marraskuu 2020

Tolkun ihminen ja hänen varjonsa

Tolkun ihmisessä näemme itseään onnittelevan liberaalin, joka hämmästelee maailman menoa tajuamatta, että tuijottaa omaa varjoaan.

Vastine Sean Ricksin kolumniin ”Tämän vuoksi tarvitsemme taas tolkun ihmistä” (Yle 18.11.2020)

Aina löytyy niitäkin, jotka kaikesta kritiikistä huolimatta jaksavat puolustaa Tolkun ihmistä. Käsitteen teki tunnetuksi kirjailija Jyri Paretskoi Iisalmen sanomien mielipidekirjoituksessaan vuonna 2016. Samalla siitä muodostui hyvin nopeasti konformismiin ja konflikteja kammoavaan laumasieluisuuteen viittaava meemi. Sean Ricks onnistuu Ylen kolumnissaan rakentamaan Tolkun ihmiselle harvinaisen naiivin ja typerän puolustuksen.

Ricks esimerkiksi huomauttaa Tolkun ihmisen ymmärtävän, ”että Suomi on meidän kaikkien maa ja joudumme kohtaamaan toisiamme päivittäin kadulla, ruokakaupassa, muovinkeräysastialla tai lenkillä”. Lisäksi Tolkun ihminen tietää elämän olevan ”useammin sekä–että” kuin ”joko–tai”.

Yleisen Tolkun politiikan lausumattomien edellytysten mukaisesti tällaiset latteudet jätetään sopivasti täsmentämättä. Ricksin kolumnia lukiessa onkin hankala välttyä vaikutelmalta, että koko Tolkun ihmisen puolustus tuotetaan oudosti kaiken kattavan trivialisoimisen kautta. Tekstin liberaalin alentuvan ja teoreettisen metapositionsa kätkevän puheen yleistykset ja mutkien oikomiset ovat sitä luokkaa, että relevantit poliittiset jakolinjatkin näyttäytyvät jonkinlaisina porvarillisen individualismin mukaisina kuluttajavalintoina. Toinen tykkää riisimuroista ja toinen maissihiutaleista, Tolkun ihminen kenties hiukan molemmista – tai ainakin hän jos kuka ymmärtää, ettei muropaketin valitseminen voi olla este vaikkapa yhdessä saunomiselle!

Ricksiä on jopa kiusaus lukea freudilaisesti vastakarvaan. Hän huomauttaa painokkaasti: ”Tolkun ihminen voi tuijottaa syvään peilikuvaansa ja kysyä: Olenko varmasti oikeassa? Puhunko sellaisen tiedon varassa, mikä [sic] miellyttää minua eniten?” Kuitenkin juuri (liberaalin) peilikuvansa tuijottaminen voi tässä kohdin muodostaa Tolkun ihmisen suurimman ymmärryksen esteen. Mistä muustakaan koko luomuksessa olisi kyse kuin liberaalin subjektin triviaalista itseonnittelusta, joka eleessään kätkee sen poliittisen todellisuuden, että asioiden tahdotaan olevan kuten aina ennenkin, koska ne ovat aivan riittävän hyvin?

Arkisessa kielenkäytössä ”peiliin katsominen” ymmärretään toki usein osoitukseksi kriittisestä itsetuntemuksesta. Toisaalta peilaaminen muodostaa jo varhaislapsuudesta lähtien yhden keskeisistä keinoistamme eheän egon rakentamiseen ja siten uhkaavalta toiseudelta suojautumiseen. Peilikuvan tuijottaminen voi merkitä rehellisyyttä, mutta myös pyrkimystä hallita todellisuutta ruumiinkuvan kautta. Lacanilaisesti voineekin todeta, että ei ole mitenkään sattumaa, että yksi ja sama ele – peiliin katsominen – on osoitus paitsi itsetuntemuksesta, myös sen persoonallisuushäiriönä ilmenevästä puutteesta ja kieltämisestä. Tämä imaginaarinen vastakohtien vuorottelun logiikka pätee julkisessa poliittisessa puheessakin, jossa ”kaikki” näyttäytyy hallinnoitavana totaliteettina, minää vastapäätä olevana kohteena, johon minä vuoroin sisällyttää ja vuoroin on sisällyttämättä itseään.

Poliittisena puheenvuorona Ricksin kirjoitus päätyykin lähinnä uusintamaan kirjailija Jyri Paretskoin tunnetun avauksen vuodelta 2016 sisältämiä naiivisti artikuloituja ongelmallisuuksia. Paretskoin mukaan esimerkiksi ”Tolkun ihminen haluaa, että yhteiskuntaamme sopeutumattomat käännytetään takaisin, mutta osaa myös antaa arvoa niille, jotka kotoutuvat ja osallistuvat yhteiskuntaamme sen täysivaltaisina jäseninä”. ”Yhteiskuntaamme sopeutumattomat” on tässä (epäilemättä) kirjoittajan intentioiden vastaisesti, mutta liberaalin eetoksen julkilausumattoman ideologian mukaisesti, ymmärrettävä kaikessa antagonistisuudessaan: ne, jotka eivät suostu tulemaan tolkullisiksi eli hyväksymään liberaaleja arvoja ja kapitalismia.

Lauri Snellmanin kontekstualisoinnissa Tolkun ihminen näyttäytyy esivalta-autoritaristisena luomuksena, joka ”on valitettavan tuttu suomalaisille”:

”Valtaapitävät väittävät edustavansa ’kansan kokonaisetua’ eli konsensusta. Rationaalista kokonaisetua eli ’tolkkua’ kannattava ’tolkun ihminen’ taas alistuu ylhäältä tehtyihin valtaapitävien päätöksiin eikä kyseenalaista niitä. Moniarvoinen kansalaismielipide on taas joukko ’kuplia’, ja vallan riitauttaminen nähdään vaarallisena anarkismina.”

Snellmannin mukaan ”kolmipuoluejärjestelmän progressivismi / uusliberalismi / äärioikeisto muodostuminen” ja ”globaalien kansalaisliikkeiden leviäminen” työn ja pääoman ristiriitojen kärjistymisen ohella kuitenkin ”lisäävät moniarvoisuutta ja nakertavat konsensuksen pohjaa”. Tolkun ihminen alkaa vääjäämättä vaikuttaa vanhojen huonojen aikojen pahalta muistolta.

