Pitääkö valkoista heteromiestä ymmärtää?

Valkoista herravaltaa vaaniva intersektionaalinen feminismi pyrkii lisäämään jaettua tietoisuutta sorron moninaisista muodoista, mikä saa reaktionaariset konservatiivit tuntemaan, että ”tasa-arvo on mennyt liian pitkälle”. Todisteina tästä marssitetaan esiin kaikenlaista woke-suvaitsevaistosta cancel-kulttuuriin, jotka nähdään omaa arvomaailmaa uhkaavina kolonialistisina tuhovoimina.

Vaikka minutkin selvästi ja ”teknisesti ottaen” voi lukea etuoikeutettujen valkoisten cisheteromiesten ryhmään, ei ”valkoisuus” tai ”heterous” tai edes ”mieheys” ole koskaan määritellyt tietoista identifioitumisen tapaani. Tiedostamattomalla tasolla nämä tietenkin ovat vaikuttaneet kaikkeen paljonkin. Syntyminen valkoiseksi heteromieheksi ei ilman muuta ole minun vikani, mutta on toki merkitsevää, millä tavoin pyrin ymmärtämään paikkani ja identiteettini vaikkapa suhteessa luokkaan tai etnisyyteen.

Aloitusvirkkeeseeni voi siten vastata kriittisesti: aivan, valkoisuus tai heterous tai mieheys eivät kenties ole koskaan määritelleet tietoista identifioitumisen tapaasi, mutta vähintään yhtä selvää on, että ne ovat mahdollistaneet monenlaisia luokkaetuja ja sosiaalisen tilan ”annettuja”, jollaiseksi on ajateltavissa myös kykysi olla ei-tietoinen identifikaatiosi mainituista luokkasidonnaisista mahdollisuusehdoista.

Köyhänä ja työttömänä luokkastatuksessani on myös kiistattoman proletaarisia ja prekaarisia piirteitä. Samaan aikaan olen valkoisuuteni ja seksuaalisen normin mukaisen heterouteni kautta sidoksissa etuoikeutettuihin piireihin: aivan kiistattomasti olisin yhteiskunnallisesti tukalammassa tilanteessa, jos esimerkiksi olisin köyhä ja työtön romanitransihminen. Samaan aikaan tällainen ”liberaali puhe” seksuaalisten ja rodullistettujen vähemmistöjen oikeuksista tympii valkoisen vallan puolesta pelkääviä nationalisteja, minkä kuitenkin voi ajatella merkiksi tavasta, jolla hegemoninen valta joutuu tunnustamaan, ettei se enää voi olla tunnistamatta systeeminsä toiseuttaman ja kieltämän ”ylimäärän” ääntä kielenä, jolla on ilmaisu ja merkitys.

Nationalisteja ja reaktionaareja (sekä useita konservatiiveja) ärsyttävä nykytilanne kertoo näin siitäkin, että – toisin kuin vielä aiempina vuosikymmeninä – valkoinen patriarkaalinen valta joutuu paitsi vastaamaan ”kielletyn ylimääränsä” kieleksi muuttuneeseen ääneen, myös tiedostamaan ja tuntemaan etuoikeutensa. Ei ole ihme, että se kokee itsensä uhatuksi ja alkaa kapitalismin ja syntipukittamisen logiikan mukaisesti kilpailla ”uhriuden pääomasta” pyrkimällä kolonisoimaan sen itselleen niiltä, joilla näkee sitä olevan. Jos 1800-luvun teollisuuskapitalismi tahtoi säätää lakeja, jotka pakottivat omaisuudettomina harhailevat talonpojat irtolaispykälien nojalla orjatyöhön, voi tämän yhtenä modernina vastineena pitää kansallismielistä mentaliteettia, jolle vaeltavan pakolaisen hahmo merkitsee yhteiskuntajärjestystä häiritsevää reaalista tuhovoimaa. Uhripääoman anastaminen ja kasaaminen ei kenties sittenkään ole niinkään osoitus valkoisen vallan impotenssista kuin sen harjoittaman kapitalistisen strategian looginen, tuotannollinen ja kulttuurinen jatke.

Valkoista herravaltaa vaaniva intersektionaalinen feminismi pyrkii lisäämään jaettua tietoisuutta sorron moninaisista muodoista, mikä saa reaktionaariset konservatiivit tuntemaan, että ”tasa-arvo on mennyt liian pitkälle”. Todisteina tästä marssitetaan esiin kaikenlaista woke-suvaitsevaistosta cancel-kulttuuriin ikään kuin nämä ilmiöt olisivat mittakaavaltaan rakenteelliseen rasismiin ja kolonialismiin verrattavia tuhovoimia.

Samalla paljastuu, ettei tämä ”kulttuurisota” ole olennaisesti muuta kuin luokkataistelun muuntunut momentti. Woke- ja cancel-kulttuurien sinänsä melko marginaaliset ilmiöt tarjoavat patriarkaaliselle vallalle oikeutusta harjoittaa aktiivista torjuntaa liberaalia peilikuvaansa kohtaan. Vastaavasti liberaali valta – joka hyväksyy patriarkaaliset ja ankaran hierarkkiset rakenteet, kunhan ne pysyvät näkymättömissä kapitalistisen tuotannon laskoksissa – hyötyy näistä ilmiöistä sikäli kuin saa niistä korvikeobjekteja, joilla hämärtää ja kätkeä tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuskäsitteidensä abstraktia (ja hallitsevaa luokkaa yhtäläisesti hyödyttävää) tyhjyyttä.

Tarvitseeko sitten kokemus ”valkoisen heteromiehen uhatusta asemasta” ymmärrystä – ja jos tarvitsee, niin millaista?

Oman kokemukseni mukaan yksipuolinen, holhoava ja tuomitseva moralismi hyödyttää tässä lähinnä liberaalia valtaa, jota ei yleensä kiinnosta pohtia, miksi valkoinen heteromies reagoi vihamielisesti toiseutettujen vähemmistöjen tunnistettavaksi muuttuneeseen huutoon. Jos empatia kuuluu rodullistetuille, miksei se kuuluisi meille muillekin – eihän kyse ole katoavasta luonnonvarasta tai yleensäkään jaettaessa vähenevästä resurssista? Vaikka näenkin ongelmallisena idean empatiasta tasa-arvon politiikan viimekätisenä horisonttina, ei sen roolia ole syytä väheksyä etenkään silloin, kun panoksena on pyrkimys ymmärrykseen siitä, keitä ja millaisia poliittisen kamppailun osapuolet todella ovat. Empaattinen ja keskusteleva lähestymistapa, jossa dialogikumppania kohdellaan vertaisena, auttaa vähintäänkin purkamaan holhoavan ja liberaalin ylenkatseen tuottamia emotionaalisia varauksia. Eettisenä perusteluna dialogiselle vertaisuudelle voi pitää jo yksinkertaista huomiota siitä, ettei edes valkoista heteroa ole järkeä syyllistää syntymässä saamistaan ominaisuuksista.

Tämäntyyppinen ”ystävyyden ja hyvien tapojen politiikka” ei tarkoita liberaalien abstraktioiden julistamista, vaan moraalisesti oikeaa toimintaa käsillä olevan tilanteen kontekstissa. Kyse ei myöskään ole – yhtä lailla liberaalista – luulottelusta, että poliittiset kamppailut ratkeaisivat tuosta vain, kunhan ”järkevät ihmiset” sopivat asioista ”rationaalisesti”. Hallitseva luokka ei yleensä luovu eduistaan muuten kuin pakottamalla (kuten historia opettaa). Dialogitilanne ei kuitenkaan pakottamisesta ja moralismista parane, mutta tarjoaa kylläkin mahdollisuuden avata keskustelullisesti poliittisen kamppailun horisontteja. Tämä edellyttää empatiaa, jossa vastapuoli nähdään kontekstissaan toimivana subjektina pikemmin kuin vihamielisen viiteryhmänsä ehdollistamana objektina. Pelkkä tilanteessa tuotettu subjektiuden kokemus – kokemus kuulluksi tulemisesta – on poikkeuksetta voimauttava ja luottamusta herättävä.

Ystävyyden politiikkaa tarvitaan, mikäli mielimme kyetä nimeämään vihollisen oikein. Vasemmistolaisesta perspektiivistä käsin on selvää, ettei vihollinen ole sen enempää nationalistinen valkoinen heteromies kuin väkivaltainen fundamentalistikaan. Kriittinen kysymys koskee tässäkin sitä, mikä tällaiset subjektit yleensä tekee mahdollisiksi ja olemassa oleviksi. Kukaan ei synny valkoista valtaa kannattavaksi nationalistiksi: identiteetit tuotetaan sosiaalisen todellisuuden verkostoissa ja kulttuurisen toisen kautta. Onkin kysyttävä, mikä liberaalissa kulttuurissamme ja sitä tukevassa järjestelmässämme on vikana. Mikä synnyttää väkivaltaista oikeistoradikalismia ja saa ihmiset syyttämään oloistaan rodullistettua toista? Vasemmistolaisuus on toimimista muun muassa näiden kysymysten horisonteissa.

Markus Niemi

Arvostelu: Miksi Marx oli oikeassa (Terry Eagleton)

Eagleton ehdottomasti onnistuu jauhottamaan kaikki stereotyyppisimmät kritiikit, usein jopa osoittaen, että kritiikin esittäjän tulokulma on itse asiassa lähempänä luuloteltua ”marxilaisuutta” kuin Marxin varsinaiset näkemykset. Projektio on tunnetusti vahva psykososiaalinen voima.

Liken julkaisema, Tuomas Nevanlinnan kääntämä Miksi Marx oli oikeassa on tullut usein vastaan, kun vasemmistolaiset suosittelevat teoksia, joista aloittaa Marxiin perehtyminen. Marxin suhteen kohtuullisen ummikkona voin hyvin liittyä suosittelijoiden joukkoon.

Huolimatta siitä, että samaistun ehdottomasti enemmän poliittiseen vasemmistoon kuin oikeistoon, olen useimpien ihmisten tavoin kokenut tiettyjä ennakkoluuloja sellaiseen vasemmistolaisuuteen, jossa vaaditaan erittäin perustavanlaatuisia muutoksia nykytilanteeseen. Tiedostettuani, kuinka paljon nämä ennakkoluulot pohjasivat yksinkertaiseen tietämättömyyteen, omaan psykososiaaliseen taustaani sekä ennen kaikkea ympäröivän kulttuurin narratiiveihin, olen ainakin yrittänyt parhaani mukaan suhtautua radikaaleihinkin ideoihin avoimesti. Tästä huolimatta lienee tosiasia, kuten Nevanlinna teoksen jälkisanoissa tuo esille, että jotkut marxilaiset ovat tehneet marxilaisuudesta totaalisen maailmankuvan, joka pyrkii selittämään käytännössä kaiken, eikä siedä lainkaan kritiikkiä. Tällaisista huolista pääsin tämän teoksen kohdalla välittömästi, kun Eagleton (s.7) sanoo heti johdannon alussa, ettei hän kuulu ”siihen vasemmistolaisten heimoon, joka julistaa hurskaasti kaiken olevan kritisoitavissa ja joka kuitenkin luiskahtaa vihamieliseen hiljaisuuteen, kun pyydetään mainitsemaan kolme ensisijaisinta kriittistä huomautusta Marxia vastaan”.

Perehtyessäni väitöskirjani yhteydessä noin kymmenen vuotta sitten Eagletonin teokseen On Evil, huomasin, ettei hän ole erityisen analyyttinen kirjoittaja. Ensisijaisesti kirjallisuuskriitikkona tunnettu Eagleton on niitä vähemmistöön kuuluvia akateemisia ajattelijoita, jotka asettavat sujuvan ajatuksenjuoksun ja kokonaisvaltaisuuden täsmällisyyden edelle. Välillä Eagleton tykittelee hieman tarpeettomankin railakkaasti mutkia oikoen. Esimerkiksi puolustaessaan marxilaisuutta ”postmodernismia” vastaan hän väittää, että postmodernismilla on ”järjetön ennakkoluulo luontoa ja biologiaa kohtaan […] koska se luulee kaiken puheen luonnoista olevan vain tapa kieltää muutoksen olemassaolo” ja että ”postmodernismi on taipuvainen pitämään kaikkea muutosta myönteisenä ja kaikkea pysyvyyttä kielteisenä” (s. 93). Tämän kaltaiseen retoriikkaan törmää tyypillisesti äärioikeistoon kallellaan olevien älyllisten helppoheikkien tekstissä, tosin sillä erolla, että he tapaavat täysin ristiriitaisesti samaistaa marxilaisuuden ja niin sanotun postmodernin ajattelun. Eagletonilla homma pysyy kuitenkin jollain lailla näpissä, ja mielestäni on erittäin virkistävääkin, kun yleisesti ottaen uskottava ajattelija roiskii isolla pensselillä. 

Teos koostuu kymmenestä klassisesta Marxin kritiikistä ja Eagletonin vastauksista niihin. Eagleton ehdottomasti onnistuu jauhottamaan kaikki stereotyyppisimmät kritiikit, usein jopa osoittaen, että kritiikin esittäjän tulokulma on itse asiassa lähempänä luuloteltua ”marxilaisuutta” kuin Marxin varsinaiset näkemykset. Projektio on tunnetusti vahva psykososiaalinen voima. Hyvänä esimerkkinä toimii kenties kaikkein useimmin kuultu ja kaikkein murskaavimpana pidetty marxilaisuuden kritiikki, jonka mukaan ”hedelmistään puu tunnetaan”. Väite on siis, että missä marxilaisuutta on koskaan pyritty toteuttamaan käytännössä, tulokset ovat aina olleet katastrofaalisia. Mitään kommunistista unelmaa ei tietenkään ole kyetty missään saavuttamaan, mutta lukuun ottamatta ilmeisimpiä esimerkkejä päinvastaisesta (Stalin, Mao, Pol Pot), suuri osa kansalaisista on itse asiassa useissa tapauksissa pitänyt kommunistista hallintoa paljon parempana kuin sen hajottua voimaan tullutta tavanomaista talousliberalismia. Kun otetaan esille myös rasismin ja sosiaalidarwinismin kaltaiset yleisesti syystä paheksutut ilmiöt, jotka tyypillisesti assosioidaan ”totalitaristisiin” järjestelmiin, on olennaista tiedostaa, että nämä ilmiöt ovat modernissa tuhoisassa mittakaavassaan syntyneet nykyään annettuna otetun liberalismin myötä, eivät suinkaan ilmeisellä tavalla totalitaaristen aatteiden kuten natsismin ja stalinismin myötä. Erityisen kiinnostava on Eagletonin väite, jonka mukaan Stalinin valtaannousu ja siihen liittyvät kehityskulut ovat itse asiassa ymmärrettävissä ainoastaan marxilaisen teorian pohjalta.

Miksi Marx oli oikeassa on suositeltavissa kenelle tahansa suuren mittakaavan poliittisista kysymyksistä avoimesti kiinnostuneelle ihmiselle. Hieman enemmän systemaattisuutta Eagletonilta tosin voisi toivoa; teksti rönsyää sen verran paljon, että vaatii aavistuksen hyväntahtoisuutta lukijalta poimia kirjoittajan varsinainen argumentti kunkin kritiikin kohdalla. Ainakin minut teos inspiroi kuitenkin vihdoin tarttumaan Marxin Pääomaan, mikä tuskin tulee olemaan täyttä ajanhukkaa.

Olli Pitkänen

Jari Ehrnrooth ja taiteen politiikka

Kun Ehrnrooth vaatii taidetta luopumaan poliittisuudesta, hänen todellinen viestinsä ei ole, että taiteen tulisi luopua establishmentin valtataisteluja myötäilevästä näennäisvallankumouksellisuudestaan. Pikemminkin taiteilijoiden toivotaan jättävän politiikka ammattilaisille, sillä tunnetustihan oppimaton sählääminen vain sotkee kitkattoman digikapitalismin voittokulkua.

”Sivistysporvarien” suosikkinarratiivi länsimaiden moraalikadosta ja ajattelun, arvojen ja taiteen rappiosta pääsee jälleen ääneen – tällä kertaa Ylellä, jonka verkkosivuilla Jari Ehrnrooth julistaa inhoavansa sitä, ”mihin tämä kehitys johtaa”. Kauneuden, totuuden ja hyvyyden kumoamisen jälkeen on koittanut rumuuden aika, eikä länsimainen kulttuurievoluutiokaan auta enää taidetta huippusuorituksiin:

”Itseisarvojen vaativan tavoittelun tilalle postmodernit uudistajat tuovat löysän arvorelativismin ja kiivaan identiteettipolitiikan. Näin kulttuuri lahoaa ja jalostavat erottelut häviävät, kun taistelu vallasta täyttää arvotyhjiön.”

