Avainsana: olli pitkänen

Kirja-arvostelu: Näin toimii fasismi (Stanley)

Tietystä poleemisuudestaan huolimatta Näin toimii fasismi on systemaattinen esitys, jossa myös yhtenään viitataan valaisevalla tavalla eri alojen, erityisesti sosiaalipsykologian viimeaikaisiin tutkimuksiin. Kyseessä saattaa olla inspiroivin lukemani äärioikeistoa käsittelevä teos.

Jason Stanleyn Näin toimii fasismi: Vastakkainasettelun politiikka on äärimmäisen tervetullut teos nykypäivän yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kiistanalaista teoksessa on lähinnä sen tapa käyttää käsitettä ”fasismi” hyvin yleisessä ja pejoratiivisessa muodossa. Lähestymistavan hyvä puoli on väsyttävän akateemisen pilkunviilaamisen puuttuminen; puhutaan niin sanotusti asioista niiden oikeilla nimillä. Ainoastaan alan pedanttia tutkijaa kiinnostaa lopulta oikeasti, millainen yhteiskuntajärjestys on täsmällisesti ottaen juuri fasistinen ja millainen esimerkiksi vain autoritaarinen. Stanley tuo tämän lähtökohdan selkeästi esille, mikä mahdollistaa värikkään ja syvällisen kuvauksen sellaisista sosiaalis-poliittisista piirteitä, joita on aina paljon myös liberaaliksi mielletyissä yhteiskunnissa ja jotka sopivalla tavalla korostuessaan ja henkilöityessään voivat muuntua täysivaltaisesti fasistiseksi yhteiskunnaksi.

Stanley tiivistää tällaiset piirteet 10:een ideaan, joista kunkin mukaan hän on nimennyt teoksen yhden luvun: myyttinen menneisyys, propaganda, anti-intellektuaalisuus, epätodellisuus, hierarkia, uhrius, laki ja järjestys, seksuaalinen ahdistus, sodoma ja gomorra sekä arbeit macht frei. Luvut ovat myös järjestetty niin, että niiden teemojen välille muodostuu väljä vuorovaikutussuhde; edellisestä päädytään seuraavaan Stanleyn mukaan jossain määrin myös yhteiskunnassa. Yhtä hyvin järjestyksen voisi tosin esittää myös toisin, kyse on lähinnä teoksen etenemisestä eikä eksaktista teoriasta koskien fasismin keskeisten piirteiden vuorovaikutusta.

Myyttinen menneisyys on lähes aina keskeinen osa fasistisen ajattelun tenhoa. Menneisyyden ihanneyhteiskunta on usein ollut suuri ja mahtava, mutta ennen kaikkea se ollut ”puhdas”, kun taas ”nykyajan” katsotaan edustavaa kaikkea korruptoivaa. Erityisesti tietoiset fasismin ideologit ovat ymmärtäneet, ettei myyttiseen menneisyyteen tarvitse todella uskoa. Olennaisempaa on sen propaganda-arvo. Stanley kuvaa kylmäävällä tavalla fasismille ominaisen propagandan funktiota yhteydessä, jonka moni yhdistäisi viimeisenä fasismiin:

”USA:n presidentti Richard Nixonin ’sota rikollisuutta vastaan’ on hyvä esimerkki ongelmallisten päämäärien naamioimisesta hyveellisillä. Harvardin historioitsija Elizabeth Hinton tarkastelee taktiikkaa kirjassaan From War on Poverty to the War on Crime: The Making of Mass Incarceration in America käyttämällä Nixonin kansliapäällikkö H.R. Haldemanin päiväkirjamerkintöjä: ’täytyy hyväksyä se, että tosiasiassa ongelmana ovat mustat’, Nixon toteaa päiväkirjamerkinnässä huhtikuulta 1969. ’Avaimena on kehittää järjestelmä, joka tunnustaa tämän vaikkei siltä näytäkään’. Suoralla ja järjestelmällisellä tavalla Nixon huomasi, että rikollisuuden hallitsemisen politiikka voisi tehokkaasti peittää hänen hallintonsa sisäpoliittisen ohjelman taustalla vaikuttavat rasistiset pyrkimykset. Nixonin ’lain ja järjestyksen’ retoriikkaa, joka tätä keskustelua seurasi, käytettiin peittämään rasistinen poliittinen agenda, josta puhuttiin täysin avoimesti valkoisen talon seinien sisäpuolella’” (s. 36–37.) 

Fasismin anti-intellektuaalisuus ei olekaan välttämättä yksinkertaista ajattelun puuttumista, vaan sen ytimessä on eksaktin ja julkisesti kommunikoitavan asiantuntijatiedon sekä siihen liittyvien rationaalisten pelisääntöjen rajoissa käytävien kiistojen halveksuminen ja koko ajattelun kentän hämärtäminen eräänlaiseksi epätodellisuudeksi, jossa ei ole selkeää eroa myytin ja todellisuuden tai tieteellisen tiedon ja henkilökohtaisen perstuntuman välillä. Tällaisen epätodellisuuden tila jättää ainoaksi kouriintuntuvaksi tosiasiaksi viime kädessä valtaan perustuvan hierarkian.

Koska hierarkiat ovat ensisijaisesti sosiaalisesti tuotettuja (niiden väitetty pohja esimerkiksi biologiassa ei kestä kriittistä tieteellistä tarkastelua, vaan osoittautuu parhaimmillaankin hyvin minimaalisesti selitysvoimaiseksi), ne ovat jatkuvasti vaarassa sortua. Tähän liittyvä uhriuden tunne on hyvinkin todellinen, vaikka se ei olisi missään mielessä perusteltu. Nykyisiä itkuisen tuntuisia väitteitä ”tasa-arvon menemisestä liian pitkälle” (esimerkiksi Black Lives Matter -liikkeen tapauksessa) on hyvä tarkastella esimerkiksi sen valossa, että jo 1866 kansalaisoikeuksien takaaminen mustille orjille Yhdysvalloissa herätti myrskyisiä vastalauseita, joissa – niin absurdilta kuin se nykyperspektiivistä tuntuukin – väitettiin, että mustien oikeuksiin keskittyminen on syrjäyttänyt valkoisten oikeudet. Fasistinen propaganda ei koskaan vetoa pelkästään raakaan voimaan, vaan myös uhriuden tunteeseen siitä, että ”luonnollinen” hierarkia on syrjäytetty katalin keinoin. Menetetty etuoikeus tuntuu usein pahemmalta vääryydeltä kuin vakaa alisteinen asema. Tätä sosiaalipsykologista tosiasiaa fasistit ovat taitavia hyödyntämään. Kaiken tähän asti esitetyn summaa hyvin seuraava katkelma:

”Monien valkoisten amerikkalaisten mielestä presidentti Obaman täytyi olla korruptoitunut, koska ylipäänsä se, että hän oli valkoisessa talossa, oli eräänlaista perinteisen järjestyksen korruptoimista. Korruptioksi nähdään myös se, kun naiset saavuttavat sellaisen poliittisen valta-aseman, joka on tavallisesti varattu miehille – tai kun muslimit, mustat, juutalaiset, homoseksuaalit tai ’kosmopoliitit’ hyötyvät demokratian julkisista hyvistä kuten terveydenhuollosta tai edes nauttivat niistä yhdenvertaisesti. Fasistipoliitikot tietävät, että heidän kannattajansa katsovat heidän omaa, todellista korruptiotaan läpi sormien, koska heidän tapauksessaanhan se on vain sitä, että valitun kansakunnan jäsenet ottavat sen, mikä heille oikeutetusti kuuluu.” (s. 39.)

Laki ja järjestys on tietenkin keskeinen ideaali kaikenlaisille autoritaarisille ideologioille, mutta Stanley viittaa sillä tässä yhteydessä etenkin tapaan, jolla erilaisten vähemmistöjen tekemät todelliset tai kuvitellut rikokset (tai ylipäätään vain heidän olemisensa) saavat suhteettoman suuren huomion ja tuntuvat muodostavan suorastaan eksistentiaalisen uhan ”meidän” kunnialliselle ja lainkuuliaiselle elämälle. Seksuaalinen ahdistus viittaa tapaan, jolla tämä keskustelu sisältää usein seksuaalisen elementin. Kliseisimmässä muodossaan muualta tulevat aggressiiviset valloittajat raiskaavat ”meidän naiset”. Sodoma ja gomorra on ensimmäinen kuvaus juutalais-kristillisessä perinteessä siitä, kuinka Jumala tuhoaa seksuaalisesti korruptuituneet toiseuden edustajat. Kiintoisa huomio on, että jo tuolloin rappio sijoitettiin kaupunkeihin, kun taas maaseutu hahmottuu ”meidän” tyyssijana, jossa vanhat kunnolliset tavat ovat voimissaan – vastakkainasettelu, jonka olen ollut havaitsevinani voimistuvan Suomessakin viime vuosina. Arbeit macht frei kuvaa tätä samaa toiseuttamista ahkeruuden ja laiskuuden kautta; fasistinen ajattelu kuvaa aina vastustajansa ”loisina”, jotka elävät ”meidän” rehellisestä työstä.

Epilogissa Stanley osoittaa olevansa hyvin tietoinen teoksen populaarista luonteesta ja siitä, kuinka tälläkin tasolla se kohtaa hyvin nopeasti syytteen ”fasistien näkemisestä kaikkialla”. Fasismi on tietenkin vahva ilmaisu, mutta Stanleyn mukaan pääasiallinen syy karsastaa sanan ”fasismi” käyttöä on olennaisesti fasististen kehityskulkujen normalisoituminen yhteiskunnassa. Trump-ilmiö ja sen eurooppalaiset heijastukset puhumattakaan Puolan ja Unkarin aktuaalisesta luisumisesta pois demokratiasta ovat enemmän kuin riittävä syy unohtaa termeistä nillittäminen ja havahtua siihen, että liberaalista demokratiasta on tullut aivan liian annettuna otettu lähtökohta, jonka tuhoutumisen mahdollisuutta ei yleensä suostuta ajattelemaan edes silloin, kun se on jo käynnissä. Tietystä poleemisuudestaan huolimatta Näin toimii fasismi on systemaattinen esitys, jossa myös viitataan yhtenään valaisevalla tavalla eri alojen, erityisesti sosiaalipsykologian viimeaikaisiin tutkimuksiin. Kyseessä saattaa olla inspiroivin lukemani äärioikeistoa käsittelevä teos.

Olli Pitkänen

Kannattaako äänestää? Lyhyt pohdinta poliittisesta kyynisyydestä ja ”idealismista”

Merkittävät yhteiskunnalliset muutokset eivät ole kuitenkaan koskaan tapahtuneet niin, että varottiin visusti ”parantamasta maailmaa”, vaan päinvastoin ensin yksittäisten edelläkävijöiden suurten panostusten ansiosta ja sen jälkeen kunkin tehdessä oman pienen itselle sopivan osansa eri aloilla. Nykytilanne ei ole tässä suhteessa millään tavalla erilainen.

Nyt vaalien alla kuulee joka paikassa puhetta politiikasta, vaikka muulloin poliittisen puheenaiheen valitseminen olisi useimmiten perusteellinen etikettivirhe. Tämä kertoo minusta jotain perin outoa nykyisestä kulttuurisesta tilanteesta: sen, minkä pitäisi olla leimallisimmin yhteisiä asioita koskevaa, eli politiikan, katsotaankin kuuluvaksi uskonnollisen vakaumuksen kaltaisiin perusteellisimmin yksityisiin asioihin. Kuten mainittu, vaalien aikaan tilanne hieman muuttuu. Todistin perityypillistä vaalinaluskeskustelua esimerkiksi kuntosalilla, kun kaksi ruotsin kielistä nuorta miestä puhelivat suunnilleen seuraavasti:

Henkilö 1: Voisitko äänestää persuja?
Henkilö 2: No en helvetissä, jeesus mitä juntteja.
Henkilö 1: Mitenkäs SDP?
Henkilö 2: No ei vasemmisto oikein toimi minusta.

Oletettavasti mielekkäitä vaihtoehtoja olivat siis lähinnä RKP, Kokoomus ja Vihreät. Vaikka poliittisen analyysin syvyys jätti toivomisen varaa, puhuttiin sentään puolueista ja poliittisista aatteista eikä yksittäisten poliitikkojen ominaisuuksista. Olen kuullut sellaisenkin keskustelun, missä kaksi nuorta yliopistonaista pohti äänestämispäätöstä pelkästään ehdokkaan ulkonäön perusteella.

Viime aikoina olemme kirjoittaneet äänestämiseen ja parlamentaariseen demokratiaan liittyvistä kyynisyyden tunteista täällä, täällä ja täällä. Lisään nyt joukkoon oman lyhyen pohdintani aiheesta. Kuten olen tuonut esille, minulla ei ole mitään vankkaa taustaa sen paremmin ruohonjuuritason politiikasta kuin yhteiskuntateoriastakaan, vaan olen vasta viimeisen 10 vuoden aikana mielestäni ymmärtänyt perusasiat siitä, miten yhteiskunnallisia kysymyksiä ylipäätään tulisi lähestyä isossa kuvassa. Niinpä en pysty tarjoamaan mitään erityisen tarkkaa ja asiantuntevaa huomiota käytännön tason politiikkaan liittyen, enkä myöskään uusia teoreettisia oivalluksia. Kommenttini koskee siis enemmänkin politiikkaan, äänestämiseen ja yhteiskuntaan suhtautumista yleisellä tasolla. En lähde tietenkään kirjoittamaan auki nollatasolta perusteluja itse perusvasemmistolaisille näkemyksilleni, vaan pohdintani on tarkoitettu sellaisille lukijoille, jotka kokevat ainakin jollain tasolla myötämielisyyttä vasemmistolaista arvomaailmaa kohtaan, mutta eivät välttämättä näe äänestämistä tai muutakaan yhteiskunnallista toimintaa mielekkääksi omalla kohdallaan.

On hyvä lähteä liikkeelle siitä, että pelkästään parlamentaarisen demokratian kautta tapahtuva poliittinen päätöksenteko tuskin tosiaan voi saada aikaan riittäviä suunnanmuutoksia yhteiskuntaan. Oletetaan sellainen sinänsä jo melko epäuskottavalta vaikuttava tilanne, että Vasemmistoliitto saisi vaaleissa 30% kannatuksen ja muodostaisi puhtaan vasemmistohallituksen. Jos oletetaan, ehkä melko idealistisesti, että päättäjien tavoitteet säilyvät suunnilleen samana kuin aiemmin, eikä kasvaneella vallalla olisi merkittävää korruptoivaa vaikutusta, niin tapahtuisi varmasti pieni- ja keskituloisten elämää paljon helpottavia muutoksia, mahdollisesti esimerkiksi vastikkeeton inhimillisen suuruinen perustulo.

Kun ajatellaan kuitenkin yhteiskuntaa laajemmin, erityisesti eko- ja ilmastokriisiä, asetelma muuttuu vielä paljon ankeammaksi. Tarvittaisiin jyrkkiä globaaleja toimia seuraavan muutaman vuoden aikana, että millään tavalla nykyisen kaltainen yhteiskuntajärjestys voisi säilyä. Vasemmistoliittokin puhuu kuitenkin muiden puolueiden tavoin täysin kyseenalaistamatta talouskasvun välttämättömyydestä, vaikka lienee kohtuullisen selvää, ettei jatkuva kasvu sovi kovin hyvin yhteen luonnonvarojen rajallisuuden kanssa. Kenties likimain loputon ”puhdas energia” voi ollakin todellisuutta suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa. Olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että idea on lähempänä dystopiaa kuin utopiaa. Kuinka realistista on, että valtavasti lisääntynyt ”hyvällä omallatunnolla” saatavilla oleva energia käytettäisiin ainoastaan kaikkeen, mihin sitä todella tarvitaan, sen sijaan, että lisääntynyt energia lisäisi yhä edelleen samassa suhteessa kulutusta? Eikä ekokatastrofi ole suinkaan edes ainoa helposti vääjäämättömän tuhon tunnelmia aiheuttava tosiasia, vaan esimerkiksi suurvaltojen valtapelit ja jatkuvasti kasvava taloudellinen eriarvoisuus riittävät nekin luomaan melko synkkiä varjoja tulevaisuuden ylle.

