Miten minusta tuli vasemmistolainen

Olen aina vilpittömästi pyrkinyt ajattelemaan kriittisesti, mutta yhteiskunnallisen ajattelun varsinainen kehittyminen edellytti tuon kriittisyyden kääntämistä tietyssä mielessä päälaelleen. Siinä missä esimerkiksi mytologioiden, niin yksilöllisen kuin kollektiivisen psykologian, tai vaikkapa puhtaasti matemaattis-loogisten ongelmien pähkäily kehittää ajattelua ikään kuin sisään päin, ajateltaessa yhteiskunnan toimintaa, täytyy sen sijaan ajatella tavallaan ”pinnallisesti”.

Eskapismi ja yliajattelu kuriin

Toisin kuin osa pinnallisemmin minut tuntevista tuttavistani ajattelee, en ole mitenkään erityisen poliittinen ihminen. Ytimellisesti pikemminkin päinvastoin. Ensisijaisia kiinnostuksen kohteitani ovat psykologia niin yksilöllisellä kuin sosiaalisella tasolla, filosofia niin akateemisessa kuin yleisemmässä merkityksessä, eksistentiaalis-uskonnolliset kysymykset, sekä synkemmän puoleinen musiikki. Jossain 25:n ikävuoden tienoilla aloin kuitenkin ymmärtää, etteivät poliittiset kysymykset ole eristettävissä omaksi elämän osa-alueekseen tieteen, taiteen tai henkisyyden ulkopuolelle sillä tavoin kuin olin tavannut ajatella. Lähes kaikkia ihmisiä alkaa kiinnostaa politiikka viimeistään silloin, kun politiikka aikaansaa esimerkiksi sen, että riittävästi ruokaa ei ole saatavilla. Huomattavasti vähempikin riittää käytännössä kaikille.

Itse asiassa, lähes poikkeuksetta ne, jotka aktiivisimmin ilmaisevat ”epäpoliittisuutta”, ovat herkimpiä reagoimaan kaikkein pinnallisimpiinkin elämäänsä koskeviin poliittisiin muutoksiin, erityisesti identiteettipoliittisiin narratiiveihin, joilla ei useimmiten edes ole mitään todellista vaikutusta heidän elämäänsä. Tässä tekstissä esitän paitsi oman tarinani myös sen pohjalta joitain hahmotelmia siitä, minkälaiset syyt estävät yleisemminkin kaltaisiani ihmisiä päätymästä järkevään yhteiskunnalliseen pohdintaan.

Yleisellä tasolla suurin ongelma ”epäpoliittisuuteen” liittyen lienee se, että nykyisen kaltainen länsimainen hyvinvointi koetaan itsestäänselvyytenä. Tosiasiassa monet kehityskulut ovat Suomessakin menneet 90-luvun alusta alkaen jatkuvasti huonompaan suuntaan. Venäjän törkeä hyökkäys Ukrainaan ja koronapandemia ovat joiltain osin herätelleet ihmisiä, mutta kuten arvata saattaa, poliittisen tietoisuuden herääminen voimakkaan ulkoisen ärsykkeen johdosta ei useimmiten tuota erityisen pitkälle mietittyjä reaktioita. Jää nähtäväksi muuttuuko 2000-luvun vaihteelle ominainen apatia, johon yhteiskuntateoriassa on viitattu esimerkiksi ”historian loppuna”, merkittävästi, ja millä tavoin täsmälleen. Nyt kirjoitan kuitenkin erityisesti omasta taustastani, joka sijoittuu pääasiassa juuri 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle.

Perusluonnettani voisi kuvailla niin, että olen selkeästi introvertti, negatiiviseen ajatteluun taipuvainen mutta toisaalta voimakastahtoinen ihminen, jolle on luontaisempaa arvioida kuin toimia. Tällaiselta pohjalta päädyin niin sanotusti syvällisiin kysymyksiin jo hyvin nuorella iällä, oikeastaan niin varhain kuin muistan minulla olleen mitään tietoista ajattelua. Lapsuudenkodissani ei ollut mitään erityisen maininnanarvoista lukuun ottamatta juuri melko äärimmäisyyksiin menevää ”tavallisuutta”, jonka voi joiltain osin liittää Anna Kontulan viimeisessä teoksessaan käsittelemään pikkuporvarillisuuteen, mistä kirjoitin hiljattain. Muistan, kuinka jopa viimeisen päälle ”kunniallisten” sukulaisteni perheet vaikuttivat suorastaan rohkeilta ja omalaatuisilta verrattuna siihen henkisesti tukahduttavaan ilmapiiriin, joka kotonani vallitsi. Tätä vahvisti vielä huomattavasti se, että olin perheeni ainoa lapsi.

Suhteellisen materiaalisen hyvinvoinnin ja henkisen yksinäisyyden pohjalta päässä pyöri jo hyvin nuorelta iältä alkaen monenlaista ikävää, mihin tässä yhteydessä ei ole syytä paneutua sen tarkemmin (minusta syystä tai toisesta nimenomaan henkilönä kiinnostuneet voivat tämän kirjotuksen lisäksi vilkaista Ylelle ja MTV3:lle väitöskirjani pohjalta antamiani haastatteluita). Mitä aatteelliseen identiteettiini tulee, ensimmäinen oppi-isäni oli Arthur Schopenhauer, tunnettu pessimisti filosofian historiassa. Pessimistin elämänviisauden löytyessä jyväskyläläisestä antikvariaatista 15-16 vuoden iässä olin välittömästi myytyä miestä. Minusta tuntui, että jokin auktoriteetti sanoitti täydellisesti omat tuntemukseni elämästä. Siis olennaisesti sen, että elämässä on kyse tarkoituksettomasta taistelusta, jossa voi korkeintaan välttyä häviämästä kivuliaasti, muttei koskaan voittaa missään kestävässä mielessä. Loogisena johtopäätöksenä tästä, niin Schopenhauerin kuin tuolloisen itseni mielestä, kannattaa siis yrittää mitään niin vähän kuin mahdollista. Ja tätä ohjenuoraa tulikin sitten noudatettua, tosin hyvin epäjohdonmukaisesti, kuten asiaan kuuluu.

Henkilölle, joka ei ole tämän suuntaiseen ajatteluun taipuvainen, on vaikea selittää sitä tietynlaista pohjimmiltaan tulehtuneen tunteellista kylmän loogisena itselle uskoteltua systemaattisuutta, mihin synkkämielinen ja aktiivisen osallistumisen sijaan tarkkaileva nuori (useimmiten mies) helposti päätyy. Jos tätä pitäisi havainnollistaa yhdellä esimerkillä, se voisi olla seuraava: joskus 13–14 vuoden iässä luokkakaverini noteerasi ja nimesi ”gentlemanniteorian”, jonka olin esittänyt jossain arkipäiväisessä tilanteessa varsin spontaanisti: miehet avaavat naisille ovea olennaisesti halusta päästä heidän kanssaan seksuaaliseen kanssakäymiseen. Vastaava kyyninen ”liian looginen” ajattelu voi korostua millä tahansa elämän osa-alueella, mutta omalla kohdallani (kuten myös mainitulla Schopenhauerilla) juuri seksuaalisuus oli keskeinen ongelmakohta. 

Kirjallisuudessa klassinen esimerkki on Fedor Dostojevskin jossain määrin omaelämänkerrallisena pidetty lyhyehkö teos Kirjoituksia kellarista. Vaikka novelli on verraten tunnettu, en ole koskaan nähnyt laajemmin käsiteltävän sen ”loppuratkaisua”, joka liittyy nimenomaan seksuaalisuuteen. Siinä päähenkilö päätyy erilaisten vaiheiden kautta käytännössä vastentahtoisesti vierailemaan alhaisena pidetyn prostituoidun luona. Täysin vastoin hänen omia odotuksiaan kanssakäyminen osoittautuukin lopulta aidoimmaksi kohtaamiseksi ihmisten välillä hyvin pitkään aikaan hänen elämässään, ja hän pyytää vilpittömästi kumppaniaan joskus vierailemaan luonaan puhtaasta molemminpuolisesta kiintymyksestä. Tämän nainen jonkin ajan päästä tekeekin, jolloin novellin päähenkilö luonnollisesti torjuu hänet mahdollisimman kylmäkiskoisella tavalla jääden katumaan tätä todennäköisesti loppuelämäkseen.

***

Varhaisessa teini-iässä poliittinen kuten muukin systemaattisten kokonaisuuksien hahmottamista vaativa ajattelu käy jollain tapaa mahdolliseksi. Omalla kohdallani edes aktiivinen vastaan asettuminen mitään poliittiseksi mieltämääni vastaan tapahtui vasta hieman myöhemmin. Politiikka näyttäytyi minulle pitkään kerta kaikkiaan yhdentekevältä aihepiiriltä. En muista, että mikään kouluaine olisi tuntunut niin tympeältä kuin yhteiskuntaoppi (tähän on kyllä muitakin kuin henkilökohtaisia syitä; toivottavasti opetus on nykyään muuttunut edes hieman inspiroivammaksi). Luultavasti kuitenkaan juuri mikään ei olisi saanut minua tuohon aikaan kiinnostumaan ainakaan terveellä tavalla yhteiskunnallisista asioista.

Monet kiinnostuksen kohteeni yhdistyivät erityisesti black metal -musiikissa: yliluonnollinen ja erityisesti siihen liittyvä kauhu, tabujen rikkominen, inho sovinnaisuutta kohtaan, ajatus salatusta viisaudesta ja ehkä erityisesti jonkinlainen ”kaipuu pois maailmasta”. On vaikea kuvailla kuinka voimakas ja kokonaisvaltainen kokemus black metal oli minulle pitkälle varhaiseen aikuisuuteen, paitsi musiikkina myös alakulttuurina. Black metal alakulttuuri oli pitkään elämässäni keskeinen kaksiteräinen miekka, jonka kautta monet kytevät tai jo aktualisoituneet haasteeni ja myös vahvuuteni niin sanotusti eskaloituivat. Melko pian tämä asetelma siirtyi enemmän black metallista sinänsä varsinkin tuohon aikaan Suomessa siihen voimakkaasti liitoksissa olleeseen esoteriaan.

Esoteriaa tuntemattomalle käsitettä on mahdoton selittää lyhyesti, mutta lienee välttämätöntä yrittää. Kaikkea tai ainakin suurinta osaa esoteriasta, tai kuten usein sanotaan, ”okkultismista”, yhdistänee niin sanottuun perinteiseen uskonnollisuuteen lähinnä kokemus osallisuudesta osana jotain itseä suurempaa ja ”maallisten” tavoitteiden alistamisesta osaksi jotain kokonaisvaltaisempaa ja ikuisempaa pyrkimystä. Toisaalta esoteria merkitsee nimenomaisesti eroa tavanomaisen uskonnollisuuden alistuvuuteen ja suureen osaan sen dogmatiikkaa. Yksi keskeisimpiä erilaisia esoteerisia suuntauksia yhdistävä ajatus on ”gnosiksen” idea; ajatus siitä, että ihmisen ei tarvitse tai pidäkään palvoa ketään tai mitään, vaan henkilökohtainen kokonaisvaltainen ponnistelu korvaa perinteisten länsimaisten uskontojen opin ”pelastuksesta”.

Kuten jo mainitsin, olin siis ollut kiinnostunut kaikesta yliluonnollisesta, ennen kaikkea niin sanotusti pimeään puoleen liittyvästä, niin kauan kuin muistan. Janosin myös luonnollisesti jollain lailla omankaltaisteni ihmisten seuraa (mitä synnyinseudukseni siunaantuneesta keskisuomalaisesta tuppukylästä löysin melko rajoittuneesti). Nämä tarpeet täytti tietyssä määrin blackmetal.fi nettifoorumi, joka oli 2000-luvun alussa huomattavasti aktiivisempi ja ainakin nuorelle omistautuneelle harrastajalle inspiroivampi kuin nykyään. Tällä foorumilla oli muutamia enemmän tai vähemmän mysteerisen tuntuisia hahmoja, joilla oli selkeä auktoriteettiasema tässä yhteisössä ilman, että he olisivat välttämättä sellaista tavoitelleet ainakaan tietoisesti. 

