maaliskuu 2023

Vaaleissa nukkumisen kolme kontekstia ja mahdollisuutta

Yhä useampi kyselee, mihin äänestäminen ylipäätään enää liittyy. Vallan näkökulmasta onkin tarpeen pohtia, miten aktivoida kansalaiset vaaliuurnille, kun koko toimitus koetaan enenevissä määrin tyhjäksi rituaaliksi, jolla ei ole pienintäkään liittymäkohtaa omaan arkielämään.

Johdanto

Olen aiemmin kirjoittanut äänestämiseen ja nukkumiseen liittyen täällä. Tämä teksti on luettavissa itsenäisenä analyysinaan, mutta samalla se tarkentaa ja osin myös kritisoi eräitä laajan esitykseni piirteitä.

(Hyvää lisälukemista aiheeseen liittyen: Kalle Koskivirran analyysi nuorten poliittisesta apaattisuudesta.)

Äänestysaktiivisuuden laskusuuntainen tendenssi on ollut liberaalin lännen perushuolenaiheena jo kauan. Huoli on ymmärrettävää, sillä vaaleilla valittujen päättäjien mandaatti ja koko systeemin julkinen legitimiteetti perustuu ideaan ”kansan tahdosta”, joka realisoituu vaali- ja virkakoneiston kautta: ”väestöksi” ymmärretty kansa redusoituu numeroiksi ja lukemiksi, joiden väliset suhteet määrittelevät kulloisenkin ”kansaedustuksen” niin sanotun poliittisen kokoonpanon. Liian alhaiseksi jäävä äänestysaktiivisuus ei muuta ainoastaan numeroita, vaan vaarantaa koko sen systeemin legitimiteetin, jota nämä matriisit representoivat.

Samaan aikaan kun liberaali konsensus juhlii äänestysaktin kiistatonta merkityksellisyyttä ja demonstroi holhoavan sävyistä huolestuneisuuttaan, numerot sen kun laskevat. Yhä useampi kyselee, mihin äänestäminen ylipäätään enää liittyy. Vallan näkökulmasta onkin tarpeen pohtia, miten aktivoida kansalaiset vaaliuurnille, kun koko toimitus koetaan enenevissä määrin tyhjäksi rituaaliksi, jolla ei ole pienintäkään liittymäkohtaa omaan arkielämään. Anna Kontula onkin huomauttanut yhteiskunnan tuottavan ihmisiä, joilla ei ole kykyä ajatella demokraattisesti, sillä varsinainen demokratiakasvatus jää hyvin ohueksi ja demokratian sijaan ihminen totutetaan hierarkioihin (koulu, työelämä). Näin ihminen oppii ajattelemaan, ettei mihinkään voi todellisesti vaikuttaa. Syyt äänestysaktiivisuuden laskuun ovat tietenkin moninaiset ja monimutkaiset, eikä niitä ole tilaa analysoida tässä. Selvää on kuitenkin, että nuoren ihmisen ihmetellessä, mitä tekemistä äänestämisellä on minkään kanssa, eivät vastaukseksi kelpaa liberaalit, yksilölähtöiset ja usein syyllistävät itsestäänselvyydet.

Analyysi

Vaaleissa nukkuminen, tuo liberaalin vallan anomalia, ei tosiaan kaipaa moralisointiamme, joka – kuten yleensäkin – vain hämärtää asian ymmärrettäväksi tulemista. Millaisia konteksteja nukkumiselle sitten on tarjolla tässä ja nyt? Esitän tässä karkean, kärjistetyn ja yksinkertaisen jaottelun vaaleissa nukkumisen kolmesta mahdollisesta kontekstista, joista kutakin voi pitää ainakin jossain määrin uskottavana. On sanomattakin selvää, etteivät nämä ole ainoita mahdollisia konteksteja; lisäksi ne eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan niiden suhde tulisi ymmärtää läpäisevänä.

Liberaalin konsensuksen mukainen. Nukkuminen on paheksuttavaa poliittista flegmaattisuutta ja typeryyttä, kansalaisoikeuden käyttämättä jättämistä, lähes terveen järjen vastaista passiivisuutta ja osallisuudesta kieltäytymistä. ”Jos et äänestä, niin turha sitten valittaakaan.”
Kapinallinen (ja hedonistinen) pidättäytyminen. Nukkuminen edustaa koko poliittiseen systeemiin suhtautuvaa yleistä kriittisyyttä. Fantasia äänestämättömyydestä massaliikkeenä, joka vaarantaa vaaleilla valittujen vaihtoehtojen koko legitimiteetin.
Tylsä poliittinen flegmaattisuus. Nukkuminen ei ole sen enempää kapinallista kuin relevanttiakaan, vaan pelkkää banaalia passiivisuutta, joka sataa porvarien laariin siinä missä vaikkapa vihreiden äänestäminenkin.

Ensimmäisen vaihtoehdon ongelma on poliittisen annetun aneemisuus ja siitä mahdollisesti seuraava merkityksettömyyden kokemus: äänestät kuin kuluttaja systeemin mahdollistamien vaihtoehtojen perusteella joko enemmistön latteista ja kyvyttömistä suosikeista (valtapuolueet) tai pienpuolueiden tarjoamista pseudovaihtoehdoista (perverssi tosi-TV-vaihtoehto). Mikään ei muutu, koska ”osallistuipa” kuinka tahansa, edustuksellisen demokratian koneistolla ei ole valtaa globaaliin pääomaan, joka sanelee valtion todellisen toimijuuden rajat; ilmastopolitiikka jumittuu epätoivoiseen arpapeliin ja fantasiaan fossiilisen tuotannon irtikytkennästä talouskasvun jatkuessa loputtomiin; mikään, millä on todella väliä, ei nouse edes akuutista merkityseroosiosta kärsivään julkiseen keskusteluun. Politiikka pysyy typeränä, mutta maailma luhistuu.

