Kategoria: Vastine

Löytyykö jostain ”järjettömän politiikan” kannattajia?

Melenderin mukaan empatian korostaminen altistaisi vähintäänkin paitsi järjen hylkäämiselle myös jonkinlaiselle piilotetulle totalitarismille. Jos hyväksytäänkin erittäin kyseenalainen oletus, että empatiaan sisältyy rakenteellisesti jonkinlainen voimakas polarisaation uhka, kukaan ei ole tiettävästi kuitenkaan esittänyt, että empatian tulisi korvata järki poliittisessa ajattelussa.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purran taannoinen kannanotto, jonka mukaan politiikan ei pidä perustua empatialle, herätti aiheellisesti keskustelua. Sittemmin esille nostettujen vanhojen Scriptan vieraskirjan kirjoitusten myötä Purran lausunto asettuu tietenkin vielä huomattavasti kyseenalaisempaan valoon. Esimerkiksi maahanmuuttajien ampumisella vihjailu ja pakonomainen rasististen herjojen hokeminen tosiaankin osoittavat, että Purra elää empatian suhteen kuten saarnaa.

Nyt kun media on vihdoin nostanut laajasti ja ilman kiertelyä perussuomalaisten äärioikeistolaisuutta esille, on ehkä kiinnostavampi käsitellä Hamarassa hieman vähemmän itsestään selvää empatian väheksymisen muotoa. Suomen Kuvalehden kolumnissaan ”Vähemmän tunteita, kiitos” arvoliberaaliksi tunnustautuva Tommi Melender allekirjoittaa Purran sanoman ja esittää vain, että Purra itsekin toimii tosiasiassa tunteen eikä järjen pohjalta:

Poliittisessa retoriikassaan oikeistoradikaalit puolueet kuitenkin vetoavat empatiaan siinä missä heidän poliittiset vastustajansakin. Säädöt vain ovat erilaiset.

Oikeistoradikaalit usuttavat äänestäjiä eläytymään turvapaikanhakijan raiskaaman naisen tai maahanmuuttajataustaisen rikollisjengin ryöstämän vanhuksen hätään.

Melenderin mukaan Purran ongelma on sama kuin hänen vastustajiensa; nämä vain kokevat empatiaa eri tavoin. Empatian korostamiseen poliittisessa viitekehyksessä liittyy ilmeisesti Melenderin mukaan väistämättä se, että sympatiseerattuja ryhmiä sortavista tahoista tulee vähintään samassa määrin demonisoituja. Demonstroidakseen ideaansa hän viittaa islantilaisen kirjailijan, Fríða Ísbergin, teokseen Merkintä. Itse teos ei ole minulle tuttu, mutta kuva, jonka Melender siitä antaa, myötäilee kliseisintä mahdollista ”woke-kritiikkiä”: empatiaa korostavat ihmiset osoittautuvatkin julmemmiksi kuin ehkä hieman kyynisyydenkin puolelle taipuvat järki-ihmiset, jotka kieltäytyvät antautumasta empatian valtaan. Asianmukaisesti empaattiset ihmiset ”merkitään” ja he nauttivat normaaleista demokraattisista kansalaisoikeuksista siinä missä muut alistetaan totalitaariseen kontrolliin.

Melender ei kuitenkaan tunnu oikeastaan puhuvan empatiasta sinänsä, vaan enemmänkin jostain sellaisesta, johon viitataan usein affektiivisena polarisaationa. Melenderin mukaan empatian korostaminen altistaisi vähintäänkin paitsi järjen hylkäämiselle myös jonkinlaiselle piilotetulle totalitarismille. Jos hyväksytäänkin erittäin kyseenalainen oletus, että empatiaan sisältyy rakenteellisesti jonkinlainen voimakas polarisaation uhka1, kukaan ei ole tiettävästi kuitenkaan esittänyt, että empatian tulisi korvata järki poliittisessa ajattelussa. Siinä missä Melender tai Purra voi vaatia empatiatonta järkipolitiikkaa, kukaan ei vaadi järjetöntä empatiapolitiikkaa. Olennaista tässä huomiossa ei ole se, ovatko empaattisina tai järkevinä esiintyvät ihmiset todella sitä, mitä he ajattelevat tai sanovat, vaan epäsymmetria siinä, miten järjestä ja empatiasta on ylipäätään käytännössä mahdollista puhua. On täysin mahdoton ajatus, että joku vaatisi vähemmän järkeä politiikkaan. Kuten havaittu, lähtökohtaisesti varmaan itse kullekin niin ikään positiivisena hahmottuvaan empatiaan tämä ei kuitenkaan päde.

Melenderin voisi ajatella vastaavan, että tämä johtuu juuri siitä, että järki on politiikassa selkeästi tärkeämpi ohjenuora kuin empatia (ainakin ideaalina). Viitaten psykologi Harold Bloomiin hän esittää, että ”[e]mpatian poliittista käyttökelpoisuutta rajoittaa sen valikoiva luonne. Bloom vertaa empatiaa valonheittimeen, jonka kiila osuu vain yhteen paikkaan ja jättää ympäröivät alueet pimeiksi”. Kyseessä on länsimaisessa ajatteluperinteessä klassinen, nyt jo lukemattomista eri suunnista perusteellisesti kritisoitu valometafora, jossa järki on valo itse, ja kuten tässä valonheitin-esimerkissä, tunne voi täyttää sen roolia korkeintaan joltain kapealta osin. 

Mitään neutraalia, kaikenkattavaa, yhteen subjektiin kiinnittyvää, tunteista vapaata järkeä ei kuitenkaan ole olemassa. On yhtä helppo keksiä samanlaista epämääräistä kritiikkiä ”järjen” käytöstä politiikassa kuin Melender esittää ”empatiasta”. Yksi hyvä esimerkki löytyy hänen omasta tekstistään. Melenderin mukaan hyve-etiikka ei sovellu poliittisen ajattelun pohjaksi, vaan tulisi nojata velvollisuusetiikkaan. Filosofina väittäisin, että tällainen valtava teesi suurten eettisten kattoteorioiden ”paremmuudesta” on erittäin kyseenalainen. Jos minun olisi kuitenkin pakko ottaa tällä tavoin yksinkertaistetusti kantaa kysymykseen eettisten teorioiden paremmuudesta, näkisin asian juuri päinvastoin kuin Melender.

Hyve-etiikan vahvuutena on pidetty juuri sitä, että se ei nosta yhtä hyvettä, esimerkiksi järkeä tai empatiaa, ylitse muiden, vaan edellyttää niiden tasapainoista käyttöä. Velvollisuusetiikasta taas on esittänyt perusteellista kritiikkiä esimerkiksi Melenderin lainaama Arendt. Teoksessaan Eichmann Jerusalemissa: Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä Arendt tuo esille, kuinka natsien Itä-Euroopan keskitysleirikuljetusten organisoinnista vastannut Adolf Eichmann vetosi puolustuksessaan noudattaneensa Immanuel Kantin velvollisuusetiikkaa ja sen poliittista seurausta, kuuliaisuutta demokraattisesti valitulle hallinnolle ja sen laeille. Eichmann saattaa vääristellä Kantin näkemyksiä, mutta velvollisuusetiikan ja sen taustalla olevan järjen idealisointi on esimerkiksi Theodor Adornon & Max Horkheimerin Valistuksen dialektiikassa esitetty tiiviissä yhteydessä sen kaltaiseen ”järjettömyyteen”, mistä esimerkiksi natsien valtaannousussa oli kyse. 

Järkeä ylikorostettaessa ei päädytä maksimaaliseen järkevyyteen, vaan sivuuttamaan esimerkiksi empatia, jota ilman järjestä ei enää seuraakaan kovin ”järkeviä” asioita. Arendtin mukaan keskeistä ei ole niinkään ajattelun ”järkevyys” kuin sen omaehtoisuus. Toisessa hiljattain suomennetussa teoksessaan Vita Activa: Ihmisenä olemisen ehdot Arendt päin vastoin pitää pelkkää yksityistä pohdintaa, vita contemplativaa riittämättömänä yhteiskunnalliselle ajattelulle ja esittää, että vähintään yhtä olennaista on aktiivinen osallisuus yhteiskunnassa, vita activa. Arendt myös nojaa paljolti nimenomaan hyve-etiikkaan, joten lukematta juuri Melenderin mainitsemaa Arendtin On Revolution -teosta uskaltaisin väittää, ettei Melender ole aivan ymmärtänyt Arendtin keskeisiä ideoita yhteiskunnallisesta ajattelusta.

Kaikkiaan Melenderin huomiot yhteiskunnallisen ajattelun patologioista eivät tietenkään mene täysin pieleen. Kuka nyt pitäisi toivottavana esimerkiksi voimakasta affektiivista polarisaatiota aiheuttavaa sisäryhmän puolustamista ulkoryhmän demonisoinnin kustannuksella tai yhteiskunnallisten kysymysten ajattelemista ainoastaan omien välittömien mieltymysten pohjalta? Näitä teemoja on kuitenkin käsitelty perusteellisesti monilla tieteenaloilla, eivätkä nämä keskustelut ole millään tavalla johdettavissa ”empatiaan” yhteisenä nimittäjänä. Sen sijaan korostaessaan järkevyyttä ja väheksyessään empatiaa Melender tulee tehokkaasti toisintaneeksi kenties kaikkein keskeisimpiä kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevia ajattelun patologioita: kuvitelmaa täysin autonomisesta järki-subjektista, joka pohtii asioita järjen universaalista perspektiivistä vastoin henkilökohtaisia empatioita, sekä käsitystä yhteiskunnasta olennaisesti vain tällaisten enemmän tai vähemmän järkevien yksilöiden summana. Enemmän empatiaa ja enemmän järkeä, kiitos.

Olli Pitkänen

1Itse sanoisin paremminkin, että tällaiselle polarisaatiolle on ominaista oikean empatian puute ja erilaisten enemmän tai vähemmän näennäisen empatian kohteiden käyttäminen keppihevosena omalle kaunalle ja vihalle.

Lähteet:

Jantunen, Salla. (2023). ”Riikka Purra kommentoi yleisesti vanhoja verkkokirjoituksiaan: Ei aio pahoitella aikaisempia kirjoituksiaan tai tekemisiään”. Yle, https://yle.fi/a/74-20040426

Melender, Tommi. (2023). ”Vähemmän tunteita, kiitos”. Suomen kuvalehti, Empatiasta ei ole politiikan supervoimaksi – Suomenkuvalehti.fi

Purra, Riikka. (2023). ”Rotia, kotimaa!”. Helsingin sanomat, https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000009481266.html

Keskiluokan haukkuminen on taitolaji

Siltamäki tulee vähätelleeksi keskiluokan pelkoa omasta kurjistumisestaan, sen aiheellista epävarmuuden tunnetta tilanteessa, jossa globaali ja prekarisoituva kapitalismi on sanonut irti fordistiset sitoumuksensa ja jossa palkkatyö ei enää ole yhteiskuntaa koossa pitävä tuotannon järjestämisen tapa.

