Arvostelu: Miksi Marx oli oikeassa (Terry Eagleton)

Eagleton ehdottomasti onnistuu jauhottamaan kaikki stereotyyppisimmät kritiikit, usein jopa osoittaen, että kritiikin esittäjän tulokulma on itse asiassa lähempänä luuloteltua ”marxilaisuutta” kuin Marxin varsinaiset näkemykset. Projektio on tunnetusti vahva psykososiaalinen voima.

Liken julkaisema, Tuomas Nevanlinnan kääntämä Miksi Marx oli oikeassa on tullut usein vastaan, kun vasemmistolaiset suosittelevat teoksia, joista aloittaa Marxiin perehtyminen. Marxin suhteen kohtuullisen ummikkona voin hyvin liittyä suosittelijoiden joukkoon.

Huolimatta siitä, että samaistun ehdottomasti enemmän poliittiseen vasemmistoon kuin oikeistoon, olen useimpien ihmisten tavoin kokenut tiettyjä ennakkoluuloja sellaiseen vasemmistolaisuuteen, jossa vaaditaan erittäin perustavanlaatuisia muutoksia nykytilanteeseen. Tiedostettuani, kuinka paljon nämä ennakkoluulot pohjasivat yksinkertaiseen tietämättömyyteen, omaan psykososiaaliseen taustaani sekä ennen kaikkea ympäröivän kulttuurin narratiiveihin, olen ainakin yrittänyt parhaani mukaan suhtautua radikaaleihinkin ideoihin avoimesti. Tästä huolimatta lienee tosiasia, kuten Nevanlinna teoksen jälkisanoissa tuo esille, että jotkut marxilaiset ovat tehneet marxilaisuudesta totaalisen maailmankuvan, joka pyrkii selittämään käytännössä kaiken, eikä siedä lainkaan kritiikkiä. Tällaisista huolista pääsin tämän teoksen kohdalla välittömästi, kun Eagleton (s.7) sanoo heti johdannon alussa, ettei hän kuulu ”siihen vasemmistolaisten heimoon, joka julistaa hurskaasti kaiken olevan kritisoitavissa ja joka kuitenkin luiskahtaa vihamieliseen hiljaisuuteen, kun pyydetään mainitsemaan kolme ensisijaisinta kriittistä huomautusta Marxia vastaan”.

Perehtyessäni väitöskirjani yhteydessä noin kymmenen vuotta sitten Eagletonin teokseen On Evil, huomasin, ettei hän ole erityisen analyyttinen kirjoittaja. Ensisijaisesti kirjallisuuskriitikkona tunnettu Eagleton on niitä vähemmistöön kuuluvia akateemisia ajattelijoita, jotka asettavat sujuvan ajatuksenjuoksun ja kokonaisvaltaisuuden täsmällisyyden edelle. Välillä Eagleton tykittelee hieman tarpeettomankin railakkaasti mutkia oikoen. Esimerkiksi puolustaessaan marxilaisuutta ”postmodernismia” vastaan hän väittää, että postmodernismilla on ”järjetön ennakkoluulo luontoa ja biologiaa kohtaan […] koska se luulee kaiken puheen luonnoista olevan vain tapa kieltää muutoksen olemassaolo” ja että ”postmodernismi on taipuvainen pitämään kaikkea muutosta myönteisenä ja kaikkea pysyvyyttä kielteisenä” (s. 93). Tämän kaltaiseen retoriikkaan törmää tyypillisesti äärioikeistoon kallellaan olevien älyllisten helppoheikkien tekstissä, tosin sillä erolla, että he tapaavat täysin ristiriitaisesti samaistaa marxilaisuuden ja niin sanotun postmodernin ajattelun. Eagletonilla homma pysyy kuitenkin jollain lailla näpissä, ja mielestäni on erittäin virkistävääkin, kun yleisesti ottaen uskottava ajattelija roiskii isolla pensselillä. 

Teos koostuu kymmenestä klassisesta Marxin kritiikistä ja Eagletonin vastauksista niihin. Eagleton ehdottomasti onnistuu jauhottamaan kaikki stereotyyppisimmät kritiikit, usein jopa osoittaen, että kritiikin esittäjän tulokulma on itse asiassa lähempänä luuloteltua ”marxilaisuutta” kuin Marxin varsinaiset näkemykset. Projektio on tunnetusti vahva psykososiaalinen voima. Hyvänä esimerkkinä toimii kenties kaikkein useimmin kuultu ja kaikkein murskaavimpana pidetty marxilaisuuden kritiikki, jonka mukaan ”hedelmistään puu tunnetaan”. Väite on siis, että missä marxilaisuutta on koskaan pyritty toteuttamaan käytännössä, tulokset ovat aina olleet katastrofaalisia. Mitään kommunistista unelmaa ei tietenkään ole kyetty missään saavuttamaan, mutta lukuun ottamatta ilmeisimpiä esimerkkejä päinvastaisesta (Stalin, Mao, Pol Pot), suuri osa kansalaisista on itse asiassa useissa tapauksissa pitänyt kommunistista hallintoa paljon parempana kuin sen hajottua voimaan tullutta tavanomaista talousliberalismia. Kun otetaan esille myös rasismin ja sosiaalidarwinismin kaltaiset yleisesti syystä paheksutut ilmiöt, jotka tyypillisesti assosioidaan ”totalitaristisiin” järjestelmiin, on olennaista tiedostaa, että nämä ilmiöt ovat modernissa tuhoisassa mittakaavassaan syntyneet nykyään annettuna otetun liberalismin myötä, eivät suinkaan ilmeisellä tavalla totalitaaristen aatteiden kuten natsismin ja stalinismin myötä. Erityisen kiinnostava on Eagletonin väite, jonka mukaan Stalinin valtaannousu ja siihen liittyvät kehityskulut ovat itse asiassa ymmärrettävissä ainoastaan marxilaisen teorian pohjalta.

Miksi Marx oli oikeassa on suositeltavissa kenelle tahansa suuren mittakaavan poliittisista kysymyksistä avoimesti kiinnostuneelle ihmiselle. Hieman enemmän systemaattisuutta Eagletonilta tosin voisi toivoa; teksti rönsyää sen verran paljon, että vaatii aavistuksen hyväntahtoisuutta lukijalta poimia kirjoittajan varsinainen argumentti kunkin kritiikin kohdalla. Ainakin minut teos inspiroi kuitenkin vihdoin tarttumaan Marxin Pääomaan, mikä tuskin tulee olemaan täyttä ajanhukkaa.

Olli Pitkänen

Arvostelu: Misantropian historia (Juri Nummelin)

Osa teoksen artikkeleista on hieman amatöörimäisellä otteella kirjoitettuja, eikä käsiteltäviä ajattelijoita ole aina selkeästi ymmärretty aivan ”oikein”. Kun kuitenkin unohtaa tyhjänpäiväisen nillittämisen, jokainen artikkeleista palvelee vähintään tyydyttävästi kokonaisuutta. Kattavuudesta toimittajaa ei ainakaan pääse arvostelemaan; mukaan on valikoitunut ideoita antiikista ja varhaisesta modernista alkaen aina nykyaikaisiin kouluammuskelijoihin ja 4chan-tyyppiseen kyynisyyteen.

Misantropia eli ihmisviha on käsitteenä melko epämääräinen, mutta kuitenkin sellainen, johon suurin osa pohdiskeluun taipuvaisista ihmisistä lienee joskus kokenut vetoa. Juri Nummelinin toimittama ja Savukeitaan julkaisema teos vuodelta 2013 käsittelee ensimmäisenä ja mahdollisesti edelleen ainoana edes jossain määrin systemaattisena teoksena tätä aihetta. Teosta voi syyttää epämääräisyydestä ja fokuksen puutteesta, mutta niin voi teoksen aihettakin. Misantropia on juuri sellainen aihe, jonka käsittely on elävän elämän kannalta ehdottoman tärkeää, mutta johon on vaikea saada rahoitusta filosofian tai aatehistoriankaan tutkimukseen. 

Osa teoksen artikkeleista on hieman amatöörimäisellä otteella kirjoitettuja, eikä käsiteltäviä ajattelijoita ole aina selkeästi ymmärretty aivan ”oikein”. Kun kuitenkin unohtaa tyhjänpäiväisen nillittämisen, jokainen artikkeleista palvelee vähintään tyydyttävästi kokonaisuutta. Kattavuudesta toimittajaa ei ainakaan pääse arvostelemaan; mukaan on valikoitunut ideoita antiikista ja varhaisesta modernista alkaen aina nykyaikaisiin kouluammuskelijoihin ja 4chan-tyyppiseen kyynisyyteen. Luonnollisesti käsittelyssä on filosofeja kuten Schopenhauer ja Nietzsche sekä filosofointiin taipuvia ajattelijoita, joita ei voi pitää varsinaisina filosofeina, kuten Markiisi de Sade, Yukio Mishima ja Emile Cioran. Toisaalta mukana on paljon tunnettuja tekijöitä eri taiteiden aloilta, esimerkiksi Kalervo Palsa ja August Strindberg. Black metal -alakulttuuri ja jopa dekkaritkin ovat päässeet mukaan. Voi kysyä, onko paletti jo liian laaja kuvatakseen enää yhtä ilmiötä, mutta huomioon ottaen misantropian käsitteen epämääräisyyden, ratkaisu on ainakin jossain määrin perusteltu.