Toista vaihtoehtoa rasittaa sen valikoivuus ja halun näkyvä nojaaminen tiettyyn taustafantasiaan. ”Radikaalin passiivisuuden” ajatus on kieltämättä inspiroiva, mutta tämä konteksti jää alttiiksi kolmoskohdan implikoimalle kritiikille: voit nukkua vaaleissa, mutta teon poliittinen ulottuvuus jää todennäköisesti epäradikaaliksi tylsyydeksi. Fantasia ei manifestoidu massojen demonstraationa. Tätä kontekstia tarjoilin esseessäni, mutta kriittinen näkökulma jäi tarkastelun ulkopuolelle, vaikka analyysi muuten olikin kohtalaisen perusteellinen.

Kolmas vaihtoehto näyttäytyy ensimmäisen negaationa. Saman kolikon kääntöpuolena sitä rasittavat samat ongelmat. Nukkuminen on tylsää eikä edusta todellista vaihtoehtoa poliittisille annetuille, vaan on ainoastaan mestariin kohdistuva kielto, joka palaa bumerangina kieltäjälleen.

Huomioita

Lähtökohtaisesti tyypillinen liberaali paheksunta tai holhoava asenne vaaleissa nukkuvia kohtaan on tietenkin läpeensä ongelmallinen: tämä on helppoa poliittista ajattelua, järkeilyä boksin sisäpuolelta. Vallan diskurssia, jossa ei ole hiventäkään kriittisyyttä.

Nukkumisen suoraviivainen tulkitseminen poliittiseksi kapinallisuudeksi ansaitsee sekin kritiikkinsä. Näkökulmaa voi pitää ansiokkaana sikäli kuin se tarjoaa mahdollisuuksia tarkastella osallistamista olennaisena liberaalin vallan toimintana ja välineitä sen pohtimiseen, millaisia voisivat olla ne pidättäytymisen tavat ja tekniikat, joissa olisi todellista poliittista potentiaalia tässä ja nyt. Koska liberaali valta toimii viettelevästi ja osallistavasti, on selvää, että erilaisista ”hyvän/aktiivisen kansalaisuuden” muodoista pidättäytymiset voivat oikein organisoituina toimintoina muuttua aidoiksi poliittisiksi teoiksi. Nukkuminen ei kuitenkaan sellaisenaan ole kovin hyvää tai tehokasta vastarintaa. Parhaimmillaankin se jää symboliseksi teoksi, jonka systeemikriittisyys on samaa luokkaa kuin muovijätteen kierrättäminen suhteessa ilmastonmuutokseen. Sitä ei mielestäni ole syytä paheksua moraalisesti sen enempää kuin äänestämistäkään, mutta en myöskään lähtisi asian puolesta kampanjoimaan. Todelliset ongelmat ovat ehkä sittenkin toisaalla, joka tapauksessa aivan muualla kuin yksilötasolta lausutussa kysymyksessä siitä, jätätkö äänestämättä vai et…

Markus Niemi

Kirja-arvostelu: Pimeyden ytimeen (Malin)

Internetistä tunnetusti on aina löytynyt marginaalista, äärimmäistä ja vastenmielistäkin sisältöä, erityisesti seksuaalisuuteen liittyen. Lastenkidutusporno lienee kuitenkin tässä jos ei oma lukunsa, niin ainakin äärimmäisin nurkkaus. Malin niin sanotusti kokeili, kuinka syvä kaninkolo on, ja totesi sen sangen syväksi.

Aloitan arvostelun Hamaralle poikkeuksellisesti sisältövaroituksella. En ole itse helposti järkyttyvää sorttia, mitä tulee ihmisten pahuuteen. Päinvastoin, olin pitkään aktiivisesti kiinnostunut aihepiiristä ja tein siitä väitöskirjanikin. Tästä huolimatta se, mitä tässä tekstissä käsitellään, häiritsi minua huomattavissa määrin muutamien viikkojen ajan. Suosittelen siis yksinkertaisesti jättämään tämän arvostelun ja etenkin itse arvosteltavan teoksen väliin, mikäli et ole jollain tapaa jo valmiiksi valmentautunut kohtaamaan pahuutta: tämä teos jos jokin havainnollistaa, että moni, joka pikaisesti tuumaten ehkä haluaisi julistaa koko pahan käsitteen vanhentuneeksi kristilliseksi moralismiksi, saattaa tulla toisiin ajatuksiin.

Aarno Malinin Pimeyden ytimeen: Tutkimusmatka Tor-verkon rikollisuuteen on monellakin tapaa huomionarvoinen teos, mutta erityisesti yksi sen osioista on noteerattu useasti mediassakin. Tutkiessaan Tor-verkon eli ”pimeän”, vaikeasti jäljitettävissä olevan internetin osan tarjontaa hän päätyi muutamien välivaiheiden jälkeen materiaalin pariin, jossa alaikäisiä, jopa vastasyntyneitä lapsia kidutetaan ja tapetaan mahdollisimman sadistisilla tavoilla. On ymmärrettävää, että teoksen päättävä lastenkidutuspornoa käsittelevä osio on pitkälti varastanut huomion muilta, ainakin hieman vähemmän äärimmäisiltä teemoilta. Olisi ehkä ollut hyvä jakaa materiaali kahteen erilliseen teokseen, joista toinen olisi pitänyt sisällään kaiken vähemmän äärimmäisen sinällään todella kiinnostavan materiaalin ja toinen sitten sen kaikkein rankimman. Toisaalta, on useitakin eri syitä, jotka tekevät yhdestä kompaktista teoksesta hyvin ymmärrettävän ratkaisun.