Mitä mieltä on siis äänestää, jos edes merkittäviä paikallisia positiivisia muutoksia tekevä hallitus vaikuttaa mahdottomalta? Mitä merkitystä on yhden ihmisen antamalla äänellä systeemissä, joka jo perusluonteensa puolesta on miltei pakotettu kiihdyttämään kapitalistista tuhon kierrettä? Kysymys on täysin väärin aseteltu. Tällä ajattelutavalla nimittäin päädytään siihen, että millään muullakaan ei oikeastaan ole merkitystä, sillä vain ani harvoin millään yhden yksilön tekemällä asialla voi olla kovin merkittävää globaalia vaikutusta. Tässä ajattelutavassa ei toki olekaan mitään puhtaan loogisesti katsottuna väärää, mutta oman kokemukseni mukaan kyse on yleensä viime kädessä itsepetoksesta. Kun negatiiviset kehityskulut tulevat tarpeeksi lähelle, ihmiset tekevät yleensä mitä tahansa oman ja läheistensä selviämisen eteen. Niin kauan kuin ei ole akuutisti pakko toimia, on taas liian helppo työntää syrjään potentiaalisten toimien epävarmuuden ja oman henkilökohtaisen panoksen vähäisyyden aiheuttama ahdistus teeskentelemällä, että on sinut vääjäämättömän tuhon idean kanssa.

Ajatellaan asiaa toisin päin. Mitä jos merkittävä enemmistö ihmisistä paitsi äänestäisi vasemmistoa myös asettuisi yhteiskunnan kaikilla tasoilla vaatimaan muutoksia, joilla maapallon nykymuotoisen elämän tulevaisuus voidaan turvata ja joilla kohtuuttomat erot ihmisten elintasojen välillä voitaisiin tasoittaa jollain lailla mielekkäälle tasolle (millainen se taso täsmälleen olisi, on tietenkin poliittisen taistelun asia)? Tiedosta tällainen muutos ei ole kiinni, vaikkei kukaan yksilönä voikaan olla riittävästi perillä kaikista merkittävistä asioista; kollektiivisesti riittävä luonnontieteellinen, tekninen ja yhteiskuntatieteellinen tieto siitä on olemassa, millä tavoin yhteiskunta voitaisiin käytännössä saada kestävämmälle pohjalle. Muutoksen tapahtumista ehkäisee yksinomaan mielikuvituksen ja uskon kollektiivinen puuttuminen. 

Minusta tuntuu todella väsyttävältä, että juuri ne ihmiset, jotka ovat riittävästi kartalla suurista peruskysymyksistä, päättävät huomattavan usein valita passiivisuuden. Kaikkein tyhmimmiltä ja itsekkäimmiltä ei koskaan puutu itsevarmuutta tehdä vähintään jonkin verran töitä sen eteen mihin he uskovat. Asetetaan siis kysymys uudelleen. Miksi kannattaa äänestää? Samasta syystä kuin kannattaa kierrättää, pyrkiä kasvispainotteisiin ja muutoin eettiseen sekä ekologiseen ruokavalioon, välttää turhaa matkustamista (erityisesti lentämistä), osallistua järjestötoimintaan, kirjoittaa eri internet-alustoille, keskustella ihmisten kanssa tai tehdä mitä tahansa muuta rakentavaa toimintaa.

Äänestämisen ympärillä käytävä kohina ja jopa moralistinen syyllistämisen sävy äänestysprosentin pienentymisestä tuntuvat taatusti rasittavilta. Äänestämisellä ei tosiaankaan ole yksilötasolla oikeasti paljoa merkitystä – siis sen enempää kuin millään muullakaan asialla, joita yksilöinä teemme välissä olevan neljän vuoden aikana. Yhden ihmisen tekemisillä ole koskaan ollut mahdottoman suurta merkitystä yhteiskunnan kokonaisuuteen, mutta ehkä nykyisen sangen individualistisen yhteiskunnan yksi ongelma monelle protestinukkujalle onkin, juuri se, että hän itse ei ole merkittävä. Tästä huolimatta, niin Suomessa kuin globaalisti, useimmat asiat lienevät parantuneen merkittävästi esimerkiksi viimeisen sadan vuoden aikana, puhumattakaan vielä pidemmistä aikaväleistä. Merkittävät yhteiskunnalliset muutokset eivät ole kuitenkaan koskaan tapahtuneet niin, että varottiin visusti ”parantamasta maailmaa”, vaan päinvastoin ensin yksittäisten edelläkävijöiden suurten panostusten ansiosta ja sen jälkeen kunkin tehdessä oman pienen itselle sopivan osansa eri aloilla. Nykytilanne ei ole tässä suhteessa millään tavalla erilainen.

Tiivistäisin siis keskustelun äänestämisestä ja huolen ”demokratian kriisistä” seuraavasti. On hyvä alku yhteiskunnallisen ajattelun kehittymiselle, että osaa kyseenalaistaa ”kunnon kansalaiselle” suodun roolin. Uhkaavia kriisejä ei kuitenkaan katsota popcornit kädessä valkokankaalta, vaan ne etenevät oikeasti kaiken aikaa. Ainoa poliittisesti ja psykologisesti kypsä vaihtoehto on ottaa selvää asioista, vaikuttaa omalta osaltaan luontevaksi kokemillaan tavoilla. Minun on vaikea nähdä, miksei myös äänestäminen olisi yksi pieni osa tätä.

Olli Pitkänen

Kirja-arvostelu: Pimeyden ytimeen (Malin)

Internetistä tunnetusti on aina löytynyt marginaalista, äärimmäistä ja vastenmielistäkin sisältöä, erityisesti seksuaalisuuteen liittyen. Lastenkidutusporno lienee kuitenkin tässä jos ei oma lukunsa, niin ainakin äärimmäisin nurkkaus. Malin niin sanotusti kokeili, kuinka syvä kaninkolo on, ja totesi sen sangen syväksi.

Aloitan arvostelun Hamaralle poikkeuksellisesti sisältövaroituksella. En ole itse helposti järkyttyvää sorttia, mitä tulee ihmisten pahuuteen. Päinvastoin, olin pitkään aktiivisesti kiinnostunut aihepiiristä ja tein siitä väitöskirjanikin. Tästä huolimatta se, mitä tässä tekstissä käsitellään, häiritsi minua huomattavissa määrin muutamien viikkojen ajan. Suosittelen siis yksinkertaisesti jättämään tämän arvostelun ja etenkin itse arvosteltavan teoksen väliin, mikäli et ole jollain tapaa jo valmiiksi valmentautunut kohtaamaan pahuutta: tämä teos jos jokin havainnollistaa, että moni, joka pikaisesti tuumaten ehkä haluaisi julistaa koko pahan käsitteen vanhentuneeksi kristilliseksi moralismiksi, saattaa tulla toisiin ajatuksiin.

Aarno Malinin Pimeyden ytimeen: Tutkimusmatka Tor-verkon rikollisuuteen on monellakin tapaa huomionarvoinen teos, mutta erityisesti yksi sen osioista on noteerattu useasti mediassakin. Tutkiessaan Tor-verkon eli ”pimeän”, vaikeasti jäljitettävissä olevan internetin osan tarjontaa hän päätyi muutamien välivaiheiden jälkeen materiaalin pariin, jossa alaikäisiä, jopa vastasyntyneitä lapsia kidutetaan ja tapetaan mahdollisimman sadistisilla tavoilla. On ymmärrettävää, että teoksen päättävä lastenkidutuspornoa käsittelevä osio on pitkälti varastanut huomion muilta, ainakin hieman vähemmän äärimmäisiltä teemoilta. Olisi ehkä ollut hyvä jakaa materiaali kahteen erilliseen teokseen, joista toinen olisi pitänyt sisällään kaiken vähemmän äärimmäisen sinällään todella kiinnostavan materiaalin ja toinen sitten sen kaikkein rankimman. Toisaalta, on useitakin eri syitä, jotka tekevät yhdestä kompaktista teoksesta hyvin ymmärrettävän ratkaisun.

Kuten mainittua, suurin osa teoksesta ei itse asiassa käsittele lapsipornoa ja sen ympärillä olevaa niin sanottua hurtcore-yhteisöä. Merkittävämmässä osassa sivumäärällisesti ovat itse asiassa esimerkiksi verkossa käytävä huumekauppa, sieltä väitetysti tilattavat palkkamurhat, Vastaamon tietomurto ja jopa obskuuri tietokonepeli Sad Satan. Malin käy ansiokkaasti läpi pimeän verkon huumekaupan historiaa otteella, joka on paitsi neutraali myös tietyssä mielessä sisäpiiriläisen ymmärryksestä ammentava – Malin on ollut säännöllisesti yhteyksissä useimpien merkittävien verkon huumekauppiaiden kanssa ja saavuttanut yleisesti ottaen arvostetun aseman yhteisön silmissä asiallisena median edustajana. Teos kattaa verraten yksityiskohtaisesti koko suomalaisen pimeän verkon huumekaupan merkittävien alustojen kehityksen sekä keskinäiset suhteet niiden ilmaantumisesta lähes nykypäivään asti.

Tähän aihepiiriin liittyy yksi erityisen kiinnostava, jopa hätkähdyttävä yksityiskohta. Joulukuussa 2019 viranomaiset pitivät tiedotustilaisuuden, jossa he väittivät saaneensa suljettua johtavan huumeidenmyyntisivuston Silkkitien. (s.145). Tosiasiassa sivusto oli ollut muista syistä kiinni jo yli kuukauden ajan (mistä oltiin tiedotettu jo tätäkin kauan aiemmin). Mikäli Malinin esitys pitää paikkansa, kyseessä on todella törkeä huijaus. Ei toki mitään uutta ja ihmeellistä aikana, jolloin Jari Aarniokin vaikuttaa enemmän rekan eteen heitetyltä syntipukilta kuin poikkeukselliselta konnalta viranomaisten johdossa.

Varsinaisesti poikkeuksellista teoksessa on tietenkin se äärimmäisin osio. Internetistä tunnetusti on aina löytynyt marginaalista, äärimmäistä ja vastenmielistäkin sisältöä, erityisesti seksuaalisuuteen liittyen. Lastenkidutusporno lienee kuitenkin tässä jos ei oma lukunsa, niin ainakin äärimmäisin nurkkaus. Malin niin sanotusti kokeili, kuinka syvä kaninkolo on, ja totesi sen sangen syväksi. Hänen mukaan Hurt Meh sivustolla, joka oli 2010-luvun loppupuolella alan todennäköisesti suurin sivusto, oli enimmillään 800 000 käyttäjää (s. 203). Luku ei sinänsä ole vielä valtava maailmanlaajuisesti, mutta kun otetaan huomioon, että kyseessä on äärimmäinen lastenkidutuspornosivusto, jonka löytämiseen tarvitaan hieman tietotaitoa, lukua voi nähdäkseni pitää järkyttävän suurena. Järkyttävyys riippuu toki myös siitä, millaisen ihmiskuvan omaa alun alkaen.

Pahuutta paljon pohtineena niin akateemisella urallani kuin jo paljon ennen sitä ajattelen, että on olemassa kaksi äärimmäisen laajalle levinnyttä mutta vakavasti puutteellista käsitystä pahuuden luonteesta. En tiedä, onko kysymystä tutkittu koskaan tieteellisesti, mutta vaikuttaa selvältä, että useimpien ihmisten käsitys pahasta on jaettavissa kahteen vastakkaiseen ja puutteelliseen kategoriaan. Yhtäältä on ajatus siitä, että pahuuden käsite on ainoastaan kristinuskon sekulaari jäänne, joka nykyään toimii lähinnä konservatiivisten, toiseuden moraaliseen tuomitsemiseen taipuvaisten ihmisten vipuvartena. Toisaalta, ajatus siitä, että on olemassa ”absoluuttisen pahoja” (s. 179) ihmisiä, joita ei voi ymmärtää lainkaan, on varsinkin ongelmallinen. 

Malinin teos asettaa panokset tässä suhteessa korkealle. Useimmat ihmiset kokevat erityisesti lapsiin kohdistuvan väkivallan niin voimakkaasti, ettei aiheeseen analyyttisen etäisyyden ottaminen ole oikeastaan mahdollista. Malinia itseään tuskin voi syyttää siitä, että hänen ymmärryksensä rehellisesti loppui sen materiaalin äärellä, johon hän oli päätynyt. Esimerkiksi seuraavat katkelmat antavat jotain osviittaa:

”Myös esimerkiksi tukehduttaminen on oma juttunsa, samoin polttaminen ja sähköllä kiduttaminen. Olen nähnyt vauvan vääristyneet ja tuskaiset kasvot, kun häntä tukehdutetaan läpinäkyvällä muovipussilla. Vauvaa ei suinkaan tapettu nopeasti, vaan tukehdutettiin aina äärirajoille ja annettiin sitten hetki vetää henkeä, jotta vauva jaksaisi taas taistella hengestään. Ihminen, joka nauttii toisen kiduttamisesta, haluaa sen jatkuvan pitkään.”1

”Eräskin ketjun aloittaja kertoi, että hän ja hänen vaimonsa olivat päättäneet vihdoin aloittaa hurtcore-elämäntavan, josta olivat pitkään haaveilleet. Niinpä he kaipasivat neuvoja siihen, kuinka voisivat kiduttaa 3-vuotiasta lastaan niin, ettei kukaan ulkopuolinen saisi selville, mitä kodissa tapahtuu. Vastauksia tuli valtavasti, ja niissä onniteltiin pariskuntaa rohkeudesta tehdä päätös ja annettiin yksityiskohtaisia neuvoja, kuinka aiheuttaa kipua jälkiä jättämättä.”2

Filosofisesti on tarpeen painottaa, että tällaisetkin ihmiset ovat ihmisiä – siis periaatteessa meille kaikille ymmärrettävistä motiiveista toimivia – mutta samaan aikaan ymmärrän, että vielä tärkeämpää olisi ylipäätään sen esilletuominen, että lastenkidutusporno ei ole myytti vaan täysin todellinen ilmiö. Riippumatta siitä, mitä tietoisuus tästä aiheuttaa. Ensimmäinen askel tällaista pahuutta vastaan taistelussa on myöntää sen olemassaolo, siis olla katsomatta eri suuntaan ja unohtamatta. Toinen, vielä haasteellisempi askel on ymmärtää, että pahuus on inhimillistä. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sen ymmärtämistä, että lastenkidutuspornon tekeminen on periaatteessa samalla janalla sen kanssa, että nauttii ylipäätään toisen ihmisen kärsimyksestä missä tahansa yhteydessä; aste-ero on tietenkin äärimmäinen, jos verrataan Malinin kuvaamia tapauksia ja tavanomaista arkista pahantahtoisuutta.

Todennäköisesti pahuus on asia, joka tulee aina kuulumaan ihmisyyteen. Siihen voi suhtautua käytännössä ainakin neljällä eri tavalla. Ensimmäinen ja varmaankin yleisin reaktio on ylipäätään haluttomuus kohdata koko asiaa ja pitää sen kunnollinen ajatteleminen loitolla hinnalla millä hyvänsä. Toinen vaihtoehto on ajatella pahan ideaa tunnereaktiona asioihin, joita kukin henkilökohtaisesti sattuu pitämään ei-toivottavina. Kolmas vaihtoehto on aktiivisempi pyrkimys ikään kuin selvittää tilinsä pahuuden kanssa, pyrkimys kontrolloida pahuuden aiheuttamaa kauhua omaksumalla itse pahantekijän rooli. Viimeisenä ja toivottavimpana vaihtoehtona on ymmärtää, että paha on pahaa, siis jotain mitä ei pitäisi olla ja jota vastaan tulee taistella, mutta joka on osa samaa inhimillistä todellisuutta, jossa itsekin elämme.

