuvauksissa, rivien välissä, haluna pidättäytyä, jättää osallistumatta. Riikosen mukaan ”krapula on nykyään kokemus epäkelpoisuudesta”: ”kun yleinen ilmapiiri sanoo, että hyvinvointi on pyhää ja sekoilu säälittävää, ihminen alkaa syyllistää itseään, jos toimii ’lakeja’ vastaan”.

Kirjoittamalla krapulansa auki Riikonen ainakin näyttäisi kritisoivan kapitalismin ideologiaa jonkinlaisesta mikrotason vastarinnasta käsin. Samalla kuitenkin herää haastava kysymys luokasta: siitä, missä määrin Riikosen performanssi on lopulta vain osoitus symbolisten resurssien haltuunotosta ja identifikaatiosta, jossa luokkaeduista nauttiva subjekti pohdiskelee olemisen tapaansa samalla, kun universalisoi omaa kokemustaan. Onkin ehkä uskallettava kysyä, eroaako työväenluokkainen krapula keskiluokkaisesta kohmelosta, ja jos eroaa, niin miten.

2

Riikosen krapulakuvaus on helppo järkeistää ennen muuta keskiluokkaisen subjektin yritykseksi esittää kriittistä aikalaisdiagnoosia. Työväenluokkaisesta luennasta käsin koko essee tuntuu jotenkin absurdilta.

Se juhlimisen kulttuuri, jossa itse viihdyn, on työväenluokkaista juuri sikäli kuin kyse on kohtuuttomuudesta, joka samalla – toiselta puolen – toimii keskiluokan identifikaation ja erottautumisen mahdollistavana rajana. Raja on ennen kaikkea moraalinen, mikä on helppo lukea (vastakarvaan) Riikosen tekstistäkin. Beverley Skeggsiä (2014: 90) seuraten voi huomauttaa, että luokan tullessa määritellyksi kulttuurin viitekehyksessä työväenluokka tunnistetaan moraalisiksi arvoiksi ruumiillistuneiden vaihdon muotojen ja niihin liittyvien mekanismien kautta. Riikosen mainitsemat hyvinvointia ja suoritustehoa (oletettavasti) parantavat valmisteet kuten kalliit vihersmoothiet ja vitamiinishotit eivät ole vain pelastajia ja syntien sovittajia, vaan osa keskiluokkaista vaihdon mekaniikkaa, statusten ja symbolien resurssitaloutta. Yhtä tärkeää kuin superfood-ruokavaliossa sisäistetty kovien rasvojen ja kohmelon välttäminen on lopulta siitä huolehtiminen, etteivät nämä resurssit ole tasapuolisesti kaikkien saatavilla. Keskiluokkaisesta näkökulmasta käsin työväenluokka määrittyykin ”rappeutuneeksi, autenttiseksi ja primitiiviseksi tai riettaaksi ja tartuttavaksi” (Skeggs 2014: 90).

Historiallisesti työväenluokalla onkin aina ollut oma arvosysteeminsä. Se ei koskaan ole tunnistanut itseään keskiluokan tai porvariston määritelmistä, mutta koska sillä ei toisaalta ole ”ollut pääsyä symbolisiin representaation järjestelmiin, se ei [ole] voinut suoraan asettua vastustamaan itseään koskevia luokitteluja ja asemointeja” (mp.):

”Työväenluokka käänsi arvot päälaelleen määritellen itsensä varsinkin suhteessa keskiluokkaan etäisyyksien ja erojen kautta sekä halveksien niitä, jotka yrittivät esittää itsensä muita parempina ihmisinä. Kyseessä oli kauna ja viha niitä kohtaan, joilla [sic] oli valta tuomita ja määritellä.”

Riikosen essee – joka melkein kokonaisuudessaan on jonkinlaista krapulaista syyllisyydentuntoa erittelevää tunnustusta ja liturgiaa – näyttää kaikessa siinä työläydessä, johon teksti performanssillaan ilmeisellä tavalla viittaa, liittyvän läheisesti keskiluokkaiseen haluun käyttää valtavat määrät energiaa ”työväenluokkaisten ihmisten määrittelyyn, tietämiseen, luokitteluun, tunnistamiseen ja moralisointiin” (mts. 90–91). Samaan aikaan työväenluokka jatkaa ”elämäänsä omien määritelmiensä ja arvojensa mukaan” (mts. 91) – tässä tapauksessa juhlien, mekastaen ja krapulassa maaten, syyllisyyttä tuntematta ja pelastajia kaipaamatta.

3

En lue Riikosen esseestä niinkään suoraan työväenluokkaan kohdistuvaa moralismia kuin keskiluokkaisen syyllisyyden ja moraalin, joiden ongelmallisuus ilmenee muun muassa kirjoittajan kuvitelmassa, että hän kykenisi diagnosoimaan (yhteiskunnallista) krapulaa(mme) yhtä aikaa luokkatiedottomasti ja luokkarajat ylittävästi. Juuri tästähän Riikosen tekstissä on kysymys: yrityksestä kiinnittää krapulan yleinen kokemus merkityksiin, jotka ovat luokkasidonnaisia ja tietyn luokan (ja sen ajattelutavan) ulkopuolella jopa absurdilla tavalla tunnistamattomia.

Luulenkin työväenluokkaisen krapulan eroavan suuresti siitä, mistä Riikonen kirjoittaa. Mutta mitä krapula sitten on? Mistä siinä on kysymys? Riikosen näkökulman luokkasidonnaisuus on selvää ja ilmeistä, mutta krapulaa ei hänkään ryhdy erikseen määrittelemään. Piiloisena oletuksena näyttää olevan, että tiedämme kaikki jo valmiiksi, mitä krapula on. Yksinkertaisimmillaan: juhlimisen jälkeinen paha olo. Mutta kuten Riikonenkin kirjoittaa: ”Minua ei oksettanut. Pää ei ollut kipeä.” Ei, vaikka edellisenä iltana oli oltu ”pitkällä lounaalla” ja ”tukkihumalassa”. Tekstissä krapula pelkistyykin epämääräiseksi syyllisyydeksi ja huonommuuden tunteeksi, jotka porvarillinen, yksilöpsykologinen uppoutuminen ja reflektio sitten universalisoi ”ajan hengeksi” tai ”oireeksi”, vaikka on vähintäänkin epäilyttävää uskotella työväenluokkaisen subjektin kokeman kohmelon määrittyvän millään olennaisella tavalla näiden psykologismoraalisten kipuilujen kautta.

Työväenluokkaisen krapulan keskus on yksilön ulkopuolella, ja näin on välttämättä – huolimatta siitä, millaista pääkipua ja fyysistä pahoinvointia subjekti kokee baari-illan jälkeen – juuri sikäli kuin porvarilliseen yksilöön liitetty syvyysulottuvuus (joka mahdollistaa moraalisiin tunteisiin uppoutumisen ja loputtomat itsereflektiot) paitsi tuottaa krapulan ennen muuta moraalisen kysymyksen mahdollisuutena ja kokemuksena, myös uusintaa yksilöruumiin omistuksen kohteena eli hoidettavana resurssina. Jos ruumis on jotain omistettavaa, on ”moraalinen yksilöruumis” yksityisomistuksen pyhin ilmenemismuoto (etenkin nykyään, kun ”henki” alkaa jo mennä muodista porvarillisen taiteen ja filosofian etsiessä muita, jälkimoderneja toteutumisen tapoja). Ei siis mikään ihme, jos krapulakin pelkistyy moraaliseksi kamppailuksi, huonon taloudenhoitajan epätoivoiseksi puolustautumiseksi kaikkialla vaanivan näkymättömän isännän ystävällisten kasvojen edessä.