Kuten mainittua, suurin osa teoksesta ei itse asiassa käsittele lapsipornoa ja sen ympärillä olevaa niin sanottua hurtcore-yhteisöä. Merkittävämmässä osassa sivumäärällisesti ovat itse asiassa esimerkiksi verkossa käytävä huumekauppa, sieltä väitetysti tilattavat palkkamurhat, Vastaamon tietomurto ja jopa obskuuri tietokonepeli Sad Satan. Malin käy ansiokkaasti läpi pimeän verkon huumekaupan historiaa otteella, joka on paitsi neutraali myös tietyssä mielessä sisäpiiriläisen ymmärryksestä ammentava – Malin on ollut säännöllisesti yhteyksissä useimpien merkittävien verkon huumekauppiaiden kanssa ja saavuttanut yleisesti ottaen arvostetun aseman yhteisön silmissä asiallisena median edustajana. Teos kattaa verraten yksityiskohtaisesti koko suomalaisen pimeän verkon huumekaupan merkittävien alustojen kehityksen sekä keskinäiset suhteet niiden ilmaantumisesta lähes nykypäivään asti.

Tähän aihepiiriin liittyy yksi erityisen kiinnostava, jopa hätkähdyttävä yksityiskohta. Joulukuussa 2019 viranomaiset pitivät tiedotustilaisuuden, jossa he väittivät saaneensa suljettua johtavan huumeidenmyyntisivuston Silkkitien. (s.145). Tosiasiassa sivusto oli ollut muista syistä kiinni jo yli kuukauden ajan (mistä oltiin tiedotettu jo tätäkin kauan aiemmin). Mikäli Malinin esitys pitää paikkansa, kyseessä on todella törkeä huijaus. Ei toki mitään uutta ja ihmeellistä aikana, jolloin Jari Aarniokin vaikuttaa enemmän rekan eteen heitetyltä syntipukilta kuin poikkeukselliselta konnalta viranomaisten johdossa.

Varsinaisesti poikkeuksellista teoksessa on tietenkin se äärimmäisin osio. Internetistä tunnetusti on aina löytynyt marginaalista, äärimmäistä ja vastenmielistäkin sisältöä, erityisesti seksuaalisuuteen liittyen. Lastenkidutusporno lienee kuitenkin tässä jos ei oma lukunsa, niin ainakin äärimmäisin nurkkaus. Malin niin sanotusti kokeili, kuinka syvä kaninkolo on, ja totesi sen sangen syväksi. Hänen mukaan Hurt Meh sivustolla, joka oli 2010-luvun loppupuolella alan todennäköisesti suurin sivusto, oli enimmillään 800 000 käyttäjää (s. 203). Luku ei sinänsä ole vielä valtava maailmanlaajuisesti, mutta kun otetaan huomioon, että kyseessä on äärimmäinen lastenkidutuspornosivusto, jonka löytämiseen tarvitaan hieman tietotaitoa, lukua voi nähdäkseni pitää järkyttävän suurena. Järkyttävyys riippuu toki myös siitä, millaisen ihmiskuvan omaa alun alkaen.

Pahuutta paljon pohtineena niin akateemisella urallani kuin jo paljon ennen sitä ajattelen, että on olemassa kaksi äärimmäisen laajalle levinnyttä mutta vakavasti puutteellista käsitystä pahuuden luonteesta. En tiedä, onko kysymystä tutkittu koskaan tieteellisesti, mutta vaikuttaa selvältä, että useimpien ihmisten käsitys pahasta on jaettavissa kahteen vastakkaiseen ja puutteelliseen kategoriaan. Yhtäältä on ajatus siitä, että pahuuden käsite on ainoastaan kristinuskon sekulaari jäänne, joka nykyään toimii lähinnä konservatiivisten, toiseuden moraaliseen tuomitsemiseen taipuvaisten ihmisten vipuvartena. Toisaalta, ajatus siitä, että on olemassa ”absoluuttisen pahoja” (s. 179) ihmisiä, joita ei voi ymmärtää lainkaan, on varsinkin ongelmallinen.

Malinin teos asettaa panokset tässä suhteessa korkealle. Useimmat ihmiset kokevat erityisesti lapsiin kohdistuvan väkivallan niin voimakkaasti, ettei aiheeseen analyyttisen etäisyyden ottaminen ole oikeastaan mahdollista. Malinia itseään tuskin voi syyttää siitä, että hänen ymmärryksensä rehellisesti loppui sen materiaalin äärellä, johon hän oli päätynyt. Esimerkiksi seuraavat katkelmat antavat jotain osviittaa:

”Myös esimerkiksi tukehduttaminen on oma juttunsa, samoin polttaminen ja sähköllä kiduttaminen. Olen nähnyt vauvan vääristyneet ja tuskaiset kasvot, kun häntä tukehdutetaan läpinäkyvällä muovipussilla. Vauvaa ei suinkaan tapettu nopeasti, vaan tukehdutettiin aina äärirajoille ja annettiin sitten hetki vetää henkeä, jotta vauva jaksaisi taas taistella hengestään. Ihminen, joka nauttii toisen kiduttamisesta, haluaa sen jatkuvan pitkään.”¹

