Kuukausi: helmikuu 2020

Huonoa käytöstä vai huonoa politiikkaa?

Tommi Nieminen käsitteli avoimessa kirjeessään Helsingin Sanomissa 16.2.2020 kansanedustajien puheen sisällön, sävyn ja tyylin raaistumista. Hän peräänkuuluttaa ”poliittista aikuisuutta”, jonka näkee monien eduskunnassa unohtaneen, ja ilmaisee huolensa siitä, miten niin moni kansanedustaja on avoimesti ilmaissut ihannoivansa väkivaltaa. Sormensa Nieminen osoittaa osaa perussuomalaisia kohti, mutta vain osaa: ”Ilmiössä ei ole silti kyse koko perussuomalaisesta puolueesta”, hän kirjoittaa.

Niemisen kirjoitus on erittäin tervetullut tässä poliittisessa tilanteessa, ja hänen pääväitteensä on tietenkin helppo allekirjoittaa. Tekstiä silti vaivaa tietty liiallinen optimismi ja varovaisuus, jonka voi tässä asiassa nähdä vaivaavan laajemmin myös mediaa. Nieminen nostaa esimerkeiksi perussuomalaisten Ano Turtiaisen, Juha Mäenpään, Jussi Halla-Ahon, Laura Huhtasaaren ja Veikko Vallinin yksittäiset puheet ja teot. Nieminen toteaa: ”Ilmiössä ei ole silti kyse koko perussuomalaisesta puolueesta.” Vaikka Niemisen mainitsemat yksittäiset lausunnot ja teot ovatkin jo itsessään surullisia, lapsellisia ja häpeällisiä, ilmiö on perussuomalaisessa puolueessa laajempi kuin mitä tekstistä ilmenee.

Siinä, missä useat kansanedustajat kyllä ”käyttäytyvät poikkeuksellisen epäkypsästi”, epäkypsyys ei ole tarpeeksi kuvaava sana perussuomalaisten politiikan jyrkälle äärioikeistolaisuudelle, joka näkyy koko puolueen toiminnassa jo puolueohjelmasta lähtien. Osin on kyse radikaalioikeistolaisuudesta, osin palingenesiaa haikailevasta fasismista, osin jostain muusta, mutta joka tapauksessa perussuomalaiset yksinkertaisesti on määritelmällisesti äärioikeistolainen puolue. Onkin huvittavaa, että puheenjohtaja Halla-Aho väittää tekevänsä pesäeron perussuomalaisten nuorten yksiselitteiseen fasismiin – hän kun on itsekin todennut: ”Oikeastaan kukaan perussuomalaisissa ei halua monietnistä tai -kulttuurista Suomea, mikä näkyy johdonmukaisesti myös ohjelmassamme ja kaikessa käytännön toiminnassamme.” Halla-Aho siis itse selvästi toteaa, ettei halua Suomessa olevan eri etnisyyksiä edustavia ihmisiä.

Kun Turtiainen sanoi rikokseen kehottamisesta tulleen tuomionsa olevan ”tässä porukassa – – vain sulka hattuun”, hän oli oikeassa. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio kommentoi tätä toteamalla: ”On itsestään selvää, että lakia pitää noudattaa. Sen pitäisi olla kaikille selvää.” Tämä on pelkästään huvittavaa, sillä perussuomalaiset ovat osoittaneet toistuvasti halveksuntaa sekä oikeusvaltioperiaatetta, perustuslakia että kansainvälistä oikeutta (etenkin ihmisoikeussopimuksia) kohtaan. Siinä vaiheessa, kun puolueessa todellakin saa suosiota eikä sanktioita – sulan hattuun – ihmisarvoa halveksuvalla ja monissa tapauksissa myös rikollisella toiminnalla, ei voida puhua vain ”keskenkasvuisesta käytöksestä”. Se on toki keskenkasvuista, mutta myös paljon traagisempaa. Tavio kommentoi Niemisen avointa kirjettä yllätyksettömästi vastuuta vältellen, ja hänen vastauksestaan olisikin riittänyt yksi lause: ”Rapatessa roiskuu ja tekevälle sattuu.”

Nieminen nostaa asiallisemmin politiikkaa tekevistä perussuomalaisista esille Arja Juvosen, Jari Ronkaisen ja Lulu Ranteen. Populismi kuitenkin on lähinnä poliittisen keskustelun häiriköintiä. Ranteen jokellus sateenkaariliputuksesta (perusteluinaan mm. ilmeisesti valikoivasti kiinnostavat perustuslaki ja kansainväliset sopimukset) ja Ronkaisen totuudenvastainen höpinä toimivat esimerkkeinä tästä. Niemisen mukaan puolue ”esittää kysymyksiä, joista on mielekästä käydä debattia”, ja näinä kysymyksinä luettelee humanitaarisen maahanmuuton asteen, vastuun kantamisen ilmastonmuutoksesta ja EU:n ja Suomen itsenäisyyden suhteen. Pitää paikkansa, että näistä on mielekästä keskustella. Keskustelu olisi vielä mielekkäämpää, jos perussuomalaiset eivät häiriköisi sitä valheilla, väärinymmärryksellä ja yksinkertaistuksilla.