Mitä misantropia sitten on? Teoksen johdannossa todetaan tästä monta olennaista seikkaa. Misantropia ei ole varsinainen aate, edes ristiriitainen aate. Toisaalta se ei ole myöskään pelkkä tunne, vaan sisältää aatteellisia elementtejä. Misantropia ei ole yksi ja sama tunne/aate kaikille, vaan pitää sisällään erilaisia keskenään ristiriitaisiakin muotoja. Misantropialla, siten kuin sen nykyään ymmärrämme, on olennaisesti jotain tekemistä myöhäismodernin korostuneen itsetietoisuuden ja hajaantuneen maailman kanssa, vaikka osa siihen luettavista piirteistä lienee yhtä vanhoja kuin ihminen. Misantropia ei koskaan ole täysin loogista, sillä joko ihmisvihaaja ei vihaakaan ihmisyyttä ylipäätään vaan ainoastaan sen joitakin puolia tai sitten ainoa looginen ratkaisu hänelle olisi itsemurha.

Kun elin omaa lapsuuttani ja teini-ikääni, misantropia oli ensimmäinen ”aate” johon samaistuin. On paljon kertovaa, että minun on hyvin vaikea tavoittaa täysin silloista mielentilaani, sillä se ei yksinkertaisesti ollut loogisesti yhdenmukainen, vaikka tuolloin se tuntui nimenomaan ensisijaisesti loogiselta; joltain, jota useimmat muut ihmiset eivät uskalla tai pysty ”ajattelemaan loppuun asti”. Tällöin puhutaan koko ihmislajiin ylipäätään kohdistuvasta ideasta. Jos jotain täsmällistä voidaan misantropiasta sanoa, uskoakseni mikään rajoitetumpaan joukkoon kohdistuva tunne tai aate ei voi olla misantropiaa, vaan tällöin kyse on esimerkiksi rasismista, seksismistä tai jonkinlaisesta antisosiaalisuuden muodosta. Misantropian ideaan liittyy ihmisyys sinänsä, vaikka käsitteeseen usein törmää vielä epämääräisemmässä muodossaan jonkinlaisen yleisen vihamielisyyden tai immoralismin merkityksessä.

Misantropialla on erilaisia vivahteita riippuen yksilöstä ja hänen ajatusmaailmastaan. Teokselta voisi ehkä toivoa jonkinlaista analyysiä tai ryhmittelyä tässä mielessä. Nähdäkseni voisi karkeasti yleistää, että humanistisen ajattelun yhteydessä misantropia ilmenee nimenomaan koko ihmislajiin liittyvänä inhona tai vihamielisyytenä, kun taas lähtökohtaisesti anti-humanistisessa ajattelussa misantropiassa on enemmänkin kyse vain yksinkertaisesta inhimillisen heikkouden tai sellaisena nähdyn halveksunnasta. Ero on merkittävä moraalisilta ja poliittisilta implikaatioiltaan. Misantropiassa ensimmäisessä merkityksessä on kyse oikeastaan pettymisestä omiin sekä ihmiskunnan yleensä realisoimiin mahdollisuuksiin: kun ihmisillä eläimistä poiketen on mahdollisuus reflektoida tekojaan ja kehittyä sen pohjalta, samaan aikaan ihminen voi myös käyttää potentiaaliaan tuhoisiin ja itsekkäisiin tarkoituksiin. Misantropia tässä merkityksessä voi estää tehokkaasti minkäänlaisiin rakentaviin projekteihin ryhtymistä ja niihin sitoutumista tai ajaa äärimmillään jopa itsemurhaan, mutta sen pohjalla on kuitenkin humanistinen intentio. Jää yksilön välienselvittelyksi itsensä kanssa, kuinka päästä ihmisvihasta eroon tai ainakin estää sitä rampauttamasta omaa kokemista. Misantropiassa lähtökohtaisesti antisosiaalisuutena ei taas ole vasemmistolaisesta näkökulmasta alun alkaenkaan mitään rakentavaa. Tästä syystä misantropia tulee ymmärtää monisyisenä ilmiönä, johon tulee reagoida tilanteesta riippuen hyvin eri tavoin.

Olli Pitkänen

Kirja-arvostelu: Theodor Adorno – Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin

Ylipäätään Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin sisältää uskomattoman vähän mitään selvästi epäajankohtaista. Se on tarkka, tiivis ja helppolukuinen paketti useimmista keskeisistä oikeistoradikalismiin ja sen vastustamiseen liittyvistä teemoista edelleen tänä päivänä.

Theodor Adorno kuuluu kriittisen teorian eli niin sanotun Frankfurtin koulukunnan tunnetuimpiin nimiin, mutta suhteellisen harva yhteiskuntatieteiden ja akateemisen filosofian ulkopuolella on kuitenkaan lukenut hänen teoksiaan. Tähän on olemassa syynsä, sillä suurin osa Adornon teoksista on todella vaikeaselkoisia jopa kohtuullisen lukeneelle ihmiselle. Tunnustan, että en ymmärtänyt Adornon yhdessä Max Horkheimerin kirjoittamasta vaikutusvaltaisesta teoksesta Valistuksen dialektiikka juuri muuta kuin siitä yleisesti referoidut karvalakki-ideat. Tänä vuonna suomeksi käännetty Vastapainon julkaisema, alun perin vuonna 1967 pidetty luento Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin on kuitenkin täysin toista maata. Kyseessä on lyhyehkö, äärimmäisen selkeästi kirjoitettu, enemmänkin käytännön (meta)politiikkaan lukeutuva essee kuin pitkällinen tutkielma. Sitä voi suositella kenelle tahansa asiasta kiinnostuneelle, eikä se vaadi teknistä taustatietoa tai edes erityisen laajaa yleissivistystä. Adorno myöntää heti alkuunsa, ettei kirjoitus ole tarkoitettu kaikenkattavaksi teoriaksi uudesta oikeistoradikalismista, vaan kokoelmaksi huomioita joista kaikki emme ”ehkä ole niin tietoisia” (s. 7).

Alkuun Adorno tuo suhteellisen triviaalisti esille, että oikeistoradikalismi tarvitsee ainakin joitain yhteiskunnallisia ehtoja noustakseen. Keskeinen tällainen ehto Adornon mukaan on ”vallitseva pääoman keskittymisen tendenssi” (s. 8). 1900-luvun yhteiskuntatieteellinen tutkimus on usein tullut syytetyksi siitä, että se ylikorostaa sosiaalisten patologioiden taloudellisia syitä. Jo yhdessä tämän tulokulman kanssa Adorno tuo kuitenkin esille myös täysin toisenlaisia tekijöitä, jotka tekevät oikeistoradikalismia ymmärrettäväksi. Adornon mukaan esimerkiksi hyvin toimeentulevat ”ovat edelleen taipuvaisia vihaamaan sosialismia tai sitä, mitä he pitävät sosialismina” (s. 8). Suomessa, jonka sosiaalinen hyvinvointi on vuosikymmenien saatossa voittopuolisesti nimenomaan vasemmiston aikaansaamaa, on erityisen kiinnostavaa, kuinka jo Adornon aikaan enemmänkin mielikuva vasemmistosta kuin vasemmiston varsinaisen toiminta määräsi sen, miten vasemmistoon suhtaudutaan. Tämän hetken Suomessa jyrkkää puoluepoliittista vasemmistoa ei edes ole olemassa, mutta tästä huolimatta vihamielinen suhtautuminen vasemmistoon tuntuu vain lisääntyvän. Yksi olennainen syy tähän on luonnollisesti pelko oman aseman menettämisestä; vasemmisto kritisoi nykyjärjestelmää, ja ne, jotka ovat tämän järjestelmän voittajia, tai varsinkin ne, jotka pärjäävät mutta joiden asema on uhattuna, eivät tietenkään pidä kritiikistä.