Ehrnroothin saarna tiukkuu ja pullistelee ”totuusinstituution” ja ”universaalin moraalilain” kaltaisia liberaalin herra-ajattelun kiteytymiä (vain liberalismissa totuus voi olla instituution etuliite ja universaali moraali tulla representoiduksi Lain kirkkautena). Tämä on silti epäkiinnostavaa, kuten muutenkin liberaalien porvarien puhe abstraktioina leijuvien itseisarvojen ”vaativasta tavoittelusta” yleensä.1 Aivan, jos näille arvoille on olemassa omat totuus- ja taideinstituutionsa,niiden tavoittelussa ei ole mitään muuta vaativaa kuin kysymys ostovoiman tai kulttuurisen statuksen riittävyydestä…

Pari sanaa voisi sanoa siitäkin, että taidehistoriaa valikoivasti kertaavalta Ehrnroothilta jää ikään kuin huomaamatta, kuinka suuri osa hänen ihannoimastaan museotaiteesta joutui muinoin aikalais-Ehrnroothien hampaisiin. Esimerkiksi kristinuskon tematiikan inspiroimia kuvanveistäjiä moitittiin varhaiskeskiajalla muun muassa siitä, etteivät he jaksaneet työstää marmoria kunnolla ja muutoinkin tyytyivät varsin rumiin ja epäilyttäviin lopputuotteisiin. Homeerisen kerskailun sijaan heitä kiinnosti kristinuskon peruskertomusten ulkoisen karuuden esiin marssittama sisäisyys.

Nykyporvarillehan tämä aiempi, kriitikkojen tuomitsema ulkonainen rumuus näyttäytyy sinä värähtelevän sielun syvyyksiin työntyvänä mystisyytenä, jonka oletetulla katoamisella rappionarratiivin evankelistat tukevat modernin taiteen vastaisia aksioomiaan. Mutta tämäkin on tylsää jaarittelua ja viisastelua, pelkkä simppeli havainto siitä, ettei Ehrnrooth tunnista muutosta ja taiteen mahdollistumisen ehtoja tyypillistä kulttuurikonservatiivia fiksummin, vaan jakelee ajattelemattomia dogmeja taiteen muuttumattomasta lajiolemuksesta siinä kuin nationalistit kansasta ja identiteetistä.

Se, mikä Ehrnroothin tekstissä on kiinnostavaa, liittyy hänen suorasukaiseen vaatimukseensa taiteen epäpoliittisuudesta:

”Kun kulttuurin kattauksena on antikapitalismia, uhripääomaa ja luontouskontoa, minä nostan kytkintä. Haluan taiteen taiteena, politiikan politiikkana ja itse elämän vapaana elämänä. Pandemian jälkeen pakenen Wienin taidemuseoihin, joiden mestariteokset eivät koskaan petä.”

Kiinnostavaa ei tässäkään ole se, että Ehrnrooth tuo mieleen Igor Stravinskin ja Robert Craftin kirjeenvaihdossa vilahtaneen viheliäisen arkkiporvarihahmon – sen, joka pyytää taiteilijaa soittamaan pianolla malliksi kappaleitaan, jotta tietäisi, ovatko ne hänen rahojensa arvoisia – vaan Ehrnroothin diskurssiin kätkeytynyt mahdollisuus lukea häntä erityisellä tavalla vastakarvaan.

Ehrnrooth nimittäin vaatii yhtäältä taiteelta, että sen on oltava epäpoliittista ja toisaalta, että sen yhdeksi ehdottomaksi lähtökohdaksi asetetaan – toki ”asiantuntijoiden” anonyymin klaanin määrittelemien esteettisten arvokokoelmien ja kriteeristöjen kunnioittamisen ohella – ihmissielun värähdykset, joiden kautta ”kirkkaasti näkevät” voivat pujotella luotilankojaan aina ”mystisiin syvyyksiin” saakka. Taiteen ideaan siis kuuluu, että se tuo näkyville jotain, millä ei aiemmin ole ollut osaa nähdyn kokonaisuudessa.

Tässä taidekäsityksessä – käsillä olevan vastakarvaisen ja kiistattoman interventionistisen luennan valossa – kiinnostavaa on ennen muuta sen edellyttämä suhde aistittavaan tai, rancièrelaisittain ilmaisten, aistisen jakoon eli estetiikkaan termin laajassa mielessä.

Mennään kuitenkin ensiksi politiikkaan, jonka tietoisen puolueellisesti ja antagonistisesti määrittelen kamppailuksi aistittavan rajoista.

Politiikka on olennaisesti osattomien muodostaman ylimäärän tunkeutumista ”julkisen keskustelun” tilaan, tuon tilan ja siihen liittyvän puheen uudelleen asemoitumista ja määrittelyä. Osattomilla viittaan yhteiskunnan representoituun ja laskettuun ”kokonaisuuteen”, sen määriteltyyn ja tilastoituun ”väestöön” lukeutumattomaan luokkaan, jonka olemassaolo on reaalista, muttei statistista. Antiikin Rooman ajoilta esimerkiksi tällaisista osattomista käyvät plebeijit, nyky-yhteiskunnassa vaikkapa monenlaiset vähemmistöt romaneista maahanmuuttajiin. Molempien olemassaolo muodosti ja muodostaa välttämättömän palvelevan reservin ja eräänlaisen tuotannon lähteen yläluokalle, joka ei kuitenkaan halua tietää siitä mitään, sillä tämä edellyttäisi palvelevan luokan kohtelemista vähintään implisiittisesti tasa-arvoisena, eräänlaisena ymmärrettävää kieltä puhuvana keskustelukumppanina. (Ristiriita muodostuu kuitenkin jo siitä, että yläluokankin on oletettava, että palvelijat ymmärtävät sen käskyt. Niinpä kiista on läsnä jo vasallisuhteen näennäisen yksipuolisessa käskyttämisasetelmassa ja odottaa vain puhkeamistaan esiin milloin mistäkin.)

Poliittinen tapahtuma on yksinkertaistetusti sellainen, jossa alempi (osattomien) luokka ilmaantuu julkisen keskustelun tilaan vaatimaan tunnustamista, lähtökohtaisen mutta siihen saakka kiistetyn tasa-arvonsa affirmaatiota. Poliittinen tapahtuma toisin sanoen paljastaa yhteiskunnan näennäisen eheyden hintana vaalittavan keinotekoisen epätasa-arvon, joka nyt asetetaan vastakkain reaalisen ja radikaalin tasa-arvon toteutumisen vaatimusten kanssa. Osaton tavallaan samastuu ”skandaalimaisesti” yhteiskunnan kokonaisuuteen ja esittää vaatimuksensa ”todellisen kansan” nimissä. (Tällä ei ole varsinaisesti mitään positiivista tekemistä tietynlaisen ”elitismiä vastustavan” oikeistopopulismin kanssa:2 oikeistopopulismi voidaan tässä ajatella reaktionääriseksi ja jopa ”yläluokkaiseksi” projektiksi, kyyniseksi tavaksi hyödyntää joidenkin osattomiksi jäävien ja statuksensa puolesta pelkäävien kaunan ekonomiaa.)

Kun Ehrnrooth vaatii taidetta luopumaan poliittisuudesta, hänen todellinen viestinsä ei ole, että taiteen tulisi luopua establishmentin valtataisteluja myötäilevästä näennäisvallankumouksellisuudestaan – joka ilmiönä on todellinen ja ilmentää lähinnä taidemaailman tekopyhää, institutionalisoitunutta liberaalia elitismiä, jota ”porvarillisen yksilön” hajottaminen ei enää vähääkään kiinnosta. Sen sijaan viesti kuuluu: taiteilijat, lopettakaa kapitalismin kritiikki ja uppoutukaa mieluummin vaikka vanhan maailman mystiikkaan, sillä ihminen on henki. (Siksi tuotannon taso ei ole kiinnostava: siinä ei ole mitään mystiikkaa, ei sielun värähtelyä, vain tylsää jauhavaa elinvoimaa.) Ja ennen kaikkea: jättäkää politiikka ammattilaisille. Tunnetustihan oppimaton sählääminen vain sotkee digikapitalismin kitkatonta voittokulkua.

Tapani määritellä politiikka poikennee Ehrnroothin määrittelyn tavasta, joka tosin jää tekstissä rivien väliin. Sieltä taas on luettavissa tyypillinen liberaali linja, jolle politiikka ei totisesti ole aistisen jakoihin kiinnittyvää elämän ja kuoleman kamppailua, vaan asiantuntijavetoista rationaalista intressipiirien sovittelua, ”julkisessa tilassa tapahtuvaa dialogia, viestintää ja yhteisymmärrystä”. (Tuotannon taso – kysymys siitä, kuka määrittelee kulloisenkin julkisen tilan ja siinä tapahtuvan dialogin parametrit – ei tässäkään ole kiinnostava.) Siksi Ehrnrooth voisi kyllä väittää, ettei tuottamani ristiriitainen luenta ole todenmukainen.

Siltikin, ja kaiken ”todenmukaisuuden” asettuessa tämän yhteiskunnallisen puhetilanteemme panokseksi, jatkan.

Jos nimittäin taide on – kuten Ehrnrooth luonnehtii – ”näkymättömän tekemistä näkyväksi” eli teoreettisemmin ilmaisten eräänlaista aistisen jaon uusintamista ja problematisoimista tai olennaisesti siihen liittyvä projekti, on politiikka suoraan kirjautunut taiteen olemisen tapaan, eikä mitään sellaista taidetta, joka ei olisi ”yhteiskunnallista” (riippumatta siitä, onko se ”kantaaottavaa” eli tunnistaako liberaali establishment siinä kielen, jonka sovittaa määrittelemänsä julkisen tilan vuoropuheluun) ole olemassakaan. Toisaalta: jos politiikka on vain asiantuntijoiden johtamaa, tuottamaa ja toteuttamaa laskemista, mitään ristiriitaa ei ole. Tällöin Ehrnrooth näyttää vain haluavan, että taiteilijat lopettaisivat epäilyttävältä vaikuttavan olemattomuuksien laskemisensa ja keskittyisivät mystiikkaan.

Kirjailijana mystiikka ei kuulu etusijaistettuimpiin tutkimuskohteisiini. Muutenkin minulla on ikävä tapa vieroksua tällaisia sanattomia diskursseja niiden tiuhaan toistuvan ylimielisyyden vuoksi, vaikka saatankin näin tulla viskanneeksi lapsen pesuvadin mukana.

Toki enemmän kuin mystiikkaa vieroksun vaatimusta taiteen oikeamielisyydestä – tätä, mitä Ehrnroothkin omalla karikatyyrimäisellä tavallaan kuvittelee ”sivistyneenä ihmisenä” vastustavansa. Jos taide kuuluukin aistisen jaon uusintamisen sfääriin sikäli kuin taide ”olemuksellisesti” sisältää toteutumisensa mahdollisuuksissa taipumuksen lävistää yhteiskuntaa kannatteleva ”kokonaisuuden” fantasia osattomuuden ja ylimäärän jäsentävillä hajottavilla tendensseillään, sille ei voi langettaa mitään ulkoa annettua tehtävää ilman, ettei se ajan mittaan hysterisoisi ja suistaisi paikaltaan tuota tehtävää asettanutta herraa.

Jos siis Ehrnrooth on oikeassa siinä, että rumuus on nykytaiteen herra (mikä minusta vaikuttaa rappionarratiiviin uskovan sokealta liioittelulta), hänellä tuskin on syytä olla kovinkaan huolissaan – ellei taide sitten todella ala toimia hänen vaatimustensa mukaisesti. Se vasta rumaa olisi.

Markus Niemi

1Abstraktiot kuten ”oikeudenmukaisuus” voivat tosiaan näyttäytyä jopa mahdottomina saavutettavina sikäli kuin ne ylennetään omaan mahdottomuuteensa liberalismin vaatimassa yleisyydessä. Toisaalta tällainen ylentäminen tekee ne samalla, tyhjyydessään, äärimmäisen helpoiksi saavutettaviksi, ja Ehrnroothin paheksuma ”löysä arvorelativismi” onkin vain tämän helpon saavutettavuuden liberaali tosiasia. Kun nyt vaikkapa oikeudenmukaisuuden irrottaa kulloisestakin situaatiostaan ja paikallisesta kamppailustaan, siitä tulee samanaikaisesti lähes mahdotonta ja lähes äärettömän helppoa. Mahdotonta, koska universaalisuudessaan ja tyhjyydessään se kieltää periaatteessa minkä tahansa sisällön patologisena ja ”lokaalina”; helppoa, koska ”kaikesta” tulee totaliteetti, joka itseään puhkovan vastakkainasettelun (konkreettisen kamppailun todellisuuden) torjuessaan muuttuu hegemoniseksi itsestäänselvyydeksi vailla vaadetta saattaa itseään tilille kyvyttömyydestään lävistää fantasiaa.

2Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö oikeistopopulismi ja -radikalismi liittyisi olennaisella tavalla liberaalin yhteiskunnan ja ideologian tuottamiin ongelmiin ja osattomuuteen sinänsä.

Tolkun ihminen ja hänen varjonsa

Tolkun ihmisessä näemme itseään onnittelevan liberaalin, joka hämmästelee maailman menoa tajuamatta, että tuijottaa omaa varjoaan.

Vastine Sean Ricksin kolumniin ”Tämän vuoksi tarvitsemme taas tolkun ihmistä” (Yle 18.11.2020)

Aina löytyy niitäkin, jotka kaikesta kritiikistä huolimatta jaksavat puolustaa Tolkun ihmistä. Käsitteen teki tunnetuksi kirjailija Jyri Paretskoi Iisalmen sanomien mielipidekirjoituksessaan vuonna 2016. Samalla siitä muodostui hyvin nopeasti konformismiin ja konflikteja kammoavaan laumasieluisuuteen viittaava meemi. Sean Ricks onnistuu Ylen kolumnissaan rakentamaan Tolkun ihmiselle harvinaisen naiivin ja typerän puolustuksen.

Ricks esimerkiksi huomauttaa Tolkun ihmisen ymmärtävän, ”että Suomi on meidän kaikkien maa ja joudumme kohtaamaan toisiamme päivittäin kadulla, ruokakaupassa, muovinkeräysastialla tai lenkillä”. Lisäksi Tolkun ihminen tietää elämän olevan ”useammin sekä–että” kuin ”joko–tai”.

Yleisen Tolkun politiikan lausumattomien edellytysten mukaisesti tällaiset latteudet jätetään sopivasti täsmentämättä. Ricksin kolumnia lukiessa onkin hankala välttyä vaikutelmalta, että koko Tolkun ihmisen puolustus tuotetaan oudosti kaiken kattavan trivialisoimisen kautta. Tekstin liberaalin alentuvan ja teoreettisen metapositionsa kätkevän puheen yleistykset ja mutkien oikomiset ovat sitä luokkaa, että relevantit poliittiset jakolinjatkin näyttäytyvät jonkinlaisina porvarillisen individualismin mukaisina kuluttajavalintoina. Toinen tykkää riisimuroista ja toinen maissihiutaleista, Tolkun ihminen kenties hiukan molemmista – tai ainakin hän jos kuka ymmärtää, ettei muropaketin valitseminen voi olla este vaikkapa yhdessä saunomiselle!

Ricksiä on jopa kiusaus lukea freudilaisesti vastakarvaan. Hän huomauttaa painokkaasti: ”Tolkun ihminen voi tuijottaa syvään peilikuvaansa ja kysyä: Olenko varmasti oikeassa? Puhunko sellaisen tiedon varassa, mikä [sic] miellyttää minua eniten?” Kuitenkin juuri (liberaalin) peilikuvansa tuijottaminen voi tässä kohdin muodostaa Tolkun ihmisen suurimman ymmärryksen esteen. Mistä muustakaan koko luomuksessa olisi kyse kuin liberaalin subjektin triviaalista itseonnittelusta, joka eleessään kätkee sen poliittisen todellisuuden, että asioiden tahdotaan olevan kuten aina ennenkin, koska ne ovat aivan riittävän hyvin?

Arkisessa kielenkäytössä ”peiliin katsominen” ymmärretään toki usein osoitukseksi kriittisestä itsetuntemuksesta. Toisaalta peilaaminen muodostaa jo varhaislapsuudesta lähtien yhden keskeisistä keinoistamme eheän egon rakentamiseen ja siten uhkaavalta toiseudelta suojautumiseen. Peilikuvan tuijottaminen voi merkitä rehellisyyttä, mutta myös pyrkimystä hallita todellisuutta ruumiinkuvan kautta. Lacanilaisesti voineekin todeta, että ei ole mitenkään sattumaa, että yksi ja sama ele – peiliin katsominen – on osoitus paitsi itsetuntemuksesta, myös sen persoonallisuushäiriönä ilmenevästä puutteesta ja kieltämisestä. Tämä imaginaarinen vastakohtien vuorottelun logiikka pätee julkisessa poliittisessa puheessakin, jossa ”kaikki” näyttäytyy hallinnoitavana totaliteettina, minää vastapäätä olevana kohteena, johon minä vuoroin sisällyttää ja vuoroin on sisällyttämättä itseään.

