Arvostelu: Mikä liberalismia vaivaa? (Lahtinen & Purokuru)

Liberalismin vaihtoehdottomuuden tuntu on käytännössä nimenomaan oire siitä, ettei nykyisen liberalistisen hegemonian sisällä voida enää ratkaista sen ongelmakohtia. Lahtinen & Purokuru lähtevät liikkeelle siitä, että pelkän reagoimisen sijaan tarvitaan proaktiivisuutta, jolla saataisiin tarjottua vetoavia mielikuvia ja käytäntöjä sekä uudenlaista yhteisöllisyyttä.

Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? on tulkittavissa vastineeksi ”mikä vasemmistoa vaivaa?” -tyyppisiin avauksiin. Nimivalinta on erittäin osuva, sillä moni ongelmallisena nähty asia, joka liitetään tavallisesti vasemmistoon, tulisi itse asiassa liittää pikemminkin liberalismiin. Vaikka konservatismi–liberalismi -akselilla ajateltuna vasemmistolaiset ovat toki useimmiten liberaaleja, liberalismi kokonaisuudessaan on kuitenkin enemmän vastakohta kuin synonyymi vasemmiston ydinperiaatteille, kuten yhteiskunnan ensisijaisuudelle yksilöön nähden ja materiaalisten selitysten ensisijaisuudelle abstrakteihin ideoihin nähden.

Teoksen peruslähtökohta on erottelu liberalismista tietoisena tai ainakin osittain tietoisena ideologiana sekä liberalismi koko viime vuosisatojen länsimaisen yhteiskunnan läpäisevänä ”syvärakenteena” (s. 12). Liberalismi ideologiana on jo sinänsä varsin hegemonista: sen keskeisiä määreitä ovat Lahtisen & Purokurun mukaan vapauden, vapaamielisyyden ja järkevyyden kaltaiset ideat, joihin enemmistö länsimaisista ihmisistä samaistaa itsensä. Juuri näiden ideoiden usein itsestään selvänä nähty tavoiteltavuus paljastaa niiden yhteiskunnallisen pinnallisuuden. Pinnallisuutta täsmällisempi ilmaisu on itse asiassa keskeisten liberalististen käsitteiden abstraktisuus; ne eivät anna lopulta juuri mitään osviittaa siitä, mitä niiden kautta aivan täsmälleen ottaen tavoitellaan. 

Vielä liberalismia ideologiana perustavampi ilmiö on kuitenkin liberalismi yhteiskunnan syvärakenteena. Kaikki yritykset vastustaa liberalismia tässä mielessä niin vasemmalla kuin oikealla päätyvät hyvin helposti vain toisintamaan liberalismia hieman eri muodossa. Liberalismi syvärakenteena on väistämättä aavistuksen epämääräinen olio; mikäli jonkinlainen niin yksilöllisen kuin kollektiivisen ajattelun taustalla vaikuttava syvempi rakenne on olemassa, tästä seuraa suoraan, että tämän rakenteen luonnetta ei voi ilmaista tyhjentävästi. Tämänkaltaisiin ideoihin on aina syytä suhtautua epäilevästi siitä syystä, että niitä ei voi osoittaa virheellisiksi; periaatteessa mikä tahansa voidaan tällöin tulkita ja selittää valitun viitekehyksen kautta.

Jotain tämänkaltaista esittääkin Marianne Sandelin arvostelussaan, jonka otsikko ”Liberalismi kapitalistisena salaliittona” kertoo jo paljon. Sandelinin mukaan Lahtinen & Purokuru eivät ole perehtyneet liberalistisen ajattelun eri muotoihin ja historiaan juuri lainkaan ja tekevät sen sijaan liberalismista kaikkiin mahdollisiin ongelmiin syypäänä toimivan mörön. Kuten kirjoittajamme Markus Niemi esittää omassa blogissaan, Sandelinin kritiikki on varmastikin validia mitä tulee Lahtisen ja Purokurun täsmälliseen tietämykseen liberalismin eri muotojen historiasta, mutta Sandelin ymmärtää väärin mitä Lahtinen & Purokuru teoksellaan tavoittelevat. Kyseessä ei ole aatehistoriallinen tai edes yhteiskuntafilosofinen tutkimus vaan pohdiskeleva mutta poleeminen poliittinen pamfletti, eikä sitä siten tulisi arvioida ensisijaisesti tutkimuksellisista lähtökohdista.  

Ainakin itselläni on turhauttavan yleinen kokemus julkisilla areenoilla keskustellessa, että väsyttävässä väittelyssä aivan ilmeisellä tavalla yksinkertaistettuja tai jopa itsessään sekavia mutta sosiaalisen kontekstin tai ”vastapuolen” määrällisen ylivoiman takia monille järkevinä näyttäytyviä populistisia näkemyksiä oikoessa keskusteluun mukaan tuleva akateeminen, relevantin asiantuntemuksen omaava henkilö katsoo olennaiseksi ainoastaan oikaista jonkin minun tekemän, käsillä olevan keskustelun kannalta epäolennaisen historiallisen tai teoreettisen asiavirheen. Itsekin tutkijana pidän luonnollisesti tieteellistä asiantuntemusta sinänsä hyvin arvokkaana ja monissa tilanteissa ehdottomana vaatimuksena, mutta julkisessa keskustelussa täytyy kyetä myös vetämään mutkia suoriksi. Suurin osa keskustelijoista kun operoi joka tapauksessa verraten suurilla linjoilla, jos pitää ylipäätään arvossa minkäänlaista ajattelun koherenssia.

Jos Lahtinen & Purokuru olisivat rajanneet teoksensa Sandelinin toivomalla tavalla täsmällisemmin esimerkiksi uusliberaalin talouspolitiikan kritiikkiin (jota hän piti kohdallisena teoksessa), tästä huolimatta esimerkiksi hiemankaan oikeistomieliset taloustieteilijät nostaisivat esille uusliberalismin käsitteen epämääräisyyden jne. Kulttuurikritiikki ei yksinkertaisesti ole yhteensopivaa tieteellisen tulokulman kanssa, samaan aikaan toteutettuna. Mikäli ei kuitenkaan haluta kokonaan hylätä vasemmistolaista kulttuurikritiikkiä, sopii kysyä, mikä kattokäsite sitten tulisi valita liberalismin sijaan. En pidätä henkeäni liberalismia osuvamman vaihtoehdon suhteen.

Vastoin Sandelinin väitettä, Mikä liberalismia vaivaa? ei pamflettimaisuudestaan huolimatta maalaa läpeensä demonista viholliskuvaa mystisesti kaikkea hallitsevaan asemaan selviytyneestä liberalismista. Teoksessa selitetään verraten kouriintuntuvalla tavalla ja erottelevasti, miksi liberalismi on menestynyt niin hyvin; mitä houkuttelevaa se on tosiasiassa tarjonnut ihmisille ja millä keinoin se on luonut mielikuvia vielä paremmasta. Lahtisen & Purokurun mukaan liberalismi elää itse asiassa melkoisella varmuudella tuhoutumisvaihettaan, josta siirrytään johonkin erilaiseen, vaikka on vaikea kuvitella, mitä se olisi (mikä osaltaan kertoo liberalismin hegemonisuudesta) (s.7). Ei tarvitse olla asiantuntija pitääkseen, jos ei nyt varmana, niin uskottavana vaihtoehtona, että liberaali hegemonia murtuu lopullisesti verraten läheisessä tulevaisuudessa. Talous on jo kauan perustunut absurdille globaalille velkaantumiselle, niin USA kuin Eurooppa ovat kulttuurisesti pelottavalla tavalla polarisoituneita ja Kiinan kaltaiset liberaalista olemisen tavasta täysin piittaamattomat valtiot vahvistuvat joka suhteessa. 

Liberalismin vaihtoehdottomuuden tuntu on käytännössä nimenomaan oire siitä, ettei nykyisen liberalistisen hegemonian sisällä voida enää ratkaista sen ongelmakohtia. Lahtinen & Purokuru lähtevät liikkeelle siitä, että pelkän reagoimisen sijaan tarvitaan proaktiivisuutta, jolla saataisiin tarjottua vetoavia mielikuvia ja käytäntöjä sekä uudenlaista yhteisöllisyyttä. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyvät tarvittavat systeemiset ja elämäntavalliset muutokset pitäisi pystyä esittämään niin, etteivät ne näyttäydy vain jostain luopumisena, vaan itse asiassa aidompaa ja rikkaampaa elämää tarjoavina. Tähän Lahtinen ja Purokuru tarjoavat kyllä oman poliittisen kokemuksensa pohjalta joitain suuntaviivoja ja hahmotelmia, mutta mitään viisastenkiveä ei luonnollisesti ole saatavilla. Kaiken kaikkiaan Mikä liberalismia vaivaa? yhdistää onnistuneesti poliittista kiistakirjoitusta ja analyyttisempää tarkastelua. Useimmat keskeiset ajankohtaiset teemat käydään läpi ja teoksesta välittyy kaikkinensa konstailematon ja raikas tunnelma. Mikäli kaipaa vastapainoksi samankaltaista optimistisemmin liberalismiin suhtautuvaa tulokulmaa, voin suositella tarkastamaan Jan Werner-Müllerin hiljattain käännetyn teoksen Pelko ja vapaus: Kohti uudenlaista liberalismia.

Olli Pitkänen

Arvostelu: Pikkuporvarit (Anna Kontula, 2021)

Pikkuporvari kuvittelee maagisesti, että valvomalla ja kontrolloimalla omaa elämäänsä ja lähipiiriänsä myös yhteiskunta muuttuu täysin järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikki on paikallaan ja jokainen saa kuta kuinkin sen mitä ansaitsee.

Anna Kontulan Pikkuporvarit: Pohdintaa aikamme hengestä on herättänyt poikkeuksellisen paljon keskustelua yhteiskunnalliseksi kirjallisuudeksi. Usein jo tätä voi pitää merkkinä erinomaisesti onnistuneesta tekeleestä: herättää laajaa hälinää ja paheksuntaa kirjoittamalla sinänsä jo moneen kertaan erilaisissa yhteyksissä esille tuotua asiaa. Kalikka on kalahtanut ja koira älähtänyt lukemattomia kertoja, ja kuitenkin teoksessa pitäydytään verraten asiapitoisessa, jopa analyyttisessä esitystavassa.

Koska teos on paljolti tietoinen provokaatio, voidaan luontevasti lähteä liikkeelle siitä, mikä siinä on provosoinut. Kontula tekee moneen kertaan selväksi, että käsite ”pikkuporvari” ei viittaa niinkään tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuin mielentilaan, joka läpäisee suuren osan nykyistä yhteiskuntaa (ainoastaan kaikkein köyhimmät ja kaikkein rikkaimmat suurelta osin välttyvät siltä), vaikuttaen yksilökohtaisesti eri tavoin ja eri vahvuisesti. Tästä huolimatta tyypillinen negatiivinen reaktio teokseen on ollut pikkuporvarin käsitteen samaistaminen keskiluokkaan ja närkästyminen tästä. Miltei parodian puolelle meni esimerkiksi Kontulan facebookissa esille nostama Kalle Veirton puheenvuoro ”Olenko minä demoninen pikkuporvari?” Etelä-Savon sanomissa, jossa oletettiin lukematta teosta, että siinä kuitenkin pilkataan hänen kaltaisiaan ihmisiä.

Yksittäisistä ideoista vähemmän yllättäen erityisen provosoiva on ollut Kontulan väite, että nimenomaan pikkuporvarit mahdollistivat natsien valtaannousun. Natsikortti on tietysti korteista kulunein, mutta tässä kohtaa jos jossain se on kohdallinen ja äärimmäisen tärkeä huomio. Kaikki tietävät, ettei Hitler noussut valtaan väkivalloin pienen natsiaatteelle omistautuneen ryhmittymän avulla, vaan sai mukaansa laajat kansanjoukot. Tällaista suosiota tuskin saadaan lupaamalla vain niitä asioita, joista natsit ovat ensisijaisesti tunnettuja, siis poliittisten vastustajien, vammaisten, vähemmistöjen ja erityisesti juutalaisten joukkotuhoa, vaikka antisemitismi toki olikin suosittua tuon ajan Saksassa. Sen sijaan Hitler lupasi töitä ja ennen kaikkea kunnianpalautusta niille ”tavallisille saksalaisille”, jotka olivat laman ja verraten epävakaan yhteiskunnallisen tilanteen myötä menettäneet niin taloudellista kuin sosiaalista asemaansa. (s. 31–40.)

Mitä siis on pikkuporvarillisuus? Se on ennen kaikkea kaipuuta fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen turvallisuuteen, mikä tuo mukanaan ulkokultaisuuden (tarpeen näyttäytyä ”kunnollisena” vaikka fasadin takana olisi mitä) sekä tarpeen hallita, etenkin omaa ruumista, tunteita ja käyttäytymistä, mutta tämän myötä myös toisia ihmisiä ja ympäristöä. Kontula tiivistää olennaisimman seuraavasti:

”Pikkuporvari uskoo, että elämä on hallittavissa. Ihminen voi päättää itse tunteista, suhteista, riskeistä ja rajoista. Keskiluokkaisen normin mukainen elämä on mahdollista ihan jokaiselle, kunhan vain noudattaa sääntöjä ja suostuu tekemään ainutkertaisen elämänsä yksilölliset valinnat tiukasti niiden puitteissa. Tämä harha määrittää pikkuporvaria enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. Ja koska kyseessä on harha, tekee se hänestä samalla perin traagisen hahmon.” (s. 72)

Vaikka pikkuporvarillisuus ei sinänsä riipu yhteiskuntaluokasta, alempi keskiluokka on sille erityisen altis (s. 51). Alemman keskiluokan elämä on aineellisesti siedettävää ja siinä on tiettyä statusta verrattuna niin sanottuun alaluokkaan, mutta kaikki tämä on uhattuna, tai ainakin siltä usein tuntuu. Juuri tämä sekä taloudellinen että sosiaalinen asema ”kurjaliston” ja varsinaisesti hyvin toimeen tulevien välissä on omiaan nostamaan pikkuporvarillisia piirteitä ihmisessä. Mikäli koettua uhkaa omassa asemassa ei käsitellä psyykkisesti (oli uhka sitten todellinen tai ei), se saa helposti ihmisen fiksoitumaan puhtauteen ja järjestykseen. Pikkuporvari kuvittelee maagisesti, että valvomalla ja kontrolloimalla omaa elämäänsä ja lähipiiriänsä myös yhteiskunta muuttuu täysin järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikki on paikallaan ja jokainen saa kuta kuinkin sen mitä ansaitsee.