Tolkun ihminen onkin ennen muuta liberaalin ja uusliberaalin, teknokraattisen asiantuntijavallan symboli. Ricksin kaltaisten puolustajien puheenvuoroissa näemme sen ihmettelemässä maailman menoa ja ennen kaikkea omaa kääntöpuoltaan: rationaliteettinsa luomusta, rasistista ja populistista trollaajaa, joka vain hyödyntää yhden ja saman Tolkun ideologista potentiaalia, mutta tekee sen läpeensä kyynisesti.

Siinä missä Tolkun ihminen on konformistinen, auktoriteettiuskoinen ja salaa ylimielinen – onhan hän aina kiihkoilevien ”ääripäiden” ulkopuolella ja siksi järkevä –, yhdistyvät nämä piirteet häntä vastapäätä asettuvan trollin hahmossa eräänlaiseksi liberaalin järjen kriisioireeksi. Tolkun ihminen on trollin edessä lopulta aina aseeton, sillä kyse on hänen omasta varjostaan. Marko Ampujan ja Mikko Poutasen mukaan

”[t]rollauksen yhteiskunnallisen taustan muodostava auktoriteetin kriisi on kehittynyt keskellä sosiaalista ja taloudellista eriarvoistumista, aiempaa kilpailullisempia työmarkkinoita, tiukentuneita sosiaaliturvaehtoja ja pelkoja kokonaisten toimialojen työpaikkojen katoamisesta kapitalistisessa globalisaatiossa ja ilmastonmuutoksen aiheuttamassa tuotantorakenteen muutoksessa. Länsimaiden hallitsevat eliitit ovat vastanneet näiden kehityskulkujen aiheuttamaan sosiaaliseen tyytymättömyyteen lähinnä vetoamalla tarpeeseen tehdä kilpailukykyä vahvistavia rakenneuudistuksia, jotka kuitenkin lupaavat markkinamenestystä vain harvoille”.

Kun valtiollinen politiikka sidotaan talousohjelmiin erilaisin poliittista liikkumatilaa rajoittavin budjettikurivelvoittein ja välitetään ylhäältä alaspäin eliitin muotoilemana vaihtoehdottomuutena ja pakkoina, ”joiden toteutumista maailmanlaajuiset finanssimarkkinat ylimpänä auktoriteettina edellyttävät”, näyttäytyy Tolkun ihmisen vaalima ”yhteisen asian” konsensuspolitiikkakin pelkkänä valmiiksi käsikirjoitettuna teatterina, mikä edelleen luo otollista maaperää ”poliittiselle trollaukselle yleensä ja oikeistopopulistisille viestintästrategioille erityisesti”.

Näin Tolkun ongelmana on, että pyrkiessään ”ääripäitä” hallinnoivaan synteesiin se itse asiassa yhä uudelleen edellyttää, uusintaa ja affirmoi yhteiskunnallista jakautumista kiihdyttävän järjestyksen. Tolkkuun vetoaminen käy sitä epäuskottavammaksi, mitä selvemmäksi käy nykyisten eliittien kyvyttömyys vanhan vallan ja konsensuksen ylläpitämisessä.

Tässä mielessä Tolkku on osa uusliberaalin vallan harjoittamaa julkista diskurssia, jossa eliitin etu saadaan näyttämään kaikkien yhteiseltä edulta. Kun tämä diskurssi nyt murenee, olemme varsinaisen orgaanisen kriisin kynnyksellä: yläluokan impotenssi osoittautuu paljaaksi tosiasiaksi oikeistoradikalismin meemejä ja trolleja suoltavan halukoneen elinvoiman edessä. Tolkun ihmisen osa on toimia idioottina, joka ”ääripäiden” kritiikissään pelaa itsensä politiikan ulkopuolelle, mistä hän ei kuitenkaan löydä kaipaamaansa konsensusta, vaan pelkän atomisaation ja ”vapaiden yksilöiden” välisen loputtoman kilpailun paljaat ja raa’at realiteetit. Peiliin katsomisesta ei ole apua, sillä näky on kurja ja vieras.

Konsensusvallan symbolisen auktoriteetin katoaminen on seurausta vallan säilymisen edellytykset turvaavasta yhteiskunnallisesta kehityksestä, jossa Tolkku on vähitellen muuttumassa Tokkuraksi. Eipä ihme, että yleisen järjen puolesta saarnaaminen on paitsi epäilyttävää, myös jossain määrin epätoivoista, sillä Tolkun myötäilemisestä ei suinkaan seuraa liberaalien arvojen paratiisi, vaan systeemistä kriisiä kuumentava tervahauta, joka yhteiskuntaa jakavana voimana tuottaa Tolkkua kaihtavaa vierautta, sotaa ja regressiota.

Orgaanista kriisiä ei ratkaista annostelemalla eri tavoin farmakonia, joka sen on synnyttänyt. Tolkun muovaama järkeily ruokkii enenevissä määrin oikeistoradikalismin suosimia kyynisiä poliittisia strategioita ja sortuu toiveajatteluun, jolta puuttuvat kaikki edellytykset uudistaa länsimaiden poliittista ja taloudellista kehitystä ohjaavia rakenteita.

Markus Niemi

Arvostelu: Misantropian historia (Juri Nummelin)

Misantropia eli ihmisviha on käsitteenä melko epämääräinen, mutta kuitenkin sellainen, johon suurin osa pohdiskeluun taipuvaisista ihmisistä lienee joskus kokenut vetoa. Juri Nummelinin toimittama ja Savukeitaan julkaisema teos vuodelta 2013 käsittelee ensimmäisenä ja mahdollisesti edelleen ainoana edes jossain määrin systemaattisena teoksena tätä aihetta. Teosta voi syyttää epämääräisyydestä ja fokuksen puutteesta, mutta niin voi teoksen aihettakin. Misantropia on juuri sellainen aihe, jonka käsittely on elävän elämän kannalta ehdottoman tärkeää, mutta johon on vaikea saada rahoitusta filosofian tai aatehistoriankaan tutkimukseen.