Adornon kiinnostavimmat huomiot liittyvät kuitenkin vielä leimallisemmin psykologisiin kysymyksiin. Adorno katsoi jo 60-luvulla, että nationalismi on menettänyt merkitystään auttamatta globalisoituvassa maailmassa. Viimeistään tänä päivänä tämä on helppo allekirjoittaa. Kuten Adorno (s. 11) kuitenkin huomauttaa, nationalismin muuttuminen vanhanaikaiseksi ei suinkaan vähennä sen suosiota. Samaan tapaan kuin suurimmat noitavainot tapahtuivat vasta uuden ajan alussa keskiaikaisen teologian jo menetettyä suurimman osan voimastaan, nationalismi on tuhoisimmillaan vasta kun varsinainen nationalistinen ideologia on jo suurelta osin unohtunut (alun perinhän kyse oli valistuksen perintöön kuuluvasta humanistisesta opista). Adorno tuo esille kiinnostavan piirteen oikeistoradikalismin eräänlaisesta piilotetusta itsetuhoisuudesta. Esimerkiksi Hitler itse ”totesi jo varhain, että hän ampuu ennemmin kuulan kalloonsa kuin muuttaa politiikkaansa” (s. 28). Kuten tosiasiassa tuli käymäänkin.

Adornon mukaan tämä itsetuhoisuus kumpuaa oikeistoradikalismin irrationaalisesta, älyllisiä argumentteja halveksuvasta luonteesta. Oikeistoradikalismilla ”ei ole loppuun asti mietittyä teoriaa” (s. 33), vaan se palvoo viime kädessä raakaa voimaa itseään, eikä mitään hyvänä nähtyä, mitä tällä voimalla yritettäisiin saavuttaa. Tämä tekee ymmärrettävämmäksi, miksi oikeistoradikaalit suhtautuvat aina vähintäänkin epäluuloisesti ”intellektuelleihin”, jotka tietysti osoittavat oikeistoradikalismin konsistenttien ja rakentavien tavoitteiden puutteen. Kuten Volker Weiß huomauttaakin luentoon liitetyssä kommentaarissa (s. 77), kriittinen teoria on yhä edelleen oikeistoradikaalien mielissä kaiken mahdollisen ”rappiollisen” tiivistymä ja suoranainen salaliitto.

Adorno kuitenkin liittää liiaksi kaiken irrationaalisen ja ”irrationaalisen” nimenomaan oikeistoradikalismiin. Hänen mukaan jopa eksistenssifilosofia on lähtökohtaisesti potentiaalinen virike oikeistoradikalismiin (s. 34). Esimerkiksi jungilaisuus tai yleisemmin mikä tahansa ajatus ”ylirationaalisesta”, diskursiivisen ajattelun ylittävästä oivaltamisesta näyttäytyy Adornolle suorastaan protofasismina. Kaikki ”irrationaalinen” ei kuitenkaan ole välttämättä tuhoisaa, ja toisaalta Adornon kuvaama tuhoisa irrationaalisuus ei ole pelkästään oikeistoradikalismille ominainen piirre vaan sitä voi tavata myös radikaalin vasemmiston joistain ilmentymistä. Kuten Pauli Pylkkö on jossain todennut, Adorno tuntuu pelkäävään kaikkea, mikä ylittää järjen rajat, vaikka hän onkin tullut tunnetuksi juuri valistusrationalismin kritiikistä. Näyttäisi, että syystä tai toisesta Adorno kokee uhkaavana ja liittää äärioikeistoon minkä tahansa sellaisen kokemuksen irrationaalisesta, joka tällaisen ”irrationalismin” kannattajalle antaa elämään mielekkyyttä. Toki tällainen mielekkyyden kokemus voi perustua myös itsepetokselle, ja tästä Adornolla onkin paljon kiinnostavaa sanottavaa, erityisesti oikeistoradikalismiin liittyen. Adornon suurin vahvuus ja heikkous on hänen systemaattinen, kriittinen pessimisminsä, jossa parhaimmillaankin toivotaan lähinnä täydellisen perikadon välttämistä.

Ymmärrettävästi Adorno onkin heikoimmillaan tarjotessaan positiivisia ratkaisuja: ”Jos oikeistoradikalismia halutaan tosissaan vastustaa, on pyrittävä tuomaan esiin oikeistoradikaalin propagandan kohteena olevien ihmisten omat intressit. Tämä koskee erityisesti nuoria. Heille pitää tehdä selväksi, että oikeistoradikalismi tunkeutuu heidän yksityiselämäänsä ja puuttuu heidän elämäntapaansa.” (s. 28). Uskoakseni juuri tällaista tunkeutumista oikeistoradikalismista potentiaalisesti viehättyvät ihmiset kuitenkin juuri haluavat: että heidänkin elämäänsä puututaan ja ”hommat laitetaan järjestykseen”, ääritapauksessa jopa niin, että koko oman elämänsä joutuu uhraamaan. Tällainen on juuri olennainen osa sitä äärioikeiston irrationaalisuutta, josta Adornokin puhuu. Missä muussa kuin äärimuodossaan oman elämän uhraamisessa ”kansalle” yhdistyy yhtä täydellisesti autoritaarinen, tosiasialliseen kriittisyyteen kykenemätön ja sitä pelkäävä luonne, sekä irrationaalinen veto myyttisiin ideoihin, joita ”hedelmätön järki” ei kykene ymmärtämään? Oikeistoradikalismia tulee vastustaa useilla eri tavoilla, mutta itse luotan rationaalisia argumentteja enemmän pyrkimykseen tuoda oikeistoradikalismista viehättyneille epäsuorasti esille heidän kykenemättömyytensä rationaalisuuteen sellaisissa kysymyksissä, joissa he ajattelevat olevansa rationaalisia. Mikäli tämä onnistuu ja jonkinlainen itsereflektio käynnistyy, on mahdollista, että se johtaa myöhemmin koko oikeistoradikalismille luonteenomaisen tuhoisan irrationaalisuuden tunnistamiseen ja joko rakentavampiin mystiikan muotoihin tai rationalistiseen ajatteluun.

Luennossa ehkä hätkähdyttävintä on, kuinka vähän oikeistoradikalismi on lopulta muuttunut sitten vuoden 1967, ainakin mitä tulee useimpiin Adornon esittämiin huomioihin. Tänä päivänä yhä selkeämmin korostunut oikeistoradikalismin piirre on, ettei se ole avoimen antidemokraattista, vaan pikemminkin pyrkii esiintymään ”todellisen demokratian” äänitorvena. Adornon mukaan ”sen äänettömänä taustaoletuksena on aina ollut, että pohjimmiltaan kyse on vallankäytöstä, reflektoimattomasta toiminnasta ja lopulta ehdottomasta alistamisesta” (s. 41). Tämä näkyy käytännössä mitä selkeimmin ympäri Eurooppaa sekä Yhdysvalloissa, muusta maailmasta puhumattakaan. Missä tahansa oikeistoradikaalit ovat saaneet valtaa sananvapaus keppihevosenaan, he ovat käyttäneet sitä viimeaikaiseen poliittiseen historiaan nähden ennennäkemättömän häikäilemättömästi ja hiljentäneet nopeasti kriittisiä ääniä, erityisesti akateemikkoja ja lehdistöä.

Ylipäätään Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin sisältää uskomattoman vähän mitään selvästi epäajankohtaista. Se on tarkka, tiivis ja helppolukuinen paketti useimmista keskeisistä oikeistoradikalismiin ja sen vastustamiseen liittyvistä teemoista edelleen tänä päivänä. Vanhentuneelta Adornon näkemykset tuntuvat ainoastaan silloin, kun hän puhuu psykoanalyyttisin käsittein. Tämä ei johdu niinkään siitä, että psykoanalyysin keskeisimmät ideat olisivat vanhentuneita. Kuten Adorno huomauttaa, juuri ”näistä asioista puhuttaessa oikeistoradikaali herrasväki yhtäkkiä muuttuu kovin tieteelliseksi ja selittää, etteihän viittaaminen auktoriteettisidonnaiseen persoonallisuuteen ole todistettavissa vaaditulla tilastollisella tarkkuudella. He siis pyrkivät kieltämään elävän kokemuksen nurinkurisen positivismin keinoin” (s. 43). Adorno sitoo kuitenkin tavanomaisen avoimen psykologisen silmän havainnot nimenomaisesti freudilaiseen teoreettiseen viitekehykseen, millä on monia seurauksia. Olennaisimmin, irrationaalisuus sinänsä näyttäytyy tällöin yksinomaan taantumuksellisena voimana. Väittäisin Adornoa vastaan, että nimenomaan oikeanlainen ”irrationaalisuus” on tehokkain keino vastustaa oikeistoradikalismia, joka Adornonkin mukaan saa voimansa paljolti valistuksen rationalismin alulle panemista kehityskuluista. Kun pidättäydytään asteen verran vähemmän perustavissa filosofisissa kysymyksissä, Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin on käytännössä kaikille varauksetta suositeltava opus.