Nieminen toteaa: ”– – populismi on mahdollista, vaikka poliitikko ei laskisi ihmisenä olemisen rimaa.” Tämä pitää sikäli paikkansa, mutta jos ei puhuta ihmisenä olemisen ja kunnioittavan käytöksen rimasta vaan yhteisten asioiden hoitamisesta, puheen sisältö lienee tärkeämpää kuin sen tyyli. Perussuomalaisten puolueelle ne ovat tosin sama asia, koska populismi on kirjava retoriikan umpisolmu, joka kätkee sisäänsä vain tyhjyyttä – ja tunkkaista pölyä.

Niemisen kirjoitus käsittelee hyvin sitä, mitä se käsittelee: kunniatonta ja vastuutonta käytöstä ja mahdollisuutta parempaan. Tämän käytöksen sijaan huomio tulisi kuitenkin suunnata pikemminkin vielä enemmän siihen, mitä siitä seuraa, kuka sen hyväksyy, ketä se palvelee ja mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Simo Sairanen

Vegaanihaaste ei haasta kapitalismia

Oikeutta eläimille (OE) on puoluepoliittisesti sitoutumaton eläinoikeusjärjestö. Eläinten oikeuksien puolustaminen on erittäin tärkeää ja kannatettavaa toimintaa. Sitoutumattomuus on kuitenkin kaksipiippuinen juttu: se madaltaa kynnystä suhtautua järjestöön ennakkoluulottomasti, mutta näyttää samalla vaikeuttavan ongelman ytimeen pureutumista suorasanaisesti.

Näkyvin osa järjestön toimintaa on eläintuotannon ja teurastamoiden olojen paljastaminen eli toiminnallaan järjestö toki kamppailee elinkeinoelämän etuja vastaan. Siitä huolimatta järjestö tuntuu välttävän eläinoikeusongelmien juurisyihin paneutumista viestinnässään. Ongelma havainnollistuu OE:n tammikuisessa somepäivityksessä:

”Kuolleisuudesta puhuminen voi tuntua erikoiselta – ovathan kaikki tiloille tulevat tiput olemassa ainoastaan kasvaakseen ja kuollakseen ihmisten lihanhalun vuoksi.”

Tämä väittämä saa tilanteen kuulostamaan siltä, että kuluttajat olisivat syypäitä lihateollisuuden olemassaoloon. Ongelma on kuitenkin paljon syvemmällä kuin ihmisten ruokatottumuksissa; jos lihanhalun sijaan puhuttaisiin rahanhimosta, niin oltaisiin jo lähempänä totuutta. Nykyisissä kapitalistisissa yhteiskunnissa eläinteollisuutta ei pyöritetä kuluttajien, vaan elinkeinoelämän ehdoilla. Valtioiden ja eturyhmien tukemat suuryritykset tekevät kaikkensa ohjatakseen ihmiset syömään mahdollisimman paljon lihaa eikä tilannetta voi korjata syyllistämällä kuluttajia lihateollisuuden olemassaolosta.

Lihateollisuus on kannattavaa bisnestä niin kauan kuin ihmiset syövät lihaa, ja ihmisethän syövät lihaa niin kauan kuin sitä pakkosyötetään heille. Lihaa tuputetaan meille ovista ja ikkunoista. Markettien hyllyt ovat pullollaan lihaa ja muita eläinperäisiä tuotteita. Markkinoinnilla sekä muulla mielipidevaikuttamisella meidät ehdollistetaan hyväksymään eläinten riistäminen. Lihan hinta pidetään niin alhaisena, että monelle sekaruokavalio on ainoa taloudellisesti kestävä vaihtoehto.

”Ratkaisu on kulttuurin ja elämäntapojen muutos eläinystävälliseen suuntaan. Ehdit vielä mukaan tammikuun Vegaanihaasteeseen. Samalla meidän on muutettava lakeja ja yritysten toimintaa, jotka voivat vaikuttaa tätä muutosta nopeammin eläinten asemaan.”

Kannustan itsekin kaikkia lopettamaan lihan ja muiden eläinperäisten tuotteiden syömisen, jos olosuhteet sen vain sallivat. Ongelma on kuitenkin syvällä yhteiskuntarakenteissa eikä kasvissyönti tai vegaanius korjaa sitä. Valtiot sekä niiden muodostamat kansainväliset yhteisöt ja elinkeinoelämän toimijat päättävät suurilta osin, mitä kuluttuja suuhunsa pistää. Täten on välttämätöntä tähdätä laajojen yhteiskunnallisten ja systeemisten muutosten tekemiseen, jotta eläinteollisuus nykymuodossaan saadaan lakkautettua.