Jokseenkin voittopuolisesti keskiluokkainen mediamme julkaisee tunnetusti mielellään (ja runsaasti) keskiluokkaisen elämäntavan kritiikkiä, jossa tätä – usein pikkuporvarilliseen mielenmaisemaan kiinnittynyttä – etuoikeutettujen luokkaa moralisoidaan mukavuudenhaluisesta ja näköalattomasta kohtuuttomuudestaan. Tuorein viritelmä löytyy YLEn kolumnistilta Tuija Siltamäeltä, joka on harjoittanut vastaavan tapaista moralisointia aiemminkin.

Keskiluokkaisuuden kritiikki on suosittua. Se on myös osa keskiluokkaisen halun taloutta, yhdessä ja samassa (valkoisessa) laaksossa virtaileva halun uoma: rankaisu-, hallinnointi- ja yksilökeskeistä kapitalismin kevytkritiikkiä. Sen päämääränä ei lopulta olekaan kritisoida systeemiä, vaan paheksua vallitsevaa nauttimisen tapaa katarttisella itseruoskinnalla ja valkopesulla. Tyypillisesti näin päädytään myös, usein piiloisesti, oikeuttamaan järjestelmä, jota ollaan kritisoivinaan.

Ingressissä todetaan raflaavasti, ettei ”[h]yvinvointivaltion tehtävä … ole suojella hyvin toimeentulevia ihmisiä heidän omilta valinnoiltaan”. Kolumni on vetävästi kirjoitettu syyllistämisperformanssi, joka löytänee kaikupohjaa myös (ja jopa ennen muuta) keskiluokkaisten ihmisten suunnalta. Eräänlaisena tunnustusrituaalin avauksena se asettuu mukavasti niin sanotun tiedostavan keskiluokan (tuon keskiluokan parhaimmiston) itsereflektiotalouden jatkumolle. Jakamalla Siltamäen kolumnia tiedostava keskiluokka voi osoittaa olevansa tiedostavaa. Tässä ekonomiassa omien etuoikeuksien tunnustaminen on vallankäyttöä, jolla hämärretään taustalla toimiva systeeminen logiikka.

Kun valkoinen keskiluokkainen subjekti tunnustaa valtavirtamediassa luokkasidonnaiset etuoikeutensa, hän (narsismin logiikan mukaisesti) kiinnittää huomion itseensä ja kätkee valta-asetelman laskoksiin piiloutuvat varsinaiset ongelmat: kulutuskeskeisen elämäntavan taustalla vaikuttavan finanssikapitalismin reaalisen sekä yhteiskunnalliset rakenteet, jotka mahdollistavat muun muassa sen, että etuoikeutettu valkoinen subjekti toimii jopa ”heikompien puolesta” puhuessaan rodullistettujen ja seksuaalivähemmistöjen sekä työväenluokan kustannuksella. (Niin – puolesta puhumisen sijaan olisi ehkä annettava vähemmistöjen puhua itse…)

Siltamäki toteaa suoraan, ettei hänen kirjoituksensa käsittele pienituloisia ja heidän ongelmiaan (jotka hän tietenkin tunnustaa ”aidoiksi kriiseiksi”). Se ei kuitenkaan vaikuta millään tavoin kolumnin performatiiviseen ulottuvuuteen: juuri performanssina Siltamäen teksti liittyy jatkumoon, joka hyödyttää viime kädessä finanssikapitalisteja ja sijoittajavaltaa. Ongelmoimalla keskiluokan kulutuskeskeisen ja mukavuudenhaluisen elämäntyylin näkyvällä tavalla valtavirtaisessa mediassa, vieläpä avoimen moralistisesti, Siltamäen esitys jää kiusallisen näennäiskriittiseksi. Samalla se toimii epäsuorana oikeutuskeinona porvarilliselle ja kurjistavalle talouskuripolitiikalle päätyen näin vahvistamaan luokkavaltaa, jota kuvittelee vastustavansa.

Vaikka Siltamäki esittää yhden kappaleen mittaisen kritiikin kokoomuslaisesta ideasta pelastaa hyvinvointivaltio ”leikkaamalla muun muassa asumistuesta, työttömyysturvasta ja toimeentulotuesta”, kolumnin fokus on varojen yli elämistä ruotivassa moraalisaarnaamisessa. Samalla se tulee vähätelleeksi keskiluokan pelkoa omasta kurjistumisestaan, sen aiheellista epävarmuuden tunnetta tilanteessa, jossa globaali ja prekarisoituva kapitalismi on sanonut irti fordistiset sitoumuksensa ja jossa palkkatyö ei enää ole yhteiskuntaa koossa pitävä tuotannon järjestämisen tapa. Eurooppaan rantautunut sota on luonnollisesti kiihdyttänyt ja aktualisoinut näitä tunteita entisestään.

Siltamäen diagnoosissa asetelma kuitenkin yksinkertaistuu vaatimukseksi mukavuudenhaluisen ja suhteellisuudentajuttoman tuhlariluokan parannuksenteosta. Tällaisena se toistaa talouskuripolitiikan suosimia yksilökuluttajaa (ja julkista sektoria) syyllistäviä latteuksia, joissa velan ja syyllisyyden yhteys muodostaa tehokkaan kombon ja epäilemättä saa monen vasemmistolaisenkin hurraamaan. Itseruoskinnan ja rankaisun halu on leveä ja väkevä virta, eikä kokoomus ole ainoa puolue, joka pyrkii hyödyntämään sitä politiikassaan (uudelleen)koodaamalla sen osaksi talouskuridiskurssinsa pandemianjälkeistä jatkumoa. Ilman yhteiskunnallisen halun virtaa ei olisi ollut mahdollista kääntää edellisen hallituksen (sinänsä monin tavoin vaatimattomia) saavutuksia esimerkeiksi holtittomasta velanotosta – ja siten epäonnistumisiksi. ”Velkakriisi” vei myös tilan ilmastokriisiltä velkapuheen tarjotessa syyllisyydelle kehykset, jotka valtionvarainministeriön ja virkamiehistön auktoriteetti sopivasti konkretisoi. Kyse ei ole siitä, ettemme uskoisi globaaliin ilmastokatastrofiin ja ajan loppumiseen, vaan siitä, että uskomme velan olevan jotain, mikä täytyy maksaa takaisin (maksoi mitä maksoi). Luulemme velkaa synniksi, emmekä siksi pidä sitä rahoituskeinona.

Ei tietenkään ole mitään syytä kyseenalaistaa Siltamäen huomioita keskiluokkaiseen mielenmaisemaan elimellisesti kuuluvasta normaaliuden kuvitelmasta, jossa joustavaksi venytetty, valintojen maailmassa surffaileva kuluttajaidentiteetti vaatii jatkuvaa statusteollisuutta säilyttääkseen hauraan luokkarakenteen eli pitääkseen yllä kapseloitunutta maailmaa, jossa työväenluokka on yhtä aikaa ulossuljettu ja epäilyttävä, mutta arvaamattomassa moraalittomuudessaan sietämättömän kiinnostava. Toisaalta ei myöskään ole viisasta harhautua juhlimaan Siltamäen kevytkritiikkiä jonain olennaisena poikkeamana mediasfäärissä leijuvasta eltaantuneen boomerimaisesta poroporvarillisuudesta, josta kolumni eroaa lähinnä moralisminsa populistisella nokkeluudella. Keskiluokka ei usko pelastukseen vaan syntiin.

Markus Niemi

Kuka saa olla krapulassa?

Riikosen krapulakuvaus on helppo järkeistää ennen muuta keskiluokkaisen subjektin yritykseksi esittää kriittistä aikalaisdiagnoosia. Työväenluokkaisesta luennasta käsin koko essee tuntuu jotenkin absurdilta.

Huomioita Jose Riikosen esseestä

1

Jose Riikosen essee ”Kärsivä mieli terveessä ruumiissa” (HS 16.11.2022) on jälleen yksi (!) terveyteen ja hyvinvointiin keskittyvää pakkomielteistä halutaloutta kritisoiva ja ironisoiva aikalaisdiagnoosi yksilö- ja kilpailukeskeisestä kulttuuristamme. Teksti on nopea- ja helppolukuinen, eikä missään kohdin erehdy kovin syvälliseksi tai analyyttiseksi. Journalistisen tyylin mukaisesti ilmaisu pyrkii raflaaviin kiteytyksiin noin joka toisen virkkeen kohdalla – kaiken kaikkiaan helppoa ja näppärää yhteiskuntakritiikkiä, tekee mieli ajatella –, mutta paatuneen kapitalismin kriitikon Riikosen teksti saa viime kädessä miettimään, kuinka helvetin tylsää ja pinnallista kamaa valtakunnan laatumedioiden ykköseksi kutsuttu Helsingin Sanomat lopulta tarjoaakaan.

Minkäänlaisia vastarinnan muotoja Riikonen ei varsinaisesti analysoi tai hahmottele; kapitalismi, neoliberalismi ja individualismi näyttäytyvät monoliittina ja koneistona, diskurssina, jonka biopoliittisen auktoriteetin massat sisäistävät ja joka viime kädessä säätää elämän lait. Tervehenkisyys, suorituskyky ja hyvinvointi ovat ”jumalia”, joiden edessä ristitään kädet ja polvistutaan. Riikosen kepeän ironinen yhteiskuntakritiikki myös vaikenee luokasta, mikä tietenkin vahvistaa vaikutelmaa keskiluokkaisuudesta (jossa luokkapuhetta tuotetaan etupäässä eufemismein ja omasta luokka-asemasta vaikenemalla).

Vastarinnan estetiikka kyllä näkyy Riikosen ”pitkän lounaan” jälkeisen krapulan kuvauksissa, joita sävyttää millenniaalidiskurssia laajemminkin määrittävä ironisuus: ”2020-luvulla sielun voivat pelastaa vain tyrni-inkiväärishotti, monivitamiinivalmiste, kelluntatankki, avokado-mansikka-banaani-smoothie sekä lenkki, jolla hikoillaan pahoinvoinnin saatana ulos vartalosta”.

Nykymaailmassa voikin tuntua haastavalta kapinoida systeemiä vastaan päihteidenkäytön keinoin. Onhan tämäkin käyttäytymismuoto jo monin tavoin sulautunut osaksi tuotantovoiman tehostamiseen tähtäävää itsekuria ja uusintamista. Jo Piilaakson luova luokka hyperfokusoi mikrodosettamalla ja mediamaailman establisoitu ”kapinallinen” Joe Rogan rakentaa ”vaarallista ja kumouksellista” brändiään viskillä, pilvellä ja DMT-tripeillä. Kuten Eleonoora Riihinen ja Juhani Kenttä kirjoittavat,

”[Elon] Muskin edustamassa Piilaakso-kapitalismissa psykedeelit, etenkin työskentelyä varten optimoitu mikrodosettaminen, valjastetaan luovuuden ja työtehokkuuden lisäämisen palvelukseen. Roganin omasta libertarismin linnakkeesta ei ole henkisesti kovinkaan pitkä matka modernille Olympos-vuorelle, jonka puolijumalat ovat ansainneet etuoikeutensa innovaatioillaan. … Tarjolla on macho wellnessiä, jossa psykedeelit typistyvät lopulta vain yhdeksi ravintolisäksi kuuriin, jonka avulla pärjätä mahdollisimman sulavasti kapitalismin rattaissa. Psykedeelitrippi tarjoaa mielelle kätevän reset-nappulan, joka uudistaa voimavarat seuraavaa sykliä varten. Rogan ja kumppanit ovat se beat-sukupolvi, jonka aikamme ansaitsee.”