Osa teoksen artikkeleista on hieman amatöörimäisellä otteella kirjoitettuja, eikä käsiteltäviä ajattelijoita ole aina selkeästi ymmärretty aivan ”oikein”. Kun kuitenkin unohtaa tyhjänpäiväisen nillittämisen, jokainen artikkeleista palvelee vähintään tyydyttävästi kokonaisuutta. Kattavuudesta toimittajaa ei ainakaan pääse arvostelemaan; mukaan on valikoitunut ideoita antiikista ja varhaisesta modernista alkaen aina nykyaikaisiin kouluammuskelijoihin ja 4chan-tyyppiseen kyynisyyteen. Luonnollisesti käsittelyssä on filosofeja kuten Schopenhauer ja Nietzsche sekä filosofointiin taipuvia ajattelijoita, joita ei voi pitää varsinaisina filosofeina, kuten Markiisi de Sade, Yukio Mishima ja Emile Cioran. Toisaalta mukana on paljon tunnettuja tekijöitä eri taiteiden aloilta, esimerkiksi Kalervo Palsa ja August Strindberg. Black metal -alakulttuuri ja jopa dekkaritkin ovat päässeet mukaan. Voi kysyä, onko paletti jo liian laaja kuvatakseen enää yhtä ilmiötä, mutta huomioon ottaen misantropian käsitteen epämääräisyyden, ratkaisu on ainakin jossain määrin perusteltu.

Mitä misantropia sitten on? Teoksen johdannossa todetaan tästä monta olennaista seikkaa. Misantropia ei ole varsinainen aate, edes ristiriitainen aate. Toisaalta se ei ole myöskään pelkkä tunne, vaan sisältää aatteellisia elementtejä. Misantropia ei ole yksi ja sama tunne/aate kaikille, vaan pitää sisällään erilaisia keskenään ristiriitaisiakin muotoja. Misantropialla, siten kuin sen nykyään ymmärrämme, on olennaisesti jotain tekemistä myöhäismodernin korostuneen itsetietoisuuden ja hajaantuneen maailman kanssa, vaikka osa siihen luettavista piirteistä lienee yhtä vanhoja kuin ihminen. Misantropia ei koskaan ole täysin loogista, sillä joko ihmisvihaaja ei vihaakaan ihmisyyttä ylipäätään vaan ainoastaan sen joitakin puolia tai sitten ainoa looginen ratkaisu hänelle olisi itsemurha.

Kun elin omaa lapsuuttani ja teini-ikääni, misantropia oli ensimmäinen ”aate” johon samaistuin. On paljon kertovaa, että minun on hyvin vaikea tavoittaa täysin silloista mielentilaani, sillä se ei yksinkertaisesti ollut loogisesti yhdenmukainen, vaikka tuolloin se tuntui nimenomaan ensisijaisesti loogiselta; joltain, jota useimmat muut ihmiset eivät uskalla tai pysty ”ajattelemaan loppuun asti”. Tällöin puhutaan koko ihmislajiin ylipäätään kohdistuvasta ideasta. Jos jotain täsmällistä voidaan misantropiasta sanoa, uskoakseni mikään rajoitetumpaan joukkoon kohdistuva tunne tai aate ei voi olla misantropiaa, vaan tällöin kyse on esimerkiksi rasismista, seksismistä tai jonkinlaisesta antisosiaalisuuden muodosta. Misantropian ideaan liittyy ihmisyys sinänsä, vaikka käsitteeseen usein törmää vielä epämääräisemmässä muodossaan jonkinlaisen yleisen vihamielisyyden tai immoralismin merkityksessä.

Misantropialla on erilaisia vivahteita riippuen yksilöstä ja hänen ajatusmaailmastaan. Teokselta voisi ehkä toivoa jonkinlaista analyysiä tai ryhmittelyä tässä mielessä. Nähdäkseni voisi karkeasti yleistää, että humanistisen ajattelun yhteydessä misantropia ilmenee nimenomaan koko ihmislajiin liittyvänä inhona tai vihamielisyytenä, kun taas lähtökohtaisesti anti-humanistisessa ajattelussa misantropiassa on enemmänkin kyse vain yksinkertaisesta inhimillisen heikkouden tai sellaisena nähdyn halveksunnasta. Ero on merkittävä moraalisilta ja poliittisilta implikaatioiltaan. Misantropiassa ensimmäisessä merkityksessä on kyse oikeastaan pettymisestä omiin sekä ihmiskunnan yleensä realisoimiin mahdollisuuksiin: kun ihmisillä eläimistä poiketen on mahdollisuus reflektoida tekojaan ja kehittyä sen pohjalta, samaan aikaan ihminen voi myös käyttää potentiaaliaan tuhoisiin ja itsekkäisiin tarkoituksiin. Misantropia tässä merkityksessä voi estää tehokkaasti minkäänlaisiin rakentaviin projekteihin ryhtymistä ja niihin sitoutumista tai ajaa äärimmillään jopa itsemurhaan, mutta sen pohjalla on kuitenkin humanistinen intentio. Jää yksilön välienselvittelyksi itsensä kanssa, kuinka päästä ihmisvihasta eroon tai ainakin estää sitä rampauttamasta omaa kokemista. Misantropiassa lähtökohtaisesti antisosiaalisuutena ei taas ole vasemmistolaisesta näkökulmasta alun alkaenkaan mitään rakentavaa. Tästä syystä misantropia tulee ymmärtää monisyisenä ilmiönä, johon tulee reagoida tilanteesta riippuen hyvin eri tavoin.

Olli Pitkänen

Kolumbia tienhaarassa

2020-luvulle tultaessa Kolumbiasta tulee edelleen monelle mieleen vain huumeet, väkivalta ja ehkä jalkapallo Shakiran ja kahvin ohella. Kolumbia on monelle ikuinen kriisien maa siinä missä Afrikka nähdään ikuisena kriisien ja kurjuuden mantereena. Jos jonkinlaista varovaista eteenpäin menoa on ollut, on nyttemmin otettu taas takapakkia. Vielä viime vuosikymmenellä Helsingin Sanomissa oli jokunen laaja artikkeli, jossa hehkutettiin pääkaupunki Bogotán [1] ja Medellínin (Pablo Escobarin johtamien huumekartellien entinen pesäpaikka) kaupunkisuunnittelua [2]. Nämä ovat jäämässä nyt uusien kriisien ja tärkeämpinä pidettyjen uutisten varjoon. Onko tilanne siis taantumassa? Onko mikään lopulta muuttunut Kolumbiassa, jossa väkivalta vaikuttaa edelleen?