Filosofisena teosta ei voi pitää, mutta Malin on tehnyt äärimmäisen ansiokasta työtä ylipäätään pimeän verkon sisällön populaarissa kuvaamisessa, ja aivan erityisesti häntä on kiittäminen sellaisen ilmiön esille tuomisesta, jota hänen konsultoimansa terapeutitkin kavahtivat. Sopii vain toivoa, että mahdollisimman moni mahdollisimman korkeassa asemassa oleva poliisi, sosiaaliviranomainen tai muu vastaava toimija saisi tämän teoksen käsiinsä, lukisi sen vakavasti, ja tekisi sen, mitä omasta asemastaan käsin voi.

Olli Pitkänen

1Malin 2022, s. 205.
2Malin 2022, sama.

Kirja-arvostelu: Oma valinta (Ahtiala)

Teoksen kuvaukset seksityöntekijöiden arjesta vaihtelevat innostuneen, huvittavan ja suoranaisen kyynisyydenkin välillä, mikä vastaa paljolti sitä, kuinka ihmiset eri aloilla kuvaavat työtään ylipäätään. Yhteinen murheenkryyni kaikille teokseen osallistuneille on moralisoiva lainsäädäntö ja asenneilmapiiri.

Seksityö on aihe, joka aiheuttaa jo pelkästään terminä hieman närästystä useammallakin suunnalla. On sinänsä kiinnostavaa, kuinka kaksi toisilleen täydellisen vastakkaista ryhmää, heikosti naisvihaansa (tai pelkoansa) peittelevät konservatiivit ja miesvihamieliset feministit, nostivat kauan seksityön yksissä tuumin tikun nokkaan. Nykyään onneksi täydellinen torjunta tulee pääasiassa konservatiivien suunnalta. Erityisesti nuoremman polven feministiset toimijat ovat lähtökohtaisesti ainakin periaatteessa seksityöläisten puolella. Aihetta tutkinut Anna Kontula onkin sanonut hyvin sosiaalisessa mediassa tähän tapaan: ”Olen keskustellut kaikilla mantereilla hyvin erilaisista oloista tulevien seksityöläisten kanssa, ja kun kysyn heiltä, mitä he toivoisivat, että heidän elämänsä olisi parempaa, yksikään ei ole ehdottanut seksityön kieltämistä”.

Päivi Ahtialan toimittaman Oma valinta: minä myyn seksiä -teoksen perusargumentin voinee tiivistää sen melko ilmeisen mutta usein hyvin vaikeasti hyväksyttävän ajatuksen ympärille, että seksityö on työtä, ei sen enempää eikä vähempää. Voidaan väittää, että se on erityislaatuista työtä; tuskin kuitenkaan sen erityisemmässä mielessä kuin moni muu erityislaatuinen työ. Teoksessa useampi eri ikäinen ja vaihtelevia aikoja alalla työskennellyt nainen kertoo työstään, sen hyvistä ja huonoista puolista sekä lainsäädännön ja asenteiden aiheuttamista haasteista. Ilmaisutyyli, työskentelytapa ja seksityön ympärille liittyvät sosiaaliset valinnat vaihtelevat haastatelluilla seksityöntekijöillä jonkin verran, mutta tietyt peruslähtökohdat ovat verraten yhteneviä.

Nimimerkki Susanna ilmaisee tyypillisen syyllistävän asenteen: ”Erityinen inhokkitermini on ´itsensä myyminen´. Kertonee jotain termin käyttäjistä, että heidän itseytensä löytyy navan alapuolelta.” (s. 153). Tämä asenne säilyy usein implisiittisesti silloinkin, kun nimellisesti halutaan puolustaa seksityöntekijöitä. Heidän omasta näkökulmastaan holhoava asenne voi itse asiassa tuntua vielä ikävämmältä kuin avoin ”perinteisiin arvoihin” pohjaava syyllistäminen. Pelkästään ”seksityöntekijöiden oikeuksien” puolustaminen ei olekaan vielä tarpeeksi, sillä jos kiistaa seksityötä koskevasta lainsäädännöstä lähestytään samassa hengessä kuin vaikkapa kysymystä huumeidenkäyttöhuoneista – siis kysymyksenä siitä, minkälainen politiikka on oikeudenmukaista ja tehokasta ”huono-osaisuuden” suhteen – tehdään heti kättelyssä moralistinen ja alentuva oletus, jonka mukaan kukaan ei halua pohjimmiltaan tehdä seksityötä omasta tahdostaan. Tässä kohtaa seksityö jakaa yhä voimakkaasti sen sallivienkin ihmisten asenteita. Toivon mukaan ennakkoluuloton perehtyminen tähän teokseen osoittaa, että lähtökohtaisesti seksityöläisen oman aktiivisen valinnan kyseenalaistaminen ei ole perusteltua, vaikka henkilökohtaisesti kokisi idean seksin myymisestä hyvinkin vastenmielisenä. Meitä on moneen junaan monessa muussakin asiassa.

Seksityöntekijät usein korostavat, että jo terminologialla on ratkaiseva merkitys: ”prostituutio” on periaatteessa neutraali yleiskäsite kaikelle seksin myymiselle, mutta käytännössä se tuo mieleen suoranaisen ihmiskaupan tai ainakin sellaisen seksityön, johon on lähdetty äärimmäisen taloudellisen välttämättömyyden takia. Seksityö sen sijaan on käsitteenä aidosti neutraalimpi. Seksialalla tapahtuu paljon ihmiskauppaa, mutta sitä tapahtuu vähintään yhtä paljon myös siivous-, rakennus- ja ravintola-alalla ilman, että kenelläkään tulee näistä aloista mielikuvaa lähtökohtaisesti riistävinä.

Teoksen kuvaukset seksityöntekijöiden arjesta vaihtelevat innostuneen, huvittavan ja suoranaisen kyynisyydenkin välillä, mikä vastaa paljolti sitä, kuinka ihmiset eri aloilla kuvaavat työtään ylipäätään. Yhteinen murheenkryyni kaikille teokseen osallistuneille on moralisoiva lainsäädäntö ja asenneilmapiiri. Seksin myyminen ja ostaminen on Suomessa sinänsä laillista, mutta esimerkiksi lainsäädännössä kielletty paritus on tulkittu tavalla, joka tekee usein jopa työtilan hankkimisesta haastavaa (vuokranantajan voidaan tulkita syyllistyvän paritukseen). Oma lukunsa on asenneilmapiiri, jonka johdosta vain hyvin harvalla seksityöntekijällä on riittävät voimavarat ja itsetunto toimia avoimesti sen alan edustajana, jonka omakseen kokee. Negatiivisia ennakkoasenteita omaaville lukijoille voi tulla yllätyksenä, että yleensä ottaen seksityöntekijät kokevat työnsä raskaimpina piirteinä mainittujen asioiden jälkeen jatkuvan lakanoiden pyykkäämisen kaltaiset asiat. Vastoin yleisiä mielikuvia hyväksikäytöstä, alan valinneet (itsenäiset suomalaiset) kokevat yleensä ottaen saavansa mittaamattomasti enemmän kunnioitusta asiakkailtaan kuin esimerkiksi myynti- tai hoitotyössä. 

Valitettavasti laaja-alainen paheksuva ilmapiiri yhdessä hankalan lainsäädännön kanssa ei voi olla osaltaan vaikuttamatta myös alalla työskentelevien minäkuvaan. Tätä kuvaa esimerkiksi alan ihmisten käyttämä ”huorarkian” käsite. Huorarkialla tarkoitetaan seksialalla itse työskentelevien tapoja tuottaa erilaisia alan sisäisiä hierarkioita alaan liittyvien stigmojen pohjalta (s. 120). Samoin kuin esimerkiksi vähemmistöjen keskinäinen rasismi, tämä lienee aihe, jota on vaikea ellei mahdotonta nostaa julkiseen keskusteluun, mutta joka voi olla hyvin piinallinen joillekin alan ihmisille.

Seksityötä kohtaan kriittisten tulokulmien tulisi perustua rakenteellisiin tekijöihin. Vanha radikaalifeministinen argumentti siitä, että seksityö on haitallista pelkän ideansa takia (naisen ruumis on myytävissä) riippumatta seksin myyjän omasta tahdosta tai asiakkaan asiallisuudesta, on tavallaan relevantti. On totta, että hyvin harva ihminen pitää kovin ideaalisena seksinä sellaista, jossa raha vaihtaa omistajaa. Toisaalta, jos verrataan omaksi iloksi tehtyä puuhastelua kasvimaalla tai työn tekoa minimipalkalla kusipäisen pomon alaisuudessa jättimäisellä teollisella farmilla, asetelma lienee edes hieman verrannollinen. Sillä erotuksella, että hyvin usein seksityöhön siirrytään juuri siksi, että se voi olla usein paljon mielekkäämpi vaihtoehto perinteisille naisvaltaisille matalapalkka-aloille tai jopa ylipäätään säännölliselle päivätyölle. Täysin eri kysymys on tietenkin prostituutio globaalina ilmiönä, josta suuri osa ei ole tässä mielessä omaan tahtoon perustuvaa. Tällöin relevantti vertauskohde on kuitenkin globaali työelämä ylipäätään; seksityöläisten tilannetta Suomessa verrattuna esimerkiksi globaaliin etelään tulisi verrata suhteessa ylipäätään työelämään näissä eri olosuhteissa. Kaikkiaan seksityökeskustelun soisi perustuvan enemmän kriittiseen kapitalismin analyysiin ja vähemmän moralismiin. Oma valinta ei tuo sinänsä mitään täysin uutta alan keskusteluun, mutta lienee ensimmäisen systemaattinen suomenkielinen teos suomalaisten seksityöntekijöiden arjesta. Sitä voinee suositella kenelle tahansa, joka haluaa saada käsityksen itsenäisen suomalaisen seksityöläisen arjesta ja siihen liittyvistä haasteista. Seuraava uusi askel olisi varmaankin vastaava teos, jossa kuvattaisiin erilaisten asiakkaiden tulokulmaa; tähän käsillä olevassa teoksessa vihjattiinkin.

Olli Pitkänen

Kirja-arvostelu: Bullshit Jobs (Graeber)

Bullshit Jobs on uraauurtava kuvaus äärimmäisen merkittävästä, hyvin vähälle huomiolle jääneestä ilmiöstä, joka kytkee toisiinsa laajamittaisia yhteiskunnallisia, poliittisia, taloudellisia, sosiaalisia, ja psykofyysisiä ongelmia. Se tarjoaa paljon avaimia ymmärtää monia yleisesti järjettöminä pidettyjä piirteitä kapitalistisen yhteiskunnan dynamiikassa.

Kaikki tietävät mitä on paskaduuni: yksitoikkoista, usein fyysisesti raskasta tai likaista, huonosti palkattua eikä kovin arvostettua työtä. Odotellessani pääkaupunkiseudun kirjastojen loputtoman tuntuisesta varausjonosta David Graeberin uusinta teosta The Dawn of Everything päädyin ottamaan työn alle hänen edellisen menestysteoksensa Bullshit Jobs: A Theory. Hevonpaskatyö on Graeberin oma käsite, eikä itse ideaakaan ole ilmeisesti aiemmin juuri käsitelty – vaikka tämänkin tekstin pohjalta, toivon mukaan ilmeiseksi käyvistä syistä, pitäisi kyllä käsitellä.

Hevonpaskatyö on paskaduunin eräänlainen vastakohta. Kaikista tunnetuista ikävyyksistään huolimatta paskaduunissa on yksi hyvä puoli: kaikki tietävät, että se on työtä, joka jonkun on joka tapauksessa tehtävä. Tämä tuo edes minimaalisen omanarvontunnon paskaduunin tekijälle kaiken vitutuksen keskellä. Hevonpaskatyö on sen sijaan yleensä hyvin palkattua ja ”menestyjän” sosiaaliseen statukseen liitettyä. Ainoa huono puoli on, että se on myös tosiasiassa täydellisen merkityksetöntä. Graeberin riittävän tarkaksi katsoma alustava määritelmä on seuraava: ”hevonpaskatyö on sellainen palkkatyön muoto, joka on niin tarpeeton tai jopa vahingollinen, että edes sen tekijä ei kykene oikeuttamaan työn tarpeellisuutta itselleen, vaikkakin osana työllistymisensä ehtoja hän tuntee itsensä pakotetuksi teeskentelemään, ettei näin olisi” (s. 10).

Graeber otti alun perin hevonpaskatyön esille 2013 julkaistussa Strike! -lehden artikkelissaan, josta tuli välittömästi uskomattoman luettu. Seurasi tietenkin jonkin verran kritiikkiä, jossa tyypillisesti esitettiin, että ainoastaan valtion liiallinen rooli työelämässä voi tuottaa hevonpaskatyötä, kun taas yksityinen sektori tuottaa miltei määritelmällisesti vain töitä, joille on tilausta (asia, jonka Graeber osoittaa systemaattisesti paikkansapitämättömäksi teoksessaan). Pääasiassa kuitenkin ihmiset innostuivat käsitteestä, jolle ei aiemmin ollut nimeä, mutta joka tuntui kuvaavan täsmällisesti heidän omaa työtään. Bullshit Jobsissa Graeber hyödyntää kattavaa aineistoa näiden yhteydenottojen pohjalta.

Hän oli mietiskellessään hevonpaskatyön käsitettä ounastellut, että merkittävä osa työpaikoista saattaisi olla hevonpaskatyötä. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun mainitun Graeberin artikkelin innoittamana laadittiin kysely, kuinka moni ihminen kokee, että hänen työnsä hyödyttää millään tapaa yhteiskuntaa. Eri länsimaisissa valtioissa tyypillisesti hieman alle 40 % vastaajista arvioi tekemänsä työn täydellisen turhaksi. (s. xxiii–xxiv.) Teoksessaan Graeber lainaa lukemattomia omakohtaisia lausuntoja hevonpaskatyöstä, usein ihmisiltä, joiden asemaa suorastaan kadehditaan. Yritysjuristin hän nostaa esille erityisenä hevonpaskatyön kunnia-alana ja sanoo, että keskustellessaan usein alan ihmisten kanssa hän ei ole törmännyt yhteenkään alan ihmiseen, joka pitäisi työtään mielekkäänä.

Ainakin omasta mielestäni asetelma vaikuttaa kummalliselta: miten muka voisi olla säännönmukaisesti niin, että hyvin palkattu ja arvostettu työ ei tunnu missään mielessä palkitsevalta. Kun asiaa pohtii tarkemmin, siinä ei ole kuitenkaan mitään kovin erikoista. Useimmille ihmisille keskitasoa suurempaa palkkaa ja arvostusta tärkeämpää on se, että työ on mielekästä ja edes jollain lailla yhteiskunnallisesti merkityksellistä. Hevonpaskatyöstä puuttuvat juuri nämä elementit; se hieroo päin vastoin joka hetki naamaan sitä, kuinka teet täydellisen tarpeetonta tai jopa yhteiskunnalle haitallista työtä. Ristiriita työn julkisen arvostuksen ja koetun tarpeettomuuden välillä on kiljuva. Perinteisen paskaduunin tekijä ensinnäkin tietää tekevänsä työtä, joka on tuiki tarpeellista ja jota harva vain haluaa tehdä sitä surkeaa korvausta vastaan, mikä siitä maksetaan. Pelkkä tietoisuus työn tarpeellisuudesta yhdistettynä siihen, että sen ankeudesta voi sentään purnata rehellisesti, tekee siitä siedettävää. Hevonpaskatyössä sen sijaan molemmat näistä elementeistä puuttuvat.

Graeberin perusargumentti on äärimmäisen kiinnostava: hevonpaskatyö ei ole ainoastaan absurdia nihkeyttä vaan kapitalistisen yhteiskunnan rakenteellinen välttämättömyys. Jos yhteiskunta jakautuisi vain paskaduunin ja hyvin palkatun sekä muutenkin palkitsevan työn tekijöihin, niin paskaduunin tekijät nousisivat nopeasti nykyistä paljon aktiivisempaan vastarintaan epäreilujen työehtojensa suhteen. Hevonpaskatyö toimii eräänlaisena puskurina näiden ryhmien välillä. Varsinaisen paskaduunin tekijät ymmärrettävästi kokevat perusteltua kaunaa niitä kohtaan, jotka paitsi tienaavat paljon enemmän, myös tekevät näennäisesti paljon mielekkäämpää työtä. Jos hevonpaskatyön tekijä taas valittaa asemastaan, hän herättää välittömästi paskaduunia tekevien vihan: eihän nyt kukaan voi valittaa siitä, että tekee kevyttä työtä ja tienaa sillä huomattavan hyvin. Toisaalta hevonpaskatyön tekijä kokee kalvavaa kaunaa ja merkityksettömyyttä, jota puretaan universaalin kaavan mukaan mittaamattomasti herkemmin ”alaspäin” (siis muun muassa paskaduunin tekijöihin) kuin ”ylöspäin” (niihin, joilla olisi valtaa muuttaa asioita). Myös yksittäisten organisaatioiden sisällä pätee sama logiikka.