Tätä kautta kiinnostukseni yliluonnolliseen, kaipaukseni ”pois maailmasta” ja vähitellen omaksumani esoteerinen ajattelutapa ylipäätään saivatkin aivan uudenlaisen vahvistuksen ja systemaattisuuden. Kyseiseltä foorumilta saamani vihje Helena Blavatskyn teosofisista teoksista, erityisesti pääteoksesta Salainen oppi, oli keskeinen. Ennen kuin sain käsiini tämän aarteen, löysin pieneltä kotipaikkakunnaltani Blavatskyn kirjan Mitä on okkultismi?. Tämä jopa Blavatskyn omien sanojensa mukaan kehnoksi jäänyt teos riitti minulle, sillä olin jo ikään kuin päättänyt, että teosofiasta on löytyvä ikuinen viisaus, jota viimeisenä kaikesta voisi horjuttaa oma vajaavaisuuteni.1 Siihen sukeltaessani luonnollisesti tunsinkin saavani elämääni täysin uudenlaista ja korvaamatonta sisältöä, joka mullisti entisen nihilismini. Yhtäkkiä kaikki tuntui suunnattoman merkitykselliseltä; enkä sano tätä pelkästään ironisesti vaan enemmänkin tietyllä kaiholla.

Kuten Markus Niemi havainnollisesti kirjoittaa omassa, tämän artikkelisarjan aloittaneessa tekstissään, niinkin kiinteässä ja dogmaattisessa yhteisössä kuin Helluntaiseurakunnassa suvaitaan kyllä tiettyä kriittisyyttä. Itse asiassa sitä jopa arvostetaan, lähes edellytetään, edes joltain yhteisössä, mutta ainoastaan sellaisten kysymysten suhteen, jotka eivät horjuta yhteisön jakaman uskon ydinkohtia, vaan pikemminkin tuovat niihin toivottavaa elävyyttä. On sanomattakin selvää, että black metal -alakulttuuriin ja esoteerisiin yhteisöihin tämän kaltainen sosiaalinen dynamiikka liittyy hyvin vahvasti. Puhutaan näennäisesti hyvin yksilöllisestä mutta todellisuudessa voimakkaasti ryhmäidentiteettiin nojaavasta kriittisyyskäsityksestä. Kääntyminen tästä vähitellen johonkin sellaiseen, mitä nykyään pitäisin varsinaisesti kriittisenä ajattelutapana, tuntuu omalla kohdallani yhä olennaisemmin lomittuvan siihen, kuinka aloin lähestyä poliittista vasemmistoa.

***

”Kääntyminen” vasemmistolaiseksi tapahtui täysin eri tavalla kuin aiemmin mainittu teosofiasta innostuminen. Kuten kaikkien muidenkin aatteellisten identiteettien kohdalla, myös vasemmistossa ehdottomasti tyypillisintä on joko kasvaa kyseisen ideologian omaavaan perheeseen tai tulla hieman myöhemmin elämässään omaksuneeksi oman sosiaalisen viiteryhmänsä ajatusmaailma. Mikäli vasemmistolaisesta ajattelusta kiinnostuu kuitenkin vasta nuoruuden jälkeen, on varmasti luultua yleisempää, että prosessi etenee vähitellen ja harkitsevasti, kuten omalla kohdallani.2

Olen aina vilpittömästi pyrkinyt ajattelemaan kriittisesti, mutta yhteiskunnallisen ajattelun varsinainen kehittyminen edellytti tuon kriittisyyden kääntämistä tietyssä mielessä päälaelleen. Siinä missä esimerkiksi mytologioiden, niin yksilöllisen kuin kollektiivisen psykologian, tai vaikkapa puhtaasti matemaattis-loogisten ongelmien pähkäily kehittää ajattelua ikään kuin sisään päin, ajateltaessa yhteiskunnan toimintaa, täytyy sen sijaan ajatella tavallaan ”pinnallisesti”. Tarkoitan tällä, että yhteiskunnallisessa viitekehyksessä käsiteltävien ongelmien taustalta ei yleensä yksinkertaisesti löydy vastaavalla tavalla mitään syvyyttä, josta voisi saada vähitellen otetta, vaan ajattelun haasteellisuus liittyy siihen, että koko kysymyksenasettelun kenttä on huomattavan kaoottinen. Kukin kysymys on yleensä sinänsä yksinkertainen, ja ihmiset ovat verraten yhtä mieltä ideaalisista vastauksista, mutta haasteeksi muodostuu, miten ottaa huomioon samanaikaisesti useita täysin erilaisia vaikuttavia tekijöitä alistamatta kokonaisuutta vain yhdelle niistä.

Yhteiskunnallista todellisuutta pohtiessa joutuu siis välittömästi harhaan (= populistisiin näennäisviisauksiin), jos sitä yrittää hahmottaa samojen lainalaisuuksien pohjalta, jotka pätevät esimerkiksi arkipsykologisessa elämänkokemuksessa tai insinöörimäisessä järkeilyssä. Kliseinen esimerkki, josta useimmat lukijat lienevät yhtä mieltä, on perinteinen oikeistolainen talousajattelu, jossa lähes mitä tahansa ongelmaa lähestytään sen oletuksen pohjalta, että ihmiset ovat vapaan tahdon omaavia yksilöitä ja pyrkivät maksimoimaan omaa hyötyään. Ongelma ei ole siinä, ettei tämä olisi tietyssä määrin totta, vaan siinä, että se on ainoastaan yksi hyvin rajallinen tulokulma, jonka pohjalle ei voida rakentaa kestäviä yhteiskunnallisia ratkaisuja. 

***

Mainitun taustani lisäksi olin melko lahjakas ja jossain määrin harrastunut matematiikassa sekä luonnontieteissä. Tämä on juuri tyypillinen tausta, jolta päädytään usein hyvin kaavamaiseen mutta samaan aikaan yksilönvapautta mystifioivaan yhteiskunnalliseen ajatteluun. Esoteria ja black metal -alakulttuuri taas toivat mukanaan omat, osittain päinvastaisetkin, haasteensa. Niin sanottuun insinööriajatteluun ne liittyvät kuitenkin läheisesti siten, että ne suuntaavat yhteiskunnallisten kysymysten lähestymistä kohti yksilöiden ominaisuuksia ja estävät yhteiskunnallisten rakenteiden ymmärtämistä. Tältä pohjalta yhteiskunnallinen ajatteluni rajoittui pitkään lähinnä ristiriitojen ja muiden ongelmien etsimiseen siitä, mikä mielikuvissani määrittyi ”humanismiksi”. Tähän mielikuvaan vasemmistovastaisuus lomittui tietenkin hyvin vahvasti – huomionarvoista on mainita myös, että muiden itseni kaltaisten uunojen tavoin, en missään tapauksessa olisi kuitenkaan identifioinut itseäni myöskään oikeistolaiseksi (olisihan tämä ollut selkeästi ”puolensa valitsemista”). 

Näkemykseni mukaan oli olemassa kolmenlaisia vasemmistolaisia: (1) niitä, jotka ovat käytännössä syntyneet vasemmistolaiseen identiteettiin perheen ja suvun myötä, (2) niitä jotka samaistuvat vasemmistoon tunnepohjaisista syistä (siis haluavat aina auttaa sorrettuina tai vähäosaisina näyttäytyviä ihmisiä ajattelematta, mitä se maksaa tai mitä siitä muutoin seuraa kokonaisuutena) sekä (3) niitä jotka pohjimmiltaan jommankumman edellä mainitun taustan pohjalta selittävät vaikka mustan valkoiseksi vasemmistolaisesti motivoituneen teoreettisen kirjallisuuden tai oman tuttavapiirinsä inspiraation pohjalta. Tällöin tietenkin jää pois kaikkein yleisin ja parhaiten perusteltu syy vasemmistolaisuuteen: se, että vasemmistolainen politiikka yksinkertaisesti vaikuttaisi takaavan ylivoimaiselle enemmistölle ihmisistä mielekkäimmät olosuhteet.

***

Minulla oli selkeä stereotypia ”vasemmistonuoresta”, mikä perustui käytännössä tiettyihin äärimmäisen epämääräisiin ulkonäköön liittyviin mielikuviin, vaikka tosiasiassa tunsin vain hyvin pintapuolisesti aivan muutamia vasemmistoon identifioituvia ihmisiä, ja heidänkään ajattelustaan en käytännössä koskaan tullut keskustelleeksi. Kyseessä oli puhtaasti mielikuva, joka vaikuttaisi kuitenkin täsmäävän melko hyvin laajempaan tyypilliseen stereotypiaan vasemmistosta. Ylipäätään tällaisille voimakkaille tunnepohjaisille stereotypioille on ominaista, että mielikuvan varsinaiseen ytimeen (olennaisesti: ”vasemmistolaiset ovat vastuuttomia”) liitetään monia muita, itse asiaan kuulumattomia, hyvin epämääräisiä stereotypioita, jotka voivat liittyä esimerkiksi ulkonäköön. Tällöin tietysti on helppoa olla määrittelemättä millään tasolla analyyttisesti, mistä paheksuttu ”vasemmistolaisuus” itse asiassa edes muodostuu täsmälleen ottaen. Voittopuolisesti älyn kautta maailmaa hahmottavalle ihmiselle tunnepohjaisen mielikuvan tunnistaminen tunteelliseksi ja pyrkimys aidosti älyllisempään määritelmään on ensimmäinen askel, jonka kautta varsinainen yhteiskunnallinen ajattelu voi lähteä kehittymään.

Muutos ajattelussani kohti vasemmistoa tapahtui oikeastaan suurelta osin vähätellyn ja kritisoidun sosiaalisen median kautta. Myös avopuolisollani oli ratkaiseva vaikutus. Kolmas merkittävä tekijä oli henkilökunta ja kanssaopiskelijat Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa.3 Karkeasti ottaen prosessi kulki kai seuraavasti: kun aloin kokonaisvaltaisemmin kiinnostua yhteiskunnasta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella, ajauduin aluksi siihen suuntaan, minkä nyt mainitsemani taustan pohjalta jokainen arvaakin. Esimerkiksi tuolloin vielä ainoastaan bloggarina tunnettu Jussi Halla-Aho tuntui läheiseltä hahmolta. Tartuin yksittäisiin hölmösti rajattuihin kysymyksiin hyvin valikoiduista lähteistä otetulla tiedolla ja olin tältä pohjalta hahmottavinani polttavia ongelmakohtia, joita ”humanistit” (tai tässä vaiheessa jo enemmänkin vasemmistolaiset) eivät joko lainkaan kyenneet tunnepohjaisuudeltaan hahmottamaan tai sitten eivät halunneet myöntää itselleen.

En ole uskoakseni koskaan ollut sen rasistisempi (tai seksistisempi, ableistisempi jne.) kuin useimmat ihmiset ylipäätään, mutta tästä huolimatta juuri Halla-Ahon dystopiat ”palavista lähiöistä” vetosivat minuun voimakkaasti. Saan kiittää onneani, että antifeminismillä ei ollut tuolloin Suomessa vastaavia lipunkantajia kuin nykyään (tai pikemminkin feministiset kysymyksenasettelut eivät ylipäätään olleet vielä usein esillä kulttuurielämässä), sillä tämä olisi ollut itselleni paljon henkilökohtaisesti läheisempi aihepiiri. Itse aiheen sijasta olennaisempaa olikin, että Halla-Aho vaikutti ilmaisevan ”kylmiä totuuksia, joita muut eivät uskalla sanoa ääneen”. Nykyisen kaltainen kulttuurisota ei ollut tuolloin Suomessa vielä päällä, mutta kuvaamani taustan omaaville ihmisille tällainen asetelma oli jo sisäistetty. Epämääräinen uhkakuva ”vasemmistosta”, johon kuului kaikki mahdollinen liberaaleista kokoomuslaisista kiljua pöhisteleviin anarkisteihin, asettui jollain itselleni nykyään vaikeasti hahmotettavalla tavalla yhdeksi loogiseksi kokonaisuudeksi.