Oikeutta eläimille tekee tärkeää työtä oikean asian puolesta, mutta ainakin viestinnässä olisi vielä parannettavaa. Niin eläinten kuin ihmistenkin oikeuksien polkeminen on kapitalismiin sisäänleivottu ilmiö. Pitkällä tähtäimellä olisi elintärkeää pitää eläinten oikeuksien puolustamisen kärkenä lakien ja yritysten toiminnan muutokseen kohdistuvia toimenpiteitä, kuten selkeää kapitalismin vastaista aktivismia ja retoriikkaa. Kulttuurin ja elämäntapojen muutos suuressa mittakaavassa on mahdollista vain, jos asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

Kalle Koskivirta

Kirja-arvostelu: Pilvikädet (M. A. Meretvuo)

Satanismi ja kauhukertomukset kuuluvat yhteen, koska satanismia tosissaan harjoittava ihminen tuntee lähes väistämättä jossain vaiheessa elävänsä kauhukertomusta. Hän kulkee kohti tavanomaisen ja hyväksyttävän reunaa pelko oppaanaan: mene sinne, minne normit ja itsesuojeluvaisto kieltävät menemästä. Olisi liioiteltua, muttei kaukaa haettua, määritellä satanismi pyhyyden etsimiseksi kauhusta. Yksi perustavimmista inhimillisistä vastareaktioista voi muuttua satanistilla vihkijäksi.

Aiemmin esoteriaa käsittelevää asiakirjallisuutta julkaisseen Marko Meretvuon esikoisromaani Pilvikädet ilmentää tällaisen paradoksaalisen hengellisyyden luonnetta selkeästi — tökeröyteen saakka. Teos on black metallia proosamuodossa: raakaa, ehdottomuudessaan usein kömpelöä porautumista psyyken pimeimpiin kerrostumiin. Lakoninen kertojanääni jauhaa väkivalta- ja kauhukuvaston taustalla kuin hellittämätön blast beat, ja koko teos särisee huolittelemattomuuttaan kuin nollabudjetilla äänitetty demonauha. Musiikkivertausta tukee myös teoksen ja sen kirjoittajan äärioikeistolainen poliittinen agenda – onhan black metal -musiikki viime vuosina assosioitunut yhä useammassa tapauksessa äärioikeistolaisiin näkemyksiin.

Pilvikäsien juoni on yksinkertainen. Yksinäinen nuorimies kokee ympäröivän yhteiskunnan vieraaksi ja haaveilee epämääräisestä yli-ihmisyydestä, minkä puuduttavalta varastotyöltään ehtii. Hänen muistissaan on usean vuoden ajalla — lähtien lapsuudessa nähdystä painajaisesta — aukkoja, jotka vaikuttavat jotenkin liittyvän hänen kotipaikkakunnallaan samoihin aikoihin tehtyihin henkirikoksiin. (Tältä osin Pilvikäsien pohjana ovat tositapahtumat, nimittäin Tampereen seudun vuosien 1991-96 edelleen selvittämättömät surmatyöt.) Yrittäessään selvittää menneisyyttään nimetön päähenkilö omistautuu selkouniharjoituksille, jotka hän uskoo avaimeksi myös mainittuun yli-ihmisyyteen. Tästä eteenpäin, päähenkilön eristäytyessä asuntoonsa täysin, Pilvikädet ei etene niinkään tapahtuma- vaan kuvasarjana.

Meretvuon hahmottelemaa initiaatiopolkua vaikuttaa inspiroineen erityisesti Order of Nine Angles -tyylinen niin sanottu perinteinen satanismi. Tämä ilmenee Pilvikäsissä ihmisuhrauksen teeman korostumisena sekä poliittisen ekstremismin ja hengellisyyden yhteenkietoutumisena. ONA-vaikutteita huomaa myös useissa pienemmissä yksityiskohdissa, kuten Nexion-nimisessä bändissä, jossa päähenkilö kertoo kavereidensa soittaneen. ONA:lainen natsistis-okkultistinen ”uusi maailmanjärjestys”, jossa kristinuskon, humanismin ja — kuinka ollakaan — juutalaisuuden rappiollinen vaikutus ”arjalaisiin” on pyyhitty pois, ikään kuin häilyy Pilvikäsien lopun tuolla puolen. Päähenkilön saavutettua itsevihkimyksen, johon selkouniharjoitukset tähtäävät, hänen roolejaan terroristina ja satanistikilvoittelijana on mahdotonta enää erottaa toisistaan. Loppuratkaisu, jossa päähenkilön muisti palautuu — jossa vatsaa vääntävä kauhu muuttuu ekstaattiseksi riemuksi ja itsevarmuudeksi, Saatana rakastetuksi — on koko kirjan tunnelman kannalta olennainen. Kerronnan ”teinimäinen” imu johtaa juuri siihen, mitä palavasieluiset teinit etsivät: kohtaloon. Tullessaan siksi, mikä aina on ollut, päähenkilö myös saa kaipaamansa ikkunan ”ei-kausaaliseen”, ajan ulkopuoliseen maailmaan.

