Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? on tulkittavissa vastineeksi ”mikä vasemmistoa vaivaa?” -tyyppisiin avauksiin. Nimivalinta on erittäin osuva, sillä moni ongelmallisena nähty asia, joka liitetään tavallisesti vasemmistoon, tulisi itse asiassa liittää pikemminkin liberalismiin. Vaikka konservatismi–liberalismi -akselilla ajateltuna vasemmistolaiset ovat toki useimmiten liberaaleja, liberalismi kokonaisuudessaan on kuitenkin enemmän vastakohta kuin synonyymi vasemmiston ydinperiaatteille, kuten yhteiskunnan ensisijaisuudelle yksilöön nähden ja materiaalisten selitysten ensisijaisuudelle abstrakteihin ideoihin nähden.
Teoksen peruslähtökohta on erottelu liberalismista tietoisena tai ainakin osittain tietoisena ideologiana sekä liberalismi koko viime vuosisatojen länsimaisen yhteiskunnan läpäisevänä ”syvärakenteena” (s. 12). Liberalismi ideologiana on jo sinänsä varsin hegemonista: sen keskeisiä määreitä ovat Lahtisen & Purokurun mukaan vapauden, vapaamielisyyden ja järkevyyden kaltaiset ideat, joihin enemmistö länsimaisista ihmisistä samaistaa itsensä. Juuri näiden ideoiden usein itsestään selvänä nähty tavoiteltavuus paljastaa niiden yhteiskunnallisen pinnallisuuden. Pinnallisuutta täsmällisempi ilmaisu on itse asiassa keskeisten liberalististen käsitteiden abstraktisuus; ne eivät anna lopulta juuri mitään osviittaa siitä, mitä niiden kautta aivan täsmälleen ottaen tavoitellaan.
Vielä liberalismia ideologiana perustavampi ilmiö on kuitenkin liberalismi yhteiskunnan syvärakenteena. Kaikki yritykset vastustaa liberalismia tässä mielessä niin vasemmalla kuin oikealla päätyvät hyvin helposti vain toisintamaan liberalismia hieman eri muodossa. Liberalismi syvärakenteena on väistämättä aavistuksen epämääräinen olio; mikäli jonkinlainen niin yksilöllisen kuin kollektiivisen ajattelun taustalla vaikuttava syvempi rakenne on olemassa, tästä seuraa suoraan, että tämän rakenteen luonnetta ei voi ilmaista tyhjentävästi. Tämänkaltaisiin ideoihin on aina syytä suhtautua epäilevästi siitä syystä, että niitä ei voi osoittaa virheellisiksi; periaatteessa mikä tahansa voidaan tällöin tulkita ja selittää valitun viitekehyksen kautta.
Jotain tämänkaltaista esittääkin Marianne Sandelin arvostelussaan, jonka otsikko ”Liberalismi kapitalistisena salaliittona” kertoo jo paljon. Sandelinin mukaan Lahtinen & Purokuru eivät ole perehtyneet liberalistisen ajattelun eri muotoihin ja historiaan juuri lainkaan ja tekevät sen sijaan liberalismista kaikkiin mahdollisiin ongelmiin syypäänä toimivan mörön. Kuten kirjoittajamme Markus Niemi esittää omassa blogissaan, Sandelinin kritiikki on varmastikin validia mitä tulee Lahtisen ja Purokurun täsmälliseen tietämykseen liberalismin eri muotojen historiasta, mutta Sandelin ymmärtää väärin mitä Lahtinen & Purokuru teoksellaan tavoittelevat. Kyseessä ei ole aatehistoriallinen tai edes yhteiskuntafilosofinen tutkimus vaan pohdiskeleva mutta poleeminen poliittinen pamfletti, eikä sitä siten tulisi arvioida ensisijaisesti tutkimuksellisista lähtökohdista.
Ainakin itselläni on turhauttavan yleinen kokemus julkisilla areenoilla keskustellessa, että väsyttävässä väittelyssä aivan ilmeisellä tavalla yksinkertaistettuja tai jopa itsessään sekavia mutta sosiaalisen kontekstin tai ”vastapuolen” määrällisen ylivoiman takia monille järkevinä näyttäytyviä populistisia näkemyksiä oikoessa keskusteluun mukaan tuleva akateeminen, relevantin asiantuntemuksen omaava henkilö katsoo olennaiseksi ainoastaan oikaista jonkin minun tekemän, käsillä olevan keskustelun kannalta epäolennaisen historiallisen tai teoreettisen asiavirheen. Itsekin tutkijana pidän luonnollisesti tieteellistä asiantuntemusta sinänsä hyvin arvokkaana ja monissa tilanteissa ehdottomana vaatimuksena, mutta julkisessa keskustelussa täytyy kyetä myös vetämään mutkia suoriksi. Suurin osa keskustelijoista kun operoi joka tapauksessa verraten suurilla linjoilla, jos pitää ylipäätään arvossa minkäänlaista ajattelun koherenssia.