Työväenluokkaisen ruumiin lihaan on aina jo kirjautunut tieto, etten minä omista tätä ruumista. Se ei ole työläiselle kuuluvaa pääomaa tai resurssia. Omistamisen sijaan kyse on käyttämisestä, ruumiiden välille muodostuvasta ja ne läpäisevästä yhteisyydestä. Työväenluokka ei kamppaile oikeudesta päättää ruumiinsa omistuksesta porvarillisen systeemin rakenteissa, vaan kyvystään käyttää sitä halunsa mukaisesti. Tämän vuoksi on työläisen kannalta absurdi ajatus, että hän tuntisi – tai että hänen pitäisi tuntea – minkäänlaista syyllisyyttä juhlimisestaan tai krapuloistaan. Tämä ei tarkoita, ettei häntä yritettäisi saada kokemaan huonommuutta ja riittämättömyyttä hyvinvoinnin, tuotantotehon ja terveyden ”jumalien” edessä; tosiasia on kuitenkin, että nämä tuntemukset ovat rakenteellisesti kenties jopa mahdottomia, mikäli ei ole sisäistetty porvarillista käsitystä ruumiista yksityisomisteisena resurssina ja ”pääomana”.

Työväenluokkaiselle subjektille krapula ei ole merkki huonosta taloudenhoidosta, vaan tietynlaisesta ruumiin käyttämisen tavasta, tietynlaisesta halusta. Omistavalle luokalle ruumis-omaisuuden holtiton hoito tuottaa siten moraalista dissonanssia – onhan talous pohjimmiltaan moraalin eikä teknisen hallinnan kysymys –, mutta sille, jolle ruumis on käytön eikä omistamisen asia, koko asetelma näyttäytyy erilaisena. Työväenluokkaista subjektia voi toki koettaa saada tuntemaan syyllisyyttä ”väärinkäytöstä”, mutta sikäli kuin kamppailujemme varsinaisena panoksena on mahdollisuutemme käyttää ruumistamme halumme mukaisesti, osoittautuu väärinkäytöstä moralisoiminen tyypillisesti samaan tapaan absurdiksi kuin omistamiseen pohjaavan perusrakenteen kautta tuotettu syyllisyyskohmelo: niin, kuka tai ketkä määrittelevät, mikä on oikeaa käyttöä? missä menee hyvän ja huonon käytön raja? Kuka tästä kaikesta hyötyy? Kuka nauttii? Nämä kysymykset jäävät Riikoselta olennaisella tavalla esittämättä, eikä ehkä ole kovinkaan epäselvää, miksi. Samalla hänen yhteiskuntakritiikkinsä, pyrkimyksensä sitoa krapulan yksilöllinen kokemus osaksi laajaa, systeemistä oirehdintaa, jää voimattomaksi – olematta lainkaan kriittistä.

4

Pyrkimykseni ei ole kiinnittää työväenluokkaisen krapulan merkitystä; en yritä sanoa, mitä työväenluokkainen krapula (tai krapula yleensäkään) varsinaisesti on (sillä se voi olla melkein mitä tahansa – kukin selvittäköön sen itse! –, ja ainakin minulle krapula merkitsee vapauteen kuuluvaa lepoa, levon tarvetta). Sen sijaan olen pyrkinyt viittaamaan Riikosen krapuladiskurssin vieraantuneisuuteen erittelemällä joitakin sen mahdollistumisen ehdoista.

Yksi raflaaviksi kiteytyksiksi kärjistetyn journalistisesseistisen yhteiskuntakritiikin heikkouksista on lisäksi sen (usein julkilausumaton) tapa hahmottaa kapitalismi jonkinlaisena rautaisten lakien mukaan toimivana vallan koneistona. Samalla ihmisyksilöt näyttäytyvät helposti uusliberaalin vallan diskurssien passiivisina sisäistäjinä, eskapistisen viihteen ja iänikuisen suorittamisen turruttamana massana. Tämä puolestaan tarjoaa oikeutuksen median ylhäältä alaspäin valistavalle asiantuntijapuheelle.

Pontus Purokurun mukaan ”[m]edian tehtävä on antaa käytösohjeita”. Tällöin ”[m]edia muodostaa kuvan elämästä, joka on valmiiden käytösmallien tunnistamista ja ohjeiden seuraamista”:

”Jutuista syntyvä ihanneihminen herää voittajatunnille meditoimaan, sarjasuorittaa kehonpainoliikkeitä, käy intervallilenkillä, hoitaa ihoa 28 tuotteella, valmistaa aamupalaksi kauden vihersmoothien, on läsnä hetkessä, tarkkailee vireystilaa, näkökykyä, ikenien vuotamista, merkkejä tulevasta Alzheimerista ja epäsäännöllisiä luomia, hengittää ja kävelee oikein, välttää liiallisia välipaloja happohyökkäyksen vuoksi, mutta syö riittävän usein pysyäkseen tuottavassa vireessä, sijoittaa osakkeisiin ja asuntoihin, hoitaa mielenterveyttään terapiassa, harrastaa seksiä jo terveytensä tähden – ja niin edelleen.”

Kirjoittaessaan krapulasta syyllisenä kyvyttömyytenä vastata tämän median tuottaman ihanneihmisen Riikonen artikuloi keskiluokkaisen elämäntavan jännitteisyyttä, fiktiivisessä konsensusyhteiskunnassa elävän porvarillisen yksilön elintasotuskaa (jota ei sinänsä ole syytä vähätellä). Tämä ”ristiriitaisten vaatimusten tulva”, kuten Purokuru kirjoittaa, tunnetusti ”asettaa vastuun menestyksestä yksilön harteille”. Voittajayksilö, joka ”kääntää työuupumuksen voimavarakseen”, selättää krapulankin tuottamalla siitä symbolista pääomaa ja resursseja. Miten? Vaikkapa niin, että kirjoittaa siitä ”yhteiskuntakriittisen” tunnustusten ja riittämättömyyden tuntemusten kyllästämän monologin valtakunnan ykkösmediaan.

 Työväenluokkainen krapula ei käänny symboliseksi pääomaksi. Vetämätön darrasunnuntai tai työttömän prekaarin kalvakka tiistai-iltapäivä on ennen muuta ruumiillinen tosiasia: jos kännissä on tullut ylitettyä kapeanpuoleinen juopottelubudjetti, pankkitilin negatiiviset lukemat kirjautuvat ruumiiseen nälän ja puutteen tuntemuksina. Syyllisyys, jota voi lauhdutella mansikka-banaani-avokado-smoothiella tai tyrni-inkiväärishoteilla rauhoittavan kelluntatankkisession jälkeen, alkaa vaikuttaa ylellisyydeltä.