Tässä kohtaa täytyy tosin olla hieman täsmällisempi. Pikkuporvari kavahtaa erityisesti sellaista epäjärjestystä, joka ei niin sanotusti kuulu asiaan. Hän näkee positiivisissakin muutospyrkimyksissä aina ensimmäisenä uhkia, sillä muutos rikkoo illuusion täydellisestä ennakoitavuudesta ja järjestyksestä. Kontula tarjoaa loistavan esimerkin pikkuporvarille ominaisesta epäjärjestyksen pelosta. Kesällä 2015 Turussa päädyttiin sulkemaan yleisiä vessoja koska köyhät romanit tapasivat harjata hampaita ja pestä pyykkiä niissä. Kaikki tietävät, mitä kaikkea siivotonta yleisissä vessoissa tavallisesti tapahtuu (humalaista kuseksimista, paneskelua sekä suoneen piikittämistä), mutta tämä ei aiheuta pikkuporvarille eksistentiaalista mielenliikutusta, sillä siihen on totuttu. Kun sen sijaan syrjitty ja tietyllä tapaa yhteiskunnan ulkopuolisena näyttäytyvä ihmisryhmä käyttää samoja vessoja täysin asiallisiin ja välttämättömiin tarkoituksiin, pikkuporvari reagoi niin voimakkaasti, että vessat on lopulta helpointa sulkea kokonaan. (s. 82–83.)

Pikkuporvarillisuus tyypillisesti tietenkin rationalisoidaan järkeväksi ja perustelluksi huolehtimiseksi omista ja yhteisistä asioista. Esimerkiksi lihavuuden ja yleensä epäterveellisten elämäntapojen ylenmääräinen kritisoiminen nähdään usein perusteltuna huolena omasta elämästä ja kansanterveydestä. Kuten Kontula (s. 154) osuvasti huomauttaa, moniko näistä samoista ihmisistä kuitenkaan huolehtii työuupumuksesta, jonka psyykkiset ja fyysiset kansanterveydelliset seuraukset ovat todistetusti yhtä suuria tai vielä suurempia?

Kontula huomaa toki pikkuporvarillisia piirteitä myös itsessään. Eikä pikkuporvarillisuus tietysti olekaan mitään muuta kuin luonnollista ja tietyssä määrin välttämätöntäkin. Olennaista on, missä määrin nämä piirteet tunnistaa omassa itsessä ja siten estää niitä hallitsemasta koko elämää ja ennen kaikkea näiden piirteiden projisoimista toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Jos pikkuporvarillisuus rajoittuu pakonomaiseen tarpeeseen järjestellä oma koti viimeisen päälle, ei tästä itsessään seuraa mitään ikävää toisille eikä laajamittaista harmia henkilölle itselleenkään. Valitettavasti pikkuporvarillisuus osaa usein naamioitua itse terveeksi järjeksi, joten sen tunnistaminen on usein haastavaa.

”Ajan hengestä” kirjoittaminen on vaikea tehtävä ja useimmiten siihen ryhtyvät juuri ihmiset, joilla on kaikkein vähiten mitään kiinnostavaa sanottavaa tämäntyyppisestä tärkeästä mutta todella epämääräisestä tematiikasta. Kontula on kuitenkin tähän juuri oikea ihminen. Hän on yhteiskuntatieteiden tohtori ja suhteellisen kokenut kansanedustaja, mutta mikä on vielä tärkeämpää, hänellä on pitkä ja vivahteikas historia poliittisessa aktivismissa, jossa ei ole säästelty edes omaa fyysistä turvallisuutta. Pari esimerkkiä mainitakseni viime vuosilta, Kontula on kritisoinut Israelin sortotoimia asettamalla samalla oman henkensä vaaraan Israelin rajavartijoiden taholta. Jälkikäteen Israelia puolustelevan juutalaisten maailmankongressi WJC:n vaatiessa Kontulalta anteeksipyyntöä, hän totesi olevan soveliaampaa, että WJC pyytäisi anteeksi häneltä. Kontula perehtyi myös Olkiluodon ydinvoimalan rakennustyön varjoiseen todellisuuteen asettumalla yli 3000:n vierastyöläisen miehen parakkikylään asumaan ja kirjoitti näkemästään ja kuulemastaan teoksen Näkymätön kylä.

Omaa kieltään Pikkuporvarien kohdallisuudesta puhuu varmasti myös se, että laajamittaisen provosoitumisen ohella teoksen ovat noteeranneet enemmän tai vähemmän positiivisessa valossa niinkin päinvastaiset tahot kuin äärimusiikkia ja muuta marginaalikulttuuria levittävä Sarvilevyt sekä perinteikkäästi uskonnollinen Vartija -lehti. Jälkimmäisessä kirjoittaja tunnisti pikkuporvarillisuutensa pahastuessaan naapuriensa äänekkäistä panotouhuista, mihin hän reagoi laulamalla yhtä äänekkäästi Siionin virsiä! Kaikkinensa Pikkuporvarit on suositeltavaa luettavaa käytännössä kaikille, vaikka kaikkein eniten siitä hyötyisivät ne ihmiset, jotka sitä eivät suostu lukemaan tai jotka eivät kykene sulattamaan sen sinänsä melko yksinkertaista sisältöä. Mutta maailma tietysti yleensäkin makaa juuri näin; muutenhan meillä ei olisi ylipäätään mitään laajamittaisia ongelmia.

Olli Pitkänen

Arvostelu: Mikä perussuomalaisia vaivaa? (Jussi Marttinen, 2021)

Vaikka ”Mikä perussuomalaisia vaivaa?” pyrkii varmasti vilpittömästi luomaan vuoropuhelua ”poliittisten kuplien” välille, se tuntuu tosiasiassa pikemminkin pönkittävän niitä. On vaikea nähdä, kenelle teos itse asiassa on tarkoitettu. Ansioituneesta tieteellisestä tutkimuksesta se on kaukana ja vielä vähemmän se lupauksistaan huolimatta kykenee luomaan vuoropuhelua.

Useimmiten enemmän tai vähemmän laadukasta yhteiskuntakritiikkiä julkaisevalta Vastapaino-kustantamolta Jussi Marttisen Mikä perussuomalaisia vaivaa? on melkoinen pettymys, jos ei täydellinen pohjanoteeraus. Toki jo se, että teoksen takakannen esittelyssä mainostetaan ”yritysmaailman johtamisoppien soveltamista perussuomalaisten kohtaamiseen”, ei suoranaisesti lupaa syvällistä yhteiskunnallista analyysiä. Tästä mainospuheesta ovatkin oikeastaan pääteltävissä kaikki teoksen keskeiset ongelmat: yhteiskunnallisten kysymysten ylenmääräinen psykologisoiminen, ylimielinen liberalismi ja epätarkoituksenmukainen tilastojen käyttö. Kun tähän lisätään, että ”kirjan tavoitteena on osoittaa, että perussuomalaisia todella vaivaa jokin, pohtia mikä se jokin voisi olla ja esittää keinoja, joilla Suomen poliittisten kuplien välistä konfliktia voisi hillitä”, odotukset eivät alkujaankaan ole korkealla. Kun tiettyä poliittista ryhmää ”vaivaa jokin”, mutta itse asetutaan ”poliittisten kuplien” ulkopuolelle (tai ei ainakaan julkituoda omaa asemoitumista) ja ehdotetaan sieltä käsin ratkaisuja, ollaan melko tyylipuhtaassa tolkun ajattelussa, jos kohta ääritolkku sentään vältetäänkin. Ja tämä kaikki löytyy tosiaan jo tieten tahtoen harkitusta takakannen esittelytekstistä.

Asiasisältöönsä nähden Marttisen 300-sivuinen kirja on ensinnäkin aivan liian pitkä. Se koostuu oikeastaan kauttaaltaan monotonisesta tilastojen vyöryttämisestä ja sarkastisista välikommenteista niihin. Jopa teoksen kanteen on pitänyt laittaa mahdollisimman teknisen näköinen kokonaisuus tilastopylväitä ja -prosentteja, oletettavasti jonkinlaisen älykkyyden ja neutraaliuden alleviivaamiseksi. Ainakin jatkuvasti esille tuodaan erityisesti juuri perussuomalaisten oletettua tyhmyyttä. Toki kymmenien tilastojen joukosta löytyy aina lukijalle ihan kiinnostaviakin yksityiskohtia, mutta tilastoja sinänsä voi jokainen etsiä itsekin. Niiden analyysi tässä teoksessa on verraten alkeellista ja tarkoitushakuisen tuntuista.

Teoksen olennaisin ongelma on se, että se pyrkii olemaan suhteellisen neutraali yhteiskuntatieteellinen tutkimus, mutta tosiasiassa liikutaan niin sävyn kuin sisällön puolesta poliittisen pamfletin suunnalla. Kirjoittaja väittää esimerkiksi, että ”kirja ei ota kantaa siihen, onko perussuomalaisten ajama politiikka oikeudenmukaista tai järkevää” (s. 10). Samaan aikaan kuitenkin lähes joka sivulta löytyy läpeensä asenteellista retoriikkaa. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa perussuomalaisten ympäristöpolitiikkaa käsittelevä luku, joka on jo nimettykin ”Ympäristömyrkyksi” ja joka päättyy seuraavaan johtopäätökseen: ”Perussuomalaiset tarjoaa ympäristöpoliittisena ydinviestinään, että suomalaisten ei tarvitse tehdä päästöilleen mitään. Se sopii hyvin ihmiselle, joka on epävarma itsestään ja kokee olevansa muita huonompi ympäristöasioiden suhteen”. (s. 154).

En koe millään lailla sinänsä ongelmallisena sitä, että perussuomalaisia haukutaan. Heidän ajamastaan politiikasta on vaikea löytää juuri mitään hyvää sanottavaa, ja Marttisen psykologisoinnit perussuomalaisten mielenmaisemasta pitävät varmasti usein paikkansa. Perussuomalaisuus koetaan yleensäkin tietyllä tapaa nolona; käytännössä jokainen tuttavani, jonka näkemykset ovat selkeästi kallellaan perussuomalaiseen suuntaan, katsoo aiheelliseksi erikseen korostaa, että eihän tässä kuitenkaan mitään perussuomalaisia olla. Ongelmallista Marttisen teoksessa on nimenomaan se, että teoksen motivaatio ja sisältö esitetään enemmänkin tieteellisenä kuin poliittisena. Erityisen ikävää tästä tekee se, että julkisessa keskustelussa hyvin usein viitataan yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen niin voimakkaasti ideologisena, että ei voida puhua luotettavasta tieteellisestä tutkimuksesta ylipäätään. Tällaista mielikuvaa Marttisen teos on varmasti omiaan vahvistamaan, vaikka se on itse asiassa kaukana varsinaisesta yhteiskuntatieteestä.

Vaikka ”Mikä perussuomalaisia vaivaa?” pyrkii varmasti vilpittömästi luomaan vuoropuhelua ”poliittisten kuplien” välille, se tuntuu tosiasiassa pikemminkin pönkittävän niitä. On vaikea nähdä, kenelle teos itse asiassa on tarkoitettu. Ansioituneesta tieteellisestä tutkimuksesta se on kaukana ja vielä vähemmän se lupauksistaan huolimatta kykenee luomaan vuoropuhelua. Kukaan perussuomalainen tai lähelläkään perussuomalaista mielenmaisemaa oleva henkilö tuskin sylkeekään teokseen päin. Tietyntyyppinen yhteiskunnalliselta ymmärrykseltään pinnallinen liberaali lukija varmasti taas kokee sen nokkelana ja oikeellisena. Näin ollen Marttinen lähinnä ruokkii sitä vastakkainasettelua, jota hän nimellisesti pyrkii purkamaan.

Hieman paremmille jäljille päästään aivan hetkeksi vasta kirjan loppupuolella. Marttinen painottaa, että perussuomalaiset ovat sentään olennaisesti samalla tavalla ihmisiä kuin kaikki muutkin ja tähdentää, että henkilökohtaisessa kanssakäymisessä heitä tulisi pyrkiä ymmärtämään, vaikka ei hyväksyisi lainkaan useimpia heidän poliittisia ideoitaan:

”Tuleeko sinulle kiusaus syyttää ulkoisia tekijöitä, kun koet alemmuutta? Sinulla ei ole ollut aikaa kehittää itseäsi, ja mahdollisuudet siihen ovat olleet huonot, ehkä perhetilanteesi, työtilanteesi, rahatilanteesi tai asuinpaikkasi takia. Olosuhteita kohtaan on hankala katkeroitua, joten katkeruudella on tapana kulminoitua ihmisiin. Mitä jos alemmuudentunteesi olisikin jatkuvaa? Miten se vaikuttaisi siihen, miten suhtaudut muihin ihmisiin? Olisiko välillä piristävää nähdä, että muilla menee huonommin?” (s. 296).

Toki tämänkaltainen psykologisointi voidaan nähdä alentuvana. Sitä se onkin, mikäli ajatellaan, että jokaisella on samanlaiset mahdollisuudet menestyä taloudellisesti tai ymmärtää yhteiskunnallista todellisuutta sekä reflektoida omia näkemyksiä ja tunteita. Näin ei luonnollisesti kuitenkaan ole, vaan oikeistopopulistiset näkemykset syntyvät ja leviävät monessa suhteessa täysin ennustettavilla tavoilla. Yksilöt tietysti poikkeavat aina toisistaan ja jokaisen on periaatteessa mahdollista välttää perussuomalaiselle ajattelulle ominaiset sudenkuopat. Sosiaalipsykologiset lainalaisuudet pätevät kuitenkin aina yleisellä tasolla ja siten eri tavoin poljetuksi itsensä tuntevilla ihmisillä on taipumusta reagoida erilaisilla ennustettavilla tavoilla. Tämän tunnistamisessa ja koruttomassa käsittelyssä ei ole mitään alentuvaa, vaikka se kohderyhmästä voi sellaiselta tuntuakin; ainakin allekirjoittanut ymmärtää erinomaisesti, että omassakin menneisyydessäni on monta asiaa, joiden mennessä toisin olisin melkoisella varmuudella luiskahtanut useampaankin perussuomalaiselle ajattelulle ominaiseen loukkuun.