Poliittisena puheenvuorona Ricksin kirjoitus päätyykin lähinnä uusintamaan kirjailija Jyri Paretskoin tunnetun avauksen vuodelta 2016 sisältämiä naiivisti artikuloituja ongelmallisuuksia. Paretskoin mukaan esimerkiksi ”Tolkun ihminen haluaa, että yhteiskuntaamme sopeutumattomat käännytetään takaisin, mutta osaa myös antaa arvoa niille, jotka kotoutuvat ja osallistuvat yhteiskuntaamme sen täysivaltaisina jäseninä”. ”Yhteiskuntaamme sopeutumattomat” on tässä (epäilemättä) kirjoittajan intentioiden vastaisesti, mutta liberaalin eetoksen julkilausumattoman ideologian mukaisesti, ymmärrettävä kaikessa antagonistisuudessaan: ne, jotka eivät suostu tulemaan tolkullisiksi eli hyväksymään liberaaleja arvoja ja kapitalismia.

Lauri Snellmanin kontekstualisoinnissa Tolkun ihminen näyttäytyy esivalta-autoritaristisena luomuksena, joka ”on valitettavan tuttu suomalaisille”:

”Valtaapitävät väittävät edustavansa ’kansan kokonaisetua’ eli konsensusta. Rationaalista kokonaisetua eli ’tolkkua’ kannattava ’tolkun ihminen’ taas alistuu ylhäältä tehtyihin valtaapitävien päätöksiin eikä kyseenalaista niitä. Moniarvoinen kansalaismielipide on taas joukko ’kuplia’, ja vallan riitauttaminen nähdään vaarallisena anarkismina.”

Snellmannin mukaan ”kolmipuoluejärjestelmän progressivismi / uusliberalismi / äärioikeisto muodostuminen” ja ”globaalien kansalaisliikkeiden leviäminen” työn ja pääoman ristiriitojen kärjistymisen ohella kuitenkin ”lisäävät moniarvoisuutta ja nakertavat konsensuksen pohjaa”. Tolkun ihminen alkaa vääjäämättä vaikuttaa vanhojen huonojen aikojen pahalta muistolta.

Tolkun ihminen onkin ennen muuta liberaalin ja uusliberaalin, teknokraattisen asiantuntijavallan symboli. Ricksin kaltaisten puolustajien puheenvuoroissa näemme sen ihmettelemässä maailman menoa ja ennen kaikkea omaa kääntöpuoltaan: rationaliteettinsa luomusta, rasistista ja populistista trollaajaa, joka vain hyödyntää yhden ja saman Tolkun ideologista potentiaalia, mutta tekee sen läpeensä kyynisesti.

Siinä missä Tolkun ihminen on konformistinen, auktoriteettiuskoinen ja salaa ylimielinen – onhan hän aina kiihkoilevien ”ääripäiden” ulkopuolella ja siksi järkevä –, yhdistyvät nämä piirteet häntä vastapäätä asettuvan trollin hahmossa eräänlaiseksi liberaalin järjen kriisioireeksi. Tolkun ihminen on trollin edessä lopulta aina aseeton, sillä kyse on hänen omasta varjostaan. Marko Ampujan ja Mikko Poutasen mukaan

”[t]rollauksen yhteiskunnallisen taustan muodostava auktoriteetin kriisi on kehittynyt keskellä sosiaalista ja taloudellista eriarvoistumista, aiempaa kilpailullisempia työmarkkinoita, tiukentuneita sosiaaliturvaehtoja ja pelkoja kokonaisten toimialojen työpaikkojen katoamisesta kapitalistisessa globalisaatiossa ja ilmastonmuutoksen aiheuttamassa tuotantorakenteen muutoksessa. Länsimaiden hallitsevat eliitit ovat vastanneet näiden kehityskulkujen aiheuttamaan sosiaaliseen tyytymättömyyteen lähinnä vetoamalla tarpeeseen tehdä kilpailukykyä vahvistavia rakenneuudistuksia, jotka kuitenkin lupaavat markkinamenestystä vain harvoille”.

Kun valtiollinen politiikka sidotaan talousohjelmiin erilaisin poliittista liikkumatilaa rajoittavin budjettikurivelvoittein ja välitetään ylhäältä alaspäin eliitin muotoilemana vaihtoehdottomuutena ja pakkoina, ”joiden toteutumista maailmanlaajuiset finanssimarkkinat ylimpänä auktoriteettina edellyttävät”, näyttäytyy Tolkun ihmisen vaalima ”yhteisen asian” konsensuspolitiikkakin pelkkänä valmiiksi käsikirjoitettuna teatterina, mikä edelleen luo otollista maaperää ”poliittiselle trollaukselle yleensä ja oikeistopopulistisille viestintästrategioille erityisesti”.

Näin Tolkun ongelmana on, että pyrkiessään ”ääripäitä” hallinnoivaan synteesiin se itse asiassa yhä uudelleen edellyttää, uusintaa ja affirmoi yhteiskunnallista jakautumista kiihdyttävän järjestyksen. Tolkkuun vetoaminen käy sitä epäuskottavammaksi, mitä selvemmäksi käy nykyisten eliittien kyvyttömyys vanhan vallan ja konsensuksen ylläpitämisessä.

Tässä mielessä Tolkku on osa uusliberaalin vallan harjoittamaa julkista diskurssia, jossa eliitin etu saadaan näyttämään kaikkien yhteiseltä edulta. Kun tämä diskurssi nyt murenee, olemme varsinaisen orgaanisen kriisin kynnyksellä: yläluokan impotenssi osoittautuu paljaaksi tosiasiaksi oikeistoradikalismin meemejä ja trolleja suoltavan halukoneen elinvoiman edessä. Tolkun ihmisen osa on toimia idioottina, joka ”ääripäiden” kritiikissään pelaa itsensä politiikan ulkopuolelle, mistä hän ei kuitenkaan löydä kaipaamaansa konsensusta, vaan pelkän atomisaation ja ”vapaiden yksilöiden” välisen loputtoman kilpailun paljaat ja raa’at realiteetit. Peiliin katsomisesta ei ole apua, sillä näky on kurja ja vieras.

Konsensusvallan symbolisen auktoriteetin katoaminen on seurausta vallan säilymisen edellytykset turvaavasta yhteiskunnallisesta kehityksestä, jossa Tolkku on vähitellen muuttumassa Tokkuraksi. Eipä ihme, että yleisen järjen puolesta saarnaaminen on paitsi epäilyttävää, myös jossain määrin epätoivoista, sillä Tolkun myötäilemisestä ei suinkaan seuraa liberaalien arvojen paratiisi, vaan systeemistä kriisiä kuumentava tervahauta, joka yhteiskuntaa jakavana voimana tuottaa Tolkkua kaihtavaa vierautta, sotaa ja regressiota.

Orgaanista kriisiä ei ratkaista annostelemalla eri tavoin farmakonia, joka sen on synnyttänyt. Tolkun muovaama järkeily ruokkii enenevissä määrin oikeistoradikalismin suosimia kyynisiä poliittisia strategioita ja sortuu toiveajatteluun, jolta puuttuvat kaikki edellytykset uudistaa länsimaiden poliittista ja taloudellista kehitystä ohjaavia rakenteita.

Markus Niemi

Arvostelu: Misantropian historia (Juri Nummelin)

Osa teoksen artikkeleista on hieman amatöörimäisellä otteella kirjoitettuja, eikä käsiteltäviä ajattelijoita ole aina selkeästi ymmärretty aivan ”oikein”. Kun kuitenkin unohtaa tyhjänpäiväisen nillittämisen, jokainen artikkeleista palvelee vähintään tyydyttävästi kokonaisuutta. Kattavuudesta toimittajaa ei ainakaan pääse arvostelemaan; mukaan on valikoitunut ideoita antiikista ja varhaisesta modernista alkaen aina nykyaikaisiin kouluammuskelijoihin ja 4chan-tyyppiseen kyynisyyteen.

Misantropia eli ihmisviha on käsitteenä melko epämääräinen, mutta kuitenkin sellainen, johon suurin osa pohdiskeluun taipuvaisista ihmisistä lienee joskus kokenut vetoa. Juri Nummelinin toimittama ja Savukeitaan julkaisema teos vuodelta 2013 käsittelee ensimmäisenä ja mahdollisesti edelleen ainoana edes jossain määrin systemaattisena teoksena tätä aihetta. Teosta voi syyttää epämääräisyydestä ja fokuksen puutteesta, mutta niin voi teoksen aihettakin. Misantropia on juuri sellainen aihe, jonka käsittely on elävän elämän kannalta ehdottoman tärkeää, mutta johon on vaikea saada rahoitusta filosofian tai aatehistoriankaan tutkimukseen. 

Osa teoksen artikkeleista on hieman amatöörimäisellä otteella kirjoitettuja, eikä käsiteltäviä ajattelijoita ole aina selkeästi ymmärretty aivan ”oikein”. Kun kuitenkin unohtaa tyhjänpäiväisen nillittämisen, jokainen artikkeleista palvelee vähintään tyydyttävästi kokonaisuutta. Kattavuudesta toimittajaa ei ainakaan pääse arvostelemaan; mukaan on valikoitunut ideoita antiikista ja varhaisesta modernista alkaen aina nykyaikaisiin kouluammuskelijoihin ja 4chan-tyyppiseen kyynisyyteen. Luonnollisesti käsittelyssä on filosofeja kuten Schopenhauer ja Nietzsche sekä filosofointiin taipuvia ajattelijoita, joita ei voi pitää varsinaisina filosofeina, kuten Markiisi de Sade, Yukio Mishima ja Emile Cioran. Toisaalta mukana on paljon tunnettuja tekijöitä eri taiteiden aloilta, esimerkiksi Kalervo Palsa ja August Strindberg. Black metal -alakulttuuri ja jopa dekkaritkin ovat päässeet mukaan. Voi kysyä, onko paletti jo liian laaja kuvatakseen enää yhtä ilmiötä, mutta huomioon ottaen misantropian käsitteen epämääräisyyden, ratkaisu on ainakin jossain määrin perusteltu.

Mitä misantropia sitten on? Teoksen johdannossa todetaan tästä monta olennaista seikkaa. Misantropia ei ole varsinainen aate, edes ristiriitainen aate. Toisaalta se ei ole myöskään pelkkä tunne, vaan sisältää aatteellisia elementtejä. Misantropia ei ole yksi ja sama tunne/aate kaikille, vaan pitää sisällään erilaisia keskenään ristiriitaisiakin muotoja. Misantropialla, siten kuin sen nykyään ymmärrämme, on olennaisesti jotain tekemistä myöhäismodernin korostuneen itsetietoisuuden ja hajaantuneen maailman kanssa, vaikka osa siihen luettavista piirteistä lienee yhtä vanhoja kuin ihminen. Misantropia ei koskaan ole täysin loogista, sillä joko ihmisvihaaja ei vihaakaan ihmisyyttä ylipäätään vaan ainoastaan sen joitakin puolia tai sitten ainoa looginen ratkaisu hänelle olisi itsemurha.

Kun elin omaa lapsuuttani ja teini-ikääni, misantropia oli ensimmäinen ”aate” johon samaistuin. On paljon kertovaa, että minun on hyvin vaikea tavoittaa täysin silloista mielentilaani, sillä se ei yksinkertaisesti ollut loogisesti yhdenmukainen, vaikka tuolloin se tuntui nimenomaan ensisijaisesti loogiselta; joltain, jota useimmat muut ihmiset eivät uskalla tai pysty ”ajattelemaan loppuun asti”. Tällöin puhutaan koko ihmislajiin ylipäätään kohdistuvasta ideasta. Jos jotain täsmällistä voidaan misantropiasta sanoa, uskoakseni mikään rajoitetumpaan joukkoon kohdistuva tunne tai aate ei voi olla misantropiaa, vaan tällöin kyse on esimerkiksi rasismista, seksismistä tai jonkinlaisesta antisosiaalisuuden muodosta. Misantropian ideaan liittyy ihmisyys sinänsä, vaikka käsitteeseen usein törmää vielä epämääräisemmässä muodossaan jonkinlaisen yleisen vihamielisyyden tai immoralismin merkityksessä.

Misantropialla on erilaisia vivahteita riippuen yksilöstä ja hänen ajatusmaailmastaan. Teokselta voisi ehkä toivoa jonkinlaista analyysiä tai ryhmittelyä tässä mielessä. Nähdäkseni voisi karkeasti yleistää, että humanistisen ajattelun yhteydessä misantropia ilmenee nimenomaan koko ihmislajiin liittyvänä inhona tai vihamielisyytenä, kun taas lähtökohtaisesti anti-humanistisessa ajattelussa misantropiassa on enemmänkin kyse vain yksinkertaisesta inhimillisen heikkouden tai sellaisena nähdyn halveksunnasta. Ero on merkittävä moraalisilta ja poliittisilta implikaatioiltaan. Misantropiassa ensimmäisessä merkityksessä on kyse oikeastaan pettymisestä omiin sekä ihmiskunnan yleensä realisoimiin mahdollisuuksiin: kun ihmisillä eläimistä poiketen on mahdollisuus reflektoida tekojaan ja kehittyä sen pohjalta, samaan aikaan ihminen voi myös käyttää potentiaaliaan tuhoisiin ja itsekkäisiin tarkoituksiin. Misantropia tässä merkityksessä voi estää tehokkaasti minkäänlaisiin rakentaviin projekteihin ryhtymistä ja niihin sitoutumista tai ajaa äärimmillään jopa itsemurhaan, mutta sen pohjalla on kuitenkin humanistinen intentio. Jää yksilön välienselvittelyksi itsensä kanssa, kuinka päästä ihmisvihasta eroon tai ainakin estää sitä rampauttamasta omaa kokemista. Misantropiassa lähtökohtaisesti antisosiaalisuutena ei taas ole vasemmistolaisesta näkökulmasta alun alkaenkaan mitään rakentavaa. Tästä syystä misantropia tulee ymmärtää monisyisenä ilmiönä, johon tulee reagoida tilanteesta riippuen hyvin eri tavoin.

Olli Pitkänen

Kolumbia tienhaarassa

On siis selvää, että Kolumbia on muutosten kourissa ja myös monella tapaa tien haarassa. Pysyäkö menneessä vai kulkeako kohti tulevaisuutta? Kolumbia ei ole enää pelkästään se harras roomalaiskatolinen maa, jossa noudatetaan vain perinteisiä sukupuolirooleja ja jossa vain passiivisina oltaisi mukauduttu vuosikymmeniä vallitsevaan väkivallan kulttuuriin.

2020-luvulle tultaessa Kolumbiasta tulee edelleen monelle mieleen vain huumeet, väkivalta ja ehkä jalkapallo Shakiran ja kahvin ohella. Kolumbia on monelle ikuinen kriisien maa siinä missä Afrikka nähdään ikuisena kriisien ja kurjuuden mantereena. Jos jonkinlaista varovaista eteenpäin menoa on ollut, on nyttemmin otettu taas takapakkia. Vielä viime vuosikymmenellä Helsingin Sanomissa oli jokunen laaja artikkeli, jossa hehkutettiin pääkaupunki Bogotán [1] ja Medellínin (Pablo Escobarin johtamien huumekartellien entinen pesäpaikka) kaupunkisuunnittelua [2]. Nämä ovat jäämässä nyt uusien kriisien ja tärkeämpinä pidettyjen uutisten varjoon. Onko tilanne siis taantumassa? Onko mikään lopulta muuttunut Kolumbiassa, jossa väkivalta vaikuttaa edelleen?