”Eräskin ketjun aloittaja kertoi, että hän ja hänen vaimonsa olivat päättäneet vihdoin aloittaa hurtcore-elämäntavan, josta olivat pitkään haaveilleet. Niinpä he kaipasivat neuvoja siihen, kuinka voisivat kiduttaa 3-vuotiasta lastaan niin, ettei kukaan ulkopuolinen saisi selville, mitä kodissa tapahtuu. Vastauksia tuli valtavasti, ja niissä onniteltiin pariskuntaa rohkeudesta tehdä päätös ja annettiin yksityiskohtaisia neuvoja, kuinka aiheuttaa kipua jälkiä jättämättä.”²

Filosofisesti on tarpeen painottaa, että tällaisetkin ihmiset ovat ihmisiä – siis periaatteessa meille kaikille ymmärrettävistä motiiveista toimivia – mutta samaan aikaan ymmärrän, että vielä tärkeämpää olisi ylipäätään sen esilletuominen, että lastenkidutusporno ei ole myytti vaan täysin todellinen ilmiö. Riippumatta siitä, mitä tietoisuus tästä aiheuttaa. Ensimmäinen askel tällaista pahuutta vastaan taistelussa on myöntää sen olemassaolo, siis olla katsomatta eri suuntaan ja unohtamatta. Toinen, vielä haasteellisempi askel on ymmärtää, että pahuus on inhimillistä. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sen ymmärtämistä, että lastenkidutuspornon tekeminen on periaatteessa samalla janalla sen kanssa, että nauttii ylipäätään toisen ihmisen kärsimyksestä missä tahansa yhteydessä; aste-ero on tietenkin äärimmäinen, jos verrataan Malinin kuvaamia tapauksia ja tavanomaista arkista pahantahtoisuutta.

Todennäköisesti pahuus on asia, joka tulee aina kuulumaan ihmisyyteen. Siihen voi suhtautua käytännössä ainakin neljällä eri tavalla. Ensimmäinen ja varmaankin yleisin reaktio on ylipäätään haluttomuus kohdata koko asiaa ja pitää sen kunnollinen ajatteleminen loitolla hinnalla millä hyvänsä. Toinen vaihtoehto on ajatella pahan ideaa tunnereaktiona asioihin, joita kukin henkilökohtaisesti sattuu pitämään ei-toivottavina. Kolmas vaihtoehto on aktiivisempi pyrkimys ikään kuin selvittää tilinsä pahuuden kanssa, pyrkimys kontrolloida pahuuden aiheuttamaa kauhua omaksumalla itse pahantekijän rooli. Viimeisenä ja toivottavimpana vaihtoehtona on ymmärtää, että paha on pahaa, siis jotain mitä ei pitäisi olla ja jota vastaan tulee taistella, mutta joka on osa samaa inhimillistä todellisuutta, jossa itsekin elämme.

Filosofisena teosta ei voi pitää, mutta Malin on tehnyt äärimmäisen ansiokasta työtä ylipäätään pimeän verkon sisällön populaarissa kuvaamisessa, ja aivan erityisesti häntä on kiittäminen sellaisen ilmiön esille tuomisesta, jota hänen konsultoimansa terapeutitkin kavahtivat. Sopii vain toivoa, että mahdollisimman moni mahdollisimman korkeassa asemassa oleva poliisi, sosiaaliviranomainen tai muu vastaava toimija saisi tämän teoksen käsiinsä, lukisi sen vakavasti, ja tekisi sen, mitä omasta asemastaan käsin voi.

Olli Pitkänen

¹Malin 2022, s. 205.
²Malin 2022, sama.

Kirja-arvostelu: Oma valinta (Ahtiala)

Seksityö on aihe, joka aiheuttaa jo pelkästään terminä hieman närästystä useammallakin suunnalla. On sinänsä kiinnostavaa, kuinka kaksi toisilleen täydellisen vastakkaista ryhmää, heikosti naisvihaansa (tai pelkoansa) peittelevät konservatiivit ja miesvihamieliset feministit, nostivat kauan seksityön yksissä tuumin tikun nokkaan. Nykyään onneksi täydellinen torjunta tulee pääasiassa konservatiivien suunnalta. Erityisesti nuoremman polven feministiset toimijat ovat lähtökohtaisesti ainakin periaatteessa seksityöläisten puolella. Aihetta tutkinut Anna Kontula onkin sanonut hyvin sosiaalisessa mediassa tähän tapaan: ”Olen keskustellut kaikilla mantereilla hyvin erilaisista oloista tulevien seksityöläisten kanssa, ja kun kysyn heiltä, mitä he toivoisivat, että heidän elämänsä olisi parempaa, yksikään ei ole ehdottanut seksityön kieltämistä”.

Päivi Ahtialan toimittaman Oma valinta: minä myyn seksiä -teoksen perusargumentin voinee tiivistää sen melko ilmeisen mutta usein hyvin vaikeasti hyväksyttävän ajatuksen ympärille, että seksityö on työtä, ei sen enempää eikä vähempää. Voidaan väittää, että se on erityislaatuista työtä; tuskin kuitenkaan sen erityisemmässä mielessä kuin moni muu erityislaatuinen työ. Teoksessa useampi eri ikäinen ja vaihtelevia aikoja alalla työskennellyt nainen kertoo työstään, sen hyvistä ja huonoista puolista sekä lainsäädännön ja asenteiden aiheuttamista haasteista. Ilmaisutyyli, työskentelytapa ja seksityön ympärille liittyvät sosiaaliset valinnat vaihtelevat haastatelluilla seksityöntekijöillä jonkin verran, mutta tietyt peruslähtökohdat ovat verraten yhteneviä.