Välittömämpi selitys hevonpaskatyön laajuudelle on myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan asettama tarve etsiä mahdollisimman nopeita ratkaisuja ongelmiin, jotka voitaisiin huomattavasti kestävämmin ja usein myös puhtaan taloudellisessa mielessä edullisemmin korjata ajattelemalla edes hieman pidemmällä aikajänteellä. Hätäratkaisujen toimimattomuuden lopputulemana kuitenkin syntyy usein ”tuottavasti” hevonpaskatyötä. Kun vaikkapa halvin mahdollinen koodausratkaisu osoittautuu heikosti toimivaksi, firman imagon, hyvin lyhyen jänteen taloudenpidon jne. kannalta voi olla ”rationaalista” palkata tyhjää toimittava henkilö ”korjaamaan” ratkaisua sen sijaan, että asia hoidettaisiin oikeasti kuntoon hankkimalla uusi kunnollinen järjestelmä. Sellaisiakin esimerkkejä löytyi, jossa vaikkapa firman ainoa puuseppä on niin ylityöllistetty, ettei hän ehdi missään mielekkäässä ajassa hoitaa uusia tehtäviä, niin ratkaisuna toisen puusepän palkkaamisen sijaan oli käytännössä palkata henkilö ystävällisesti valittelemaan, että puuseppä ei ole vielä ehtinyt hoitaa asiaa, mutta se järjestyy pian.

Bullshit Jobsin erinomaisuudesta huolimatta täysin ongelmaton teos se ei ole. Relevanttien tieteenalojen suhteen täysin maallikkonakin tulee hieman vaikutelma, että Graeber harvemmin antaa totuuden pilata hyvää tarinaa. En missään tapauksessa tarkoita, että Graeber esittäisi niin sanottuja vaihtoehtoisia faktoja, mutta hän tuntuu kyllä valikoivan mieluisia ja jättävän pois toisia. Bullshit Jobs vaikuttaa monella tapaa liioitellulta ja tarkoitushakuiselta esitykseltä kuvatusta ilmiöstä. Toisaalta tällainen kärjistäminen lienee melkein välttämätöntäkin vähän tai ei lainkaan käsitellyn ilmiön havainnollisessa esilletuomisessa.

Bullshit Jobs on uraauurtava kuvaus äärimmäisen merkittävästä, hyvin vähälle huomiolle jääneestä ilmiöstä, joka kytkee toisiinsa laajamittaisia yhteiskunnallisia, poliittisia, taloudellisia, sosiaalisia, ja psykofyysisiä ongelmia. Se tarjoaa paljon avaimia ymmärtää monia yleisesti järjettöminä pidettyjä piirteitä kapitalistisen yhteiskunnan dynamiikassa. Kyse ei ole pelkästään siitä, että monella ihmisellä on työ, jossa he eivät viihdy lainkaan, ja josta samaan aikaan maksetaan aivan liikaa suhteessa paljon tarpeellisempiin töihin. Hevonpaskatyön ryhmäpsykologia organisaatioissa ja yhteiskunnassa laajemmin saattaa olla keskeinen tekijä ylipäätään sen hahmottamiseen, miksi ihmiset suhtautuvat niin irrationaalisilla tavoilla vaatimuksiin paremmista palkoista ja työehdoista tai ylipäätään työelämän kuluttavuudesta. Kun on hakeutunut vaivalla arvostettuun työhön, josta saa vielä hyvin palkkaa, on hyvin vaikea hahmottaa ja myöntää itselle, mikä on mennyt vikaan, kun tuntuu, että jopa työttömänä elämä saattaisi olla mielekkäämpää. Tällöin kehiin astuu monenlaisia psykologisia defenssejä. Bullshit Jobs on kaikkein kiinnostavimmillaan hahmotellessaan, mitä tämä tarkoittaa yhteiskunnallisella ja jopa taloudellisella tasolla. Suosittelen kirjaa käytännössä kaikille, etenkin niille, jotka tekevät hevonpaskatyötä.

Olli Pitkänen

Arvostelu: Vastakkainasettelujen aika – Poliittinen polarisaatio ja Suomi (Saarinen)

Vaikka luokkatietoisuus saattaa olla ilmaisuna vanhentunut, yksi olennaisimpia puutteita yleisessä yhteiskunnallisessa ymmärryksessä on, etteivät useimmat ihmiset enää hahmota eri ihmisryhmien asemia miltään osin yhteismitattomina. Erityisesti taloudellinen asema mutta myös monet muut tekijät asettavat ihmiset siinä määrin erilaisiin tilanteisiin, että täysin yhteiseltä pohjalta asioiden pohtiminen ei ole realistinen ajatus.

Kuten varmasti monet muutkin, olen pohtinut viime vuosina paljon mediassa esillä ollutta polarisaation käsitettä. Se esitetään yleensä yksioikoisen negatiivisena asiana, ja minusta on vaikuttanutkin siltä, että erityisesti sosiaalisessa mediassa on jatkuvasti vähemmän asiallista keskustelua ja enemmän selvästi polarisoituneiden identiteettien pohjalta huutelua. Aika ajoin tämä menee absurdiuden puolelle, kun esimerkiksi millään tavalla poliittisiin kysymyksenasetteluihin liittymättömienkin uutisten kohdalla ollaan näkevinään, miten ”ne toiset” menevät taas aivan mielettömyyksiin.

Samaan aikaan kuitenkin polarisaatiota on myös aivan liian vähän. Kun Sauli Niinistö pitää sentimentaalisia puheitaan samassa veneessä olemisesta, hälyttävän moni vasemmistoakin kannattava pitää tällaista toivottavana sillanrakentamisena. On kuitenkin kaksi aivan eri asiaa pitää eri mieltä olevia ihmisinä ja ymmärtää heidän ajattelevan omista lähtökohdistaan niin kuin he ajattelevat, tai kuvitella, että kaikkien lähtökohtien ja näkemysten välille on löydettävissä jonkinlainen molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu, kunhan vain ollaan rakentavia eikä vaadita liikoja. Vaikka luokkatietoisuus saattaa olla ilmaisuna vanhentunut, yksi olennaisimpia puutteita yleisessä yhteiskunnallisessa ymmärryksessä on, etteivät useimmat ihmiset enää hahmota eri ihmisryhmien asemia miltään osin yhteismitattomina. Erityisesti taloudellinen asema mutta myös monet muut tekijät asettavat ihmiset siinä määrin erilaisiin tilanteisiin, että täysin yhteiseltä pohjalta asioiden pohtiminen ei ole realistinen ajatus.

Heti Arttu Saarisen teoksen Vastakkainasettelujen aika: Poliittinen polarisaatio ja Suomi alussa tuodaan esille ilmeisesti aiheen tutkimuksessa laajalti käytetty karkea jaottelu, joka tuntuu tässä mielessä tärkeältä. Voidaan eritellä ideologinen ja affektiivinen polarisaatio (s. 10). Ensin mainitussa on kyse asiakysymysten pohjalta nousevista näkemyseroista ja niiden jyrkkenemisestä. Tietyissä rajoissa tällainen polarisaatio on suorastaan toivottavaa, sillä se tuo selkeästi esille tärkeitä kysymyksiä, joiden hämärtäminen on usein valtaa pitävien ryhmien intressien mukaista. Kaikkein olennaisimmin: suhteettoman rikkaat eivät varmasti halua, että sellaiset poliittiset vastakkainasettelut, jotka voivat horjuttaa heidän asemaansa voimistuvat. Affektiivinen polarisaatio tarkoittaa taas lähtökohtaisesti tunnepohjaista jakoa meihin ja toisiin, mikä on tietenkin ongelmallisempaa, joskaan ei koskaan täysin vältettävissä olevaa.

Affektiivisen polarisaation ongelmallisuus liittyy ennen kaikkea sen tapaan vääristää itse käsiteltäviä kysymyksiä: ”Toisin sanoen joissain maissa affektiivinen poliittinen polarisaatio voi olla voimakasta, vaikka ideologiset erot puolueiden välillä eivät olisi suuret. Yksi syy tähän saattaa piillä niin kutsutussa näkökulmaharhassa: mikäli ihminen uskoo ideologisen polarisaation olevan voimakkaampaa kuin se todellisuudessa on, hän todennäköisesti suhtautuu väestön keskitasoa kielteisemmin niihin poliittisiin ryhmiin, joita ei itse kannata.” (s. 33–34.) Lyhyesti ja hieman kärjistäen siis: voimakas affektiivinen polarisaatio tapaa tehdä sokeaksi sille, mitä täsmällisiä asiakysymyksiä ylipäätään käsitellään ja miten ihmiset oikeasti vastaavat niihin. Viitaten edelliseen esimerkkiin, affektiivinen polarisaatio voi muuntaa esimerkiksi konkreettisiin talouspoliittisiin kysymyksiin liittyviä kysymyksiä identiteettiin liittyviksi kysymyksiksi.

Affektiivinenkaan polarisaatio ei ole täysin yksiselitteisesti negatiivinen ilmiö, sillä alun perin affektiivisesti polarisoitunut keskustelu voi inspiroida faktapohjaisempaa keskustelua (kuten yhteiskunnallista tutkimusta), ja toisaalta affektiivisia piirteitä liittyy lähes kaikkiin merkittäviin poliittisiin kannanmuodostuksiin. Kuitenkin nimenomaan voimakkaassa affektiivisessa polarisaatiossa on kyse siitä, mihin ytimellisimmin viitataan, kun sanotaan, että ”vastakkainasettelu on mennyt liian pitkälle”. Tai näin ainakin tulisi olla. Polarisaatioon liittyvän keskustelun soisi kuitenkin olevan nykyistä tarkempaa. Silloinkin, kun ymmärretään ehdottoman haitallisen ja mahdollisesti hyödyllisenkin polarisaation välinen ero, polarisaatiota tavataan ajatella jonkinlaisen apokalyptisen narratiivin valossa, jossa se johtaa väistämättä perustavanlaatuiseen päätepisteeseen, käsitettiin se sitten negatiivisena tai positiivisena.

Saarinen tuo hyvin esille, että tosiasiassa polarisaatio Euroopassa ei ole mitenkään systemaattisesti kasvussa, vaan vaihtelee eri valtioiden välillä ja on joissain niistä myös vähenemään päin (s. 91). Joitain ”yleiseurooppalaisia” kehityskulkuja on toki havaittavissa, kuten toisiaan muistuttavien oikeistopopulististen puolueiden nousu eri valtioissa. Myös suhtautuminen polarisaatioon vaihtelee eri valtioiden välillä merkittävästi. Saarisen mukaan Suomessa kaikenlaiseen polarisaatioon suhtaudutaan kielteisemmin kuin muualla Euroopassa. Karkeasti voitaisiin yleistää, että Suomessa sekä ideologinen että affektiivinen polarisaatio on vähäisempää kuin Euroopassa keskimäärin, puhumattakaan muusta maailmasta.

Saarinen listaa viisi piirrettä, jotka tekevät polarisaatiosta Suomessa verraten maltillista: (1) toimiva yhteiskunta, (2) yhtenäinen peruskoulujärjestelmä, (3) laaja poliittinen järjestelmä, (4) luotettava perinteinen media ja (5) uskonnon vähäinen merkitys (s. 139). Verrattuna esimerkiksi USA:aan jokainen näistä piirteistä on paljon paremmalla tolalla pohjoismaissa. Tältä pohjalta olisi helppo vetää yhtäläisyysmerkit polarisaation vähäisyyden ja yhteiskunnan onnistuneisuuden välille. Hieman tällaisen kuvan Saarisen teoksesta paikka paikoin saakin. Täsmällisempi, vastakkainasetteluita kaihtamaton analyysi esimerkiksi siitä, miten juuri nykyistä jyrkempi ideologinen polarisaatio on ollut merkittävä tekijä niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan syntymisessä, veisi tosin sellaisiin johtopäätöksiin, joihin Saarinen ei sinänsä legitiimisti tutkimukselliseen otteeseen vedoten varmastikaan halua edetä.

Vastakkainasettelujen aika on asiallinen, tarkasti lähdeaineistoon nojaava esitys poliittisesta vastakkainasettelusta viimeaikaisessa Suomessa. Suomen tilannetta verrataan laajemmin länsimaiseen kontekstiin ja teoksen agendana tuntuukin olevan erityisesti osoittaa, että suomalainen keskustelu polarisaatiosta on huomattavan liioiteltua. Teos onkin parhaimmillaan, kun se käsittelee epämääräisen polarisaatiopuheen yhteyttä aktuaaliseen haitalliseen polarisaatioon. Kokonaisuudessaan Vastakkainasettelujen aika jää kuitenkin hieman turhan pedantiksi ja varovaiseksi. Ideologinen polarisaatio toimii monien, kenties useimpien merkittävien poliittisten muutosten taustalla, ja siksi polarisaatiota käsittelevältä teokselta odottaisi täsmällisempää analyysia polarisaation positiivisista ulottuvuuksista.

Olli Pitkänen

Miten minusta tuli vasemmistolainen

Olen aina vilpittömästi pyrkinyt ajattelemaan kriittisesti, mutta yhteiskunnallisen ajattelun varsinainen kehittyminen edellytti tuon kriittisyyden kääntämistä tietyssä mielessä päälaelleen. Siinä missä esimerkiksi mytologioiden, niin yksilöllisen kuin kollektiivisen psykologian, tai vaikkapa puhtaasti matemaattis-loogisten ongelmien pähkäily kehittää ajattelua ikään kuin sisään päin, ajateltaessa yhteiskunnan toimintaa, täytyy sen sijaan ajatella tavallaan ”pinnallisesti”.

Eskapismi ja yliajattelu kuriin

Toisin kuin osa pinnallisemmin minut tuntevista tuttavistani ajattelee, en ole mitenkään erityisen poliittinen ihminen. Ytimellisesti pikemminkin päinvastoin. Ensisijaisia kiinnostuksen kohteitani ovat psykologia niin yksilöllisellä kuin sosiaalisella tasolla, filosofia niin akateemisessa kuin yleisemmässä merkityksessä, eksistentiaalis-uskonnolliset kysymykset, sekä synkemmän puoleinen musiikki. Jossain 25:n ikävuoden tienoilla aloin kuitenkin ymmärtää, etteivät poliittiset kysymykset ole eristettävissä omaksi elämän osa-alueekseen tieteen, taiteen tai henkisyyden ulkopuolelle sillä tavoin kuin olin tavannut ajatella. Lähes kaikkia ihmisiä alkaa kiinnostaa politiikka viimeistään silloin, kun politiikka aikaansaa esimerkiksi sen, että riittävästi ruokaa ei ole saatavilla. Huomattavasti vähempikin riittää käytännössä kaikille.

Itse asiassa, lähes poikkeuksetta ne, jotka aktiivisimmin ilmaisevat ”epäpoliittisuutta”, ovat herkimpiä reagoimaan kaikkein pinnallisimpiinkin elämäänsä koskeviin poliittisiin muutoksiin, erityisesti identiteettipoliittisiin narratiiveihin, joilla ei useimmiten edes ole mitään todellista vaikutusta heidän elämäänsä. Tässä tekstissä esitän paitsi oman tarinani myös sen pohjalta joitain hahmotelmia siitä, minkälaiset syyt estävät yleisemminkin kaltaisiani ihmisiä päätymästä järkevään yhteiskunnalliseen pohdintaan.