Vallankumouksellisen juopottelun tai huumetrippailun sijaan Riikosenkin kesyn ironinen vastahankaisuus näkyy krapulakuvauksissa, rivien välissä, haluna pidättäytyä, jättää osallistumatta. Riikosen mukaan ”krapula on nykyään kokemus epäkelpoisuudesta”: ”kun yleinen ilmapiiri sanoo, että hyvinvointi on pyhää ja sekoilu säälittävää, ihminen alkaa syyllistää itseään, jos toimii ’lakeja’ vastaan”.

Kirjoittamalla krapulansa auki Riikonen ainakin näyttäisi kritisoivan kapitalismin ideologiaa jonkinlaisesta mikrotason vastarinnasta käsin. Samalla kuitenkin herää haastava kysymys luokasta: siitä, missä määrin Riikosen performanssi on lopulta vain osoitus symbolisten resurssien haltuunotosta ja identifikaatiosta, jossa luokkaeduista nauttiva subjekti pohdiskelee olemisen tapaansa samalla, kun universalisoi omaa kokemustaan. Onkin ehkä uskallettava kysyä, eroaako työväenluokkainen krapula keskiluokkaisesta kohmelosta, ja jos eroaa, niin miten.

2

Riikosen krapulakuvaus on helppo järkeistää ennen muuta keskiluokkaisen subjektin yritykseksi esittää kriittistä aikalaisdiagnoosia. Työväenluokkaisesta luennasta käsin koko essee tuntuu jotenkin absurdilta.

Se juhlimisen kulttuuri, jossa itse viihdyn, on työväenluokkaista juuri sikäli kuin kyse on kohtuuttomuudesta, joka samalla – toiselta puolen – toimii keskiluokan identifikaation ja erottautumisen mahdollistavana rajana. Raja on ennen kaikkea moraalinen, mikä on helppo lukea (vastakarvaan) Riikosen tekstistäkin. Beverley Skeggsiä (2014: 90) seuraten voi huomauttaa, että luokan tullessa määritellyksi kulttuurin viitekehyksessä työväenluokka tunnistetaan moraalisiksi arvoiksi ruumiillistuneiden vaihdon muotojen ja niihin liittyvien mekanismien kautta. Riikosen mainitsemat hyvinvointia ja suoritustehoa (oletettavasti) parantavat valmisteet kuten kalliit vihersmoothiet ja vitamiinishotit eivät ole vain pelastajia ja syntien sovittajia, vaan osa keskiluokkaista vaihdon mekaniikkaa, statusten ja symbolien resurssitaloutta. Yhtä tärkeää kuin superfood-ruokavaliossa sisäistetty kovien rasvojen ja kohmelon välttäminen on lopulta siitä huolehtiminen, etteivät nämä resurssit ole tasapuolisesti kaikkien saatavilla. Keskiluokkaisesta näkökulmasta käsin työväenluokka määrittyykin ”rappeutuneeksi, autenttiseksi ja primitiiviseksi tai riettaaksi ja tartuttavaksi” (Skeggs 2014: 90).

Historiallisesti työväenluokalla onkin aina ollut oma arvosysteeminsä. Se ei koskaan ole tunnistanut itseään keskiluokan tai porvariston määritelmistä, mutta koska sillä ei toisaalta ole ”ollut pääsyä symbolisiin representaation järjestelmiin, se ei [ole] voinut suoraan asettua vastustamaan itseään koskevia luokitteluja ja asemointeja” (mp.):

”Työväenluokka käänsi arvot päälaelleen määritellen itsensä varsinkin suhteessa keskiluokkaan etäisyyksien ja erojen kautta sekä halveksien niitä, jotka yrittivät esittää itsensä muita parempina ihmisinä. Kyseessä oli kauna ja viha niitä kohtaan, joilla [sic] oli valta tuomita ja määritellä.”

Riikosen essee – joka melkein kokonaisuudessaan on jonkinlaista krapulaista syyllisyydentuntoa erittelevää tunnustusta ja liturgiaa – näyttää kaikessa siinä työläydessä, johon teksti performanssillaan ilmeisellä tavalla viittaa, liittyvän läheisesti keskiluokkaiseen haluun käyttää valtavat määrät energiaa ”työväenluokkaisten ihmisten määrittelyyn, tietämiseen, luokitteluun, tunnistamiseen ja moralisointiin” (mts. 90–91). Samaan aikaan työväenluokka jatkaa ”elämäänsä omien määritelmiensä ja arvojensa mukaan” (mts. 91) – tässä tapauksessa juhlien, mekastaen ja krapulassa maaten, syyllisyyttä tuntematta ja pelastajia kaipaamatta.

3

En lue Riikosen esseestä niinkään suoraan työväenluokkaan kohdistuvaa moralismia kuin keskiluokkaisen syyllisyyden ja moraalin, joiden ongelmallisuus ilmenee muun muassa kirjoittajan kuvitelmassa, että hän kykenisi diagnosoimaan (yhteiskunnallista) krapulaa(mme) yhtä aikaa luokkatiedottomasti ja luokkarajat ylittävästi. Juuri tästähän Riikosen tekstissä on kysymys: yrityksestä kiinnittää krapulan yleinen kokemus merkityksiin, jotka ovat luokkasidonnaisia ja tietyn luokan (ja sen ajattelutavan) ulkopuolella jopa absurdilla tavalla tunnistamattomia.

Luulenkin työväenluokkaisen krapulan eroavan suuresti siitä, mistä Riikonen kirjoittaa. Mutta mitä krapula sitten on? Mistä siinä on kysymys? Riikosen näkökulman luokkasidonnaisuus on selvää ja ilmeistä, mutta krapulaa ei hänkään ryhdy erikseen määrittelemään. Piiloisena oletuksena näyttää olevan, että tiedämme kaikki jo valmiiksi, mitä krapula on. Yksinkertaisimmillaan: juhlimisen jälkeinen paha olo. Mutta kuten Riikonenkin kirjoittaa: ”Minua ei oksettanut. Pää ei ollut kipeä.” Ei, vaikka edellisenä iltana oli oltu ”pitkällä lounaalla” ja ”tukkihumalassa”. Tekstissä krapula pelkistyykin epämääräiseksi syyllisyydeksi ja huonommuuden tunteeksi, jotka porvarillinen, yksilöpsykologinen uppoutuminen ja reflektio sitten universalisoi ”ajan hengeksi” tai ”oireeksi”, vaikka on vähintäänkin epäilyttävää uskotella työväenluokkaisen subjektin kokeman kohmelon määrittyvän millään olennaisella tavalla näiden psykologismoraalisten kipuilujen kautta.

Työväenluokkaisen krapulan keskus on yksilön ulkopuolella, ja näin on välttämättä – huolimatta siitä, millaista pääkipua ja fyysistä pahoinvointia subjekti kokee baari-illan jälkeen – juuri sikäli kuin porvarilliseen yksilöön liitetty syvyysulottuvuus (joka mahdollistaa moraalisiin tunteisiin uppoutumisen ja loputtomat itsereflektiot) paitsi tuottaa krapulan ennen muuta moraalisen kysymyksen mahdollisuutena ja kokemuksena, myös uusintaa yksilöruumiin omistuksen kohteena eli hoidettavana resurssina. Jos ruumis on jotain omistettavaa, on ”moraalinen yksilöruumis” yksityisomistuksen pyhin ilmenemismuoto (etenkin nykyään, kun ”henki” alkaa jo mennä muodista porvarillisen taiteen ja filosofian etsiessä muita, jälkimoderneja toteutumisen tapoja). Ei siis mikään ihme, jos krapulakin pelkistyy moraaliseksi kamppailuksi, huonon taloudenhoitajan epätoivoiseksi puolustautumiseksi kaikkialla vaanivan näkymättömän isännän ystävällisten kasvojen edessä.

Työväenluokkaisen ruumiin lihaan on aina jo kirjautunut tieto, etten minä omista tätä ruumista. Se ei ole työläiselle kuuluvaa pääomaa tai resurssia. Omistamisen sijaan kyse on käyttämisestä, ruumiiden välille muodostuvasta ja ne läpäisevästä yhteisyydestä. Työväenluokka ei kamppaile oikeudesta päättää ruumiinsa omistuksesta porvarillisen systeemin rakenteissa, vaan kyvystään käyttää sitä halunsa mukaisesti. Tämän vuoksi on työläisen kannalta absurdi ajatus, että hän tuntisi – tai että hänen pitäisi tuntea – minkäänlaista syyllisyyttä juhlimisestaan tai krapuloistaan. Tämä ei tarkoita, ettei häntä yritettäisi saada kokemaan huonommuutta ja riittämättömyyttä hyvinvoinnin, tuotantotehon ja terveyden ”jumalien” edessä; tosiasia on kuitenkin, että nämä tuntemukset ovat rakenteellisesti kenties jopa mahdottomia, mikäli ei ole sisäistetty porvarillista käsitystä ruumiista yksityisomisteisena resurssina ja ”pääomana”.

Työväenluokkaiselle subjektille krapula ei ole merkki huonosta taloudenhoidosta, vaan tietynlaisesta ruumiin käyttämisen tavasta, tietynlaisesta halusta. Omistavalle luokalle ruumis-omaisuuden holtiton hoito tuottaa siten moraalista dissonanssia – onhan talous pohjimmiltaan moraalin eikä teknisen hallinnan kysymys –, mutta sille, jolle ruumis on käytön eikä omistamisen asia, koko asetelma näyttäytyy erilaisena. Työväenluokkaista subjektia voi toki koettaa saada tuntemaan syyllisyyttä ”väärinkäytöstä”, mutta sikäli kuin kamppailujemme varsinaisena panoksena on mahdollisuutemme käyttää ruumistamme halumme mukaisesti, osoittautuu väärinkäytöstä moralisoiminen tyypillisesti samaan tapaan absurdiksi kuin omistamiseen pohjaavan perusrakenteen kautta tuotettu syyllisyyskohmelo: niin, kuka tai ketkä määrittelevät, mikä on oikeaa käyttöä? missä menee hyvän ja huonon käytön raja? Kuka tästä kaikesta hyötyy? Kuka nauttii? Nämä kysymykset jäävät Riikoselta olennaisella tavalla esittämättä, eikä ehkä ole kovinkaan epäselvää, miksi. Samalla hänen yhteiskuntakritiikkinsä, pyrkimyksensä sitoa krapulan yksilöllinen kokemus osaksi laajaa, systeemistä oirehdintaa, jää voimattomaksi – olematta lainkaan kriittistä.