Syyllisyydetön krapula viestii tavallaan myös etäisyydestä ja välinpitämättömyydestä keskiluokan ja vallan diskurssien suuntaan – siis aitoudesta ja eräänlaisesta henkisestä riippumattomuudesta. Siksi työväenluokan olemisen tapa, sen juhlinta, kohtuuttomuus ja moraalittomuus kiinnostavat. Skeggsin (2014: 63) mukaan ”keskiluokka, joka oli ja on yhä asemoitunut moraalisuuden, kurin ja itsehillinnän kautta, yrittää nykyisin tulla estottomammaksi menettämättä kuitenkaan yhtäkään sosiaalisen aseman tuomista kulttuurisista etuoikeuksista”. Tämä johtaa etuoikeuksilla leikittelevään aitoudentavoitteluun, sillä ”[k]eskiluokalle aitoudella on moraalista arvoa ja vaihtoarvoa” samalla kun se antaa suojaa työväenluokkaisilta teeskentelysyytöksiltä (mp.).

Myös Riikosen esseetä voi yhtäältä lukea kaipuun ilmauksena syyllisyydestä vapautuneen krapulan perään, vaikka teksti vaikeneekin luokasta. Yleistämällä keskiluokkaisen krapulakokemuksen ”aikamme krapulakokemukseksi” par excellence Riikosen ei tietenkään tarvitse puhua alentuvaan, kaunaiseen, moralistiseen tai fetisistiseen sävyyn niistä, joiden krapulasta hän ei kirjoita.

Luokasta vaikeneminen, krapulan kokemusta jäsentävän luokkasidonnaisuuden ohittaminen, väärä universalismi, kapitalismin näyttäytyminen monoliittimaisena koneistona: nämä kaikki auttavat unohtamaan valta- ja luokkarakenteiden tosiasiallisen haurauden ja niiden riippuvaisuuden jatkuvasta tuotannostaan. Myös valta, kuten moni muukin suhde, on jatkuvaa tanssia ja improvisaatiota (ja siis muutettavissa joksikin aivan muuksi tuosta vain). Vallan tuotanto ja ylläpitäminen on arkista ja jokapäiväistä.

Kirjoittamalla krapulasta vaietun keskiluokkaisesti Riikonen tuottaa ja uusintaa median hellimiä valta-asetelmia. Kirjoittamalla työväenluokkaisesta krapulasta voi tehdä näkyväksi sen, millä hinnalla keskiluokkainen subjekti puhuu silloin, kun kyse näyttäisi olevan riittämättömyyden ja huonommuuden tunteita analysoivasta yhteiskuntakritiikistä ja aikamme ”jumalien” vallan ironisoimisesta – siis kaikesta sellaisesta, mitä olemme tottuneet pitämään tervehenkisenä ja avaramielisenä (ellemme suorastaan viiltävän tarkkanäköisenä). Krapulakokemuksenkin takana sykkivät monenlaiset riiston mekanismit. Jos krapulassa on jotain kyseenalaista, on kaikkea muuta kuin selvää, kenen krapulassa ja millä tavoin.

Markus Niemi

Viitatut lähteet:

PUROKURU, PONTUS 2022: ”Mikä mediaa vaivaa? Kysymystä voi lähestyä viiden peruslauseen ajatuskokeella”. https://voima.fi/artikkeli/2022/mika-mediaa-vaivaa-kysymysta-voi-lahestya-viiden-peruslauseen-ajatuskokeella/

RIIHINEN, ELEONOORA & KENTTÄ, JUHANI 2022: ”Matka tajunnan rajoille”. https://nuorivoima.fi/lue/essee/matka-tajunnan-rajoille

RIIKONEN, JOSE 2022: ”Kärsivä mieli terveessä ruumiissa”. https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000009130580.html

SKEGGS, BEVERLEY 2014: Elävä luokka. (Class, Self, Culture, 2004.) Tampere: Vastapaino.

Miten minusta tuli vasemmistolainen

Olen aina vilpittömästi pyrkinyt ajattelemaan kriittisesti, mutta yhteiskunnallisen ajattelun varsinainen kehittyminen edellytti tuon kriittisyyden kääntämistä tietyssä mielessä päälaelleen. Siinä missä esimerkiksi mytologioiden, niin yksilöllisen kuin kollektiivisen psykologian, tai vaikkapa puhtaasti matemaattis-loogisten ongelmien pähkäily kehittää ajattelua ikään kuin sisään päin, ajateltaessa yhteiskunnan toimintaa, täytyy sen sijaan ajatella tavallaan ”pinnallisesti”.

Eskapismi ja yliajattelu kuriin

Toisin kuin osa pinnallisemmin minut tuntevista tuttavistani ajattelee, en ole mitenkään erityisen poliittinen ihminen. Ytimellisesti pikemminkin päinvastoin. Ensisijaisia kiinnostuksen kohteitani ovat psykologia niin yksilöllisellä kuin sosiaalisella tasolla, filosofia niin akateemisessa kuin yleisemmässä merkityksessä, eksistentiaalis-uskonnolliset kysymykset, sekä synkemmän puoleinen musiikki. Jossain 25:n ikävuoden tienoilla aloin kuitenkin ymmärtää, etteivät poliittiset kysymykset ole eristettävissä omaksi elämän osa-alueekseen tieteen, taiteen tai henkisyyden ulkopuolelle sillä tavoin kuin olin tavannut ajatella. Lähes kaikkia ihmisiä alkaa kiinnostaa politiikka viimeistään silloin, kun politiikka aikaansaa esimerkiksi sen, että riittävästi ruokaa ei ole saatavilla. Huomattavasti vähempikin riittää käytännössä kaikille.

Itse asiassa, lähes poikkeuksetta ne, jotka aktiivisimmin ilmaisevat ”epäpoliittisuutta”, ovat herkimpiä reagoimaan kaikkein pinnallisimpiinkin elämäänsä koskeviin poliittisiin muutoksiin, erityisesti identiteettipoliittisiin narratiiveihin, joilla ei useimmiten edes ole mitään todellista vaikutusta heidän elämäänsä. Tässä tekstissä esitän paitsi oman tarinani myös sen pohjalta joitain hahmotelmia siitä, minkälaiset syyt estävät yleisemminkin kaltaisiani ihmisiä päätymästä järkevään yhteiskunnalliseen pohdintaan.

Yleisellä tasolla suurin ongelma ”epäpoliittisuuteen” liittyen lienee se, että nykyisen kaltainen länsimainen hyvinvointi koetaan itsestäänselvyytenä. Tosiasiassa monet kehityskulut ovat Suomessakin menneet 90-luvun alusta alkaen jatkuvasti huonompaan suuntaan. Venäjän törkeä hyökkäys Ukrainaan ja koronapandemia ovat joiltain osin herätelleet ihmisiä, mutta kuten arvata saattaa, poliittisen tietoisuuden herääminen voimakkaan ulkoisen ärsykkeen johdosta ei useimmiten tuota erityisen pitkälle mietittyjä reaktioita. Jää nähtäväksi muuttuuko 2000-luvun vaihteelle ominainen apatia, johon yhteiskuntateoriassa on viitattu esimerkiksi ”historian loppuna”, merkittävästi, ja millä tavoin täsmälleen. Nyt kirjoitan kuitenkin erityisesti omasta taustastani, joka sijoittuu pääasiassa juuri 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle.