Nimimerkki Susanna ilmaisee tyypillisen syyllistävän asenteen: ”Erityinen inhokkitermini on ´itsensä myyminen´. Kertonee jotain termin käyttäjistä, että heidän itseytensä löytyy navan alapuolelta.” (s. 153). Tämä asenne säilyy usein implisiittisesti silloinkin, kun nimellisesti halutaan puolustaa seksityöntekijöitä. Heidän omasta näkökulmastaan holhoava asenne voi itse asiassa tuntua vielä ikävämmältä kuin avoin ”perinteisiin arvoihin” pohjaava syyllistäminen. Pelkästään ”seksityöntekijöiden oikeuksien” puolustaminen ei olekaan vielä tarpeeksi, sillä jos kiistaa seksityötä koskevasta lainsäädännöstä lähestytään samassa hengessä kuin vaikkapa kysymystä huumeidenkäyttöhuoneista – siis kysymyksenä siitä, minkälainen politiikka on oikeudenmukaista ja tehokasta ”huono-osaisuuden” suhteen – tehdään heti kättelyssä moralistinen ja alentuva oletus, jonka mukaan kukaan ei halua pohjimmiltaan tehdä seksityötä omasta tahdostaan. Tässä kohtaa seksityö jakaa yhä voimakkaasti sen sallivienkin ihmisten asenteita. Toivon mukaan ennakkoluuloton perehtyminen tähän teokseen osoittaa, että lähtökohtaisesti seksityöläisen oman aktiivisen valinnan kyseenalaistaminen ei ole perusteltua, vaikka henkilökohtaisesti kokisi idean seksin myymisestä hyvinkin vastenmielisenä. Meitä on moneen junaan monessa muussakin asiassa.

Seksityöntekijät usein korostavat, että jo terminologialla on ratkaiseva merkitys: ”prostituutio” on periaatteessa neutraali yleiskäsite kaikelle seksin myymiselle, mutta käytännössä se tuo mieleen suoranaisen ihmiskaupan tai ainakin sellaisen seksityön, johon on lähdetty äärimmäisen taloudellisen välttämättömyyden takia. Seksityö sen sijaan on käsitteenä aidosti neutraalimpi. Seksialalla tapahtuu paljon ihmiskauppaa, mutta sitä tapahtuu vähintään yhtä paljon myös siivous-, rakennus- ja ravintola-alalla ilman, että kenelläkään tulee näistä aloista mielikuvaa lähtökohtaisesti riistävinä.

Teoksen kuvaukset seksityöntekijöiden arjesta vaihtelevat innostuneen, huvittavan ja suoranaisen kyynisyydenkin välillä, mikä vastaa paljolti sitä, kuinka ihmiset eri aloilla kuvaavat työtään ylipäätään. Yhteinen murheenkryyni kaikille teokseen osallistuneille on moralisoiva lainsäädäntö ja asenneilmapiiri. Seksin myyminen ja ostaminen on Suomessa sinänsä laillista, mutta esimerkiksi lainsäädännössä kielletty paritus on tulkittu tavalla, joka tekee usein jopa työtilan hankkimisesta haastavaa (vuokranantajan voidaan tulkita syyllistyvän paritukseen). Oma lukunsa on asenneilmapiiri, jonka johdosta vain hyvin harvalla seksityöntekijällä on riittävät voimavarat ja itsetunto toimia avoimesti sen alan edustajana, jonka omakseen kokee. Negatiivisia ennakkoasenteita omaaville lukijoille voi tulla yllätyksenä, että yleensä ottaen seksityöntekijät kokevat työnsä raskaimpina piirteinä mainittujen asioiden jälkeen jatkuvan lakanoiden pyykkäämisen kaltaiset asiat. Vastoin yleisiä mielikuvia hyväksikäytöstä, alan valinneet (itsenäiset suomalaiset) kokevat yleensä ottaen saavansa mittaamattomasti enemmän kunnioitusta asiakkailtaan kuin esimerkiksi myynti- tai hoitotyössä.

Valitettavasti laaja-alainen paheksuva ilmapiiri yhdessä hankalan lainsäädännön kanssa ei voi olla osaltaan vaikuttamatta myös alalla työskentelevien minäkuvaan. Tätä kuvaa esimerkiksi alan ihmisten käyttämä ”huorarkian” käsite. Huorarkialla tarkoitetaan seksialalla itse työskentelevien tapoja tuottaa erilaisia alan sisäisiä hierarkioita alaan liittyvien stigmojen pohjalta (s. 120). Samoin kuin esimerkiksi vähemmistöjen keskinäinen rasismi, tämä lienee aihe, jota on vaikea ellei mahdotonta nostaa julkiseen keskusteluun, mutta joka voi olla hyvin piinallinen joillekin alan ihmisille.

Seksityötä kohtaan kriittisten tulokulmien tulisi perustua rakenteellisiin tekijöihin. Vanha radikaalifeministinen argumentti siitä, että seksityö on haitallista pelkän ideansa takia (naisen ruumis on myytävissä) riippumatta seksin myyjän omasta tahdosta tai asiakkaan asiallisuudesta, on tavallaan relevantti. On totta, että hyvin harva ihminen pitää kovin ideaalisena seksinä sellaista, jossa raha vaihtaa omistajaa. Toisaalta, jos verrataan omaksi iloksi tehtyä puuhastelua kasvimaalla tai työn tekoa minimipalkalla kusipäisen pomon alaisuudessa jättimäisellä teollisella farmilla, asetelma lienee edes hieman verrannollinen. Sillä erotuksella, että hyvin usein seksityöhön siirrytään juuri siksi, että se voi olla usein paljon mielekkäämpi vaihtoehto perinteisille naisvaltaisille matalapalkka-aloille tai jopa ylipäätään säännölliselle päivätyölle. Täysin eri kysymys on tietenkin prostituutio globaalina ilmiönä, josta suuri osa ei ole tässä mielessä omaan tahtoon perustuvaa. Tällöin relevantti vertauskohde on kuitenkin globaali työelämä ylipäätään; seksityöläisten tilannetta Suomessa verrattuna esimerkiksi globaaliin etelään tulisi verrata suhteessa ylipäätään työelämään näissä eri olosuhteissa. Kaikkiaan seksityökeskustelun soisi perustuvan enemmän kriittiseen kapitalismin analyysiin ja vähemmän moralismiin. Oma valinta ei tuo sinänsä mitään täysin uutta alan keskusteluun, mutta lienee ensimmäisen systemaattinen suomenkielinen teos suomalaisten seksityöntekijöiden arjesta. Sitä voinee suositella kenelle tahansa, joka haluaa saada käsityksen itsenäisen suomalaisen seksityöläisen arjesta ja siihen liittyvistä haasteista. Seuraava uusi askel olisi varmaankin vastaava teos, jossa kuvattaisiin erilaisten asiakkaiden tulokulmaa; tähän käsillä olevassa teoksessa vihjattiinkin.