Sinänsä se, että esoteerissävytteisen kaunokirjallisen teoksen keskiössä on näin sakeasti ajatteleva tyyppi, ei tietenkään ole ongelmallista tai edes erityisen outoa. Pilvikäsiä on kuitenkin vaikeaa tarkastella yksinomaan vetävänä kertomuksena, jossa sattuu olemaan vaarallinen — ehkä, joillekin, vaarallisuudessaan kiehtova — päähenkilö. Teos nimittäin kehystää päähenkilönsä ajattelun tavalla, joka on selvästi poliittisesti tarkoitushakuinen. Lisäksi esoteerisilla alueilla liikkuvan tekstin luonteeseen kuuluu, ettei sen aihetta voi täysin erottaa itse tekstistä — että esimerkiksi väkivaltaa ihannoiva teksti on ainakin potentiaalista väkivaltaa — että sydämen pohjasta kuviteltu on tietyssä mielessä totta. Tällaisen kummallisen kuuloisen, maagiseksikin kutsutun ajattelun pohjalla esoteriassa nimittäin operoidaan.

Äärioikeistolaisuudella ja okkultismilla on — ainakin pinnallisesti arvioiden — paljon yhteistä esimerkiksi vahvojen antimodernististen virtaustensa osalta. Jostain syystä näiden aatesuuntien risteämispotentiaali on korostunut erityisesti 1900-luvun puolivälin jälkeen, siinä missä esoteeriset liikkeet, leimallisimmin teosofia, assosioituivat aiemmin tyypillisesti vasemmistolaisempaan henkeen. Kaikkein tärähtänein, arjalaisesta galaktisesta imperiumista uneksiva uusnatsismi vetoaa lisäksi erityisen luontevasti satanisteihin, jotka päinvastaisista puheistaan huolimatta suhtautuvat usein aatteeseensa yhtä törpösti kuin fundamentalistikristityt omaansa ja jäävät siten vastustamansa reaktiivisen orjamoraalin vangeiksi.

Äärioikeistolaiset poliittiset teemat esitellään Pilvikäsien alkupuolella päähenkilön arjen kuvauksen lomassa. Pimeyden voimille omistetut rituaalit ja muu kauhukuvasto sekoittuvat loskaiseen lähiöankeuteen: pussikaljapaikkoihin ja iltapäivälehtien selailuun R-kioskilla. Vaikutelma on paikoin vähemmän sulava, mutta toisaalta on myönnettävä, että teoksen Oikeassa Mediassa arvioinut Tenho Kiiskinen osuu naulan kantaan huomauttaessaan, että jos päähenkilö olisi todellinen ihminen, juuri näin hän kirjoittaisi. Esimerkiksi rahan valtaa, terrorismia ja myötätunnon (tai tässä tapauksessa pikemminkin myötätunnottomuuden) oikeaa roolia käsittelevät pohdinnat muodostavat ikään kuin poliittisen ajattelun pikakurssin, jonka tarkoitus on kietoa satanismi ja natsismi tiukasti yhteen.

Erityisesti Meretvuon muun tuotannon sekä julkilausumien — kuten Sarastuksessa julkaistun haastattelun — valossa vaikuttaa selvältä, että Pilvikäsien taustalla on merkittäviltä osin halu radikalisoida jo valmiiksi ”modernin” suhteen vastahankaan ajattelevia okkultisteja (ja/tai raottaa maallisille äärioikeistolaisille maailmankuvaa, jossa Jumalan olemassaolo tekee kaikesta sallittua). ONA:laiseen perinteeseen teos sopii sikälikin hyvin, että ryhmän jäsenet ovat ennenkin julkaisseet ”opetustarinoita”, joissa äärimmäisten ajatusmaailmojen käytännön toteuttamista tutkitaan kaunokirjallisuuden keinoin. ”Louhi-looshin” julkaisemaan ”traditionaalista satanismia” edustavaan, poliittis-hengelliseen eksteremismiin avoimesti kannustavaan 21 polkua pimeyden valtakuntaan -pamflettiin on selviä yhteyksiä, kuten fiksaatio mainittuihin Tampereen seudun henkirikoksiin.