2010-luvun puolessa välissä elettiin vielä toiveikasta aikaa. Kolumbiassa oltiin tekemässä historiaa. Yli 50 vuotta kestänyt sisällissota Kolumbian hallituksen ja marxilais-leniniläisten Farc-sissitaistelijoiden välillä olisi viimein päättymässä. Barack Obaman johtama Yhdysvallat tuki Kolumbian rauhanprosessia. Tämä oli merkittävä muutos aikaisempaan politiikkaan, jossa Yhdysvallat vielä George W. Bushin aikana tuki Kolumbian päättäjien militanttia linjaa Farcia vastaan. Rauhanneuvotteluja käytiin Havannassa, jossa ne saatiin päätökseen vuonna 2016.[3] Mutkia matkaan toi Kolumbian entinen presidentti, äärikonservatiivinen Álvaro Uribe kannattajineen. Uribe veti haukkalinjaa Farc-sissejä vastaan presidenttikausiensa ajan ja hänen kannattajansa ovat usein antaneet hänelle kunnian siitä, että Kolumbiassa on ollut rauhallisempaa viimeistään 2010-luvulta alkaen. Sittemmin senaattorina (ennen kotiarestiaan) toimineella Uribella oli pitkään presidenttiytensä jälkeenkin kannatusta, jota hän hyödynsi vastustaessaan rauhanprosessia. Hän kävi Yhdysvalloissa asti lobbaamassa rauhansopimuksen vastaista kampanjaansa.[4] [5] [6] Maan konservatiivinen oikeisto on jo pidemmän aikaa väittänyt, ettei Kolumbiassa käydä sisällissotaa, vaan ”terrorismin vastaista operaatiota”. Uriben entinen suojatti ja tämän seuraaja presidenttinä toiminut Juan Manuel Santos järjesti rauhansopimuksen hyväksymisestä kansanäänestyksen lokakuussa 2016, jonka niukka enemmistö torppasi. Rauhansopimuksen vastustajat kritisoivat rauhansopimuksen kohtaa, jonka tulkittiin päästävän entiset Farc-taistelijat liian helpolla. Vaikutuksensa oli myös Uriben kannattajien uribistojen antikommunistisella ja homofobisella salaliittoteorioilla.[7] Santosin hallitus vei hieman muokatun sopimuksen sittemmin läpi kongressissa. Rauhansopimuksen myötä Farc lopetti aseellisen toiminnan ja muuttui poliittiseksi puolueeksi.

Konfliktin taustaa

Kolumbian konflikti, jonka virallisesti sanottiin päättyneen hallituksen ja Farcin solmimaan rauhansopimukseen oli siis ehtinyt jatkua yli puoli vuosisataa. Näkökulmasta riippuen konfliktin ja muiden nykyisten ongelmien voidaan katsoa ulottuvan 1960-luvulle, jolloin viimeisin sisällissota alkoi. Tähän usein viitataan puhuttaessa ”52 vuotta/yli puoli vuosisataa kestäneestä konfliktista”[8] (1964-2016). Virallisesti päättyneellä konfliktilla on kuitenkin juurensa myös vuodessa 1948, jolloin liberaaliehdokkaan Jorge Eliécer Gaitánin attentaatti sytytti vuosikymmenen kestäneet levottomuudet ja konservatiivien ja liberaalien välisen sisällissodan (vaikkakaan sitä ei virallisesti sisällissodaksi kutsuttu). Aikakausi tunnetaan nimellä ”La Violencia”. Gaitán oli harvoja poliitikkoja, joka pyrki ajattelemaan myös vähäosaisten kolumbialaisten etua maassa, jossa päättäjät olivat tottuneet ajamaan vain omaa ja pienten piiriensä etua. Hänen murhansa aiheuttikin poikkeuksellista turhautumista. Useat tutkijat ovat sitä mieltä, että vuonna 1948 kylvettiin vähintäänkin siemenet Farcin ja Kolumbian valtion väliselle konfliktille.[9] [10] Toisaalta liberaalit ja konservatiivit olivat ottaneet yhteen jo vuosisadan ajan. Liberaalien ja konservatiivien väliset kärhämät juontavat juurensa venezuelalaisen itsenäisyystaistelijan Simón Bolívarin ja kolumbialaisen kenraalin Francisco de Paula Santanderin välisiin kiistoihin. Bolívarin kannattajat olivat arvomaailmaltaan konservatiivisia ja Santanderin kannattajat liberaalimpia.[11]

La Violencian aikaan huipentuneet liberaalien ja konservatiivien väliset yhteenotot olivat erityisen traumatisoivia, erityisesti La Violencian aikaan. Kun sisällissota päättyi 1950-luvun lopulla, konservatiivit ja liberaalit solmivat keskenään sopimuksen, jolla valta jaettaisi tasan heidän kesken. Syntyi eräänlainen kartellihallitus, jossa konservatiivit ja liberaalit vuorottelivat vallassa. Kansallinen rintama kesti 1970-luvulle asti, eikä hallituksiin otettu muita puolueita.[12] [13]