Yleisellä tasolla suurin ongelma ”epäpoliittisuuteen” liittyen lienee se, että nykyisen kaltainen länsimainen hyvinvointi koetaan itsestäänselvyytenä. Tosiasiassa monet kehityskulut ovat Suomessakin menneet 90-luvun alusta alkaen jatkuvasti huonompaan suuntaan. Venäjän törkeä hyökkäys Ukrainaan ja koronapandemia ovat joiltain osin herätelleet ihmisiä, mutta kuten arvata saattaa, poliittisen tietoisuuden herääminen voimakkaan ulkoisen ärsykkeen johdosta ei useimmiten tuota erityisen pitkälle mietittyjä reaktioita. Jää nähtäväksi muuttuuko 2000-luvun vaihteelle ominainen apatia, johon yhteiskuntateoriassa on viitattu esimerkiksi ”historian loppuna”, merkittävästi, ja millä tavoin täsmälleen. Nyt kirjoitan kuitenkin erityisesti omasta taustastani, joka sijoittuu pääasiassa juuri 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle.

Perusluonnettani voisi kuvailla niin, että olen selkeästi introvertti, negatiiviseen ajatteluun taipuvainen mutta toisaalta voimakastahtoinen ihminen, jolle on luontaisempaa arvioida kuin toimia. Tällaiselta pohjalta päädyin niin sanotusti syvällisiin kysymyksiin jo hyvin nuorella iällä, oikeastaan niin varhain kuin muistan minulla olleen mitään tietoista ajattelua. Lapsuudenkodissani ei ollut mitään erityisen maininnanarvoista lukuun ottamatta juuri melko äärimmäisyyksiin menevää ”tavallisuutta”, jonka voi joiltain osin liittää Anna Kontulan viimeisessä teoksessaan käsittelemään pikkuporvarillisuuteen, mistä kirjoitin hiljattain. Muistan, kuinka jopa viimeisen päälle ”kunniallisten” sukulaisteni perheet vaikuttivat suorastaan rohkeilta ja omalaatuisilta verrattuna siihen henkisesti tukahduttavaan ilmapiiriin, joka kotonani vallitsi. Tätä vahvisti vielä huomattavasti se, että olin perheeni ainoa lapsi.

Suhteellisen materiaalisen hyvinvoinnin ja henkisen yksinäisyyden pohjalta päässä pyöri jo hyvin nuorelta iältä alkaen monenlaista ikävää, mihin tässä yhteydessä ei ole syytä paneutua sen tarkemmin (minusta syystä tai toisesta nimenomaan henkilönä kiinnostuneet voivat tämän kirjotuksen lisäksi vilkaista Ylelle ja MTV3:lle väitöskirjani pohjalta antamiani haastatteluita). Mitä aatteelliseen identiteettiini tulee, ensimmäinen oppi-isäni oli Arthur Schopenhauer, tunnettu pessimisti filosofian historiassa. Pessimistin elämänviisauden löytyessä jyväskyläläisestä antikvariaatista 15-16 vuoden iässä olin välittömästi myytyä miestä. Minusta tuntui, että jokin auktoriteetti sanoitti täydellisesti omat tuntemukseni elämästä. Siis olennaisesti sen, että elämässä on kyse tarkoituksettomasta taistelusta, jossa voi korkeintaan välttyä häviämästä kivuliaasti, muttei koskaan voittaa missään kestävässä mielessä. Loogisena johtopäätöksenä tästä, niin Schopenhauerin kuin tuolloisen itseni mielestä, kannattaa siis yrittää mitään niin vähän kuin mahdollista. Ja tätä ohjenuoraa tulikin sitten noudatettua, tosin hyvin epäjohdonmukaisesti, kuten asiaan kuuluu.

Henkilölle, joka ei ole tämän suuntaiseen ajatteluun taipuvainen, on vaikea selittää sitä tietynlaista pohjimmiltaan tulehtuneen tunteellista kylmän loogisena itselle uskoteltua systemaattisuutta, mihin synkkämielinen ja aktiivisen osallistumisen sijaan tarkkaileva nuori (useimmiten mies) helposti päätyy. Jos tätä pitäisi havainnollistaa yhdellä esimerkillä, se voisi olla seuraava: joskus 13–14 vuoden iässä luokkakaverini noteerasi ja nimesi ”gentlemanniteorian”, jonka olin esittänyt jossain arkipäiväisessä tilanteessa varsin spontaanisti: miehet avaavat naisille ovea olennaisesti halusta päästä heidän kanssaan seksuaaliseen kanssakäymiseen. Vastaava kyyninen ”liian looginen” ajattelu voi korostua millä tahansa elämän osa-alueella, mutta omalla kohdallani (kuten myös mainitulla Schopenhauerilla) juuri seksuaalisuus oli keskeinen ongelmakohta. 

Kirjallisuudessa klassinen esimerkki on Fedor Dostojevskin jossain määrin omaelämänkerrallisena pidetty lyhyehkö teos Kirjoituksia kellarista. Vaikka novelli on verraten tunnettu, en ole koskaan nähnyt laajemmin käsiteltävän sen ”loppuratkaisua”, joka liittyy nimenomaan seksuaalisuuteen. Siinä päähenkilö päätyy erilaisten vaiheiden kautta käytännössä vastentahtoisesti vierailemaan alhaisena pidetyn prostituoidun luona. Täysin vastoin hänen omia odotuksiaan kanssakäyminen osoittautuukin lopulta aidoimmaksi kohtaamiseksi ihmisten välillä hyvin pitkään aikaan hänen elämässään, ja hän pyytää vilpittömästi kumppaniaan joskus vierailemaan luonaan puhtaasta molemminpuolisesta kiintymyksestä. Tämän nainen jonkin ajan päästä tekeekin, jolloin novellin päähenkilö luonnollisesti torjuu hänet mahdollisimman kylmäkiskoisella tavalla jääden katumaan tätä todennäköisesti loppuelämäkseen.

***

Varhaisessa teini-iässä poliittinen kuten muukin systemaattisten kokonaisuuksien hahmottamista vaativa ajattelu käy jollain tapaa mahdolliseksi. Omalla kohdallani edes aktiivinen vastaan asettuminen mitään poliittiseksi mieltämääni vastaan tapahtui vasta hieman myöhemmin. Politiikka näyttäytyi minulle pitkään kerta kaikkiaan yhdentekevältä aihepiiriltä. En muista, että mikään kouluaine olisi tuntunut niin tympeältä kuin yhteiskuntaoppi (tähän on kyllä muitakin kuin henkilökohtaisia syitä; toivottavasti opetus on nykyään muuttunut edes hieman inspiroivammaksi). Luultavasti kuitenkaan juuri mikään ei olisi saanut minua tuohon aikaan kiinnostumaan ainakaan terveellä tavalla yhteiskunnallisista asioista.

Monet kiinnostuksen kohteeni yhdistyivät erityisesti black metal -musiikissa: yliluonnollinen ja erityisesti siihen liittyvä kauhu, tabujen rikkominen, inho sovinnaisuutta kohtaan, ajatus salatusta viisaudesta ja ehkä erityisesti jonkinlainen ”kaipuu pois maailmasta”. On vaikea kuvailla kuinka voimakas ja kokonaisvaltainen kokemus black metal oli minulle pitkälle varhaiseen aikuisuuteen, paitsi musiikkina myös alakulttuurina. Black metal alakulttuuri oli pitkään elämässäni keskeinen kaksiteräinen miekka, jonka kautta monet kytevät tai jo aktualisoituneet haasteeni ja myös vahvuuteni niin sanotusti eskaloituivat. Melko pian tämä asetelma siirtyi enemmän black metallista sinänsä varsinkin tuohon aikaan Suomessa siihen voimakkaasti liitoksissa olleeseen esoteriaan.

Esoteriaa tuntemattomalle käsitettä on mahdoton selittää lyhyesti, mutta lienee välttämätöntä yrittää. Kaikkea tai ainakin suurinta osaa esoteriasta, tai kuten usein sanotaan, ”okkultismista”, yhdistänee niin sanottuun perinteiseen uskonnollisuuteen lähinnä kokemus osallisuudesta osana jotain itseä suurempaa ja ”maallisten” tavoitteiden alistamisesta osaksi jotain kokonaisvaltaisempaa ja ikuisempaa pyrkimystä. Toisaalta esoteria merkitsee nimenomaisesti eroa tavanomaisen uskonnollisuuden alistuvuuteen ja suureen osaan sen dogmatiikkaa. Yksi keskeisimpiä erilaisia esoteerisia suuntauksia yhdistävä ajatus on ”gnosiksen” idea; ajatus siitä, että ihmisen ei tarvitse tai pidäkään palvoa ketään tai mitään, vaan henkilökohtainen kokonaisvaltainen ponnistelu korvaa perinteisten länsimaisten uskontojen opin ”pelastuksesta”.

Kuten jo mainitsin, olin siis ollut kiinnostunut kaikesta yliluonnollisesta, ennen kaikkea niin sanotusti pimeään puoleen liittyvästä, niin kauan kuin muistan. Janosin myös luonnollisesti jollain lailla omankaltaisteni ihmisten seuraa (mitä synnyinseudukseni siunaantuneesta keskisuomalaisesta tuppukylästä löysin melko rajoittuneesti). Nämä tarpeet täytti tietyssä määrin blackmetal.fi nettifoorumi, joka oli 2000-luvun alussa huomattavasti aktiivisempi ja ainakin nuorelle omistautuneelle harrastajalle inspiroivampi kuin nykyään. Tällä foorumilla oli muutamia enemmän tai vähemmän mysteerisen tuntuisia hahmoja, joilla oli selkeä auktoriteettiasema tässä yhteisössä ilman, että he olisivat välttämättä sellaista tavoitelleet ainakaan tietoisesti. 

Tätä kautta kiinnostukseni yliluonnolliseen, kaipaukseni ”pois maailmasta” ja vähitellen omaksumani esoteerinen ajattelutapa ylipäätään saivatkin aivan uudenlaisen vahvistuksen ja systemaattisuuden. Kyseiseltä foorumilta saamani vihje Helena Blavatskyn teosofisista teoksista, erityisesti pääteoksesta Salainen oppi, oli keskeinen. Ennen kuin sain käsiini tämän aarteen, löysin pieneltä kotipaikkakunnaltani Blavatskyn kirjan Mitä on okkultismi?. Tämä jopa Blavatskyn omien sanojensa mukaan kehnoksi jäänyt teos riitti minulle, sillä olin jo ikään kuin päättänyt, että teosofiasta on löytyvä ikuinen viisaus, jota viimeisenä kaikesta voisi horjuttaa oma vajaavaisuuteni.1 Siihen sukeltaessani luonnollisesti tunsinkin saavani elämääni täysin uudenlaista ja korvaamatonta sisältöä, joka mullisti entisen nihilismini. Yhtäkkiä kaikki tuntui suunnattoman merkitykselliseltä; enkä sano tätä pelkästään ironisesti vaan enemmänkin tietyllä kaiholla.

Kuten Markus Niemi havainnollisesti kirjoittaa omassa, tämän artikkelisarjan aloittaneessa tekstissään, niinkin kiinteässä ja dogmaattisessa yhteisössä kuin Helluntaiseurakunnassa suvaitaan kyllä tiettyä kriittisyyttä. Itse asiassa sitä jopa arvostetaan, lähes edellytetään, edes joltain yhteisössä, mutta ainoastaan sellaisten kysymysten suhteen, jotka eivät horjuta yhteisön jakaman uskon ydinkohtia, vaan pikemminkin tuovat niihin toivottavaa elävyyttä. On sanomattakin selvää, että black metal -alakulttuuriin ja esoteerisiin yhteisöihin tämän kaltainen sosiaalinen dynamiikka liittyy hyvin vahvasti. Puhutaan näennäisesti hyvin yksilöllisestä mutta todellisuudessa voimakkaasti ryhmäidentiteettiin nojaavasta kriittisyyskäsityksestä. Kääntyminen tästä vähitellen johonkin sellaiseen, mitä nykyään pitäisin varsinaisesti kriittisenä ajattelutapana, tuntuu omalla kohdallani yhä olennaisemmin lomittuvan siihen, kuinka aloin lähestyä poliittista vasemmistoa.

***

”Kääntyminen” vasemmistolaiseksi tapahtui täysin eri tavalla kuin aiemmin mainittu teosofiasta innostuminen. Kuten kaikkien muidenkin aatteellisten identiteettien kohdalla, myös vasemmistossa ehdottomasti tyypillisintä on joko kasvaa kyseisen ideologian omaavaan perheeseen tai tulla hieman myöhemmin elämässään omaksuneeksi oman sosiaalisen viiteryhmänsä ajatusmaailma. Mikäli vasemmistolaisesta ajattelusta kiinnostuu kuitenkin vasta nuoruuden jälkeen, on varmasti luultua yleisempää, että prosessi etenee vähitellen ja harkitsevasti, kuten omalla kohdallani.2

Olen aina vilpittömästi pyrkinyt ajattelemaan kriittisesti, mutta yhteiskunnallisen ajattelun varsinainen kehittyminen edellytti tuon kriittisyyden kääntämistä tietyssä mielessä päälaelleen. Siinä missä esimerkiksi mytologioiden, niin yksilöllisen kuin kollektiivisen psykologian, tai vaikkapa puhtaasti matemaattis-loogisten ongelmien pähkäily kehittää ajattelua ikään kuin sisään päin, ajateltaessa yhteiskunnan toimintaa, täytyy sen sijaan ajatella tavallaan ”pinnallisesti”. Tarkoitan tällä, että yhteiskunnallisessa viitekehyksessä käsiteltävien ongelmien taustalta ei yleensä yksinkertaisesti löydy vastaavalla tavalla mitään syvyyttä, josta voisi saada vähitellen otetta, vaan ajattelun haasteellisuus liittyy siihen, että koko kysymyksenasettelun kenttä on huomattavan kaoottinen. Kukin kysymys on yleensä sinänsä yksinkertainen, ja ihmiset ovat verraten yhtä mieltä ideaalisista vastauksista, mutta haasteeksi muodostuu, miten ottaa huomioon samanaikaisesti useita täysin erilaisia vaikuttavia tekijöitä alistamatta kokonaisuutta vain yhdelle niistä.

Yhteiskunnallista todellisuutta pohtiessa joutuu siis välittömästi harhaan (= populistisiin näennäisviisauksiin), jos sitä yrittää hahmottaa samojen lainalaisuuksien pohjalta, jotka pätevät esimerkiksi arkipsykologisessa elämänkokemuksessa tai insinöörimäisessä järkeilyssä. Kliseinen esimerkki, josta useimmat lukijat lienevät yhtä mieltä, on perinteinen oikeistolainen talousajattelu, jossa lähes mitä tahansa ongelmaa lähestytään sen oletuksen pohjalta, että ihmiset ovat vapaan tahdon omaavia yksilöitä ja pyrkivät maksimoimaan omaa hyötyään. Ongelma ei ole siinä, ettei tämä olisi tietyssä määrin totta, vaan siinä, että se on ainoastaan yksi hyvin rajallinen tulokulma, jonka pohjalle ei voida rakentaa kestäviä yhteiskunnallisia ratkaisuja. 

***

Mainitun taustani lisäksi olin melko lahjakas ja jossain määrin harrastunut matematiikassa sekä luonnontieteissä. Tämä on juuri tyypillinen tausta, jolta päädytään usein hyvin kaavamaiseen mutta samaan aikaan yksilönvapautta mystifioivaan yhteiskunnalliseen ajatteluun. Esoteria ja black metal -alakulttuuri taas toivat mukanaan omat, osittain päinvastaisetkin, haasteensa. Niin sanottuun insinööriajatteluun ne liittyvät kuitenkin läheisesti siten, että ne suuntaavat yhteiskunnallisten kysymysten lähestymistä kohti yksilöiden ominaisuuksia ja estävät yhteiskunnallisten rakenteiden ymmärtämistä. Tältä pohjalta yhteiskunnallinen ajatteluni rajoittui pitkään lähinnä ristiriitojen ja muiden ongelmien etsimiseen siitä, mikä mielikuvissani määrittyi ”humanismiksi”. Tähän mielikuvaan vasemmistovastaisuus lomittui tietenkin hyvin vahvasti – huomionarvoista on mainita myös, että muiden itseni kaltaisten uunojen tavoin, en missään tapauksessa olisi kuitenkaan identifioinut itseäni myöskään oikeistolaiseksi (olisihan tämä ollut selkeästi ”puolensa valitsemista”). 