Perusluonnettani voisi kuvailla niin, että olen selkeästi introvertti, negatiiviseen ajatteluun taipuvainen mutta toisaalta voimakastahtoinen ihminen, jolle on luontaisempaa arvioida kuin toimia. Tällaiselta pohjalta päädyin niin sanotusti syvällisiin kysymyksiin jo hyvin nuorella iällä, oikeastaan niin varhain kuin muistan minulla olleen mitään tietoista ajattelua. Lapsuudenkodissani ei ollut mitään erityisen maininnanarvoista lukuun ottamatta juuri melko äärimmäisyyksiin menevää ”tavallisuutta”, jonka voi joiltain osin liittää Anna Kontulan viimeisessä teoksessaan käsittelemään pikkuporvarillisuuteen, mistä kirjoitin hiljattain. Muistan, kuinka jopa viimeisen päälle ”kunniallisten” sukulaisteni perheet vaikuttivat suorastaan rohkeilta ja omalaatuisilta verrattuna siihen henkisesti tukahduttavaan ilmapiiriin, joka kotonani vallitsi. Tätä vahvisti vielä huomattavasti se, että olin perheeni ainoa lapsi.

Suhteellisen materiaalisen hyvinvoinnin ja henkisen yksinäisyyden pohjalta päässä pyöri jo hyvin nuorelta iältä alkaen monenlaista ikävää, mihin tässä yhteydessä ei ole syytä paneutua sen tarkemmin (minusta syystä tai toisesta nimenomaan henkilönä kiinnostuneet voivat tämän kirjotuksen lisäksi vilkaista Ylelle ja MTV3:lle väitöskirjani pohjalta antamiani haastatteluita). Mitä aatteelliseen identiteettiini tulee, ensimmäinen oppi-isäni oli Arthur Schopenhauer, tunnettu pessimisti filosofian historiassa. Pessimistin elämänviisauden löytyessä jyväskyläläisestä antikvariaatista 15-16 vuoden iässä olin välittömästi myytyä miestä. Minusta tuntui, että jokin auktoriteetti sanoitti täydellisesti omat tuntemukseni elämästä. Siis olennaisesti sen, että elämässä on kyse tarkoituksettomasta taistelusta, jossa voi korkeintaan välttyä häviämästä kivuliaasti, muttei koskaan voittaa missään kestävässä mielessä. Loogisena johtopäätöksenä tästä, niin Schopenhauerin kuin tuolloisen itseni mielestä, kannattaa siis yrittää mitään niin vähän kuin mahdollista. Ja tätä ohjenuoraa tulikin sitten noudatettua, tosin hyvin epäjohdonmukaisesti, kuten asiaan kuuluu.

Henkilölle, joka ei ole tämän suuntaiseen ajatteluun taipuvainen, on vaikea selittää sitä tietynlaista pohjimmiltaan tulehtuneen tunteellista kylmän loogisena itselle uskoteltua systemaattisuutta, mihin synkkämielinen ja aktiivisen osallistumisen sijaan tarkkaileva nuori (useimmiten mies) helposti päätyy. Jos tätä pitäisi havainnollistaa yhdellä esimerkillä, se voisi olla seuraava: joskus 13–14 vuoden iässä luokkakaverini noteerasi ja nimesi ”gentlemanniteorian”, jonka olin esittänyt jossain arkipäiväisessä tilanteessa varsin spontaanisti: miehet avaavat naisille ovea olennaisesti halusta päästä heidän kanssaan seksuaaliseen kanssakäymiseen. Vastaava kyyninen ”liian looginen” ajattelu voi korostua millä tahansa elämän osa-alueella, mutta omalla kohdallani (kuten myös mainitulla Schopenhauerilla) juuri seksuaalisuus oli keskeinen ongelmakohta. 

Kirjallisuudessa klassinen esimerkki on Fedor Dostojevskin jossain määrin omaelämänkerrallisena pidetty lyhyehkö teos Kirjoituksia kellarista. Vaikka novelli on verraten tunnettu, en ole koskaan nähnyt laajemmin käsiteltävän sen ”loppuratkaisua”, joka liittyy nimenomaan seksuaalisuuteen. Siinä päähenkilö päätyy erilaisten vaiheiden kautta käytännössä vastentahtoisesti vierailemaan alhaisena pidetyn prostituoidun luona. Täysin vastoin hänen omia odotuksiaan kanssakäyminen osoittautuukin lopulta aidoimmaksi kohtaamiseksi ihmisten välillä hyvin pitkään aikaan hänen elämässään, ja hän pyytää vilpittömästi kumppaniaan joskus vierailemaan luonaan puhtaasta molemminpuolisesta kiintymyksestä. Tämän nainen jonkin ajan päästä tekeekin, jolloin novellin päähenkilö luonnollisesti torjuu hänet mahdollisimman kylmäkiskoisella tavalla jääden katumaan tätä todennäköisesti loppuelämäkseen.

***

Varhaisessa teini-iässä poliittinen kuten muukin systemaattisten kokonaisuuksien hahmottamista vaativa ajattelu käy jollain tapaa mahdolliseksi. Omalla kohdallani edes aktiivinen vastaan asettuminen mitään poliittiseksi mieltämääni vastaan tapahtui vasta hieman myöhemmin. Politiikka näyttäytyi minulle pitkään kerta kaikkiaan yhdentekevältä aihepiiriltä. En muista, että mikään kouluaine olisi tuntunut niin tympeältä kuin yhteiskuntaoppi (tähän on kyllä muitakin kuin henkilökohtaisia syitä; toivottavasti opetus on nykyään muuttunut edes hieman inspiroivammaksi). Luultavasti kuitenkaan juuri mikään ei olisi saanut minua tuohon aikaan kiinnostumaan ainakaan terveellä tavalla yhteiskunnallisista asioista.

Monet kiinnostuksen kohteeni yhdistyivät erityisesti black metal -musiikissa: yliluonnollinen ja erityisesti siihen liittyvä kauhu, tabujen rikkominen, inho sovinnaisuutta kohtaan, ajatus salatusta viisaudesta ja ehkä erityisesti jonkinlainen ”kaipuu pois maailmasta”. On vaikea kuvailla kuinka voimakas ja kokonaisvaltainen kokemus black metal oli minulle pitkälle varhaiseen aikuisuuteen, paitsi musiikkina myös alakulttuurina. Black metal alakulttuuri oli pitkään elämässäni keskeinen kaksiteräinen miekka, jonka kautta monet kytevät tai jo aktualisoituneet haasteeni ja myös vahvuuteni niin sanotusti eskaloituivat. Melko pian tämä asetelma siirtyi enemmän black metallista sinänsä varsinkin tuohon aikaan Suomessa siihen voimakkaasti liitoksissa olleeseen esoteriaan.