Konflikti alkoi virallisesti vuonna 1964, kun tuore perustettu sissijärjestö Farc aloitti aseellisen toiminnan Kolumbian valtiota vastaan. Farcissa vaikutti tässä vaiheessa paljon entisiä liberaalien riveissä taistelleita. Tätä edelsi armeijan joukkojen hyökkäys kommunistien hallussa pitämään niin sanottuun Marquetalian tasavaltaan. Tarkoituksena oli estää USA:n tukemana kuubalaistyylisen vallankumouksellisuuden leviämistä Kolumbiaan. Farc oli aiemmin käyttänyt Marquetalian tasavallan tapahtumia oikeutuksenaan olemassaololleen.[14] [15] Farcin lisäksi muita vasemmistolaisia sissijärjestöjä muodostettiin ilmapiirissä, joka oli muuttumassa yhä kaoottisemmaksi. Näistä sissijärjestöistä tunnetuimpia on ollut ELN, vapautuksen teologian aatteiden pohjalta perustettu aseellinen järjestö, joka jatkaa edelleen sotapolulla. Toinen tunnettu sissijärjestö oli kaupunkiympäristössä aseellista taistelua käynyt M19, joka lakkautettiin vuonna 1990. Farc kasvoi sissiliikkeenä 1970-1980 -luvuilla ja 2000-luvulle tultaessa Farcin riveissä taisteli kymmeniä tuhansia. 1980-luvulla myös huumekartellien väkivalta tuli mukaan kuvioihin. Farc sekaantui sittemmin äärioikeistolaisten paramilitäärien tavoin huumekauppaan, jolla se alkoi rahoittaa toimintaansa kidnappausten lisäksi. Farcin vaikutusvallan kasvaessa joitakin tuloksettomia rauhanneuvotteluja käytiin 1980- ja 1990-luvuilla ja 2000-luvulla. 1980- ja 1990-lukujen rauhanneuvottelujen kariutumiseen vaikutti Farcia lähellä olevan Unión Patriótica puolueen jäseniä murhattiin tuhansittain.[16] 2000-luvun alun rauhanneuvotteluista ei myöskään jäänyt mitään käteen, kun presidentti Andrés Pastranan kaudella Farcille tarjottiin Sveitsin suuruista suoja-aluetta. [17]

Presidentti Álvaro Uriben presidenttikausilla (2002-2010) noudatettiin militantimpaa linjaa Farcia vastaan. Konflikti oli vähällä myös laajeta maan rajojen ulkopuolelle. Kolumbian sisäinen konflikti oli myös lähellä laajeta sodaksi Kolumbian ja silloin vasemmalle päin kallellaan olleen Ecuadorin ja Venezuelan välillä vuonna 2008 Kolumbian joukkojen pommitettua Ecuadorin puolella olleita Farc-taistelijoita. Kolumbia oli syyttänyt Ecuadoria ja Venezuelaa sissien tukemisesta. Ecuadorin syytettyä Kolumbiaa suvereniteettinsa loukkaamisesta kiristyivät Ecuadorin ja sen liittolaisen Venezuelan välit miltei sodan asteelle Kolumbian kanssa. Kriisi saatiin onneksi ratkaistua diplomaattiteitä Dominikaanisen tasavallan toimiessa yhtenä välittäjänä Amerikan valtioiden järjestön lisäksi.[18]

2000-luvulla myös äärioikeistolaisten kuolemanpartioiden (näistä kenties tunnetuin oli AUC, Autodefensas Unidas de Colombia) toiminta kylvi tuhoa Kolumbiassa. Uriben on sanottu sekaantuneen paramilitäärien toimintaan. Myös Kolumbian armeija syyllistyi julmuuksiin. Erityisen julma oli niin sanottu ”falsos positivos”-skandaali, jossa viattomia maalaisia oli ammuttu ja ruumiit puettu Farc-sissitaistelijoiksi. Julma operaatio oli osa ilmiötä, jossa sotilaille maksettiin bonuksia ja muita etuuksia tapetuista sisseistä. Kuolleet sissit esitettiin sitten tilastoissa, joilla oikeutettaisiin yhdysvaltalaisjoukkojen läsnäolo Kolumbiassa.[19] Kolumbia on ollut Yhdysvaltojen lähimpiä liittolaisia alueella ja 2000-luvulla niin kutsutussa ”Plan Kolumbia”-operaatiossa Yhdysvallat osallistui konfliktiin osana ”huumeiden vastaista sotaa”. Tätä yritettiin osoittaa viimeksi vuonna 2019 Kolumbian johdon pyrkiessä jopa korostamaan Yhdysvaltojen roolia maan itsenäistymisessä, joka olisi presidentti Duquen mukaan ollut ”ratkaiseva”. Tosiasiassa USA:n rooli Kolumbian itsenäistymisessä oli mitätön ellei jopa olematon. Etelä-Amerikan itsenäisyystaistelijat eivät saaneet pyrkimyksilleen suuresti tukea ulkomailta. Esimerkiksi Bolívarin ihaileman Ranskan roolia voidaan pitää suurempana, kuin Yhdysvaltojen.[20] [21]

Muutoksen tuulet Kolumbiassa 2010-luvulla

Presidentti Uriben seuraajaksi nousi tämän suojatti Juan Manuel Santos. Puolustusministerinä Uriben hallinnossa toiminut Santos voitti vaalit vastaehdokastaan liberaalien (Partido Verde) Antanas Mockusia vastaan vuonna 2010. Ensimmäisinä vuosina Santos jatkoi sotaisaa politiikkaa Farcia vastaan. Pian hän alkoi kuitenkin tehdä enemmän pesäeroa edeltäjäänsä ja vuonna 2012 aloitetut rauhanneuvottelut rikkoivat Uriben ja Santosin välit. Uribe kannattajineen tulisi aktiivisesti vastustamaan Santosin johdolla käytyjä rauhanneuvotteluja Farcin kanssa.[22] Hän kampanjoi vuoden 2014 presidentinvaaleissa voimakkaasti rauhan teemalla (”con paz haremos más” = ”rauhalla saavutamme enemmän”). Hän voitti vastaehdokkaansa Uriben kannattajan (uribistan) konservatiivin ja haukkalinjaa konfliktissa ajaneen Óscar Iván Zuluagan, jonka maine ryvettyi niin sanotussa hakkeriskandaalissa. Santosin voitto vuonna 2014 oli ensimmäisiä merkkejä siitä, että Kolumbiassa alettiin tosissaan pyrkiä rauhaan. Vaaleja leimasi tosin jo pidempään vaikuttanut alhainen äänestysaktiivisuus. On myös hyvä ottaa huomioon, että vaikka Santos oli rauhanprosessin kannalta Uribea ja hänen politiikkaansa kannattavat vaihtoehdot, ei Santosin talouspolitiikka suuresti poikennut edeltäjästään Uribesta.[23] Yksityistämisiä toteutettiin, valtionomaisuutta myytiin. Köyhyyden vähentäminen oli parhaimmillaan kosmeettista ja panostuksia koulutukseen (joka on monin paikoin yksityistä) pidettiin kunnianhimottomina.[24] [25] [26] Suurta tyytymättömyyttä aiheutti maanviljelijöille asetetut epäreilut rajoitukset. Kolumbian ja Yhdysvaltojen solmiman vapaakauppasopimuksen myötä maatalousalan suuryritykselle Monsantolle annettiin etuoikeuksia Kolumbiassa. Maanviljelijöiden olisi pitänyt käyttää yrityksen geenimanipuloituja siemeniä markkinalakien mukaisesti tuhoamalla omat viljelyksensä. Suurmielenosoitusten ja lakkoilun myötä vihattu Monsantoa suosinut säädös hyllytettiin presidentti Santosin vähäteltyä asiaa pitkään.[27] [28]