Olli Pitkänen

Kaikki nuoret joukolla oikeistoa äänestämään

Poliittinen apaattisuus iskostetaan meihin jo pienestä pitäen. Tämä apaattisuus saa varsinkin nuoret etsimään helppoja vaihtoehtoja, koska kapitalismin pyörteissä ei jää aikaa tai muitakaan resursseja yhteiskunnalliseen syväanalyysiin ja politiikanteon kauaskantoisten vaikutusten pohtimiseen. Oikeisto tarjoaa massiivisilla mainoskampanjoillaan ja unelmahöttöpopulismillaan valheellisia tai vähintäänkin harhaanjohtavia helppoja ratkaisuja, joihin nuorten on helppo tarttua.

Miksi nuoret haluavat äänestää oikeistoa? Valtion nuorisoneuvoston maaliskuussa 2021 teettämästä kuntavaalikyselystä ilmenee, että valtaosa suomalaisista 18–29-vuotiaista nuorista äänestäisi kuntavaaleissa oikeistolaisia puolueita. Tarkalleen ottaen kyselyn perusteella 25 prosenttia nuorten äänistä menisi kokoomukselle, toiset 25 prosenttia vihreille, 15 prosenttia perussuomalaisille, 9 prosenttia keskustalle, 3 prosenttia RKP:lle ja pahnan pohjimmaisena kristillisdemokraateille ja Liike Nytille lankeaisi 1 prosentin osuudet kullekin. Tämä tarkoittaisi siis kaiken kaikkiaan 80 prosentin äänisaalista eduskunnan oikeistopuolueille. Kyselyssä sekä SDP että vasemmistoliitto saivat 9 prosentin kannatuksen.

Nuorisoalan kattojärjestö Allianssin keväällä 2021 järjestämissä nuorisovaaleissa äänestystulos oli vastaavanlainen. Keskusta sai äänistä 19,60 prosenttia, kokoomus 19,14, perussuomalaiset 17,71, vihreät 13,21, SDP 11,84, vasemmistoliitto 5,98, kristillisdemokraatit 3,71, RKP 2,81 ja Liike Nyt 1,92. Loput äänet menivät eduskunnan ulkopuolisille feministipuolueelle ja piraattipuolueelle. Kaiken kaikkiaan eduskunnan oikeistopuolueet saivat 78,1 prosenttia annetuista äänistä.

Sekä nuorisoneuvoston että Allianssin kyselytulokset vastaavat hyvin vuoden 2021 kuntavaalien äänestystuloksia. Äänet jakautuivat prosentuaalisesti yli 1 prosentin äänisaaliin saaneille puolueille seuraavasti: kokoomus 21,4, SDP 17,7, keskusta 14,9, perussuomalaiset 14,5, vihreät 10,6, vasemmistoliitto 7,9, RKP 5,0, kristillisdemokraatit 3,6, Liike Nyt 1,6. Vaikka varsinaisissa kuntavaaleissa oikeistopuolueet raivasivatkin siis ”vain” 71,6 % kaikista annetuista äänistä, niin huomattava enemmistö näissä kuntavaaleissa äänensä antaneista suomalaisista kannattaa oikeistopuolueita.

Sote-uudistuksen mukaiset aluevaalit käytiin alkuvuodesta 2022 ja näissäkin vaaleissa oikeisto vei ylivoimaisen voiton 71,5 prosentin äänisaaliilla. Allekirjoittanut ennustaa myös keväällä 2023 järjestettävien eduskuntavaalien äänijakauman noudattelevan jotakuinkin samaa kaavaa.

Tässä kohtaa lienee syytä selventää allekirjoittaneen näkemystä Suomen puoluekentän asettumisesta oikeisto-vasemmisto-akselille. Edellä listatuista puolueista olen niputtanut oikeistoon kokoomuksen, keskustan, perussuomalaiset, vihreät, RKP:n, kristillisdemokraatit ja Liike Nytin sillä perusteella, että niiden kaikkien aatteellisessa ytimessä on liberalismi ja ne kaikki kannattavat talousjärjestelmänä kapitalismia. Osa näistä puolueista on lähempänä poliittista keskustaa ja osa kauempana, mutta yksikään ei asetu silmissäni oikeisto-vasemmisto-janan keskelle puhumattakaan janan vasemmasta puoliskosta. Osa näistä puolueista on arvoliberaalimpia ja osa arvokonservatiivisempia kuin toiset, mutta arvot ovat tässä jaottelussa yhdentekeviä.