Olli Pitkänen

Asiantuntijakin möläyttelee

Hannu Lauerma puhuu 29.2.2020 Ylelle antamassaan kommentissa olennaisesta uudehkosta ilmiöstä, internetin vihapuheesta, erityisesti maahanmuuttoon liittyen. Lauerman kommentit ovat isolta osin hyvin paikallaan, mutta yhdessä kohtaa hän astuu oman asiantuntija-alueensa ulkopuolelle ja tulee todennäköisesti tahtomattaan antaneeksi välineitä oikeistopopulisteille ja äärioikeistolle.

Maahanmuuttokeskustelun tullessa isommin päivänpolitiikan kentälle 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella olen saanut selittää useammallekin oman elämänsä Žižekille, miksi netin vihakirjoittelu ei toimi ”höyryjen päästelynä”, jolla vältetään ”tosielämässä” tapahtuvaa väkivaltaa. En ole täysin vakuuttunut, että nämä henkilöt itsekään ovat uskoneet argumenttiinsa, mutta on joka tapauksessa hyvä, että kuuluisa psykiatrian ammattilainen selittää asian: ”Helpotuksen tunne, mikä syntyy joko verbaalisen tai fyysisen aggressiivisen teon yhteydessä, on hyvin hetkellinen. Jos se on tekona tyydyttävä, seuraava aggressiivinen teko, olkoonkin sitten verbaalinen tai fyysinen, on entistä herkemmässä. Näin tapahtuu, koska aggressio ei ole vietti, joka tyydyttyisi samalla tavalla kuten esimerkiksi seksuaalisuus.” Kuten Lauerma tuo esille, itse asiassa lähes kaikkia jollain tapaa poliittisesti motivoituneita väkivallantekoja kouluammuskeluista kansanmurhiin edeltää vertaisryhmän kesken (nykyään usein internetissä) tapahtuva ”vellominen ja kierrosten kiihdyttäminen”. Yleisellä tasolla ”virtuaalinen väkivalta”, oli se sitten vain väkivallan ajattelua tai esimerkiksi elokuvien ja pelien kautta siihen samaistumista, voi ehkäistä aktuaalista väkivaltaa, mutta vain sillä ehdolla, että kuvitellun ja todellisen väkivallan ero ymmärretään selvästi, ja todellista väkivaltaa pyritään vakavasti välttämään. Vihapuheessa puheen kohteena on oikea ihminen, jota uhataan oikealla väkivallalla tai jota pyritään lannistamaan psyykkisesti. Yksikään ihminen, joka pyrkii eroon väkivaltaisista taipumuksista, ei harkitusti lähetä vihaviestejä todellisille ihmisille.

Lauerma on oikeassa myös korostaessaan, että vihapuheeseen puuttumisen täytyisi alkaa sen taustalla olevien motiivien ymmärtämisestä. Vaikka on yleisinhimillinen ilmiö tuomita pahoja tekoja tehneet ihmiset yksioikoisesti ilman pyrkimystä ymmärtää tekoja heidän omasta näkökulmastaan, yhteiskunnallinen muutos ei koskaan tapahdu vain tuomitsemalla. Vastoin monien ihmisten eettistä vakaumusta, esimerkiksi kovemmat vankilatuomiot ilman muita rakentavia toimenpiteitä eivät koskaan vähennä rikollisuutta. Ongelmalliseksi Lauerman näkemykset muuttuvat, kun hän samaistaa rasistista vihapuhetta suoltavien henkilöiden motiivien ymmärtämisen ”siihen kuuluisaan aitoon dialogiin”. Puheenvuoro alkaa saada suoranaisesti masentavia piirteitä, kun Lauerma esittää, että ”tietyt tahot” pyrkivät sensuroimaan asiallistakin keskustelua maahanmuuton tuomista ongelmista.

Todennäköisesti Lauerma ei ole yksinkertaisesti ajatellut riittävän pitkälle lausuntoaan. Huomioitava on myös, että toimittaja on varmasti tiivistänyt ronskilla kädellä Lauerman alkuperäisiä sanomisia. Kun tekstiä käsitellään kuitenkin sellaisena kuin se on, se vesittää tärkeän argumentin tuomalla siihen ”maahanmuuttokriitikoille” ominaisia äänenpainoja. Erityisen haitalliseksi puheenvuoron tekee se, että Lauerma esittää sen ammattilaisen auktoriteetilla. Olisi kiinnostava tietää, mihin Lauerma täsmälleen ottaen viittaa ”tietyillä tahoilla” ja miten maahanmuuttokeskustelun rajoittaminen hänen mukaan täsmälleen ottaen tapahtuu. Tämänkaltaiset asiakysymykset saavat populistin yleensä ottaen joko polttamaan hihansa tai viemään keskustelun naurettaville urille.

Kaikkein sakeimmille äärioikeistolaisille ”tietyt tahot” kattaa koko poliittisen kentän Halla-Ahosta vasemmalle, kun taas useimmiten viitataan epämääräiseen ”äärivasemmistoon”, jolla voidaan tarkoittaa ylipäätään vasemmistoa tai mielikuvaa jonkinlaisesta laajamittaisesta ulkoparlamentaarisesta väkivaltaisesta vasemmistoliikehdinnästä. Tosiasiassa ”maahanmuuttokeskustelun rajoittamisessa” on yleensä kyse siitä, että keskustelua ei suostuta käymään ns. maahanmuuttokriitikoiden ehdoilla. Jos keskustelua tarkastelee maahanmuuttokriittisestä näkökulmasta, esimerkiksi kuuluisa Pohjois-Afrikasta ja lähi-idästä kotoisin olevien ihmisten suhteellisesti 17-kertainen todennäköisyys syyllistyä raiskaukseen Suomessa näyttäytyy ultimatumina, jonka sivuuttaminen on selvästi tosiasioiden kieltämistä. Ilman pakkomiellettä maahanmuuttoon argumentti näyttäytyy taas suhteellisen järjettömänä: on löydettävissä loputon määrä 100-kertaisiakin suhteellisten todennäköisyyksien eroja eri ihmisryhmien välillä koskien erilaisia negatiivisia asioita (esimerkiksi vakavia sairauksia) ilman, että tiettyä ihmisryhmää ajatellaan ”kylmän järjen” nimissä lähtökohtaisesti tämän negatiivisen asian kautta.

Lauerman tapauksessa on vaikea sanoa, mitä hän lopulta täsmälleen ottaen tarkoittaa, mutta joka tapauksessa hänen kommenttinsa toimii hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka tieteellisen auktoriteetin tulisi olla äärimmäisen varovainen kommentoidessaan julkisesti omalle alalleen vieraita asioita. Lauerman maine kriminaalipsykologiassa on ansaittu, mutta se ei anna Lauermalle pienintäkään legitimiteettiä yhteiskuntatieteiden alalla. Suuren yleisön silmissä tietysti näillä aloilla ei ole suurtakaan eroa, ja varsinkin omaa mielipidettä tukevat lausunnot hyväksytään kernaasti keneltä tahansa auktoriteetilta.

Olli Pitkänen

Kirja-arvostelu: Timo Hännikäinen: Ilman

Olen välillä törmännyt vasemmistolaisten tuttavieni taholta kummeksuntaan siitä, miksi luen Timo Hännikäisen teoksia. Itse asiassa olen tainnut lukea kaikki hänen teoksensa. Hännikäinen on erinomainen kirjoittaja ja huolimatta usein provokatiivisesta tyylistään ja joistain äärioikeistolle ominaisista harhaisuuksistaan hän esittää aika ajoin täysin vakavasti otettavia kriittisiä huomioita vasemmistosta. Lyhyesti sanottuna, Hännikäinen on suomalaisen äärioikeiston harvoja varsinaisesti luku- ja kirjoitustaitoisia henkilöitä. Tällaisena hän on myös yllättävän merkittävä mielipidevaikuttaja, minkä takia häntä on täysin perusteltua kommentoida ennakkoluulottomasti mutta kriittisesti.