Tällaisen satanismin tapauksessa on vaikea välttyä mielikuvalta keskenkasvuisista, jotka ryntäävät pitämään messua Hitlerin kunniaksi yksinomaan siksi, että se on kiellettyä. Ei tällä tavoin vapaudu laumamoraalin kahleista, vaan niihin sotkeutuu yhä tiukemmin määrittelemällä itsensä niiden vastustamisen kautta. Samoin käy Kadotetun paratiisin Saatanan, jonka kehittynyt yksilöllisyys ja häilyvä amoraalisuus litistyvät ahtaaksi fanatismiksi heti, kun hän neljännessä kirjassa lopullisesti asettaa pahan hyväkseen: ”Evil, thou be my Good.” Tällaisessa maailmassa ei ole tilaa lucifeeriselle korkeuksiin kurottelulle vaan ainoastaan typerälle hyvyydelle ja typerälle pahuudelle. Vähemmän yllättäen ONA:n perinteessä keskeinen rooli on ihmisuhrauksella (”culling”, karjanhoito), jonka ilmeinen rooli on ilmentää ulkomaailmalle äärimmäistä pahuutta: katso, et ainakaan ole kuten he, joten sinun täytyy olla arvokas. Myös Pilvikäsien päähenkilö vakuuttelee niin väsymättömästi olevansa erityinen, ”yksi harvoista heränneistä”, että pahimmista itsetunto-ongelmistaan päässyttä lukijaa lähinnä surettaa hänen puolestaan.

Haittaako tällainen aatteellinen epäkypsyys Pilvikäsiä kirjallisuutena? Tekeekö päähenkilön — ja tässä tapauksessa samalla kirjoittajankin — ajattelun pinnallisuus teoksesta esteettisesti vähemmän tyydyttävän? Yhtäältä tekee mieli vastata kieltävästi. Pilvikädet vedonnee jollain tasolla lähes jokaiseen, joka on tietäen tai tietämättään harjoittanut satanismia — sen verran todentuntuisia sen painajaiskuvat rosoisuudessaan ovat, sen verran käsinkosketeltavaa päähenkilön ahdistus. (Kotoisuus on ehkä tärkein yksittäinen positiivinen määre, jonka henkilökohtaisesti teoksen maailmaan liitän.) Toisaalta on selvää, että näin huonosti varsinaista esoteriaa ymmärtävällä ”esoteerisella” teoksella on merkittävät heikkoutensa myös taiteena. Koomisena asetelmana se, että Saatanan yli-ihmiseksi voitelemaa pimeyden prinssiä huolettaa maahanmuuttajien määrä lähiöissä, voi toimiakin, mutta kun huoli tarkoituksella esitetään olennaisena osana hengellisyyttä, ei lukija enää naura kirjan kanssa vaan kirjalle. Filosofismielisiä lukijoita, joita satanisteista luulisi löytyvän, myös vaivannee nietzscheläisen itsensä ylittämisen ja karkeimpien mahdollisten ”luonnollisten viettien” idealisoiminen samaan hengenvetoon. Jos tyhmyys olisi yksinomaan päähenkilön, ei kriitikolla olisi sen suhteen mitään valittamista, mutta kun kirjoittajakaan ei onnistu kohoamaan sen yläpuolelle, on kyseessä yksinkertaisesti huono, siis myös esteettisesti vajavainen ajattelu.

On sääli, että Pilvikäsien kaltaisen, omalla tavallaan hienon teoksen takana on niin paljon pikkumaisuutta. Kuvauksena eräästä satanistin ”henkisen elinkaaren” mahdollisesta vaiheesta teos voisi olla — ja tietyin varauksin onkin — todella osuva.

Vieraileva kirjoittaja

Self-helpiä ratkaisuksi varallisuuseroihin

(Toim. huom. teksti on laadittu jo kuukausia sitten, mutta aihe on edelleen ajankohtainen.)

Roope Lipastin Ylelle 8.8.2019 kirjoittama kolumni Yhteiskunnan syy muistuttaa monella tapaa hiljattain kommentoimaani Jari Tervon kolumnia. Lipasti aloittaa kolumninsa kahvilassa kuuntelemastaan keskustelusta, jossa nuori henkilö kertoi ystävälleen terapeuttinsa käskeneen häntä täsmällisempien neuvojen sijaan yksinkertaisesti aikuistumaan. Kyseisen kommentin seurauksena mainittu henkilö oli melko luonnollisesti vaihtanut terapeuttia. Lipasti myöntää, että mainitun kaltainen kommentti ei sovi ammattimaisen terapeutin toimintaan, mutta se oli kuitenkin poikinut Lipastille nerokkaan oivalluksen: aikuistumista tulisi ehdottaa paljon useammin ratkaisuna erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Oivallisena esimerkkinä Lipasti ottaa esille vaatimuksen opiskelijoiden kesätoimeentulosta. Lipastin mukaan vaatimus on sinänsä ymmärrettävä, sillä ”kaikki me haluamme itsellemme etuja ja nallekarkkeja”, kuten hän asian ilmaisee. Lipasti jatkaa: ”Itseäni häiritsee tämänkaltaisissa kärjistyneissä nykykeskusteluissa se, että harvoin esitetään minkään ongelman ratkaisuksi sitä, että ihmiset ottaisivat hiukan enemmän vastuuta itsestään. Siis muutkin kuin opiskelijat laittaisivat sen somen kiinni ja keskittyisivät hallituksen haukkumisen sijaan päivän askareisiin sekä parisuhteeseensa.”