Esoteriaa tuntemattomalle käsitettä on mahdoton selittää lyhyesti, mutta lienee välttämätöntä yrittää. Kaikkea tai ainakin suurinta osaa esoteriasta, tai kuten usein sanotaan, ”okkultismista”, yhdistänee niin sanottuun perinteiseen uskonnollisuuteen lähinnä kokemus osallisuudesta osana jotain itseä suurempaa ja ”maallisten” tavoitteiden alistamisesta osaksi jotain kokonaisvaltaisempaa ja ikuisempaa pyrkimystä. Toisaalta esoteria merkitsee nimenomaisesti eroa tavanomaisen uskonnollisuuden alistuvuuteen ja suureen osaan sen dogmatiikkaa. Yksi keskeisimpiä erilaisia esoteerisia suuntauksia yhdistävä ajatus on ”gnosiksen” idea; ajatus siitä, että ihmisen ei tarvitse tai pidäkään palvoa ketään tai mitään, vaan henkilökohtainen kokonaisvaltainen ponnistelu korvaa perinteisten länsimaisten uskontojen opin ”pelastuksesta”.

Kuten jo mainitsin, olin siis ollut kiinnostunut kaikesta yliluonnollisesta, ennen kaikkea niin sanotusti pimeään puoleen liittyvästä, niin kauan kuin muistan. Janosin myös luonnollisesti jollain lailla omankaltaisteni ihmisten seuraa (mitä synnyinseudukseni siunaantuneesta keskisuomalaisesta tuppukylästä löysin melko rajoittuneesti). Nämä tarpeet täytti tietyssä määrin blackmetal.fi nettifoorumi, joka oli 2000-luvun alussa huomattavasti aktiivisempi ja ainakin nuorelle omistautuneelle harrastajalle inspiroivampi kuin nykyään. Tällä foorumilla oli muutamia enemmän tai vähemmän mysteerisen tuntuisia hahmoja, joilla oli selkeä auktoriteettiasema tässä yhteisössä ilman, että he olisivat välttämättä sellaista tavoitelleet ainakaan tietoisesti. 

Tätä kautta kiinnostukseni yliluonnolliseen, kaipaukseni ”pois maailmasta” ja vähitellen omaksumani esoteerinen ajattelutapa ylipäätään saivatkin aivan uudenlaisen vahvistuksen ja systemaattisuuden. Kyseiseltä foorumilta saamani vihje Helena Blavatskyn teosofisista teoksista, erityisesti pääteoksesta Salainen oppi, oli keskeinen. Ennen kuin sain käsiini tämän aarteen, löysin pieneltä kotipaikkakunnaltani Blavatskyn kirjan Mitä on okkultismi?. Tämä jopa Blavatskyn omien sanojensa mukaan kehnoksi jäänyt teos riitti minulle, sillä olin jo ikään kuin päättänyt, että teosofiasta on löytyvä ikuinen viisaus, jota viimeisenä kaikesta voisi horjuttaa oma vajaavaisuuteni.1 Siihen sukeltaessani luonnollisesti tunsinkin saavani elämääni täysin uudenlaista ja korvaamatonta sisältöä, joka mullisti entisen nihilismini. Yhtäkkiä kaikki tuntui suunnattoman merkitykselliseltä; enkä sano tätä pelkästään ironisesti vaan enemmänkin tietyllä kaiholla.

Kuten Markus Niemi havainnollisesti kirjoittaa omassa, tämän artikkelisarjan aloittaneessa tekstissään, niinkin kiinteässä ja dogmaattisessa yhteisössä kuin Helluntaiseurakunnassa suvaitaan kyllä tiettyä kriittisyyttä. Itse asiassa sitä jopa arvostetaan, lähes edellytetään, edes joltain yhteisössä, mutta ainoastaan sellaisten kysymysten suhteen, jotka eivät horjuta yhteisön jakaman uskon ydinkohtia, vaan pikemminkin tuovat niihin toivottavaa elävyyttä. On sanomattakin selvää, että black metal -alakulttuuriin ja esoteerisiin yhteisöihin tämän kaltainen sosiaalinen dynamiikka liittyy hyvin vahvasti. Puhutaan näennäisesti hyvin yksilöllisestä mutta todellisuudessa voimakkaasti ryhmäidentiteettiin nojaavasta kriittisyyskäsityksestä. Kääntyminen tästä vähitellen johonkin sellaiseen, mitä nykyään pitäisin varsinaisesti kriittisenä ajattelutapana, tuntuu omalla kohdallani yhä olennaisemmin lomittuvan siihen, kuinka aloin lähestyä poliittista vasemmistoa.

***

”Kääntyminen” vasemmistolaiseksi tapahtui täysin eri tavalla kuin aiemmin mainittu teosofiasta innostuminen. Kuten kaikkien muidenkin aatteellisten identiteettien kohdalla, myös vasemmistossa ehdottomasti tyypillisintä on joko kasvaa kyseisen ideologian omaavaan perheeseen tai tulla hieman myöhemmin elämässään omaksuneeksi oman sosiaalisen viiteryhmänsä ajatusmaailma. Mikäli vasemmistolaisesta ajattelusta kiinnostuu kuitenkin vasta nuoruuden jälkeen, on varmasti luultua yleisempää, että prosessi etenee vähitellen ja harkitsevasti, kuten omalla kohdallani.2

Olen aina vilpittömästi pyrkinyt ajattelemaan kriittisesti, mutta yhteiskunnallisen ajattelun varsinainen kehittyminen edellytti tuon kriittisyyden kääntämistä tietyssä mielessä päälaelleen. Siinä missä esimerkiksi mytologioiden, niin yksilöllisen kuin kollektiivisen psykologian, tai vaikkapa puhtaasti matemaattis-loogisten ongelmien pähkäily kehittää ajattelua ikään kuin sisään päin, ajateltaessa yhteiskunnan toimintaa, täytyy sen sijaan ajatella tavallaan ”pinnallisesti”. Tarkoitan tällä, että yhteiskunnallisessa viitekehyksessä käsiteltävien ongelmien taustalta ei yleensä yksinkertaisesti löydy vastaavalla tavalla mitään syvyyttä, josta voisi saada vähitellen otetta, vaan ajattelun haasteellisuus liittyy siihen, että koko kysymyksenasettelun kenttä on huomattavan kaoottinen. Kukin kysymys on yleensä sinänsä yksinkertainen, ja ihmiset ovat verraten yhtä mieltä ideaalisista vastauksista, mutta haasteeksi muodostuu, miten ottaa huomioon samanaikaisesti useita täysin erilaisia vaikuttavia tekijöitä alistamatta kokonaisuutta vain yhdelle niistä.

Yhteiskunnallista todellisuutta pohtiessa joutuu siis välittömästi harhaan (= populistisiin näennäisviisauksiin), jos sitä yrittää hahmottaa samojen lainalaisuuksien pohjalta, jotka pätevät esimerkiksi arkipsykologisessa elämänkokemuksessa tai insinöörimäisessä järkeilyssä. Kliseinen esimerkki, josta useimmat lukijat lienevät yhtä mieltä, on perinteinen oikeistolainen talousajattelu, jossa lähes mitä tahansa ongelmaa lähestytään sen oletuksen pohjalta, että ihmiset ovat vapaan tahdon omaavia yksilöitä ja pyrkivät maksimoimaan omaa hyötyään. Ongelma ei ole siinä, ettei tämä olisi tietyssä määrin totta, vaan siinä, että se on ainoastaan yksi hyvin rajallinen tulokulma, jonka pohjalle ei voida rakentaa kestäviä yhteiskunnallisia ratkaisuja. 