Linjalleni uskollisena luin myös Hännikäisen viimeisimmän teoksen Pyhä yksinkertaisuus, joka käsittelee ”tarkoitus pyhittää keinot”- tyyppisen ajattelun historiaa. Tällä kertaa teosta voi pitää itse asiassa melko varauksetta hyvänä, jos kohta viimeisessä luvussa lähtee huolella lapasesta, kun Hännikäinen liittää muutamat mediassa esille nostetut MeToo-liikkeen ylilyönnit totalitaarisen kommunismin ilmianto- ja synnintunnustusseremonioihin. Voittopuolisesti positiivisesta kokemuksesta inspiroituneena otin työn alle uusintapainoksen alun perin 2009 ilmestyneestä teoksesta Ilman. Uusi painos on pidetty muuten ennallaan, mutta siihen on liitetty Hännikäisen lyhyt esipuhe sekä Tenho Kiiskisen täydellisen yhdentekevät ja rasittavat jälkisanat (ylipäätään Kiiskinen vaikuttaa lähinnä Hännikäiseltä ilman kirjallisia lahjoja tai kiinnostavia ideoita). Mikä teoksesta sitten tekee kiinnostavan? Ilman pitää sisällään kaksi suhteellisen erillistä tasoa: toisaalta se on deskriptiivinen ja hyvinkin henkilökohtainen kuvaus tietyntyyppisen miehen vastentahtoisesta selibaatista, toisaalta teos käsittelee liberalismin laajenemisesta seksuaalisuuden piiriin. Kummankin teeman pitäisi sinänsä olla melko varauksetta vasemmistolaista kiinnostavia, mutta luonnollisesti Hännikäinen sotkee palettia muullakin kuin maineellaan, joka itse asiassa oli vielä tämän teoksen julkaisun aikaan aivan siedettävä.

Sanotaan näin, että cis-miehestä poikkeava, seksuaalisuuden suhteen itsensä rampautetuksi kokeva henkilö ei helposti löydä paljoa kehuttavaa tästä teoksesta. Eivät varmasti löydä kaikki heteromiehetkään, mutta jos pystyy samaistumaan 90%:sti Hännikäisen kuvaukseen siitä, miltä vastentahtoinen selibaatti tuntuu sivistyneestä itsetietoisesta heteromiehestä, niin tilanne on todennäköisesti toinen. Esimerkiksi minulla, toisin kuin Hännikäisellä, joka sentään pääsi seksin makuun jo teininä, tämä asia otti aikansa 25-vuotiaaksi asti. On lähes itsestään selvää, että seksin puute fyysisenä asiana ei vielä tee kenestäkään ihmisestä onnetonta; jos seksuaalisuudessa olisi kyse pelkästään biologiasta, useimmat ihmiset kehittäisivät itsensä itsetyydytyksen mestareiksi ja olisivat täysin tyytyväisiä. Junteinkin naistenmies kuitenkin kaipaa (usein osin tiedostamattaan) edes jonkinlaista henkistä yhteyttä seksikumppaneihinsa. Jatkuvassa seksin puutteessa intensiivinen fyysinen tunne yhdistyy herkimpiin tunne- ja älyllisen elämän alueisiin, mikä käytännössä väkisinkin vääristää ihmisen suhdetta seksiin ja vastakkaiseen sukupuoleen ylipäätään. Mikäli tämän kokemuksen vielä kanavoi tavalla tai toisella sitä ylläpitävään ajatusmaailmaan, kyseessä voi olla todellinen umpikuja.

Vaikka Hännikäisen naisvihaa on liioiteltu, teoksessa on toki myös perustavanlaatuisia ongelmia. Ensinnäkin, vaikka naisten on todellakin objektiivisesti katsoen paljon helpompi saada seksiä kuin miesten, tästä ei seuraa koettua ”etulyöntiasemaa” naisille. Niin sanotuissa kehitysmaissa ruoan ja veden puutteessa elävät ihmiset ovat monien tutkimusten mukaan jopa onnellisempia kuin länsimaiset keskivertoihmiset. Tyytyväisyys omaan tilanteeseen riippuu hyvin pitkälti omasta viiteryhmästä eikä mistään objektiivisesti mitattavista tekijöistä. Toisekseen, naisten seksinpuute eroaa keskimäärin kvalitatiivisesti miesten vastaavasta. Yhdistäviäkin tekijöitä toki löytyy: kokonaisvaltainen psykofyysinen jännitystila, joka kehittyy helposti varsinaisiksi mielenterveysongelmiksi, vastakkaisen sukupuolen (tai miksei saman) ajatteleminen korostetusti seksin kautta, omaan itseen kohdistuva inho, ja viime kädessä koko elämän typistyminen seksinpuutteen ympärille. Hännikäisenkin mainitsema Kreetta Onkelin teos Beige kuvaa äkkiseltään uskottavan tuntuisesti naisnäkökulmaa aiheeseen, vaikka kyse onkin fiktiivisestä teoksesta.

Hännikäinen huomaa sinänsä oikein keskeisimmän eron miesten ja naisten kokeman seksinpuutteen ja sen aiheuttamien itsetunto-ongelmien välillä:
”Miehellä seksuaalinen syrjäytyminen tuottaa laajempaa sosiaalista syrjäytymistä, sillä naiseton mies saa häviäjän leiman. Ja mikä pahinta, leimaa on kannettava hiljaa, protestoimatta ja myötätuntoa odottamatta.” Sekä miehillä että naisilla seksuaalisesti hyljeksityksi tulemiseen liittyy sosiaalista häpeää, mutta ilmiö on voimakkaasti sukupuolittunut. Oletko koskaan tavannut naista, jota pidettäisiin ”luuserina” siksi että hänellä ei niin sanotusti käy flaksi? Naisilla pikemminkin liian ”kevytkenkäinen” asennoituminen seksiin tuottaa yhä tänä päivänä usein sosiaalista hyljeksintää. Miehellä seksinpuute johtaa usein aivan eri tavalla kokonaisvaltaiseen psyykkiseen ja sosiaaliseen pahoinvointiin. Yllä olevassa lainauksessa Hännikäinen tosin epäsuorasti liioittelee seksinpuutteen ”ulkoa päin” tulevaa sosiaalista leimaa – tiedän myös miehiä, jotka eivät ole tehneet tästä asiasta itselleen elämää suurempaa ongelmaa, eivätkä he tällöin myöskään ole tulleet muulla tavoin sosiaalisesti erityisen syrjityiksi.

Hyväntahtoisesti lukien Hännikäinen puhuukin nimenomaan omakohtaisesta kokemuksesta – jos väheksyy itseään, tällä on eri tavoin taipumusta tuottaa väheksyntää myös muiden taholta. Vaikka seksinpuutteen kaikkein myrkyllisimpinä koetut puolet ovat suurelta osin ”itse aiheutettuja”, tulisi asiassa nähdä myös olennainen rakenteellinen puoli. Havainnollistaakseni mitä tarkoitan, naisten ulkonäköpaineiden kohdalla ainoastaan kovan linjan oikeistolaiset sanovat, että lain mukaan jokainen saa näyttää miltä haluaa, ja loppu on kiinni vain itse kunkin omasta psyykestä. Juuri tällä tavoin tavataan kuitenkin ajatella niiden miesten kohdalla, jotka ajautuvat hyvinkin vahvasti kulttuurimme ohjaamana sellaiseen itsetuhoiseen ajatusmalliin, jota Hännikäinen teoksessaan kuvaa. Samalla päästäänkin Hännikäisen teoksen ydinongelmaan.

Vaikka Hännikäinen irtisanoo itsensä ”miesasialiikkeestä”, hän jakaa lähestymistavassaan olennaisesti samat ongelmat. Tällaisen ajattelutavan mukaan feminismi on tasa-arvon viemistä ”liian pitkälle”, jolloin siis miehet jäisivät jo alakynteen. Hännikäisen ero miesasialiikkeeseen on, että hän ei itse asiassa pyri edes näennäisesti ajamaan tasa-arvoa, vaan on huolissaan vain siitä, että maskuliinisuus on joutunut liian ahtaalle. Sekä Hännikäisen että miesasialiikkeen mukaan kuitenkin olennaisin ongelma miesten (erityisesti seksuaalisessa) syrjäytymisessä on feminismi. Ajatus on suunnilleen seuraava: feministit ovat kulttuurisesti hallitsevassa asemassa ja he ovat saaneet monet miehet häpeämään täysin terveitä maskuliinisia piirteitään ja tapojaan. Toisaalta, koska selkeät sukupuoliroolit ovat sekä Hännikäisen että miesasialiikkeen mukaan biologiaan vahvasti pohjaava fakta, heidän mukaan feministitkin lopulta arvostavat seksuaalisessa mielessä ns. perinteisiä miehiä, jolloin tietyn miesjoukon seksuaalinen syrjäytyminen on erityisen sapekasta. Samat feministit, jotka kritisoivat perinteistä miehisyyttä, kuitenkin valitsevat seksikumppaneikseen juuri tällaisia miehiä.