2010-luvun puolessa välissä elettiin vielä toiveikasta aikaa. Kolumbiassa oltiin tekemässä historiaa. Yli 50 vuotta kestänyt sisällissota Kolumbian hallituksen ja marxilais-leniniläisten Farc-sissitaistelijoiden välillä olisi viimein päättymässä. Barack Obaman johtama Yhdysvallat tuki Kolumbian rauhanprosessia. Tämä oli merkittävä muutos aikaisempaan politiikkaan, jossa Yhdysvallat vielä George W. Bushin aikana tuki Kolumbian päättäjien militanttia linjaa Farcia vastaan. Rauhanneuvotteluja käytiin Havannassa, jossa ne saatiin päätökseen vuonna 2016.[3] Mutkia matkaan toi Kolumbian entinen presidentti, äärikonservatiivinen Álvaro Uribe kannattajineen. Uribe veti haukkalinjaa Farc-sissejä vastaan presidenttikausiensa ajan ja hänen kannattajansa ovat usein antaneet hänelle kunnian siitä, että Kolumbiassa on ollut rauhallisempaa viimeistään 2010-luvulta alkaen. Sittemmin senaattorina (ennen kotiarestiaan) toimineella Uribella oli pitkään presidenttiytensä jälkeenkin kannatusta, jota hän hyödynsi vastustaessaan rauhanprosessia. Hän kävi Yhdysvalloissa asti lobbaamassa rauhansopimuksen vastaista kampanjaansa.[4] [5] [6] Maan konservatiivinen oikeisto on jo pidemmän aikaa väittänyt, ettei Kolumbiassa käydä sisällissotaa, vaan ”terrorismin vastaista operaatiota”. Uriben entinen suojatti ja tämän seuraaja presidenttinä toiminut Juan Manuel Santos järjesti rauhansopimuksen hyväksymisestä kansanäänestyksen lokakuussa 2016, jonka niukka enemmistö torppasi. Rauhansopimuksen vastustajat kritisoivat rauhansopimuksen kohtaa, jonka tulkittiin päästävän entiset Farc-taistelijat liian helpolla. Vaikutuksensa oli myös Uriben kannattajien uribistojen antikommunistisella ja homofobisella salaliittoteorioilla.[7] Santosin hallitus vei hieman muokatun sopimuksen sittemmin läpi kongressissa. Rauhansopimuksen myötä Farc lopetti aseellisen toiminnan ja muuttui poliittiseksi puolueeksi.

Konfliktin taustaa

Kolumbian konflikti, jonka virallisesti sanottiin päättyneen hallituksen ja Farcin solmimaan rauhansopimukseen oli siis ehtinyt jatkua yli puoli vuosisataa. Näkökulmasta riippuen konfliktin ja muiden nykyisten ongelmien voidaan katsoa ulottuvan 1960-luvulle, jolloin viimeisin sisällissota alkoi. Tähän usein viitataan puhuttaessa ”52 vuotta/yli puoli vuosisataa kestäneestä konfliktista”[8] (1964-2016). Virallisesti päättyneellä konfliktilla on kuitenkin juurensa myös vuodessa 1948, jolloin liberaaliehdokkaan Jorge Eliécer Gaitánin attentaatti sytytti vuosikymmenen kestäneet levottomuudet ja konservatiivien ja liberaalien välisen sisällissodan (vaikkakaan sitä ei virallisesti sisällissodaksi kutsuttu). Aikakausi tunnetaan nimellä ”La Violencia”. Gaitán oli harvoja poliitikkoja, joka pyrki ajattelemaan myös vähäosaisten kolumbialaisten etua maassa, jossa päättäjät olivat tottuneet ajamaan vain omaa ja pienten piiriensä etua. Hänen murhansa aiheuttikin poikkeuksellista turhautumista. Useat tutkijat ovat sitä mieltä, että vuonna 1948 kylvettiin vähintäänkin siemenet Farcin ja Kolumbian valtion väliselle konfliktille.[9] [10] Toisaalta liberaalit ja konservatiivit olivat ottaneet yhteen jo vuosisadan ajan. Liberaalien ja konservatiivien väliset kärhämät juontavat juurensa venezuelalaisen itsenäisyystaistelijan Simón Bolívarin ja kolumbialaisen kenraalin Francisco de Paula Santanderin välisiin kiistoihin. Bolívarin kannattajat olivat arvomaailmaltaan konservatiivisia ja Santanderin kannattajat liberaalimpia.[11]

La Violencian aikaan huipentuneet liberaalien ja konservatiivien väliset yhteenotot olivat erityisen traumatisoivia, erityisesti La Violencian aikaan. Kun sisällissota päättyi 1950-luvun lopulla, konservatiivit ja liberaalit solmivat keskenään sopimuksen, jolla valta jaettaisi tasan heidän kesken. Syntyi eräänlainen kartellihallitus, jossa konservatiivit ja liberaalit vuorottelivat vallassa. Kansallinen rintama kesti 1970-luvulle asti, eikä hallituksiin otettu muita puolueita.[12] [13]

Konflikti alkoi virallisesti vuonna 1964, kun tuore perustettu sissijärjestö Farc aloitti aseellisen toiminnan Kolumbian valtiota vastaan. Farcissa vaikutti tässä vaiheessa paljon entisiä liberaalien riveissä taistelleita. Tätä edelsi armeijan joukkojen hyökkäys kommunistien hallussa pitämään niin sanottuun Marquetalian tasavaltaan. Tarkoituksena oli estää USA:n tukemana kuubalaistyylisen vallankumouksellisuuden leviämistä Kolumbiaan. Farc oli aiemmin käyttänyt Marquetalian tasavallan tapahtumia oikeutuksenaan olemassaololleen.[14] [15] Farcin lisäksi muita vasemmistolaisia sissijärjestöjä muodostettiin ilmapiirissä, joka oli muuttumassa yhä kaoottisemmaksi. Näistä sissijärjestöistä tunnetuimpia on ollut ELN, vapautuksen teologian aatteiden pohjalta perustettu aseellinen järjestö, joka jatkaa edelleen sotapolulla. Toinen tunnettu sissijärjestö oli kaupunkiympäristössä aseellista taistelua käynyt M19, joka lakkautettiin vuonna 1990. Farc kasvoi sissiliikkeenä 1970-1980 -luvuilla ja 2000-luvulle tultaessa Farcin riveissä taisteli kymmeniä tuhansia. 1980-luvulla myös huumekartellien väkivalta tuli mukaan kuvioihin. Farc sekaantui sittemmin äärioikeistolaisten paramilitäärien tavoin huumekauppaan, jolla se alkoi rahoittaa toimintaansa kidnappausten lisäksi. Farcin vaikutusvallan kasvaessa joitakin tuloksettomia rauhanneuvotteluja käytiin 1980- ja 1990-luvuilla ja 2000-luvulla. 1980- ja 1990-lukujen rauhanneuvottelujen kariutumiseen vaikutti Farcia lähellä olevan Unión Patriótica puolueen jäseniä murhattiin tuhansittain.[16] 2000-luvun alun rauhanneuvotteluista ei myöskään jäänyt mitään käteen, kun presidentti Andrés Pastranan kaudella Farcille tarjottiin Sveitsin suuruista suoja-aluetta. [17]

Presidentti Álvaro Uriben presidenttikausilla (2002-2010) noudatettiin militantimpaa linjaa Farcia vastaan. Konflikti oli vähällä myös laajeta maan rajojen ulkopuolelle. Kolumbian sisäinen konflikti oli myös lähellä laajeta sodaksi Kolumbian ja silloin vasemmalle päin kallellaan olleen Ecuadorin ja Venezuelan välillä vuonna 2008 Kolumbian joukkojen pommitettua Ecuadorin puolella olleita Farc-taistelijoita. Kolumbia oli syyttänyt Ecuadoria ja Venezuelaa sissien tukemisesta. Ecuadorin syytettyä Kolumbiaa suvereniteettinsa loukkaamisesta kiristyivät Ecuadorin ja sen liittolaisen Venezuelan välit miltei sodan asteelle Kolumbian kanssa. Kriisi saatiin onneksi ratkaistua diplomaattiteitä Dominikaanisen tasavallan toimiessa yhtenä välittäjänä Amerikan valtioiden järjestön lisäksi.[18]

2000-luvulla myös äärioikeistolaisten kuolemanpartioiden (näistä kenties tunnetuin oli AUC, Autodefensas Unidas de Colombia) toiminta kylvi tuhoa Kolumbiassa. Uriben on sanottu sekaantuneen paramilitäärien toimintaan. Myös Kolumbian armeija syyllistyi julmuuksiin. Erityisen julma oli niin sanottu ”falsos positivos”-skandaali, jossa viattomia maalaisia oli ammuttu ja ruumiit puettu Farc-sissitaistelijoiksi. Julma operaatio oli osa ilmiötä, jossa sotilaille maksettiin bonuksia ja muita etuuksia tapetuista sisseistä. Kuolleet sissit esitettiin sitten tilastoissa, joilla oikeutettaisiin yhdysvaltalaisjoukkojen läsnäolo Kolumbiassa.[19] Kolumbia on ollut Yhdysvaltojen lähimpiä liittolaisia alueella ja 2000-luvulla niin kutsutussa ”Plan Kolumbia”-operaatiossa Yhdysvallat osallistui konfliktiin osana ”huumeiden vastaista sotaa”. Tätä yritettiin osoittaa viimeksi vuonna 2019 Kolumbian johdon pyrkiessä jopa korostamaan Yhdysvaltojen roolia maan itsenäistymisessä, joka olisi presidentti Duquen mukaan ollut ”ratkaiseva”. Tosiasiassa USA:n rooli Kolumbian itsenäistymisessä oli mitätön ellei jopa olematon. Etelä-Amerikan itsenäisyystaistelijat eivät saaneet pyrkimyksilleen suuresti tukea ulkomailta. Esimerkiksi Bolívarin ihaileman Ranskan roolia voidaan pitää suurempana, kuin Yhdysvaltojen.[20] [21]

Muutoksen tuulet Kolumbiassa 2010-luvulla

Presidentti Uriben seuraajaksi nousi tämän suojatti Juan Manuel Santos. Puolustusministerinä Uriben hallinnossa toiminut Santos voitti vaalit vastaehdokastaan liberaalien (Partido Verde) Antanas Mockusia vastaan vuonna 2010. Ensimmäisinä vuosina Santos jatkoi sotaisaa politiikkaa Farcia vastaan. Pian hän alkoi kuitenkin tehdä enemmän pesäeroa edeltäjäänsä ja vuonna 2012 aloitetut rauhanneuvottelut rikkoivat Uriben ja Santosin välit. Uribe kannattajineen tulisi aktiivisesti vastustamaan Santosin johdolla käytyjä rauhanneuvotteluja Farcin kanssa.[22] Hän kampanjoi vuoden 2014 presidentinvaaleissa voimakkaasti rauhan teemalla (”con paz haremos más” = ”rauhalla saavutamme enemmän”). Hän voitti vastaehdokkaansa Uriben kannattajan (uribistan) konservatiivin ja haukkalinjaa konfliktissa ajaneen Óscar Iván Zuluagan, jonka maine ryvettyi niin sanotussa hakkeriskandaalissa. Santosin voitto vuonna 2014 oli ensimmäisiä merkkejä siitä, että Kolumbiassa alettiin tosissaan pyrkiä rauhaan. Vaaleja leimasi tosin jo pidempään vaikuttanut alhainen äänestysaktiivisuus. On myös hyvä ottaa huomioon, että vaikka Santos oli rauhanprosessin kannalta Uribea ja hänen politiikkaansa kannattavat vaihtoehdot, ei Santosin talouspolitiikka suuresti poikennut edeltäjästään Uribesta.[23] Yksityistämisiä toteutettiin, valtionomaisuutta myytiin. Köyhyyden vähentäminen oli parhaimmillaan kosmeettista ja panostuksia koulutukseen (joka on monin paikoin yksityistä) pidettiin kunnianhimottomina.[24] [25] [26] Suurta tyytymättömyyttä aiheutti maanviljelijöille asetetut epäreilut rajoitukset. Kolumbian ja Yhdysvaltojen solmiman vapaakauppasopimuksen myötä maatalousalan suuryritykselle Monsantolle annettiin etuoikeuksia Kolumbiassa. Maanviljelijöiden olisi pitänyt käyttää yrityksen geenimanipuloituja siemeniä markkinalakien mukaisesti tuhoamalla omat viljelyksensä. Suurmielenosoitusten ja lakkoilun myötä vihattu Monsantoa suosinut säädös hyllytettiin presidentti Santosin vähäteltyä asiaa pitkään.[27] [28]

Santosin ajan saavutukset voidaankin laittaa pääasiassa rauhan tai osittaisen rauhan saavuttamiseen ja siihen, että entinen sissiryhmä Farc, siitä irtautuneita sirpaleryhmittymiä lukuun ottamatta, laski aseensa ja alkoi ajaa yhteiskunnallisia muutoksia poliittisia teitä. Farcin kannatus on toistaiseksi ollut vaatimatonta.[29] Farcin pääsy mukaan politiikkaan nostatti voimakasta kritiikkiä paitsi oikeistokonservatiivien myös muiden niiden keskuudesta, jotka kokivat entisten taistelijoiden pääsevän liian helpolla. Farc syyllistyi sissiliikkeenä monenlaisiin vääryyksiin, joihin kuului esimerkiksi alkuperäisasukkaiden oikeuksien loukkaamiset sotimisen aikaan ja lapsisotilaiden värvääminen. Tämä (äärikonservatiivien propagandan lisäksi) vaikutti varmasti osittain siihen, miksi kolumbialaiset hylkäsivät kansanäänestykselle alistetun rauhansopimuksen. Kansanäänestyksen tulos oli toisaalta myös osoitus nykyisinkin syvällä olevasta antikommunismista. Andrés Felipe de Pablos ihmetteli neljä vuotta sitten artikkelissaan, miksi kolumbialaiset vihaavat enemmän Farcia, kuin paramilitäärejä.[30] Huolimatta siitä, että erilaiset epäpoliittiset huumekartellit (joista osalla oli yhteyksiä paramilitääreihin) syyllistyivät keskinäisten kiistojensa takia luultavasti merkittävämpiin tuhotöihin 1980-1990 luvuilla. Artikkelissa esitetyn tilaston mukaan paramilitääriset järjestöt, ja niistä ensisijaisesti merkittävin, AUC syyllistyivät Farcia suurempiin rikoksiin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvulla. Unohduksiin lienee monilta osin painunut sekin tosiasia, että monikansalliset suuryritykset, kuten pahamaineisen United Fruit Company -firman seuraaja Chiquita on maksanut suojelurahaa äärioikeistolaisille paramilitääreille ELN:n lisäksi. Chiquitan lisäksi monet muut monikansalliset suuryritykset, kuten Coca Cola ovat syytösten mukaan sekaantuneet erityisesti paramilitäärien tukemiseen, jotka olisivat auttaneet työläisten ja ay-aktiivien ”kurittamisessa”.[31] [32]

1960-luvulta lähtien sotapolulla ollut vasemmistolainen ELN-sissiliike ei lähtenyt mukaan rauhanprosessiin Farcin tavoin. Tällä hetkellä maan suurin sissiliike oli aiemmin kritisoinut sitä, ettei Santosin hallinto ollut tehnyt tarpeeksi ihmisoikeusaktivistien turvallisuuden takaamiseksi. Myös kansalaisyhteiskunnan mukaan ottaminen oli ELN:lle kynnysykysymys, jota se ei nähnyt Santosin ajavan tarpeeksi.[33] Santosin hallinto ja ELN kävivät neuvotteluja Ecuadorissa, jolloin vasemmistolainen Rafael Correa oli presidentti. Hänen seuraajansa Lenín Moreno veti sittemmin Ecuadorin tuen neuvotteluilta perustellen päätöstä ELN:n haluttomuudella sitoutua neuvotteluihin.[34] Nykyinen presidentti Duque ei ole kiinnostunut neuvottelemaan sissiliikkeen kanssa eikä ELN ole osoittamassa taipumisen merkkejä joitakin satunnaisia aselepojulistuksia lukuun ottamatta. Äärioikeistolaisia paramilitäärejä toimii edelleen, vaikkakin hajanaisempina ja pienempinä. Näistä eräs ryhmittymä on irvokkaasti vuonna 1948 murhatun liberaalipoliitikko Gaitánin mukaan nimetty Autodefencas Gaitanistas de Colombia.

Vuoden 2018 presidentinvaalit olivat maan lähihistorian vakaimmat. Historiaa tehtiin myös siinä, että ensimmäistä kertaa vaalien toiselle kierrokselle nousi vasemmistolainen ehdokas, joka tosin hävisi nykyiselle oikeistolaiselle presidentille. Tämä oli poikkeuksellista maassa, jossa ilmapiiri on ollut vahvan antikommunistinen ja antivasemmistolainen pitkän aikaa. Vaalien kakkoseksi jääneellä Gustavo Petrolla oli värikäs historia, johon mahtuu muun muassa jäsenyys M19-sissiliikkeessä. 2010-luvulla hän vaikutti Bogotán pormestarina, josta oikeisto yritti kammeta häntä aktiivisesti pois. Vuonna 2013 hänet syrjäytettiin väliaikaisesti konservatiivisen prokuraattori Alejandro Ordóñezin toimesta, joka syytti Petroa markkinalakien rikkomisesta. Pahimmillaan Petroa uhkasi myös 15 vuoden virkatoimikielto. Suurmielenosoitusten tuoman paineen myötä Petro lopulta palautettiin virkaansa.[35]

Onko mikään muuttunut?