4

Pyrkimykseni ei ole kiinnittää työväenluokkaisen krapulan merkitystä; en yritä sanoa, mitä työväenluokkainen krapula (tai krapula yleensäkään) varsinaisesti on (sillä se voi olla melkein mitä tahansa – kukin selvittäköön sen itse! –, ja ainakin minulle krapula merkitsee vapauteen kuuluvaa lepoa, levon tarvetta). Sen sijaan olen pyrkinyt viittaamaan Riikosen krapuladiskurssin vieraantuneisuuteen erittelemällä joitakin sen mahdollistumisen ehdoista.

Yksi raflaaviksi kiteytyksiksi kärjistetyn journalistisesseistisen yhteiskuntakritiikin heikkouksista on lisäksi sen (usein julkilausumaton) tapa hahmottaa kapitalismi jonkinlaisena rautaisten lakien mukaan toimivana vallan koneistona. Samalla ihmisyksilöt näyttäytyvät helposti uusliberaalin vallan diskurssien passiivisina sisäistäjinä, eskapistisen viihteen ja iänikuisen suorittamisen turruttamana massana. Tämä puolestaan tarjoaa oikeutuksen median ylhäältä alaspäin valistavalle asiantuntijapuheelle.

Pontus Purokurun mukaan ”[m]edian tehtävä on antaa käytösohjeita”. Tällöin ”[m]edia muodostaa kuvan elämästä, joka on valmiiden käytösmallien tunnistamista ja ohjeiden seuraamista”:

”Jutuista syntyvä ihanneihminen herää voittajatunnille meditoimaan, sarjasuorittaa kehonpainoliikkeitä, käy intervallilenkillä, hoitaa ihoa 28 tuotteella, valmistaa aamupalaksi kauden vihersmoothien, on läsnä hetkessä, tarkkailee vireystilaa, näkökykyä, ikenien vuotamista, merkkejä tulevasta Alzheimerista ja epäsäännöllisiä luomia, hengittää ja kävelee oikein, välttää liiallisia välipaloja happohyökkäyksen vuoksi, mutta syö riittävän usein pysyäkseen tuottavassa vireessä, sijoittaa osakkeisiin ja asuntoihin, hoitaa mielenterveyttään terapiassa, harrastaa seksiä jo terveytensä tähden – ja niin edelleen.”

Kirjoittaessaan krapulasta syyllisenä kyvyttömyytenä vastata tämän median tuottaman ihanneihmisen Riikonen artikuloi keskiluokkaisen elämäntavan jännitteisyyttä, fiktiivisessä konsensusyhteiskunnassa elävän porvarillisen yksilön elintasotuskaa (jota ei sinänsä ole syytä vähätellä). Tämä ”ristiriitaisten vaatimusten tulva”, kuten Purokuru kirjoittaa, tunnetusti ”asettaa vastuun menestyksestä yksilön harteille”. Voittajayksilö, joka ”kääntää työuupumuksen voimavarakseen”, selättää krapulankin tuottamalla siitä symbolista pääomaa ja resursseja. Miten? Vaikkapa niin, että kirjoittaa siitä ”yhteiskuntakriittisen” tunnustusten ja riittämättömyyden tuntemusten kyllästämän monologin valtakunnan ykkösmediaan.

 Työväenluokkainen krapula ei käänny symboliseksi pääomaksi. Vetämätön darrasunnuntai tai työttömän prekaarin kalvakka tiistai-iltapäivä on ennen muuta ruumiillinen tosiasia: jos kännissä on tullut ylitettyä kapeanpuoleinen juopottelubudjetti, pankkitilin negatiiviset lukemat kirjautuvat ruumiiseen nälän ja puutteen tuntemuksina. Syyllisyys, jota voi lauhdutella mansikka-banaani-avokado-smoothiella tai tyrni-inkiväärishoteilla rauhoittavan kelluntatankkisession jälkeen, alkaa vaikuttaa ylellisyydeltä.

Syyllisyydetön krapula viestii tavallaan myös etäisyydestä ja välinpitämättömyydestä keskiluokan ja vallan diskurssien suuntaan – siis aitoudesta ja eräänlaisesta henkisestä riippumattomuudesta. Siksi työväenluokan olemisen tapa, sen juhlinta, kohtuuttomuus ja moraalittomuus kiinnostavat. Skeggsin (2014: 63) mukaan ”keskiluokka, joka oli ja on yhä asemoitunut moraalisuuden, kurin ja itsehillinnän kautta, yrittää nykyisin tulla estottomammaksi menettämättä kuitenkaan yhtäkään sosiaalisen aseman tuomista kulttuurisista etuoikeuksista”. Tämä johtaa etuoikeuksilla leikittelevään aitoudentavoitteluun, sillä ”[k]eskiluokalle aitoudella on moraalista arvoa ja vaihtoarvoa” samalla kun se antaa suojaa työväenluokkaisilta teeskentelysyytöksiltä (mp.).

Myös Riikosen esseetä voi yhtäältä lukea kaipuun ilmauksena syyllisyydestä vapautuneen krapulan perään, vaikka teksti vaikeneekin luokasta. Yleistämällä keskiluokkaisen krapulakokemuksen ”aikamme krapulakokemukseksi” par excellence Riikosen ei tietenkään tarvitse puhua alentuvaan, kaunaiseen, moralistiseen tai fetisistiseen sävyyn niistä, joiden krapulasta hän ei kirjoita.

Luokasta vaikeneminen, krapulan kokemusta jäsentävän luokkasidonnaisuuden ohittaminen, väärä universalismi, kapitalismin näyttäytyminen monoliittimaisena koneistona: nämä kaikki auttavat unohtamaan valta- ja luokkarakenteiden tosiasiallisen haurauden ja niiden riippuvaisuuden jatkuvasta tuotannostaan. Myös valta, kuten moni muukin suhde, on jatkuvaa tanssia ja improvisaatiota (ja siis muutettavissa joksikin aivan muuksi tuosta vain). Vallan tuotanto ja ylläpitäminen on arkista ja jokapäiväistä.

Kirjoittamalla krapulasta vaietun keskiluokkaisesti Riikonen tuottaa ja uusintaa median hellimiä valta-asetelmia. Kirjoittamalla työväenluokkaisesta krapulasta voi tehdä näkyväksi sen, millä hinnalla keskiluokkainen subjekti puhuu silloin, kun kyse näyttäisi olevan riittämättömyyden ja huonommuuden tunteita analysoivasta yhteiskuntakritiikistä ja aikamme ”jumalien” vallan ironisoimisesta – siis kaikesta sellaisesta, mitä olemme tottuneet pitämään tervehenkisenä ja avaramielisenä (ellemme suorastaan viiltävän tarkkanäköisenä). Krapulakokemuksenkin takana sykkivät monenlaiset riiston mekanismit. Jos krapulassa on jotain kyseenalaista, on kaikkea muuta kuin selvää, kenen krapulassa ja millä tavoin.

Markus Niemi

Viitatut lähteet:

PUROKURU, PONTUS 2022: ”Mikä mediaa vaivaa? Kysymystä voi lähestyä viiden peruslauseen ajatuskokeella”. https://voima.fi/artikkeli/2022/mika-mediaa-vaivaa-kysymysta-voi-lahestya-viiden-peruslauseen-ajatuskokeella/

RIIHINEN, ELEONOORA & KENTTÄ, JUHANI 2022: ”Matka tajunnan rajoille”. https://nuorivoima.fi/lue/essee/matka-tajunnan-rajoille

RIIKONEN, JOSE 2022: ”Kärsivä mieli terveessä ruumiissa”. https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000009130580.html

SKEGGS, BEVERLEY 2014: Elävä luokka. (Class, Self, Culture, 2004.) Tampere: Vastapaino.

Juridiikka on muutakin kuin pykäliä (vastine: Rautio – HS)

Kolumneista tulee mieleen ”tolkun ihmisen” käsite. Nähdäkseni kyse on ”tolkun” suhtautumisesta siihen keskeiseen oikeuden osaan, joka pyrkii takaamaan mm. ihmisarvoista elämää, ja jota vasten uusia lakeja, lakimuutoksia ja lainkäyttöä varsin painavasta syystä tarkastellaan.

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio soimaa ”yliherkkää legalismia” kolumnissaan Suomi uskoo pykäliin enemmän kuin muu Eurooppa (HS 9.12.2021). Raution ydinsanoma tiivistyy ingressissä: ”Yliherkkä legalismi näyttää johtavan suhteellisuudentajun puutteeseen ja kyvyttömyyteen priorisoida.” Tämän ”legalismin” hän näkee olevan suomalaisten outo erityispiirre.

Rautio määrittelee ongelman seuraavasti: ”ankaraa pidättäytymistä lakiin ja sen kirjaimeen”. Rautio julistaa ”yliherkän legalismin nostavan oikeudelliset normit irti yhteiskunnallisesta yhteydestään, tekevän niistä jumalisia ja hukkaavan normien tavoitteet”. Rautio on suorittanut omakätisen oikeusvertailun keskustelemalla ranskalaisen keskustelukumppaninsa kanssa. Ranskassa on kunnon tekemisen meininki, kun taas Suomessa kitistään turhuuksista. Rautio siis jatkaa samalla linjalla kuin perustuslakivaliokuntaa parodioivassa kolumnissaan Saako niin tehdä? Ei kai niin saa tehdä? (HS 20.11.2021).

Rautio käyttää esimerkkinä Euroopan unionin elvytyspakettiin liittyvää prosessia. Rautio toteaa, että ”EU-järjestelmän laillisuus ja sen puntarointi ei kuulu perustuslakivaliokunnalle”. Tosiasiassa valtioneuvosto on sidottu perustuslakiin myös EU-sääntelyn kansallisessa valmistelussa, ja perustuslakivaliokunnalla on siinäkin tärkeä rooli, josta säädetään perustuslain 74 §:ssä. Jäsenvaltioiden on ratifioitava elpymispaketti kansallisesti, ja tähän kuuluu sen laillisuuden tarkastelu, mikä on aivan normaalia. Itse asiassa Saksassakin perustuslakituomioistuin välillä keskeytti ratifiointiprosessin.

EU:n toimivalta on annettua toimivaltaa1. Jäsenvaltiot ovat itsemääräämisoikeuttaan käyttäen siirtäneet toimivaltaansa EU:lle muodostaen yhteisön, joka on enemmänkin kuin tavanomainen kansainvälisoikeudellinen järjestely – ja enemmän kuin osiensa summa. On selvää, että siinä, mistä unioni voi jäsenvaltioidensa ylikin päättää, on ja pitääkin olla rajat. Rajat seuraavat siitä, missä määrin ja millaista toimivaltaa on annettu. Sen selvittäminen, pysyykö unioni toimivaltansa rajoissa, ei ole jäsenvaltioiden itsemääräämisoikeuden kannalta lainkaan yhdentekevää. Rautio ihmettelee ”legalistista syynäystä” myös velkakriisiin liittyen. Sama vastaus pätee tähänkin.

Rautio tuo Puolan tapauksen esille: ”Puola ryhtyi — samaan hommaan ja tarkisti omien perustuslakiensa sopivuuden EU-oikeuteen. Puola päätyi siihen, että oma perustuslaki on mansikka ja EU-sääntö mustikka. Väärin meni, sanoi muu Eurooppa. Tähän ei kuitenkaan päädytty ensisijaisesti juridiikan pohjalta vaan katsomalla lopputulosta.”