Näkemykseni mukaan oli olemassa kolmenlaisia vasemmistolaisia: (1) niitä, jotka ovat käytännössä syntyneet vasemmistolaiseen identiteettiin perheen ja suvun myötä, (2) niitä jotka samaistuvat vasemmistoon tunnepohjaisista syistä (siis haluavat aina auttaa sorrettuina tai vähäosaisina näyttäytyviä ihmisiä ajattelematta, mitä se maksaa tai mitä siitä muutoin seuraa kokonaisuutena) sekä (3) niitä jotka pohjimmiltaan jommankumman edellä mainitun taustan pohjalta selittävät vaikka mustan valkoiseksi vasemmistolaisesti motivoituneen teoreettisen kirjallisuuden tai oman tuttavapiirinsä inspiraation pohjalta. Tällöin tietenkin jää pois kaikkein yleisin ja parhaiten perusteltu syy vasemmistolaisuuteen: se, että vasemmistolainen politiikka yksinkertaisesti vaikuttaisi takaavan ylivoimaiselle enemmistölle ihmisistä mielekkäimmät olosuhteet.

***

Minulla oli selkeä stereotypia ”vasemmistonuoresta”, mikä perustui käytännössä tiettyihin äärimmäisen epämääräisiin ulkonäköön liittyviin mielikuviin, vaikka tosiasiassa tunsin vain hyvin pintapuolisesti aivan muutamia vasemmistoon identifioituvia ihmisiä, ja heidänkään ajattelustaan en käytännössä koskaan tullut keskustelleeksi. Kyseessä oli puhtaasti mielikuva, joka vaikuttaisi kuitenkin täsmäävän melko hyvin laajempaan tyypilliseen stereotypiaan vasemmistosta. Ylipäätään tällaisille voimakkaille tunnepohjaisille stereotypioille on ominaista, että mielikuvan varsinaiseen ytimeen (olennaisesti: ”vasemmistolaiset ovat vastuuttomia”) liitetään monia muita, itse asiaan kuulumattomia, hyvin epämääräisiä stereotypioita, jotka voivat liittyä esimerkiksi ulkonäköön. Tällöin tietysti on helppoa olla määrittelemättä millään tasolla analyyttisesti, mistä paheksuttu ”vasemmistolaisuus” itse asiassa edes muodostuu täsmälleen ottaen. Voittopuolisesti älyn kautta maailmaa hahmottavalle ihmiselle tunnepohjaisen mielikuvan tunnistaminen tunteelliseksi ja pyrkimys aidosti älyllisempään määritelmään on ensimmäinen askel, jonka kautta varsinainen yhteiskunnallinen ajattelu voi lähteä kehittymään.

Muutos ajattelussani kohti vasemmistoa tapahtui oikeastaan suurelta osin vähätellyn ja kritisoidun sosiaalisen median kautta. Myös avopuolisollani oli ratkaiseva vaikutus. Kolmas merkittävä tekijä oli henkilökunta ja kanssaopiskelijat Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa.3 Karkeasti ottaen prosessi kulki kai seuraavasti: kun aloin kokonaisvaltaisemmin kiinnostua yhteiskunnasta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella, ajauduin aluksi siihen suuntaan, minkä nyt mainitsemani taustan pohjalta jokainen arvaakin. Esimerkiksi tuolloin vielä ainoastaan bloggarina tunnettu Jussi Halla-Aho tuntui läheiseltä hahmolta. Tartuin yksittäisiin hölmösti rajattuihin kysymyksiin hyvin valikoiduista lähteistä otetulla tiedolla ja olin tältä pohjalta hahmottavinani polttavia ongelmakohtia, joita ”humanistit” (tai tässä vaiheessa jo enemmänkin vasemmistolaiset) eivät joko lainkaan kyenneet tunnepohjaisuudeltaan hahmottamaan tai sitten eivät halunneet myöntää itselleen.

En ole uskoakseni koskaan ollut sen rasistisempi (tai seksistisempi, ableistisempi jne.) kuin useimmat ihmiset ylipäätään, mutta tästä huolimatta juuri Halla-Ahon dystopiat ”palavista lähiöistä” vetosivat minuun voimakkaasti. Saan kiittää onneani, että antifeminismillä ei ollut tuolloin Suomessa vastaavia lipunkantajia kuin nykyään (tai pikemminkin feministiset kysymyksenasettelut eivät ylipäätään olleet vielä usein esillä kulttuurielämässä), sillä tämä olisi ollut itselleni paljon henkilökohtaisesti läheisempi aihepiiri. Itse aiheen sijasta olennaisempaa olikin, että Halla-Aho vaikutti ilmaisevan ”kylmiä totuuksia, joita muut eivät uskalla sanoa ääneen”. Nykyisen kaltainen kulttuurisota ei ollut tuolloin Suomessa vielä päällä, mutta kuvaamani taustan omaaville ihmisille tällainen asetelma oli jo sisäistetty. Epämääräinen uhkakuva ”vasemmistosta”, johon kuului kaikki mahdollinen liberaaleista kokoomuslaisista kiljua pöhisteleviin anarkisteihin, asettui jollain itselleni nykyään vaikeasti hahmotettavalla tavalla yhdeksi loogiseksi kokonaisuudeksi.

Kuinka sitten päädyin purkamaan tätä kokonaisuutta osiksi ja havaitsemaan, että minulla oli itse asiassa hyvin vähän käsitystä, miten tämä ajateltu kokonaisuus muodostaisi ”vasemmiston” ja mitä ”vasemmisto” täsmälleen ottaen tarkoittaa? Muistan, kuinka päädyin lukemaan erään ”fanaattiseksi vasemmistolaiseksi” leimaamani henkilön loputtoman tuntuisesta Facebook -linkkaamisesta yhden artikkelin. En muista enää mitään tuosta nimenomaisesta artikkelista, paitsi sen, että hieman ylimielisen huvittuneesta tunnelmastani huolimatta minulle jäi vaikutelma, että vasemmistolainenkin voi joskus osua oikeaan jossain asiassa. Tämä vaikutelma toistui useampia kertoja vastaavalla tavalla, minkä tuloksena tulokulmani siirtyi vähitellen ironisesta uteliaisuudesta ahdistuneeseen kiinnostukseen.

Eräänlainen käänteentekevä hetki joitakin viikkoja tai kuukausia edellä mainitun jälkeen oli – niin naurettavalta kuin tämä kuulostaakin – kun painoin ensimmäisen kerran ”tykkää”-nappia Facebookissa Li Anderssonin johonkin varsin tavanomaiseen Facebook-päivitykseen. Muistan yllättävän tarkasti tilanteen. Samanaikaisesti ahdisti ja nauratti tämän ahdistuksen typeryys. Yksinäinen hikipisara valui otsalle ja teki mieli lyödä itseäni. Huomioon ottaen, että omien kipupisteideni ydin on aina ollut muualla kuin poliittisissa kysymyksissä, voin todella nostaa hattua niille, jotka ovat kyenneet samaan sellaiselta taustalta, missä nimenomaisesti vasemmistovastaisuus on ollut elämässä ja tuttavapiirissä kaikkein keskeisintä. 

Vähitellen valtaa sai sellainen perverssi ajatus, että itse asiassa vasemmisto saattaa ollakin joissain kysymyksissä oikeistoa rationaalisempi. Tässä vaiheessa punainen paholainen oli imaissut jo pikkusormen, eikä kestänyt enää kauaa, kun sallin itselleni ajatuksen, että itse asiassa vasemmisto saattaa ylipäätään olla pitkälti oikeassa siinä mihin he pyrkivät, jos kohta keinot ovat aivan liian jyrkkiä. Edelleen tuli havaittua, että ehkä ne keinotkaan eivät pääsääntöisesti ole olleet lainkaan jyrkkiä, pikemminkin päin vastoin. Tämän jälkeenkin oli kuitenkin tärkeä pitkään korostaa, että on olemassa myös todellisia äärivasemmistolaisia, jotka tosiaan menevät aivan liian pitkälle jne.

Kuvattu prosessi on tietenkin vain normaalia psykologiaa: hiemankaan merkittävät muutokset elämänkatsomuksessa eivät tapahdu koskaan yhtäkkiä, tai jos tapahtuvat, niiden ”jälkipyykkiä” pestään vähintään yhtä kauan kuin mitä perusteellisempi muutos olisi alun alkaen kestänyt. Vasemmistolainen identiteettini on pysynyt kohtuullisen vakaana nyt yli 10 vuotta, enkä usko, että se tulee enää kovin merkittävästi heilahtamaan mihinkään suuntaan, vaikka ajattelun kehitystä tietenkin tapahtuu niin kauan kuin ihminen pysyy vireänä ja kyseenalaistaa itseään. Tällaisen vireyden säilyttäminen on omissa prioriteeteissani myös ollut aina melko korkealla, mikä onkin mahdollistanut pitkällä aikavälillä kuvaamiani melko jyrkkiäkin maailmankuvallisia muutoksia.4

Oli sosiaalipsykologisesti kiinnostavaa seurata itseäni niiden vuosien aikana, kun aloin selkeästi identifioitua vasemmistoon. Se, mitä aikaisemmin koin ”puolueettomuutenani” alkoi näyttäytyä selkeästi ideologisena valintana, ja vastaavasti nykyinen vasemmistolainen tulokulmani enemmän ”neutraalina tosiasiana”. Oikeammin voisi varmaan sanoa, että tulin hyvin kriittiseksi koko ”neutraalin tosiasian” ideaa kohtaan. Hyvin usein onkin niin, että kun ihmiset puhuvat painokkaasti tosiasioista, he ovat tutustuneet varsin rajallisesti aihetta käsillä olevaa aihetta koskevaan tieteelliseen tutkimukseen, saati kysymyksenasetteluunsa useammista relevanteista tulokulmista. Hamarassa tullaankin tulevaisuudessa kirjoittamaan useampia tekstejä tästä rationaalisuudeksi naamioituvasta tunteellisuudesta, jota voisi kutsua vaikkapa ”autenttisuuspoliisin” toiminnaksi vastineena jossain yhteydessä sinänsä täysin validille, mutta selvästi ryöstöviljellylle ”hyvesignaloinnin” käsitteelle.5

Mistä sitten voin nyt ”käännyttyäni” vasemmistolaiseksi päätellä olevani kutakuinkin tasapainossa tunteen ja järjen kanssa sekä tulleeni tosiasiassa poliittisesti tiedostavammaksi niin sanotun kuplautumisen sijaan? Epäilemättä en täydellisellä varmuudella mistään. Kuitenkin kaunaiset, vihamieliset ja ylipäätään negatiiviset tunteet värittävät elämääni nykyään paljon vähemmän kuin aikana ennen tässä kuvaamaani prosessia. Toisaalta olen myös löytänyt uusia negatiivisia tunteita aiheuttavia asioita, jotka aiemmin eivät vaivanneet minua juurikaan; tarkoitan esimerkiksi valtavia tuloeroja, ylipäätään perusteetonta epätasa-arvoa sekä ilmastonmuutoksen vähättelyä. Olen oppinut olemaan välillä suoraviivaisesti vihainen tieten tahtoen aiheutetusta epäoikeudenmukaisuudesta sen sijaan, että suuntaisin tällaisen energian metafyysisisiin abstraktioihin, kuten loputtomaan vatvomiseen siitä, millaisia ”ihmiset ylipäätään” ovat.

En enää muodosta näkemyksiäni yhteiskunnallisista kysymyksistä mielikuvien perusteella ja sen jälkeen järkeile näitä usein jopa keskenään ristiriitaisia mielikuviani kummallisilla ajatusvolteilla näennäisen rationaalisiksi. Jos kohtaan argumentin, joka selkeästi ja kiistattomasti kyseenalaistaa tämänhetkisen näkemykseni, tarkistan omaa näkemystäni. Useimmiten näkemystä joutuu tarkistamaan ”enemmän vasemmalle”, kun ymmärrän paremmin esimerkiksi jonkin marginalisoidun ryhmän kokemuksia ja argumentteja syrjinnästä tai osaan kyseenalaistaa yhä perustavammin sen aivan liian yleisen ja annettuna otetun ajatuksen, että nykyinen yhteiskuntajärjestyksemme olisi jonkinlainen kehityksen päätepiste sekä paras mahdollinen kompromissi erilaisten yhteiskunnallisten ideoiden pohjalta. Toisinaan, joskin edellä mainittua harvemmin, joudun myöntämään myös vaikkapa oikeistolaisen esittämän talouspoliittisen argumentin tai jopa niin sanotun vaihtoehto-oikeiston kulttuurikriittisen huomion ajattelun arvoiseksi.

***

Mitä tämän kaiken pohjalta sitten voi oppia? Mikäli yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat (kuten toivottavaa olisi), aloita perusasioista. Älä kuvittele, että kykenet heti oivaltamaan jotain, mitä sen paremmin media, poliitikot, kuin yhteiskuntatieteilijät eivät ole huomanneet tai ”myöntäneet itselleen”. Kun kuitenkin olet varma, että sinulla on jotain sanottavaa, mitä ei aiemmin ole huomattu tai mitä ei ole kehdattu myöntää, tarkasta useampaan otteeseen, ettet ole pikemminkin itse jättänyt huomaamatta jotain olennaista tulokulmaa. Pelkästään sinulle tuttujen lähteiden uudelleen läpikäyminen tai laajankin oman tuttavapiirisi konsultointi ei välttämättä riitä, sillä tällä tavoin tulet vain helposti toistaneeksi ja vahvistaneeksi niitä käsityksiä, jotka itselläsi jo ovat. Vaivannäkö tässä suhteessa ei takaa sinulle mitalia itsensä kyseenalaistamisesta, vaan valitettavasti ainoa keino havainnoida omaa edistymistä on jatkaa sitä vuosien ajan ja tutkia omia ajatuksia retrospektiivisesti lahjomattomalla täsmällisyydellä ja rehellisyydellä.6

Pyri aktiivisesti ymmärtämään, että totuttuun ajatteluusi nähden vierailla lähteillä on yleensä vähintään sisäinen johdonmukaisuutensa. Pelko siitä, että voit tulla ”aivopestyksi”, on positiivinen merkki. Jos tunnet tällaista pelkoa, se lienee varmin mahdollinen tae siitä, että olet tuskin menossa päätä pahkaa mihinkään. Tällainen reaktio on vain merkki siitä, että kohtaat uudentyyppistä ajattelutapaa, johon on vaikea yhdistää itselle tuttuja ja siten turvallisen tuntuisia mielleyhtymiä. Pelkäämme usein naurettavia asioita samalla kun emme ymmärrä pelätä todellisia, jopa koko planeetan tulevaisuutta koskevia uhkia, ja kaiken tämän päälle olemme erinomaisia rationalisoimaan näitä defenssejämme. Onkin tärkeää muistaa antaa armoa myös itselle, sillä perusteellisiin muutoksiin liittyy usein voimakasta häpeää. Häpeä sinänsä ei oikeastaan auta ketään millään tavalla. Päinvastoin, häpeä voi kääntyä aggressioksi mitä tahansa sellaista kohtaan, joka muistuttaa aiemmasta hävetystä itsestä.

Kun argumentoit, puhu täsmällisesti siitä, mikä on mielestäsi tavoittelemisen arvoista ja mikä ongelmallista, sen sijaan, että tukeutuisit pelkän mielikuvan taakse siitä, mikä on ”kunniallista”, ”luonnollista”, ”kehitystä” tai ”moraalista” tms. Ennen kaikkea: ole todella rehellinen itsellesi sen sijaan, että uskottelet rehellisyyttä ympäröivän yhteisösi ehdoilla, millainen ikinä tämä yhteisö onkaan. Mikäli et mielestäsi kuulu mihinkään yhteisöön, hyvin todennäköisesti kyse on enemmän siitä, että et tiedosta, kuinka erilaiset omaksumasi sosiaaliset roolit vaikuttavat ajatteluusi. Todellinen riippumattomuus edellyttää itsensä tunnistamista osana jonkinlaista yhteisöä, oli se sitten konkreettisempi tai ”pelkän” idean ympärille kokoontunut virtuaalinen joukko ihmisiä. Olennaista on, että yhteiskunnallinen kantaaottavuus perustuu pelkän identiteetin sijaan perusteltuihin päämääriin. Suhteellisuudentaju päämäärien suhteen on tietysti myös tärkeää; maailma on tuskin tulossa valmiiksi aivan hetkeen, ja siitäkin lienee perustellusti erilaisia näkemyksiä, millainen tuo valmis maailma olisi. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että fanaattisuus muodostuisi ongelmaksi juuri kenellekään tätä tekstiä tänne asti lukeneelle. 