Voidaanko 2020-luvulle tultaessa sanoa, että Kolumbia olisi juurikaan muuttunut verrattaessa tilannetta aikaan, jolloin Farc oli vielä sissiliike ja huumeparoni Pablo Escobar kylvi tuhoa? Omasta näkökulmastani tilanne näyttää ristiriitaiselta. Tilanne vaikuttaa melkoisen epävarmalta monin paikoin tapahtuneiden heikennysten vuoksi. Toisaalta monia merkittäviä edistysaskeleita, mistä ei voitu edes haaveilla vielä 1990-luvulla, on otettu. Vuoden 2016 varovaisen toiveikkuuden ja vahvan skeptisyyden aikaan voidaan sanoa, että tilanne on jokseenkin huonontunut. On otettava huomioon, että vuoden 2018 presidentinvaalit voitti keskustoikeistolainen Iván Duque, joka on toistaiseksi osoittautunut uskolliseksi uribistaksi suhtautuen kriittisemmin vuonna 2016 solmittuun rauhansopimukseen. Poliittisena puolueena nykyisin vaikuttava Farc on Duquen aikana poistettu terroristilistalta. Samalla tilanne on huonontunut ihmisoikeuksien kannalta. Ihmisoikeusaktivistien tappamiset ja ”katoamiset” ovat kiihtyneet Duquen kaudella. Tämä palauttaa monien mieliin erityisesti 2000-luvun, jolloin paramilitäärien väkivallassa kuoli useita aktivisteja. Duquen hallintoa on kritisoitu siitä, ettei ihmisoikeusaktivistien kuolemia olla tutkittu tarpeeksi eikä heidän turvallisuuttaan taattu. Asia oli keskeinen teema vuonna 2016 solmitussa rauhanprosessissa. Kriitikkojen mukaan rauhaan on vielä todellisuudessa pitkä matka. Valopilkkuna voinee toisaalta pitää sitä, että kolumbialaiset ovat osoittaneet aktiivisesti mieltään vaatien pidemmän aikavälin muutoksia. Rauhan puolesta on myös osoitettu mieltä. Mielenosoittajat ovat vaatineet Duquelta tekoja väkivallan lopettamiseksi ja opiskelijat ovat usein osoittaneet mieltään oppilaitosten ja opetuksen laadun ja resurssien parantamiseksi ja lisäämiseksi. Tänä vuonna on myös protestoitu poliisiväkivaltaa vastaan ja alkuperäiskansat ovat vaatineet oikeuksiaan.

Selvänä edistysaskeleena voidaan pitää vuoden 2018 presidentinvaaleja, jotka olivat lähihistorian rauhallisimmat.[36] Jo se, että vasemmistolainen pääsi toiselle kierrokselle (vaikkakin lopulta häviten oikeistolaiselle vastaehdokkaalleen), on merkki selvästä kehityksestä maassa, joka on ollut perinteisesti antikommunistinen ja antivasemmistolainen. Toivon mukaan Petro jatkaa edistyksellisten teemojensa ajamista seuraavissakin vaaleissa. Vuonna 2018 hän puhui muun muassa luonnonvarojen kansallistamisen ja uusiutuvien energiavarojen puolesta. Sikäläisellä tasolla radikaalina voidaan pitää myös ehdotusta suurtilojen (latifundiot/haciendat) verottamisesta. Monet suurtilat, jotka ovat olleet melko koskemattomia, pitävät suurta osaa hedelmällistä maaperää hallussaan viljelemättä sitä. Kolumbia ja Latinalainen Amerikka kokonaisuudessaan ovat tunnettuja maa-alan epätasa-arvoisesta jaosta. Historiaa tehtiin myös reilu vuosi sitten, kun Bogotán pormestariksi valittiin Claudia López, joka elää avoimesti parisuhteessa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Tällainen olisi tuskin tullut kuuloonkaan vielä edes vuosikymmen sitten ilmapiirissä, joka on edelleen melkoisen taantumuksellinen sukupuolten välisen tasa-arvon ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien kannalta. Feminismi on kuitenkin nousussa myös Kolumbiassa. Muun muassa Chilestä levinnyt feministinen protestiliikehdintä näkyi Kolumbian kaduilla viime vuonna.

On siis selvää, että Kolumbia on muutosten kourissa ja myös monella tapaa tien haarassa. Pysyäkö menneessä vai kulkeako kohti tulevaisuutta? Kolumbia ei ole enää pelkästään se harras roomalaiskatolinen maa, jossa noudatetaan vain perinteisiä sukupuolirooleja ja jossa vain passiivisina oltaisi mukauduttu vuosikymmeniä vallitsevaan väkivallan kulttuuriin. Laajemmasta muutoksesta on kielinyt jo se, että roomalaiskatolinen kirkko on menettänyt laajasti asemiaan erilaisille herätysliikkeille ja muille protestanttistaustaisille liikkeille. Maallistuminen on myös lisääntynyt ja naiset ynnä sukupuolivähemmistöt ovat nousseet vaatimaan oikeuksiaan. Jotain muutoksesta kertoo sekin, että kovan linjan militaristista politiikkaa ajanut entinen presidentti, nykyinen senaattori Uribe määrättiin kuukausi sitten kotiarestiin odottamaan tuomiotaan. Häntä on syytetty muun muassa petoksesta ja lahjonnasta. Hänet vapautettiin sittemmin. Kahden kuukauden kotiaresti ja kasvava kriittisyys kertoo kuitenkin orastavasta muutoshalusta. Rauhaa kaivataan. Joku voisi sanoa, että useat konservatiiviset uribistatkin kaipaavat rauhaa, ”oikeudenmukaista sellaista” (joka tarkoittaisi varmastikin ankarampia rangaistuksia entisille Farc-taistelijoille). Sama pätee myös niin sanottuihin huumesotiin. Jo edellinen presidentti Santos halusi uskoa, että huumeet laillistettaisi, jotta ”hävitylle sodalle” saataisi päätös.[37] Myöskin liittolaisuus Yhdysvaltojen kanssa tullee muuttumaan. Kun aiemmin (erityisesti Uriben ja hänen edeltäjiensä kaudella) yhdysvaltalaisjoukkojen läsnäolo hyväksyttiin ilman suurempia mutinoita osana ”huumeiden vastaista sotaa”, tänään asiaan suhtaudutaan kriittisemmin. Oppositio on vaatinut Duquelta selitystä yhdysvaltalaisjoukkojen viime aikaiselle läsnäololle. Suuri rooli tulee olemaan myös sillä minkä tien Yhdysvallat tulee tulevina vuosina valitsemaan. Toisaalta Kolumbian rauhanprosessiin suhtaudutaan kriittisemmin presidentti Trumpin taholta ja huumeiden vastaista taistelua ja antikommunismia painotetaan enemmän. Yhdysvallat on kuitenkin jatkanut Trumpin aikana sisäänpäin kääntymistään ja voidaan olettaa, että sisäiset haasteet tulevat viemään USA:n vallanpitäjien huomion kasvavassa määrin, oli voittaja sitten Trump tai Biden. Tulemme lähivuosina varmastikin näkemään, minkä tien kolumbialaiset valitsevat. Entisiin aikoihin haikailevilla lienee kuitenkin jatkossa yhä hankalampi perustella sotaisat ja kovemman linjan pyrkimyksensä.

Heikki Ekman

Lähteet

[1] https://www.hs.fi/matka/art-2000002851796.html

[2] https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002816427.html

[3] https://www.bbc.com/news/world-latin-america-37477202

[4] https://yle.fi/uutiset/3-9314942

[5] https://www.elespectador.com/noticias/politica/oscar-ivan-zuluaga-ratifico-tesis-de-que-no-hay-conflicto-armado/

[6] https://colombiareports.com/uribe-asks-obama-to-reconsider-policy-change-towards-colombia/

[7] https://www.elespectador.com/noticias/el-mundo/castrochavismo-gais-y-paz/

(Konservatiivisen Álvaro Uriben kannattajat pelottelivat kolumbialaisia Kuuban ja Venezuelan tiellä [”Castro-Chavismo”], mikäli rauhansopimus tulisi voimaan. ”Homodiktatuurilla” [”dictadura gay”] uribistat viittaavat rauhansopimuksen kohtaan, jossa seksuaalivähemmistöt otetaan huomioon.)

[8] https://www.theguardian.com/world/2016/jun/23/colombia-timeline-farc-civil-war-peace

[9] https://www.semana.com/nacion/articulo/cuando-empezo-la-guerra-en-colombia/417710-3/

[10] https://time.com/4507568/colombia-farc-history/

[11] https://colombiareports.com/200-year-history-elns-52-year-war-colombia-state/

[12] https://ulkopolitist.fi/2016/10/13/yli-50v-kolumbian-konfliktia-miksi-rauhaa-ei-synny/

[13] https://www.banrepcultural.org/biblioteca-virtual/credencial-historia/numero-119/frente-nacional-acuerdo-bipartidista

[14] https://www.bbc.com/news/world-latin-america-36605769

[15] https://www.elespectador.com/noticias/nacional/asalto-a-marquetalia/

[16] https://www.theatlantic.com/news/archive/2016/09/colombia-admits-farc-killings/500399/

[17] https://www.latimes.com/world/la-xpm-2012-aug-28-la-fg-colombia-farc-20120828-story.html

[18] https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000000236355.html?nomobile=2

[19] https://www.theguardian.com/world/2018/may/08/colombia-false-positives-scandal-casualties-higher-thought-study

[20] https://www.lafm.com.co/colombia/eeuu-si-fue-crucial-para-la-independencia-de-colombia

(Saksalaisen professorin Norbert Rehrmannin mukaan itsenäisyystaistelija Simón Bolívar kylläkin toivoi sotilaallista apua Yhdysvalloista saamatta kuitenkaan minkäänlaista apua.)

[21] https://www.semana.com/nacion/articulo/historiador-arnovy-fajardo-espera-que-el-presidente-duque-corrija-su-error/596693/

[22] https://www.bbc.com/news/world-latin-america-37445224

[23] https://www.bbc.com/mundo/economia/2010/08/100802_colombia_uribe_gobierno_balance_economia

(Presidentti Álvaro Uriben kausina, 2002-2010, pyrittiin lisäämään ulkomaisten sijoittajien kiinnostusta. Monet ovatkin hehkuttaneet Uriben ”vahvaa talouspolitiikkaa”, joka maksatettiin muun muassa työläisten palkkojen alennuksilla. Köyhyyttä ei juurikaan pyritty vähentämään.)

[24] https://www.elespectador.com/noticias/economia/las-empresas-que-le-quedan-a-colombia/

[25] https://www.dw.com/es/colombia-las-huellas-de-santos-m%C3%A1s-all%C3%A1-de-la-paz/a-44949960

[26] https://www.elespectador.com/opinion/balance-de-santos-en-educacion-i-columna-805494/

[27] https://www.theguardian.com/world/2014/apr/29/colombia-military-farmers-strike-election

[28] https://caracol.com.co/radio/2013/08/25/nacional/1377416700_957254.html

(Presidentti Juan Manuel Santos vähätteli mielenosoituksia ja väitti itsepintaisesti, ettei kyseessä ollut maanviljelijöiden lakko vaan marginaalinen protesti, johon oli ujuttautunut mukaan ”äärioikeistolaisia” ja ”äärivasemmistolaisia”)

[29] https://www.aljazeera.com/news/2018/3/14/colombia-why-did-the-farc-fail-its-first-electoral-test

[30] https://pacifista.tv/notas/por-que-los-colombianos-odian-mas-a-las-farc-que-a-los-paramilitares/

[31] https://www.aljazeera.com/features/2011/4/8/us-banana-firm-hired-colombian-paramilitaries

[32] https://www.telesurenglish.net/news/Colombia-Coca-Cola-Accused-of-Funding-Terrorist-Paramilitaries-20160901-0005.html

[33] https://www.eltiempo.com/politica/proceso-de-paz/participacion-de-la-sociedad-en-los-dialogos-de-paz-entre-el-gobierno-y-el-eln-140812

[34] https://www.aljazeera.com/news/2018/4/19/ecuador-to-stop-hosting-colombia-eln-talks

[35] https://www.nytimes.com/2014/04/24/world/americas/colombias-president-reinstates-mayor-of-bogota.html

[36] https://www.eltiempo.com/justicia/conflicto-y-narcotrafico/seguridad-durante-las-elecciones-presidenciales-del-2018-231908

[37] https://www.eltiempo.com/justicia/conflicto-y-narcotrafico/seguridad-durante-las-elecciones-presidenciales-del-2018-231908

Kommentti: ISIS-vankileireillä kasvaa kärsimys

YLE Areenassa katsottavissa oleva dokumentti Terroristin ihmisoikeudet muistuttaa siitä, että rangaistus ilman oikeudenkäyntiä on paitsi ihmisoikeusloukkaus, myös kasvualusta uusille tragedioille.

Keskustelu Al-Holin suomalaisten mahdollisesta palauttamisesta Suomeen on alusta alkaen ollut varsin tuskallista seurattavaa. Ihmisoikeussopimusten ja perustuslain noudattamisesta tehtiin jo varhain poliittinen kysymys ja asiasta keskusteltiin kuin Suomella olisi harkintavaltaa asiassa. Kulmunin Instagram-kysely oli hyvä havainnollistus siitä, miten asiasta, joka ei ole mielipidekysymys, tehtiin tällainen.

Julkinen keskustelu on keskittynyt – toki syystä – leirillä oleviin lapsiin. On puhuttu siitä, voidaanko lapset erottaa väkisin vanhemmistaan ja tuoda turvaan. Tähän ei Suomen lastensuojeluviranomaisilla toki ole toimivaltaa. Siksi jo lasten suojelemisenkin vuoksi kaikki (siihen suostuvat) äidit, jotka ovat Suomen kansalaisia, on lapsineen tuotava Suomeen. Olot Al-Holissa eivät sovi kenellekään.

Valitettavan yleinen näkemys on, että avustamisesta pitäisi luopua ikään kuin rangaistuksena, siis sillä ajatuksella, että sitä saa, mitä tilaa. Kuten maan johtavien oikeustieteilijöiden kirjoituksessa perusteluineen todettiin, avustamisesta ei saa luopua rangaistuksena. Lisäksi valitettavan moni tuntuu hyväksyvän tällaisen kollektiivisen rangaistuksen idean, olipa kukin yksilö vankileireillä syyllinen tai ei, ja olipa mahdollinen rikos mikä tahansa. Perus- ja ihmisoikeussääntelyn keskeisenä tavoitteena onkin turvata ihmistä myös vaikeissa tilanteissa, jollainen tämä eittämättä on. Näkemys, jonka mukaan lapsia tulisi käytännössä rangaista vanhempiensa virheistä jättämällä äidit lapsineen leireille, on epäinhimillinen. Tämän näkemyksen hyväksyy hiljaisesti myös ”tolkun ihminen”.

Se, mitä harva haluaa ajatella, on, että lasten ja äitien lisäksi myös Isisin riveihin lähteneet miehet tulisi huomioida. YLE Areenassa katsottavissa oleva dokumentti Terroristin ihmisoikeudet (ohjaus Christophe Cotteret, tuotanto Wrong Men / Belgia, Veilleur de nuit / Ranska, 2020) muistuttaa siitä, että rangaistus ilman oikeudenkäyntiä on paitsi ihmisoikeusloukkaus, myös kasvualusta uusille tragedioille. Dokumenttia voikin suositella kaikille aiheesta vähääkään kiinnostuneille. Pitämällä ihmisiä epäinhimillisissä oloissa Eurooppa kylvää tragedian siemeniä tarjoten radikalisoivan ympäristön niin aikuisille kuin lapsille. Dokumentissa esitetään ajatus siitä, että Isis-vankileirit ovat Euroopan Guantanamo, ja tämä lieneekin järkevä vertaus.

On toivottava, ettei koronatilanne hidasta suomalaisten palautustoimia liikaa.

Veikko I.