Marttinen ei kuitenkaan jatka kehittelyä pidemmälle esimerkiksi erilaisten perussuomalaisia äänestävien ryhmien erittelyyn ja äänestyskäyttätymisen syiden etsimiseen, vaan tyytyy loputtomaan tilastojen esittämiseen, jonka funktio tuntuu eniten olevan vain perussuomalaisille naljailu. Hyvin toteutettu teos perussuomalaisista odottaa edelleen tekijäänsä.

Olli Pitkänen

1Tietenkin perussuomalaisten näkemysten pitäminen itsestään selvästi väärinä ilman perusteluja olisi alentuvaa. Aiheeseen liittyvistä perustavista kysymyksistä kuten feminismistä, ilmastonmuutoksesta, talouspolitiikasta tai maahanmuutosta on Hamarassa kuitenkin kirjoitettu ja kirjoitetaan jatkossakin pidemmästi erikseen. Tässä tekstissä oletan, että vasemmistoa kohtaan kriittinenkin lukija on tyypillisesti samaa mieltä siitä, ettei perussuomalaisilla ole näihin kysymyksiin yleensä juuri kiinnostavaa sanottavaa.

Arvostelu: Men Who Hate Women (Laura Bates)

Kun puhutaan laajemmin antifeministisestä toiminnasta, sen negatiivista vaikutusta tasa-arvokehitykseen on vaikea liioitella. Tämä ”manosfääriksikin” kutsuttu internet-pohjainen löyhä ”yhteisö” on käytännössä vallannut suurelta osin feministisiä teemoja koskevan diskurssin nettimaailmassa ja näin ollen onnistunut saamaan oman propagandansa näyttämään valtavirtaiselta terveen järjen vaihtoehdolta koskien feminismiä.

Laura Batesin Men Who Hate Women on teos, joka on paitsi teemoiltaan ajankohtainen myös minulle henkilökohtaisesti kiinnostava. Kuten toin ilmi Timo Hännikäisen teoksen Ilman arvostelussani, oma suhteeni naisiin on ollut kaikkea muuta kuin ongelmaton. Bates erittelee useita, monessa mielessä toisilleen vastakkaisiakin antifeminismin muotoja, jotka tavanomaisemmin typistetään yksinkertaisesti ”naisvihan” alle. Siinä missä itsestään selvänä otetusta feministisestä lähtökohdasta näitä ilmiöitä kohtaan koettu vastenmielisyys, niiden mittakaava ja kaikkialla näkyvät käytännön seuraukset sekä täysin vääristellyt ja vihamieliset näkemykset feminismistä eivät varmasti ole omiaan herättämään halua pidemmälle vietyyn erittelyyn ja ymmärtämiseen, sellaiselle olisi kuitenkin useasta eri syystä tarvetta. Tähän tehtävään Batesin teos on erinomainen aloituspuheenvuoro.

Kuten Bates osoittaa vakuuttavasti, MeToo-kampanjan herättämän huomion jälkeen erilaiset antifeministiset voimat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti samalla kun niiden suosio perustuu paljolti siihen, että ne ovat onnistuneesti levittäneet mielikuvaa ”feminismin menemisestä liian pitkälle”. Tätä ”backlash”-nimellä tunnettua ilmiötä on dokumentoitu jo pitkän aikaa feminististen edistysaskelien jälkeen systemaattisesti  tapahtuvana ilmiönä1. Kuten monessa muussakin asiassa, uutta on kuitenkin internetin keskeinen asema, joka historiallisesti nuorena ilmiönä on vielä verraten huonosti tunnettu etenkin tutkimuksellisesta näkökulmasta. Batesin teoksessa käsitellään eritellen käytännössä kaikki keskeiset antifeministiset virtaukset, jotka ovat huomionarvoisia nykyisellä “informaatioaikakaudella” (incel-aate, Men Going Their Own Way, Pick-Up -pelimiehet, Miesten oikeus -aktivistit jne.). Kaikkia näitä sisäisestikin moninaisia ryhmiä yhdistävänä tekijänä toimii oikeastaan vain naisten tai ainakin feministien typistäminen yhdeksi homogeeniseksi kategoriaksi, johon liitetään tavalla tai toisella lähinnä negatiivisia piirteitä, sekä internetin hyödyntäminen äärimmäisen tehokkaalla tavalla propagandan levittämisessä.

Heti ensimmäisessä incel-ideologiaa2 käsittelevässä luvussa Bates nostaa esille tärkeän havainnon, jota en esimerkiksi itse ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Kun puhutaan terrorismista, nimenomaisesti naisiin kohdistuvista terrori-iskuista ei puhuta koskaan siitä huolimatta, että ilmiö on kiistatta olemassa. Bates listaa vuodesta 2009 alkaen lukuisia joukkosurmia, joissa tekijä on todistetusti perustellut tekoaan incel-ideologialla (s. 42-48). Ainoastaan yhdessä kanadalaisessa tapauksessa media ja viranomaiset ovat yhdistäneet teon terroriin. Tekojen vakavuudesta tämä ei ole kiinni; siinä missä islamistinen terrori hallitsee ylivoimaisesti mielikuvaa siitä, mistä terrorissa on kyse, myös esimerkiksi ympäristöaate on hyvin edustettuna niin ihmisten mielikuvissa kuin virallisissa raporteissa. Näin siitä huolimatta, että noin 15 vuoden aikavälillä ympäristöaktivismi ei ole vaatinut yhtäkään kuolonuhria samalla kun incel-miesten iskuissa on menehtynyt kymmeniä ihmisiä (s. 303).

Jos varsinaiset naisvihaan liittyvät terrori-iskut ovatkin terrorin kentän kokonaisuudessa verraten marginaalisia, ne ovat luonnollisesti vain jäävuoren äärimmäinen huippu. Naisiin kohdistuva väkivalta, joka tapahtuu tyypillisesti kotona neljän seinän sisällä, on paljon luultua yleisempää ja edelleen hyvin usein vähäteltyä ja kiistettyä (s. 181). Vaikka perheväkivallassa ei ole kyse terrorismista, sen motivaatio on usein samankaltainen misogyynisten terrori-iskujen kanssa. Lisäksi pitkälti internetin erilaisilta palstoilta lähtöisin olevat erilaiset misogyyniset ajatusmallit ovat Batesin mukaan levinneet aina politiikan ja bisnesmaailman huipulle asti. Jopa Men Going Their Own Way – miesten yhteisö, jonka ideana on elää mahdollisimman riippumatta naisista – on vaikuttanut aktiivisen negatiivisella tavalla naisten urakehitykseen (puhumattakaan tietenkin siitä, mitä tällainen ajatusmalli aiheuttaa sen omaksuneille miehille, jotka usein tosiasiassa kaipaisivat ennen kaikkea onnistunutta romanttista suhdetta). Bates tuo esille, kuinka useat vaikutusvaltaiset miehet bisnesmaailmassa ovat kyseisen yhteisön inspiroimana kieltäytyneet illallisista naispuolisten bisneskontaktien kanssa koska he pelkäävät, että kyseiset naiset voivat nostaa aiheettomia syytteitä seksuaalisesta häirinnästä. Joissain tapauksissa tällainen pelko voi olla vilpitön, mutta useimmiten on tietenkin tosiasiassa kyse tietoisesta tai tiedostamattomasta halusta estää naisia etenemästä urallaan (on sanomattakin selvää, että näissä tapauksissa mies on poikkeuksetta ollut naista korkeammassa asemassa).3

Kun puhutaan laajemmin antifeministisestä toiminnasta, sen negatiivista vaikutusta tasa-arvokehitykseen on vaikea liioitella. Tämä ”manosfääriksikin” kutsuttu internet-pohjainen löyhä ”yhteisö” on käytännössä vallannut suurelta osin feministisiä teemoja koskevan diskurssin nettimaailmassa ja näin ollen onnistunut saamaan oman propagandansa näyttämään valtavirtaiselta terveen järjen vaihtoehdolta koskien feminismiä. Jokainen voi itse testata Batesin melko hälyttävän havainnon: Kun kirjoitat esimerkiksi Youtuben tai Googlen hakukenttään ”feminism” tai ”what is feminism”, löydät ehkä ensimmäisenä enemmän tai vähemmän asiallisen ja asiantuntevan esityksen aiheesta, mutta välittömästi tämän jälkeen törmäät valtavaan määrään manosfääriin kuuluvaa tai sen rajoilla liikkuvaa voimakkaan asenteellista ja usein tiettyjä samoja ”vaihtoehtoisia faktoja” esimerkiksi raiskaustilastoista toistavaa materiaalia. Erityisesti Youtuben algoritmi imee välittömästi tähän vaihtoehtoiseen todellisuuteen ja näyttää sen lisäksi korkeintaan aidosti kehnoa tai antifeministisestä tulokulmasta sellaiseksi automaattisesti näyttäytyvää feminististä sisältöä, joka on manosfäärissä päätynyt maalituksen kohteeksi. Lopputuloksena erityisesti nuoret miehet päätyvät pitämään Jordan Petersonin kaltaisia hahmoja ”kahden ääripään” välisenä tolkun äänenä ilman, että taustalla on välttämättä lähtökohtaisesti erityisen voimakasta asenteellisuutta.

Jotain toki jää aina kaipaamaankin kaikilta teoksilta. Vaikka Bates tiedostaa hyvin, että naisvihan eri muotojen täsmällisempi ymmärtäminen kaipaisi miesten keskinäisen valtadynamiikan tarkempaa analyysiä, hän ei lopulta mene kovin syvälle tähän suuntaan ilmiöiden ymmärtämisessä. Teoksessa on myös amerikkalaiselle tyylille ominainen hieman julistava sävy ja erityisesti heti kaksi ensimmäistä sivua ovat omiaan karkottamaan lukijat, jotka eivät entuudestaan suhtaudu tulokulmaan myötämielisesti. Joitain jatkokysymyksiä, joita itselleni teoksen pohjalta nousi mieleen (osaa näistä toki sivutaan teoksessa), ovat esimerkiksi: Miksi juuri seksistä on muodostunut keskeinen pakkomielle, joka yhdistää erilaisia naisvihan muotoja ja johon liittyen naisia pyritään alistamaan? Miksei jokin muu vallankäytön/väkivallan muoto? Onko naisten asema tässä kokonaisuudessa puhtaasti passiivinen uhri vai onko löydettävissä naisten käyttäytymisestä löydettävissä systemaattisia piirteitä, jotka tavalla tai toisella ylläpitävät alistamisen kierrettä? Mistä monien miesten aggressio naisia kohtaan alun alkaen syntyy? Millaisia miesten väliset hierarkiat täsmälleen ottaen ovat, miten niitä ylläpidetään, ja miten ne liittyvät erilaisiin naisvihan muotoihin? Miten naisten keskinäiset valtahierarkiat liittyvät asetelmaan? Kuinka luokka-asema vaikuttaa naisvihan eri muotoihin? 

On tietenkin ymmärrettävää, että käytännön feminismin näkökulmasta nämä kysymykset näyttäytyvät toissijaisina, osa niistä jopa potentiaalisesti vaarallisina. Erityisesti naisten omaa toimintaa koskeva kysymys on tosiaankin jopa tarkoittamatta hyvin helppo kääntää oikeuttamaan seksistisiä asenteita. Ylipäänsä koko ”miesaktivismi” skene on toistaiseksi perustunut hyvin pitkälti juuri tällaiselle agendalle. Onko esimerkiksi suomalainen Miesten Tasa-Arvo Ry ehdottanut yhtäkään toimintamuotoa, jossa miehet itse lähtisivät aktiivisesti ja konkreettisesti työskentelemään miehiin kohdistuvien tasa-arvo-ongelmien kanssa? Sinänsä aitoja miesten tasa-arvo-ongelmia käytetään sen sijaan yksinomaan feministien mustamaalaamiseen, vaikka useimmiten feministien ajamat tavoitteet vaikuttaisivat positiivisesti myös eri tavoin huono-osaisten miesten asemaan. 

Yhteiskunnallinen ilmapiiri ei todellakaan ole tilanteessa, jossa ”perustason” feministiset argumentit voidaan olettaa yleisesti ymmärretyiksi ja täten voitaisiin kokonaisuudessaan siirtyä täsmällisempiin sekä syvällisempiin kysymyksiin. Bates osoittaa teoksessaan, että monet edistysaskeleet ovat aivan viime vuosina päinvastoin ottaneet jyrkkää takapakkia. Tästä huolimatta uskon, että pitkässä juoksussa myös feminismin kanssa suuressa linjassa yhtä pitävä miesnäkökulmainen spesifien feminististen ajatusten kritiikki on perusteltua. On sanomattakin selvää, ettei tällaisen tehtävän toteuttamista tule odottaa ensisijaisesti feministinaisilta, vaan itse kunkin näihin teemoihin läheisyyttä kokevan miehen tulee itse tarttua toimeen. Suomessa Miessakit-yhteisö on tehnyt arvokasta käytännön työtä miesten kohtaamien erilaisten ongelmien kanssa, mutta varsinaisesti miesnäkökulmainen teoreettisempi lähestymistapa on myös kansainvälisesti melko lapsenkengissä. Pitää varmasti paikkansa, että osa feministeistä voi ylireagoida ja väärintulkita tällaista tulokulmaa, mutta huomattavasti suurempi haaste on se, että vain verraten pieni osa miehistä kykenee, haluaa ja jaksaa perehtyä ongelmakenttään ja alkaa tehdä työtä sen vaatimalla tavalla.