Mielestäni lähimpänä poliittista keskustaa Suomen puoluekentällä on SDP, joka kallistuu lievästi vasemmalle. Myös vasemmistoliitto on ns. keskustavasemmistolainen puolue, mutta himpun verran kauempana poliittisesta keskustasta kuin demarit. Nämäkään kaksi puoluetta eivät varsinaisesti vastusta talousliberalismia tai kapitalismia, mutta pyrkivät edes jossain määrin työväenluokan yhteiskunnallisen aseman parantamiseen. SKP, joka lienee Suomen puolueista vasemmistolaisin, ei käytännöllisesti katsoen nauti minkäänlaista suosiota nuorison saatika muidenkaan äänioikeutettujen keskuudessa.

Yle koosti vuoden 2021 vaalikoneen pohjalta kuntavaaliehdokkaiden vaalivastauksiin perustuvan nelikentän. Taulukosta nähdään, että oikeistopuolueiden ehdokkaat pääasiallisesti asemoivat itsensä selkeästi oikealle, vaikka ehkä vähättelevätkin oikeistolaisuuttaan jossain määrin. Vihreiden ehdokkaiden joukossa vähättely menee niin pitkälle, että suurin osa heistä mieltää itsensä vasemmistolaisiksi, mikä onkin suurin poikkeus allekirjoittaneen puoluekarttajakoon nähden.

Edellä olevan datan ja puoluekategorisoinnin pohjalta voidaan siirtyä itse asiaan, eli miksi valtaosa nuorisosta haluaa äänestää oikeistoa? Miksi SDP ja vasemmistoliitto ovat niin luotaantyöntäviä, että ne ovat 18–29-vuotiaiden keskuudessa yhtä suosittuja (lue: epäsuosittuja) kuin keskusta, tuo puoluekentän Paavo Väyrynen?

Aloittakaamme vastausten etsiminen koulun penkistä. Suomen koulutusjärjestelmä on monin tavoin kelvollinen, mutta sitä kalvaa akuutti epäideologisuus. Tämä epäideologisuus on kuitenkin vain näennäistä ja todellisuudessa ideologinen pohja onkin itse asiassa erittäin vahva. Se on vain kätketty erittäin taidokkaasti. Käytännössä suomalaisessa koulutusjärjestelmässä ylläpidetään liberalismin ja kapitalismin hegemoniaa, jonka alaisuudessa epäideologisuus ja epäpoliittisuus tarkoittaa liberalismin ja kapitalismin likipitäen ehdotonta hyväksymistä ja kaikkien muiden ideologisten suuntausten, yhteiskuntamallien ja talousjärjestelmien hyljintää. Oletusarvona siis pidetään sitä, että vain liberalismi ja kapitalismi voivat tarjota käyttökelpoiset raamit funktionaaliselle demokraattiselle yhteiskunnalle. Edellä kuvatun kaltainen indoktrinaatio ei ole toki pelkästään Suomelle ominainen ongelma, sillä koululaitosten tarkoitus valtiossa kuin valtiossa on kouluttaa valtiolle, tai vähintäänkin talousjärjestelmälle, uskollisia kansalaisia. Tarkemmin ottaen ihmisistä ei haluta kouluttaa edes kansalaisia, vaan kuluttajia.

Vähemmän yllättäen Suomessa opettajat kannattavat oikeistoa hyvin vankasti. Tammikuussa 2021 julkaistun Helsingin Sanomien artikkelin perusteella vuonna 2017 kunnanvaltuustoihin äänestetyistä opettajista 76,23 prosenttia edustaa oikeistopuolueita. Aiheesta on uutisoitu aikaisemmin muun muassa Turun Sanomissa vuonna 2004, jolloin luvut ovat olleet samaa luokkaa. Lisäksi Heikki Ahola tarkastelee peruskouluopettajien poliittisia näkemyksiä pro gradu -tutkielmassaan Yhtä joukkoa? Tarkastelussa suomalaisen peruskoulun opetushenkilöstön poliittinen arvomaailma vuodelta 2018. Aholan aineiston mukaan peruskoulun opetushenkilöstöstä 79,6 prosenttia kannattaa oikeistolaisia eduskuntapuolueita. Kun oikeiston edustus ja kannatus on näin vankkaa ja jatkuvaa opettajakunnassa, ei ole vaikea uskoa, etteikö opettajien ideologiset näkemykset välittyisi myös opiskelijoille, oli se sitten tahatonta tai tahallista.

Koulujen tarkoitus on koulutusasteesta riippumatta valmistaa kunnon kansalaisia, jotka eivät kyseenalaista vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Opettajien enemmistö oikeistolaisuudessaan on erinomainen instrumentti tällaiseen mielipiteiden ja asenteiden muokkaukseen. Tiivistetysti voidaan sanoa, että kapitalismin alaisuudessa koulusta valmistuttuaan kaikkien on hyväksyttävä työnteon hyveellisyys ja pakollisuus. Työtä on tehtävä vaikka henkensä ja terveytensä uhalla sekä periaatteidensa vastaisesti. Liberalismin teesien mukaisesti kaikki ovat yksilöitä, jotka ovat vain ja ainoastaan itse vastuussa työpaikan hankkimisesta viimeistään opinpolun päätyttyä.

Ylikorostettu individualismi lieneekin suuri osasyy siihen, miksi nuoret kokevat oikeistopuolueet itselleen mielekkäimpinä vaihtoehtoina. Vasemmistolaisuuteen nimittäin kuuluu vähintäänkin jonkinasteinen kollektivismin ihannointi, joka on suoraan ristiriidassa liberaalin näkemyksen kanssa siitä, että yksilöiden vapauksia, oikeuksia ja vastuita ei saa ohittaa missään tapauksessa. Tämän johdosta luokkayhteiskuntakin tuntuu niin vieraalta konseptilta valtaosalle suomalaisista; ei nähdä yhteiskunnan luokkajakoa, koska ei ylipäätään nähdä mitään yksilöä suurempia yhteiskunnallisia yksiköitä, joihin järjestelmä jakautuisi. Kaikki ovat vastuussa vain itsestään eikä kukaan saa työntää nokkaansa muiden asioihin.