Kuinka sitten päädyin purkamaan tätä kokonaisuutta osiksi ja havaitsemaan, että minulla oli itse asiassa hyvin vähän käsitystä, miten tämä ajateltu kokonaisuus muodostaisi ”vasemmiston” ja mitä ”vasemmisto” täsmälleen ottaen tarkoittaa? Muistan, kuinka päädyin lukemaan erään ”fanaattiseksi vasemmistolaiseksi” leimaamani henkilön loputtoman tuntuisesta Facebook -linkkaamisesta yhden artikkelin. En muista enää mitään tuosta nimenomaisesta artikkelista, paitsi sen, että hieman ylimielisen huvittuneesta tunnelmastani huolimatta minulle jäi vaikutelma, että vasemmistolainenkin voi joskus osua oikeaan jossain asiassa. Tämä vaikutelma toistui useampia kertoja vastaavalla tavalla, minkä tuloksena tulokulmani siirtyi vähitellen ironisesta uteliaisuudesta ahdistuneeseen kiinnostukseen.

Eräänlainen käänteentekevä hetki joitakin viikkoja tai kuukausia edellä mainitun jälkeen oli – niin naurettavalta kuin tämä kuulostaakin – kun painoin ensimmäisen kerran ”tykkää”-nappia Facebookissa Li Anderssonin johonkin varsin tavanomaiseen Facebook-päivitykseen. Muistan yllättävän tarkasti tilanteen. Samanaikaisesti ahdisti ja nauratti tämän ahdistuksen typeryys. Yksinäinen hikipisara valui otsalle ja teki mieli lyödä itseäni. Huomioon ottaen, että omien kipupisteideni ydin on aina ollut muualla kuin poliittisissa kysymyksissä, voin todella nostaa hattua niille, jotka ovat kyenneet samaan sellaiselta taustalta, missä nimenomaisesti vasemmistovastaisuus on ollut elämässä ja tuttavapiirissä kaikkein keskeisintä. 

Vähitellen valtaa sai sellainen perverssi ajatus, että itse asiassa vasemmisto saattaa ollakin joissain kysymyksissä oikeistoa rationaalisempi. Tässä vaiheessa punainen paholainen oli imaissut jo pikkusormen, eikä kestänyt enää kauaa, kun sallin itselleni ajatuksen, että itse asiassa vasemmisto saattaa ylipäätään olla pitkälti oikeassa siinä mihin he pyrkivät, jos kohta keinot ovat aivan liian jyrkkiä. Edelleen tuli havaittua, että ehkä ne keinotkaan eivät pääsääntöisesti ole olleet lainkaan jyrkkiä, pikemminkin päin vastoin. Tämän jälkeenkin oli kuitenkin tärkeä pitkään korostaa, että on olemassa myös todellisia äärivasemmistolaisia, jotka tosiaan menevät aivan liian pitkälle jne.

Kuvattu prosessi on tietenkin vain normaalia psykologiaa: hiemankaan merkittävät muutokset elämänkatsomuksessa eivät tapahdu koskaan yhtäkkiä, tai jos tapahtuvat, niiden ”jälkipyykkiä” pestään vähintään yhtä kauan kuin mitä perusteellisempi muutos olisi alun alkaen kestänyt. Vasemmistolainen identiteettini on pysynyt kohtuullisen vakaana nyt yli 10 vuotta, enkä usko, että se tulee enää kovin merkittävästi heilahtamaan mihinkään suuntaan, vaikka ajattelun kehitystä tietenkin tapahtuu niin kauan kuin ihminen pysyy vireänä ja kyseenalaistaa itseään. Tällaisen vireyden säilyttäminen on omissa prioriteeteissani myös ollut aina melko korkealla, mikä onkin mahdollistanut pitkällä aikavälillä kuvaamiani melko jyrkkiäkin maailmankuvallisia muutoksia.4

Oli sosiaalipsykologisesti kiinnostavaa seurata itseäni niiden vuosien aikana, kun aloin selkeästi identifioitua vasemmistoon. Se, mitä aikaisemmin koin ”puolueettomuutenani” alkoi näyttäytyä selkeästi ideologisena valintana, ja vastaavasti nykyinen vasemmistolainen tulokulmani enemmän ”neutraalina tosiasiana”. Oikeammin voisi varmaan sanoa, että tulin hyvin kriittiseksi koko ”neutraalin tosiasian” ideaa kohtaan. Hyvin usein onkin niin, että kun ihmiset puhuvat painokkaasti tosiasioista, he ovat tutustuneet varsin rajallisesti aihetta käsillä olevaa aihetta koskevaan tieteelliseen tutkimukseen, saati kysymyksenasetteluunsa useammista relevanteista tulokulmista. Hamarassa tullaankin tulevaisuudessa kirjoittamaan useampia tekstejä tästä rationaalisuudeksi naamioituvasta tunteellisuudesta, jota voisi kutsua vaikkapa ”autenttisuuspoliisin” toiminnaksi vastineena jossain yhteydessä sinänsä täysin validille, mutta selvästi ryöstöviljellylle ”hyvesignaloinnin” käsitteelle.5

Mistä sitten voin nyt ”käännyttyäni” vasemmistolaiseksi päätellä olevani kutakuinkin tasapainossa tunteen ja järjen kanssa sekä tulleeni tosiasiassa poliittisesti tiedostavammaksi niin sanotun kuplautumisen sijaan? Epäilemättä en täydellisellä varmuudella mistään. Kuitenkin kaunaiset, vihamieliset ja ylipäätään negatiiviset tunteet värittävät elämääni nykyään paljon vähemmän kuin aikana ennen tässä kuvaamaani prosessia. Toisaalta olen myös löytänyt uusia negatiivisia tunteita aiheuttavia asioita, jotka aiemmin eivät vaivanneet minua juurikaan; tarkoitan esimerkiksi valtavia tuloeroja, ylipäätään perusteetonta epätasa-arvoa sekä ilmastonmuutoksen vähättelyä. Olen oppinut olemaan välillä suoraviivaisesti vihainen tieten tahtoen aiheutetusta epäoikeudenmukaisuudesta sen sijaan, että suuntaisin tällaisen energian metafyysisisiin abstraktioihin, kuten loputtomaan vatvomiseen siitä, millaisia ”ihmiset ylipäätään” ovat.

En enää muodosta näkemyksiäni yhteiskunnallisista kysymyksistä mielikuvien perusteella ja sen jälkeen järkeile näitä usein jopa keskenään ristiriitaisia mielikuviani kummallisilla ajatusvolteilla näennäisen rationaalisiksi. Jos kohtaan argumentin, joka selkeästi ja kiistattomasti kyseenalaistaa tämänhetkisen näkemykseni, tarkistan omaa näkemystäni. Useimmiten näkemystä joutuu tarkistamaan ”enemmän vasemmalle”, kun ymmärrän paremmin esimerkiksi jonkin marginalisoidun ryhmän kokemuksia ja argumentteja syrjinnästä tai osaan kyseenalaistaa yhä perustavammin sen aivan liian yleisen ja annettuna otetun ajatuksen, että nykyinen yhteiskuntajärjestyksemme olisi jonkinlainen kehityksen päätepiste sekä paras mahdollinen kompromissi erilaisten yhteiskunnallisten ideoiden pohjalta. Toisinaan, joskin edellä mainittua harvemmin, joudun myöntämään myös vaikkapa oikeistolaisen esittämän talouspoliittisen argumentin tai jopa niin sanotun vaihtoehto-oikeiston kulttuurikriittisen huomion ajattelun arvoiseksi.

***

Mitä tämän kaiken pohjalta sitten voi oppia? Mikäli yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat (kuten toivottavaa olisi), aloita perusasioista. Älä kuvittele, että kykenet heti oivaltamaan jotain, mitä sen paremmin media, poliitikot, kuin yhteiskuntatieteilijät eivät ole huomanneet tai ”myöntäneet itselleen”. Kun kuitenkin olet varma, että sinulla on jotain sanottavaa, mitä ei aiemmin ole huomattu tai mitä ei ole kehdattu myöntää, tarkasta useampaan otteeseen, ettet ole pikemminkin itse jättänyt huomaamatta jotain olennaista tulokulmaa. Pelkästään sinulle tuttujen lähteiden uudelleen läpikäyminen tai laajankin oman tuttavapiirisi konsultointi ei välttämättä riitä, sillä tällä tavoin tulet vain helposti toistaneeksi ja vahvistaneeksi niitä käsityksiä, jotka itselläsi jo ovat. Vaivannäkö tässä suhteessa ei takaa sinulle mitalia itsensä kyseenalaistamisesta, vaan valitettavasti ainoa keino havainnoida omaa edistymistä on jatkaa sitä vuosien ajan ja tutkia omia ajatuksia retrospektiivisesti lahjomattomalla täsmällisyydellä ja rehellisyydellä.6

Pyri aktiivisesti ymmärtämään, että totuttuun ajatteluusi nähden vierailla lähteillä on yleensä vähintään sisäinen johdonmukaisuutensa. Pelko siitä, että voit tulla ”aivopestyksi”, on positiivinen merkki. Jos tunnet tällaista pelkoa, se lienee varmin mahdollinen tae siitä, että olet tuskin menossa päätä pahkaa mihinkään. Tällainen reaktio on vain merkki siitä, että kohtaat uudentyyppistä ajattelutapaa, johon on vaikea yhdistää itselle tuttuja ja siten turvallisen tuntuisia mielleyhtymiä. Pelkäämme usein naurettavia asioita samalla kun emme ymmärrä pelätä todellisia, jopa koko planeetan tulevaisuutta koskevia uhkia, ja kaiken tämän päälle olemme erinomaisia rationalisoimaan näitä defenssejämme. Onkin tärkeää muistaa antaa armoa myös itselle, sillä perusteellisiin muutoksiin liittyy usein voimakasta häpeää. Häpeä sinänsä ei oikeastaan auta ketään millään tavalla. Päinvastoin, häpeä voi kääntyä aggressioksi mitä tahansa sellaista kohtaan, joka muistuttaa aiemmasta hävetystä itsestä.

Kun argumentoit, puhu täsmällisesti siitä, mikä on mielestäsi tavoittelemisen arvoista ja mikä ongelmallista, sen sijaan, että tukeutuisit pelkän mielikuvan taakse siitä, mikä on ”kunniallista”, ”luonnollista”, ”kehitystä” tai ”moraalista” tms. Ennen kaikkea: ole todella rehellinen itsellesi sen sijaan, että uskottelet rehellisyyttä ympäröivän yhteisösi ehdoilla, millainen ikinä tämä yhteisö onkaan. Mikäli et mielestäsi kuulu mihinkään yhteisöön, hyvin todennäköisesti kyse on enemmän siitä, että et tiedosta, kuinka erilaiset omaksumasi sosiaaliset roolit vaikuttavat ajatteluusi. Todellinen riippumattomuus edellyttää itsensä tunnistamista osana jonkinlaista yhteisöä, oli se sitten konkreettisempi tai ”pelkän” idean ympärille kokoontunut virtuaalinen joukko ihmisiä. Olennaista on, että yhteiskunnallinen kantaaottavuus perustuu pelkän identiteetin sijaan perusteltuihin päämääriin. Suhteellisuudentaju päämäärien suhteen on tietysti myös tärkeää; maailma on tuskin tulossa valmiiksi aivan hetkeen, ja siitäkin lienee perustellusti erilaisia näkemyksiä, millainen tuo valmis maailma olisi. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että fanaattisuus muodostuisi ongelmaksi juuri kenellekään tätä tekstiä tänne asti lukeneelle. 

