syyskuu 2020 – Hamara

Kansainvälisyydestä ja vasemmiston EU-kriittisyydestä

Suurvallat ja isommat globaalit toimijat yhä edelleen toimivat kuten haluavat näkemättä yhteistä etua. Tästä huolimatta kansainvälisten sopimusten ja EU:n sekä YK:n kaltaisten yhteistyöelinten merkitystä ei tule vähätellä.

”Vihdoinkin maailma muuttuu” ajattelivat monet ilmastonmuutoksesta jo pitkään puhuneet koronapandemian iskiessä yhteiskuntaan. ”Tällaista tämä tulee olemaan, joten muutammeko suuntaamme kohti kestävämpää tulevaisuutta?”

Todellisuudessa mikään ei kuitenkaan näytä muuttuvan, kunnes on aivan polvia pakottava kuolemanpakko, ellei silloinkin ratkaisun hetkellä ole vaihtoehtona lentää Elon Muskin SpaceX-avaruusaluksilla Marsiin perustamaan uutta järjestelmää hyödynnettäväksi ja riistettäväksi.

Väärässä oli Alan Moore kirjoittaessaan Watchmen-sarjakuvassaan, että valtava ulkoinen uhka (kuten vaikkapa maailmanjärjestystä uhkaava jättimäinen mustekala) yhtenäistäisi kylmän sodan suurvallat yhdeksi liitoksi, taistelemaan maapallon yhteisen tulevaisuuden puolesta. Sen sijaan suurvallat ja isommat globaalit toimijat yhä edelleen toimivat kuten haluavat näkemättä yhteistä etua. Tästä huolimatta kansainvälisten sopimusten ja EU:n sekä YK:n kaltaisten yhteistyöelinten merkitystä ei tule vähätellä. Vahvaa nationalismia ajavat tahot tuntuvat aliarvioivan sitä, kuinka vaikeaa laajamittaisen, kaikkia osapuolia edes jokseenkin hyödyttävien sopimusten ja toimintatapojen sopiminen onkaan. Mitä voimakkaampaa kansallismielisyyttä valtio edustaa, sen vähemmän sillä on tahtoa sitoutua muuhun kuin omaan itsekkääseen kansalliseen etuunsa. Mikäli kansainvälinen järjestelmä siirtyy yhä kansallismielisempään suuntaan, niin se hyödyttää ainoastaan suurvaltoja, minkä takia Venäjän, Yhdysvaltojen ja Kiinan kaltaiset maat jättävät usein joko sitoutumatta ICC:n (kansainvälinen rikostuomioistuin) tapaisiin kansainvälisiin elimiin, tai ne pyrkivät painostamaan niitä oman tahtonsa mukaisiksi. Suomen kaltaisille pienille maille on kuitenkin elintärkeää sitoutua kansainvälisiin sopimuksiin, yhteistyöelimiin ja järjestöihin, joiden kautta ne voivat joukkovoiman kautta painostaa voimakkaampia valtioita suostumaan kompromisseihin. Ilman EU:n ja kansainvälisten yhteistyöelinten tukea Suomen olisi merkittävästi vaikeampaa vastustaa vaikkapa Venäjän ja Kiinan vaikutuspyrkimyksiä.

Pohjois- ja Itä-Euroopan maat ovat historiallisesti jääneet jatkuvasti voimakkaampien naapurimaidensa jalkoihin. Kansainvälisiä järjestöjä ja EU:a kohtaan tuntemastaan kriittisyydestä huolimatta myös äärioikeiston edustajat ovat yleensä ymmärtäneet kansainvälisen yhteistyön elintärkeän merkityksen erityisesti pienille valtioille. Pohjoismaisen ja itä-eurooppalaisen äärioikeiston keskuudessa onkin pitkälti tästä syystä kehitelty uudelleen alun perin maailmansotien väliseltä ajalta peräisin olevaa ajatusta jonkinlaisesta itsenäisten ja suvereenien, äärikansallismielisten valtioiden liitosta, joka vastustaisi niin Venäjän, Yhdysvaltojen kuin länsieurooppalaisten suurvaltojenkin vaikutusta. Intermarium-nimellä tunnettu liike ei ole toistaiseksi saavuttanut äärioikeiston keskuudessa kovinkaan laajaa suosiota, mutta ei liene mahdotonta, että kiinnostus sitä kohtaan voisi kasvaa.