On kohtuullisen naurettavaa puhua ”nallekarkkina” muutenkin ylivoimaisesti pienituloisimman kansanryhmämme vaatimuksesta toimeentuloon kesän ajalle. Pelkällä opintotuella ei ole enää aikoihin ollut mahdollista elää edes erittäin niukasti; on käytännössä pakko tehdä vähintään osa-aikaista työtä samanaikaisesti. Opintotukea myönnetään ainoastaan hyvin tiukasti määritetylle tavoiteajalle, joka voi venyä minkä tahansa satunnaisen itsestä riippumattoman syyn kuten vähänkin vakavamman sairastumisen takia. Lipasti-paralle itselleen ei kukaan ollut tosin huomannut kertoa hänen opiskeluaikanaan, että ”opintolainaa kertyy niin naurettavan pieni summa, että ikinä elämässä ei sen jälkeen ole ollut niin vähän lainaa”. Parikymmentätuhatta euroa on luonnollisestikin taskurahaa, mitäpä moisesta huolehtimaan. Kolumnin suurin ongelma on kuitenkin samanhenkinen kuin mainitsemassani Tervon kirjoituksessa, tosin sillä erolla, että triviaalilla huomiolla paistattelun sijaan Lipasti ei ylipäätään esitä mitään selkeää väitettä. Siinä missä on selvää, että mikä tahansa ideologia, esimerkiksi sosialismi, voidaan omaksua niin totaalisesti, ettei kunnolliselle kritiikille jää sijaa, Lipasti vaikuttaa tulkitsevan minkä tahansa yhteiskunnallisen kritiikin oireeksi aikuistumattomuudesta. Lipastin mukaan syy omiin ongelmiin langetetaan yhteiskunnan niskoille ja ”ratkaisun pitäisi tulla yhteiskunnalta valmiina kääretorttuna: että ota tosta, siinä on kermavaahtoakin välissä”.

Luonnollisestikaan Lipasti ei väitä, että kaikki yhteiskuntakritiikki on jonkinlaista henkilökohtaisten ongelmien projisointia, sillä tällöin sama pätisi myös hänen omaan kolumniinsa. Hän ei kuitenkaan erottele millään tavalla, millainen kritiikki on perusteltua ja milloin pitäisi vain aikuistua. Ainoa esimerkki, jonka Lipasti tarjoaa jälkimmäisestä, on vaatimus opiskelijoiden kesätoimeentulosta. Kuitenkin lähes millä tahansa tavalla ajateltuna tämä vaatimus on kaikkea muuta kuin tyhjänpäiväistä nillittämistä, jopa siinä nykyisestä hyvin kaukana olevassa tilanteessa, että valtiolla ei yksinkertaisesti olisi varaa sijoittaa enempää opiskelijoihin. Vaikuttaa siis hyvin vahvasti siltä, että Lipasti haluaa Tervon tavoin ainoastaan esiintyä viisaana setänä, joka ymmärtää, että ei pidä olla liian idealistinen, vaan hyväksyä elämän raa’at tosiasiat.

Olli Pitkänen

Itsestäänselvyyksiä ja tyhjää pätemistä

(Toim. huom. teksti on laadittu jo kuukausia sitten, mutta aihe on edelleen ajankohtainen.)

Jari Tervo kirjoittaa 4.8.2019 Helsingin sanomien kolumnissaan Kun luovuin haihattelemasta vallankumousta, helpotuin sellaisella otteella ja sellaisesta aiheesta, että se saa melko varmasti valtaosan suomalaisista nyökyttelemään päätään pieni ymmärtävän ivallinen hymy huulillaan. Tervon mukaan sosialistinen järjestelmä ajoi Venezuelan alas huolimatta kansalaisten kyvykkyydestä ja mittavista luonnonvaroista. Tervo ei kuitenkaan ainoastaan väitä, että historiallinen todistusaineisto osoittaa sosialistisen järjestelmän kehnouden, vaan otsikon mukaisesti selittää sen nykyistä kannatusta vankkumattomalla ideologisella uskolla siihen, että maailman vääryydet voitaisiin parantaa äkillisellä vallankumouksella. Tervo viittaa heti aluksi myös omaan nuoruuteensa, jossa hän piti Che Guevaraa Jimi Hendrixin kaltaisena sankarina – kunnes hän aikuistui ja ymmärsi lakata haihattelemasta vallankumousta.