Monelle suurin piirtein samanmieliselle ihmiselle olisi oikea askel juuri nyt ottaa rohkeasti yhteyttä meihin ja ylittää aivan liian tyypillinen turha ja masentava ”vasemmistoälykön” yksinäisyyden harha!

Olli Pitkänen

1Slavoj Žižek on kuvannut ideologiaa kiinnostavasti juuri tällaisena ennalta ainakin osittain tiedostamatta tehtynä selkeänä valintana.
2Tavanomainen mielikuva lienee päinvastaisesti, että vasemmistolaisuutta motivoi emotionaalinen huoli syrjityistä vähemmistöistä ja muuten vähäosaisista. Tietenkään nämä kaksi ulottuvuutta eivät sulje millään tavalla toisiaan pois.
3Nämä ovat tietenkin kaikki käännettävissä tyypillisiin stereotypioihin sopivaksi: sosiaalisen median ideologiset kuplat, tossun alla oleva entinen incel-luuseri ja ideologisoitunutta pseudo-tiedettä tuottava yliopiston laitos. Tällaisten epämääräisten stereotypioiden ”vahvuus” on tietysti myös se, että niihin ei oikeastaan voi vastata, joten tekisin itsestäni lähinnä idiootin, jos lähtisin tässä kohtaa seikkaperäisesti avaamaan tätä lisää. Erikseen tulemme toki kirjoittamaan kaikista näistä aiheista vielä paljonkin.
4
Vaikka tässä tekstissä keskityn luonnollisesti yhteiskunnalliseen ajatteluun, toisenlaiset maailmankuvalliset kysymykset ovat olleet minulle henkilökohtaisesti intensiivisempiä ja niiden kohdalla tehtyjä virheitä on ollut vaikeampi havaita ja myöntää.
5Hyvesignaloinnin käsite sinänsä perustuu suhteellisen pitävään sovellukseen eläinten viestintäkäyttäytymisen ulottamisesta ihmisten sosiaaliseen viestintään: totta kai me kaikki haluamme enemmän tai vähemmän osoittaa kuuluvamme johonkin ryhmään, ja jokaisessa ryhmässä on omat käyttäytymiskoodinsa, jotka rajautuvat suhteessa siihen, mitä toisissa ryhmissä ei ole. Autenttisuuspoliisi signaloi vastaavalla tavalla, mutta viestien melko päin vastaisia hyveitä: ”kylmää järkeä”, itsenäisyyttä ja kriittisyyttä.
6
Kaikista yhteiskunnallisen ajattelun irrationaalisista ulostuloista, joita esitetään kahvipöydissä ja sosiaalisessa mediassa, jopa politiikan huipulla (vaikka tällöin kyse on useammin harkitusta huijaamisesta), minua hämmentää eniten juuri lähes täydellinen retrospektiivisyyden puute. Hyvä esimerkki viimeaikaisesta keskustelusta on Suomen Natoon liittyminen. Ottamatta millään tavalla kantaa tässä itse asiaan, on ollut todella hämmentävää seurata, kuinka monet vain pari kuukautta aiemmin Natoa ”globalistisena” vastustaneet henkilöt alkoivatkin Venäjän hyökättyä Ukrainaan pitää Nato-vastaisia ihmisiä yhtäkkiä jopa maanpettureina ja Venäjä-mielisinä. Kuten tässäkin tekstissä on kuvattu, mielipiteitään toki voi ja pitää muuttaa jyrkästikin, jos siihen huomaa hyviä perusteita. Lienee kuitenkin selvää, että mainitsemassani Nato-esimerkissä kyse on jostain aivan muusta.

Arvostelu: Mies tahtoo muuttua: miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (hooks)

Useimmat anti-feministiset argumentit perustuvat joko räikeälle asenteellisuudelle tai vilpittömille väärinymmärryksille, mutta tässä kohtaa myös monet feministit ovat edelleen joko tietyllä tapaa tekopyhiä tai yksinkertaisesti kyvyttömiä ymmärtämään merkittävästi omasta asemastaan poikkeavaa tulokulmaa – siis niin sanotusti perinteisen miehen näkökulmaa maailmaan, siltä osin kuin myös siihen kuuluu merkittäviä ”mieserityisiä” vaikeuksia.

Bell hooks1 on yksi toisen aallon feminismin merkittävimpiä ajattelijoita ja yksi kolmannen aallon intersektionaalisuutta korostavan tulokulman ensimmäisiä esille tuojia. Hooks tuli tunnetuksi jo ensimmäisen teoksensa Ain´t I a Woman: Black Women and Feminism johdosta, jossa hän kritisoi valkoisten feministinaisten kyvyttömyyttä nähdä rotua sukupuoleen verrattavalla tavalla eriarvoistavana tekijänä yhteiskunnassa. Mies tahtoo muuttua: miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (The Will to Change. Men, Masculinity and Love, 2004. Suom. Tapani Kilpeläinen. Eurooppalaisen filosofian seura 2020) käsittelee kuitenkin ensisijaisesti ylipäätään miehiä.

Rodun esilletuomisen ohella toinen asia, joka onkin tehnyt hooksista provokatiivisena pidetyn feministiajattelijan, on hänen sinänsä jopa triviaali mutta edelleen liian huonosti ymmärretty argumenttinsa: jos yhteiskunnan patriarkaalista rakennetta aiotaan vakavissaan muuttaa perustavasti, myös miesten täytyy osallistua massoittain tähän muutokseen. Tämä taas edellyttää miesten ajatus- ja elämismaailman ymmärtämistä sekä aktiivista pyrkimystä saada miehet mukaan feministiseen ajatteluun ja toimintaan. Vaikka olisi sitä mieltä, että moraalinen velvollisuus muuttua on yksinomaan miehillä, käytännössä mitään laajan mittakaavan muutosta patriarkaalisessa järjestyksessä ei voi tapahtua ilman, että feministit (joista pääosa ymmärrettävästi on edelleen naisia) pyrkivät aktiivisesti saamaan miehet mukaan liikkeeseen.

Anti-feministisen kliseen mukaan feminismissä on olennaisesti kyse peitellystä tai jopa avoimesta miesvihasta. Pitää kyllä paikkansa, että pieni mutta äänekäs osa toisen aallon feminismin nimekkäistä lipunkantajista tosiaankin syytti jopa esimerkiksi hooksia ”makaamisesta vihollisen kanssa” (s. 13), siis siitä, että hän piti miehiä patriarkaatin uhreina samassa määrin kuin naisiakin ja asennoitui lähtökohtaisesti ymmärtäen miehiin – myös väkivaltaisiin ja muuten ikäviin miehiin. Siinä missä varhaisilla feministeillä oli kädet täynnä yksinkertaisesti runnoa läpi paikoin jopa pommien avulla perustavimpia yhdenmukaisia oikeuksia miesten kanssa (kuten oikeutta äänestämiseen tai itsenäiseen työntekoon puhumattakaan yhtäläisestä palkasta), niin sanotussa toisen aallon feminismissä oli jo mahdollista käsitellä myös filosofisesti perustavampaa ajatusta: puuttua patriarkaalisen järjestyksen juurisyihin pelkästään niiden vakavimpien seurausten torjumisen sijaan (termi ”radikaalifeminismi” ylipäätään viittaa juuriin menemiseen [radix], ei jonkinlaiseen asenteelliseen jyrkkyyteen). Se tosiasia, että ensisijaisesti juuri miehet pitävät patriarkaalista järjestystä yllä, herätti kuitenkin monenlaisia pyrintöjä. Pieni osa feministeistä ilmaisi (yleensä henkilökohtaisten väkivaltatraumojen pohjalta) näkemyksen, mistä moni syyttää yhä feministejä yleisesti: maailma olisi yksinkertaisesti parempi paikka ilman miehiä. Tälle marginaaliselle joukolle hooks suuntaa viestinsä seuraavasti:

”Jokainen nainen tahtoo miehen rakkautta. Jokainen nainen tahtoo rakastaa ja tulla elämässään olevien miesten rakastamaksi. On hän sitten homo tai hetero, biseksuaalinen tai naimaton, hän tahtoo tuntea isän, isoisän, sedän, veljen, miespuolisen ystävän rakkauden.” (s. 17)

Nykyään käytännössä kukaan feministi ei kiellä tätä viestiä, mutta sen sijaan on edelleen hyvin tavallista, että miesten kokemuksia ei oteta täysin vakavasti. Esimerkiksi Suomessa yksinomaan miehiin kohdistuva asevelvollisuus myönnetään kyllä merkittäväksi tasa-arvo-ongelmaksi, mutta samaan hengenvetoon todetaan, että miehet itse ovat vastuussa tämän järjestelmän ylläpidosta. Tämä pitää toki sinänsä paikkansa; erityisesti miehet itse vartioivat maskuliinisten sukupuoliroolien noudattamista ja sanktioivat niiden rikkomisesta. Sen sijaan käytännössä koskaan ei näe syväluotaavaa analyysiä siitä, miksi näin on. Hooks pyrkii ainakin jossain määrin vastaamaan tähän kysymykseen:

”Seksistiset roolit rajoittavat sekä poika- että tyttölapsien identiteetin muotoutumista, mutta prosessi on paljon vahingollisempi pojille ensinnäkin siksi, että heiltä vaadittavat roolit ovat paljon jäykempiä ja rajoittavampia, ja myös siksi, että he paljon todennäköisemmin saavat ankaran rangaistuksen poiketessaan näistä rooleista. Nykyinen feministiliike loi sosiaalisesti hyväksytyn tilan, jossa tytöt voivat luoda minuuden tunnun, joka on erillään seksistisistä määritelmistä; samaa vapautta ei ole ulotettu pojille. Ei siis ihme, että patriarkaalisessa kulttuurissa pojat jatkavat perinnettä, jossa luodaan väärä minuus, ollaan jakautuneita. Tätä poikien ja miesten jakautumista luonnehtii usein kyky lokeroida. Juuri tämä perustavan haavoittava jako miesten psyykessä ja sielussa ruokkii mielisairautta. Kun miehiä vaaditaan käyttämään väärään minuuden naamiota, heidän kykynsä elää täysin ja vapaasti vähenee pahasti. He eivät pysty kokemaan iloa eivätkä he pysty koskaan todella rakastamaan.” (s. 147)

Kuten hooksin teoksen takakannessakin kysytään: onko ihme, että miehet ovat usein esimerkiksi väkivaltaisia, jos patriarkaatti ”lupaa miehille paljon muttei anna kuin tunnekylmyyttä, suuntautumatonta aggressiivisuutta ja turhautumista”? Jos patriarkaatti tyydyttäisi miehiä, miksi he pahoinpitelisivät niin usein toisia? (s. 42). Pitää omata sekä hyvin kyyninen maailmankuva yleisesti että hyvin synkkä käsitys miehistä, mikäli ajattelee, että miehet ovat tyypillisesti väkivaltaisia vain siksi koska he sosiaalisen asemansa ja fyysisen voimansa puolesta voivat olla sitä.