Logiikka ei nähdäkseni ole aivan sataprosenttisen pielessä. Feministit, kuten minkä tahansa aatteen edustajat, ovat ihmisinä taipuvaisia yksipuolisiin tulkintoihin, ristiriitoihin ja tekopyhyyteen. On selkeä tieteellisestikin osoitettu tosiasia, että ”keskimääräisen” naisen on monin verroin helpompi löytää sekä satunnaista seksiä että parisuhteita verrattuna vastaavaan mieheen (jos kohta vanhemman iän myötä tilanne tasoittuu huomattavasti, ellei käänny peräti ympäri). Hyvin usein Hännikäisen kirjaa koskevissa kommenteissa tätä faktaa ja sen välitöntä seurausta – siis sitä, että naisilla on tässä mielessä keskimäärin seksuaalista valtaa miehiin nähden – pidetään lähtökohtaisesti tuulesta temmattuna väitettä. Kenties asiaa ei lopulta niinkään kiistetä, mutta ylipäätään analogiaa markkinoihin pidetään vääristyneenä tulokulmana; ovathan seksi ja parisuhde ilon ja onnen asioita, joista minkäänlaista kyynistä laskelmointia harjoittavat vain kusipäät, jotka eivät ansaitsekaan läheisyyttä. Näin voi kuitenkin ajatella vain sellaiseen ihmisryhmään kuuluva henkilö, jolla seksi- ja parisuhdeasiat tosiaan menevät enemmän tai vähemmän luontevasti nousuineen ja laskuineen. Kun ”omana itsenään oleminen” ja tavallinen ystävällisyys kanssaihmisiä kohtaan eivät vaan millään johda seksiin, on taas mahdoton olla huomaamatta, seksuaalisuuteen jos johonkin kuuluu myös rakenteellisia valta-aspekteja, eikä pelkästään siinä mielessä, että ”jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja”.

Kuten moni viisas on esittänyt, jokainen vaarallinen valhe vaatii pienen osan totuutta toimiakseen. Kun tarkastellaan isossa kuvassa mitä feminismi on aikaansaanut ja pyrkii edelleen viemään eteenpäin miehiä koskien, se on kylläkin lisännyt vähemmän suosittujen miesten mahdollisuuksia seksiin ja parisuhteisiin vapauttamalla ennennäkemättömällä tavalla naisten seksuaalisuuden toteuttamista. Naisten seksuaalinen valta ei ole yksinkertainen nollasummapeli, jossa enemmän mahdollisuuksia naisille tarkoittaa vähemmän mahdollisuuksia miehille. Naisten seksuaalisen käyttäytymisen sääntelyn vapautuminen ei tarkoita yksiulotteisesti naisten seksuaalisen vallan lisääntymistä miehiin. Hieman yksinkertaistaen se tarkoittaa naisten vallan lisääntymistä niissä asioissa missä heiltä on ennen hyvin epäoikeudenmukaisesti puuttunut valtaa: ytimellisimmin itsemääräämisoikeudessa (muistutan lukijoita, että raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1990-luvulla). Sen sijaan Hännikäistä ja toki myös itseäni kiinnostava aspekti – missä mielessä naisilla on seksuaalista valtaa ikään kuin miesten yli – on tuskin ainakaan yksioikoisesti lisääntynyt feminismin saavutusten myötä. Ennen tietysti mies saattoi lain turvin raiskata vaimonsa tämän kieltäytyessä seksistä, mutta sopii kysyä, kenen mielestä tämä on miehellekään ainakaan lopulta tyydyttävä skenaario. Feminismin ansiosta naisten seksuaalisesta käyttäytymisestä on poistunut iso osa sitä vaikeatulkintaisuutta ja ”pelaamista”, joka siihen stereotyyppisesti liitetään, sillä siihen ei ole enää välttämätöntä tarvetta, kun avoimemmasta suhtautumisesta seksiin ja aloitteen tekemiseen ei enää sanktioda ainakaan samassa määrin. Kun naisten on sallittua toteuttaa vapaammin seksuaalisuuttaan, tämä tarkoittaa enemmän mahdollisuuksia myös vähemmän suosituille miehillä. Lisäksi on hyvä muistaa myös se, että kaikki naisetkaan eivät ole seksuaalisesti erityisen suosittuja. Näiden naisten minäkuvasta feminismi on poistanut paljon häpeää ja mahdollistanut siten uskalluksen aloitteisiin tai ainakin niihin vastaamiseen.

Kaikille miehille ei edelleenkään löydy ketään, mutta nykyisessä tilanteessa kyse on tällöin yleensä pään sisäisistä ongelmista, sen verran moninaista ja runsasta ”tarjonta” on nykyään – maallakin on mahdollista lähestyä ihmisiä internetin kautta. Ansiokkaimmillaan Hännikäisen teos on juuri päänsisäisiä ongelmia kuvatessaan – tässä kohtaa harva kirjoittaja uskaltaa yhtä paljon. Ylipäätään Hännikäinen tekee ansiokasta työtä nostaessaan miesten seksuaalista syrjäytymistä ilmiönä esiin, mutta ratkaisuja hän etsii aivan väärästä suunnasta. Hännikäinen on sentään rehellinen pitäessään vanhakantaisia sukupuolirooleja ja avioliittoinstituution voimakasta roolia parempina kuin nykyaikaista seksuaalista vapautta. Sen sijaan – sivuuttaen nyt argumentin vuoksi naisten oikeudet täysin – on vaikea nähdä, miten heikossa asemassa olevat miehet muka tällöin menestyivät nykyistä paremmin. Omaisuudella ja asemalla on tietenkin voinut korvata ulkonäköä ja sosiaalisia taitoja, mutta sama pätee edelleen. Ennen taas avioliiton ulkopuolelle jääneen muutenkin epäsuositun miehen mahdollisuudet ovat olleet varmasti vielä nykyistä huonommat.

Hännikäinen löytää toki joitain monille feministeille sokeaksi jääneitä pisteitä, mutta ilakoi löydöstään aivan liikaa. Monen feministin on todellakin vaikea samaistua miehen, ennen kaikkea ”luuserimiehen” näkökulmaan seksuaalisuudessa, mutta vastaavaan rajoittuneisuuteen törmää kaikkialla missä on ihmisiä. Mitään erityistä feminismin petollisuutta Hännikäinen ei kykene osoittamaan. Sitä paitsi, monet feministit myös ymmärtävät seksuaalisen vallan moninaisen luonteen eivätkä typistä sitä vain miesten naisiin kohdistamaan valtaan ja väkivaltaan. Anna Kontulan kirja ”Tästä äiti varoitti” toimii yhtenä hyvänä esimerkkinä (Kontulalta kannattaa lukea koko lailla mitä tahansa muutakin, esimerkiksi ”Näkymätön kylä” -kirjassaan Kontula kirjoittaa itsensä hyvin konkreettisesti likoon laittaen puhtaasti miesten maailmaan kuuluvista ongelmista rakennusalan siirtotyöläisyydessä).

Olisi naiivia ajatella, että seksistä voitaisiin jossain vaiheessa saada ongelmaton hauskanpidon väline samaan aikaan kun siihen kuitenkin liitetään usein jossain mielessä jopa jotain pyhää, missä taas ristiriidat ja vaara eivät ole koskaan kaukana. Miesten ja naisten intressiristiriidat ovat tuskin kuitenkaan aivan niin suuria kuin Hännikäinen tuntuu ajattelevan, sillä osa niistä nousee muutettavissa olevista yhteiskunnallisista rakenteista. Itsetietoisen henkilökohtaisen kuvauksen lisäksi Ilman avaa keskustelua yleensäkin harvemmin asiallisesti keskusteltuun ilmiöön, mutta liikkuu kriittisellä hetkellä täsmälleen väärään suuntaan. Feminismin ja ylipäätään modernin yhteiskunnan vastustamisen sijaan katse pitäisi kääntää ennen kaikkea siihen, mitä miesten seksuaaliset rooliodotukset saavat aikaan erityisesti niissä miehissä, jotka eivät kykene tai halua täyttää näitä odotuksia. Hännikäinen on toki kulttuurikonservatiivisuudessaan jossain määrin systemaattinen, eikä näe rooliodotuksissa sinänsä mitään väärää. Sillä enemmistölle, joka pitää seksuaalisuuden vapautumista lähtökohtaisesti hyvänä asiana, huomion pitäisi kääntyä siihen, mitkä rakenteelliset tekijät aiheuttavat miesten seksuaalista syrjäytymistä.