Olli Pitkänen

1 Aiheesta melko kattavasti ks. esim. Susan Faludin Backlash.
2 Incel on lyhenne ”involuntary celibatesta”. Alun perin Alana -nimellä tunnetun biseksuaalin naisen aloittama internet-yhteisö, jossa keskusteltiin toisia tukevassa hengessä epäonnisuudesta seksuaalisissa ja romanttisissa suhteissa. Nykyään lähes yksinomaan miehistä koostuva avoimen naisvihamielinen yhteisö, johon liittyy erilaisia liioiteltuja ja jopa salaliittoteoriamaisia piirteitä oletetusta naisten ylivallasta yhteiskunnassa ja erityisesti parinvalinnassa.
3 Yksi kaikkia antifeminismin muotoja yhdistävä tekijä on tietenkin vainoharhainen käsitys siitä, että nyt kun laajamittainen kaikki yhteiskuntakerrokset kattava pääasiassa naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä on erityisesti MeToo-kampanjan johdosta tullut jossain määrin yleisesti tunnustetuksi ilmiöksi, olisi keskivertomiehellä merkittäväkin riski joutua perättömän ilmiannon kohteeksi. Tällä pelolla on tietty tunnepohjainen perusta, jonka pystyn hyvin itsekin ymmärtämään, mutta kuten Bates osoittaa, jopa enemmistö naisista on joskus kokenut seksuaalista häirintää siinä missä taas murto-osa seksuaalisesta häirinnästä tehdyistä rikosilmoituksista on johtanut syytteeseen ja edelleen murto-osa syytteistä tuomioon. Väärät ilmiannot taas ovat olleet erittäin harvinaisia.

Arvostelu: Pyhä Eurooppa (Aki Cederberg)

Teos on kieltämättä melko nihkeä kommentoitava vasemmistolaisesta näkökulmasta, vaikka sen lähtökohta on kiinnostava ja se on joiltain osin myös laadukkaasti toteutettu. Yhtäältä se on huomionarvoinen erilaisten eurooppalaisten henkisten perinteiden kuvaamisessa ja toisaalta toteutettu visuaalisesti laadukkaasti niin painojäljen kuin runsaiden valokuvien puolesta. Toisaalta teoksessa on kaksi suoranaisen rasittavaa piirrettä, jotka vetävät lukukokemuksen ainakin omalla kohdallani selkeästi pakkasen puolelle.

Aki Cederbergin Pyhä Eurooppa (Basam Books, 2021) on teos, josta keskiverto lukija ei välttämättä tule kuulleeksi. Toisaalta kyse ei todellakaan ole mistään syvimmän undergroundin kuriositeetistä; kun varasin teoksen pääkaupunkiseudun kirjastosta hyvän aikaa sen julkaisun jälkeen, siitä oli yhä yli 400 varausta ennen minua – enemmän kuin yhdenkään aiemmin varaamani teoksen kohdalla. Sen ensimmäinen painos myi nopeasti loppuun, mikä ei ole tavallista suomalaisessa asiakirjallisuudessa. Teos on laajalti noteerattu ja korkealle arvostettu suurimmassa osassa suomalaista äärioikeistoa ja sen liepeillä. Tällöin nostetaan myös toistuvasti esille, että teos on saanut verraten vähän huomiota valtamedioissa. Tämän on katsottu tyypillisesti johtuvan ”vasemmiston” (eli enemmänkin liberaalien) oletetusta halusta tukahduttaa kaikki ideat, jotka liittyvät mihinkään ikuiseen ja ”ihmistä suurempaan”. 

Teos on kieltämättä melko nihkeä kommentoitava vasemmistolaisesta näkökulmasta, vaikka sen lähtökohta on kiinnostava ja se on joiltain osin myös laadukkaasti toteutettu. Yhtäältä se on huomionarvoinen erilaisten eurooppalaisten henkisten perinteiden kuvaamisessa ja toisaalta toteutettu visuaalisesti laadukkaasti niin painojäljen kuin runsaiden valokuvien puolesta. Toisaalta teoksessa on kaksi suoranaisen rasittavaa piirrettä, jotka vetävät lukukokemuksen ainakin omalla kohdallani selkeästi pakkasen puolelle. Ensinnäkin Pyhä Eurooppa on lähes 500-sivuinen järkäle, joka toistaa itseään koko mitalta. Teoksen perusidea, matkakertomus useilta retkiltä eurooppalaisen niin ”pakanallisen” kuin hieman vaihtoehtoisemman kristillisen uskonnollisuuden merkittäville paikoille, on sinänsä erinomainen ja näyttävällä kuvamateriaalilla ryyditetty. Se alkaa kuitenkin hyvin nopeasti toistaa itseään. Kuten eräs Good Reads -kommentoija hyvin tiivistää: ”Pääosa teoksesta on kuitenkin puuduttavaa toistoa ja tahatonta komiikkaa. Lähes joka aukeamalla juomasarvia nostellaan, uhrimaljoja kaadellaan ja pyhiä runoja lausutaan.”

Toinen rasittava piirre taas on tahattoman komiikan puolelle menevä ideologinen paatos. Vaikka Cederberg pyrkii pitämään teoksensa omien sanojensa mukaan irti politiikasta, sen sävy on tosiasiassa poliittisesti rasittavan julistava samanaikaisessa elitismissään ja tosiallisesti erittäin kapeassa ja marginaalisessa teoriapohjassaan. Niin sanotun traditionalismin pahimpien kliseiden mukaisesti nykymaailmaa halveksutaan, melkein kaikki siinä on hengetöntä, eurooppalaiset ovat kadottaneet juurensa, ja kaikkialla näkyy samaan aikaan sekä liian rahvasta junttiutta että ”tosielämästä” kirjoittajan mukaan irrottautunutta vääränlaista sivistystä (feminismi, nykyaikainen vasemmistolaisuus ja ylipäätään moderni idea ihmisten tasa-arvosta). Itsensä selittävänä esimerkkinä toimikoon vaikkapa seuraava katkelma:

”Ja kun modernit kuvitelmat ja valheelliset ajatusmallit kaatuvat, ne [pohjoiset jumalat] nousevat esiin ja ilmentyvät ihmisten maailmaa ravistelevina voimanpurkauksina. Vanhat jumalat uinuvat, mutta mikään nukkuva ei uinu ikuisesti. Kun yritys toisensa jälkeen pyrkii tekemään pohjoiset kansat osattomiksi ja riistämään heiltä pyhän maailmansa, kun moderni maailma muuttuu yhä ontommaksi ja sieluttomammaksi, vanhat jumalat heräävät. Silloin sodanjumala Odin astuu kohti paikkaansa kansan sisimmässä. Ja silloin Thor syöksee maahan rakeita ja ukkosta ja tuhoaa säälimättä jumalattoman roskaväen – aikamme todelliset jättiläiset ja kaaoksen voimat – joka on asettunut hänen väkeään vastaan.” (s. 31)

On melko toissijaista, antaako kirjoittaja harkitun koirapillikutsun vasemmistoa ja maahanmuuttajia vihaavalle äärioikeistolle, vai uskooko hän todella yllä olevan täysin epämääräisen ja miltei absurdin vastakkainasettelun tähdellisyyteen. Joka tapauksessa teos on täynnä vastaavaa paikallaan junnaavaa örinää. Jos kirjoittaja todella omaisi kohtuullisen sivistyksen erilaisista ajatteluperinteistä (lähinnä C.G. Jungin, Mircea Eliaden ja Julius Evolan kaltaisten marginaalisten hahmojen sijaan) ja puolustaisi matkakertomuksensa lomassa konservatiivista ja hengellistä maailmankuvaa täsmällisesti epämääräisten viholliskuvien sijaan, olisi lukukokemus ollut mittaamattomasti miellyttävämpi. Sen sijaan teoksesta paistaa läpi samaan aikaan halveksunta sitä kansanosaa kohtaan, jonka voisi perustellusti väittää autenttisimmin elävän enemmän esikäsitteellisestä kokemuksesta kuin moderneista teorioista sekä tosiasiallinen sivistymättömyys erilaisista teoriaperinteistä ja ylipäätään siitä kuuluisasta ”modernista maailmanmenosta”. Omalla kohdallani Pyhä Eurooppa oli erityisen suuri pettymys siksi, että tietyltä kaikkein ytimellisimmältä osin itse asiassa jaan kirjoittajan huolen. 

Pystyn mielestäni kohtuullisesti ymmärtämään myös erilaisia ateistisia maailmankuvia, mutta henkilökohtaisesti ajattelen Cederbergin tavoin, että ihminen on pohjimmiltaan uskonnollinen olento ja että nykyään tällaisen näkemyksen toteaminen ääneen herättää usein lähinnä huvittuneisuutta. Voin sinänsä allekirjoittaa täysin esimerkiksi seuraavan katkelman:

”Mistä kertoo, etteivät nämä myyttiset teemat enää kiinnosta nykyihmistä? Olen kuullut sanottavan, että myyttiset tarinat ovat ’aikansa eläneitä’ ja myyttinen taide ’lapsellista ja naiivia’. Nykyihmistä ei kosketa mikään suora eikä sankarillinen, hän on kadottanut yhteytensä mytopoeettiseen todellisuuteen – ehkä hän ajattelee kehittyneensä sen yläpuolelle. Kuitenkin myytit kertovat ajatonta totuutta ja puhuvat kaipuusta aina olleeseen – ne ilmaisevat todellisen ihmisen tarinan, jota ilman hän on auttamattomasti eksyksissä.” (s. 168)

Kuitenkin monet sanavalinnat jo tässäkin katkelmassa jättävät toivomisen varaa. Ilmaisut kuten ”todellinen ihminen” korostavat sellaisia puolia hengellisyydestä, jotka vähintäänkin muuttuvat helposti ongelmallisiksi. Erityisesti Cederbergin tapa asettaa tämänkaltainen tulkinta henkisyydestä vastakkaiseksi ”modernille materialismille” ei käytännössä johda mihinkään positiiviseen. Mikäli onkin totta, että monet ihmiset ovat kadottaneet yhteyden johonkin olennaiseen, uutta aitoa yhteyttä Jumalaan, luontoon, miten kukakin asian haluaa käsitteellistää, ei ole mahdollista löytää haukkumalla demokratiaa, tasa-arvoa ja feminismiä, sillä mikään näistä ei ole millään yksiselitteisellä tavalla henkisyydelle vastakkaista. Tämänkaltaiset syvät kulttuuriset muutokset tapahtuvat vain sisäsyntyisen, spontaanin, eri ihmisryhmien yhteyttä korostavan, useimmiten hyvin hitaan prosessin kautta. Henkilökohtaisesti en ylipäätään asettaisi henkisyyttä ja ateismia toistensa täydellisiksi vastakohdiksi, vaan useimmiten pyrkisin esimerkiksi pahamaineiseen kriittisen teorian koulukuntaan lukeutuvan Erich Frommin tavoin korostamaan niitä asioita, mitkä näinkin päinvastaisissa maailmankuvissa voivat olla yhteisiä, kuten ihmisen sekä parhaiden että pahimpien kykyjen pohtiminen, mytologisen kuvaston elinvoiman ja puhuttelevuuden arvostus ja ylipäätään olemassaolon mysteerin edessä hiljentyminen.

Käsitelläkseen uskottavasti niin laajaa ja syvällistä tematiikkaa kuin Cederberg on valinnut hänen tulisi ”modernin materialismin” kaltaisten olkiukkojen sijaan tehdä edes jonkinlaisia täsmällisempiä erotteluja kritiikissään. Kapitalistisen talousjärjestelmän, nykyaikaisen tasa-arvon idean, feminismin eri muotojen tai vaikkapa modernin luontokäsityksen välillä on tietenkin erilaisia yhteyksiä, mutta näin laajojen, erilaisten ja sisäisestikin moninaisten ideoiden ymppääminen yhdeksi monoliittiseksi möröksi ei palvele mitään rakentavaa tarkoitusta. Lisäksi Cederberg useassa kohtaa väheksyy ”uuspakanallisuuden” ja ”esoterian” kaltaisia henkisyyden muotoja, vaikka jää täysin epäselväksi, miten hänen omat näkemyksensä täsmälleen ottaen eroavat näistä nimikkeistä. Cederbergin ottaessa täysin annettuna vaikkapa C.G. Jungilta peräisin olevan ”synkronisiteetin” käsitteen syntyy vaikutelma pikemminkin vaihtoehtoisen henkisyyden erittäin hajanaisen kentän sisäisestä pikkumaisesta nokittelusta kuin asiantuntevasta erilaisia maailmankuvia vertailevasta otteesta. Vaihtoehtoisesti Pyhä Eurooppa voisi olla puhtaasti ”vain” matkapäiväkirja. Laajuutensa ja vaivannäkönsä puolesta se olisi tällöinkin tavoin varsin kunnioitettava, itse asiassa lopputulostaan paljon parempi.

Olli Pitkänen

Arvostelu: Miksi Marx oli oikeassa (Terry Eagleton)

Eagleton ehdottomasti onnistuu jauhottamaan kaikki stereotyyppisimmät kritiikit, usein jopa osoittaen, että kritiikin esittäjän tulokulma on itse asiassa lähempänä luuloteltua ”marxilaisuutta” kuin Marxin varsinaiset näkemykset. Projektio on tunnetusti vahva psykososiaalinen voima.

Liken julkaisema, Tuomas Nevanlinnan kääntämä Miksi Marx oli oikeassa on tullut usein vastaan, kun vasemmistolaiset suosittelevat teoksia, joista aloittaa Marxiin perehtyminen. Marxin suhteen kohtuullisen ummikkona voin hyvin liittyä suosittelijoiden joukkoon.