Useimmat anti-feministiset argumentit perustuvat joko räikeälle asenteellisuudelle tai vilpittömille väärinymmärryksille, mutta tässä kohtaa myös monet feministit ovat edelleen joko tietyllä tapaa tekopyhiä tai yksinkertaisesti kyvyttömiä ymmärtämään merkittävästi omasta asemastaan poikkeavaa tulokulmaa – siis niin sanotusti perinteisen miehen näkökulmaa maailmaan, siltä osin kuin myös siihen kuuluu merkittäviä ”mieserityisiä” vaikeuksia. Myöskään naisten osuutta patriarkaalisen järjestelmän ylläpitämisessä ei kovin usein haluta tuoda esille. Äitien asema on kuitenkin äärimmäisen keskeinen poikien indoktrinoimisessa patriarkaattiin; yksinhuoltajaäidit voivat olla tässä suhteessa jopa julmempia kuin tavanomaiset ydinperheäidit (s. 132). Naisten on lapsesta alkaen huomattavasti miehiä helpompi hankkia hyvät ihmissuhdetaidot, mutta vähemmän esille tuotu näkökulma on, että näitä taitoja voi yhtä hyvin käyttää manipuloimiseen kuin eheiden ihmissuhteiden luomiseen (s. 140).

Yksi erityistapaus, jossa poikiin ja miehiin kohdistuva sympatiavaje tulee ilmi, on nuorten miesten lisääntynyt syrjäytyminen ja äärimmillään raaka väkivalta. Siinä missä näiden ilmiöiden syyt tunnetaan tieteellisesti katsoen melko hyvin, näkee harvoin puheenvuoroja, joissa tuotaisiin moralisoimatta esille kyseessä olevien ihmisten oma näkökulma – siis sellaisenaan ja kaunistelematta. Tai oikeastaan sitä tuodaan kyllä esille jopa mässäilevässä formaatissa esille, esimerkiksi Lost Boys -dokumentin kaltaisissa pätkissä. Kuitenkin se laajempi kokemuksellinen pohja, mikä erilaisten ääri-ilmiöiden taustalla on, jää piiloon ja jopa aktiivisesti torjutuksi. Hooks tavoittaa tästä jotain äärimmäisen olennaista tuodessaan esille, että ”niin paljon kuin aikuiset valittavatkin nuorten miesten vihasta, useimpien aikuisten on helpompi kohdata raivoava teini-ikäinen kuin sellainen, jonka suru on vallannut ja joka ei voi lakata itkemästä” (s. 57).

Hooks kertoo useiden miestuttaviensa ilmaisseen tiettyä peruskokemustaan seuraavin sanoin: ”jokin puuttuu sisimmästä” (s. 29). Voin itsekin samaistua tähän ilmaukseen, ja oikeastaan vasta tämän teoksen myötä ymmärsin tietoisesti yhdistää tuntemuksen nimenomaisesti siihen sukupuolirooliin, johon minut on kasvatettu. Pojat kasvatetaan hyvin varhaisesta iästä alkaen kuolettamaan riippuvuutta ja heikkoutta ilmaisevat eleet huomattavasti voimakkaammin kuin tytöt (vaikka nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa sama koskee tietyssä määrin kaikkia). Tosiasiassa pojat eivät kuitenkaan ole vähemmän tunteellisia kuin tytöt, ainakaan missään yksiselitteisessä mielessä. Siinä missä tytöt kasvatetaan tukahduttamaan ennen kaikkea aggressiiviset tunteet, pojat joutuvat tukahduttamaan vielä täydellisemmin ja vielä kriittisemmän osan elämästä: hellyyden, rakkauden, riippuvuuden, miksi yhteyttä toisiin ihmisiin nyt haluaakaan nimittää. 

Siinä missä verraten anti-feministisetkin miehet tunnistavat usein joissain yhteyksissä, että heidän masennuksensa, ahdistuksena, päihdeongelmansa tai väkivaltaisuutensa johtuvat tunteiden tukahduttamisesta, ja että näiden ongelmien juuret löytyvät yleensä jo kotoa varhaisesta lapsuudesta, heidän on usein käytännössä mahdotonta hahmottaa ilmiön kokonaiskuvaa, jota feministit kutsuvat tavallisesti patriarkaatiksi. Vaikeiden ja herkkien tunteiden esiin nouseminen nostaa äärimmäisen helposti maskuliinisen vastareaktion, johon kuuluu olennaisena osana feminismin jyrkkä torjuminen uhkana. Olen käynyt lukuisia arkisia keskusteluita, joissa näkyy ilmeisellä tavalla, kuinka keskustelun toinen osapuoli on kärsinyt elämäänsä keskeisesti määrittävällä tavalla siitä, ettei ole voinut toteuttaa olennaisia itseään määrittäviä asioita ahtaiden sukupuoliroolien takia, mutta sukupuoliroolien sijaan hänelle pääsyyllisinä ahdinkoon näyttäytyvät feministit. Paradoksaalisesti suurimpana pelkona kaikista näyttäytyy tällöin se, että ”kaikki hierarkiat katoavat” – visio mitä tuskin kovin moni pitää toivottavana mutta mikä ei varsinkaan ole vaarassa toteutua koskaan – ja tämä saa ihmisen vastoin omaa ja yhteistä etua vastustamaan jokaista nykyhetkessä tapahtuvaa poliittista pyrkimystä purkaa aktiivisesti ylläpidettyjä sukupuolirooleja. Lukuun ottamatta systemaattisimpia konservatiiveja, menneet edistysaskeleet tasa-arvossa nähdään kyllä toivottuina ja usein tärkeinäkin. Sen sijaan juuri nykyhetken akuuteissa kysymyksissä moni kääntyy enemmän konservatismin puoleen.

Vaikeasti murrettavien psykologisten lukkojen ohella asiaan vaikuttavat olennaisella tavalla median ylläpitämät mielikuvat feminismistä. Miksipä mediaa kiinnostaisivat tässä asiassa sen enemmän kuin muulloinkaan monimutkaiset teoriat ja tavallinen arkijärki, kun on tuhannen taalan paikka lietsoa vastakkainasetteluita ja esittää kärjistyksiä? (s.108). Kokonaisuudessaan ei olekaan yllättävää, että monet feministimiehet päätyvät ennemmin tai myöhemmin ”löytämään todellisen minänsä” anti-feministeinä (s. 40). Silloinkin kuin normeista poikkeavan pojan/miehen itsetunto on kuin ihmeen kaupalla säilynyt nuoruuteen asti vahvana, koko muu maailma asettaa valtavan paineen tällaisen miehen saamiseksi ”aisoihin”. Kaikkein raskaimmat itsetunto-ongelmat kasaantuvat varmasti miehille, jotka vain hyvin harvoin pystyvät tiedostamaan, että heidän kärsimyksensä johtuu eniten juuri ahtaista sukupuolirooleista, tai niille vähemmistöihin kuuluville ainakin ulkoa päin mieheksi määritellyille, joille ”hyväksyttävään” miehen rooliin mahtuminen ei ole mahdollista. Vaatii kuitenkin myös huomattavaa itsereflektiota ja tahdonlujuutta pitää kiinni feministisistä ideaaleista verraten hyväosaisenakin miehenä; vastoin suhteellisen usein esitettyä väitettä, avoimesti miesfeministinä ei todellakaan saa ihmisten suuren enemmistön positiivista huomiota, kiitosta ja hyväksyntää.

Feministinen liike on Suomen kaltaisissa valtioissa pystynyt korjaamaan sukupuolten tasa-arvoon liittyviä selkeästi mitattavia ongelmia kiitettävällä tavalla. Kuten hooks kuitenkin tuo toistuvasti esille, itse patriarkaalinen järjestelmä on säilynyt ytimeltään verraten koskemattomana myös länsimaissa. Hooksin keskeinen teesi on, että ilman miesten saamista mukaan feministiseen liikkeeseen, kaikki suuriltakin vaikuttavat edistysaskeleet tulevat ennemmin tai myöhemmin murskatuiksi, sillä miehet kattavat puolet väestöstä, ja kuten feministit painottavat, useimmat sekä merkittävimmistä vallanpitäjistä että kaikkein kurjimmassa asemassa olevista (ja siten mihin tahansa valmiina olevista) ihmisistä ovat miehiä.

Kuten olen todennut aiemmin täällä ja täällä, suurin vastuu viime kädessä kaikille haitallisten roolien kyseenalaistamisesta ja muuttamisesta on kollektiivisesti miehillä itsellään – täsmällisemmin ennen kaikkea niillä miehillä, jotka ovat sen verran onnekkaassa asemassa, että heillä on reaalinen mahdollisuus harjoittaa perustavanlaatuista itsereflektiota. Täysin kriittinen rooli on kuitenkin myös feministinaisten tuella, eikä halukkuus tällaiseen tukeen ole lainkaan itsestään selvä, vaikka paperilla ajatus useimmiten allekirjoitetaankin. Hooksin kohdalla rehellinen havainto hänen omakohtaisesta pelosta miehiä kohtaan poiki tarpeen ymmärtää miehiä. Valitettavasti helpompi ja yleisempi ratkaisu tällaisen havainnon pohjalta on ryhtyä moralisoimaan ja korostaa yksinomaan naisten asemaa uhreina. 

Hooksin teosta on helppo suositella ensimmäiseksi teokseksi kenelle tahansa feminismistä kiinnostuneelle miehelle, jolla on mahdollisesti hyvinkin varauksellisia tuntemuksia aiheesta. Yhtä lailla sitä voi suositella feministinaisille, jotka tiedostavat, että he eivät kunnolla ymmärrä miksi miehet käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät.

Olli Pitkänen

1Nimimerkki kirjoitetaan kokonaisuudessaan pienellä, bell hooks, koska kirjoittaja halusi ihmisten kiinnittävän huomiota itse teoksiin eikä kirjoittajaan. Idea tuntuisi kääntyvän hieman itseään vastaan, mutta noudatan luonnollisesti kirjailijan tahtoa kirjoittaa nimi näin.

2Tähän luonnollisesti vastataan usein nopeasti, että nimenomaan naisten kokemuksia ei oteta vakavasti: naisten ääni sivuutetaan paljon helpommin kuin miesten, ja esimerkiksi yllättävän yleisiä lähisuhdeväkivaltakokemuksia usein vähätellään ja jopa kiistetään. Tämä kaikki pitää tietenkin paikkansa, mutta ei poissulje millään tavalla sitä, että jopa feministinaiset suhtautuvat usein vähättelevästi siihen, kun miehet lopulta feministien toivomuksen mukaisesti todellakin ilmaisevat tunteitaan, erityisesti heikkoutta ja epätoivoa.

3Miehiin kohdistuvan sympatiavajeen eräänlainen jossain määrin epäintuitiivinen kääntöpuoli on transnaisiin kohdistuva syrjintä. Erityisesti mainitut Catharine McKinnonin ja Andrea Dworkinin kaltaiset jossain määrin ongelmalliset toisen aallon feministit ovat aika ajoin suhtautuneet transnaisiin eräänlaisina feministisen aatteen pettureina; heidän mukaansa transnaiset ikään kuin esittävät olevansa naisia, mutta he eivät koskaan voi olla ”todellisia” naisia, koska ovat syntyneet miehiksi. Tässä on kiinnostava yhteys anti-feministiseen konservatismiin, ja kyseiset ajattelijat ovatkin aika ajoin kokeneet konservatiivinaiset liberaaleja feministejä läheisemmiksi.

Arvostelu: Mikä liberalismia vaivaa? (Lahtinen & Purokuru)

Liberalismin vaihtoehdottomuuden tuntu on käytännössä nimenomaan oire siitä, ettei nykyisen liberalistisen hegemonian sisällä voida enää ratkaista sen ongelmakohtia. Lahtinen & Purokuru lähtevät liikkeelle siitä, että pelkän reagoimisen sijaan tarvitaan proaktiivisuutta, jolla saataisiin tarjottua vetoavia mielikuvia ja käytäntöjä sekä uudenlaista yhteisöllisyyttä.

Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? on tulkittavissa vastineeksi ”mikä vasemmistoa vaivaa?” -tyyppisiin avauksiin. Nimivalinta on erittäin osuva, sillä moni ongelmallisena nähty asia, joka liitetään tavallisesti vasemmistoon, tulisi itse asiassa liittää pikemminkin liberalismiin. Vaikka konservatismi–liberalismi -akselilla ajateltuna vasemmistolaiset ovat toki useimmiten liberaaleja, liberalismi kokonaisuudessaan on kuitenkin enemmän vastakohta kuin synonyymi vasemmiston ydinperiaatteille, kuten yhteiskunnan ensisijaisuudelle yksilöön nähden ja materiaalisten selitysten ensisijaisuudelle abstrakteihin ideoihin nähden.