Kuten todettu, feminismi ei siis todellakaan ole syy miesten seksuaaliseen syrjäytymiseen. Päinvastoin, se tarjoaa välineitä tilanteen muuttamiseen paremmaksi sekä naisten estoja poistamalla että osoittamalla maskuliinisuuden (itse)tuhoisia puolia. Kuitenkin sukupuoliero on osittain biologiaankin pohjaava tosiasia, eikä seksuaalinen valta typisty feministien tyypillisesti käsittelemiin miehisen vallan muotoihin. Seksityön tapaan naisten seksuaalinen valta on monille feministeille hankala teema käsitellä neutraalisti ja siksi aiheen ymmärtämiseen tarvitaan mieslähtöistä tulokulmaa, joka ei suhtaudu lähtökohtaisen vihamielisesti feminismiin mutta ei myöskään ota annettuna, että kaikki miesten kokemat ongelmat ratkeavat pelkästään maskuliinisuuden kriittisellä analyysillä ja siitä johdetuilla toimilla. Hännikäisen teosta voi sen perustavista ongelmistaan huolimatta suositella kovanahkaisille ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita miesten seksuaalisesta syrjäytymisestä. Kunnollinen kattava ja neutraali analyysi aiheesta odottaa kuitenkin tekijäänsä.

Olli Pitkänen

Self-helpiä ratkaisuksi varallisuuseroihin

(Toim. huom. teksti on laadittu jo kuukausia sitten, mutta aihe on edelleen ajankohtainen.)

Roope Lipastin Ylelle 8.8.2019 kirjoittama kolumni Yhteiskunnan syy muistuttaa monella tapaa hiljattain kommentoimaani Jari Tervon kolumnia. Lipasti aloittaa kolumninsa kahvilassa kuuntelemastaan keskustelusta, jossa nuori henkilö kertoi ystävälleen terapeuttinsa käskeneen häntä täsmällisempien neuvojen sijaan yksinkertaisesti aikuistumaan. Kyseisen kommentin seurauksena mainittu henkilö oli melko luonnollisesti vaihtanut terapeuttia. Lipasti myöntää, että mainitun kaltainen kommentti ei sovi ammattimaisen terapeutin toimintaan, mutta se oli kuitenkin poikinut Lipastille nerokkaan oivalluksen: aikuistumista tulisi ehdottaa paljon useammin ratkaisuna erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Oivallisena esimerkkinä Lipasti ottaa esille vaatimuksen opiskelijoiden kesätoimeentulosta. Lipastin mukaan vaatimus on sinänsä ymmärrettävä, sillä ”kaikki me haluamme itsellemme etuja ja nallekarkkeja”, kuten hän asian ilmaisee. Lipasti jatkaa: ”Itseäni häiritsee tämänkaltaisissa kärjistyneissä nykykeskusteluissa se, että harvoin esitetään minkään ongelman ratkaisuksi sitä, että ihmiset ottaisivat hiukan enemmän vastuuta itsestään. Siis muutkin kuin opiskelijat laittaisivat sen somen kiinni ja keskittyisivät hallituksen haukkumisen sijaan päivän askareisiin sekä parisuhteeseensa.”

On kohtuullisen naurettavaa puhua ”nallekarkkina” muutenkin ylivoimaisesti pienituloisimman kansanryhmämme vaatimuksesta toimeentuloon kesän ajalle. Pelkällä opintotuella ei ole enää aikoihin ollut mahdollista elää edes erittäin niukasti; on käytännössä pakko tehdä vähintään osa-aikaista työtä samanaikaisesti. Opintotukea myönnetään ainoastaan hyvin tiukasti määritetylle tavoiteajalle, joka voi venyä minkä tahansa satunnaisen itsestä riippumattoman syyn kuten vähänkin vakavamman sairastumisen takia. Lipasti-paralle itselleen ei kukaan ollut tosin huomannut kertoa hänen opiskeluaikanaan, että ”opintolainaa kertyy niin naurettavan pieni summa, että ikinä elämässä ei sen jälkeen ole ollut niin vähän lainaa”. Parikymmentätuhatta euroa on luonnollisestikin taskurahaa, mitäpä moisesta huolehtimaan. Kolumnin suurin ongelma on kuitenkin samanhenkinen kuin mainitsemassani Tervon kirjoituksessa, tosin sillä erolla, että triviaalilla huomiolla paistattelun sijaan Lipasti ei ylipäätään esitä mitään selkeää väitettä. Siinä missä on selvää, että mikä tahansa ideologia, esimerkiksi sosialismi, voidaan omaksua niin totaalisesti, ettei kunnolliselle kritiikille jää sijaa, Lipasti vaikuttaa tulkitsevan minkä tahansa yhteiskunnallisen kritiikin oireeksi aikuistumattomuudesta. Lipastin mukaan syy omiin ongelmiin langetetaan yhteiskunnan niskoille ja ”ratkaisun pitäisi tulla yhteiskunnalta valmiina kääretorttuna: että ota tosta, siinä on kermavaahtoakin välissä”.

Luonnollisestikaan Lipasti ei väitä, että kaikki yhteiskuntakritiikki on jonkinlaista henkilökohtaisten ongelmien projisointia, sillä tällöin sama pätisi myös hänen omaan kolumniinsa. Hän ei kuitenkaan erottele millään tavalla, millainen kritiikki on perusteltua ja milloin pitäisi vain aikuistua. Ainoa esimerkki, jonka Lipasti tarjoaa jälkimmäisestä, on vaatimus opiskelijoiden kesätoimeentulosta. Kuitenkin lähes millä tahansa tavalla ajateltuna tämä vaatimus on kaikkea muuta kuin tyhjänpäiväistä nillittämistä, jopa siinä nykyisestä hyvin kaukana olevassa tilanteessa, että valtiolla ei yksinkertaisesti olisi varaa sijoittaa enempää opiskelijoihin. Vaikuttaa siis hyvin vahvasti siltä, että Lipasti haluaa Tervon tavoin ainoastaan esiintyä viisaana setänä, joka ymmärtää, että ei pidä olla liian idealistinen, vaan hyväksyä elämän raa’at tosiasiat.

Olli Pitkänen

Itsestäänselvyyksiä ja tyhjää pätemistä

(Toim. huom. teksti on laadittu jo kuukausia sitten, mutta aihe on edelleen ajankohtainen.)

Jari Tervo kirjoittaa 4.8.2019 Helsingin sanomien kolumnissaan Kun luovuin haihattelemasta vallankumousta, helpotuin sellaisella otteella ja sellaisesta aiheesta, että se saa melko varmasti valtaosan suomalaisista nyökyttelemään päätään pieni ymmärtävän ivallinen hymy huulillaan. Tervon mukaan sosialistinen järjestelmä ajoi Venezuelan alas huolimatta kansalaisten kyvykkyydestä ja mittavista luonnonvaroista. Tervo ei kuitenkaan ainoastaan väitä, että historiallinen todistusaineisto osoittaa sosialistisen järjestelmän kehnouden, vaan otsikon mukaisesti selittää sen nykyistä kannatusta vankkumattomalla ideologisella uskolla siihen, että maailman vääryydet voitaisiin parantaa äkillisellä vallankumouksella. Tervo viittaa heti aluksi myös omaan nuoruuteensa, jossa hän piti Che Guevaraa Jimi Hendrixin kaltaisena sankarina – kunnes hän aikuistui ja ymmärsi lakata haihattelemasta vallankumousta.

Huolimatta sen tunnepohjaisesta vetovoimasta kolumnissa on oikeastaan täsmälleen yksi jollain lailla oikeaan osuva idea, ja sekin on niin triviaali, että Tervo olisi yhtä hyvin voinut tuhertaa syväluotaavan psykologisen analyysin siitä kuinka kylmät kelit täytyy hyväksyä kesähelteiden jälkeen, vaikkei se hyvältä tuntuisikaan. Nimittäin, on tietenkin olemassa Tervon kuvaama ”Che Guevara t-paitaan pukeutuva” ihmisryhmä, joka on aatteen palon sokaisema siinä määrin, että he sivuuttavat suoralta käsin minkä tahansa kritiikin. Kuten Tervo mielestään nokkelasti asian ilmaisee nykyajasta: ”T-paitaiselle miehelle comandante symboloi luultavasti samoja asioita, Hendrixiä lukuun ottamatta. Mutta koska aika on nyt toinen, argentiinalainen ammattisotilas lienee edistänyt paidankantajan mielestä myös pasifismia, veganismia ja intersektionaalista feminismiä. Kuolleet sankarit edustavat asioita, joita heidän elävät palvojansa käskevät.” Tässäkään kohta Tervo ei katso aiheelliseksi huomauttaa – tai ehkä hän ei ole tullut ajatelleeksi asiaa ylipäätään – että sama pätee mihin tahansa aatteeseen, ei ainoastaan sosialismiin.