***

Mainitun taustani lisäksi olin melko lahjakas ja jossain määrin harrastunut matematiikassa sekä luonnontieteissä. Tämä on juuri tyypillinen tausta, jolta päädytään usein hyvin kaavamaiseen mutta samaan aikaan yksilönvapautta mystifioivaan yhteiskunnalliseen ajatteluun. Esoteria ja black metal -alakulttuuri taas toivat mukanaan omat, osittain päinvastaisetkin, haasteensa. Niin sanottuun insinööriajatteluun ne liittyvät kuitenkin läheisesti siten, että ne suuntaavat yhteiskunnallisten kysymysten lähestymistä kohti yksilöiden ominaisuuksia ja estävät yhteiskunnallisten rakenteiden ymmärtämistä. Tältä pohjalta yhteiskunnallinen ajatteluni rajoittui pitkään lähinnä ristiriitojen ja muiden ongelmien etsimiseen siitä, mikä mielikuvissani määrittyi ”humanismiksi”. Tähän mielikuvaan vasemmistovastaisuus lomittui tietenkin hyvin vahvasti – huomionarvoista on mainita myös, että muiden itseni kaltaisten uunojen tavoin, en missään tapauksessa olisi kuitenkaan identifioinut itseäni myöskään oikeistolaiseksi (olisihan tämä ollut selkeästi ”puolensa valitsemista”). 

Näkemykseni mukaan oli olemassa kolmenlaisia vasemmistolaisia: (1) niitä, jotka ovat käytännössä syntyneet vasemmistolaiseen identiteettiin perheen ja suvun myötä, (2) niitä jotka samaistuvat vasemmistoon tunnepohjaisista syistä (siis haluavat aina auttaa sorrettuina tai vähäosaisina näyttäytyviä ihmisiä ajattelematta, mitä se maksaa tai mitä siitä muutoin seuraa kokonaisuutena) sekä (3) niitä jotka pohjimmiltaan jommankumman edellä mainitun taustan pohjalta selittävät vaikka mustan valkoiseksi vasemmistolaisesti motivoituneen teoreettisen kirjallisuuden tai oman tuttavapiirinsä inspiraation pohjalta. Tällöin tietenkin jää pois kaikkein yleisin ja parhaiten perusteltu syy vasemmistolaisuuteen: se, että vasemmistolainen politiikka yksinkertaisesti vaikuttaisi takaavan ylivoimaiselle enemmistölle ihmisistä mielekkäimmät olosuhteet.

***

Minulla oli selkeä stereotypia ”vasemmistonuoresta”, mikä perustui käytännössä tiettyihin äärimmäisen epämääräisiin ulkonäköön liittyviin mielikuviin, vaikka tosiasiassa tunsin vain hyvin pintapuolisesti aivan muutamia vasemmistoon identifioituvia ihmisiä, ja heidänkään ajattelustaan en käytännössä koskaan tullut keskustelleeksi. Kyseessä oli puhtaasti mielikuva, joka vaikuttaisi kuitenkin täsmäävän melko hyvin laajempaan tyypilliseen stereotypiaan vasemmistosta. Ylipäätään tällaisille voimakkaille tunnepohjaisille stereotypioille on ominaista, että mielikuvan varsinaiseen ytimeen (olennaisesti: ”vasemmistolaiset ovat vastuuttomia”) liitetään monia muita, itse asiaan kuulumattomia, hyvin epämääräisiä stereotypioita, jotka voivat liittyä esimerkiksi ulkonäköön. Tällöin tietysti on helppoa olla määrittelemättä millään tasolla analyyttisesti, mistä paheksuttu ”vasemmistolaisuus” itse asiassa edes muodostuu täsmälleen ottaen. Voittopuolisesti älyn kautta maailmaa hahmottavalle ihmiselle tunnepohjaisen mielikuvan tunnistaminen tunteelliseksi ja pyrkimys aidosti älyllisempään määritelmään on ensimmäinen askel, jonka kautta varsinainen yhteiskunnallinen ajattelu voi lähteä kehittymään.

Muutos ajattelussani kohti vasemmistoa tapahtui oikeastaan suurelta osin vähätellyn ja kritisoidun sosiaalisen median kautta. Myös avopuolisollani oli ratkaiseva vaikutus. Kolmas merkittävä tekijä oli henkilökunta ja kanssaopiskelijat Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa.3 Karkeasti ottaen prosessi kulki kai seuraavasti: kun aloin kokonaisvaltaisemmin kiinnostua yhteiskunnasta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella, ajauduin aluksi siihen suuntaan, minkä nyt mainitsemani taustan pohjalta jokainen arvaakin. Esimerkiksi tuolloin vielä ainoastaan bloggarina tunnettu Jussi Halla-Aho tuntui läheiseltä hahmolta. Tartuin yksittäisiin hölmösti rajattuihin kysymyksiin hyvin valikoiduista lähteistä otetulla tiedolla ja olin tältä pohjalta hahmottavinani polttavia ongelmakohtia, joita ”humanistit” (tai tässä vaiheessa jo enemmänkin vasemmistolaiset) eivät joko lainkaan kyenneet tunnepohjaisuudeltaan hahmottamaan tai sitten eivät halunneet myöntää itselleen.

En ole uskoakseni koskaan ollut sen rasistisempi (tai seksistisempi, ableistisempi jne.) kuin useimmat ihmiset ylipäätään, mutta tästä huolimatta juuri Halla-Ahon dystopiat ”palavista lähiöistä” vetosivat minuun voimakkaasti. Saan kiittää onneani, että antifeminismillä ei ollut tuolloin Suomessa vastaavia lipunkantajia kuin nykyään (tai pikemminkin feministiset kysymyksenasettelut eivät ylipäätään olleet vielä usein esillä kulttuurielämässä), sillä tämä olisi ollut itselleni paljon henkilökohtaisesti läheisempi aihepiiri. Itse aiheen sijasta olennaisempaa olikin, että Halla-Aho vaikutti ilmaisevan ”kylmiä totuuksia, joita muut eivät uskalla sanoa ääneen”. Nykyisen kaltainen kulttuurisota ei ollut tuolloin Suomessa vielä päällä, mutta kuvaamani taustan omaaville ihmisille tällainen asetelma oli jo sisäistetty. Epämääräinen uhkakuva ”vasemmistosta”, johon kuului kaikki mahdollinen liberaaleista kokoomuslaisista kiljua pöhisteleviin anarkisteihin, asettui jollain itselleni nykyään vaikeasti hahmotettavalla tavalla yhdeksi loogiseksi kokonaisuudeksi.

Kuinka sitten päädyin purkamaan tätä kokonaisuutta osiksi ja havaitsemaan, että minulla oli itse asiassa hyvin vähän käsitystä, miten tämä ajateltu kokonaisuus muodostaisi ”vasemmiston” ja mitä ”vasemmisto” täsmälleen ottaen tarkoittaa? Muistan, kuinka päädyin lukemaan erään ”fanaattiseksi vasemmistolaiseksi” leimaamani henkilön loputtoman tuntuisesta Facebook -linkkaamisesta yhden artikkelin. En muista enää mitään tuosta nimenomaisesta artikkelista, paitsi sen, että hieman ylimielisen huvittuneesta tunnelmastani huolimatta minulle jäi vaikutelma, että vasemmistolainenkin voi joskus osua oikeaan jossain asiassa. Tämä vaikutelma toistui useampia kertoja vastaavalla tavalla, minkä tuloksena tulokulmani siirtyi vähitellen ironisesta uteliaisuudesta ahdistuneeseen kiinnostukseen.