Teoksen peruslähtökohta on erottelu liberalismista tietoisena tai ainakin osittain tietoisena ideologiana sekä liberalismi koko viime vuosisatojen länsimaisen yhteiskunnan läpäisevänä ”syvärakenteena” (s. 12). Liberalismi ideologiana on jo sinänsä varsin hegemonista: sen keskeisiä määreitä ovat Lahtisen & Purokurun mukaan vapauden, vapaamielisyyden ja järkevyyden kaltaiset ideat, joihin enemmistö länsimaisista ihmisistä samaistaa itsensä. Juuri näiden ideoiden usein itsestään selvänä nähty tavoiteltavuus paljastaa niiden yhteiskunnallisen pinnallisuuden. Pinnallisuutta täsmällisempi ilmaisu on itse asiassa keskeisten liberalististen käsitteiden abstraktisuus; ne eivät anna lopulta juuri mitään osviittaa siitä, mitä niiden kautta aivan täsmälleen ottaen tavoitellaan. 

Vielä liberalismia ideologiana perustavampi ilmiö on kuitenkin liberalismi yhteiskunnan syvärakenteena. Kaikki yritykset vastustaa liberalismia tässä mielessä niin vasemmalla kuin oikealla päätyvät hyvin helposti vain toisintamaan liberalismia hieman eri muodossa. Liberalismi syvärakenteena on väistämättä aavistuksen epämääräinen olio; mikäli jonkinlainen niin yksilöllisen kuin kollektiivisen ajattelun taustalla vaikuttava syvempi rakenne on olemassa, tästä seuraa suoraan, että tämän rakenteen luonnetta ei voi ilmaista tyhjentävästi. Tämänkaltaisiin ideoihin on aina syytä suhtautua epäilevästi siitä syystä, että niitä ei voi osoittaa virheellisiksi; periaatteessa mikä tahansa voidaan tällöin tulkita ja selittää valitun viitekehyksen kautta.

Jotain tämänkaltaista esittääkin Marianne Sandelin arvostelussaan, jonka otsikko ”Liberalismi kapitalistisena salaliittona” kertoo jo paljon. Sandelinin mukaan Lahtinen & Purokuru eivät ole perehtyneet liberalistisen ajattelun eri muotoihin ja historiaan juuri lainkaan ja tekevät sen sijaan liberalismista kaikkiin mahdollisiin ongelmiin syypäänä toimivan mörön. Kuten kirjoittajamme Markus Niemi esittää omassa blogissaan, Sandelinin kritiikki on varmastikin validia mitä tulee Lahtisen ja Purokurun täsmälliseen tietämykseen liberalismin eri muotojen historiasta, mutta Sandelin ymmärtää väärin mitä Lahtinen & Purokuru teoksellaan tavoittelevat. Kyseessä ei ole aatehistoriallinen tai edes yhteiskuntafilosofinen tutkimus vaan pohdiskeleva mutta poleeminen poliittinen pamfletti, eikä sitä siten tulisi arvioida ensisijaisesti tutkimuksellisista lähtökohdista.  

Ainakin itselläni on turhauttavan yleinen kokemus julkisilla areenoilla keskustellessa, että väsyttävässä väittelyssä aivan ilmeisellä tavalla yksinkertaistettuja tai jopa itsessään sekavia mutta sosiaalisen kontekstin tai ”vastapuolen” määrällisen ylivoiman takia monille järkevinä näyttäytyviä populistisia näkemyksiä oikoessa keskusteluun mukaan tuleva akateeminen, relevantin asiantuntemuksen omaava henkilö katsoo olennaiseksi ainoastaan oikaista jonkin minun tekemän, käsillä olevan keskustelun kannalta epäolennaisen historiallisen tai teoreettisen asiavirheen. Itsekin tutkijana pidän luonnollisesti tieteellistä asiantuntemusta sinänsä hyvin arvokkaana ja monissa tilanteissa ehdottomana vaatimuksena, mutta julkisessa keskustelussa täytyy kyetä myös vetämään mutkia suoriksi. Suurin osa keskustelijoista kun operoi joka tapauksessa verraten suurilla linjoilla, jos pitää ylipäätään arvossa minkäänlaista ajattelun koherenssia.

Jos Lahtinen & Purokuru olisivat rajanneet teoksensa Sandelinin toivomalla tavalla täsmällisemmin esimerkiksi uusliberaalin talouspolitiikan kritiikkiin (jota hän piti kohdallisena teoksessa), tästä huolimatta esimerkiksi hiemankaan oikeistomieliset taloustieteilijät nostaisivat esille uusliberalismin käsitteen epämääräisyyden jne. Kulttuurikritiikki ei yksinkertaisesti ole yhteensopivaa tieteellisen tulokulman kanssa, samaan aikaan toteutettuna. Mikäli ei kuitenkaan haluta kokonaan hylätä vasemmistolaista kulttuurikritiikkiä, sopii kysyä, mikä kattokäsite sitten tulisi valita liberalismin sijaan. En pidätä henkeäni liberalismia osuvamman vaihtoehdon suhteen.

Vastoin Sandelinin väitettä, Mikä liberalismia vaivaa? ei pamflettimaisuudestaan huolimatta maalaa läpeensä demonista viholliskuvaa mystisesti kaikkea hallitsevaan asemaan selviytyneestä liberalismista. Teoksessa selitetään verraten kouriintuntuvalla tavalla ja erottelevasti, miksi liberalismi on menestynyt niin hyvin; mitä houkuttelevaa se on tosiasiassa tarjonnut ihmisille ja millä keinoin se on luonut mielikuvia vielä paremmasta. Lahtisen & Purokurun mukaan liberalismi elää itse asiassa melkoisella varmuudella tuhoutumisvaihettaan, josta siirrytään johonkin erilaiseen, vaikka on vaikea kuvitella, mitä se olisi (mikä osaltaan kertoo liberalismin hegemonisuudesta) (s.7). Ei tarvitse olla asiantuntija pitääkseen, jos ei nyt varmana, niin uskottavana vaihtoehtona, että liberaali hegemonia murtuu lopullisesti verraten läheisessä tulevaisuudessa. Talous on jo kauan perustunut absurdille globaalille velkaantumiselle, niin USA kuin Eurooppa ovat kulttuurisesti pelottavalla tavalla polarisoituneita ja Kiinan kaltaiset liberaalista olemisen tavasta täysin piittaamattomat valtiot vahvistuvat joka suhteessa. 

Liberalismin vaihtoehdottomuuden tuntu on käytännössä nimenomaan oire siitä, ettei nykyisen liberalistisen hegemonian sisällä voida enää ratkaista sen ongelmakohtia. Lahtinen & Purokuru lähtevät liikkeelle siitä, että pelkän reagoimisen sijaan tarvitaan proaktiivisuutta, jolla saataisiin tarjottua vetoavia mielikuvia ja käytäntöjä sekä uudenlaista yhteisöllisyyttä. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyvät tarvittavat systeemiset ja elämäntavalliset muutokset pitäisi pystyä esittämään niin, etteivät ne näyttäydy vain jostain luopumisena, vaan itse asiassa aidompaa ja rikkaampaa elämää tarjoavina. Tähän Lahtinen ja Purokuru tarjoavat kyllä oman poliittisen kokemuksensa pohjalta joitain suuntaviivoja ja hahmotelmia, mutta mitään viisastenkiveä ei luonnollisesti ole saatavilla. Kaiken kaikkiaan Mikä liberalismia vaivaa? yhdistää onnistuneesti poliittista kiistakirjoitusta ja analyyttisempää tarkastelua. Useimmat keskeiset ajankohtaiset teemat käydään läpi ja teoksesta välittyy kaikkinensa konstailematon ja raikas tunnelma. Mikäli kaipaa vastapainoksi samankaltaista optimistisemmin liberalismiin suhtautuvaa tulokulmaa, voin suositella tarkastamaan Jan Werner-Müllerin hiljattain käännetyn teoksen Pelko ja vapaus: Kohti uudenlaista liberalismia.

Olli Pitkänen

Arvostelu: Pikkuporvarit (Anna Kontula, 2021)

Pikkuporvari kuvittelee maagisesti, että valvomalla ja kontrolloimalla omaa elämäänsä ja lähipiiriänsä myös yhteiskunta muuttuu täysin järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikki on paikallaan ja jokainen saa kuta kuinkin sen mitä ansaitsee.

Anna Kontulan Pikkuporvarit: Pohdintaa aikamme hengestä on herättänyt poikkeuksellisen paljon keskustelua yhteiskunnalliseksi kirjallisuudeksi. Usein jo tätä voi pitää merkkinä erinomaisesti onnistuneesta tekeleestä: herättää laajaa hälinää ja paheksuntaa kirjoittamalla sinänsä jo moneen kertaan erilaisissa yhteyksissä esille tuotua asiaa. Kalikka on kalahtanut ja koira älähtänyt lukemattomia kertoja, ja kuitenkin teoksessa pitäydytään verraten asiapitoisessa, jopa analyyttisessä esitystavassa.

Koska teos on paljolti tietoinen provokaatio, voidaan luontevasti lähteä liikkeelle siitä, mikä siinä on provosoinut. Kontula tekee moneen kertaan selväksi, että käsite ”pikkuporvari” ei viittaa niinkään tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuin mielentilaan, joka läpäisee suuren osan nykyistä yhteiskuntaa (ainoastaan kaikkein köyhimmät ja kaikkein rikkaimmat suurelta osin välttyvät siltä), vaikuttaen yksilökohtaisesti eri tavoin ja eri vahvuisesti. Tästä huolimatta tyypillinen negatiivinen reaktio teokseen on ollut pikkuporvarin käsitteen samaistaminen keskiluokkaan ja närkästyminen tästä. Miltei parodian puolelle meni esimerkiksi Kontulan facebookissa esille nostama Kalle Veirton puheenvuoro ”Olenko minä demoninen pikkuporvari?” Etelä-Savon sanomissa, jossa oletettiin lukematta teosta, että siinä kuitenkin pilkataan hänen kaltaisiaan ihmisiä.

Yksittäisistä ideoista vähemmän yllättäen erityisen provosoiva on ollut Kontulan väite, että nimenomaan pikkuporvarit mahdollistivat natsien valtaannousun. Natsikortti on tietysti korteista kulunein, mutta tässä kohtaa jos jossain se on kohdallinen ja äärimmäisen tärkeä huomio. Kaikki tietävät, ettei Hitler noussut valtaan väkivalloin pienen natsiaatteelle omistautuneen ryhmittymän avulla, vaan sai mukaansa laajat kansanjoukot. Tällaista suosiota tuskin saadaan lupaamalla vain niitä asioita, joista natsit ovat ensisijaisesti tunnettuja, siis poliittisten vastustajien, vammaisten, vähemmistöjen ja erityisesti juutalaisten joukkotuhoa, vaikka antisemitismi toki olikin suosittua tuon ajan Saksassa. Sen sijaan Hitler lupasi töitä ja ennen kaikkea kunnianpalautusta niille ”tavallisille saksalaisille”, jotka olivat laman ja verraten epävakaan yhteiskunnallisen tilanteen myötä menettäneet niin taloudellista kuin sosiaalista asemaansa. (s. 31–40.)