Jos Lahtinen & Purokuru olisivat rajanneet teoksensa Sandelinin toivomalla tavalla täsmällisemmin esimerkiksi uusliberaalin talouspolitiikan kritiikkiin (jota hän piti kohdallisena teoksessa), tästä huolimatta esimerkiksi hiemankaan oikeistomieliset taloustieteilijät nostaisivat esille uusliberalismin käsitteen epämääräisyyden jne. Kulttuurikritiikki ei yksinkertaisesti ole yhteensopivaa tieteellisen tulokulman kanssa, samaan aikaan toteutettuna. Mikäli ei kuitenkaan haluta kokonaan hylätä vasemmistolaista kulttuurikritiikkiä, sopii kysyä, mikä kattokäsite sitten tulisi valita liberalismin sijaan. En pidätä henkeäni liberalismia osuvamman vaihtoehdon suhteen.
Vastoin Sandelinin väitettä, Mikä liberalismia vaivaa? ei pamflettimaisuudestaan huolimatta maalaa läpeensä demonista viholliskuvaa mystisesti kaikkea hallitsevaan asemaan selviytyneestä liberalismista. Teoksessa selitetään verraten kouriintuntuvalla tavalla ja erottelevasti, miksi liberalismi on menestynyt niin hyvin; mitä houkuttelevaa se on tosiasiassa tarjonnut ihmisille ja millä keinoin se on luonut mielikuvia vielä paremmasta. Lahtisen & Purokurun mukaan liberalismi elää itse asiassa melkoisella varmuudella tuhoutumisvaihettaan, josta siirrytään johonkin erilaiseen, vaikka on vaikea kuvitella, mitä se olisi (mikä osaltaan kertoo liberalismin hegemonisuudesta) (s.7). Ei tarvitse olla asiantuntija pitääkseen, jos ei nyt varmana, niin uskottavana vaihtoehtona, että liberaali hegemonia murtuu lopullisesti verraten läheisessä tulevaisuudessa. Talous on jo kauan perustunut absurdille globaalille velkaantumiselle, niin USA kuin Eurooppa ovat kulttuurisesti pelottavalla tavalla polarisoituneita ja Kiinan kaltaiset liberaalista olemisen tavasta täysin piittaamattomat valtiot vahvistuvat joka suhteessa.
Liberalismin vaihtoehdottomuuden tuntu on käytännössä nimenomaan oire siitä, ettei nykyisen liberalistisen hegemonian sisällä voida enää ratkaista sen ongelmakohtia. Lahtinen & Purokuru lähtevät liikkeelle siitä, että pelkän reagoimisen sijaan tarvitaan proaktiivisuutta, jolla saataisiin tarjottua vetoavia mielikuvia ja käytäntöjä sekä uudenlaista yhteisöllisyyttä. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyvät tarvittavat systeemiset ja elämäntavalliset muutokset pitäisi pystyä esittämään niin, etteivät ne näyttäydy vain jostain luopumisena, vaan itse asiassa aidompaa ja rikkaampaa elämää tarjoavina. Tähän Lahtinen ja Purokuru tarjoavat kyllä oman poliittisen kokemuksensa pohjalta joitain suuntaviivoja ja hahmotelmia, mutta mitään viisastenkiveä ei luonnollisesti ole saatavilla. Kaiken kaikkiaan Mikä liberalismia vaivaa? yhdistää onnistuneesti poliittista kiistakirjoitusta ja analyyttisempää tarkastelua. Useimmat keskeiset ajankohtaiset teemat käydään läpi ja teoksesta välittyy kaikkinensa konstailematon ja raikas tunnelma. Mikäli kaipaa vastapainoksi samankaltaista optimistisemmin liberalismiin suhtautuvaa tulokulmaa, voin suositella tarkastamaan Jan Werner-Müllerin hiljattain käännetyn teoksen Pelko ja vapaus: Kohti uudenlaista liberalismia.
Olli Pitkänen
Hamara 