Kuvitelkaamme hetken, että tällaiseen äärinationalistiseen yhteistyöhön siirryttäisiin EU:n sijasta tai sen vaikutusvallan kustannuksella. Yhteiset viholliset eivät riitä ratkaisemaan valtioiden välisiä, voimakkaan nationalismin ympärille rakentuvia ongelmia. Miksi vaikkapa Puola ei jatkaisi Itämeren kalastuskiintiöiden ylittämistä tai Białowieżan metsän hakkuita, vaikka niiden seurauksena ympäristölle koituu ongelmia, jos puolalaiset kokevat ne kansallisen etunsa mukaiseksi toiminnaksi? Puolalaiset voisivat luottaa siihen, että Venäjän potentiaalinen sotilaallinen uhka ja Puolan oma asema sotilaallisesti vahvana alueellisena toimijana pakottaa esimerkiksi Baltian maat hyväksymään sen toimet. Ympäristöongelmiin ja ilmastonmuutokseen kohdistuvan välinpitämättömyyden ohella äärioikeiston vahvan eksklusiivinen käsitys siitä, ketkä kuuluvat ja ylipäänsä voivat kuulua osaksi kansakuntaa aiheuttaisi paljon inhimillistä kärsimystä etnisten, uskonnollisten ja seksuaalivähemmistöjen sekä erilaisten poliittisten vastustajien, tai sellaiseksi koettuen, vainoamisen johdosta, sillä äärinationalismiin on aina kuulunut käsitys kansallisen uudelleensyntymisen tarpeesta, joka edellyttää myös väkivaltaisia puhdistustoimia, jotta tavalla tai toisella kansakuntaan kuulumattomat saadaan hävitettyä. Siksi ei olekaan yllättävää, että myös Intermarium-liikkeen keskeisen edustajan, alkujaan Itä-Ukrainan sotaan osallistuneen Asovan-pataljoonan keskuudesta muodostuneen Kansalliset joukot-puolueen ( Ukr. Національний корпус) toimintaan ovat kuuluneet toistuvat väkivallanteot esimerkiksi Ukrainan seksuaali- ja romanivähemmistöjä vastaan.

Realiteetti on kuitenkin, että niin SDP kuin Vasemmistoliittokin ovat löysääkin löysempää keskustavasemmistolaisuutta, joille kapitalismi on ”ihan jees”, kunhan vaan saataisiin perustulo. EU:n nykyinen perusta, johon kietoutuu vaikutusvaltaisen Euroopan komission jäsenten valinta ilman kansanäänestyksiä sekä uusliberaalin markkinatalouden ideologia, on käytännössä kokonaan unohdettu haastaa. Tämä pallo on jätetty Suomessa lähes kokonaan perussuomalaisten harteille, joiden kritiikki perustuu pitkälti vaatimukseen ylikorostuneesta kansallisesta suvereniteetista, mikä toteutuessaan johtaisi nopeasti yhä vaikeampiin, ylläolevien esimerkkien kaltaisiin valtioiden välisiin ristiriitoihin ja pahimmillaan Suomen sekä Baltian maiden ajautumiseen autoritaarisen itänaapurin vaikutusvallan alle. Vasemmiston olisi niin Suomessa kuin myös muualla Euroopassa syytä jälleen muistaa, että EU:n kritisoinnin ei tarvitse lähteä äärinationalistisista lähtökohdista. Eurooppalaisen vasemmiston tulisi rohkeammin nostaa esille globalisaation ja uusliberaalin kapitalismin ongelmakohdat sekä tunnustaa se tosiasia, että EU nojaa viimekädessä juuri niihin. Vasemmistolaisen EU-kritiikin tulisikin yhdistää uusliberaalin kapitalismin vastustaminen ja vaatimus entistä paikallistasoisemman demokratian kehittämisestä, jossa alueellinen päätäntävalta nivoutuu sujuvasti yhteen internationalistisen yhteistoiminnan kanssa. Sopivan kritiikin avulla on mahdollista kehittää eurooppalaista ja kansainvälistä yhteistyötä kohti toimivampia rakenteita sekä varmistaa, ettei tulevaisuuden valtioiden välinen yhteistoiminta tule perustumaan Intermarium-liikkeen kaltaisten tahojen äärioikeistolaisiin lähtökohtiin nojaaviin toimimattomiin malleihin.