Huolimatta sen tunnepohjaisesta vetovoimasta kolumnissa on oikeastaan täsmälleen yksi jollain lailla oikeaan osuva idea, ja sekin on niin triviaali, että Tervo olisi yhtä hyvin voinut tuhertaa syväluotaavan psykologisen analyysin siitä kuinka kylmät kelit täytyy hyväksyä kesähelteiden jälkeen, vaikkei se hyvältä tuntuisikaan. Nimittäin, on tietenkin olemassa Tervon kuvaama ”Che Guevara t-paitaan pukeutuva” ihmisryhmä, joka on aatteen palon sokaisema siinä määrin, että he sivuuttavat suoralta käsin minkä tahansa kritiikin. Kuten Tervo mielestään nokkelasti asian ilmaisee nykyajasta: ”T-paitaiselle miehelle comandante symboloi luultavasti samoja asioita, Hendrixiä lukuun ottamatta. Mutta koska aika on nyt toinen, argentiinalainen ammattisotilas lienee edistänyt paidankantajan mielestä myös pasifismia, veganismia ja intersektionaalista feminismiä. Kuolleet sankarit edustavat asioita, joita heidän elävät palvojansa käskevät.” Tässäkään kohta Tervo ei katso aiheelliseksi huomauttaa – tai ehkä hän ei ole tullut ajatelleeksi asiaa ylipäätään – että sama pätee mihin tahansa aatteeseen, ei ainoastaan sosialismiin.

Tästä päästäänkin ydinongelmaan Tervon kolumnin ja vastaavien kannanottojen taustalla: nykyinen kapitalistinen maailmanjärjestys ja talousliberaali politiikka nähdään ideologisesti neutraaleina siinä missä mikä tahansa niitä haastava voima nähdään ”ideologisena”. Puuttumatta edes siihen kuinka äärimmäinen yksinkertaistus on syyttää Venezuelan nykyistä tilannetta yksinomaan sosialistisesta ideologiasta, Tervo ei keskustele lainkaan siitä, mitä kapitalistinen järjestelmä on aiheuttanut maailmanlaajuisesti. Kourallinen ihmisiä omistaa yhtä paljon kuin koko maailman loput 6 miljardia ihmistä yhteensä ja luonnonvaroja käytetään kiihtyvällä tahdilla ilmastonmuutoksen edetessä koko ajan nopeammin. Kun Tervon kaltaisilta ihmisiltä kysytään kapitalismin ja kasvavan kulutuksen suhteesta, vastaus on tyypillisesti täsmälleen sama kuin mistä he syyttävät sosialismin kannattajia: realiteetit eivät aivan vielä ole kohdillaan, mutta idea on virheetön. Toisin sanoen, nykymuotoinen kapitalismi ymmärretään vielä puutteellisena, mutta tulevassa todellisessa muodossaan kapitalismi voi yhdistää jatkuvan talouskasvun, ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin sekä ekologisen kestävyyden.

Jokainen ymmärtää, että suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa tapahtuu väistämättä jyrkkiä muutoksia totuttuun maailmanjärjestykseen. Ei vaadi suuria älynlahjoja oivaltaa, että mitään helppoa vallankumouksellista patenttiratkaisua ei ole olemassa. Toisin kuin Tervo antaa ymmärtää, hyvin harva ihminen uskookaan näin. Sen sijaan siinä missä sosialisti sentään pitää yllä jonkinlaista toivon horisonttia tarvittavasta radikaalista muutoksesta, vakaumuksellisella natsillakin on tarjota enemmän kuin mitä Tervon mukanokkelalla setämiesmussutuksella.

Olli Pitkänen

Mistä Hamarassa on kyse?

Miksi perustaa jälleen uusi vasemmistohenkinen verkkolehti sen sijaan, että liittäisi voimansa jo vakiintuneisiin toimijoihin? Eri kirjoittajien motivaatio ja fokus Hamaraan osallistumisessa voivat vaihdella paljonkin, ja näin on suotavaakin olla. Päätoimittajana itselleni keskeisin syy löytyy kuitenkin tarpeesta vastata väitteeseen vasemmiston niin sanotusta kuplautumisesta, sekä siltä osin kuin kyse on tahallisista tai tahattomista virhetulkinnoista että siltä osin kuin väitteessä on mahdollisesti perää. Lähes miten tahansa arvioiden useimpien suomalaisten olisi jo pelkästään oman edun tavoittelun nimissä (puhumattakaan ilmastonmuutoksen kaltaisista valtavan suurista viime kädessä kaikkia koskettavista kysymyksistä) järkevintä äänestää vasemmistolaisen politiikan puolesta. Suomalainen puoluekenttä kokonaisuudessaan liikkuu kuitenkin kaiken aikaa oikealle. Osa syistä vasemmiston alamäkeen on vasemmistosta itsestään kohtuullisen riippumattomia: esimerkiksi suuret mediat ovat voittopuolisesti oikeistolaista agendaa ajavien tahojen hallussa ja vasemmistolaisilla toimijoilla on käytettävissään murto-osa rahaa oikeistolaisiin verrokkeihinsa nähden. Kaikesta huolimatta olisi todellisuuden kieltämistä väittää, että vasemmisto itse viestii parhaalla mahdollisella tavalla tavoittaakseen uusia ihmisiä.