Huolimatta siitä, että samaistun ehdottomasti enemmän poliittiseen vasemmistoon kuin oikeistoon, olen useimpien ihmisten tavoin kokenut tiettyjä ennakkoluuloja sellaiseen vasemmistolaisuuteen, jossa vaaditaan erittäin perustavanlaatuisia muutoksia nykytilanteeseen. Tiedostettuani, kuinka paljon nämä ennakkoluulot pohjasivat yksinkertaiseen tietämättömyyteen, omaan psykososiaaliseen taustaani sekä ennen kaikkea ympäröivän kulttuurin narratiiveihin, olen ainakin yrittänyt parhaani mukaan suhtautua radikaaleihinkin ideoihin avoimesti. Tästä huolimatta lienee tosiasia, kuten Nevanlinna teoksen jälkisanoissa tuo esille, että jotkut marxilaiset ovat tehneet marxilaisuudesta totaalisen maailmankuvan, joka pyrkii selittämään käytännössä kaiken, eikä siedä lainkaan kritiikkiä. Tällaisista huolista pääsin tämän teoksen kohdalla välittömästi, kun Eagleton (s.7) sanoo heti johdannon alussa, ettei hän kuulu ”siihen vasemmistolaisten heimoon, joka julistaa hurskaasti kaiken olevan kritisoitavissa ja joka kuitenkin luiskahtaa vihamieliseen hiljaisuuteen, kun pyydetään mainitsemaan kolme ensisijaisinta kriittistä huomautusta Marxia vastaan”.

Perehtyessäni väitöskirjani yhteydessä noin kymmenen vuotta sitten Eagletonin teokseen On Evil, huomasin, ettei hän ole erityisen analyyttinen kirjoittaja. Ensisijaisesti kirjallisuuskriitikkona tunnettu Eagleton on niitä vähemmistöön kuuluvia akateemisia ajattelijoita, jotka asettavat sujuvan ajatuksenjuoksun ja kokonaisvaltaisuuden täsmällisyyden edelle. Välillä Eagleton tykittelee hieman tarpeettomankin railakkaasti mutkia oikoen. Esimerkiksi puolustaessaan marxilaisuutta ”postmodernismia” vastaan hän väittää, että postmodernismilla on ”järjetön ennakkoluulo luontoa ja biologiaa kohtaan […] koska se luulee kaiken puheen luonnoista olevan vain tapa kieltää muutoksen olemassaolo” ja että ”postmodernismi on taipuvainen pitämään kaikkea muutosta myönteisenä ja kaikkea pysyvyyttä kielteisenä” (s. 93). Tämän kaltaiseen retoriikkaan törmää tyypillisesti äärioikeistoon kallellaan olevien älyllisten helppoheikkien tekstissä, tosin sillä erolla, että he tapaavat täysin ristiriitaisesti samaistaa marxilaisuuden ja niin sanotun postmodernin ajattelun. Eagletonilla homma pysyy kuitenkin jollain lailla näpissä, ja mielestäni on erittäin virkistävääkin, kun yleisesti ottaen uskottava ajattelija roiskii isolla pensselillä. 

Teos koostuu kymmenestä klassisesta Marxin kritiikistä ja Eagletonin vastauksista niihin. Eagleton ehdottomasti onnistuu jauhottamaan kaikki stereotyyppisimmät kritiikit, usein jopa osoittaen, että kritiikin esittäjän tulokulma on itse asiassa lähempänä luuloteltua ”marxilaisuutta” kuin Marxin varsinaiset näkemykset. Projektio on tunnetusti vahva psykososiaalinen voima. Hyvänä esimerkkinä toimii kenties kaikkein useimmin kuultu ja kaikkein murskaavimpana pidetty marxilaisuuden kritiikki, jonka mukaan ”hedelmistään puu tunnetaan”. Väite on siis, että missä marxilaisuutta on koskaan pyritty toteuttamaan käytännössä, tulokset ovat aina olleet katastrofaalisia. Mitään kommunistista unelmaa ei tietenkään ole kyetty missään saavuttamaan, mutta lukuun ottamatta ilmeisimpiä esimerkkejä päinvastaisesta (Stalin, Mao, Pol Pot), suuri osa kansalaisista on itse asiassa useissa tapauksissa pitänyt kommunistista hallintoa paljon parempana kuin sen hajottua voimaan tullutta tavanomaista talousliberalismia. Kun otetaan esille myös rasismin ja sosiaalidarwinismin kaltaiset yleisesti syystä paheksutut ilmiöt, jotka tyypillisesti assosioidaan ”totalitaristisiin” järjestelmiin, on olennaista tiedostaa, että nämä ilmiöt ovat modernissa tuhoisassa mittakaavassaan syntyneet nykyään annettuna otetun liberalismin myötä, eivät suinkaan ilmeisellä tavalla totalitaaristen aatteiden kuten natsismin ja stalinismin myötä. Erityisen kiinnostava on Eagletonin väite, jonka mukaan Stalinin valtaannousu ja siihen liittyvät kehityskulut ovat itse asiassa ymmärrettävissä ainoastaan marxilaisen teorian pohjalta.

Miksi Marx oli oikeassa on suositeltavissa kenelle tahansa suuren mittakaavan poliittisista kysymyksistä avoimesti kiinnostuneelle ihmiselle. Hieman enemmän systemaattisuutta Eagletonilta tosin voisi toivoa; teksti rönsyää sen verran paljon, että vaatii aavistuksen hyväntahtoisuutta lukijalta poimia kirjoittajan varsinainen argumentti kunkin kritiikin kohdalla. Ainakin minut teos inspiroi kuitenkin vihdoin tarttumaan Marxin Pääomaan, mikä tuskin tulee olemaan täyttä ajanhukkaa.

Olli Pitkänen

Arvostelu: Misantropian historia (Juri Nummelin)

Osa teoksen artikkeleista on hieman amatöörimäisellä otteella kirjoitettuja, eikä käsiteltäviä ajattelijoita ole aina selkeästi ymmärretty aivan ”oikein”. Kun kuitenkin unohtaa tyhjänpäiväisen nillittämisen, jokainen artikkeleista palvelee vähintään tyydyttävästi kokonaisuutta. Kattavuudesta toimittajaa ei ainakaan pääse arvostelemaan; mukaan on valikoitunut ideoita antiikista ja varhaisesta modernista alkaen aina nykyaikaisiin kouluammuskelijoihin ja 4chan-tyyppiseen kyynisyyteen.

Misantropia eli ihmisviha on käsitteenä melko epämääräinen, mutta kuitenkin sellainen, johon suurin osa pohdiskeluun taipuvaisista ihmisistä lienee joskus kokenut vetoa. Juri Nummelinin toimittama ja Savukeitaan julkaisema teos vuodelta 2013 käsittelee ensimmäisenä ja mahdollisesti edelleen ainoana edes jossain määrin systemaattisena teoksena tätä aihetta. Teosta voi syyttää epämääräisyydestä ja fokuksen puutteesta, mutta niin voi teoksen aihettakin. Misantropia on juuri sellainen aihe, jonka käsittely on elävän elämän kannalta ehdottoman tärkeää, mutta johon on vaikea saada rahoitusta filosofian tai aatehistoriankaan tutkimukseen. 

Osa teoksen artikkeleista on hieman amatöörimäisellä otteella kirjoitettuja, eikä käsiteltäviä ajattelijoita ole aina selkeästi ymmärretty aivan ”oikein”. Kun kuitenkin unohtaa tyhjänpäiväisen nillittämisen, jokainen artikkeleista palvelee vähintään tyydyttävästi kokonaisuutta. Kattavuudesta toimittajaa ei ainakaan pääse arvostelemaan; mukaan on valikoitunut ideoita antiikista ja varhaisesta modernista alkaen aina nykyaikaisiin kouluammuskelijoihin ja 4chan-tyyppiseen kyynisyyteen. Luonnollisesti käsittelyssä on filosofeja kuten Schopenhauer ja Nietzsche sekä filosofointiin taipuvia ajattelijoita, joita ei voi pitää varsinaisina filosofeina, kuten Markiisi de Sade, Yukio Mishima ja Emile Cioran. Toisaalta mukana on paljon tunnettuja tekijöitä eri taiteiden aloilta, esimerkiksi Kalervo Palsa ja August Strindberg. Black metal -alakulttuuri ja jopa dekkaritkin ovat päässeet mukaan. Voi kysyä, onko paletti jo liian laaja kuvatakseen enää yhtä ilmiötä, mutta huomioon ottaen misantropian käsitteen epämääräisyyden, ratkaisu on ainakin jossain määrin perusteltu.

Mitä misantropia sitten on? Teoksen johdannossa todetaan tästä monta olennaista seikkaa. Misantropia ei ole varsinainen aate, edes ristiriitainen aate. Toisaalta se ei ole myöskään pelkkä tunne, vaan sisältää aatteellisia elementtejä. Misantropia ei ole yksi ja sama tunne/aate kaikille, vaan pitää sisällään erilaisia keskenään ristiriitaisiakin muotoja. Misantropialla, siten kuin sen nykyään ymmärrämme, on olennaisesti jotain tekemistä myöhäismodernin korostuneen itsetietoisuuden ja hajaantuneen maailman kanssa, vaikka osa siihen luettavista piirteistä lienee yhtä vanhoja kuin ihminen. Misantropia ei koskaan ole täysin loogista, sillä joko ihmisvihaaja ei vihaakaan ihmisyyttä ylipäätään vaan ainoastaan sen joitakin puolia tai sitten ainoa looginen ratkaisu hänelle olisi itsemurha.

Kun elin omaa lapsuuttani ja teini-ikääni, misantropia oli ensimmäinen ”aate” johon samaistuin. On paljon kertovaa, että minun on hyvin vaikea tavoittaa täysin silloista mielentilaani, sillä se ei yksinkertaisesti ollut loogisesti yhdenmukainen, vaikka tuolloin se tuntui nimenomaan ensisijaisesti loogiselta; joltain, jota useimmat muut ihmiset eivät uskalla tai pysty ”ajattelemaan loppuun asti”. Tällöin puhutaan koko ihmislajiin ylipäätään kohdistuvasta ideasta. Jos jotain täsmällistä voidaan misantropiasta sanoa, uskoakseni mikään rajoitetumpaan joukkoon kohdistuva tunne tai aate ei voi olla misantropiaa, vaan tällöin kyse on esimerkiksi rasismista, seksismistä tai jonkinlaisesta antisosiaalisuuden muodosta. Misantropian ideaan liittyy ihmisyys sinänsä, vaikka käsitteeseen usein törmää vielä epämääräisemmässä muodossaan jonkinlaisen yleisen vihamielisyyden tai immoralismin merkityksessä.

Misantropialla on erilaisia vivahteita riippuen yksilöstä ja hänen ajatusmaailmastaan. Teokselta voisi ehkä toivoa jonkinlaista analyysiä tai ryhmittelyä tässä mielessä. Nähdäkseni voisi karkeasti yleistää, että humanistisen ajattelun yhteydessä misantropia ilmenee nimenomaan koko ihmislajiin liittyvänä inhona tai vihamielisyytenä, kun taas lähtökohtaisesti anti-humanistisessa ajattelussa misantropiassa on enemmänkin kyse vain yksinkertaisesta inhimillisen heikkouden tai sellaisena nähdyn halveksunnasta. Ero on merkittävä moraalisilta ja poliittisilta implikaatioiltaan. Misantropiassa ensimmäisessä merkityksessä on kyse oikeastaan pettymisestä omiin sekä ihmiskunnan yleensä realisoimiin mahdollisuuksiin: kun ihmisillä eläimistä poiketen on mahdollisuus reflektoida tekojaan ja kehittyä sen pohjalta, samaan aikaan ihminen voi myös käyttää potentiaaliaan tuhoisiin ja itsekkäisiin tarkoituksiin. Misantropia tässä merkityksessä voi estää tehokkaasti minkäänlaisiin rakentaviin projekteihin ryhtymistä ja niihin sitoutumista tai ajaa äärimmillään jopa itsemurhaan, mutta sen pohjalla on kuitenkin humanistinen intentio. Jää yksilön välienselvittelyksi itsensä kanssa, kuinka päästä ihmisvihasta eroon tai ainakin estää sitä rampauttamasta omaa kokemista. Misantropiassa lähtökohtaisesti antisosiaalisuutena ei taas ole vasemmistolaisesta näkökulmasta alun alkaenkaan mitään rakentavaa. Tästä syystä misantropia tulee ymmärtää monisyisenä ilmiönä, johon tulee reagoida tilanteesta riippuen hyvin eri tavoin.

Olli Pitkänen

Kirja-arvostelu: Theodor Adorno – Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin

Ylipäätään Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin sisältää uskomattoman vähän mitään selvästi epäajankohtaista. Se on tarkka, tiivis ja helppolukuinen paketti useimmista keskeisistä oikeistoradikalismiin ja sen vastustamiseen liittyvistä teemoista edelleen tänä päivänä.

Theodor Adorno kuuluu kriittisen teorian eli niin sanotun Frankfurtin koulukunnan tunnetuimpiin nimiin, mutta suhteellisen harva yhteiskuntatieteiden ja akateemisen filosofian ulkopuolella on kuitenkaan lukenut hänen teoksiaan. Tähän on olemassa syynsä, sillä suurin osa Adornon teoksista on todella vaikeaselkoisia jopa kohtuullisen lukeneelle ihmiselle. Tunnustan, että en ymmärtänyt Adornon yhdessä Max Horkheimerin kirjoittamasta vaikutusvaltaisesta teoksesta Valistuksen dialektiikka juuri muuta kuin siitä yleisesti referoidut karvalakki-ideat. Tänä vuonna suomeksi käännetty Vastapainon julkaisema, alun perin vuonna 1967 pidetty luento Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin on kuitenkin täysin toista maata. Kyseessä on lyhyehkö, äärimmäisen selkeästi kirjoitettu, enemmänkin käytännön (meta)politiikkaan lukeutuva essee kuin pitkällinen tutkielma. Sitä voi suositella kenelle tahansa asiasta kiinnostuneelle, eikä se vaadi teknistä taustatietoa tai edes erityisen laajaa yleissivistystä. Adorno myöntää heti alkuunsa, ettei kirjoitus ole tarkoitettu kaikenkattavaksi teoriaksi uudesta oikeistoradikalismista, vaan kokoelmaksi huomioita joista kaikki emme ”ehkä ole niin tietoisia” (s. 7).