Santosin ajan saavutukset voidaankin laittaa pääasiassa rauhan tai osittaisen rauhan saavuttamiseen ja siihen, että entinen sissiryhmä Farc, siitä irtautuneita sirpaleryhmittymiä lukuun ottamatta, laski aseensa ja alkoi ajaa yhteiskunnallisia muutoksia poliittisia teitä. Farcin kannatus on toistaiseksi ollut vaatimatonta.[29] Farcin pääsy mukaan politiikkaan nostatti voimakasta kritiikkiä paitsi oikeistokonservatiivien myös muiden niiden keskuudesta, jotka kokivat entisten taistelijoiden pääsevän liian helpolla. Farc syyllistyi sissiliikkeenä monenlaisiin vääryyksiin, joihin kuului esimerkiksi alkuperäisasukkaiden oikeuksien loukkaamiset sotimisen aikaan ja lapsisotilaiden värvääminen. Tämä (äärikonservatiivien propagandan lisäksi) vaikutti varmasti osittain siihen, miksi kolumbialaiset hylkäsivät kansanäänestykselle alistetun rauhansopimuksen. Kansanäänestyksen tulos oli toisaalta myös osoitus nykyisinkin syvällä olevasta antikommunismista. Andrés Felipe de Pablos ihmetteli neljä vuotta sitten artikkelissaan, miksi kolumbialaiset vihaavat enemmän Farcia, kuin paramilitäärejä.[30] Huolimatta siitä, että erilaiset epäpoliittiset huumekartellit (joista osalla oli yhteyksiä paramilitääreihin) syyllistyivät keskinäisten kiistojensa takia luultavasti merkittävämpiin tuhotöihin 1980-1990 luvuilla. Artikkelissa esitetyn tilaston mukaan paramilitääriset järjestöt, ja niistä ensisijaisesti merkittävin, AUC syyllistyivät Farcia suurempiin rikoksiin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvulla. Unohduksiin lienee monilta osin painunut sekin tosiasia, että monikansalliset suuryritykset, kuten pahamaineisen United Fruit Company -firman seuraaja Chiquita on maksanut suojelurahaa äärioikeistolaisille paramilitääreille ELN:n lisäksi. Chiquitan lisäksi monet muut monikansalliset suuryritykset, kuten Coca Cola ovat syytösten mukaan sekaantuneet erityisesti paramilitäärien tukemiseen, jotka olisivat auttaneet työläisten ja ay-aktiivien ”kurittamisessa”.[31] [32]

1960-luvulta lähtien sotapolulla ollut vasemmistolainen ELN-sissiliike ei lähtenyt mukaan rauhanprosessiin Farcin tavoin. Tällä hetkellä maan suurin sissiliike oli aiemmin kritisoinut sitä, ettei Santosin hallinto ollut tehnyt tarpeeksi ihmisoikeusaktivistien turvallisuuden takaamiseksi. Myös kansalaisyhteiskunnan mukaan ottaminen oli ELN:lle kynnysykysymys, jota se ei nähnyt Santosin ajavan tarpeeksi.[33] Santosin hallinto ja ELN kävivät neuvotteluja Ecuadorissa, jolloin vasemmistolainen Rafael Correa oli presidentti. Hänen seuraajansa Lenín Moreno veti sittemmin Ecuadorin tuen neuvotteluilta perustellen päätöstä ELN:n haluttomuudella sitoutua neuvotteluihin.[34] Nykyinen presidentti Duque ei ole kiinnostunut neuvottelemaan sissiliikkeen kanssa eikä ELN ole osoittamassa taipumisen merkkejä joitakin satunnaisia aselepojulistuksia lukuun ottamatta. Äärioikeistolaisia paramilitäärejä toimii edelleen, vaikkakin hajanaisempina ja pienempinä. Näistä eräs ryhmittymä on irvokkaasti vuonna 1948 murhatun liberaalipoliitikko Gaitánin mukaan nimetty Autodefencas Gaitanistas de Colombia.

Vuoden 2018 presidentinvaalit olivat maan lähihistorian vakaimmat. Historiaa tehtiin myös siinä, että ensimmäistä kertaa vaalien toiselle kierrokselle nousi vasemmistolainen ehdokas, joka tosin hävisi nykyiselle oikeistolaiselle presidentille. Tämä oli poikkeuksellista maassa, jossa ilmapiiri on ollut vahvan antikommunistinen ja antivasemmistolainen pitkän aikaa. Vaalien kakkoseksi jääneellä Gustavo Petrolla oli värikäs historia, johon mahtuu muun muassa jäsenyys M19-sissiliikkeessä. 2010-luvulla hän vaikutti Bogotán pormestarina, josta oikeisto yritti kammeta häntä aktiivisesti pois. Vuonna 2013 hänet syrjäytettiin väliaikaisesti konservatiivisen prokuraattori Alejandro Ordóñezin toimesta, joka syytti Petroa markkinalakien rikkomisesta. Pahimmillaan Petroa uhkasi myös 15 vuoden virkatoimikielto. Suurmielenosoitusten tuoman paineen myötä Petro lopulta palautettiin virkaansa.[35]

Onko mikään muuttunut?