Kyse ei ole ollenkaan samasta asiasta. Puolan tapauksessa jäsenvaltio nosti perustuslakinsa EU-sääntelyn yläpuolelle vastoin EU-oikeuden etusijaperiaatetta. Sen sijaan perustuslakivaliokunnan lausunnossa PeVL 16/2020 vp todetaan suoraan: ”EU:n lainsäädäntöehdotuksen oikeusperustan asianmukaisuus on unionin oikeuden mukaan ensisijaisesti EU-oikeudellinen kysymys, jonka viime kädessä ratkaisee auktoritatiivisesti ja ainoana tulkitsijana Euroopan unionin tuomioistuin.”

Myös väite, jonka mukaan EU-oikeuden etusija Puolan perustuslakiin nähden syntyisi lopputuloksen katsomisen eikä juridiikan pohjalta, on virheellinen. Kyse on nimenomaan juridiikasta, ja lopputuloksen katsominen liittyy siihen vahvasti. Raution mukaan ”EU:n toiminta kävisi mahdottomaksi, jos jäsenmailla olisi oikeus valita ne normit, joita noudatetaan”. Tämä pitää paikkansa, ja juuri siksi EU-oikeuden etusijaperiaate on keskeisiä EU-oikeudellisia normeja – siis juridiikkaa. Etusijaperiaate soveltuu myös kansallisiin perustuslakeihin. Periaatteeseen päädyttiin juurikin juridiikan ja lopputuloksen katsomisen kautta.2

Koronapandemian hoito on Raution mukaan myös todistanut suomalaisten yliherkkää legalismia. ”Juristit ja puristit” sovittivat koronapassia, vaikka olisi pitänyt vain tehdä eikä mukista. Rautiolle se, että perustuslakivaliokunnan kuuleminen on osa lainvalmistelua, tuntuu olevan ongelma.

Toisin kuin pykäliä tuijottavassa Suomessa, Raution mukaan ”Keski-Euroopassa koronapassi otettiin ilman isoa parkua käyttöön”. Todellisuudessa Keski-Euroopassa on suoritettu perustuslaillista arviointia (jota Rautio tarkoittanee parkumisella). Esimerkiksi juuri Ranskassa asiaa käsiteltiin maan perustuslakituomioistuimessa.3 Saksassa perustuslakituomioistuin on käsitellyt koronarajoituksia.4

Raution mukaan Keski-Euroopassa ”[t]ulkinta oli, että nyt on kiire ja terveysturvallisuus on perusoikeus, joka tulee turvata ja joka voi ohittaa ainakin hetkeksi muutamia muita perusoikeuksia”. Tämä on oikeusnormien punnintaa, ja se on juuri nimenomaisesti sitä, mitä Raution pilkkaama perustuslakivaliokunta tekee. Raution peräänkuuluttamat suhteellisuudentaju ja priorisointikyky liittyvät tähän olennaisesti. Tähän (epäsuoraan) väitteeseen, jonka mukaan (Suomessa) perusoikeuksia kohdeltaisiin absoluuttisina ja punnintaa ei harjoitettaisi, tulee törmättyä aika ajoin eri yhteyksissä, usein esim. sananvapauteen liittyvien asioiden yhteydessä. Väite on joka kerta yhtä vaivaannuttava. Koko perus- ja ihmisoikeusjärjestelmä olisi täysin mahdoton, jos oikeuksia ei voitaisi punnita keskenään. Punninnan on ymmärrettävästi oltava tarkkaa ja äärimmäisen harkittua, sillä perus- ja ihmisoikeuksissa on kyse perustavanlaatuisimmasta elämää määrittävästä oikeudesta.

Rautio on huolissaan siitä, että ”yliherkkä legalismi — hukkaa normien tavoitteet”. Kun tavoitteena on tulkita lakia siten, mikä parhaiten vastaa lain tarkoitusta, puhutaan teleologisesta laintulkinnasta. Raution peräänkuuluttamat lopputuloksen tarkastelu ja normien yhteiskunnallisen yhteyden huomioiminen näkyvät mm. juurikin tässä. Väite siitä, että lakia ei tulkittaisi, on yleinen jupina. Toinen klassikko on se, että lakia voisi muka tulkita miten huvittaa. Jos perustuslakivaliokunnan tehtävänä olisi vain katsoa, mitä lakikirjassa lukee, sen työ olisikin varsin vaivatonta. Tästä ei – onneksi – ole kyse, toisin kuin minkä kuvan Raution kolumnista, ja edellisestäkin kolumnista, saa. Olkiukkoja vastaan taistellaan antaumuksella.

Vaivaannuttava väite siitä, että perustuslakitalebanit, kaiken maailman dosentit ja perusoikeusfundamentalistit eivät anna tehdä mitään, elää ja toistuu aika ajoin. Tosiasiassa perustuslakivaliokunnan lausunnot, joissa suoraan ehdotetaan lakialoitteiden hylkäämistä, ovat varsin harvinaisia suhteessa kokonaismäärään. Asian voi tarkistaa perustuslakivaliokunnan sivuilta.5

Näistä kolumneista tulee mieleen ”tolkun ihmisen” käsite. Nähdäkseni kyse on ”tolkun” suhtautumisesta siihen keskeiseen oikeuden osaan, joka pyrkii takaamaan mm. ihmisarvoista elämää, ja jota vasten uusia lakeja, lakimuutoksia ja lainkäyttöä varsin painavasta syystä tarkastellaan. Yleisemmin, ”tolkun” suhtautumista pakottavaan sääntelyyn, tai ”joustavuutta” – tarkoittaen vahvemman valtaa jyrätä, haluttaisiin varmastikin lisää vaikkapa työ- ja vero-oikeuden aloille.

Rautio mainitsee, että ”EU-päätännässä säännöt ja pykälät joustavat aina hieman, jos tavoite on tärkeä”. En tiedä, mitä Rautio tällä haluaa tarkalleen ottaen sanoa – ainakin hänen tekstissään käsittelemänsä asiat ovat tiukan oikeudellisen tarkastelun alaisia. Tästä kuitenkin mieleeni tulee kolumnin hengen ajankohtaisuus. Tämä on myös syy sille, miksi tästä asiasta kannatti kirjoittaa. ”Tolkun” suhtautumisesta perus- ja ihmisoikeuksiin on viime aikoina saatu surullisia esimerkkejä mm. ehdotuksissa unionin turvapaikkapolitiikkaa koskien. Unionin oikeutta ei noudateta, ja ihmisoikeuksiin suhtaudutaan väheksyvästi.6 Toisena esimerkkinä, Puolan ja Unkarin tilanteet oikeusvaltioperiaatteen suhteen ovat äärimmäisen huolestuttavat. ”Tolkku” on todellinen ongelma – siis se, että velvoitteita ei noudateta, eikä se, että niitä noudatettaisiin.

Jos oikeaa ”yliherkkää legalismia” haluaa Suomesta etsiä, sitä kyllä löytyy aivan muualta kuin mistä Rautio sitä löytää. Tästä on saatu esimerkkejä viime aikoina vaikkapa moralisoivassa suhtautumisessa kansalaistottelemattomuuteen: Elokapinan laiton autotiellä istuminen nähdään absoluuttisena vääryytenä. Toisaalta, samojen ihmisten mielestä laittomat rajakäännytykset nyt vaan ovat ”realistisesti” tarpeen ja hyväksyttäviä. Ehkä kyse onkin vain tekopyhästä valikoivuudesta ja yliherkästä legalismista keinona omien arvojen pönkittämiseen.

Simo Sairanen

1SEU 5 artikla
2Periaate vakiinnutettiin Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomiossa Costa v ENEL (asia 6/64), jossa todettiin: ”Perustamalla — yhteisön, — joka perustuu jäsenvaltioiden toimivallan rajoittamiseen tai siirtämiseen yhteisölle, jäsenvaltiot ovat — luoneet säännöstön, jota sovelletaan niiden kansalaisiin sekä jäsenvaltioihin itseensä. — Mitään kansallisia säännöksiä ei voida asettaa tuomioistuimessa etusijalle perustamissopimukseen perustuvaan oikeuteen nähden, joka on itsenäinen oikeuslähde –, koska muuten perustamissopimuksen nojalla annettu lainsäädäntö menettää yhteisöluonteensa ja itse yhteisön oikeudellinen perusta saatetaan kyseenalaiseksi.”
3Decision no. 2021-824 DC of 5 August 2021
4HS 1.12.2021
5Pyytämällä saa halutessaan Excel-tiedoston PeV:n 2015-2021 lausunnoista ja mietinnöistä: hamaraprojekti ät gmail piste com.
6Mm. laittomat summaariset käännytykset (ns. pushbackit), ehdotukset turvapaikanhakuoikeuden eväämisestä Valko-Venäjän kautta saapuville… Ks. esim. ECRE:n ja muiden järjestöjen vetoomus.

Jari Ehrnrooth ja taiteen politiikka

Kun Ehrnrooth vaatii taidetta luopumaan poliittisuudesta, hänen todellinen viestinsä ei ole, että taiteen tulisi luopua establishmentin valtataisteluja myötäilevästä näennäisvallankumouksellisuudestaan. Pikemminkin taiteilijoiden toivotaan jättävän politiikka ammattilaisille, sillä tunnetustihan oppimaton sählääminen vain sotkee kitkattoman digikapitalismin voittokulkua.

”Sivistysporvarien” suosikkinarratiivi länsimaiden moraalikadosta ja ajattelun, arvojen ja taiteen rappiosta pääsee jälleen ääneen – tällä kertaa Ylellä, jonka verkkosivuilla Jari Ehrnrooth julistaa inhoavansa sitä, ”mihin tämä kehitys johtaa”. Kauneuden, totuuden ja hyvyyden kumoamisen jälkeen on koittanut rumuuden aika, eikä länsimainen kulttuurievoluutiokaan auta enää taidetta huippusuorituksiin:

”Itseisarvojen vaativan tavoittelun tilalle postmodernit uudistajat tuovat löysän arvorelativismin ja kiivaan identiteettipolitiikan. Näin kulttuuri lahoaa ja jalostavat erottelut häviävät, kun taistelu vallasta täyttää arvotyhjiön.”

Ehrnroothin saarna tiukkuu ja pullistelee ”totuusinstituution” ja ”universaalin moraalilain” kaltaisia liberaalin herra-ajattelun kiteytymiä (vain liberalismissa totuus voi olla instituution etuliite ja universaali moraali tulla representoiduksi Lain kirkkautena). Tämä on silti epäkiinnostavaa, kuten muutenkin liberaalien porvarien puhe abstraktioina leijuvien itseisarvojen ”vaativasta tavoittelusta” yleensä.1 Aivan, jos näille arvoille on olemassa omat totuus- ja taideinstituutionsa,niiden tavoittelussa ei ole mitään muuta vaativaa kuin kysymys ostovoiman tai kulttuurisen statuksen riittävyydestä…

Pari sanaa voisi sanoa siitäkin, että taidehistoriaa valikoivasti kertaavalta Ehrnroothilta jää ikään kuin huomaamatta, kuinka suuri osa hänen ihannoimastaan museotaiteesta joutui muinoin aikalais-Ehrnroothien hampaisiin. Esimerkiksi kristinuskon tematiikan inspiroimia kuvanveistäjiä moitittiin varhaiskeskiajalla muun muassa siitä, etteivät he jaksaneet työstää marmoria kunnolla ja muutoinkin tyytyivät varsin rumiin ja epäilyttäviin lopputuotteisiin. Homeerisen kerskailun sijaan heitä kiinnosti kristinuskon peruskertomusten ulkoisen karuuden esiin marssittama sisäisyys.