Alkuun Adorno tuo suhteellisen triviaalisti esille, että oikeistoradikalismi tarvitsee ainakin joitain yhteiskunnallisia ehtoja noustakseen. Keskeinen tällainen ehto Adornon mukaan on ”vallitseva pääoman keskittymisen tendenssi” (s. 8). 1900-luvun yhteiskuntatieteellinen tutkimus on usein tullut syytetyksi siitä, että se ylikorostaa sosiaalisten patologioiden taloudellisia syitä. Jo yhdessä tämän tulokulman kanssa Adorno tuo kuitenkin esille myös täysin toisenlaisia tekijöitä, jotka tekevät oikeistoradikalismia ymmärrettäväksi. Adornon mukaan esimerkiksi hyvin toimeentulevat ”ovat edelleen taipuvaisia vihaamaan sosialismia tai sitä, mitä he pitävät sosialismina” (s. 8). Suomessa, jonka sosiaalinen hyvinvointi on vuosikymmenien saatossa voittopuolisesti nimenomaan vasemmiston aikaansaamaa, on erityisen kiinnostavaa, kuinka jo Adornon aikaan enemmänkin mielikuva vasemmistosta kuin vasemmiston varsinaisen toiminta määräsi sen, miten vasemmistoon suhtaudutaan. Tämän hetken Suomessa jyrkkää puoluepoliittista vasemmistoa ei edes ole olemassa, mutta tästä huolimatta vihamielinen suhtautuminen vasemmistoon tuntuu vain lisääntyvän. Yksi olennainen syy tähän on luonnollisesti pelko oman aseman menettämisestä; vasemmisto kritisoi nykyjärjestelmää, ja ne, jotka ovat tämän järjestelmän voittajia, tai varsinkin ne, jotka pärjäävät mutta joiden asema on uhattuna, eivät tietenkään pidä kritiikistä.

Adornon kiinnostavimmat huomiot liittyvät kuitenkin vielä leimallisemmin psykologisiin kysymyksiin. Adorno katsoi jo 60-luvulla, että nationalismi on menettänyt merkitystään auttamatta globalisoituvassa maailmassa. Viimeistään tänä päivänä tämä on helppo allekirjoittaa. Kuten Adorno (s. 11) kuitenkin huomauttaa, nationalismin muuttuminen vanhanaikaiseksi ei suinkaan vähennä sen suosiota. Samaan tapaan kuin suurimmat noitavainot tapahtuivat vasta uuden ajan alussa keskiaikaisen teologian jo menetettyä suurimman osan voimastaan, nationalismi on tuhoisimmillaan vasta kun varsinainen nationalistinen ideologia on jo suurelta osin unohtunut (alun perinhän kyse oli valistuksen perintöön kuuluvasta humanistisesta opista). Adorno tuo esille kiinnostavan piirteen oikeistoradikalismin eräänlaisesta piilotetusta itsetuhoisuudesta. Esimerkiksi Hitler itse ”totesi jo varhain, että hän ampuu ennemmin kuulan kalloonsa kuin muuttaa politiikkaansa” (s. 28). Kuten tosiasiassa tuli käymäänkin.

Adornon mukaan tämä itsetuhoisuus kumpuaa oikeistoradikalismin irrationaalisesta, älyllisiä argumentteja halveksuvasta luonteesta. Oikeistoradikalismilla ”ei ole loppuun asti mietittyä teoriaa” (s. 33), vaan se palvoo viime kädessä raakaa voimaa itseään, eikä mitään hyvänä nähtyä, mitä tällä voimalla yritettäisiin saavuttaa. Tämä tekee ymmärrettävämmäksi, miksi oikeistoradikaalit suhtautuvat aina vähintäänkin epäluuloisesti ”intellektuelleihin”, jotka tietysti osoittavat oikeistoradikalismin konsistenttien ja rakentavien tavoitteiden puutteen. Kuten Volker Weiß huomauttaakin luentoon liitetyssä kommentaarissa (s. 77), kriittinen teoria on yhä edelleen oikeistoradikaalien mielissä kaiken mahdollisen ”rappiollisen” tiivistymä ja suoranainen salaliitto.

Adorno kuitenkin liittää liiaksi kaiken irrationaalisen ja ”irrationaalisen” nimenomaan oikeistoradikalismiin. Hänen mukaan jopa eksistenssifilosofia on lähtökohtaisesti potentiaalinen virike oikeistoradikalismiin (s. 34). Esimerkiksi jungilaisuus tai yleisemmin mikä tahansa ajatus ”ylirationaalisesta”, diskursiivisen ajattelun ylittävästä oivaltamisesta näyttäytyy Adornolle suorastaan protofasismina. Kaikki ”irrationaalinen” ei kuitenkaan ole välttämättä tuhoisaa, ja toisaalta Adornon kuvaama tuhoisa irrationaalisuus ei ole pelkästään oikeistoradikalismille ominainen piirre vaan sitä voi tavata myös radikaalin vasemmiston joistain ilmentymistä. Kuten Pauli Pylkkö on jossain todennut, Adorno tuntuu pelkäävään kaikkea, mikä ylittää järjen rajat, vaikka hän onkin tullut tunnetuksi juuri valistusrationalismin kritiikistä. Näyttäisi, että syystä tai toisesta Adorno kokee uhkaavana ja liittää äärioikeistoon minkä tahansa sellaisen kokemuksen irrationaalisesta, joka tällaisen ”irrationalismin” kannattajalle antaa elämään mielekkyyttä. Toki tällainen mielekkyyden kokemus voi perustua myös itsepetokselle, ja tästä Adornolla onkin paljon kiinnostavaa sanottavaa, erityisesti oikeistoradikalismiin liittyen. Adornon suurin vahvuus ja heikkous on hänen systemaattinen, kriittinen pessimisminsä, jossa parhaimmillaankin toivotaan lähinnä täydellisen perikadon välttämistä.

Ymmärrettävästi Adorno onkin heikoimmillaan tarjotessaan positiivisia ratkaisuja: ”Jos oikeistoradikalismia halutaan tosissaan vastustaa, on pyrittävä tuomaan esiin oikeistoradikaalin propagandan kohteena olevien ihmisten omat intressit. Tämä koskee erityisesti nuoria. Heille pitää tehdä selväksi, että oikeistoradikalismi tunkeutuu heidän yksityiselämäänsä ja puuttuu heidän elämäntapaansa.” (s. 28). Uskoakseni juuri tällaista tunkeutumista oikeistoradikalismista potentiaalisesti viehättyvät ihmiset kuitenkin juuri haluavat: että heidänkin elämäänsä puututaan ja ”hommat laitetaan järjestykseen”, ääritapauksessa jopa niin, että koko oman elämänsä joutuu uhraamaan. Tällainen on juuri olennainen osa sitä äärioikeiston irrationaalisuutta, josta Adornokin puhuu. Missä muussa kuin äärimuodossaan oman elämän uhraamisessa ”kansalle” yhdistyy yhtä täydellisesti autoritaarinen, tosiasialliseen kriittisyyteen kykenemätön ja sitä pelkäävä luonne, sekä irrationaalinen veto myyttisiin ideoihin, joita ”hedelmätön järki” ei kykene ymmärtämään? Oikeistoradikalismia tulee vastustaa useilla eri tavoilla, mutta itse luotan rationaalisia argumentteja enemmän pyrkimykseen tuoda oikeistoradikalismista viehättyneille epäsuorasti esille heidän kykenemättömyytensä rationaalisuuteen sellaisissa kysymyksissä, joissa he ajattelevat olevansa rationaalisia. Mikäli tämä onnistuu ja jonkinlainen itsereflektio käynnistyy, on mahdollista, että se johtaa myöhemmin koko oikeistoradikalismille luonteenomaisen tuhoisan irrationaalisuuden tunnistamiseen ja joko rakentavampiin mystiikan muotoihin tai rationalistiseen ajatteluun.

Luennossa ehkä hätkähdyttävintä on, kuinka vähän oikeistoradikalismi on lopulta muuttunut sitten vuoden 1967, ainakin mitä tulee useimpiin Adornon esittämiin huomioihin. Tänä päivänä yhä selkeämmin korostunut oikeistoradikalismin piirre on, ettei se ole avoimen antidemokraattista, vaan pikemminkin pyrkii esiintymään ”todellisen demokratian” äänitorvena. Adornon mukaan ”sen äänettömänä taustaoletuksena on aina ollut, että pohjimmiltaan kyse on vallankäytöstä, reflektoimattomasta toiminnasta ja lopulta ehdottomasta alistamisesta” (s. 41). Tämä näkyy käytännössä mitä selkeimmin ympäri Eurooppaa sekä Yhdysvalloissa, muusta maailmasta puhumattakaan. Missä tahansa oikeistoradikaalit ovat saaneet valtaa sananvapaus keppihevosenaan, he ovat käyttäneet sitä viimeaikaiseen poliittiseen historiaan nähden ennennäkemättömän häikäilemättömästi ja hiljentäneet nopeasti kriittisiä ääniä, erityisesti akateemikkoja ja lehdistöä.

Ylipäätään Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin sisältää uskomattoman vähän mitään selvästi epäajankohtaista. Se on tarkka, tiivis ja helppolukuinen paketti useimmista keskeisistä oikeistoradikalismiin ja sen vastustamiseen liittyvistä teemoista edelleen tänä päivänä. Vanhentuneelta Adornon näkemykset tuntuvat ainoastaan silloin, kun hän puhuu psykoanalyyttisin käsittein. Tämä ei johdu niinkään siitä, että psykoanalyysin keskeisimmät ideat olisivat vanhentuneita. Kuten Adorno huomauttaa, juuri ”näistä asioista puhuttaessa oikeistoradikaali herrasväki yhtäkkiä muuttuu kovin tieteelliseksi ja selittää, etteihän viittaaminen auktoriteettisidonnaiseen persoonallisuuteen ole todistettavissa vaaditulla tilastollisella tarkkuudella. He siis pyrkivät kieltämään elävän kokemuksen nurinkurisen positivismin keinoin” (s. 43). Adorno sitoo kuitenkin tavanomaisen avoimen psykologisen silmän havainnot nimenomaisesti freudilaiseen teoreettiseen viitekehykseen, millä on monia seurauksia. Olennaisimmin, irrationaalisuus sinänsä näyttäytyy tällöin yksinomaan taantumuksellisena voimana. Väittäisin Adornoa vastaan, että nimenomaan oikeanlainen ”irrationaalisuus” on tehokkain keino vastustaa oikeistoradikalismia, joka Adornonkin mukaan saa voimansa paljolti valistuksen rationalismin alulle panemista kehityskuluista. Kun pidättäydytään asteen verran vähemmän perustavissa filosofisissa kysymyksissä, Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin on käytännössä kaikille varauksetta suositeltava opus.

Olli Pitkänen

Kirja-arvostelu: Timo Hännikäinen: Ilman

Olen välillä törmännyt vasemmistolaisten tuttavieni taholta kummeksuntaan siitä, miksi luen Timo Hännikäisen teoksia. Itse asiassa olen tainnut lukea kaikki hänen teoksensa. Hännikäinen on erinomainen kirjoittaja ja huolimatta usein provokatiivisesta tyylistään ja joistain äärioikeistolle ominaisista harhaisuuksistaan hän esittää aika ajoin täysin vakavasti otettavia kriittisiä huomioita vasemmistosta. Lyhyesti sanottuna, Hännikäinen on suomalaisen äärioikeiston harvoja varsinaisesti luku- ja kirjoitustaitoisia henkilöitä. Tällaisena hän on myös yllättävän merkittävä mielipidevaikuttaja, minkä takia häntä on täysin perusteltua kommentoida ennakkoluulottomasti mutta kriittisesti.

Linjalleni uskollisena luin myös Hännikäisen viimeisimmän teoksen Pyhä yksinkertaisuus, joka käsittelee ”tarkoitus pyhittää keinot”- tyyppisen ajattelun historiaa. Tällä kertaa teosta voi pitää itse asiassa melko varauksetta hyvänä, jos kohta viimeisessä luvussa lähtee huolella lapasesta, kun Hännikäinen liittää muutamat mediassa esille nostetut MeToo-liikkeen ylilyönnit totalitaarisen kommunismin ilmianto- ja synnintunnustusseremonioihin. Voittopuolisesti positiivisesta kokemuksesta inspiroituneena otin työn alle uusintapainoksen alun perin 2009 ilmestyneestä teoksesta Ilman. Uusi painos on pidetty muuten ennallaan, mutta siihen on liitetty Hännikäisen lyhyt esipuhe sekä Tenho Kiiskisen täydellisen yhdentekevät ja rasittavat jälkisanat (ylipäätään Kiiskinen vaikuttaa lähinnä Hännikäiseltä ilman kirjallisia lahjoja tai kiinnostavia ideoita). Mikä teoksesta sitten tekee kiinnostavan? Ilman pitää sisällään kaksi suhteellisen erillistä tasoa: toisaalta se on deskriptiivinen ja hyvinkin henkilökohtainen kuvaus tietyntyyppisen miehen vastentahtoisesta selibaatista, toisaalta teos käsittelee liberalismin laajenemisesta seksuaalisuuden piiriin. Kummankin teeman pitäisi sinänsä olla melko varauksetta vasemmistolaista kiinnostavia, mutta luonnollisesti Hännikäinen sotkee palettia muullakin kuin maineellaan, joka itse asiassa oli vielä tämän teoksen julkaisun aikaan aivan siedettävä.