Oikeistoradikalismi, liberaalin umpikuja

Fasismin nousun mahdollistavat yhteiskunnalliset rakenteet – erityisesti uusliberalistinen, pääoman keskittymistä ajava, julkista taloutta ja valtion sääntelyä vastustava makrotalousoppi sekä ylikansallisen pääoman ehdoilla toimivat ”demokraattisen” vallan puitteet – kääntävät asemansa puolesta pelkäävän keskiluokan automaatin tavoin kommunismia vastaan, vaikka juuri kommunistinen ja sosialistinen politiikka voisi pelastaa keskiluokan pääoman keskittymisen aiheuttamilta kurjistuvilta olosuhteilta. Uusliberalistisen vääjäämättömyyden politiikan väistyessä nouseva oikeistoradikalismi tarjoaa kansalliseen mytologiaan nojaavaa ikuisuuden politiikkaa, jolla ei kuitenkaan ole minkäänlaista kykyä puuttua ongelmallisiin rakenteisiin, sillä radikaali oikeisto ei mobilisoi massoja niinkään globaalia pääomaa kuin luomiaan viholliskuvia vastaan.

Oikeiston ja vasemmiston poliittinen ontologia

Vaikka poliittista oikeisto–vasemmisto-jakoa saatetaan populistisesti kritisoida  vanhentuneeksi tai jopa irrelevantiksi – ikään kuin nykyisen yhteiskunnallisen  todellisuuden ”moninaisuus” pakottaisi meidät luopumaan ”naiiveista  kahtiajaoista” – se ei, vähemmän yllättäen, ole menettänyt merkitystään edes  päivänpoliittisissa debateissa. Oikeiston ja vasemmiston kuilu läpäisee  puoluepoliittisen kentän ja määrittelee edelleen tapaa, jolla puolueet asemoivat  itseään. Näin on silloinkin, kun jokin puolue pyrkii eksplisiittisesti  problematisoimaan ”perinteisen” jaon. Jako vaikuttaa poliittisten kiistojen taustalla  luoden asetelmia ja positioita, joiden edellyttämää ontologiaa tarkastelemalla on  hankala vakuuttua siitä, että kyse olisi vain jäänteenomaisesta takertumisesta  menneeseen. Koska kyse on ennen muuta poliittisesta ontologiasta, siitä on  mahdotonta sanoutua irti pelkän puolueohjelman tai imagonrakennuksen keinoin,  joita tuntuu määrittelevän enemmän torjunta ja reaktiivisuus kuin aidosti poliittinen  avaus.

Toisaalta oikeisto–vasemmisto-jaon relevanssin kiistäminen voi perustua  kaavamaiseen käsitykseen siitä, että kyse olisi kahdesta identiteettipoliittisesta  leiristä, joiden väliset erot ovat satunnaisia ja historiallisesti määräytyneitä (kuten  identiteetit tietysti aina ovat). Oikeisto ja vasemmisto eivät kuitenkaan tulkitse  eriävin tavoin aina niinkään identiteettiä kuin itse eron. Niiden tavat hahmottaa  ristiriita, anomalia tai antagonismi noudattavat erilaisia logiikkoja; lisäksi on  selvää, että näiden logiikkojen mahdolliset synteesit eivät koskaan edusta aitoa  ”keskitietä” tai kolmatta vaihtoehtoa, vaan juuri sikäli kuin ne nojaavat synteesiin,  ne ovat enemmän oikealla kuin vasemmalla. Tämä johtuu eron tai ristiriidan  statuksesta sinänsä: oikeistolaisessa ajattelussa ero on joko valtasuhteen  hierarkkinen ja/tai luonnollistettu rakenne (esimerkiksi käskijät ja käsketyt) tai  ulkoinen häiriö (esimerkiksi valtion harjoittama sääntely markkinoilla), vasemmistolaisessa se muodostaa eräänlaisen lähtökohdan kritiikille ja  mielikuvitukselle (esimerkiksi kysymys siitä, mitkä ovat riistoon perustuvan  palkkatyöjärjestelmän mahdollistumisen ehdot). Tiivistetysti voi sanoa  oikeistolaisen ja vasemmistolaisen logiikan eroavan toisistaan suhteessa  substantiaalisuuteen tai ”olemuksellisuuteen”, mikä selittää oikeiston mieltymykset orgaanisen yhteisön fantasioihin ja toisaalta vasemmiston dialektiset,  aina intersektionaaliseen kritiikkiin ulottuvat pyrkimykset hahmottaa yhteisöllisiä  valtasuhteita.

Kolmanneksi oikeisto–vasemmisto-jakoa hämärtää puoluepoliittisen kentän tosiasiallinen sidoksisuus kapitalismiin ja porvarilliseen ajatteluun. Kuten vanha  kommunistien sanonta menee: porvarillisessa valtiossa vaalien voittajat ovat aina  porvareita. Tässä mielessä parlamentaarinen vasemmisto on historiansa alusta  saakka edustanut sosialidemokratiaa lähestyvää luokkakompromissia, jota  määrittelee sitoutuminen kapitalistisen systeemin sisällä järjestäytyvään  edustukselliseen demokratiaan ja sen rakenteisiin. Luokkakompromisseja  kaihtamaton vasemmistolaisuus eli niin sanottu kriittinen vasemmistolaisuus löytyy  tänäänkin enimmäkseen parlamentaaristen kehysten ulkopuolelta, kaduilta,  blogeista, internetyhteisöistä, yliopistopiirien reuna-alueilta ja monenlaisilta  foorumeilta, eikä sen kritiikki rajoitu nykyisen demokratian rakenteiden luomiin  ehtoihin, vaan vaatii niiden radikaalia uudistamista. 

David Graeber erottaa esseessään ”Vallankumous käännetyssä järjestyksessä” oikeiston ja vasemmiston poliittiset ontologiat niihin liittyvien valtakäsitysten  perusteella. Oikeistolle poliittinen ”realismi tarkoittaa tuhovoimien huomioimista”,  sillä sen ”poliittinen ontologia perustuu väkivaltaan”. Vasemmiston poliittinen  ontologia asettaa lähtökohdakseen mielikuvituksen ja korostaa näin ”luovia,  tuottavia ja uutta synnyttäviä voimia” (Graeber 2009: 69). 

”Oikeistolaisen ajattelun ydin” tiivistyy Graeberin (mts. 70) mukaan  (lausumattomaan) oppiin väkivallasta, joka viime kädessä määrittelee  ”hienovaraisin keinoin” sen, mistä yhteiskunnassa on kysymys ja mikä yleensä  kuuluu ”terveen järjen” piiriin. Koska oikeiston poliittisen ontologian perustana on  yhteiskunnalliset suhteet ja ajateltavan rajan määrittelevä väkivalta, on helppo nähdä, miksi oikeistolainen ”valtasuhteiden kritiikki” on usein reaktiivista ja ei rakenteellista. Kapitalismiin sisäänrakennettu objektiivinen riisto niveltyy lopulta  lähes metafyysiseksi mieltyvään ”ihmisluonnon tuhoisuuteen”, joka ei näin ole  kontekstisidonnaista vaan essentiaalista.1 Liberaali hegemonia ja sen hallitsevan  luokan tyhjät käsitteet kuten ihmisarvo ja oikeudenmukaisuus muuttuvat  reaktionaarisessa ja radikaalissa oikeistolaisuudessa vasemmiston jäsentämästä  luokkakysymyksestä ulkoisten ja sisäisten vihollisten synnyttämäksi moraaliseksi  ja kulttuuriseksi ongelmaksi. Koska oikeistolaisuus hylkii dialektiikkaa  substanssipohjaisen ajattelun eduksi, luokan kriittinen käsite (johon palaan  myöhemmin) on oikeistolaisessa yhteiskunta-analyysissa periaatteessa ”mahdoton”  teoreettinen apuväline sikäli kuin se paljastaa yhteiskunnallisten, neutraaleina  näyttäytyvien erojen ja luonnollisina ilmenevien hierarkioiden edellyttämät  väkivaltaiset muutokset ja niitä kannattelevat rakenteet, joiden legitimoimisen ja  kätkemisen voi nähdä yhdeksi oikeistolaisen yhteiskunta-ajattelun perustehtäväksi.

Oikeistolaisen ajattelun toinen peruselementti (Graeberin mainitseman  väkivallan ontologian ohella) on kaikkien elämänmuotojen saattaminen pääoman  yhteiskunnallisen vallan kontrolliin. Kuten Pontus Purokuru (2019: 245) toteaa,  ”pääoman päämääränä ei ole rationaalinen voittojen maksimointi vaan vallan  kasvattaminen”. Oikeistoradikalismin – kuten vaikkapa radikaalin nationalismin tai  eräiden fasismin muotojen – piirissä suhtautuminen pääoman valtaan tosin  näyttäytyy pinnalta katsoen kriittisenä, mutta näiden liikkeiden ideologian lähempi  tarkastelu osoittaa nopeasti päinvastaiseen. On joka tapauksessa olennaista  huomata, ettei oikeistoradikalismi ole kapitalistisen yhteiskunnan kritiikkiä, vaan  kapitalistisen yhteiskunnan tuottama oire: ilmiö, jonka pääoman keskittymisen  tendenssi ylipäätään tekee mahdolliseksi ja jota se ruokkii, kuten Theodor Adorno (2020: 8) huomauttaa. Niin kauan kuin yhteiskunnalliset olosuhteet ja rakenteet  mahdollistavat fasismin kaltaisen liikehdinnän nousun, sellaisen vaara on aina  olemassa – siitäkin huolimatta, ettei historia toista itseään eikä (post)modernia  uusfasismia näin ollen tule ajatella samaksi tai edes joka suhteessa samanlaiseksi  fasismiksi, jollainen 1930-luvun natsiliike oli.

1Ihmisluonnon todellisuutta – johon liittyviä tieteellisen tutkimuksen tuloksia esittelee esimerkiksi  Paul Verhaeghe teoksessaan What about Me? – ei nykytutkimuksen valossa vaikuta olevan syytä  jäsentää metafyysisen hyvän tai pahan essentialismina. Ihmisluonto määrittyy ja rakentuu kohdusta  saakka suhteessa ympäristöönsä olematta mikään tabula rasa. Tämä tarkoittaa, että sisällämme  kytee useammanlaista potentiaa verenhimoisesta kilpailusta aina pyhimysmäiseen altruismiin  saakka. Toisen – kulttuurin, yhteisön, ystävien, lähisukulaisten, perheenjäsenten – vaikutus ja se,  millaiseksi tämä suhde muodostuu, on ratkaiseva sen kannalta, keneksi ja millaiseksi  muodostumme. Kaavamaista ja determinististä ajattelua on tietenkin syytä välttää: siitä, keitä  olemme, eivät päätä viime kädessä sen enempää ”itsekkäät geenit” kuin abstraktit rakenteetkaan – todellisuus on kompleksinen ja rihmamaisesti yhteen kietoutunut.

Liberaalin ajattelun eettinen umpikuja ja piilevä rasismi

Liberaalia ajattelua on helppo kritisoida ’ihmisoikeuksien’,  ’oikeudenmukaisuuden’ ja ’vapauden’ kaltaisista tyhjistä käsitteistä, jotka  lähemmässä tarkastelussa paljastuvat usein vakiintuneen järjestyksen  luokkakantaisiksi ideologeemeiksi. Jos esimerkiksi ”vapaudella” ymmärretään  perinteisesti viitattavan yksilön rationaaliseen toimintaan kapitalismin vapailla  markkinoilla, tarkoittaa se saman ajattelun mukaisesti ihmisoikeuksien kontekstissa  lähinnä liberaalin subjektin oikeutta toimia markkinoita ohjaavan rajoittamattoman  egoisminsa ehdoilla ja niin edelleen. Tällaiset ilmeisetkin kärjistykset riittävät  osoittamaan liberaalin ajattelun keskeisiin umpikujiin, jotka edelleen voi tiivistää  jonkinlaiseksi neutraalin universaaliuden rakenteelliseksi illuusioksi. Liberaali toisin sanoen sijoittaa arvojen ja aatteiden ristiriitaisen ja loputtoman  moninaisuuden eräänlaiseen säiliöön, ”universaaliin”, joka samalla näyttäytyy  tyhjänä ja tiedostumattomasti neutraalina. Näin keskenään kamppailevat  partikulaarit muodostavat viime kädessä – keskinäisistä ristiriidoistaan huolimatta  – rauhoittavan kokonaisuuden, joka sinänsä on valtapoliittisen aktin  johdonmukainen tuote. Illuusiota (jonka rakenteellista luonnetta on syytä korostaa)  voisi nimittää myös kokonaisuuden kuvitelmaksi tai lacanilaisesti ”kaikeksi, jonka  ajatellaan olevan jotain”, nimittäin sulkeistettava ja käsitettävä kokonaisuus.

Spesifimpi esimerkki liberaalin universaalisuuden ongelmasta ja erityisesti sen  vaikutuksesta sekä siihen liittyvästä poliittisesta unohduksen muodosta – johon  luokan käsitteen torjuminen ja hylkääminen olennaisesti liittyy – on nykyään 

valtavirran julkisessa diskurssissa jatkuvasti esillä oleva vaatimus poliittisesta  korrektiudesta. Kun vallitseva yhteiskuntakriittisyyteen pyrkivä julkinen pohdinta  torjuu ”liian marxilaisen” luokan käsitteen, muuttuvat poliittisen korrektiuden ja  syrjinnän ehkäisemisen vaatimukset pahimmillaan luokkajakoja ylläpitäväksi  symboliseksi väkivallaksi, jonka todellinen luonne jää helposti huomaamatta.  Purokuru (2019: 212) toteaakin syrjinnän ja luokan käsitteisiin liittyen luokan  olevan ”siinä mielessä täysin eri asia kuin syrjintä, että syrjintä liittyy erojen  muuttamiseen hierarkkisiksi, kun taas luokka liittyy hierarkioiden muuttamiseen  eroiksi”. 

Eroksi muuttuessaan hierarkia substantialisoituu eli muuttuu olennaiseksi  eroksi, joka sitten tuntuu perustelevan itsestään käsin edellyttämänsä hierarkian.  Juuri tästä on kyse erityisesti radikaalin oikeiston suosimassa olkiukkostrategiassa,  jossa vasemmistolainen valtasuhteiden kritiikki latistetaan vähä-älyiseksi  vaatimukseksi kaikkien hierarkioiden purkamisesta. (Kukapa ei muistaisi Jordan  Petersonin viisastelevaa, parin vuoden takaista esitystä hummereiden välisistä  hierarkioista?) ”Olennaisten erojen” tuotettu luonnollisuus syntyy ja saa  elinvoimansa poliittisesta unohduksesta, jota liberaalissa ajattelussa voi kuvata  muun muassa luokan ja syrjinnän välisen erottelun katoamiseksi jälkimmäisen  eduksi. Kun syrjinnän lopettaminen edelleen muuttuu liberalistiseksi ja  ”universaaliksi” eettiseksi käskyksi, se altistuu fetisoitumiselle; tällöin siitä lopulta  tulee huomattavan haavoittuvainen radikaalin oikeiston kritiikille. 

Hierarkioiden purkautuminen on luokkayhteiskunnasta vapautumisen  seurausta, ei erillinen poliittinen vaatimus, johon olisi mahdollista käydä käsiksi  suoraan yhteiskunnan makrotasolla (mikä tarkoittaisi vain vanhan herran  kieltämistä uuden nimissä). Syrjintään puuttuminen on toki välttämätöntä, mutta  yllä esitellyn unohduksen seurauksena onnistutaan vain ajautumaan tyypilliseen  liberaalin ajattelun umpikujaan ja poliittiseen korrektiuteen, joka on sokeaa ja  luokkatiedotonta juuri siksi, että se 1) perustuu vaatimukselle tiedostaa ja hylätä kaikki mahdolliset syrjinnän muodot ja mekanismit samalla kun 2) asettuu  palvelemaan hallitsevaa luokkaa eräänlaisena loputtoman tunnustamisen ja  identiteetin nollapisteen aktina. Kun ”eurooppalainen valkoinen heteromies” 

julistaa itsensä ei-miksikään ja tunnustaa näyttävästi lukemattomat syyllistään  huutavat sorron lajit, huomaamatta jää, kuinka tunnustaminen tosiasiassa toimii  täsmälleen liberalistisen ”universaalin” logiikan mukaisesti. Samastamalla itsensä  yleisen uhritietoisuuden nimissä jonkinlaiseen ”nollaposition subjektiin” liberaalia  etiikkaa kannattava valkoinen yläluokka salaisesti nimeää itsensä siksi tyhjäksi ja  neutraaliksi paikaksi, josta alkaen kaikenlainen toiseuttaminen tulee mahdolliseksi  eräänlaisena modernina kulttuurikolonialismina. Vähemmistöt astuvat esiin, mutta  viime kädessä vain ”neutraalin säiliön” sisältäminä partikulaareina,  ”kokonaisuuden” osina. Kokonaisuuden määritteleminen ja vartiointi jää edelleen  kolonialisteille ja siirtomaaherroille. Asiaa ei muuta muuksi se, että valkoinen eliitti  nimeää nämä monilukuiset partikulaarit ”uhreiksi” ja ”heikompiosaisiksi”, sillä  ongelma ei ole vain annetuissa nimissä, vaan siinä, kuka nimeää ja kenet. 