Nykyporvarillehan tämä aiempi, kriitikkojen tuomitsema ulkonainen rumuus näyttäytyy sinä värähtelevän sielun syvyyksiin työntyvänä mystisyytenä, jonka oletetulla katoamisella rappionarratiivin evankelistat tukevat modernin taiteen vastaisia aksioomiaan. Mutta tämäkin on tylsää jaarittelua ja viisastelua, pelkkä simppeli havainto siitä, ettei Ehrnrooth tunnista muutosta ja taiteen mahdollistumisen ehtoja tyypillistä kulttuurikonservatiivia fiksummin, vaan jakelee ajattelemattomia dogmeja taiteen muuttumattomasta lajiolemuksesta siinä kuin nationalistit kansasta ja identiteetistä.

Se, mikä Ehrnroothin tekstissä on kiinnostavaa, liittyy hänen suorasukaiseen vaatimukseensa taiteen epäpoliittisuudesta:

”Kun kulttuurin kattauksena on antikapitalismia, uhripääomaa ja luontouskontoa, minä nostan kytkintä. Haluan taiteen taiteena, politiikan politiikkana ja itse elämän vapaana elämänä. Pandemian jälkeen pakenen Wienin taidemuseoihin, joiden mestariteokset eivät koskaan petä.”

Kiinnostavaa ei tässäkään ole se, että Ehrnrooth tuo mieleen Igor Stravinskin ja Robert Craftin kirjeenvaihdossa vilahtaneen viheliäisen arkkiporvarihahmon – sen, joka pyytää taiteilijaa soittamaan pianolla malliksi kappaleitaan, jotta tietäisi, ovatko ne hänen rahojensa arvoisia – vaan Ehrnroothin diskurssiin kätkeytynyt mahdollisuus lukea häntä erityisellä tavalla vastakarvaan.

Ehrnrooth nimittäin vaatii yhtäältä taiteelta, että sen on oltava epäpoliittista ja toisaalta, että sen yhdeksi ehdottomaksi lähtökohdaksi asetetaan – toki ”asiantuntijoiden” anonyymin klaanin määrittelemien esteettisten arvokokoelmien ja kriteeristöjen kunnioittamisen ohella – ihmissielun värähdykset, joiden kautta ”kirkkaasti näkevät” voivat pujotella luotilankojaan aina ”mystisiin syvyyksiin” saakka. Taiteen ideaan siis kuuluu, että se tuo näkyville jotain, millä ei aiemmin ole ollut osaa nähdyn kokonaisuudessa.

Tässä taidekäsityksessä – käsillä olevan vastakarvaisen ja kiistattoman interventionistisen luennan valossa – kiinnostavaa on ennen muuta sen edellyttämä suhde aistittavaan tai, rancièrelaisittain ilmaisten, aistisen jakoon eli estetiikkaan termin laajassa mielessä.

Mennään kuitenkin ensiksi politiikkaan, jonka tietoisen puolueellisesti ja antagonistisesti määrittelen kamppailuksi aistittavan rajoista.

Politiikka on olennaisesti osattomien muodostaman ylimäärän tunkeutumista ”julkisen keskustelun” tilaan, tuon tilan ja siihen liittyvän puheen uudelleen asemoitumista ja määrittelyä. Osattomilla viittaan yhteiskunnan representoituun ja laskettuun ”kokonaisuuteen”, sen määriteltyyn ja tilastoituun ”väestöön” lukeutumattomaan luokkaan, jonka olemassaolo on reaalista, muttei statistista. Antiikin Rooman ajoilta esimerkiksi tällaisista osattomista käyvät plebeijit, nyky-yhteiskunnassa vaikkapa monenlaiset vähemmistöt romaneista maahanmuuttajiin. Molempien olemassaolo muodosti ja muodostaa välttämättömän palvelevan reservin ja eräänlaisen tuotannon lähteen yläluokalle, joka ei kuitenkaan halua tietää siitä mitään, sillä tämä edellyttäisi palvelevan luokan kohtelemista vähintään implisiittisesti tasa-arvoisena, eräänlaisena ymmärrettävää kieltä puhuvana keskustelukumppanina. (Ristiriita muodostuu kuitenkin jo siitä, että yläluokankin on oletettava, että palvelijat ymmärtävät sen käskyt. Niinpä kiista on läsnä jo vasallisuhteen näennäisen yksipuolisessa käskyttämisasetelmassa ja odottaa vain puhkeamistaan esiin milloin mistäkin.)

Poliittinen tapahtuma on yksinkertaistetusti sellainen, jossa alempi (osattomien) luokka ilmaantuu julkisen keskustelun tilaan vaatimaan tunnustamista, lähtökohtaisen mutta siihen saakka kiistetyn tasa-arvonsa affirmaatiota. Poliittinen tapahtuma toisin sanoen paljastaa yhteiskunnan näennäisen eheyden hintana vaalittavan keinotekoisen epätasa-arvon, joka nyt asetetaan vastakkain reaalisen ja radikaalin tasa-arvon toteutumisen vaatimusten kanssa. Osaton tavallaan samastuu ”skandaalimaisesti” yhteiskunnan kokonaisuuteen ja esittää vaatimuksensa ”todellisen kansan” nimissä. (Tällä ei ole varsinaisesti mitään positiivista tekemistä tietynlaisen ”elitismiä vastustavan” oikeistopopulismin kanssa:2 oikeistopopulismi voidaan tässä ajatella reaktionääriseksi ja jopa ”yläluokkaiseksi” projektiksi, kyyniseksi tavaksi hyödyntää joidenkin osattomiksi jäävien ja statuksensa puolesta pelkäävien kaunan ekonomiaa.)

Kun Ehrnrooth vaatii taidetta luopumaan poliittisuudesta, hänen todellinen viestinsä ei ole, että taiteen tulisi luopua establishmentin valtataisteluja myötäilevästä näennäisvallankumouksellisuudestaan – joka ilmiönä on todellinen ja ilmentää lähinnä taidemaailman tekopyhää, institutionalisoitunutta liberaalia elitismiä, jota ”porvarillisen yksilön” hajottaminen ei enää vähääkään kiinnosta. Sen sijaan viesti kuuluu: taiteilijat, lopettakaa kapitalismin kritiikki ja uppoutukaa mieluummin vaikka vanhan maailman mystiikkaan, sillä ihminen on henki. (Siksi tuotannon taso ei ole kiinnostava: siinä ei ole mitään mystiikkaa, ei sielun värähtelyä, vain tylsää jauhavaa elinvoimaa.) Ja ennen kaikkea: jättäkää politiikka ammattilaisille. Tunnetustihan oppimaton sählääminen vain sotkee digikapitalismin kitkatonta voittokulkua.

Tapani määritellä politiikka poikennee Ehrnroothin määrittelyn tavasta, joka tosin jää tekstissä rivien väliin. Sieltä taas on luettavissa tyypillinen liberaali linja, jolle politiikka ei totisesti ole aistisen jakoihin kiinnittyvää elämän ja kuoleman kamppailua, vaan asiantuntijavetoista rationaalista intressipiirien sovittelua, ”julkisessa tilassa tapahtuvaa dialogia, viestintää ja yhteisymmärrystä”. (Tuotannon taso – kysymys siitä, kuka määrittelee kulloisenkin julkisen tilan ja siinä tapahtuvan dialogin parametrit – ei tässäkään ole kiinnostava.) Siksi Ehrnrooth voisi kyllä väittää, ettei tuottamani ristiriitainen luenta ole todenmukainen.

Siltikin, ja kaiken ”todenmukaisuuden” asettuessa tämän yhteiskunnallisen puhetilanteemme panokseksi, jatkan.

Jos nimittäin taide on – kuten Ehrnrooth luonnehtii – ”näkymättömän tekemistä näkyväksi” eli teoreettisemmin ilmaisten eräänlaista aistisen jaon uusintamista ja problematisoimista tai olennaisesti siihen liittyvä projekti, on politiikka suoraan kirjautunut taiteen olemisen tapaan, eikä mitään sellaista taidetta, joka ei olisi ”yhteiskunnallista” (riippumatta siitä, onko se ”kantaaottavaa” eli tunnistaako liberaali establishment siinä kielen, jonka sovittaa määrittelemänsä julkisen tilan vuoropuheluun) ole olemassakaan. Toisaalta: jos politiikka on vain asiantuntijoiden johtamaa, tuottamaa ja toteuttamaa laskemista, mitään ristiriitaa ei ole. Tällöin Ehrnrooth näyttää vain haluavan, että taiteilijat lopettaisivat epäilyttävältä vaikuttavan olemattomuuksien laskemisensa ja keskittyisivät mystiikkaan.

Kirjailijana mystiikka ei kuulu etusijaistettuimpiin tutkimuskohteisiini. Muutenkin minulla on ikävä tapa vieroksua tällaisia sanattomia diskursseja niiden tiuhaan toistuvan ylimielisyyden vuoksi, vaikka saatankin näin tulla viskanneeksi lapsen pesuvadin mukana.

Toki enemmän kuin mystiikkaa vieroksun vaatimusta taiteen oikeamielisyydestä – tätä, mitä Ehrnroothkin omalla karikatyyrimäisellä tavallaan kuvittelee ”sivistyneenä ihmisenä” vastustavansa. Jos taide kuuluukin aistisen jaon uusintamisen sfääriin sikäli kuin taide ”olemuksellisesti” sisältää toteutumisensa mahdollisuuksissa taipumuksen lävistää yhteiskuntaa kannatteleva ”kokonaisuuden” fantasia osattomuuden ja ylimäärän jäsentävillä hajottavilla tendensseillään, sille ei voi langettaa mitään ulkoa annettua tehtävää ilman, ettei se ajan mittaan hysterisoisi ja suistaisi paikaltaan tuota tehtävää asettanutta herraa.

Jos siis Ehrnrooth on oikeassa siinä, että rumuus on nykytaiteen herra (mikä minusta vaikuttaa rappionarratiiviin uskovan sokealta liioittelulta), hänellä tuskin on syytä olla kovinkaan huolissaan – ellei taide sitten todella ala toimia hänen vaatimustensa mukaisesti. Se vasta rumaa olisi.