Eräänlainen käänteentekevä hetki joitakin viikkoja tai kuukausia edellä mainitun jälkeen oli – niin naurettavalta kuin tämä kuulostaakin – kun painoin ensimmäisen kerran ”tykkää”-nappia Facebookissa Li Anderssonin johonkin varsin tavanomaiseen Facebook-päivitykseen. Muistan yllättävän tarkasti tilanteen. Samanaikaisesti ahdisti ja nauratti tämän ahdistuksen typeryys. Yksinäinen hikipisara valui otsalle ja teki mieli lyödä itseäni. Huomioon ottaen, että omien kipupisteideni ydin on aina ollut muualla kuin poliittisissa kysymyksissä, voin todella nostaa hattua niille, jotka ovat kyenneet samaan sellaiselta taustalta, missä nimenomaisesti vasemmistovastaisuus on ollut elämässä ja tuttavapiirissä kaikkein keskeisintä. 

Vähitellen valtaa sai sellainen perverssi ajatus, että itse asiassa vasemmisto saattaa ollakin joissain kysymyksissä oikeistoa rationaalisempi. Tässä vaiheessa punainen paholainen oli imaissut jo pikkusormen, eikä kestänyt enää kauaa, kun sallin itselleni ajatuksen, että itse asiassa vasemmisto saattaa ylipäätään olla pitkälti oikeassa siinä mihin he pyrkivät, jos kohta keinot ovat aivan liian jyrkkiä. Edelleen tuli havaittua, että ehkä ne keinotkaan eivät pääsääntöisesti ole olleet lainkaan jyrkkiä, pikemminkin päin vastoin. Tämän jälkeenkin oli kuitenkin tärkeä pitkään korostaa, että on olemassa myös todellisia äärivasemmistolaisia, jotka tosiaan menevät aivan liian pitkälle jne.

Kuvattu prosessi on tietenkin vain normaalia psykologiaa: hiemankaan merkittävät muutokset elämänkatsomuksessa eivät tapahdu koskaan yhtäkkiä, tai jos tapahtuvat, niiden ”jälkipyykkiä” pestään vähintään yhtä kauan kuin mitä perusteellisempi muutos olisi alun alkaen kestänyt. Vasemmistolainen identiteettini on pysynyt kohtuullisen vakaana nyt yli 10 vuotta, enkä usko, että se tulee enää kovin merkittävästi heilahtamaan mihinkään suuntaan, vaikka ajattelun kehitystä tietenkin tapahtuu niin kauan kuin ihminen pysyy vireänä ja kyseenalaistaa itseään. Tällaisen vireyden säilyttäminen on omissa prioriteeteissani myös ollut aina melko korkealla, mikä onkin mahdollistanut pitkällä aikavälillä kuvaamiani melko jyrkkiäkin maailmankuvallisia muutoksia.4

Oli sosiaalipsykologisesti kiinnostavaa seurata itseäni niiden vuosien aikana, kun aloin selkeästi identifioitua vasemmistoon. Se, mitä aikaisemmin koin ”puolueettomuutenani” alkoi näyttäytyä selkeästi ideologisena valintana, ja vastaavasti nykyinen vasemmistolainen tulokulmani enemmän ”neutraalina tosiasiana”. Oikeammin voisi varmaan sanoa, että tulin hyvin kriittiseksi koko ”neutraalin tosiasian” ideaa kohtaan. Hyvin usein onkin niin, että kun ihmiset puhuvat painokkaasti tosiasioista, he ovat tutustuneet varsin rajallisesti aihetta käsillä olevaa aihetta koskevaan tieteelliseen tutkimukseen, saati kysymyksenasetteluunsa useammista relevanteista tulokulmista. Hamarassa tullaankin tulevaisuudessa kirjoittamaan useampia tekstejä tästä rationaalisuudeksi naamioituvasta tunteellisuudesta, jota voisi kutsua vaikkapa ”autenttisuuspoliisin” toiminnaksi vastineena jossain yhteydessä sinänsä täysin validille, mutta selvästi ryöstöviljellylle ”hyvesignaloinnin” käsitteelle.5

Mistä sitten voin nyt ”käännyttyäni” vasemmistolaiseksi päätellä olevani kutakuinkin tasapainossa tunteen ja järjen kanssa sekä tulleeni tosiasiassa poliittisesti tiedostavammaksi niin sanotun kuplautumisen sijaan? Epäilemättä en täydellisellä varmuudella mistään. Kuitenkin kaunaiset, vihamieliset ja ylipäätään negatiiviset tunteet värittävät elämääni nykyään paljon vähemmän kuin aikana ennen tässä kuvaamaani prosessia. Toisaalta olen myös löytänyt uusia negatiivisia tunteita aiheuttavia asioita, jotka aiemmin eivät vaivanneet minua juurikaan; tarkoitan esimerkiksi valtavia tuloeroja, ylipäätään perusteetonta epätasa-arvoa sekä ilmastonmuutoksen vähättelyä. Olen oppinut olemaan välillä suoraviivaisesti vihainen tieten tahtoen aiheutetusta epäoikeudenmukaisuudesta sen sijaan, että suuntaisin tällaisen energian metafyysisisiin abstraktioihin, kuten loputtomaan vatvomiseen siitä, millaisia ”ihmiset ylipäätään” ovat.

En enää muodosta näkemyksiäni yhteiskunnallisista kysymyksistä mielikuvien perusteella ja sen jälkeen järkeile näitä usein jopa keskenään ristiriitaisia mielikuviani kummallisilla ajatusvolteilla näennäisen rationaalisiksi. Jos kohtaan argumentin, joka selkeästi ja kiistattomasti kyseenalaistaa tämänhetkisen näkemykseni, tarkistan omaa näkemystäni. Useimmiten näkemystä joutuu tarkistamaan ”enemmän vasemmalle”, kun ymmärrän paremmin esimerkiksi jonkin marginalisoidun ryhmän kokemuksia ja argumentteja syrjinnästä tai osaan kyseenalaistaa yhä perustavammin sen aivan liian yleisen ja annettuna otetun ajatuksen, että nykyinen yhteiskuntajärjestyksemme olisi jonkinlainen kehityksen päätepiste sekä paras mahdollinen kompromissi erilaisten yhteiskunnallisten ideoiden pohjalta. Toisinaan, joskin edellä mainittua harvemmin, joudun myöntämään myös vaikkapa oikeistolaisen esittämän talouspoliittisen argumentin tai jopa niin sanotun vaihtoehto-oikeiston kulttuurikriittisen huomion ajattelun arvoiseksi.