Tässä tapauksessa juuri luokan käsite mahdollistaa poliittisen korrektiuden  kätkemän alistussuhteen osoittamisen ja siihen liittyvien siirtymien paikantamisen tavalla, joka ei jää pelkäksi oikeistolaiseksi pyrkimykseksi, jossa poliittisen  korrektiuden kulttuurin antagonismeja hyödynnetään strategisesti vallitsevien  olojen oikeuttamisessa tai fasistisen väkivallan ja kriisin ilmapiirin lietsomisessa.  Syrjinnän kaikkien muotojen lopettamisen eettinen vaatimus muuttuu liberaalissa  ajattelussa korvikeobjektiksi, jonka todellinen sisältö vastaa täsmällisellä tavalla  pääoman edellyttämiä yhteiskunnallisia valtasuhteita.

Radikaali oikeisto hahmottaa poliittisen korrektiuden loismaisen etiikan, mutta  tekee sen omista myyttien ja yhteismitattomuuksien halkomista lähtökohdistaan. Se, mikä todellisuudessa on liberalismin luomaa eettistä umpikujaa, tulkitaan kommunistien harjoittaman hegemonisen ”kulttuurimarxismin” seuraukseksi,  salaliittomaiseksi yritykseksi ”tuhota länsimaisen kulttuurin kristilliset perusarvot”  ja niin edelleen. Oikeistoradikalismi on ajattelussaan usein tietoisen antimodernia  (traditionalistista), joten valistuksen perintöön kontribuoivan niin kutsutun  Frankfurtin koulukunnan kriittinen teoria, jota voi pitää ”kulttuurimarxismin”  ytimenä, näyttäytyy sille osana toisen maailmansodan jälkeisten aikojen  uudelleenjärjestäytynyttä kommunismia. Vaikka esimerkiksi Frankfurtin koulun  keskeisten hahmojen Max Horkheimerin ja Theodor Adornon Valistuksen dialektiikka pursuaa äärimmäisen harkittua valistuksen ideologian rakenteellista  kritiikkiä, se ei estä oikeiston traditionalisteja ja konservatiiveja syyttämästä  kulttuurimarxismia sokeaksi ja ”totalitaristiseksi”. Näin on siitä huolimatta, että  Valistuksen dialektiikka osoittaa jo lähtökohdissaan analysoimansa  aatejärjestelmien kokonaisuuden (eli moderniteetin) olevan logiikaltaan  totalitaarista siinä mielessä, ”että myyteissäkin valistus tunnistaa itsensä” ja ”niistä  tulee tällaisissa kamppailuissa perusteluja, jolloin ne joutuvat väistämättä  polvistumaan sen hajottavan järkiperäisyyden periaatteen edessä [sic], josta ne  valistusta syyttävät” (Horkheimer & Adorno 2008: 25). Horkheimerin ja Adornon  teos vaikuttaa kuitenkin liian sofistikoituneelta ja haastavalta radikaalin oikeiston  luettavaksi, sillä paitsi valistuksen painokas kritiikki, kirja on varsin tinkimätön  esitys ajattelusta, jonka tekijöiden mukaan on tullut aika saada selko synneistään.  Syyttäessään ”kulttuurimarxisteja” – toisin sanoen liberaalia eliittiä – vallanhalusta  ja totalitarismista radikaali oikeisto on itse kulttuurimarxistisempaa kuin  kritiikkinsä kohde. Poliittisen korrektiuden ja liberaalin suvaitsevaisuuden  paradoksit näyttäytyisivät Valistuksen dialektiikan kirjoittajille yhden ja saman  herruuden harjoittamisen jälkimoderneina muotoina, joita ne tosiasiallisesti  ovatkin. 

Oikeistoradikalismi konsensuspolitiikan ja uusliberalismin tuottamana oheisfiktiona

Liberaaleista poliittisista lähtökohdista ajatellen toisen maailmansodan jälkeinen,  pohjoismaisen hyvinvointivaltionkin synnyttänyt konsensuspolitiikka, on ollut  johdonmukainen seuraus tilanteesta, jossa kommunismin uhka muodosti  varteenotettavan yhteiskunnallisen voiman. 1970-luvulla politiikan valtavirraksi  nousseella uusliberalismilla on juurensa paitsi fordismin ja eurooppalaisen  hyvinvointivaltioajattelun kriisissä, myös 1700-luvun näkemyksessä homo  economicuksesta, joka myöhemmin yleistyi kattavaksi tulkinnaksi ihmisyhteisöjen  historiasta. Tässä tulkinnassa markkinoiden laki samastui luonnontilaisen ihmisen 

oletettuihin taipumuksiin siitäkin huolimatta, että ”[m]arkkinat muodostuivat koko  yhteiskuntaa jäsentäväksi periaatteeksi vasta kulttuurisen murroksen vaikutuksesta  1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa”, kuten Paavo Löppönen (2017: 41)  huomauttaa. Markkinayhteiskunnan mahdollistumisen perusehtoja oli siten ainakin  kaksi: 1) ”kolmen kuvitteellisen tavaran” eli työn, maan ja pääoman keksiminen  sekä 2) näiden hintojen määräytyminen markkinamekanismin mukaisesti (mp). 

Uusliberalismia edeltänyttä konsensuspolitiikkaa määrittelee ajatus yksilön ja  yhteiskuntaryhmien välisestä rationaalisesta sopusoinnusta, jota Jacques Rancièrea  seuraten voi nimittää jälkidemokraattiseksi järjestykseksi. Jälkidemokraattisessa  systeemissä yhteiskunnallisen todellisuuden perushahmo on anonyymin  asiantuntijatiedon ”hallitsema yhteisö, jossa tiede laittaa jokaisen paikalleen  paikkaan sopivine mielipiteineen” (Rancière 2009: 152). Tämä on sulkeistetun  kokonaisuuden logiikkaa par excellence, ideologisuutensa kieltävää ideologiaa,  jossa reaalinen – ja siten ei-nimettävissä oleva, ei-kokonainen – kansa samastetaan  laskennallisten prosessien, representaatiokoneiston ja matriisien kautta  suodatettuun ”tiukasti ositettuun empiiriseen väestöön” (mts. 151). ”Kansa” alkaa  tarkoittaa statistista osiinsa ja alaosiinsa jaettua kokonaisuutta, jonka ”todellisuus  vastaa väestöön kohdistuvien mielipidemittausten tieteen kalkyylia” (mts. 152). Kansan redusoiminen ääniksi, luvuiksi ja tilastoiksi ei kuitenkaan tarkoita  vähempää kuin sen tosiasiallista kieltämistä ja torjumista poliittisena subjektina,  sillä poliittisena subjektina kansa on järjestäytyneelle yhteisölle aina sen kitkatonta  toimintaa ja olemisen järjestystä häiritsevä kiista. Rancièren teoreettisen ja  filosofisen luonnehdinnan mukaan kansa ”on subjektin ja sen ilmenemisen piirin  ensimmäinen kirjautuminen, jonka pohjalta toiset subjektiksi tulemisen tavat  esittävät muiden ’olioiden’, muiden poliittisen kiistan subjektien kirjaamista” (mts.  66). Kansa (kr. dēmos) toisin sanoen ilmaisee ja nimeää ensimmäistä kertaa  yhteisön määrittämässä yhteisyydessä olevan eron, joka samalla on määritellyn  yhteisyyden mahdollisuuden ehto. Rancièren (mts. 144) mukaan kansaa voi ajatella  ykseytenä, ”joka ei koostu mistään yhteiskunnallisesta ryhmästä” ja ”joka pakottaa  yhteiskunnan osapuolten laskelman ylle osattomien osan todellisuuden”. Näin aito  demokratia tulee luoneeksi valtion tai yhteiskunnan määriteltyjen osapuolten kanssa yhteensopimattomia subjekteja, ”jotka kelluvat ja sekoittavat kaikki  paikkojen ja osien jaot” (mp). Toinen tapa sanoa asia on, että kansa on ei kokonainen ja ylimääräinen. Ykseyden käsite ei Rancièrella tässä viittaa mihinkään  laskettavaan tai ominaisuudellisesti määriteltävissä olevaan.

Konsensuspolitiikan symbolinen väkivalta on sen tavassa määritellä kansa  laskennallisen väestön muodostamien osien ja alaosien kokonaisuudeksi. Rancièren  (mts. 140) mukaan nykydemokratia ”haluaa luopua kansanvaltana  esittäytymisestä”:

Se haluaa hylätä kansan kaksoishahmon, joka rasitti politiikkaa modernien  vallankumousten aikakautena, rousseaulaisen kansan samastamisen suvereeniuden  subjektiin sekä marxilaisen – ja laajemmin sosialistisen – kansan samastamisen työläiseen  empiirisenä yhteiskunnallisena hahmona ja proletaariin tai tuottajaan hahmona, joka jättää  politiikan taakseen sen totuutena.

Konsensukseen nojaava politiikka edellyttää – kuten liberaali universaalin logiikka  – idean suljetusta ja sulkeistetusta kokonaisuudesta: politiikka jäsentyy  rationaalisena systeeminä, jonka varsinainen olemus näyttäytyy jälkipoliittisena  järkeistyksenä, keskenään kamppailevien ryhmittymien intressien rationaalisena  yhteensovittamisena. Liberaali epäpoliittinen subjekti, kapitalismin ja liberaalin  arvomaailman orgaaninen kokonaistoimija, määrittelee näin implisiittisesti sen,  mistä ”kokonaisuudessa” on kyse.

Oikeistolaiselle ajattelulle piirteellinen orgaanisen yhteisön – yhteisön, jossa  jokaisella on hierarkian mukainen, staattisen ja luonnolliseksi koetun luokkajaon  mukainen paikkansa – fantasia saa eri oikeistolaisuuksissa omanlaisensa  artikulaation. Jos liberaali ajattelu käsitteellistää yhteisön järkiperäiseksi  eturyhmien muodostamaksi kokonaisuudeksi, muuttuu orgaanisuus  oikeistoradikaalissa versiossa usein eksplisiittisesti autoritaarisemmaksi. Samalla  se on reaktionaarinen vastaus asiantuntija- ja tilastovetoisen konsensuspolitiikan  luomiin jännitteisiin ja yleiseen vieraantumisen kokemukseen, jota voi kutsua myös  kokemukseksi kansan katoamisesta. Radikaalin nationalismin julistama etnisen  kansan paluu onkin merkittävissä määrin seurausta liberaalin asiantuntijavaltion  ylpeästä roolista ylikansallisen pääomasuhteen hoitajana.

Fasismin nousun mahdollistavat yhteiskunnalliset rakenteet – erityisesti  uusliberalistinen, pääoman keskittymistä ajava, julkista taloutta ja valtion sääntelyä  vastustava makrotalousoppi sekä ylikansallisen pääoman ehdoilla toimivat  ”demokraattisen” vallan puitteet – kääntävät asemansa puolesta pelkäävän  keskiluokan automaatin tavoin kommunismia vastaan, vaikka juuri kommunistinen  ja sosialistinen politiikka voisi pelastaa keskiluokan pääoman keskittymisen  aiheuttamilta kurjistuvilta olosuhteilta. Uusliberalistisen vääjäämättömyyden  politiikan väistyessä nouseva oikeistoradikalismi tarjoaa kansalliseen mytologiaan  nojaavaa ikuisuuden politiikkaa, jolla ei kuitenkaan ole minkäänlaista kykyä  puuttua ongelmallisiin rakenteisiin, sillä radikaali oikeisto ei mobilisoi massoja  niinkään globaalia pääomaa kuin luomiaan viholliskuvia vastaan.2 Etnisen kansan  säilymisen ja eheyden nimissä se julistaa sodan maahanmuuttajille, ay-liikkeelle,  prekariaatille, seksuaalivähemmistöille, juutalaisille ja työttömille. Pääoman  tuottamiin kurjistaviin vaikutuksiin se vastaa lisäämällä kansalaisiin kohdistettua  kontrollia, syytämällä rahaa kurinpitokoneiston ja poliisivaltion laajentamiseen.  Näin legalistisesta kristinuskosta omaksuttu itsensä kieltämisen etiikka muuntuu  ihmisen luonnollisen pahuuden rajoittamisen nimissä harjoitetuksi fasistiseksi  kontrolliksi. (Ei olekaan yllättävää, että kristillisdemokraatit asettuvat tiukan paikan  tullen radikalisoituneen oikeiston puolelle. Politiikkana ”kristillisyys” on syystä tai  toisesta merkinnyt aina pikemmin lakia kuin evankeliumia.) Oikeiston poliittisen  ontologian kannattelema systeeminen väkivalta ja konkreettisen väkivallan uhkaan  perustuva hallinta muuttavat tapaamme ymmärtää ihminen ja yhteiskunta, mikä  osaksi voi selittää sen, että kriisin uhatessa muutoin yksilönoikeuksistaan alituista  huolta kantava porvarikin alkaa huutaa kovemman kurinpidon ja tiukemman  kontrollin perään.

2 Vääjäämättömyyden ja ikuisuuden politiikan käsitteet ovat peräisin historioitsija Timothy  Snyderilta. Snyderin mukaan ensimmäinen johtaa jälkimmäiseen siten, että kun yhden vaihtoehdon  (uusliberalistinen) politiikka osoittautuu lahoksi, pettymys ja kauna kanavoidaan ”ikuisuuteen”,  jossa geopolitiikka muuttuu kulttuuripolitiikaksi ja tuotantosuhteisiin piiloutuvan ylikansallisen  riiston hedelmät putoavat populistien, nationalistien ja fasistien syliin, missä niistä tulee  syntipukittavaa ja autoritaarisuuden perään huutavaa paluupostia uusliberaalille talouseliitille – joka  ei kuitenkaan kykene lukemaan viestiä oikein, ja saattaa lopulta kokea olevansa pakotettu  liittoutumaan näiden voimien kanssa.

Imperatiivinen suvereniteetti, uusliberalismi ja nationalismi

Radikalisoituvaa oikeistoa ja uusliberalistista hegemoniaa yhdistää eräänlainen oikeaoppisuus, johon liittyy paitsi kapitalistinen  monopolisoitumistendenssi, myös, bataillelaisittain, valtiovallan perustava ja  keskittymään pyrkivä imperatiivinen suvereniteetti. Nationalismissa tämä  imperatiivisuus on avointa ja jokseenkin kiistatonta, mutta uusliberalismissa  talouden ylivaltaa korostava julkinen imago pyrkii hämärtämään asetelmaa, jonka  sekavuus ja ristiriitaisuus paljastuu kuitenkin uusliberaalin makrotalousopin  käytännössä, kuten David Graeberin (ks. Salminen & Vadén 2013: 146, alaviitteessä 120) huomioita seuraten on helppo havaita. Taloudellinen  menestyksellisyys saa väistyä imperatiivisen suvereniteetin keskittymisen eduksi.  Kuten Antti Salminen ja Tere Vadén (2013: 146) huomauttavat,

[n]ykytilanteessa keskittymistendenssi voidaan todeta esimerkiksi Žižekin ja monien  muiden huomaamasta kehityksestä, jossa kaikesta vallanjako-opista, sananvapaudesta ja  vapaasta kilpailusta huolimatta ”sattuu käymään niin”, että poliittiset johtajat ja lähes  monopoliasemassa olevien yritysten johtajat ovat samaa sakkia, esimerkkeinä Berlusconin  Italia, Putinin Venäjä ja keskusjohtoinen Kiina. (…) [I]mperatiivinen suvereniteetti ei  tarvitse eikä siedä kilpailijoita.

Tässä mielessä nationalistinen tai oikeistoradikaali, talouden ylivaltaan kohdistuva  yhteiskuntakritiikki, menettää uskottavuuttaan sikäli kuin pyrkii alistamaan  taloudellisen makrotason todellisuuden eksplisiittisesti jonkinlaiselle  suvereniteettiin nojaavalle politiikalle. Toisaalta tyypillinen oikeistoradikaali  näkemys tulkitsee taloudellisen eliitin olevan enemmän tai vähemmän  ”punavihreää” tai ”kommunistista”, jolloin vaatimus talouden ylivallan  torjumisesta on ylipäätään harvinainen tai jää sivuseikaksi. Vastakkain eivät asetu  niinkään uusliberalistinen talousoppi ja mystis-uskonnollinen kansa kuin  identiteettipoliittinen punavihreä globalismi ja mystis-uskonnollinen kansa, sillä  radikaalille oikeistolle piirteellisesti geopoliittiset ja talouteen liittyvät tosiasiat palautetaan kulttuuripoliittisiksi kysymyksiksi. Näin esimerkiksi pääoman ja  valtiovallan suvereniteetin keskittymisen tendenssit yhdistyvät toisiinsa  ”kulttuurimarxismin” kaltaisessa fetissikäsitteessä. Samalla kadotetaan  mahdollisuus tarkastella näitä tendenssejä niiden vaatimassa rakenteellisen kritiikin  horisontissa. 