Markus Niemi

1Abstraktiot kuten ”oikeudenmukaisuus” voivat tosiaan näyttäytyä jopa mahdottomina saavutettavina sikäli kuin ne ylennetään omaan mahdottomuuteensa liberalismin vaatimassa yleisyydessä. Toisaalta tällainen ylentäminen tekee ne samalla, tyhjyydessään, äärimmäisen helpoiksi saavutettaviksi, ja Ehrnroothin paheksuma ”löysä arvorelativismi” onkin vain tämän helpon saavutettavuuden liberaali tosiasia. Kun nyt vaikkapa oikeudenmukaisuuden irrottaa kulloisestakin situaatiostaan ja paikallisesta kamppailustaan, siitä tulee samanaikaisesti lähes mahdotonta ja lähes äärettömän helppoa. Mahdotonta, koska universaalisuudessaan ja tyhjyydessään se kieltää periaatteessa minkä tahansa sisällön patologisena ja ”lokaalina”; helppoa, koska ”kaikesta” tulee totaliteetti, joka itseään puhkovan vastakkainasettelun (konkreettisen kamppailun todellisuuden) torjuessaan muuttuu hegemoniseksi itsestäänselvyydeksi vailla vaadetta saattaa itseään tilille kyvyttömyydestään lävistää fantasiaa.

2Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö oikeistopopulismi ja -radikalismi liittyisi olennaisella tavalla liberaalin yhteiskunnan ja ideologian tuottamiin ongelmiin ja osattomuuteen sinänsä.

Tolkun ihminen ja hänen varjonsa

Tolkun ihmisessä näemme itseään onnittelevan liberaalin, joka hämmästelee maailman menoa tajuamatta, että tuijottaa omaa varjoaan.

Vastine Sean Ricksin kolumniin ”Tämän vuoksi tarvitsemme taas tolkun ihmistä” (Yle 18.11.2020)

Aina löytyy niitäkin, jotka kaikesta kritiikistä huolimatta jaksavat puolustaa Tolkun ihmistä. Käsitteen teki tunnetuksi kirjailija Jyri Paretskoi Iisalmen sanomien mielipidekirjoituksessaan vuonna 2016. Samalla siitä muodostui hyvin nopeasti konformismiin ja konflikteja kammoavaan laumasieluisuuteen viittaava meemi. Sean Ricks onnistuu Ylen kolumnissaan rakentamaan Tolkun ihmiselle harvinaisen naiivin ja typerän puolustuksen.

Ricks esimerkiksi huomauttaa Tolkun ihmisen ymmärtävän, ”että Suomi on meidän kaikkien maa ja joudumme kohtaamaan toisiamme päivittäin kadulla, ruokakaupassa, muovinkeräysastialla tai lenkillä”. Lisäksi Tolkun ihminen tietää elämän olevan ”useammin sekä–että” kuin ”joko–tai”.

Yleisen Tolkun politiikan lausumattomien edellytysten mukaisesti tällaiset latteudet jätetään sopivasti täsmentämättä. Ricksin kolumnia lukiessa onkin hankala välttyä vaikutelmalta, että koko Tolkun ihmisen puolustus tuotetaan oudosti kaiken kattavan trivialisoimisen kautta. Tekstin liberaalin alentuvan ja teoreettisen metapositionsa kätkevän puheen yleistykset ja mutkien oikomiset ovat sitä luokkaa, että relevantit poliittiset jakolinjatkin näyttäytyvät jonkinlaisina porvarillisen individualismin mukaisina kuluttajavalintoina. Toinen tykkää riisimuroista ja toinen maissihiutaleista, Tolkun ihminen kenties hiukan molemmista – tai ainakin hän jos kuka ymmärtää, ettei muropaketin valitseminen voi olla este vaikkapa yhdessä saunomiselle!

Ricksiä on jopa kiusaus lukea freudilaisesti vastakarvaan. Hän huomauttaa painokkaasti: ”Tolkun ihminen voi tuijottaa syvään peilikuvaansa ja kysyä: Olenko varmasti oikeassa? Puhunko sellaisen tiedon varassa, mikä [sic] miellyttää minua eniten?” Kuitenkin juuri (liberaalin) peilikuvansa tuijottaminen voi tässä kohdin muodostaa Tolkun ihmisen suurimman ymmärryksen esteen. Mistä muustakaan koko luomuksessa olisi kyse kuin liberaalin subjektin triviaalista itseonnittelusta, joka eleessään kätkee sen poliittisen todellisuuden, että asioiden tahdotaan olevan kuten aina ennenkin, koska ne ovat aivan riittävän hyvin?

Arkisessa kielenkäytössä ”peiliin katsominen” ymmärretään toki usein osoitukseksi kriittisestä itsetuntemuksesta. Toisaalta peilaaminen muodostaa jo varhaislapsuudesta lähtien yhden keskeisistä keinoistamme eheän egon rakentamiseen ja siten uhkaavalta toiseudelta suojautumiseen. Peilikuvan tuijottaminen voi merkitä rehellisyyttä, mutta myös pyrkimystä hallita todellisuutta ruumiinkuvan kautta. Lacanilaisesti voineekin todeta, että ei ole mitenkään sattumaa, että yksi ja sama ele – peiliin katsominen – on osoitus paitsi itsetuntemuksesta, myös sen persoonallisuushäiriönä ilmenevästä puutteesta ja kieltämisestä. Tämä imaginaarinen vastakohtien vuorottelun logiikka pätee julkisessa poliittisessa puheessakin, jossa ”kaikki” näyttäytyy hallinnoitavana totaliteettina, minää vastapäätä olevana kohteena, johon minä vuoroin sisällyttää ja vuoroin on sisällyttämättä itseään.

Poliittisena puheenvuorona Ricksin kirjoitus päätyykin lähinnä uusintamaan kirjailija Jyri Paretskoin tunnetun avauksen vuodelta 2016 sisältämiä naiivisti artikuloituja ongelmallisuuksia. Paretskoin mukaan esimerkiksi ”Tolkun ihminen haluaa, että yhteiskuntaamme sopeutumattomat käännytetään takaisin, mutta osaa myös antaa arvoa niille, jotka kotoutuvat ja osallistuvat yhteiskuntaamme sen täysivaltaisina jäseninä”. ”Yhteiskuntaamme sopeutumattomat” on tässä (epäilemättä) kirjoittajan intentioiden vastaisesti, mutta liberaalin eetoksen julkilausumattoman ideologian mukaisesti, ymmärrettävä kaikessa antagonistisuudessaan: ne, jotka eivät suostu tulemaan tolkullisiksi eli hyväksymään liberaaleja arvoja ja kapitalismia.

Lauri Snellmanin kontekstualisoinnissa Tolkun ihminen näyttäytyy esivalta-autoritaristisena luomuksena, joka ”on valitettavan tuttu suomalaisille”:

”Valtaapitävät väittävät edustavansa ’kansan kokonaisetua’ eli konsensusta. Rationaalista kokonaisetua eli ’tolkkua’ kannattava ’tolkun ihminen’ taas alistuu ylhäältä tehtyihin valtaapitävien päätöksiin eikä kyseenalaista niitä. Moniarvoinen kansalaismielipide on taas joukko ’kuplia’, ja vallan riitauttaminen nähdään vaarallisena anarkismina.”

Snellmannin mukaan ”kolmipuoluejärjestelmän progressivismi / uusliberalismi / äärioikeisto muodostuminen” ja ”globaalien kansalaisliikkeiden leviäminen” työn ja pääoman ristiriitojen kärjistymisen ohella kuitenkin ”lisäävät moniarvoisuutta ja nakertavat konsensuksen pohjaa”. Tolkun ihminen alkaa vääjäämättä vaikuttaa vanhojen huonojen aikojen pahalta muistolta.

Tolkun ihminen onkin ennen muuta liberaalin ja uusliberaalin, teknokraattisen asiantuntijavallan symboli. Ricksin kaltaisten puolustajien puheenvuoroissa näemme sen ihmettelemässä maailman menoa ja ennen kaikkea omaa kääntöpuoltaan: rationaliteettinsa luomusta, rasistista ja populistista trollaajaa, joka vain hyödyntää yhden ja saman Tolkun ideologista potentiaalia, mutta tekee sen läpeensä kyynisesti.

Siinä missä Tolkun ihminen on konformistinen, auktoriteettiuskoinen ja salaa ylimielinen – onhan hän aina kiihkoilevien ”ääripäiden” ulkopuolella ja siksi järkevä –, yhdistyvät nämä piirteet häntä vastapäätä asettuvan trollin hahmossa eräänlaiseksi liberaalin järjen kriisioireeksi. Tolkun ihminen on trollin edessä lopulta aina aseeton, sillä kyse on hänen omasta varjostaan. Marko Ampujan ja Mikko Poutasen mukaan

”[t]rollauksen yhteiskunnallisen taustan muodostava auktoriteetin kriisi on kehittynyt keskellä sosiaalista ja taloudellista eriarvoistumista, aiempaa kilpailullisempia työmarkkinoita, tiukentuneita sosiaaliturvaehtoja ja pelkoja kokonaisten toimialojen työpaikkojen katoamisesta kapitalistisessa globalisaatiossa ja ilmastonmuutoksen aiheuttamassa tuotantorakenteen muutoksessa. Länsimaiden hallitsevat eliitit ovat vastanneet näiden kehityskulkujen aiheuttamaan sosiaaliseen tyytymättömyyteen lähinnä vetoamalla tarpeeseen tehdä kilpailukykyä vahvistavia rakenneuudistuksia, jotka kuitenkin lupaavat markkinamenestystä vain harvoille”.

Kun valtiollinen politiikka sidotaan talousohjelmiin erilaisin poliittista liikkumatilaa rajoittavin budjettikurivelvoittein ja välitetään ylhäältä alaspäin eliitin muotoilemana vaihtoehdottomuutena ja pakkoina, ”joiden toteutumista maailmanlaajuiset finanssimarkkinat ylimpänä auktoriteettina edellyttävät”, näyttäytyy Tolkun ihmisen vaalima ”yhteisen asian” konsensuspolitiikkakin pelkkänä valmiiksi käsikirjoitettuna teatterina, mikä edelleen luo otollista maaperää ”poliittiselle trollaukselle yleensä ja oikeistopopulistisille viestintästrategioille erityisesti”.

Näin Tolkun ongelmana on, että pyrkiessään ”ääripäitä” hallinnoivaan synteesiin se itse asiassa yhä uudelleen edellyttää, uusintaa ja affirmoi yhteiskunnallista jakautumista kiihdyttävän järjestyksen. Tolkkuun vetoaminen käy sitä epäuskottavammaksi, mitä selvemmäksi käy nykyisten eliittien kyvyttömyys vanhan vallan ja konsensuksen ylläpitämisessä.

Tässä mielessä Tolkku on osa uusliberaalin vallan harjoittamaa julkista diskurssia, jossa eliitin etu saadaan näyttämään kaikkien yhteiseltä edulta. Kun tämä diskurssi nyt murenee, olemme varsinaisen orgaanisen kriisin kynnyksellä: yläluokan impotenssi osoittautuu paljaaksi tosiasiaksi oikeistoradikalismin meemejä ja trolleja suoltavan halukoneen elinvoiman edessä. Tolkun ihmisen osa on toimia idioottina, joka ”ääripäiden” kritiikissään pelaa itsensä politiikan ulkopuolelle, mistä hän ei kuitenkaan löydä kaipaamaansa konsensusta, vaan pelkän atomisaation ja ”vapaiden yksilöiden” välisen loputtoman kilpailun paljaat ja raa’at realiteetit. Peiliin katsomisesta ei ole apua, sillä näky on kurja ja vieras.