Voidaanko 2020-luvulle tultaessa sanoa, että Kolumbia olisi juurikaan muuttunut verrattaessa tilannetta aikaan, jolloin Farc oli vielä sissiliike ja huumeparoni Pablo Escobar kylvi tuhoa? Omasta näkökulmastani tilanne näyttää ristiriitaiselta. Tilanne vaikuttaa melkoisen epävarmalta monin paikoin tapahtuneiden heikennysten vuoksi. Toisaalta monia merkittäviä edistysaskeleita, mistä ei voitu edes haaveilla vielä 1990-luvulla, on otettu. Vuoden 2016 varovaisen toiveikkuuden ja vahvan skeptisyyden aikaan voidaan sanoa, että tilanne on jokseenkin huonontunut. On otettava huomioon, että vuoden 2018 presidentinvaalit voitti keskustoikeistolainen Iván Duque, joka on toistaiseksi osoittautunut uskolliseksi uribistaksi suhtautuen kriittisemmin vuonna 2016 solmittuun rauhansopimukseen. Poliittisena puolueena nykyisin vaikuttava Farc on Duquen aikana poistettu terroristilistalta. Samalla tilanne on huonontunut ihmisoikeuksien kannalta. Ihmisoikeusaktivistien tappamiset ja ”katoamiset” ovat kiihtyneet Duquen kaudella. Tämä palauttaa monien mieliin erityisesti 2000-luvun, jolloin paramilitäärien väkivallassa kuoli useita aktivisteja. Duquen hallintoa on kritisoitu siitä, ettei ihmisoikeusaktivistien kuolemia olla tutkittu tarpeeksi eikä heidän turvallisuuttaan taattu. Asia oli keskeinen teema vuonna 2016 solmitussa rauhanprosessissa. Kriitikkojen mukaan rauhaan on vielä todellisuudessa pitkä matka. Valopilkkuna voinee toisaalta pitää sitä, että kolumbialaiset ovat osoittaneet aktiivisesti mieltään vaatien pidemmän aikavälin muutoksia. Rauhan puolesta on myös osoitettu mieltä. Mielenosoittajat ovat vaatineet Duquelta tekoja väkivallan lopettamiseksi ja opiskelijat ovat usein osoittaneet mieltään oppilaitosten ja opetuksen laadun ja resurssien parantamiseksi ja lisäämiseksi. Tänä vuonna on myös protestoitu poliisiväkivaltaa vastaan ja alkuperäiskansat ovat vaatineet oikeuksiaan.

Selvänä edistysaskeleena voidaan pitää vuoden 2018 presidentinvaaleja, jotka olivat lähihistorian rauhallisimmat.[36] Jo se, että vasemmistolainen pääsi toiselle kierrokselle (vaikkakin lopulta häviten oikeistolaiselle vastaehdokkaalleen), on merkki selvästä kehityksestä maassa, joka on ollut perinteisesti antikommunistinen ja antivasemmistolainen. Toivon mukaan Petro jatkaa edistyksellisten teemojensa ajamista seuraavissakin vaaleissa. Vuonna 2018 hän puhui muun muassa luonnonvarojen kansallistamisen ja uusiutuvien energiavarojen puolesta. Sikäläisellä tasolla radikaalina voidaan pitää myös ehdotusta suurtilojen (latifundiot/haciendat) verottamisesta. Monet suurtilat, jotka ovat olleet melko koskemattomia, pitävät suurta osaa hedelmällistä maaperää hallussaan viljelemättä sitä. Kolumbia ja Latinalainen Amerikka kokonaisuudessaan ovat tunnettuja maa-alan epätasa-arvoisesta jaosta. Historiaa tehtiin myös reilu vuosi sitten, kun Bogotán pormestariksi valittiin Claudia López, joka elää avoimesti parisuhteessa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Tällainen olisi tuskin tullut kuuloonkaan vielä edes vuosikymmen sitten ilmapiirissä, joka on edelleen melkoisen taantumuksellinen sukupuolten välisen tasa-arvon ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien kannalta. Feminismi on kuitenkin nousussa myös Kolumbiassa. Muun muassa Chilestä levinnyt feministinen protestiliikehdintä näkyi Kolumbian kaduilla viime vuonna.

On siis selvää, että Kolumbia on muutosten kourissa ja myös monella tapaa tien haarassa. Pysyäkö menneessä vai kulkeako kohti tulevaisuutta? Kolumbia ei ole enää pelkästään se harras roomalaiskatolinen maa, jossa noudatetaan vain perinteisiä sukupuolirooleja ja jossa vain passiivisina oltaisi mukauduttu vuosikymmeniä vallitsevaan väkivallan kulttuuriin. Laajemmasta muutoksesta on kielinyt jo se, että roomalaiskatolinen kirkko on menettänyt laajasti asemiaan erilaisille herätysliikkeille ja muille protestanttistaustaisille liikkeille. Maallistuminen on myös lisääntynyt ja naiset ynnä sukupuolivähemmistöt ovat nousseet vaatimaan oikeuksiaan. Jotain muutoksesta kertoo sekin, että kovan linjan militaristista politiikkaa ajanut entinen presidentti, nykyinen senaattori Uribe määrättiin kuukausi sitten kotiarestiin odottamaan tuomiotaan. Häntä on syytetty muun muassa petoksesta ja lahjonnasta. Hänet vapautettiin sittemmin. Kahden kuukauden kotiaresti ja kasvava kriittisyys kertoo kuitenkin orastavasta muutoshalusta. Rauhaa kaivataan. Joku voisi sanoa, että useat konservatiiviset uribistatkin kaipaavat rauhaa, ”oikeudenmukaista sellaista” (joka tarkoittaisi varmastikin ankarampia rangaistuksia entisille Farc-taistelijoille). Sama pätee myös niin sanottuihin huumesotiin. Jo edellinen presidentti Santos halusi uskoa, että huumeet laillistettaisi, jotta ”hävitylle sodalle” saataisi päätös.[37] Myöskin liittolaisuus Yhdysvaltojen kanssa tullee muuttumaan. Kun aiemmin (erityisesti Uriben ja hänen edeltäjiensä kaudella) yhdysvaltalaisjoukkojen läsnäolo hyväksyttiin ilman suurempia mutinoita osana ”huumeiden vastaista sotaa”, tänään asiaan suhtaudutaan kriittisemmin. Oppositio on vaatinut Duquelta selitystä yhdysvaltalaisjoukkojen viime aikaiselle läsnäololle. Suuri rooli tulee olemaan myös sillä minkä tien Yhdysvallat tulee tulevina vuosina valitsemaan. Toisaalta Kolumbian rauhanprosessiin suhtaudutaan kriittisemmin presidentti Trumpin taholta ja huumeiden vastaista taistelua ja antikommunismia painotetaan enemmän. Yhdysvallat on kuitenkin jatkanut Trumpin aikana sisäänpäin kääntymistään ja voidaan olettaa, että sisäiset haasteet tulevat viemään USA:n vallanpitäjien huomion kasvavassa määrin, oli voittaja sitten Trump tai Biden. Tulemme lähivuosina varmastikin näkemään, minkä tien kolumbialaiset valitsevat. Entisiin aikoihin haikailevilla lienee kuitenkin jatkossa yhä hankalampi perustella sotaisat ja kovemman linjan pyrkimyksensä.