Toveri M ja A. Westman

Miljärdöörien hyväntekeväisyys on hurskastelua

Hyväntekeväisyydellään rikkaat signaloivat ansaitsevansa kaiken sen vallan, mikä heillä on; heillä on tarpeeksi resursseja auttaa muita, joten he ansaitsevat kaikki haalimansa resurssit, koska he auttavat myös muita.

Ikuisuus sitten eli helmikuussa 2020 miljardööri Jeff Bezos lupasi kanavoida 10 miljardia dollaria ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun perustamansa Bezos Earth Fund -rahaston kautta. Summa on tähtitieteellisen suuri, mutta toisaalta Bezosin omaisuuteen suhteutettuna puhutaan käytännössä taskurahasta. Bezosin omaisuus on kasvanut pelkästään vuoden 2020 aikana 87 miljardilla dollarilla ollen tällä hetkellä arvioiden mukaan 202 miljardia.

Olkoon kymmenen miljardia miten pieni summa tahansa lahjoittajan omaisuuteen suhteutettuna, sellaisella rahasummalla voisi oikeasti saada aikaiseksi paljon hyvää. Summalla voisi rahoittaa tieteellisten yhteisöjen, kansalaisjärjestöjen ja aktivistien toimintaa. Ongelmana on kuitenkin se, että Bezos Earth Fund saa päättää, mille tahoille ja minkä suuruisia summia se jakaa.

Bezos Earth Fundilla ei ole kotisivuja eikä sen toiminnasta löydy mitään muuta infoa kuin perustajan antama ”lupaus” puolen vuoden takaa. Lupauksen yhteydessä Bezos totesi, että varoja ruvetaan jakamaan tänä kesänä, mutta kesä on jo ohi eikä kukaan edelleenkään tiedä, miten, mistä ja millä ehdoilla Bezos Earth Fundilta voi saada rahoitusta. Ei ole myöskään mitään tietoa, millä aikavälillä tuo 10 miljardia olisi tarkoitus laittaa kiertoon.

Bezosin luotsaama Amazon saastuttaa maapalloa noin 44,4 miljoonan hiilidioksiditonnin vuosivauhdilla. Vertailukohtana koko Suomen vuosittaiset hiilidioksidipäästöt ovat noin 60 miljoonan tonnin luokkaa. Amazon antoi myös keväällä potkut kahdelle työntekijälleen, jotka julkesivat arvostella julkisesti muun muassa työnantajansa ilmastotekojen puutteellisuutta. Kaiken kukkuraksi Bezos ei maksa käytännössä lainkaan veroja, mikä saa 10 miljardin ”lahjoituksen” kuulostamaan entistä enemmän pelkältä hurskastelulta ja oman kilven kiillottamiselta vailla substanssia.

Näiden faktojen valossa on hyvä miettiä, miksi kenenkään pitäisi luottaa Bezosin hyvätahtoisuuteen. Niin kauan kuin rikkaat saavat ohjata resursseja mielihalujensa mukaan, tarvittavan järeistä ilmastotoimenpiteistä on turha edes haaveilla. Tästä ei toki voi syyttää pelkästään miljardöörejä, vaan poliittista järjestelmää, joka mahdollistaa tällaisen toiminnan.

Loppujen lopuksi hyväntekeväisyys on rikkaan vähemmistön väline osoittaa, että he ovat ylimmän vallan pitäjiä kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä. Hyväntekeväisyyden mahdollistajat ja toimeenpanijat eivät kuitenkaan voi tätä myöntää, koska sen ääneen sanominen paljastaisi suurelle yleisölle, miten mädästä järjestelmästä hyväntekeväisyydessä on kyse. Hyväntekeväisyydellään rikkaat signaloivat ansaitsevansa kaiken sen vallan, mikä heillä on; heillä on tarpeeksi resursseja auttaa muita, joten he ansaitsevat kaikki haalimansa resurssit, koska he auttavat myös muita. Kyseessä on jälleen yksi niistä loputtomista kehäpäätelmistä, mitä kapitalismin puolustamiseen tarvitaan.