Mitä siis on pikkuporvarillisuus? Se on ennen kaikkea kaipuuta fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen turvallisuuteen, mikä tuo mukanaan ulkokultaisuuden (tarpeen näyttäytyä ”kunnollisena” vaikka fasadin takana olisi mitä) sekä tarpeen hallita, etenkin omaa ruumista, tunteita ja käyttäytymistä, mutta tämän myötä myös toisia ihmisiä ja ympäristöä. Kontula tiivistää olennaisimman seuraavasti:

”Pikkuporvari uskoo, että elämä on hallittavissa. Ihminen voi päättää itse tunteista, suhteista, riskeistä ja rajoista. Keskiluokkaisen normin mukainen elämä on mahdollista ihan jokaiselle, kunhan vain noudattaa sääntöjä ja suostuu tekemään ainutkertaisen elämänsä yksilölliset valinnat tiukasti niiden puitteissa. Tämä harha määrittää pikkuporvaria enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. Ja koska kyseessä on harha, tekee se hänestä samalla perin traagisen hahmon.” (s. 72)

Vaikka pikkuporvarillisuus ei sinänsä riipu yhteiskuntaluokasta, alempi keskiluokka on sille erityisen altis (s. 51). Alemman keskiluokan elämä on aineellisesti siedettävää ja siinä on tiettyä statusta verrattuna niin sanottuun alaluokkaan, mutta kaikki tämä on uhattuna, tai ainakin siltä usein tuntuu. Juuri tämä sekä taloudellinen että sosiaalinen asema ”kurjaliston” ja varsinaisesti hyvin toimeen tulevien välissä on omiaan nostamaan pikkuporvarillisia piirteitä ihmisessä. Mikäli koettua uhkaa omassa asemassa ei käsitellä psyykkisesti (oli uhka sitten todellinen tai ei), se saa helposti ihmisen fiksoitumaan puhtauteen ja järjestykseen. Pikkuporvari kuvittelee maagisesti, että valvomalla ja kontrolloimalla omaa elämäänsä ja lähipiiriänsä myös yhteiskunta muuttuu täysin järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikki on paikallaan ja jokainen saa kuta kuinkin sen mitä ansaitsee.

Tässä kohtaa täytyy tosin olla hieman täsmällisempi. Pikkuporvari kavahtaa erityisesti sellaista epäjärjestystä, joka ei niin sanotusti kuulu asiaan. Hän näkee positiivisissakin muutospyrkimyksissä aina ensimmäisenä uhkia, sillä muutos rikkoo illuusion täydellisestä ennakoitavuudesta ja järjestyksestä. Kontula tarjoaa loistavan esimerkin pikkuporvarille ominaisesta epäjärjestyksen pelosta. Kesällä 2015 Turussa päädyttiin sulkemaan yleisiä vessoja koska köyhät romanit tapasivat harjata hampaita ja pestä pyykkiä niissä. Kaikki tietävät, mitä kaikkea siivotonta yleisissä vessoissa tavallisesti tapahtuu (humalaista kuseksimista, paneskelua sekä suoneen piikittämistä), mutta tämä ei aiheuta pikkuporvarille eksistentiaalista mielenliikutusta, sillä siihen on totuttu. Kun sen sijaan syrjitty ja tietyllä tapaa yhteiskunnan ulkopuolisena näyttäytyvä ihmisryhmä käyttää samoja vessoja täysin asiallisiin ja välttämättömiin tarkoituksiin, pikkuporvari reagoi niin voimakkaasti, että vessat on lopulta helpointa sulkea kokonaan. (s. 82–83.)

Pikkuporvarillisuus tyypillisesti tietenkin rationalisoidaan järkeväksi ja perustelluksi huolehtimiseksi omista ja yhteisistä asioista. Esimerkiksi lihavuuden ja yleensä epäterveellisten elämäntapojen ylenmääräinen kritisoiminen nähdään usein perusteltuna huolena omasta elämästä ja kansanterveydestä. Kuten Kontula (s. 154) osuvasti huomauttaa, moniko näistä samoista ihmisistä kuitenkaan huolehtii työuupumuksesta, jonka psyykkiset ja fyysiset kansanterveydelliset seuraukset ovat todistetusti yhtä suuria tai vielä suurempia?

Kontula huomaa toki pikkuporvarillisia piirteitä myös itsessään. Eikä pikkuporvarillisuus tietysti olekaan mitään muuta kuin luonnollista ja tietyssä määrin välttämätöntäkin. Olennaista on, missä määrin nämä piirteet tunnistaa omassa itsessä ja siten estää niitä hallitsemasta koko elämää ja ennen kaikkea näiden piirteiden projisoimista toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Jos pikkuporvarillisuus rajoittuu pakonomaiseen tarpeeseen järjestellä oma koti viimeisen päälle, ei tästä itsessään seuraa mitään ikävää toisille eikä laajamittaista harmia henkilölle itselleenkään. Valitettavasti pikkuporvarillisuus osaa usein naamioitua itse terveeksi järjeksi, joten sen tunnistaminen on usein haastavaa.

”Ajan hengestä” kirjoittaminen on vaikea tehtävä ja useimmiten siihen ryhtyvät juuri ihmiset, joilla on kaikkein vähiten mitään kiinnostavaa sanottavaa tämäntyyppisestä tärkeästä mutta todella epämääräisestä tematiikasta. Kontula on kuitenkin tähän juuri oikea ihminen. Hän on yhteiskuntatieteiden tohtori ja suhteellisen kokenut kansanedustaja, mutta mikä on vielä tärkeämpää, hänellä on pitkä ja vivahteikas historia poliittisessa aktivismissa, jossa ei ole säästelty edes omaa fyysistä turvallisuutta. Pari esimerkkiä mainitakseni viime vuosilta, Kontula on kritisoinut Israelin sortotoimia asettamalla samalla oman henkensä vaaraan Israelin rajavartijoiden taholta. Jälkikäteen Israelia puolustelevan juutalaisten maailmankongressi WJC:n vaatiessa Kontulalta anteeksipyyntöä, hän totesi olevan soveliaampaa, että WJC pyytäisi anteeksi häneltä. Kontula perehtyi myös Olkiluodon ydinvoimalan rakennustyön varjoiseen todellisuuteen asettumalla yli 3000:n vierastyöläisen miehen parakkikylään asumaan ja kirjoitti näkemästään ja kuulemastaan teoksen Näkymätön kylä.

Omaa kieltään Pikkuporvarien kohdallisuudesta puhuu varmasti myös se, että laajamittaisen provosoitumisen ohella teoksen ovat noteeranneet enemmän tai vähemmän positiivisessa valossa niinkin päinvastaiset tahot kuin äärimusiikkia ja muuta marginaalikulttuuria levittävä Sarvilevyt sekä perinteikkäästi uskonnollinen Vartija -lehti. Jälkimmäisessä kirjoittaja tunnisti pikkuporvarillisuutensa pahastuessaan naapuriensa äänekkäistä panotouhuista, mihin hän reagoi laulamalla yhtä äänekkäästi Siionin virsiä! Kaikkinensa Pikkuporvarit on suositeltavaa luettavaa käytännössä kaikille, vaikka kaikkein eniten siitä hyötyisivät ne ihmiset, jotka sitä eivät suostu lukemaan tai jotka eivät kykene sulattamaan sen sinänsä melko yksinkertaista sisältöä. Mutta maailma tietysti yleensäkin makaa juuri näin; muutenhan meillä ei olisi ylipäätään mitään laajamittaisia ongelmia.

Olli Pitkänen

Arvostelu: Mikä perussuomalaisia vaivaa? (Jussi Marttinen, 2021)

Vaikka ”Mikä perussuomalaisia vaivaa?” pyrkii varmasti vilpittömästi luomaan vuoropuhelua ”poliittisten kuplien” välille, se tuntuu tosiasiassa pikemminkin pönkittävän niitä. On vaikea nähdä, kenelle teos itse asiassa on tarkoitettu. Ansioituneesta tieteellisestä tutkimuksesta se on kaukana ja vielä vähemmän se lupauksistaan huolimatta kykenee luomaan vuoropuhelua.

Useimmiten enemmän tai vähemmän laadukasta yhteiskuntakritiikkiä julkaisevalta Vastapaino-kustantamolta Jussi Marttisen Mikä perussuomalaisia vaivaa? on melkoinen pettymys, jos ei täydellinen pohjanoteeraus. Toki jo se, että teoksen takakannen esittelyssä mainostetaan ”yritysmaailman johtamisoppien soveltamista perussuomalaisten kohtaamiseen”, ei suoranaisesti lupaa syvällistä yhteiskunnallista analyysiä. Tästä mainospuheesta ovatkin oikeastaan pääteltävissä kaikki teoksen keskeiset ongelmat: yhteiskunnallisten kysymysten ylenmääräinen psykologisoiminen, ylimielinen liberalismi ja epätarkoituksenmukainen tilastojen käyttö. Kun tähän lisätään, että ”kirjan tavoitteena on osoittaa, että perussuomalaisia todella vaivaa jokin, pohtia mikä se jokin voisi olla ja esittää keinoja, joilla Suomen poliittisten kuplien välistä konfliktia voisi hillitä”, odotukset eivät alkujaankaan ole korkealla. Kun tiettyä poliittista ryhmää ”vaivaa jokin”, mutta itse asetutaan ”poliittisten kuplien” ulkopuolelle (tai ei ainakaan julkituoda omaa asemoitumista) ja ehdotetaan sieltä käsin ratkaisuja, ollaan melko tyylipuhtaassa tolkun ajattelussa, jos kohta ääritolkku sentään vältetäänkin. Ja tämä kaikki löytyy tosiaan jo tieten tahtoen harkitusta takakannen esittelytekstistä.

Asiasisältöönsä nähden Marttisen 300-sivuinen kirja on ensinnäkin aivan liian pitkä. Se koostuu oikeastaan kauttaaltaan monotonisesta tilastojen vyöryttämisestä ja sarkastisista välikommenteista niihin. Jopa teoksen kanteen on pitänyt laittaa mahdollisimman teknisen näköinen kokonaisuus tilastopylväitä ja -prosentteja, oletettavasti jonkinlaisen älykkyyden ja neutraaliuden alleviivaamiseksi. Ainakin jatkuvasti esille tuodaan erityisesti juuri perussuomalaisten oletettua tyhmyyttä. Toki kymmenien tilastojen joukosta löytyy aina lukijalle ihan kiinnostaviakin yksityiskohtia, mutta tilastoja sinänsä voi jokainen etsiä itsekin. Niiden analyysi tässä teoksessa on verraten alkeellista ja tarkoitushakuisen tuntuista.

Teoksen olennaisin ongelma on se, että se pyrkii olemaan suhteellisen neutraali yhteiskuntatieteellinen tutkimus, mutta tosiasiassa liikutaan niin sävyn kuin sisällön puolesta poliittisen pamfletin suunnalla. Kirjoittaja väittää esimerkiksi, että ”kirja ei ota kantaa siihen, onko perussuomalaisten ajama politiikka oikeudenmukaista tai järkevää” (s. 10). Samaan aikaan kuitenkin lähes joka sivulta löytyy läpeensä asenteellista retoriikkaa. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa perussuomalaisten ympäristöpolitiikkaa käsittelevä luku, joka on jo nimettykin ”Ympäristömyrkyksi” ja joka päättyy seuraavaan johtopäätökseen: ”Perussuomalaiset tarjoaa ympäristöpoliittisena ydinviestinään, että suomalaisten ei tarvitse tehdä päästöilleen mitään. Se sopii hyvin ihmiselle, joka on epävarma itsestään ja kokee olevansa muita huonompi ympäristöasioiden suhteen”. (s. 154).