Tästä päästäänkin ydinongelmaan Tervon kolumnin ja vastaavien kannanottojen taustalla: nykyinen kapitalistinen maailmanjärjestys ja talousliberaali politiikka nähdään ideologisesti neutraaleina siinä missä mikä tahansa niitä haastava voima nähdään ”ideologisena”. Puuttumatta edes siihen kuinka äärimmäinen yksinkertaistus on syyttää Venezuelan nykyistä tilannetta yksinomaan sosialistisesta ideologiasta, Tervo ei keskustele lainkaan siitä, mitä kapitalistinen järjestelmä on aiheuttanut maailmanlaajuisesti. Kourallinen ihmisiä omistaa yhtä paljon kuin koko maailman loput 6 miljardia ihmistä yhteensä ja luonnonvaroja käytetään kiihtyvällä tahdilla ilmastonmuutoksen edetessä koko ajan nopeammin. Kun Tervon kaltaisilta ihmisiltä kysytään kapitalismin ja kasvavan kulutuksen suhteesta, vastaus on tyypillisesti täsmälleen sama kuin mistä he syyttävät sosialismin kannattajia: realiteetit eivät aivan vielä ole kohdillaan, mutta idea on virheetön. Toisin sanoen, nykymuotoinen kapitalismi ymmärretään vielä puutteellisena, mutta tulevassa todellisessa muodossaan kapitalismi voi yhdistää jatkuvan talouskasvun, ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin sekä ekologisen kestävyyden.

Jokainen ymmärtää, että suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa tapahtuu väistämättä jyrkkiä muutoksia totuttuun maailmanjärjestykseen. Ei vaadi suuria älynlahjoja oivaltaa, että mitään helppoa vallankumouksellista patenttiratkaisua ei ole olemassa. Toisin kuin Tervo antaa ymmärtää, hyvin harva ihminen uskookaan näin. Sen sijaan siinä missä sosialisti sentään pitää yllä jonkinlaista toivon horisonttia tarvittavasta radikaalista muutoksesta, vakaumuksellisella natsillakin on tarjota enemmän kuin mitä Tervon mukanokkelalla setämiesmussutuksella.

Olli Pitkänen

Mistä Hamarassa on kyse?

Miksi perustaa jälleen uusi vasemmistohenkinen verkkolehti sen sijaan, että liittäisi voimansa jo vakiintuneisiin toimijoihin? Eri kirjoittajien motivaatio ja fokus Hamaraan osallistumisessa voivat vaihdella paljonkin, ja näin on suotavaakin olla. Päätoimittajana itselleni keskeisin syy löytyy kuitenkin tarpeesta vastata väitteeseen vasemmiston niin sanotusta kuplautumisesta, sekä siltä osin kuin kyse on tahallisista tai tahattomista virhetulkinnoista että siltä osin kuin väitteessä on mahdollisesti perää. Lähes miten tahansa arvioiden useimpien suomalaisten olisi jo pelkästään oman edun tavoittelun nimissä (puhumattakaan ilmastonmuutoksen kaltaisista valtavan suurista viime kädessä kaikkia koskettavista kysymyksistä) järkevintä äänestää vasemmistolaisen politiikan puolesta. Suomalainen puoluekenttä kokonaisuudessaan liikkuu kuitenkin kaiken aikaa oikealle. Osa syistä vasemmiston alamäkeen on vasemmistosta itsestään kohtuullisen riippumattomia: esimerkiksi suuret mediat ovat voittopuolisesti oikeistolaista agendaa ajavien tahojen hallussa ja vasemmistolaisilla toimijoilla on käytettävissään murto-osa rahaa oikeistolaisiin verrokkeihinsa nähden. Kaikesta huolimatta olisi todellisuuden kieltämistä väittää, että vasemmisto itse viestii parhaalla mahdollisella tavalla tavoittaakseen uusia ihmisiä.

Moni arvomaailmaltaan periaatteessa täysin vasemmistomielinen ihminen ei halua assosioida itseään vasemmistoon, mikä voi näkyä paitsi äänestyskäyttäytymisessä ehkä vielä olennaisemmin yleisemmällä kulttuurisella tasolla. Ei ole lainkaan yhdentekevää, millä nimikkeellä ihmiset haluavat kuvata toimintaansa ja tavoitteitaan. Käsitykset siitä, millainen todellisuus ylipäätään on, rakentuvat sosiaalisesti. Sosiaalisen vuorovaikutuksen keskeisin väline taas ovat sanat ja käsitteet. Ei ole olemassa yhtäkään sosiaalista liikettä, joka ei olisi aluksi määrittänyt tavoitteitaan ja usein myös identiteettiään sanallisesti. Itse koen, että ”vasemmisto” on edelleen paras käsite kuvaamaan sellaisia ihmisten ylivoimaisen enemmistön periaatteessa kannattamia ideoita kuin lopettaa kehityskulku jossa varallisuus maailmassa kertyy koko ajan pienemmälle joukolle, taata kaikkien ihmisten osallistumiskyvyn mukaiset mahdollisuudet mielekkääseen työhön tai sen puuttuessa riittävään sosiaaliturvaan, tehdä riittävän radikaaleja rakenteellisia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja pyrkiä siihen, että kukaan yksilö ei tule syrjityksi ikänsä, sukupuolensa, uskontonsa tai seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Huolimatta termin monenlaisista negatiivisista assosiaatioista, ei vasemmistolaisuutta parempaakaan käsitettä ole helppo löytää. ”Humanismi” kattaa huomattavasti positiivissävytteisemmin monia samoja teemoja mutta on käsitteenä liian yleinen; ei olisi rehellistä väittää, etteikö oikeistolaisia yhteiskunnallisesti tuhoisia kehityskulkuja ajava henkilö voisi kuitenkin olla humanisti jossain sanan olennaisessa merkityksessä.

Hamaraa voi siis pitää hengeltään nimenomaan vasemmistolaisena julkaisuna, mutta ei erityisen ahtaassa mielessä. Sivuston artikkeleista vähemmistö tulee olemaan varsinaisesti poliittisia. Kyse on enemmänkin metapolitiikasta, poliittisiin kysymyksiin suoremmin tai epäsuoremmin liittyvistä psykologisista, sosiaalisista ja kulttuurisista ilmiöistä, joita valtaosa ihmisisistä ei osaa usein mieltää lainkaan ”poliittisiksi”. Olen henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että olennaisimmat poliittisen ilmapiirin muutokset aikaansaadaan usein nimenomaan tällaisella harmaalla alueella, josta puoluetunnukset ja poliittiset palopuheet ovat melko kaukana. Uskoakseni juuri tähän liittyy yksi olennainen osasyy siitä, miksi vasemmisto ei kykene kasvattamaan kannatustaan. Varsinaisten virallisten vasemmistotoimijoiden tai muuten leimallisesti vasemmistoon assosioituvien porukoiden sekä yleishengeltään melko vasemmistolaisten mutta ”politiikkaa” vieroksuvien kansalaisten välillä on vähänlaisesti toimivia yhteyksiä. Joissain tapauksissa vasemmistotoimijoiden luontevina kokemat symbolit, sosiaaliset konventiot ja perehtyneisyyttä sekä joskus sympatiaakin vaativat tavat esittää argumentteja voivat olla omiaan jopa karkottamaan potentiaalisia liittolaisia. Tähän ongelmaan Hamara pyrkii vastaamaan esittämällä vasemmiston piirissä harvemmin kuultuja tulokulmia ja paneutumalla vasemmistolaisen ihmiskuvan perustavimpiin oletuksiin esittäen joskus myös kriittisiä huomioita.

Useimmat kirjoittajista ovat sitoutumattomia mihinkään järjestöön ja heillä on keskivertovasemmistolaiseen nähden (jos sellaisesta nyt voidaan ylipäätään puhua) epätyypillistä, jopa vasemmistovastaista taustaa. Kirjoittajat ymmärtävät hyvin erilaisia syitä, miksi moni itsenäiseen ajatteluun pyrkivä ihminen ei koe luontevaksi samaistua vasemmistoon tai jopa kääntyy nimenomaisesti sitä vastaan. Tavoitteenamme on paitsi avata faktapohjaisesti vasemmiston peruslähtökohtia koskevia yleisiä väärinkäsityksiä myös operoida sillä hämärämmällä mielikuvien ja tunteiden kentällä, joka on usein täsmällisiä asiapohjaisia argumentteja vaikutusvaltaisempi tekijä (meta)poliittisten näkemysten ja identiteettien muodostumisessa. Hamaran erikoisuus on marginaalisiin ja vastakulttuurisiin ilmiöihin paneutuminen. Eri alakulttuurien metapoliittinen vaikutus voi usein olla merkittävämpää kuin valtakulttuuriselta tasolta katsoen äkkiseltään vaikuttaa. Nähdäksemme tällainen kulttuurielämän ja ihmisyyden nurjaa puolta kavahtamaton foorumi on toistaiseksi puuttunut suomalaisen vasemmiston kentältä.

Olli Pitkänen