Kalle Koskivirta

Kirja-arvostelu: Theodor Adorno – Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin

Ylipäätään Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin sisältää uskomattoman vähän mitään selvästi epäajankohtaista. Se on tarkka, tiivis ja helppolukuinen paketti useimmista keskeisistä oikeistoradikalismiin ja sen vastustamiseen liittyvistä teemoista edelleen tänä päivänä.

Theodor Adorno kuuluu kriittisen teorian eli niin sanotun Frankfurtin koulukunnan tunnetuimpiin nimiin, mutta suhteellisen harva yhteiskuntatieteiden ja akateemisen filosofian ulkopuolella on kuitenkaan lukenut hänen teoksiaan. Tähän on olemassa syynsä, sillä suurin osa Adornon teoksista on todella vaikeaselkoisia jopa kohtuullisen lukeneelle ihmiselle. Tunnustan, että en ymmärtänyt Adornon yhdessä Max Horkheimerin kirjoittamasta vaikutusvaltaisesta teoksesta Valistuksen dialektiikka juuri muuta kuin siitä yleisesti referoidut karvalakki-ideat. Tänä vuonna suomeksi käännetty Vastapainon julkaisema, alun perin vuonna 1967 pidetty luento Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin on kuitenkin täysin toista maata. Kyseessä on lyhyehkö, äärimmäisen selkeästi kirjoitettu, enemmänkin käytännön (meta)politiikkaan lukeutuva essee kuin pitkällinen tutkielma. Sitä voi suositella kenelle tahansa asiasta kiinnostuneelle, eikä se vaadi teknistä taustatietoa tai edes erityisen laajaa yleissivistystä. Adorno myöntää heti alkuunsa, ettei kirjoitus ole tarkoitettu kaikenkattavaksi teoriaksi uudesta oikeistoradikalismista, vaan kokoelmaksi huomioita joista kaikki emme ”ehkä ole niin tietoisia” (s. 7).

Alkuun Adorno tuo suhteellisen triviaalisti esille, että oikeistoradikalismi tarvitsee ainakin joitain yhteiskunnallisia ehtoja noustakseen. Keskeinen tällainen ehto Adornon mukaan on ”vallitseva pääoman keskittymisen tendenssi” (s. 8). 1900-luvun yhteiskuntatieteellinen tutkimus on usein tullut syytetyksi siitä, että se ylikorostaa sosiaalisten patologioiden taloudellisia syitä. Jo yhdessä tämän tulokulman kanssa Adorno tuo kuitenkin esille myös täysin toisenlaisia tekijöitä, jotka tekevät oikeistoradikalismia ymmärrettäväksi. Adornon mukaan esimerkiksi hyvin toimeentulevat ”ovat edelleen taipuvaisia vihaamaan sosialismia tai sitä, mitä he pitävät sosialismina” (s. 8). Suomessa, jonka sosiaalinen hyvinvointi on vuosikymmenien saatossa voittopuolisesti nimenomaan vasemmiston aikaansaamaa, on erityisen kiinnostavaa, kuinka jo Adornon aikaan enemmänkin mielikuva vasemmistosta kuin vasemmiston varsinaisen toiminta määräsi sen, miten vasemmistoon suhtaudutaan. Tämän hetken Suomessa jyrkkää puoluepoliittista vasemmistoa ei edes ole olemassa, mutta tästä huolimatta vihamielinen suhtautuminen vasemmistoon tuntuu vain lisääntyvän. Yksi olennainen syy tähän on luonnollisesti pelko oman aseman menettämisestä; vasemmisto kritisoi nykyjärjestelmää, ja ne, jotka ovat tämän järjestelmän voittajia, tai varsinkin ne, jotka pärjäävät mutta joiden asema on uhattuna, eivät tietenkään pidä kritiikistä.