Yksilökeskeisyyden lisäksi yksi olennaisista liberalismin ja kapitalismin kulmakivistä on kilpailu. Kaikilla elämän osa-alueilla on noudatettava ”vapaiden markkinoiden” logiikkaa ja kilpailtava rajallisista resursseista. Läpitunkevan kilpailumentaliteetin johdannaisena ilmiönä liberaalissa yhteiskunnassa on myös uskottava meritokratiaan, eli siihen, että kaikki saisivat ansionsa mukaan. Kaikkien uskotaan osallistuvan kilpailuun nimeltä elämä ja ne, jotka pärjäävät paremmin kilpailussa, ovat siis vääjäämättä parempia ihmisiä kuin ne, jotka pärjäävät huonosti. Tässä kokonaisuudessa ansiot nähdään tottakai vain yksilöstä itsestään kiinni olevina eikä suinkaan ympäröivistä vallitsevista rakenteista tai järjestelmistä riippuvaisina. Kyseiseen maailmankuvaan kuuluu olennaisesti myös sen puolesta liputtaminen, ettei yhteiskunnalla tulisi olla muuta roolia kuin mahdollisuuksien tasa-arvon takaaminen kaikille tässä elämän kilpailussa.

Kun kilpailumentaliteetti iskostetaan pienestä pitäen jokaisen kansalais-kuluttajan kalloon, niin valtaosa henkilökohtaisista resursseista uppoaa kilpailuun. Tällöin harvemmin jää halua tai aikaa paneutua pintaraapaisua syvällisemmin politiikan kiemuroihin, jolloin puolueilla ja poliitikoilla on oiva mahdollisuus vaikuttaa äänestäjien mielipiteisiin pääasiallisesti imagoperusteisesti. Markkinalogiikan mukaisesti myös puolueet ovat mainostettavia brändejä ja poliitikot brändin alaisia tuotteita. Kun äänestyspäätös perustuu usein mielikuvamarkkinointiin, niin kilpailun (tässä tapauksessa vaalien) voittajia ovat useimmiten ne tahot, joilla on eniten pääomaa eli myös eniten markkinointiresursseja ja joille vallitsevat yhteiskunnalliset olosuhteet ovat muiltakin osin myönteisimmät.

Oikeiston ylivalta vaalimarkkinoilla siis näyttäisi nojautuvan niin koulujärjestelmään kuin suoraan pääoman tukeenkin. Mutta tämä ei toki riitä, vaan liberalismille ominainen antikommunistinen propaganda tekee myös tehtävänsä. Maatalouden Tulevaisuuden teettämän kyselytutkimuksen mukaan lähes joka viides suomalainen pitää vasemmistoliittoa äärivasemmistolaisena liikkeenä. Tässä yhteydessä äärivasemmistolaisuus nähtäneen mitä todennäköisimmin negatiivisena ja uhkaavana piirteenä. Toki jos oikeasti tuntisi politiikkaa ja historiaa, niin ei nimittäisi taskulämmintä sosialidemokratiaa ajavaa puoluetta minkään sortin ääriliikkeeksi. Yleensä äärivasemmistolaisina liikkeinä pidetään Rote Armee Fraktionin kaltaisia ryhmittymiä, mutta kun viidesosa kansasta niputtaa sekä vasemmistoliiton että RAF:n samaan kategoriaan, voidaan olla varmoja, että näkemykset ovat enemmän tai vähemmän propagandan värittämiä.

Natalia Salmelan blogikirjoitus Miksi en äänestä vuodelta 2015 puolestaan on omiaan kuvastamaan nimenomaan nuorten poliittista mielenmaisemaa; äänestitpä tai et, voit perustella valintasi puhtaasti yksilöllisten, henkilökohtaisten mieltymysten kautta. Salmelaa lainatakseni nuori voi vaikkapa todeta, että ”en äänestä, koska tarjolla ei ole ainuttakaan ehdokasta, jonka kanssa olisin 100% samaa mieltä asioista” tai ”en äänestä, koska en kaipaa itse juuri mihinkään konkreettisiin asioihin muutosta”. Äänestyspäätös on kuin ostopäätös, mikä harmillisesti käykin järkeen, sillä liberalismin vallitessa yksilöt eivät ole ensisijaisesti kansalaisia, vaan kuluttajia.

Kun äänestäjä ei mieti, miten äänestyspäätös vaikuttaa muihin kuin häneen itseensä, niin voi valita ehdokkaan yksilöllisten halujen mukaisesti. Tai jättää äänensä käyttämättä kokonaan, mikä on myös erittäin suosittua nuorten keskuudessa, kuten kuntavaalikyselyn tulokset osoittavat ja mitä Salmelan mietteet alleviivaavat.

Vaalit ovat aina nurkan takana. Vuoden 2023 eduskuntavaalikampanjat ovat jo loppusuoralla ja kannatuskyselyiden perusteella äänet tulevat jakautumaan hyvin pitkälti samalla lailla kuin kaikissa edeltävissäkin vaaleissa viime vuosina. Oikeistolaisessa yhteiskuntajärjestyksessä oikeisto voittaa aina ja nuortenkin on helppo kääntyä voittajien puoleen.

Kalle Koskivirta