***

Mitä tämän kaiken pohjalta sitten voi oppia? Mikäli yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat (kuten toivottavaa olisi), aloita perusasioista. Älä kuvittele, että kykenet heti oivaltamaan jotain, mitä sen paremmin media, poliitikot, kuin yhteiskuntatieteilijät eivät ole huomanneet tai ”myöntäneet itselleen”. Kun kuitenkin olet varma, että sinulla on jotain sanottavaa, mitä ei aiemmin ole huomattu tai mitä ei ole kehdattu myöntää, tarkasta useampaan otteeseen, ettet ole pikemminkin itse jättänyt huomaamatta jotain olennaista tulokulmaa. Pelkästään sinulle tuttujen lähteiden uudelleen läpikäyminen tai laajankin oman tuttavapiirisi konsultointi ei välttämättä riitä, sillä tällä tavoin tulet vain helposti toistaneeksi ja vahvistaneeksi niitä käsityksiä, jotka itselläsi jo ovat. Vaivannäkö tässä suhteessa ei takaa sinulle mitalia itsensä kyseenalaistamisesta, vaan valitettavasti ainoa keino havainnoida omaa edistymistä on jatkaa sitä vuosien ajan ja tutkia omia ajatuksia retrospektiivisesti lahjomattomalla täsmällisyydellä ja rehellisyydellä.6

Pyri aktiivisesti ymmärtämään, että totuttuun ajatteluusi nähden vierailla lähteillä on yleensä vähintään sisäinen johdonmukaisuutensa. Pelko siitä, että voit tulla ”aivopestyksi”, on positiivinen merkki. Jos tunnet tällaista pelkoa, se lienee varmin mahdollinen tae siitä, että olet tuskin menossa päätä pahkaa mihinkään. Tällainen reaktio on vain merkki siitä, että kohtaat uudentyyppistä ajattelutapaa, johon on vaikea yhdistää itselle tuttuja ja siten turvallisen tuntuisia mielleyhtymiä. Pelkäämme usein naurettavia asioita samalla kun emme ymmärrä pelätä todellisia, jopa koko planeetan tulevaisuutta koskevia uhkia, ja kaiken tämän päälle olemme erinomaisia rationalisoimaan näitä defenssejämme. Onkin tärkeää muistaa antaa armoa myös itselle, sillä perusteellisiin muutoksiin liittyy usein voimakasta häpeää. Häpeä sinänsä ei oikeastaan auta ketään millään tavalla. Päinvastoin, häpeä voi kääntyä aggressioksi mitä tahansa sellaista kohtaan, joka muistuttaa aiemmasta hävetystä itsestä.

Kun argumentoit, puhu täsmällisesti siitä, mikä on mielestäsi tavoittelemisen arvoista ja mikä ongelmallista, sen sijaan, että tukeutuisit pelkän mielikuvan taakse siitä, mikä on ”kunniallista”, ”luonnollista”, ”kehitystä” tai ”moraalista” tms. Ennen kaikkea: ole todella rehellinen itsellesi sen sijaan, että uskottelet rehellisyyttä ympäröivän yhteisösi ehdoilla, millainen ikinä tämä yhteisö onkaan. Mikäli et mielestäsi kuulu mihinkään yhteisöön, hyvin todennäköisesti kyse on enemmän siitä, että et tiedosta, kuinka erilaiset omaksumasi sosiaaliset roolit vaikuttavat ajatteluusi. Todellinen riippumattomuus edellyttää itsensä tunnistamista osana jonkinlaista yhteisöä, oli se sitten konkreettisempi tai ”pelkän” idean ympärille kokoontunut virtuaalinen joukko ihmisiä. Olennaista on, että yhteiskunnallinen kantaaottavuus perustuu pelkän identiteetin sijaan perusteltuihin päämääriin. Suhteellisuudentaju päämäärien suhteen on tietysti myös tärkeää; maailma on tuskin tulossa valmiiksi aivan hetkeen, ja siitäkin lienee perustellusti erilaisia näkemyksiä, millainen tuo valmis maailma olisi. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että fanaattisuus muodostuisi ongelmaksi juuri kenellekään tätä tekstiä tänne asti lukeneelle. 

Monelle suurin piirtein samanmieliselle ihmiselle olisi oikea askel juuri nyt ottaa rohkeasti yhteyttä meihin ja ylittää aivan liian tyypillinen turha ja masentava ”vasemmistoälykön” yksinäisyyden harha!

Olli Pitkänen

1Slavoj Žižek on kuvannut ideologiaa kiinnostavasti juuri tällaisena ennalta ainakin osittain tiedostamatta tehtynä selkeänä valintana.
2Tavanomainen mielikuva lienee päinvastaisesti, että vasemmistolaisuutta motivoi emotionaalinen huoli syrjityistä vähemmistöistä ja muuten vähäosaisista. Tietenkään nämä kaksi ulottuvuutta eivät sulje millään tavalla toisiaan pois.
3Nämä ovat tietenkin kaikki käännettävissä tyypillisiin stereotypioihin sopivaksi: sosiaalisen median ideologiset kuplat, tossun alla oleva entinen incel-luuseri ja ideologisoitunutta pseudo-tiedettä tuottava yliopiston laitos. Tällaisten epämääräisten stereotypioiden ”vahvuus” on tietysti myös se, että niihin ei oikeastaan voi vastata, joten tekisin itsestäni lähinnä idiootin, jos lähtisin tässä kohtaa seikkaperäisesti avaamaan tätä lisää. Erikseen tulemme toki kirjoittamaan kaikista näistä aiheista vielä paljonkin.
4Vaikka tässä tekstissä keskityn luonnollisesti yhteiskunnalliseen ajatteluun, toisenlaiset maailmankuvalliset kysymykset ovat olleet minulle henkilökohtaisesti intensiivisempiä ja niiden kohdalla tehtyjä virheitä on ollut vaikeampi havaita ja myöntää.
5Hyvesignaloinnin käsite sinänsä perustuu suhteellisen pitävään sovellukseen eläinten viestintäkäyttäytymisen ulottamisesta ihmisten sosiaaliseen viestintään: totta kai me kaikki haluamme enemmän tai vähemmän osoittaa kuuluvamme johonkin ryhmään, ja jokaisessa ryhmässä on omat käyttäytymiskoodinsa, jotka rajautuvat suhteessa siihen, mitä toisissa ryhmissä ei ole. Autenttisuuspoliisi signaloi vastaavalla tavalla, mutta viestien melko päin vastaisia hyveitä: ”kylmää järkeä”, itsenäisyyttä ja kriittisyyttä.
6Kaikista yhteiskunnallisen ajattelun irrationaalisista ulostuloista, joita esitetään kahvipöydissä ja sosiaalisessa mediassa, jopa politiikan huipulla (vaikka tällöin kyse on useammin harkitusta huijaamisesta), minua hämmentää eniten juuri lähes täydellinen retrospektiivisyyden puute. Hyvä esimerkki viimeaikaisesta keskustelusta on Suomen Natoon liittyminen. Ottamatta millään tavalla kantaa tässä itse asiaan, on ollut todella hämmentävää seurata, kuinka monet vain pari kuukautta aiemmin Natoa ”globalistisena” vastustaneet henkilöt alkoivatkin Venäjän hyökättyä Ukrainaan pitää Nato-vastaisia ihmisiä yhtäkkiä jopa maanpettureina ja Venäjä-mielisinä. Kuten tässäkin tekstissä on kuvattu, mielipiteitään toki voi ja pitää muuttaa jyrkästikin, jos siihen huomaa hyviä perusteita. Lienee kuitenkin selvää, että mainitsemassani Nato-esimerkissä kyse on jostain aivan muusta.