Konsensusvallan symbolisen auktoriteetin katoaminen on seurausta vallan säilymisen edellytykset turvaavasta yhteiskunnallisesta kehityksestä, jossa Tolkku on vähitellen muuttumassa Tokkuraksi. Eipä ihme, että yleisen järjen puolesta saarnaaminen on paitsi epäilyttävää, myös jossain määrin epätoivoista, sillä Tolkun myötäilemisestä ei suinkaan seuraa liberaalien arvojen paratiisi, vaan systeemistä kriisiä kuumentava tervahauta, joka yhteiskuntaa jakavana voimana tuottaa Tolkkua kaihtavaa vierautta, sotaa ja regressiota.

Orgaanista kriisiä ei ratkaista annostelemalla eri tavoin farmakonia, joka sen on synnyttänyt. Tolkun muovaama järkeily ruokkii enenevissä määrin oikeistoradikalismin suosimia kyynisiä poliittisia strategioita ja sortuu toiveajatteluun, jolta puuttuvat kaikki edellytykset uudistaa länsimaiden poliittista ja taloudellista kehitystä ohjaavia rakenteita.

Markus Niemi

Self-helpiä ratkaisuksi varallisuuseroihin

(Toim. huom. teksti on laadittu jo kuukausia sitten, mutta aihe on edelleen ajankohtainen.)

Roope Lipastin Ylelle 8.8.2019 kirjoittama kolumni Yhteiskunnan syy muistuttaa monella tapaa hiljattain kommentoimaani Jari Tervon kolumnia. Lipasti aloittaa kolumninsa kahvilassa kuuntelemastaan keskustelusta, jossa nuori henkilö kertoi ystävälleen terapeuttinsa käskeneen häntä täsmällisempien neuvojen sijaan yksinkertaisesti aikuistumaan. Kyseisen kommentin seurauksena mainittu henkilö oli melko luonnollisesti vaihtanut terapeuttia. Lipasti myöntää, että mainitun kaltainen kommentti ei sovi ammattimaisen terapeutin toimintaan, mutta se oli kuitenkin poikinut Lipastille nerokkaan oivalluksen: aikuistumista tulisi ehdottaa paljon useammin ratkaisuna erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Oivallisena esimerkkinä Lipasti ottaa esille vaatimuksen opiskelijoiden kesätoimeentulosta. Lipastin mukaan vaatimus on sinänsä ymmärrettävä, sillä ”kaikki me haluamme itsellemme etuja ja nallekarkkeja”, kuten hän asian ilmaisee. Lipasti jatkaa: ”Itseäni häiritsee tämänkaltaisissa kärjistyneissä nykykeskusteluissa se, että harvoin esitetään minkään ongelman ratkaisuksi sitä, että ihmiset ottaisivat hiukan enemmän vastuuta itsestään. Siis muutkin kuin opiskelijat laittaisivat sen somen kiinni ja keskittyisivät hallituksen haukkumisen sijaan päivän askareisiin sekä parisuhteeseensa.”

On kohtuullisen naurettavaa puhua ”nallekarkkina” muutenkin ylivoimaisesti pienituloisimman kansanryhmämme vaatimuksesta toimeentuloon kesän ajalle. Pelkällä opintotuella ei ole enää aikoihin ollut mahdollista elää edes erittäin niukasti; on käytännössä pakko tehdä vähintään osa-aikaista työtä samanaikaisesti. Opintotukea myönnetään ainoastaan hyvin tiukasti määritetylle tavoiteajalle, joka voi venyä minkä tahansa satunnaisen itsestä riippumattoman syyn kuten vähänkin vakavamman sairastumisen takia. Lipasti-paralle itselleen ei kukaan ollut tosin huomannut kertoa hänen opiskeluaikanaan, että ”opintolainaa kertyy niin naurettavan pieni summa, että ikinä elämässä ei sen jälkeen ole ollut niin vähän lainaa”. Parikymmentätuhatta euroa on luonnollisestikin taskurahaa, mitäpä moisesta huolehtimaan. Kolumnin suurin ongelma on kuitenkin samanhenkinen kuin mainitsemassani Tervon kirjoituksessa, tosin sillä erolla, että triviaalilla huomiolla paistattelun sijaan Lipasti ei ylipäätään esitä mitään selkeää väitettä. Siinä missä on selvää, että mikä tahansa ideologia, esimerkiksi sosialismi, voidaan omaksua niin totaalisesti, ettei kunnolliselle kritiikille jää sijaa, Lipasti vaikuttaa tulkitsevan minkä tahansa yhteiskunnallisen kritiikin oireeksi aikuistumattomuudesta. Lipastin mukaan syy omiin ongelmiin langetetaan yhteiskunnan niskoille ja ”ratkaisun pitäisi tulla yhteiskunnalta valmiina kääretorttuna: että ota tosta, siinä on kermavaahtoakin välissä”.

Luonnollisestikaan Lipasti ei väitä, että kaikki yhteiskuntakritiikki on jonkinlaista henkilökohtaisten ongelmien projisointia, sillä tällöin sama pätisi myös hänen omaan kolumniinsa. Hän ei kuitenkaan erottele millään tavalla, millainen kritiikki on perusteltua ja milloin pitäisi vain aikuistua. Ainoa esimerkki, jonka Lipasti tarjoaa jälkimmäisestä, on vaatimus opiskelijoiden kesätoimeentulosta. Kuitenkin lähes millä tahansa tavalla ajateltuna tämä vaatimus on kaikkea muuta kuin tyhjänpäiväistä nillittämistä, jopa siinä nykyisestä hyvin kaukana olevassa tilanteessa, että valtiolla ei yksinkertaisesti olisi varaa sijoittaa enempää opiskelijoihin. Vaikuttaa siis hyvin vahvasti siltä, että Lipasti haluaa Tervon tavoin ainoastaan esiintyä viisaana setänä, joka ymmärtää, että ei pidä olla liian idealistinen, vaan hyväksyä elämän raa’at tosiasiat.

Olli Pitkänen

Itsestäänselvyyksiä ja tyhjää pätemistä

(Toim. huom. teksti on laadittu jo kuukausia sitten, mutta aihe on edelleen ajankohtainen.)

Jari Tervo kirjoittaa 4.8.2019 Helsingin sanomien kolumnissaan Kun luovuin haihattelemasta vallankumousta, helpotuin sellaisella otteella ja sellaisesta aiheesta, että se saa melko varmasti valtaosan suomalaisista nyökyttelemään päätään pieni ymmärtävän ivallinen hymy huulillaan. Tervon mukaan sosialistinen järjestelmä ajoi Venezuelan alas huolimatta kansalaisten kyvykkyydestä ja mittavista luonnonvaroista. Tervo ei kuitenkaan ainoastaan väitä, että historiallinen todistusaineisto osoittaa sosialistisen järjestelmän kehnouden, vaan otsikon mukaisesti selittää sen nykyistä kannatusta vankkumattomalla ideologisella uskolla siihen, että maailman vääryydet voitaisiin parantaa äkillisellä vallankumouksella. Tervo viittaa heti aluksi myös omaan nuoruuteensa, jossa hän piti Che Guevaraa Jimi Hendrixin kaltaisena sankarina – kunnes hän aikuistui ja ymmärsi lakata haihattelemasta vallankumousta.

Huolimatta sen tunnepohjaisesta vetovoimasta kolumnissa on oikeastaan täsmälleen yksi jollain lailla oikeaan osuva idea, ja sekin on niin triviaali, että Tervo olisi yhtä hyvin voinut tuhertaa syväluotaavan psykologisen analyysin siitä kuinka kylmät kelit täytyy hyväksyä kesähelteiden jälkeen, vaikkei se hyvältä tuntuisikaan. Nimittäin, on tietenkin olemassa Tervon kuvaama ”Che Guevara t-paitaan pukeutuva” ihmisryhmä, joka on aatteen palon sokaisema siinä määrin, että he sivuuttavat suoralta käsin minkä tahansa kritiikin. Kuten Tervo mielestään nokkelasti asian ilmaisee nykyajasta: ”T-paitaiselle miehelle comandante symboloi luultavasti samoja asioita, Hendrixiä lukuun ottamatta. Mutta koska aika on nyt toinen, argentiinalainen ammattisotilas lienee edistänyt paidankantajan mielestä myös pasifismia, veganismia ja intersektionaalista feminismiä. Kuolleet sankarit edustavat asioita, joita heidän elävät palvojansa käskevät.” Tässäkään kohta Tervo ei katso aiheelliseksi huomauttaa – tai ehkä hän ei ole tullut ajatelleeksi asiaa ylipäätään – että sama pätee mihin tahansa aatteeseen, ei ainoastaan sosialismiin.

Tästä päästäänkin ydinongelmaan Tervon kolumnin ja vastaavien kannanottojen taustalla: nykyinen kapitalistinen maailmanjärjestys ja talousliberaali politiikka nähdään ideologisesti neutraaleina siinä missä mikä tahansa niitä haastava voima nähdään ”ideologisena”. Puuttumatta edes siihen kuinka äärimmäinen yksinkertaistus on syyttää Venezuelan nykyistä tilannetta yksinomaan sosialistisesta ideologiasta, Tervo ei keskustele lainkaan siitä, mitä kapitalistinen järjestelmä on aiheuttanut maailmanlaajuisesti. Kourallinen ihmisiä omistaa yhtä paljon kuin koko maailman loput 6 miljardia ihmistä yhteensä ja luonnonvaroja käytetään kiihtyvällä tahdilla ilmastonmuutoksen edetessä koko ajan nopeammin. Kun Tervon kaltaisilta ihmisiltä kysytään kapitalismin ja kasvavan kulutuksen suhteesta, vastaus on tyypillisesti täsmälleen sama kuin mistä he syyttävät sosialismin kannattajia: realiteetit eivät aivan vielä ole kohdillaan, mutta idea on virheetön. Toisin sanoen, nykymuotoinen kapitalismi ymmärretään vielä puutteellisena, mutta tulevassa todellisessa muodossaan kapitalismi voi yhdistää jatkuvan talouskasvun, ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin sekä ekologisen kestävyyden.

Jokainen ymmärtää, että suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa tapahtuu väistämättä jyrkkiä muutoksia totuttuun maailmanjärjestykseen. Ei vaadi suuria älynlahjoja oivaltaa, että mitään helppoa vallankumouksellista patenttiratkaisua ei ole olemassa. Toisin kuin Tervo antaa ymmärtää, hyvin harva ihminen uskookaan näin. Sen sijaan siinä missä sosialisti sentään pitää yllä jonkinlaista toivon horisonttia tarvittavasta radikaalista muutoksesta, vakaumuksellisella natsillakin on tarjota enemmän kuin mitä Tervon mukanokkelalla setämiesmussutuksella.

Olli Pitkänen