Monelle suurin piirtein samanmieliselle ihmiselle olisi oikea askel juuri nyt ottaa rohkeasti yhteyttä meihin ja ylittää aivan liian tyypillinen turha ja masentava ”vasemmistoälykön” yksinäisyyden harha!

Olli Pitkänen

1Slavoj Žižek on kuvannut ideologiaa kiinnostavasti juuri tällaisena ennalta ainakin osittain tiedostamatta tehtynä selkeänä valintana.
2Tavanomainen mielikuva lienee päinvastaisesti, että vasemmistolaisuutta motivoi emotionaalinen huoli syrjityistä vähemmistöistä ja muuten vähäosaisista. Tietenkään nämä kaksi ulottuvuutta eivät sulje millään tavalla toisiaan pois.
3Nämä ovat tietenkin kaikki käännettävissä tyypillisiin stereotypioihin sopivaksi: sosiaalisen median ideologiset kuplat, tossun alla oleva entinen incel-luuseri ja ideologisoitunutta pseudo-tiedettä tuottava yliopiston laitos. Tällaisten epämääräisten stereotypioiden ”vahvuus” on tietysti myös se, että niihin ei oikeastaan voi vastata, joten tekisin itsestäni lähinnä idiootin, jos lähtisin tässä kohtaa seikkaperäisesti avaamaan tätä lisää. Erikseen tulemme toki kirjoittamaan kaikista näistä aiheista vielä paljonkin.
4Vaikka tässä tekstissä keskityn luonnollisesti yhteiskunnalliseen ajatteluun, toisenlaiset maailmankuvalliset kysymykset ovat olleet minulle henkilökohtaisesti intensiivisempiä ja niiden kohdalla tehtyjä virheitä on ollut vaikeampi havaita ja myöntää.
5Hyvesignaloinnin käsite sinänsä perustuu suhteellisen pitävään sovellukseen eläinten viestintäkäyttäytymisen ulottamisesta ihmisten sosiaaliseen viestintään: totta kai me kaikki haluamme enemmän tai vähemmän osoittaa kuuluvamme johonkin ryhmään, ja jokaisessa ryhmässä on omat käyttäytymiskoodinsa, jotka rajautuvat suhteessa siihen, mitä toisissa ryhmissä ei ole. Autenttisuuspoliisi signaloi vastaavalla tavalla, mutta viestien melko päin vastaisia hyveitä: ”kylmää järkeä”, itsenäisyyttä ja kriittisyyttä.
6Kaikista yhteiskunnallisen ajattelun irrationaalisista ulostuloista, joita esitetään kahvipöydissä ja sosiaalisessa mediassa, jopa politiikan huipulla (vaikka tällöin kyse on useammin harkitusta huijaamisesta), minua hämmentää eniten juuri lähes täydellinen retrospektiivisyyden puute. Hyvä esimerkki viimeaikaisesta keskustelusta on Suomen Natoon liittyminen. Ottamatta millään tavalla kantaa tässä itse asiaan, on ollut todella hämmentävää seurata, kuinka monet vain pari kuukautta aiemmin Natoa ”globalistisena” vastustaneet henkilöt alkoivatkin Venäjän hyökättyä Ukrainaan pitää Nato-vastaisia ihmisiä yhtäkkiä jopa maanpettureina ja Venäjä-mielisinä. Kuten tässäkin tekstissä on kuvattu, mielipiteitään toki voi ja pitää muuttaa jyrkästikin, jos siihen huomaa hyviä perusteita. Lienee kuitenkin selvää, että mainitsemassani Nato-esimerkissä kyse on jostain aivan muusta.

Arvostelu: Mies tahtoo muuttua: miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (hooks)

Useimmat anti-feministiset argumentit perustuvat joko räikeälle asenteellisuudelle tai vilpittömille väärinymmärryksille, mutta tässä kohtaa myös monet feministit ovat edelleen joko tietyllä tapaa tekopyhiä tai yksinkertaisesti kyvyttömiä ymmärtämään merkittävästi omasta asemastaan poikkeavaa tulokulmaa – siis niin sanotusti perinteisen miehen näkökulmaa maailmaan, siltä osin kuin myös siihen kuuluu merkittäviä ”mieserityisiä” vaikeuksia.

Bell hooks1 on yksi toisen aallon feminismin merkittävimpiä ajattelijoita ja yksi kolmannen aallon intersektionaalisuutta korostavan tulokulman ensimmäisiä esille tuojia. Hooks tuli tunnetuksi jo ensimmäisen teoksensa Ain´t I a Woman: Black Women and Feminism johdosta, jossa hän kritisoi valkoisten feministinaisten kyvyttömyyttä nähdä rotua sukupuoleen verrattavalla tavalla eriarvoistavana tekijänä yhteiskunnassa. Mies tahtoo muuttua: miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (The Will to Change. Men, Masculinity and Love, 2004. Suom. Tapani Kilpeläinen. Eurooppalaisen filosofian seura 2020) käsittelee kuitenkin ensisijaisesti ylipäätään miehiä.

Rodun esilletuomisen ohella toinen asia, joka onkin tehnyt hooksista provokatiivisena pidetyn feministiajattelijan, on hänen sinänsä jopa triviaali mutta edelleen liian huonosti ymmärretty argumenttinsa: jos yhteiskunnan patriarkaalista rakennetta aiotaan vakavissaan muuttaa perustavasti, myös miesten täytyy osallistua massoittain tähän muutokseen. Tämä taas edellyttää miesten ajatus- ja elämismaailman ymmärtämistä sekä aktiivista pyrkimystä saada miehet mukaan feministiseen ajatteluun ja toimintaan. Vaikka olisi sitä mieltä, että moraalinen velvollisuus muuttua on yksinomaan miehillä, käytännössä mitään laajan mittakaavan muutosta patriarkaalisessa järjestyksessä ei voi tapahtua ilman, että feministit (joista pääosa ymmärrettävästi on edelleen naisia) pyrkivät aktiivisesti saamaan miehet mukaan liikkeeseen.

Anti-feministisen kliseen mukaan feminismissä on olennaisesti kyse peitellystä tai jopa avoimesta miesvihasta. Pitää kyllä paikkansa, että pieni mutta äänekäs osa toisen aallon feminismin nimekkäistä lipunkantajista tosiaankin syytti jopa esimerkiksi hooksia ”makaamisesta vihollisen kanssa” (s. 13), siis siitä, että hän piti miehiä patriarkaatin uhreina samassa määrin kuin naisiakin ja asennoitui lähtökohtaisesti ymmärtäen miehiin – myös väkivaltaisiin ja muuten ikäviin miehiin. Siinä missä varhaisilla feministeillä oli kädet täynnä yksinkertaisesti runnoa läpi paikoin jopa pommien avulla perustavimpia yhdenmukaisia oikeuksia miesten kanssa (kuten oikeutta äänestämiseen tai itsenäiseen työntekoon puhumattakaan yhtäläisestä palkasta), niin sanotussa toisen aallon feminismissä oli jo mahdollista käsitellä myös filosofisesti perustavampaa ajatusta: puuttua patriarkaalisen järjestyksen juurisyihin pelkästään niiden vakavimpien seurausten torjumisen sijaan (termi ”radikaalifeminismi” ylipäätään viittaa juuriin menemiseen [radix], ei jonkinlaiseen asenteelliseen jyrkkyyteen). Se tosiasia, että ensisijaisesti juuri miehet pitävät patriarkaalista järjestystä yllä, herätti kuitenkin monenlaisia pyrintöjä. Pieni osa feministeistä ilmaisi (yleensä henkilökohtaisten väkivaltatraumojen pohjalta) näkemyksen, mistä moni syyttää yhä feministejä yleisesti: maailma olisi yksinkertaisesti parempi paikka ilman miehiä. Tälle marginaaliselle joukolle hooks suuntaa viestinsä seuraavasti:

”Jokainen nainen tahtoo miehen rakkautta. Jokainen nainen tahtoo rakastaa ja tulla elämässään olevien miesten rakastamaksi. On hän sitten homo tai hetero, biseksuaalinen tai naimaton, hän tahtoo tuntea isän, isoisän, sedän, veljen, miespuolisen ystävän rakkauden.” (s. 17)

Nykyään käytännössä kukaan feministi ei kiellä tätä viestiä, mutta sen sijaan on edelleen hyvin tavallista, että miesten kokemuksia ei oteta täysin vakavasti. Esimerkiksi Suomessa yksinomaan miehiin kohdistuva asevelvollisuus myönnetään kyllä merkittäväksi tasa-arvo-ongelmaksi, mutta samaan hengenvetoon todetaan, että miehet itse ovat vastuussa tämän järjestelmän ylläpidosta. Tämä pitää toki sinänsä paikkansa; erityisesti miehet itse vartioivat maskuliinisten sukupuoliroolien noudattamista ja sanktioivat niiden rikkomisesta. Sen sijaan käytännössä koskaan ei näe syväluotaavaa analyysiä siitä, miksi näin on. Hooks pyrkii ainakin jossain määrin vastaamaan tähän kysymykseen:

”Seksistiset roolit rajoittavat sekä poika- että tyttölapsien identiteetin muotoutumista, mutta prosessi on paljon vahingollisempi pojille ensinnäkin siksi, että heiltä vaadittavat roolit ovat paljon jäykempiä ja rajoittavampia, ja myös siksi, että he paljon todennäköisemmin saavat ankaran rangaistuksen poiketessaan näistä rooleista. Nykyinen feministiliike loi sosiaalisesti hyväksytyn tilan, jossa tytöt voivat luoda minuuden tunnun, joka on erillään seksistisistä määritelmistä; samaa vapautta ei ole ulotettu pojille. Ei siis ihme, että patriarkaalisessa kulttuurissa pojat jatkavat perinnettä, jossa luodaan väärä minuus, ollaan jakautuneita. Tätä poikien ja miesten jakautumista luonnehtii usein kyky lokeroida. Juuri tämä perustavan haavoittava jako miesten psyykessä ja sielussa ruokkii mielisairautta. Kun miehiä vaaditaan käyttämään väärään minuuden naamiota, heidän kykynsä elää täysin ja vapaasti vähenee pahasti. He eivät pysty kokemaan iloa eivätkä he pysty koskaan todella rakastamaan.” (s. 147)

Kuten hooksin teoksen takakannessakin kysytään: onko ihme, että miehet ovat usein esimerkiksi väkivaltaisia, jos patriarkaatti ”lupaa miehille paljon muttei anna kuin tunnekylmyyttä, suuntautumatonta aggressiivisuutta ja turhautumista”? Jos patriarkaatti tyydyttäisi miehiä, miksi he pahoinpitelisivät niin usein toisia? (s. 42). Pitää omata sekä hyvin kyyninen maailmankuva yleisesti että hyvin synkkä käsitys miehistä, mikäli ajattelee, että miehet ovat tyypillisesti väkivaltaisia vain siksi koska he sosiaalisen asemansa ja fyysisen voimansa puolesta voivat olla sitä.

Useimmat anti-feministiset argumentit perustuvat joko räikeälle asenteellisuudelle tai vilpittömille väärinymmärryksille, mutta tässä kohtaa myös monet feministit ovat edelleen joko tietyllä tapaa tekopyhiä tai yksinkertaisesti kyvyttömiä ymmärtämään merkittävästi omasta asemastaan poikkeavaa tulokulmaa – siis niin sanotusti perinteisen miehen näkökulmaa maailmaan, siltä osin kuin myös siihen kuuluu merkittäviä ”mieserityisiä” vaikeuksia. Myöskään naisten osuutta patriarkaalisen järjestelmän ylläpitämisessä ei kovin usein haluta tuoda esille. Äitien asema on kuitenkin äärimmäisen keskeinen poikien indoktrinoimisessa patriarkaattiin; yksinhuoltajaäidit voivat olla tässä suhteessa jopa julmempia kuin tavanomaiset ydinperheäidit (s. 132). Naisten on lapsesta alkaen huomattavasti miehiä helpompi hankkia hyvät ihmissuhdetaidot, mutta vähemmän esille tuotu näkökulma on, että näitä taitoja voi yhtä hyvin käyttää manipuloimiseen kuin eheiden ihmissuhteiden luomiseen (s. 140).

Yksi erityistapaus, jossa poikiin ja miehiin kohdistuva sympatiavaje tulee ilmi, on nuorten miesten lisääntynyt syrjäytyminen ja äärimmillään raaka väkivalta. Siinä missä näiden ilmiöiden syyt tunnetaan tieteellisesti katsoen melko hyvin, näkee harvoin puheenvuoroja, joissa tuotaisiin moralisoimatta esille kyseessä olevien ihmisten oma näkökulma – siis sellaisenaan ja kaunistelematta. Tai oikeastaan sitä tuodaan kyllä esille jopa mässäilevässä formaatissa esille, esimerkiksi Lost Boys -dokumentin kaltaisissa pätkissä. Kuitenkin se laajempi kokemuksellinen pohja, mikä erilaisten ääri-ilmiöiden taustalla on, jää piiloon ja jopa aktiivisesti torjutuksi. Hooks tavoittaa tästä jotain äärimmäisen olennaista tuodessaan esille, että ”niin paljon kuin aikuiset valittavatkin nuorten miesten vihasta, useimpien aikuisten on helpompi kohdata raivoava teini-ikäinen kuin sellainen, jonka suru on vallannut ja joka ei voi lakata itkemästä” (s. 57).

Hooks kertoo useiden miestuttaviensa ilmaisseen tiettyä peruskokemustaan seuraavin sanoin: ”jokin puuttuu sisimmästä” (s. 29). Voin itsekin samaistua tähän ilmaukseen, ja oikeastaan vasta tämän teoksen myötä ymmärsin tietoisesti yhdistää tuntemuksen nimenomaisesti siihen sukupuolirooliin, johon minut on kasvatettu. Pojat kasvatetaan hyvin varhaisesta iästä alkaen kuolettamaan riippuvuutta ja heikkoutta ilmaisevat eleet huomattavasti voimakkaammin kuin tytöt (vaikka nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa sama koskee tietyssä määrin kaikkia). Tosiasiassa pojat eivät kuitenkaan ole vähemmän tunteellisia kuin tytöt, ainakaan missään yksiselitteisessä mielessä. Siinä missä tytöt kasvatetaan tukahduttamaan ennen kaikkea aggressiiviset tunteet, pojat joutuvat tukahduttamaan vielä täydellisemmin ja vielä kriittisemmän osan elämästä: hellyyden, rakkauden, riippuvuuden, miksi yhteyttä toisiin ihmisiin nyt haluaakaan nimittää. 