Sekä uusliberalismi että nationalismi tuottavat viime kädessä staattisia  hierarkioita, joiden kehyksissä liberaali yksilösubjekti taantuu – jopa oman  ylittämisensä nimissä, kuten fasismissa – uhraamaan autonomiansa jonkin itseään  suuremman kokonaisuuden nimissä, kutsuipa tätä kokonaisuutta sitten ”taloudeksi”, ”vääjäämättömyydeksi”, ”vaihtoehdottomuudeksi” tai  ”kansakunnaksi”. Ongelma ei ole niinkään liberalismin opeista poikkeamisessa  kuin sen omien, sisäisten jännitteiden todellistumisessa: nationalistinen subjekti on  hyvin täsmällisessä mielessä liberalismin eetoksen paluupostia ja kääntöpuoli,  uusliberalistisen kehityksen jatke ja oheisfiktio. Kuten Adornoa soveltaen voi huomauttaa, liberaali vetoaminen ihmisoikeuksiin, -arvoon ja yleiseen  inhimillisyyteen saa nationalistit ja fasistit puolustamaan näkemyksiään vain  entistäkin raivokkaammin: harva piittaa sen enempää rasistiksi kuin  kansallissosialistiksi leimautumisesta, kuten monet verkkolehti Sarastuksen  artikkelit tai ihmisoikeusmyönteisen ja avoimesti liberaalin Silakkaliikkeen  kohtaama vihamielinen vastareaktio vuodenvaihteessa 2019–2020 paljastavat. Toisaalta liikkeen sisäpiirissä käyty keskustelu ja metakeskustelu osoittavat  performatiivisestikin, kuinka hankalaa on vastustaa rasismia ja fasismia  perinteisestä oikeisto–vasemmisto-jaosta irrallaan ajautumatta umpikujaan, jossa  ”liberaalia” on lähinnä tyypillinen oikeistolainen vaatimus politiikan ja ideologian  hylkäämisestä ”yhteisen asian” eduksi. Pelkkä oikeiston ja vasemmiston käsitteiden  marssittaminen keskusteluun poikii helposti syytöksiä ”vastakkainasettelun”  lietsomisesta, kuten oma kokemukseni on osoittanut. Tämä todentaa paitsi  Silakkaliikkeen kaltaisten hyvää tarkoittavien antirasististen ja -fasististen avausten  ristiriitaisuuden ja sisäisen jännitteisyyden, myös laajemmin liberaalin ajattelun  umpikujan. Sen ongelmat ovat jälleen ikävästi edessämme, ja vaikka kommunismista puhuminen on nykyään epämuodikasta ja röyhkeää, se voi  hyvinkin olla lähitulevaisuudessa aivan välttämätöntä. Ellei ole sitä jo nyt.

Markus Niemi

Lähteet:

ADORNO, THEODOR W. 2020: Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin. (Aspekte des  neuen Rechtsradikalismus, 1967.) Tampere: Vastapaino. 

GRAEBER, DAVID 2009: ”Vallankumous käännetyssä järjestyksessä”. (”Revolution in  reverse”, 2007.) Niin & näin 4/2009. 

HORKHEIMER, MAX & ADORNO, THEODOR W. 2008: Valistuksen dialektiikkaFilosofisia sirpaleita. (Dialektik der Aufklärung. Philosophische Fragmente, 1944.) Tampere:  Vastapaino. 

LÖPPÖNEN, PAAVO 2017: Vapauden markkinat. Uusliberalismin kertomus. Tampere:  Vastapaino. 

PUROKURU, PONTUS 2019: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi.  Helsinki: Kosmos. 

RANCIÈRE, JACQUES 2009: Erimielisyys. Politiikka ja filosofia. (La Mésentente. Politique  et philosophie, 1995.) Helsinki: Tutkijaliitto. 

SALMINEN, ANTTI & VADÉN, TERE 2013: Energia ja kokemus. Naftologinen essee.  Tampere: Niin & näin.

Kansainvälisyydestä ja vasemmiston EU-kriittisyydestä

Suurvallat ja isommat globaalit toimijat yhä edelleen toimivat kuten haluavat näkemättä yhteistä etua. Tästä huolimatta kansainvälisten sopimusten ja EU:n sekä YK:n kaltaisten yhteistyöelinten merkitystä ei tule vähätellä.

”Vihdoinkin maailma muuttuu” ajattelivat monet ilmastonmuutoksesta jo pitkään puhuneet koronapandemian iskiessä yhteiskuntaan. ”Tällaista tämä tulee olemaan, joten muutammeko suuntaamme kohti kestävämpää tulevaisuutta?”

Todellisuudessa mikään ei kuitenkaan näytä muuttuvan, kunnes on aivan polvia pakottava kuolemanpakko, ellei silloinkin ratkaisun hetkellä ole vaihtoehtona lentää Elon Muskin SpaceX-avaruusaluksilla Marsiin perustamaan uutta järjestelmää hyödynnettäväksi ja riistettäväksi.

Väärässä oli Alan Moore kirjoittaessaan Watchmen-sarjakuvassaan, että valtava ulkoinen uhka (kuten vaikkapa maailmanjärjestystä uhkaava jättimäinen mustekala) yhtenäistäisi kylmän sodan suurvallat yhdeksi liitoksi, taistelemaan maapallon yhteisen tulevaisuuden puolesta. Sen sijaan suurvallat ja isommat globaalit toimijat yhä edelleen toimivat kuten haluavat näkemättä yhteistä etua. Tästä huolimatta kansainvälisten sopimusten ja EU:n sekä YK:n kaltaisten yhteistyöelinten merkitystä ei tule vähätellä. Vahvaa nationalismia ajavat tahot tuntuvat aliarvioivan sitä, kuinka vaikeaa laajamittaisen, kaikkia osapuolia edes jokseenkin hyödyttävien sopimusten ja toimintatapojen sopiminen onkaan. Mitä voimakkaampaa kansallismielisyyttä valtio edustaa, sen vähemmän sillä on tahtoa sitoutua muuhun kuin omaan itsekkääseen kansalliseen etuunsa. Mikäli kansainvälinen järjestelmä siirtyy yhä kansallismielisempään suuntaan, niin se hyödyttää ainoastaan suurvaltoja, minkä takia Venäjän, Yhdysvaltojen ja Kiinan kaltaiset maat jättävät usein joko sitoutumatta ICC:n (kansainvälinen rikostuomioistuin) tapaisiin kansainvälisiin elimiin, tai ne pyrkivät painostamaan niitä oman tahtonsa mukaisiksi. Suomen kaltaisille pienille maille on kuitenkin elintärkeää sitoutua kansainvälisiin sopimuksiin, yhteistyöelimiin ja järjestöihin, joiden kautta ne voivat joukkovoiman kautta painostaa voimakkaampia valtioita suostumaan kompromisseihin. Ilman EU:n ja kansainvälisten yhteistyöelinten tukea Suomen olisi merkittävästi vaikeampaa vastustaa vaikkapa Venäjän ja Kiinan vaikutuspyrkimyksiä.

Pohjois- ja Itä-Euroopan maat ovat historiallisesti jääneet jatkuvasti voimakkaampien naapurimaidensa jalkoihin. Kansainvälisiä järjestöjä ja EU:a kohtaan tuntemastaan kriittisyydestä huolimatta myös äärioikeiston edustajat ovat yleensä ymmärtäneet kansainvälisen yhteistyön elintärkeän merkityksen erityisesti pienille valtioille. Pohjoismaisen ja itä-eurooppalaisen äärioikeiston keskuudessa onkin pitkälti tästä syystä kehitelty uudelleen alun perin maailmansotien väliseltä ajalta peräisin olevaa ajatusta jonkinlaisesta itsenäisten ja suvereenien, äärikansallismielisten valtioiden liitosta, joka vastustaisi niin Venäjän, Yhdysvaltojen kuin länsieurooppalaisten suurvaltojenkin vaikutusta. Intermarium-nimellä tunnettu liike ei ole toistaiseksi saavuttanut äärioikeiston keskuudessa kovinkaan laajaa suosiota, mutta ei liene mahdotonta, että kiinnostus sitä kohtaan voisi kasvaa.

Kuvitelkaamme hetken, että tällaiseen äärinationalistiseen yhteistyöhön siirryttäisiin EU:n sijasta tai sen vaikutusvallan kustannuksella. Yhteiset viholliset eivät riitä ratkaisemaan valtioiden välisiä, voimakkaan nationalismin ympärille rakentuvia ongelmia. Miksi vaikkapa Puola ei jatkaisi Itämeren kalastuskiintiöiden ylittämistä tai Białowieżan metsän hakkuita, vaikka niiden seurauksena ympäristölle koituu ongelmia, jos puolalaiset kokevat ne kansallisen etunsa mukaiseksi toiminnaksi? Puolalaiset voisivat luottaa siihen, että Venäjän potentiaalinen sotilaallinen uhka ja Puolan oma asema sotilaallisesti vahvana alueellisena toimijana pakottaa esimerkiksi Baltian maat hyväksymään sen toimet. Ympäristöongelmiin ja ilmastonmuutokseen kohdistuvan välinpitämättömyyden ohella äärioikeiston vahvan eksklusiivinen käsitys siitä, ketkä kuuluvat ja ylipäänsä voivat kuulua osaksi kansakuntaa aiheuttaisi paljon inhimillistä kärsimystä etnisten, uskonnollisten ja seksuaalivähemmistöjen sekä erilaisten poliittisten vastustajien, tai sellaiseksi koettuen, vainoamisen johdosta, sillä äärinationalismiin on aina kuulunut käsitys kansallisen uudelleensyntymisen tarpeesta, joka edellyttää myös väkivaltaisia puhdistustoimia, jotta tavalla tai toisella kansakuntaan kuulumattomat saadaan hävitettyä. Siksi ei olekaan yllättävää, että myös Intermarium-liikkeen keskeisen edustajan, alkujaan Itä-Ukrainan sotaan osallistuneen Asovan-pataljoonan keskuudesta muodostuneen Kansalliset joukot-puolueen ( Ukr. Національний корпус) toimintaan ovat kuuluneet toistuvat väkivallanteot esimerkiksi Ukrainan seksuaali- ja romanivähemmistöjä vastaan.

Realiteetti on kuitenkin, että niin SDP kuin Vasemmistoliittokin ovat löysääkin löysempää keskustavasemmistolaisuutta, joille kapitalismi on ”ihan jees”, kunhan vaan saataisiin perustulo. EU:n nykyinen perusta, johon kietoutuu vaikutusvaltaisen Euroopan komission jäsenten valinta ilman kansanäänestyksiä sekä uusliberaalin markkinatalouden ideologia, on käytännössä kokonaan unohdettu haastaa. Tämä pallo on jätetty Suomessa lähes kokonaan perussuomalaisten harteille, joiden kritiikki perustuu pitkälti vaatimukseen ylikorostuneesta kansallisesta suvereniteetista, mikä toteutuessaan johtaisi nopeasti yhä vaikeampiin, ylläolevien esimerkkien kaltaisiin valtioiden välisiin ristiriitoihin ja pahimmillaan Suomen sekä Baltian maiden ajautumiseen autoritaarisen itänaapurin vaikutusvallan alle. Vasemmiston olisi niin Suomessa kuin myös muualla Euroopassa syytä jälleen muistaa, että EU:n kritisoinnin ei tarvitse lähteä äärinationalistisista lähtökohdista. Eurooppalaisen vasemmiston tulisi rohkeammin nostaa esille globalisaation ja uusliberaalin kapitalismin ongelmakohdat sekä tunnustaa se tosiasia, että EU nojaa viimekädessä juuri niihin. Vasemmistolaisen EU-kritiikin tulisikin yhdistää uusliberaalin kapitalismin vastustaminen ja vaatimus entistä paikallistasoisemman demokratian kehittämisestä, jossa alueellinen päätäntävalta nivoutuu sujuvasti yhteen internationalistisen yhteistoiminnan kanssa. Sopivan kritiikin avulla on mahdollista kehittää eurooppalaista ja kansainvälistä yhteistyötä kohti toimivampia rakenteita sekä varmistaa, ettei tulevaisuuden valtioiden välinen yhteistoiminta tule perustumaan Intermarium-liikkeen kaltaisten tahojen äärioikeistolaisiin lähtökohtiin nojaaviin toimimattomiin malleihin.

Toveri M ja A. Westman

Miljärdöörien hyväntekeväisyys on hurskastelua

Hyväntekeväisyydellään rikkaat signaloivat ansaitsevansa kaiken sen vallan, mikä heillä on; heillä on tarpeeksi resursseja auttaa muita, joten he ansaitsevat kaikki haalimansa resurssit, koska he auttavat myös muita.

Ikuisuus sitten eli helmikuussa 2020 miljardööri Jeff Bezos lupasi kanavoida 10 miljardia dollaria ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun perustamansa Bezos Earth Fund -rahaston kautta. Summa on tähtitieteellisen suuri, mutta toisaalta Bezosin omaisuuteen suhteutettuna puhutaan käytännössä taskurahasta. Bezosin omaisuus on kasvanut pelkästään vuoden 2020 aikana 87 miljardilla dollarilla ollen tällä hetkellä arvioiden mukaan 202 miljardia.

Olkoon kymmenen miljardia miten pieni summa tahansa lahjoittajan omaisuuteen suhteutettuna, sellaisella rahasummalla voisi oikeasti saada aikaiseksi paljon hyvää. Summalla voisi rahoittaa tieteellisten yhteisöjen, kansalaisjärjestöjen ja aktivistien toimintaa. Ongelmana on kuitenkin se, että Bezos Earth Fund saa päättää, mille tahoille ja minkä suuruisia summia se jakaa.

Bezos Earth Fundilla ei ole kotisivuja eikä sen toiminnasta löydy mitään muuta infoa kuin perustajan antama ”lupaus” puolen vuoden takaa. Lupauksen yhteydessä Bezos totesi, että varoja ruvetaan jakamaan tänä kesänä, mutta kesä on jo ohi eikä kukaan edelleenkään tiedä, miten, mistä ja millä ehdoilla Bezos Earth Fundilta voi saada rahoitusta. Ei ole myöskään mitään tietoa, millä aikavälillä tuo 10 miljardia olisi tarkoitus laittaa kiertoon.

Bezosin luotsaama Amazon saastuttaa maapalloa noin 44,4 miljoonan hiilidioksiditonnin vuosivauhdilla. Vertailukohtana koko Suomen vuosittaiset hiilidioksidipäästöt ovat noin 60 miljoonan tonnin luokkaa. Amazon antoi myös keväällä potkut kahdelle työntekijälleen, jotka julkesivat arvostella julkisesti muun muassa työnantajansa ilmastotekojen puutteellisuutta. Kaiken kukkuraksi Bezos ei maksa käytännössä lainkaan veroja, mikä saa 10 miljardin ”lahjoituksen” kuulostamaan entistä enemmän pelkältä hurskastelulta ja oman kilven kiillottamiselta vailla substanssia.

Näiden faktojen valossa on hyvä miettiä, miksi kenenkään pitäisi luottaa Bezosin hyvätahtoisuuteen. Niin kauan kuin rikkaat saavat ohjata resursseja mielihalujensa mukaan, tarvittavan järeistä ilmastotoimenpiteistä on turha edes haaveilla. Tästä ei toki voi syyttää pelkästään miljardöörejä, vaan poliittista järjestelmää, joka mahdollistaa tällaisen toiminnan.

Loppujen lopuksi hyväntekeväisyys on rikkaan vähemmistön väline osoittaa, että he ovat ylimmän vallan pitäjiä kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä. Hyväntekeväisyyden mahdollistajat ja toimeenpanijat eivät kuitenkaan voi tätä myöntää, koska sen ääneen sanominen paljastaisi suurelle yleisölle, miten mädästä järjestelmästä hyväntekeväisyydessä on kyse. Hyväntekeväisyydellään rikkaat signaloivat ansaitsevansa kaiken sen vallan, mikä heillä on; heillä on tarpeeksi resursseja auttaa muita, joten he ansaitsevat kaikki haalimansa resurssit, koska he auttavat myös muita. Kyseessä on jälleen yksi niistä loputtomista kehäpäätelmistä, mitä kapitalismin puolustamiseen tarvitaan.

Kalle Koskivirta