Adornon kiinnostavimmat huomiot liittyvät kuitenkin vielä leimallisemmin psykologisiin kysymyksiin. Adorno katsoi jo 60-luvulla, että nationalismi on menettänyt merkitystään auttamatta globalisoituvassa maailmassa. Viimeistään tänä päivänä tämä on helppo allekirjoittaa. Kuten Adorno (s. 11) kuitenkin huomauttaa, nationalismin muuttuminen vanhanaikaiseksi ei suinkaan vähennä sen suosiota. Samaan tapaan kuin suurimmat noitavainot tapahtuivat vasta uuden ajan alussa keskiaikaisen teologian jo menetettyä suurimman osan voimastaan, nationalismi on tuhoisimmillaan vasta kun varsinainen nationalistinen ideologia on jo suurelta osin unohtunut (alun perinhän kyse oli valistuksen perintöön kuuluvasta humanistisesta opista). Adorno tuo esille kiinnostavan piirteen oikeistoradikalismin eräänlaisesta piilotetusta itsetuhoisuudesta. Esimerkiksi Hitler itse ”totesi jo varhain, että hän ampuu ennemmin kuulan kalloonsa kuin muuttaa politiikkaansa” (s. 28). Kuten tosiasiassa tuli käymäänkin.

Adornon mukaan tämä itsetuhoisuus kumpuaa oikeistoradikalismin irrationaalisesta, älyllisiä argumentteja halveksuvasta luonteesta. Oikeistoradikalismilla ”ei ole loppuun asti mietittyä teoriaa” (s. 33), vaan se palvoo viime kädessä raakaa voimaa itseään, eikä mitään hyvänä nähtyä, mitä tällä voimalla yritettäisiin saavuttaa. Tämä tekee ymmärrettävämmäksi, miksi oikeistoradikaalit suhtautuvat aina vähintäänkin epäluuloisesti ”intellektuelleihin”, jotka tietysti osoittavat oikeistoradikalismin konsistenttien ja rakentavien tavoitteiden puutteen. Kuten Volker Weiß huomauttaakin luentoon liitetyssä kommentaarissa (s. 77), kriittinen teoria on yhä edelleen oikeistoradikaalien mielissä kaiken mahdollisen ”rappiollisen” tiivistymä ja suoranainen salaliitto.

Adorno kuitenkin liittää liiaksi kaiken irrationaalisen ja ”irrationaalisen” nimenomaan oikeistoradikalismiin. Hänen mukaan jopa eksistenssifilosofia on lähtökohtaisesti potentiaalinen virike oikeistoradikalismiin (s. 34). Esimerkiksi jungilaisuus tai yleisemmin mikä tahansa ajatus ”ylirationaalisesta”, diskursiivisen ajattelun ylittävästä oivaltamisesta näyttäytyy Adornolle suorastaan protofasismina. Kaikki ”irrationaalinen” ei kuitenkaan ole välttämättä tuhoisaa, ja toisaalta Adornon kuvaama tuhoisa irrationaalisuus ei ole pelkästään oikeistoradikalismille ominainen piirre vaan sitä voi tavata myös radikaalin vasemmiston joistain ilmentymistä. Kuten Pauli Pylkkö on jossain todennut, Adorno tuntuu pelkäävään kaikkea, mikä ylittää järjen rajat, vaikka hän onkin tullut tunnetuksi juuri valistusrationalismin kritiikistä. Näyttäisi, että syystä tai toisesta Adorno kokee uhkaavana ja liittää äärioikeistoon minkä tahansa sellaisen kokemuksen irrationaalisesta, joka tällaisen ”irrationalismin” kannattajalle antaa elämään mielekkyyttä. Toki tällainen mielekkyyden kokemus voi perustua myös itsepetokselle, ja tästä Adornolla onkin paljon kiinnostavaa sanottavaa, erityisesti oikeistoradikalismiin liittyen. Adornon suurin vahvuus ja heikkous on hänen systemaattinen, kriittinen pessimisminsä, jossa parhaimmillaankin toivotaan lähinnä täydellisen perikadon välttämistä.