Siinä missä verraten anti-feministisetkin miehet tunnistavat usein joissain yhteyksissä, että heidän masennuksensa, ahdistuksena, päihdeongelmansa tai väkivaltaisuutensa johtuvat tunteiden tukahduttamisesta, ja että näiden ongelmien juuret löytyvät yleensä jo kotoa varhaisesta lapsuudesta, heidän on usein käytännössä mahdotonta hahmottaa ilmiön kokonaiskuvaa, jota feministit kutsuvat tavallisesti patriarkaatiksi. Vaikeiden ja herkkien tunteiden esiin nouseminen nostaa äärimmäisen helposti maskuliinisen vastareaktion, johon kuuluu olennaisena osana feminismin jyrkkä torjuminen uhkana. Olen käynyt lukuisia arkisia keskusteluita, joissa näkyy ilmeisellä tavalla, kuinka keskustelun toinen osapuoli on kärsinyt elämäänsä keskeisesti määrittävällä tavalla siitä, ettei ole voinut toteuttaa olennaisia itseään määrittäviä asioita ahtaiden sukupuoliroolien takia, mutta sukupuoliroolien sijaan hänelle pääsyyllisinä ahdinkoon näyttäytyvät feministit. Paradoksaalisesti suurimpana pelkona kaikista näyttäytyy tällöin se, että ”kaikki hierarkiat katoavat” – visio mitä tuskin kovin moni pitää toivottavana mutta mikä ei varsinkaan ole vaarassa toteutua koskaan – ja tämä saa ihmisen vastoin omaa ja yhteistä etua vastustamaan jokaista nykyhetkessä tapahtuvaa poliittista pyrkimystä purkaa aktiivisesti ylläpidettyjä sukupuolirooleja. Lukuun ottamatta systemaattisimpia konservatiiveja, menneet edistysaskeleet tasa-arvossa nähdään kyllä toivottuina ja usein tärkeinäkin. Sen sijaan juuri nykyhetken akuuteissa kysymyksissä moni kääntyy enemmän konservatismin puoleen.

Vaikeasti murrettavien psykologisten lukkojen ohella asiaan vaikuttavat olennaisella tavalla median ylläpitämät mielikuvat feminismistä. Miksipä mediaa kiinnostaisivat tässä asiassa sen enemmän kuin muulloinkaan monimutkaiset teoriat ja tavallinen arkijärki, kun on tuhannen taalan paikka lietsoa vastakkainasetteluita ja esittää kärjistyksiä? (s.108). Kokonaisuudessaan ei olekaan yllättävää, että monet feministimiehet päätyvät ennemmin tai myöhemmin ”löytämään todellisen minänsä” anti-feministeinä (s. 40). Silloinkin kuin normeista poikkeavan pojan/miehen itsetunto on kuin ihmeen kaupalla säilynyt nuoruuteen asti vahvana, koko muu maailma asettaa valtavan paineen tällaisen miehen saamiseksi ”aisoihin”. Kaikkein raskaimmat itsetunto-ongelmat kasaantuvat varmasti miehille, jotka vain hyvin harvoin pystyvät tiedostamaan, että heidän kärsimyksensä johtuu eniten juuri ahtaista sukupuolirooleista, tai niille vähemmistöihin kuuluville ainakin ulkoa päin mieheksi määritellyille, joille ”hyväksyttävään” miehen rooliin mahtuminen ei ole mahdollista. Vaatii kuitenkin myös huomattavaa itsereflektiota ja tahdonlujuutta pitää kiinni feministisistä ideaaleista verraten hyväosaisenakin miehenä; vastoin suhteellisen usein esitettyä väitettä, avoimesti miesfeministinä ei todellakaan saa ihmisten suuren enemmistön positiivista huomiota, kiitosta ja hyväksyntää.

Feministinen liike on Suomen kaltaisissa valtioissa pystynyt korjaamaan sukupuolten tasa-arvoon liittyviä selkeästi mitattavia ongelmia kiitettävällä tavalla. Kuten hooks kuitenkin tuo toistuvasti esille, itse patriarkaalinen järjestelmä on säilynyt ytimeltään verraten koskemattomana myös länsimaissa. Hooksin keskeinen teesi on, että ilman miesten saamista mukaan feministiseen liikkeeseen, kaikki suuriltakin vaikuttavat edistysaskeleet tulevat ennemmin tai myöhemmin murskatuiksi, sillä miehet kattavat puolet väestöstä, ja kuten feministit painottavat, useimmat sekä merkittävimmistä vallanpitäjistä että kaikkein kurjimmassa asemassa olevista (ja siten mihin tahansa valmiina olevista) ihmisistä ovat miehiä.

Kuten olen todennut aiemmin täällä ja täällä, suurin vastuu viime kädessä kaikille haitallisten roolien kyseenalaistamisesta ja muuttamisesta on kollektiivisesti miehillä itsellään – täsmällisemmin ennen kaikkea niillä miehillä, jotka ovat sen verran onnekkaassa asemassa, että heillä on reaalinen mahdollisuus harjoittaa perustavanlaatuista itsereflektiota. Täysin kriittinen rooli on kuitenkin myös feministinaisten tuella, eikä halukkuus tällaiseen tukeen ole lainkaan itsestään selvä, vaikka paperilla ajatus useimmiten allekirjoitetaankin. Hooksin kohdalla rehellinen havainto hänen omakohtaisesta pelosta miehiä kohtaan poiki tarpeen ymmärtää miehiä. Valitettavasti helpompi ja yleisempi ratkaisu tällaisen havainnon pohjalta on ryhtyä moralisoimaan ja korostaa yksinomaan naisten asemaa uhreina. 

Hooksin teosta on helppo suositella ensimmäiseksi teokseksi kenelle tahansa feminismistä kiinnostuneelle miehelle, jolla on mahdollisesti hyvinkin varauksellisia tuntemuksia aiheesta. Yhtä lailla sitä voi suositella feministinaisille, jotka tiedostavat, että he eivät kunnolla ymmärrä miksi miehet käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät.

Olli Pitkänen

1Nimimerkki kirjoitetaan kokonaisuudessaan pienellä, bell hooks, koska kirjoittaja halusi ihmisten kiinnittävän huomiota itse teoksiin eikä kirjoittajaan. Idea tuntuisi kääntyvän hieman itseään vastaan, mutta noudatan luonnollisesti kirjailijan tahtoa kirjoittaa nimi näin.

2Tähän luonnollisesti vastataan usein nopeasti, että nimenomaan naisten kokemuksia ei oteta vakavasti: naisten ääni sivuutetaan paljon helpommin kuin miesten, ja esimerkiksi yllättävän yleisiä lähisuhdeväkivaltakokemuksia usein vähätellään ja jopa kiistetään. Tämä kaikki pitää tietenkin paikkansa, mutta ei poissulje millään tavalla sitä, että jopa feministinaiset suhtautuvat usein vähättelevästi siihen, kun miehet lopulta feministien toivomuksen mukaisesti todellakin ilmaisevat tunteitaan, erityisesti heikkoutta ja epätoivoa.

3Miehiin kohdistuvan sympatiavajeen eräänlainen jossain määrin epäintuitiivinen kääntöpuoli on transnaisiin kohdistuva syrjintä. Erityisesti mainitut Catharine McKinnonin ja Andrea Dworkinin kaltaiset jossain määrin ongelmalliset toisen aallon feministit ovat aika ajoin suhtautuneet transnaisiin eräänlaisina feministisen aatteen pettureina; heidän mukaansa transnaiset ikään kuin esittävät olevansa naisia, mutta he eivät koskaan voi olla ”todellisia” naisia, koska ovat syntyneet miehiksi. Tässä on kiinnostava yhteys anti-feministiseen konservatismiin, ja kyseiset ajattelijat ovatkin aika ajoin kokeneet konservatiivinaiset liberaaleja feministejä läheisemmiksi.

Arvostelu: Mikä liberalismia vaivaa? (Lahtinen & Purokuru)

Liberalismin vaihtoehdottomuuden tuntu on käytännössä nimenomaan oire siitä, ettei nykyisen liberalistisen hegemonian sisällä voida enää ratkaista sen ongelmakohtia. Lahtinen & Purokuru lähtevät liikkeelle siitä, että pelkän reagoimisen sijaan tarvitaan proaktiivisuutta, jolla saataisiin tarjottua vetoavia mielikuvia ja käytäntöjä sekä uudenlaista yhteisöllisyyttä.

Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? on tulkittavissa vastineeksi ”mikä vasemmistoa vaivaa?” -tyyppisiin avauksiin. Nimivalinta on erittäin osuva, sillä moni ongelmallisena nähty asia, joka liitetään tavallisesti vasemmistoon, tulisi itse asiassa liittää pikemminkin liberalismiin. Vaikka konservatismi–liberalismi -akselilla ajateltuna vasemmistolaiset ovat toki useimmiten liberaaleja, liberalismi kokonaisuudessaan on kuitenkin enemmän vastakohta kuin synonyymi vasemmiston ydinperiaatteille, kuten yhteiskunnan ensisijaisuudelle yksilöön nähden ja materiaalisten selitysten ensisijaisuudelle abstrakteihin ideoihin nähden.

Teoksen peruslähtökohta on erottelu liberalismista tietoisena tai ainakin osittain tietoisena ideologiana sekä liberalismi koko viime vuosisatojen länsimaisen yhteiskunnan läpäisevänä ”syvärakenteena” (s. 12). Liberalismi ideologiana on jo sinänsä varsin hegemonista: sen keskeisiä määreitä ovat Lahtisen & Purokurun mukaan vapauden, vapaamielisyyden ja järkevyyden kaltaiset ideat, joihin enemmistö länsimaisista ihmisistä samaistaa itsensä. Juuri näiden ideoiden usein itsestään selvänä nähty tavoiteltavuus paljastaa niiden yhteiskunnallisen pinnallisuuden. Pinnallisuutta täsmällisempi ilmaisu on itse asiassa keskeisten liberalististen käsitteiden abstraktisuus; ne eivät anna lopulta juuri mitään osviittaa siitä, mitä niiden kautta aivan täsmälleen ottaen tavoitellaan. 

Vielä liberalismia ideologiana perustavampi ilmiö on kuitenkin liberalismi yhteiskunnan syvärakenteena. Kaikki yritykset vastustaa liberalismia tässä mielessä niin vasemmalla kuin oikealla päätyvät hyvin helposti vain toisintamaan liberalismia hieman eri muodossa. Liberalismi syvärakenteena on väistämättä aavistuksen epämääräinen olio; mikäli jonkinlainen niin yksilöllisen kuin kollektiivisen ajattelun taustalla vaikuttava syvempi rakenne on olemassa, tästä seuraa suoraan, että tämän rakenteen luonnetta ei voi ilmaista tyhjentävästi. Tämänkaltaisiin ideoihin on aina syytä suhtautua epäilevästi siitä syystä, että niitä ei voi osoittaa virheellisiksi; periaatteessa mikä tahansa voidaan tällöin tulkita ja selittää valitun viitekehyksen kautta.

Jotain tämänkaltaista esittääkin Marianne Sandelin arvostelussaan, jonka otsikko ”Liberalismi kapitalistisena salaliittona” kertoo jo paljon. Sandelinin mukaan Lahtinen & Purokuru eivät ole perehtyneet liberalistisen ajattelun eri muotoihin ja historiaan juuri lainkaan ja tekevät sen sijaan liberalismista kaikkiin mahdollisiin ongelmiin syypäänä toimivan mörön. Kuten kirjoittajamme Markus Niemi esittää omassa blogissaan, Sandelinin kritiikki on varmastikin validia mitä tulee Lahtisen ja Purokurun täsmälliseen tietämykseen liberalismin eri muotojen historiasta, mutta Sandelin ymmärtää väärin mitä Lahtinen & Purokuru teoksellaan tavoittelevat. Kyseessä ei ole aatehistoriallinen tai edes yhteiskuntafilosofinen tutkimus vaan pohdiskeleva mutta poleeminen poliittinen pamfletti, eikä sitä siten tulisi arvioida ensisijaisesti tutkimuksellisista lähtökohdista.  

Ainakin itselläni on turhauttavan yleinen kokemus julkisilla areenoilla keskustellessa, että väsyttävässä väittelyssä aivan ilmeisellä tavalla yksinkertaistettuja tai jopa itsessään sekavia mutta sosiaalisen kontekstin tai ”vastapuolen” määrällisen ylivoiman takia monille järkevinä näyttäytyviä populistisia näkemyksiä oikoessa keskusteluun mukaan tuleva akateeminen, relevantin asiantuntemuksen omaava henkilö katsoo olennaiseksi ainoastaan oikaista jonkin minun tekemän, käsillä olevan keskustelun kannalta epäolennaisen historiallisen tai teoreettisen asiavirheen. Itsekin tutkijana pidän luonnollisesti tieteellistä asiantuntemusta sinänsä hyvin arvokkaana ja monissa tilanteissa ehdottomana vaatimuksena, mutta julkisessa keskustelussa täytyy kyetä myös vetämään mutkia suoriksi. Suurin osa keskustelijoista kun operoi joka tapauksessa verraten suurilla linjoilla, jos pitää ylipäätään arvossa minkäänlaista ajattelun koherenssia.

Jos Lahtinen & Purokuru olisivat rajanneet teoksensa Sandelinin toivomalla tavalla täsmällisemmin esimerkiksi uusliberaalin talouspolitiikan kritiikkiin (jota hän piti kohdallisena teoksessa), tästä huolimatta esimerkiksi hiemankaan oikeistomieliset taloustieteilijät nostaisivat esille uusliberalismin käsitteen epämääräisyyden jne. Kulttuurikritiikki ei yksinkertaisesti ole yhteensopivaa tieteellisen tulokulman kanssa, samaan aikaan toteutettuna. Mikäli ei kuitenkaan haluta kokonaan hylätä vasemmistolaista kulttuurikritiikkiä, sopii kysyä, mikä kattokäsite sitten tulisi valita liberalismin sijaan. En pidätä henkeäni liberalismia osuvamman vaihtoehdon suhteen.

Vastoin Sandelinin väitettä, Mikä liberalismia vaivaa? ei pamflettimaisuudestaan huolimatta maalaa läpeensä demonista viholliskuvaa mystisesti kaikkea hallitsevaan asemaan selviytyneestä liberalismista. Teoksessa selitetään verraten kouriintuntuvalla tavalla ja erottelevasti, miksi liberalismi on menestynyt niin hyvin; mitä houkuttelevaa se on tosiasiassa tarjonnut ihmisille ja millä keinoin se on luonut mielikuvia vielä paremmasta. Lahtisen & Purokurun mukaan liberalismi elää itse asiassa melkoisella varmuudella tuhoutumisvaihettaan, josta siirrytään johonkin erilaiseen, vaikka on vaikea kuvitella, mitä se olisi (mikä osaltaan kertoo liberalismin hegemonisuudesta) (s.7). Ei tarvitse olla asiantuntija pitääkseen, jos ei nyt varmana, niin uskottavana vaihtoehtona, että liberaali hegemonia murtuu lopullisesti verraten läheisessä tulevaisuudessa. Talous on jo kauan perustunut absurdille globaalille velkaantumiselle, niin USA kuin Eurooppa ovat kulttuurisesti pelottavalla tavalla polarisoituneita ja Kiinan kaltaiset liberaalista olemisen tavasta täysin piittaamattomat valtiot vahvistuvat joka suhteessa. 

Liberalismin vaihtoehdottomuuden tuntu on käytännössä nimenomaan oire siitä, ettei nykyisen liberalistisen hegemonian sisällä voida enää ratkaista sen ongelmakohtia. Lahtinen & Purokuru lähtevät liikkeelle siitä, että pelkän reagoimisen sijaan tarvitaan proaktiivisuutta, jolla saataisiin tarjottua vetoavia mielikuvia ja käytäntöjä sekä uudenlaista yhteisöllisyyttä. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyvät tarvittavat systeemiset ja elämäntavalliset muutokset pitäisi pystyä esittämään niin, etteivät ne näyttäydy vain jostain luopumisena, vaan itse asiassa aidompaa ja rikkaampaa elämää tarjoavina. Tähän Lahtinen ja Purokuru tarjoavat kyllä oman poliittisen kokemuksensa pohjalta joitain suuntaviivoja ja hahmotelmia, mutta mitään viisastenkiveä ei luonnollisesti ole saatavilla. Kaiken kaikkiaan Mikä liberalismia vaivaa? yhdistää onnistuneesti poliittista kiistakirjoitusta ja analyyttisempää tarkastelua. Useimmat keskeiset ajankohtaiset teemat käydään läpi ja teoksesta välittyy kaikkinensa konstailematon ja raikas tunnelma. Mikäli kaipaa vastapainoksi samankaltaista optimistisemmin liberalismiin suhtautuvaa tulokulmaa, voin suositella tarkastamaan Jan Werner-Müllerin hiljattain käännetyn teoksen Pelko ja vapaus: Kohti uudenlaista liberalismia.

Olli Pitkänen