Sanotaan näin, että cis-miehestä poikkeava, seksuaalisuuden suhteen itsensä rampautetuksi kokeva henkilö ei helposti löydä paljoa kehuttavaa tästä teoksesta. Eivät varmasti löydä kaikki heteromiehetkään, mutta jos pystyy samaistumaan 90%:sti Hännikäisen kuvaukseen siitä, miltä vastentahtoinen selibaatti tuntuu sivistyneestä itsetietoisesta heteromiehestä, niin tilanne on todennäköisesti toinen. Esimerkiksi minulla, toisin kuin Hännikäisellä, joka sentään pääsi seksin makuun jo teininä, tämä asia otti aikansa 25-vuotiaaksi asti. On lähes itsestään selvää, että seksin puute fyysisenä asiana ei vielä tee kenestäkään ihmisestä onnetonta; jos seksuaalisuudessa olisi kyse pelkästään biologiasta, useimmat ihmiset kehittäisivät itsensä itsetyydytyksen mestareiksi ja olisivat täysin tyytyväisiä. Junteinkin naistenmies kuitenkin kaipaa (usein osin tiedostamattaan) edes jonkinlaista henkistä yhteyttä seksikumppaneihinsa. Jatkuvassa seksin puutteessa intensiivinen fyysinen tunne yhdistyy herkimpiin tunne- ja älyllisen elämän alueisiin, mikä käytännössä väkisinkin vääristää ihmisen suhdetta seksiin ja vastakkaiseen sukupuoleen ylipäätään. Mikäli tämän kokemuksen vielä kanavoi tavalla tai toisella sitä ylläpitävään ajatusmaailmaan, kyseessä voi olla todellinen umpikuja.

Vaikka Hännikäisen naisvihaa on liioiteltu, teoksessa on toki myös perustavanlaatuisia ongelmia. Ensinnäkin, vaikka naisten on todellakin objektiivisesti katsoen paljon helpompi saada seksiä kuin miesten, tästä ei seuraa koettua ”etulyöntiasemaa” naisille. Niin sanotuissa kehitysmaissa ruoan ja veden puutteessa elävät ihmiset ovat monien tutkimusten mukaan jopa onnellisempia kuin länsimaiset keskivertoihmiset. Tyytyväisyys omaan tilanteeseen riippuu hyvin pitkälti omasta viiteryhmästä eikä mistään objektiivisesti mitattavista tekijöistä. Toisekseen, naisten seksinpuute eroaa keskimäärin kvalitatiivisesti miesten vastaavasta. Yhdistäviäkin tekijöitä toki löytyy: kokonaisvaltainen psykofyysinen jännitystila, joka kehittyy helposti varsinaisiksi mielenterveysongelmiksi, vastakkaisen sukupuolen (tai miksei saman) ajatteleminen korostetusti seksin kautta, omaan itseen kohdistuva inho, ja viime kädessä koko elämän typistyminen seksinpuutteen ympärille. Hännikäisenkin mainitsema Kreetta Onkelin teos Beige kuvaa äkkiseltään uskottavan tuntuisesti naisnäkökulmaa aiheeseen, vaikka kyse onkin fiktiivisestä teoksesta.

Hännikäinen huomaa sinänsä oikein keskeisimmän eron miesten ja naisten kokeman seksinpuutteen ja sen aiheuttamien itsetunto-ongelmien välillä:
”Miehellä seksuaalinen syrjäytyminen tuottaa laajempaa sosiaalista syrjäytymistä, sillä naiseton mies saa häviäjän leiman. Ja mikä pahinta, leimaa on kannettava hiljaa, protestoimatta ja myötätuntoa odottamatta.” Sekä miehillä että naisilla seksuaalisesti hyljeksityksi tulemiseen liittyy sosiaalista häpeää, mutta ilmiö on voimakkaasti sukupuolittunut. Oletko koskaan tavannut naista, jota pidettäisiin ”luuserina” siksi että hänellä ei niin sanotusti käy flaksi? Naisilla pikemminkin liian ”kevytkenkäinen” asennoituminen seksiin tuottaa yhä tänä päivänä usein sosiaalista hyljeksintää. Miehellä seksinpuute johtaa usein aivan eri tavalla kokonaisvaltaiseen psyykkiseen ja sosiaaliseen pahoinvointiin. Yllä olevassa lainauksessa Hännikäinen tosin epäsuorasti liioittelee seksinpuutteen ”ulkoa päin” tulevaa sosiaalista leimaa – tiedän myös miehiä, jotka eivät ole tehneet tästä asiasta itselleen elämää suurempaa ongelmaa, eivätkä he tällöin myöskään ole tulleet muulla tavoin sosiaalisesti erityisen syrjityiksi.

Hyväntahtoisesti lukien Hännikäinen puhuukin nimenomaan omakohtaisesta kokemuksesta – jos väheksyy itseään, tällä on eri tavoin taipumusta tuottaa väheksyntää myös muiden taholta. Vaikka seksinpuutteen kaikkein myrkyllisimpinä koetut puolet ovat suurelta osin ”itse aiheutettuja”, tulisi asiassa nähdä myös olennainen rakenteellinen puoli. Havainnollistaakseni mitä tarkoitan, naisten ulkonäköpaineiden kohdalla ainoastaan kovan linjan oikeistolaiset sanovat, että lain mukaan jokainen saa näyttää miltä haluaa, ja loppu on kiinni vain itse kunkin omasta psyykestä. Juuri tällä tavoin tavataan kuitenkin ajatella niiden miesten kohdalla, jotka ajautuvat hyvinkin vahvasti kulttuurimme ohjaamana sellaiseen itsetuhoiseen ajatusmalliin, jota Hännikäinen teoksessaan kuvaa. Samalla päästäänkin Hännikäisen teoksen ydinongelmaan.

Vaikka Hännikäinen irtisanoo itsensä ”miesasialiikkeestä”, hän jakaa lähestymistavassaan olennaisesti samat ongelmat. Tällaisen ajattelutavan mukaan feminismi on tasa-arvon viemistä ”liian pitkälle”, jolloin siis miehet jäisivät jo alakynteen. Hännikäisen ero miesasialiikkeeseen on, että hän ei itse asiassa pyri edes näennäisesti ajamaan tasa-arvoa, vaan on huolissaan vain siitä, että maskuliinisuus on joutunut liian ahtaalle. Sekä Hännikäisen että miesasialiikkeen mukaan kuitenkin olennaisin ongelma miesten (erityisesti seksuaalisessa) syrjäytymisessä on feminismi. Ajatus on suunnilleen seuraava: feministit ovat kulttuurisesti hallitsevassa asemassa ja he ovat saaneet monet miehet häpeämään täysin terveitä maskuliinisia piirteitään ja tapojaan. Toisaalta, koska selkeät sukupuoliroolit ovat sekä Hännikäisen että miesasialiikkeen mukaan biologiaan vahvasti pohjaava fakta, heidän mukaan feministitkin lopulta arvostavat seksuaalisessa mielessä ns. perinteisiä miehiä, jolloin tietyn miesjoukon seksuaalinen syrjäytyminen on erityisen sapekasta. Samat feministit, jotka kritisoivat perinteistä miehisyyttä, kuitenkin valitsevat seksikumppaneikseen juuri tällaisia miehiä.

Logiikka ei nähdäkseni ole aivan sataprosenttisen pielessä. Feministit, kuten minkä tahansa aatteen edustajat, ovat ihmisinä taipuvaisia yksipuolisiin tulkintoihin, ristiriitoihin ja tekopyhyyteen. On selkeä tieteellisestikin osoitettu tosiasia, että ”keskimääräisen” naisen on monin verroin helpompi löytää sekä satunnaista seksiä että parisuhteita verrattuna vastaavaan mieheen (jos kohta vanhemman iän myötä tilanne tasoittuu huomattavasti, ellei käänny peräti ympäri). Hyvin usein Hännikäisen kirjaa koskevissa kommenteissa tätä faktaa ja sen välitöntä seurausta – siis sitä, että naisilla on tässä mielessä keskimäärin seksuaalista valtaa miehiin nähden – pidetään lähtökohtaisesti tuulesta temmattuna väitettä. Kenties asiaa ei lopulta niinkään kiistetä, mutta ylipäätään analogiaa markkinoihin pidetään vääristyneenä tulokulmana; ovathan seksi ja parisuhde ilon ja onnen asioita, joista minkäänlaista kyynistä laskelmointia harjoittavat vain kusipäät, jotka eivät ansaitsekaan läheisyyttä. Näin voi kuitenkin ajatella vain sellaiseen ihmisryhmään kuuluva henkilö, jolla seksi- ja parisuhdeasiat tosiaan menevät enemmän tai vähemmän luontevasti nousuineen ja laskuineen. Kun ”omana itsenään oleminen” ja tavallinen ystävällisyys kanssaihmisiä kohtaan eivät vaan millään johda seksiin, on taas mahdoton olla huomaamatta, seksuaalisuuteen jos johonkin kuuluu myös rakenteellisia valta-aspekteja, eikä pelkästään siinä mielessä, että ”jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja”.

Kuten moni viisas on esittänyt, jokainen vaarallinen valhe vaatii pienen osan totuutta toimiakseen. Kun tarkastellaan isossa kuvassa mitä feminismi on aikaansaanut ja pyrkii edelleen viemään eteenpäin miehiä koskien, se on kylläkin lisännyt vähemmän suosittujen miesten mahdollisuuksia seksiin ja parisuhteisiin vapauttamalla ennennäkemättömällä tavalla naisten seksuaalisuuden toteuttamista. Naisten seksuaalinen valta ei ole yksinkertainen nollasummapeli, jossa enemmän mahdollisuuksia naisille tarkoittaa vähemmän mahdollisuuksia miehille. Naisten seksuaalisen käyttäytymisen sääntelyn vapautuminen ei tarkoita yksiulotteisesti naisten seksuaalisen vallan lisääntymistä miehiin. Hieman yksinkertaistaen se tarkoittaa naisten vallan lisääntymistä niissä asioissa missä heiltä on ennen hyvin epäoikeudenmukaisesti puuttunut valtaa: ytimellisimmin itsemääräämisoikeudessa (muistutan lukijoita, että raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1990-luvulla). Sen sijaan Hännikäistä ja toki myös itseäni kiinnostava aspekti – missä mielessä naisilla on seksuaalista valtaa ikään kuin miesten yli – on tuskin ainakaan yksioikoisesti lisääntynyt feminismin saavutusten myötä. Ennen tietysti mies saattoi lain turvin raiskata vaimonsa tämän kieltäytyessä seksistä, mutta sopii kysyä, kenen mielestä tämä on miehellekään ainakaan lopulta tyydyttävä skenaario. Feminismin ansiosta naisten seksuaalisesta käyttäytymisestä on poistunut iso osa sitä vaikeatulkintaisuutta ja ”pelaamista”, joka siihen stereotyyppisesti liitetään, sillä siihen ei ole enää välttämätöntä tarvetta, kun avoimemmasta suhtautumisesta seksiin ja aloitteen tekemiseen ei enää sanktioda ainakaan samassa määrin. Kun naisten on sallittua toteuttaa vapaammin seksuaalisuuttaan, tämä tarkoittaa enemmän mahdollisuuksia myös vähemmän suosituille miehillä. Lisäksi on hyvä muistaa myös se, että kaikki naisetkaan eivät ole seksuaalisesti erityisen suosittuja. Näiden naisten minäkuvasta feminismi on poistanut paljon häpeää ja mahdollistanut siten uskalluksen aloitteisiin tai ainakin niihin vastaamiseen.

Kaikille miehille ei edelleenkään löydy ketään, mutta nykyisessä tilanteessa kyse on tällöin yleensä pään sisäisistä ongelmista, sen verran moninaista ja runsasta ”tarjonta” on nykyään – maallakin on mahdollista lähestyä ihmisiä internetin kautta. Ansiokkaimmillaan Hännikäisen teos on juuri päänsisäisiä ongelmia kuvatessaan – tässä kohtaa harva kirjoittaja uskaltaa yhtä paljon. Ylipäätään Hännikäinen tekee ansiokasta työtä nostaessaan miesten seksuaalista syrjäytymistä ilmiönä esiin, mutta ratkaisuja hän etsii aivan väärästä suunnasta. Hännikäinen on sentään rehellinen pitäessään vanhakantaisia sukupuolirooleja ja avioliittoinstituution voimakasta roolia parempina kuin nykyaikaista seksuaalista vapautta. Sen sijaan – sivuuttaen nyt argumentin vuoksi naisten oikeudet täysin – on vaikea nähdä, miten heikossa asemassa olevat miehet muka tällöin menestyivät nykyistä paremmin. Omaisuudella ja asemalla on tietenkin voinut korvata ulkonäköä ja sosiaalisia taitoja, mutta sama pätee edelleen. Ennen taas avioliiton ulkopuolelle jääneen muutenkin epäsuositun miehen mahdollisuudet ovat olleet varmasti vielä nykyistä huonommat.

Hännikäinen löytää toki joitain monille feministeille sokeaksi jääneitä pisteitä, mutta ilakoi löydöstään aivan liikaa. Monen feministin on todellakin vaikea samaistua miehen, ennen kaikkea ”luuserimiehen” näkökulmaan seksuaalisuudessa, mutta vastaavaan rajoittuneisuuteen törmää kaikkialla missä on ihmisiä. Mitään erityistä feminismin petollisuutta Hännikäinen ei kykene osoittamaan. Sitä paitsi, monet feministit myös ymmärtävät seksuaalisen vallan moninaisen luonteen eivätkä typistä sitä vain miesten naisiin kohdistamaan valtaan ja väkivaltaan. Anna Kontulan kirja ”Tästä äiti varoitti” toimii yhtenä hyvänä esimerkkinä (Kontulalta kannattaa lukea koko lailla mitä tahansa muutakin, esimerkiksi ”Näkymätön kylä” -kirjassaan Kontula kirjoittaa itsensä hyvin konkreettisesti likoon laittaen puhtaasti miesten maailmaan kuuluvista ongelmista rakennusalan siirtotyöläisyydessä).