Ymmärrettävästi Adorno onkin heikoimmillaan tarjotessaan positiivisia ratkaisuja: ”Jos oikeistoradikalismia halutaan tosissaan vastustaa, on pyrittävä tuomaan esiin oikeistoradikaalin propagandan kohteena olevien ihmisten omat intressit. Tämä koskee erityisesti nuoria. Heille pitää tehdä selväksi, että oikeistoradikalismi tunkeutuu heidän yksityiselämäänsä ja puuttuu heidän elämäntapaansa.” (s. 28). Uskoakseni juuri tällaista tunkeutumista oikeistoradikalismista potentiaalisesti viehättyvät ihmiset kuitenkin juuri haluavat: että heidänkin elämäänsä puututaan ja ”hommat laitetaan järjestykseen”, ääritapauksessa jopa niin, että koko oman elämänsä joutuu uhraamaan. Tällainen on juuri olennainen osa sitä äärioikeiston irrationaalisuutta, josta Adornokin puhuu. Missä muussa kuin äärimuodossaan oman elämän uhraamisessa ”kansalle” yhdistyy yhtä täydellisesti autoritaarinen, tosiasialliseen kriittisyyteen kykenemätön ja sitä pelkäävä luonne, sekä irrationaalinen veto myyttisiin ideoihin, joita ”hedelmätön järki” ei kykene ymmärtämään? Oikeistoradikalismia tulee vastustaa useilla eri tavoilla, mutta itse luotan rationaalisia argumentteja enemmän pyrkimykseen tuoda oikeistoradikalismista viehättyneille epäsuorasti esille heidän kykenemättömyytensä rationaalisuuteen sellaisissa kysymyksissä, joissa he ajattelevat olevansa rationaalisia. Mikäli tämä onnistuu ja jonkinlainen itsereflektio käynnistyy, on mahdollista, että se johtaa myöhemmin koko oikeistoradikalismille luonteenomaisen tuhoisan irrationaalisuuden tunnistamiseen ja joko rakentavampiin mystiikan muotoihin tai rationalistiseen ajatteluun.

Luennossa ehkä hätkähdyttävintä on, kuinka vähän oikeistoradikalismi on lopulta muuttunut sitten vuoden 1967, ainakin mitä tulee useimpiin Adornon esittämiin huomioihin. Tänä päivänä yhä selkeämmin korostunut oikeistoradikalismin piirre on, ettei se ole avoimen antidemokraattista, vaan pikemminkin pyrkii esiintymään ”todellisen demokratian” äänitorvena. Adornon mukaan ”sen äänettömänä taustaoletuksena on aina ollut, että pohjimmiltaan kyse on vallankäytöstä, reflektoimattomasta toiminnasta ja lopulta ehdottomasta alistamisesta” (s. 41). Tämä näkyy käytännössä mitä selkeimmin ympäri Eurooppaa sekä Yhdysvalloissa, muusta maailmasta puhumattakaan. Missä tahansa oikeistoradikaalit ovat saaneet valtaa sananvapaus keppihevosenaan, he ovat käyttäneet sitä viimeaikaiseen poliittiseen historiaan nähden ennennäkemättömän häikäilemättömästi ja hiljentäneet nopeasti kriittisiä ääniä, erityisesti akateemikkoja ja lehdistöä.

Ylipäätään Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin sisältää uskomattoman vähän mitään selvästi epäajankohtaista. Se on tarkka, tiivis ja helppolukuinen paketti useimmista keskeisistä oikeistoradikalismiin ja sen vastustamiseen liittyvistä teemoista edelleen tänä päivänä. Vanhentuneelta Adornon näkemykset tuntuvat ainoastaan silloin, kun hän puhuu psykoanalyyttisin käsittein. Tämä ei johdu niinkään siitä, että psykoanalyysin keskeisimmät ideat olisivat vanhentuneita. Kuten Adorno huomauttaa, juuri ”näistä asioista puhuttaessa oikeistoradikaali herrasväki yhtäkkiä muuttuu kovin tieteelliseksi ja selittää, etteihän viittaaminen auktoriteettisidonnaiseen persoonallisuuteen ole todistettavissa vaaditulla tilastollisella tarkkuudella. He siis pyrkivät kieltämään elävän kokemuksen nurinkurisen positivismin keinoin” (s. 43). Adorno sitoo kuitenkin tavanomaisen avoimen psykologisen silmän havainnot nimenomaisesti freudilaiseen teoreettiseen viitekehykseen, millä on monia seurauksia. Olennaisimmin, irrationaalisuus sinänsä näyttäytyy tällöin yksinomaan taantumuksellisena voimana. Väittäisin Adornoa vastaan, että nimenomaan oikeanlainen ”irrationaalisuus” on tehokkain keino vastustaa oikeistoradikalismia, joka Adornonkin mukaan saa voimansa paljolti valistuksen rationalismin alulle panemista kehityskuluista. Kun pidättäydytään asteen verran vähemmän perustavissa filosofisissa kysymyksissä, Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin on käytännössä kaikille varauksetta suositeltava opus.

Olli Pitkänen