Moni arvomaailmaltaan periaatteessa täysin vasemmistomielinen ihminen ei halua assosioida itseään vasemmistoon, mikä voi näkyä paitsi äänestyskäyttäytymisessä ehkä vielä olennaisemmin yleisemmällä kulttuurisella tasolla. Ei ole lainkaan yhdentekevää, millä nimikkeellä ihmiset haluavat kuvata toimintaansa ja tavoitteitaan. Käsitykset siitä, millainen todellisuus ylipäätään on, rakentuvat sosiaalisesti. Sosiaalisen vuorovaikutuksen keskeisin väline taas ovat sanat ja käsitteet. Ei ole olemassa yhtäkään sosiaalista liikettä, joka ei olisi aluksi määrittänyt tavoitteitaan ja usein myös identiteettiään sanallisesti. Itse koen, että ”vasemmisto” on edelleen paras käsite kuvaamaan sellaisia ihmisten ylivoimaisen enemmistön periaatteessa kannattamia ideoita kuin lopettaa kehityskulku jossa varallisuus maailmassa kertyy koko ajan pienemmälle joukolle, taata kaikkien ihmisten osallistumiskyvyn mukaiset mahdollisuudet mielekkääseen työhön tai sen puuttuessa riittävään sosiaaliturvaan, tehdä riittävän radikaaleja rakenteellisia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja pyrkiä siihen, että kukaan yksilö ei tule syrjityksi ikänsä, sukupuolensa, uskontonsa tai seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Huolimatta termin monenlaisista negatiivisista assosiaatioista, ei vasemmistolaisuutta parempaakaan käsitettä ole helppo löytää. ”Humanismi” kattaa huomattavasti positiivissävytteisemmin monia samoja teemoja mutta on käsitteenä liian yleinen; ei olisi rehellistä väittää, etteikö oikeistolaisia yhteiskunnallisesti tuhoisia kehityskulkuja ajava henkilö voisi kuitenkin olla humanisti jossain sanan olennaisessa merkityksessä.

Hamaraa voi siis pitää hengeltään nimenomaan vasemmistolaisena julkaisuna, mutta ei erityisen ahtaassa mielessä. Sivuston artikkeleista vähemmistö tulee olemaan varsinaisesti poliittisia. Kyse on enemmänkin metapolitiikasta, poliittisiin kysymyksiin suoremmin tai epäsuoremmin liittyvistä psykologisista, sosiaalisista ja kulttuurisista ilmiöistä, joita valtaosa ihmisisistä ei osaa usein mieltää lainkaan ”poliittisiksi”. Olen henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että olennaisimmat poliittisen ilmapiirin muutokset aikaansaadaan usein nimenomaan tällaisella harmaalla alueella, josta puoluetunnukset ja poliittiset palopuheet ovat melko kaukana. Uskoakseni juuri tähän liittyy yksi olennainen osasyy siitä, miksi vasemmisto ei kykene kasvattamaan kannatustaan. Varsinaisten virallisten vasemmistotoimijoiden tai muuten leimallisesti vasemmistoon assosioituvien porukoiden sekä yleishengeltään melko vasemmistolaisten mutta ”politiikkaa” vieroksuvien kansalaisten välillä on vähänlaisesti toimivia yhteyksiä. Joissain tapauksissa vasemmistotoimijoiden luontevina kokemat symbolit, sosiaaliset konventiot ja perehtyneisyyttä sekä joskus sympatiaakin vaativat tavat esittää argumentteja voivat olla omiaan jopa karkottamaan potentiaalisia liittolaisia. Tähän ongelmaan Hamara pyrkii vastaamaan esittämällä vasemmiston piirissä harvemmin kuultuja tulokulmia ja paneutumalla vasemmistolaisen ihmiskuvan perustavimpiin oletuksiin esittäen joskus myös kriittisiä huomioita.

Useimmat kirjoittajista ovat sitoutumattomia mihinkään järjestöön ja heillä on keskivertovasemmistolaiseen nähden (jos sellaisesta nyt voidaan ylipäätään puhua) epätyypillistä, jopa vasemmistovastaista taustaa. Kirjoittajat ymmärtävät hyvin erilaisia syitä, miksi moni itsenäiseen ajatteluun pyrkivä ihminen ei koe luontevaksi samaistua vasemmistoon tai jopa kääntyy nimenomaisesti sitä vastaan. Tavoitteenamme on paitsi avata faktapohjaisesti vasemmiston peruslähtökohtia koskevia yleisiä väärinkäsityksiä myös operoida sillä hämärämmällä mielikuvien ja tunteiden kentällä, joka on usein täsmällisiä asiapohjaisia argumentteja vaikutusvaltaisempi tekijä (meta)poliittisten näkemysten ja identiteettien muodostumisessa. Hamaran erikoisuus on marginaalisiin ja vastakulttuurisiin ilmiöihin paneutuminen. Eri alakulttuurien metapoliittinen vaikutus voi usein olla merkittävämpää kuin valtakulttuuriselta tasolta katsoen äkkiseltään vaikuttaa. Nähdäksemme tällainen kulttuurielämän ja ihmisyyden nurjaa puolta kavahtamaton foorumi on toistaiseksi puuttunut suomalaisen vasemmiston kentältä.

Olli Pitkänen