Olisi naiivia ajatella, että seksistä voitaisiin jossain vaiheessa saada ongelmaton hauskanpidon väline samaan aikaan kun siihen kuitenkin liitetään usein jossain mielessä jopa jotain pyhää, missä taas ristiriidat ja vaara eivät ole koskaan kaukana. Miesten ja naisten intressiristiriidat ovat tuskin kuitenkaan aivan niin suuria kuin Hännikäinen tuntuu ajattelevan, sillä osa niistä nousee muutettavissa olevista yhteiskunnallisista rakenteista. Itsetietoisen henkilökohtaisen kuvauksen lisäksi Ilman avaa keskustelua yleensäkin harvemmin asiallisesti keskusteltuun ilmiöön, mutta liikkuu kriittisellä hetkellä täsmälleen väärään suuntaan. Feminismin ja ylipäätään modernin yhteiskunnan vastustamisen sijaan katse pitäisi kääntää ennen kaikkea siihen, mitä miesten seksuaaliset rooliodotukset saavat aikaan erityisesti niissä miehissä, jotka eivät kykene tai halua täyttää näitä odotuksia. Hännikäinen on toki kulttuurikonservatiivisuudessaan jossain määrin systemaattinen, eikä näe rooliodotuksissa sinänsä mitään väärää. Sillä enemmistölle, joka pitää seksuaalisuuden vapautumista lähtökohtaisesti hyvänä asiana, huomion pitäisi kääntyä siihen, mitkä rakenteelliset tekijät aiheuttavat miesten seksuaalista syrjäytymistä.

Kuten todettu, feminismi ei siis todellakaan ole syy miesten seksuaaliseen syrjäytymiseen. Päinvastoin, se tarjoaa välineitä tilanteen muuttamiseen paremmaksi sekä naisten estoja poistamalla että osoittamalla maskuliinisuuden (itse)tuhoisia puolia. Kuitenkin sukupuoliero on osittain biologiaankin pohjaava tosiasia, eikä seksuaalinen valta typisty feministien tyypillisesti käsittelemiin miehisen vallan muotoihin. Seksityön tapaan naisten seksuaalinen valta on monille feministeille hankala teema käsitellä neutraalisti ja siksi aiheen ymmärtämiseen tarvitaan mieslähtöistä tulokulmaa, joka ei suhtaudu lähtökohtaisen vihamielisesti feminismiin mutta ei myöskään ota annettuna, että kaikki miesten kokemat ongelmat ratkeavat pelkästään maskuliinisuuden kriittisellä analyysillä ja siitä johdetuilla toimilla. Hännikäisen teosta voi sen perustavista ongelmistaan huolimatta suositella kovanahkaisille ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita miesten seksuaalisesta syrjäytymisestä. Kunnollinen kattava ja neutraali analyysi aiheesta odottaa kuitenkin tekijäänsä.

Olli Pitkänen

Kirja-arvostelu: Pilvikädet (M. A. Meretvuo)

Satanismi ja kauhukertomukset kuuluvat yhteen, koska satanismia tosissaan harjoittava ihminen tuntee lähes väistämättä jossain vaiheessa elävänsä kauhukertomusta. Hän kulkee kohti tavanomaisen ja hyväksyttävän reunaa pelko oppaanaan: mene sinne, minne normit ja itsesuojeluvaisto kieltävät menemästä. Olisi liioiteltua, muttei kaukaa haettua, määritellä satanismi pyhyyden etsimiseksi kauhusta. Yksi perustavimmista inhimillisistä vastareaktioista voi muuttua satanistilla vihkijäksi.

Aiemmin esoteriaa käsittelevää asiakirjallisuutta julkaisseen Marko Meretvuon esikoisromaani Pilvikädet ilmentää tällaisen paradoksaalisen hengellisyyden luonnetta selkeästi — tökeröyteen saakka. Teos on black metallia proosamuodossa: raakaa, ehdottomuudessaan usein kömpelöä porautumista psyyken pimeimpiin kerrostumiin. Lakoninen kertojanääni jauhaa väkivalta- ja kauhukuvaston taustalla kuin hellittämätön blast beat, ja koko teos särisee huolittelemattomuuttaan kuin nollabudjetilla äänitetty demonauha. Musiikkivertausta tukee myös teoksen ja sen kirjoittajan äärioikeistolainen poliittinen agenda – onhan black metal -musiikki viime vuosina assosioitunut yhä useammassa tapauksessa äärioikeistolaisiin näkemyksiin.

Pilvikäsien juoni on yksinkertainen. Yksinäinen nuorimies kokee ympäröivän yhteiskunnan vieraaksi ja haaveilee epämääräisestä yli-ihmisyydestä, minkä puuduttavalta varastotyöltään ehtii. Hänen muistissaan on usean vuoden ajalla — lähtien lapsuudessa nähdystä painajaisesta — aukkoja, jotka vaikuttavat jotenkin liittyvän hänen kotipaikkakunnallaan samoihin aikoihin tehtyihin henkirikoksiin. (Tältä osin Pilvikäsien pohjana ovat tositapahtumat, nimittäin Tampereen seudun vuosien 1991-96 edelleen selvittämättömät surmatyöt.) Yrittäessään selvittää menneisyyttään nimetön päähenkilö omistautuu selkouniharjoituksille, jotka hän uskoo avaimeksi myös mainittuun yli-ihmisyyteen. Tästä eteenpäin, päähenkilön eristäytyessä asuntoonsa täysin, Pilvikädet ei etene niinkään tapahtuma- vaan kuvasarjana.

Meretvuon hahmottelemaa initiaatiopolkua vaikuttaa inspiroineen erityisesti Order of Nine Angles -tyylinen niin sanottu perinteinen satanismi. Tämä ilmenee Pilvikäsissä ihmisuhrauksen teeman korostumisena sekä poliittisen ekstremismin ja hengellisyyden yhteenkietoutumisena. ONA-vaikutteita huomaa myös useissa pienemmissä yksityiskohdissa, kuten Nexion-nimisessä bändissä, jossa päähenkilö kertoo kavereidensa soittaneen. ONA:lainen natsistis-okkultistinen ”uusi maailmanjärjestys”, jossa kristinuskon, humanismin ja — kuinka ollakaan — juutalaisuuden rappiollinen vaikutus ”arjalaisiin” on pyyhitty pois, ikään kuin häilyy Pilvikäsien lopun tuolla puolen. Päähenkilön saavutettua itsevihkimyksen, johon selkouniharjoitukset tähtäävät, hänen roolejaan terroristina ja satanistikilvoittelijana on mahdotonta enää erottaa toisistaan. Loppuratkaisu, jossa päähenkilön muisti palautuu — jossa vatsaa vääntävä kauhu muuttuu ekstaattiseksi riemuksi ja itsevarmuudeksi, Saatana rakastetuksi — on koko kirjan tunnelman kannalta olennainen. Kerronnan ”teinimäinen” imu johtaa juuri siihen, mitä palavasieluiset teinit etsivät: kohtaloon. Tullessaan siksi, mikä aina on ollut, päähenkilö myös saa kaipaamansa ikkunan ”ei-kausaaliseen”, ajan ulkopuoliseen maailmaan.

Sinänsä se, että esoteerissävytteisen kaunokirjallisen teoksen keskiössä on näin sakeasti ajatteleva tyyppi, ei tietenkään ole ongelmallista tai edes erityisen outoa. Pilvikäsiä on kuitenkin vaikeaa tarkastella yksinomaan vetävänä kertomuksena, jossa sattuu olemaan vaarallinen — ehkä, joillekin, vaarallisuudessaan kiehtova — päähenkilö. Teos nimittäin kehystää päähenkilönsä ajattelun tavalla, joka on selvästi poliittisesti tarkoitushakuinen. Lisäksi esoteerisilla alueilla liikkuvan tekstin luonteeseen kuuluu, ettei sen aihetta voi täysin erottaa itse tekstistä — että esimerkiksi väkivaltaa ihannoiva teksti on ainakin potentiaalista väkivaltaa — että sydämen pohjasta kuviteltu on tietyssä mielessä totta. Tällaisen kummallisen kuuloisen, maagiseksikin kutsutun ajattelun pohjalla esoteriassa nimittäin operoidaan.

Äärioikeistolaisuudella ja okkultismilla on — ainakin pinnallisesti arvioiden — paljon yhteistä esimerkiksi vahvojen antimodernististen virtaustensa osalta. Jostain syystä näiden aatesuuntien risteämispotentiaali on korostunut erityisesti 1900-luvun puolivälin jälkeen, siinä missä esoteeriset liikkeet, leimallisimmin teosofia, assosioituivat aiemmin tyypillisesti vasemmistolaisempaan henkeen. Kaikkein tärähtänein, arjalaisesta galaktisesta imperiumista uneksiva uusnatsismi vetoaa lisäksi erityisen luontevasti satanisteihin, jotka päinvastaisista puheistaan huolimatta suhtautuvat usein aatteeseensa yhtä törpösti kuin fundamentalistikristityt omaansa ja jäävät siten vastustamansa reaktiivisen orjamoraalin vangeiksi.

Äärioikeistolaiset poliittiset teemat esitellään Pilvikäsien alkupuolella päähenkilön arjen kuvauksen lomassa. Pimeyden voimille omistetut rituaalit ja muu kauhukuvasto sekoittuvat loskaiseen lähiöankeuteen: pussikaljapaikkoihin ja iltapäivälehtien selailuun R-kioskilla. Vaikutelma on paikoin vähemmän sulava, mutta toisaalta on myönnettävä, että teoksen Oikeassa Mediassa arvioinut Tenho Kiiskinen osuu naulan kantaan huomauttaessaan, että jos päähenkilö olisi todellinen ihminen, juuri näin hän kirjoittaisi. Esimerkiksi rahan valtaa, terrorismia ja myötätunnon (tai tässä tapauksessa pikemminkin myötätunnottomuuden) oikeaa roolia käsittelevät pohdinnat muodostavat ikään kuin poliittisen ajattelun pikakurssin, jonka tarkoitus on kietoa satanismi ja natsismi tiukasti yhteen.

Erityisesti Meretvuon muun tuotannon sekä julkilausumien — kuten Sarastuksessa julkaistun haastattelun — valossa vaikuttaa selvältä, että Pilvikäsien taustalla on merkittäviltä osin halu radikalisoida jo valmiiksi ”modernin” suhteen vastahankaan ajattelevia okkultisteja (ja/tai raottaa maallisille äärioikeistolaisille maailmankuvaa, jossa Jumalan olemassaolo tekee kaikesta sallittua). ONA:laiseen perinteeseen teos sopii sikälikin hyvin, että ryhmän jäsenet ovat ennenkin julkaisseet ”opetustarinoita”, joissa äärimmäisten ajatusmaailmojen käytännön toteuttamista tutkitaan kaunokirjallisuuden keinoin. ”Louhi-looshin” julkaisemaan ”traditionaalista satanismia” edustavaan, poliittis-hengelliseen eksteremismiin avoimesti kannustavaan 21 polkua pimeyden valtakuntaan -pamflettiin on selviä yhteyksiä, kuten fiksaatio mainittuihin Tampereen seudun henkirikoksiin.

Tällaisen satanismin tapauksessa on vaikea välttyä mielikuvalta keskenkasvuisista, jotka ryntäävät pitämään messua Hitlerin kunniaksi yksinomaan siksi, että se on kiellettyä. Ei tällä tavoin vapaudu laumamoraalin kahleista, vaan niihin sotkeutuu yhä tiukemmin määrittelemällä itsensä niiden vastustamisen kautta. Samoin käy Kadotetun paratiisin Saatanan, jonka kehittynyt yksilöllisyys ja häilyvä amoraalisuus litistyvät ahtaaksi fanatismiksi heti, kun hän neljännessä kirjassa lopullisesti asettaa pahan hyväkseen: ”Evil, thou be my Good.” Tällaisessa maailmassa ei ole tilaa lucifeeriselle korkeuksiin kurottelulle vaan ainoastaan typerälle hyvyydelle ja typerälle pahuudelle. Vähemmän yllättäen ONA:n perinteessä keskeinen rooli on ihmisuhrauksella (”culling”, karjanhoito), jonka ilmeinen rooli on ilmentää ulkomaailmalle äärimmäistä pahuutta: katso, et ainakaan ole kuten he, joten sinun täytyy olla arvokas. Myös Pilvikäsien päähenkilö vakuuttelee niin väsymättömästi olevansa erityinen, ”yksi harvoista heränneistä”, että pahimmista itsetunto-ongelmistaan päässyttä lukijaa lähinnä surettaa hänen puolestaan.

Haittaako tällainen aatteellinen epäkypsyys Pilvikäsiä kirjallisuutena? Tekeekö päähenkilön — ja tässä tapauksessa samalla kirjoittajankin — ajattelun pinnallisuus teoksesta esteettisesti vähemmän tyydyttävän? Yhtäältä tekee mieli vastata kieltävästi. Pilvikädet vedonnee jollain tasolla lähes jokaiseen, joka on tietäen tai tietämättään harjoittanut satanismia — sen verran todentuntuisia sen painajaiskuvat rosoisuudessaan ovat, sen verran käsinkosketeltavaa päähenkilön ahdistus. (Kotoisuus on ehkä tärkein yksittäinen positiivinen määre, jonka henkilökohtaisesti teoksen maailmaan liitän.) Toisaalta on selvää, että näin huonosti varsinaista esoteriaa ymmärtävällä ”esoteerisella” teoksella on merkittävät heikkoutensa myös taiteena. Koomisena asetelmana se, että Saatanan yli-ihmiseksi voitelemaa pimeyden prinssiä huolettaa maahanmuuttajien määrä lähiöissä, voi toimiakin, mutta kun huoli tarkoituksella esitetään olennaisena osana hengellisyyttä, ei lukija enää naura kirjan kanssa vaan kirjalle. Filosofismielisiä lukijoita, joita satanisteista luulisi löytyvän, myös vaivannee nietzscheläisen itsensä ylittämisen ja karkeimpien mahdollisten ”luonnollisten viettien” idealisoiminen samaan hengenvetoon. Jos tyhmyys olisi yksinomaan päähenkilön, ei kriitikolla olisi sen suhteen mitään valittamista, mutta kun kirjoittajakaan ei onnistu kohoamaan sen yläpuolelle, on kyseessä yksinkertaisesti huono, siis myös esteettisesti vajavainen ajattelu.

On sääli, että Pilvikäsien kaltaisen, omalla tavallaan hienon teoksen takana on niin paljon pikkumaisuutta. Kuvauksena eräästä satanistin ”henkisen elinkaaren” mahdollisesta vaiheesta teos voisi olla — ja tietyin varauksin onkin — todella osuva.

Vieraileva kirjoittaja