Heikki Ekman

Lähteet

[1] https://www.hs.fi/matka/art-2000002851796.html

[2] https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002816427.html

[3] https://www.bbc.com/news/world-latin-america-37477202

[4] https://yle.fi/uutiset/3-9314942

[5] https://www.elespectador.com/noticias/politica/oscar-ivan-zuluaga-ratifico-tesis-de-que-no-hay-conflicto-armado/

[6] https://colombiareports.com/uribe-asks-obama-to-reconsider-policy-change-towards-colombia/

[7] https://www.elespectador.com/noticias/el-mundo/castrochavismo-gais-y-paz/

(Konservatiivisen Álvaro Uriben kannattajat pelottelivat kolumbialaisia Kuuban ja Venezuelan tiellä [”Castro-Chavismo”], mikäli rauhansopimus tulisi voimaan. ”Homodiktatuurilla” [”dictadura gay”] uribistat viittaavat rauhansopimuksen kohtaan, jossa seksuaalivähemmistöt otetaan huomioon.)

[8] https://www.theguardian.com/world/2016/jun/23/colombia-timeline-farc-civil-war-peace

[9] https://www.semana.com/nacion/articulo/cuando-empezo-la-guerra-en-colombia/417710-3/

[10] https://time.com/4507568/colombia-farc-history/

[11] https://colombiareports.com/200-year-history-elns-52-year-war-colombia-state/

[12] https://ulkopolitist.fi/2016/10/13/yli-50v-kolumbian-konfliktia-miksi-rauhaa-ei-synny/

[13] https://www.banrepcultural.org/biblioteca-virtual/credencial-historia/numero-119/frente-nacional-acuerdo-bipartidista

[14] https://www.bbc.com/news/world-latin-america-36605769

[15] https://www.elespectador.com/noticias/nacional/asalto-a-marquetalia/

[16] https://www.theatlantic.com/news/archive/2016/09/colombia-admits-farc-killings/500399/

[17] https://www.latimes.com/world/la-xpm-2012-aug-28-la-fg-colombia-farc-20120828-story.html

[18] https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000000236355.html?nomobile=2

[19] https://www.theguardian.com/world/2018/may/08/colombia-false-positives-scandal-casualties-higher-thought-study

[20] https://www.lafm.com.co/colombia/eeuu-si-fue-crucial-para-la-independencia-de-colombia

(Saksalaisen professorin Norbert Rehrmannin mukaan itsenäisyystaistelija Simón Bolívar kylläkin toivoi sotilaallista apua Yhdysvalloista saamatta kuitenkaan minkäänlaista apua.)

[21] https://www.semana.com/nacion/articulo/historiador-arnovy-fajardo-espera-que-el-presidente-duque-corrija-su-error/596693/

[22] https://www.bbc.com/news/world-latin-america-37445224

[23] https://www.bbc.com/mundo/economia/2010/08/100802_colombia_uribe_gobierno_balance_economia

(Presidentti Álvaro Uriben kausina, 2002-2010, pyrittiin lisäämään ulkomaisten sijoittajien kiinnostusta. Monet ovatkin hehkuttaneet Uriben ”vahvaa talouspolitiikkaa”, joka maksatettiin muun muassa työläisten palkkojen alennuksilla. Köyhyyttä ei juurikaan pyritty vähentämään.)

[24] https://www.elespectador.com/noticias/economia/las-empresas-que-le-quedan-a-colombia/

[25] https://www.dw.com/es/colombia-las-huellas-de-santos-m%C3%A1s-all%C3%A1-de-la-paz/a-44949960

[26] https://www.elespectador.com/opinion/balance-de-santos-en-educacion-i-columna-805494/

[27] https://www.theguardian.com/world/2014/apr/29/colombia-military-farmers-strike-election

[28] https://caracol.com.co/radio/2013/08/25/nacional/1377416700_957254.html

(Presidentti Juan Manuel Santos vähätteli mielenosoituksia ja väitti itsepintaisesti, ettei kyseessä ollut maanviljelijöiden lakko vaan marginaalinen protesti, johon oli ujuttautunut mukaan ”äärioikeistolaisia” ja ”äärivasemmistolaisia”)

[29] https://www.aljazeera.com/news/2018/3/14/colombia-why-did-the-farc-fail-its-first-electoral-test

[30] https://pacifista.tv/notas/por-que-los-colombianos-odian-mas-a-las-farc-que-a-los-paramilitares/

[31] https://www.aljazeera.com/features/2011/4/8/us-banana-firm-hired-colombian-paramilitaries

[32] https://www.telesurenglish.net/news/Colombia-Coca-Cola-Accused-of-Funding-Terrorist-Paramilitaries-20160901-0005.html

[33] https://www.eltiempo.com/politica/proceso-de-paz/participacion-de-la-sociedad-en-los-dialogos-de-paz-entre-el-gobierno-y-el-eln-140812

[34] https://www.aljazeera.com/news/2018/4/19/ecuador-to-stop-hosting-colombia-eln-talks

[35] https://www.nytimes.com/2014/04/24/world/americas/colombias-president-reinstates-mayor-of-bogota.html

[36] https://www.eltiempo.com/justicia/conflicto-y-narcotrafico/seguridad-durante-las-elecciones-presidenciales-del-2018-231908

[37] https://www.eltiempo.com/justicia/conflicto-y-narcotrafico/seguridad-durante-las-elecciones-presidenciales-del-2018-231908