En koe millään lailla sinänsä ongelmallisena sitä, että perussuomalaisia haukutaan. Heidän ajamastaan politiikasta on vaikea löytää juuri mitään hyvää sanottavaa, ja Marttisen psykologisoinnit perussuomalaisten mielenmaisemasta pitävät varmasti usein paikkansa. Perussuomalaisuus koetaan yleensäkin tietyllä tapaa nolona; käytännössä jokainen tuttavani, jonka näkemykset ovat selkeästi kallellaan perussuomalaiseen suuntaan, katsoo aiheelliseksi erikseen korostaa, että eihän tässä kuitenkaan mitään perussuomalaisia olla. Ongelmallista Marttisen teoksessa on nimenomaan se, että teoksen motivaatio ja sisältö esitetään enemmänkin tieteellisenä kuin poliittisena. Erityisen ikävää tästä tekee se, että julkisessa keskustelussa hyvin usein viitataan yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen niin voimakkaasti ideologisena, että ei voida puhua luotettavasta tieteellisestä tutkimuksesta ylipäätään. Tällaista mielikuvaa Marttisen teos on varmasti omiaan vahvistamaan, vaikka se on itse asiassa kaukana varsinaisesta yhteiskuntatieteestä.

Vaikka ”Mikä perussuomalaisia vaivaa?” pyrkii varmasti vilpittömästi luomaan vuoropuhelua ”poliittisten kuplien” välille, se tuntuu tosiasiassa pikemminkin pönkittävän niitä. On vaikea nähdä, kenelle teos itse asiassa on tarkoitettu. Ansioituneesta tieteellisestä tutkimuksesta se on kaukana ja vielä vähemmän se lupauksistaan huolimatta kykenee luomaan vuoropuhelua. Kukaan perussuomalainen tai lähelläkään perussuomalaista mielenmaisemaa oleva henkilö tuskin sylkeekään teokseen päin. Tietyntyyppinen yhteiskunnalliselta ymmärrykseltään pinnallinen liberaali lukija varmasti taas kokee sen nokkelana ja oikeellisena. Näin ollen Marttinen lähinnä ruokkii sitä vastakkainasettelua, jota hän nimellisesti pyrkii purkamaan.

Hieman paremmille jäljille päästään aivan hetkeksi vasta kirjan loppupuolella. Marttinen painottaa, että perussuomalaiset ovat sentään olennaisesti samalla tavalla ihmisiä kuin kaikki muutkin ja tähdentää, että henkilökohtaisessa kanssakäymisessä heitä tulisi pyrkiä ymmärtämään, vaikka ei hyväksyisi lainkaan useimpia heidän poliittisia ideoitaan:

”Tuleeko sinulle kiusaus syyttää ulkoisia tekijöitä, kun koet alemmuutta? Sinulla ei ole ollut aikaa kehittää itseäsi, ja mahdollisuudet siihen ovat olleet huonot, ehkä perhetilanteesi, työtilanteesi, rahatilanteesi tai asuinpaikkasi takia. Olosuhteita kohtaan on hankala katkeroitua, joten katkeruudella on tapana kulminoitua ihmisiin. Mitä jos alemmuudentunteesi olisikin jatkuvaa? Miten se vaikuttaisi siihen, miten suhtaudut muihin ihmisiin? Olisiko välillä piristävää nähdä, että muilla menee huonommin?” (s. 296).

Toki tämänkaltainen psykologisointi voidaan nähdä alentuvana. Sitä se onkin, mikäli ajatellaan, että jokaisella on samanlaiset mahdollisuudet menestyä taloudellisesti tai ymmärtää yhteiskunnallista todellisuutta sekä reflektoida omia näkemyksiä ja tunteita. Näin ei luonnollisesti kuitenkaan ole, vaan oikeistopopulistiset näkemykset syntyvät ja leviävät monessa suhteessa täysin ennustettavilla tavoilla. Yksilöt tietysti poikkeavat aina toisistaan ja jokaisen on periaatteessa mahdollista välttää perussuomalaiselle ajattelulle ominaiset sudenkuopat. Sosiaalipsykologiset lainalaisuudet pätevät kuitenkin aina yleisellä tasolla ja siten eri tavoin poljetuksi itsensä tuntevilla ihmisillä on taipumusta reagoida erilaisilla ennustettavilla tavoilla. Tämän tunnistamisessa ja koruttomassa käsittelyssä ei ole mitään alentuvaa, vaikka se kohderyhmästä voi sellaiselta tuntuakin; ainakin allekirjoittanut ymmärtää erinomaisesti, että omassakin menneisyydessäni on monta asiaa, joiden mennessä toisin olisin melkoisella varmuudella luiskahtanut useampaankin perussuomalaiselle ajattelulle ominaiseen loukkuun.

Marttinen ei kuitenkaan jatka kehittelyä pidemmälle esimerkiksi erilaisten perussuomalaisia äänestävien ryhmien erittelyyn ja äänestyskäyttätymisen syiden etsimiseen, vaan tyytyy loputtomaan tilastojen esittämiseen, jonka funktio tuntuu eniten olevan vain perussuomalaisille naljailu. Hyvin toteutettu teos perussuomalaisista odottaa edelleen tekijäänsä.

Olli Pitkänen

1Tietenkin perussuomalaisten näkemysten pitäminen itsestään selvästi väärinä ilman perusteluja olisi alentuvaa. Aiheeseen liittyvistä perustavista kysymyksistä kuten feminismistä, ilmastonmuutoksesta, talouspolitiikasta tai maahanmuutosta on Hamarassa kuitenkin kirjoitettu ja kirjoitetaan jatkossakin pidemmästi erikseen. Tässä tekstissä oletan, että vasemmistoa kohtaan kriittinenkin lukija on tyypillisesti samaa mieltä siitä, ettei perussuomalaisilla ole näihin kysymyksiin yleensä juuri kiinnostavaa sanottavaa.

Arvostelu: Men Who Hate Women (Laura Bates)

Kun puhutaan laajemmin antifeministisestä toiminnasta, sen negatiivista vaikutusta tasa-arvokehitykseen on vaikea liioitella. Tämä ”manosfääriksikin” kutsuttu internet-pohjainen löyhä ”yhteisö” on käytännössä vallannut suurelta osin feministisiä teemoja koskevan diskurssin nettimaailmassa ja näin ollen onnistunut saamaan oman propagandansa näyttämään valtavirtaiselta terveen järjen vaihtoehdolta koskien feminismiä.

Laura Batesin Men Who Hate Women on teos, joka on paitsi teemoiltaan ajankohtainen myös minulle henkilökohtaisesti kiinnostava. Kuten toin ilmi Timo Hännikäisen teoksen Ilman arvostelussani, oma suhteeni naisiin on ollut kaikkea muuta kuin ongelmaton. Bates erittelee useita, monessa mielessä toisilleen vastakkaisiakin antifeminismin muotoja, jotka tavanomaisemmin typistetään yksinkertaisesti ”naisvihan” alle. Siinä missä itsestään selvänä otetusta feministisestä lähtökohdasta näitä ilmiöitä kohtaan koettu vastenmielisyys, niiden mittakaava ja kaikkialla näkyvät käytännön seuraukset sekä täysin vääristellyt ja vihamieliset näkemykset feminismistä eivät varmasti ole omiaan herättämään halua pidemmälle vietyyn erittelyyn ja ymmärtämiseen, sellaiselle olisi kuitenkin useasta eri syystä tarvetta. Tähän tehtävään Batesin teos on erinomainen aloituspuheenvuoro.

Kuten Bates osoittaa vakuuttavasti, MeToo-kampanjan herättämän huomion jälkeen erilaiset antifeministiset voimat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti samalla kun niiden suosio perustuu paljolti siihen, että ne ovat onnistuneesti levittäneet mielikuvaa ”feminismin menemisestä liian pitkälle”. Tätä ”backlash”-nimellä tunnettua ilmiötä on dokumentoitu jo pitkän aikaa feminististen edistysaskelien jälkeen systemaattisesti  tapahtuvana ilmiönä1. Kuten monessa muussakin asiassa, uutta on kuitenkin internetin keskeinen asema, joka historiallisesti nuorena ilmiönä on vielä verraten huonosti tunnettu etenkin tutkimuksellisesta näkökulmasta. Batesin teoksessa käsitellään eritellen käytännössä kaikki keskeiset antifeministiset virtaukset, jotka ovat huomionarvoisia nykyisellä “informaatioaikakaudella” (incel-aate, Men Going Their Own Way, Pick-Up -pelimiehet, Miesten oikeus -aktivistit jne.). Kaikkia näitä sisäisestikin moninaisia ryhmiä yhdistävänä tekijänä toimii oikeastaan vain naisten tai ainakin feministien typistäminen yhdeksi homogeeniseksi kategoriaksi, johon liitetään tavalla tai toisella lähinnä negatiivisia piirteitä, sekä internetin hyödyntäminen äärimmäisen tehokkaalla tavalla propagandan levittämisessä.

Heti ensimmäisessä incel-ideologiaa2 käsittelevässä luvussa Bates nostaa esille tärkeän havainnon, jota en esimerkiksi itse ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Kun puhutaan terrorismista, nimenomaisesti naisiin kohdistuvista terrori-iskuista ei puhuta koskaan siitä huolimatta, että ilmiö on kiistatta olemassa. Bates listaa vuodesta 2009 alkaen lukuisia joukkosurmia, joissa tekijä on todistetusti perustellut tekoaan incel-ideologialla (s. 42-48). Ainoastaan yhdessä kanadalaisessa tapauksessa media ja viranomaiset ovat yhdistäneet teon terroriin. Tekojen vakavuudesta tämä ei ole kiinni; siinä missä islamistinen terrori hallitsee ylivoimaisesti mielikuvaa siitä, mistä terrorissa on kyse, myös esimerkiksi ympäristöaate on hyvin edustettuna niin ihmisten mielikuvissa kuin virallisissa raporteissa. Näin siitä huolimatta, että noin 15 vuoden aikavälillä ympäristöaktivismi ei ole vaatinut yhtäkään kuolonuhria samalla kun incel-miesten iskuissa on menehtynyt kymmeniä ihmisiä (s. 303).

Jos varsinaiset naisvihaan liittyvät terrori-iskut ovatkin terrorin kentän kokonaisuudessa verraten marginaalisia, ne ovat luonnollisesti vain jäävuoren äärimmäinen huippu. Naisiin kohdistuva väkivalta, joka tapahtuu tyypillisesti kotona neljän seinän sisällä, on paljon luultua yleisempää ja edelleen hyvin usein vähäteltyä ja kiistettyä (s. 181). Vaikka perheväkivallassa ei ole kyse terrorismista, sen motivaatio on usein samankaltainen misogyynisten terrori-iskujen kanssa. Lisäksi pitkälti internetin erilaisilta palstoilta lähtöisin olevat erilaiset misogyyniset ajatusmallit ovat Batesin mukaan levinneet aina politiikan ja bisnesmaailman huipulle asti. Jopa Men Going Their Own Way – miesten yhteisö, jonka ideana on elää mahdollisimman riippumatta naisista – on vaikuttanut aktiivisen negatiivisella tavalla naisten urakehitykseen (puhumattakaan tietenkin siitä, mitä tällainen ajatusmalli aiheuttaa sen omaksuneille miehille, jotka usein tosiasiassa kaipaisivat ennen kaikkea onnistunutta romanttista suhdetta). Bates tuo esille, kuinka useat vaikutusvaltaiset miehet bisnesmaailmassa ovat kyseisen yhteisön inspiroimana kieltäytyneet illallisista naispuolisten bisneskontaktien kanssa koska he pelkäävät, että kyseiset naiset voivat nostaa aiheettomia syytteitä seksuaalisesta häirinnästä. Joissain tapauksissa tällainen pelko voi olla vilpitön, mutta useimmiten on tietenkin tosiasiassa kyse tietoisesta tai tiedostamattomasta halusta estää naisia etenemästä urallaan (on sanomattakin selvää, että näissä tapauksissa mies on poikkeuksetta ollut naista korkeammassa asemassa).3

Kun puhutaan laajemmin antifeministisestä toiminnasta, sen negatiivista vaikutusta tasa-arvokehitykseen on vaikea liioitella. Tämä ”manosfääriksikin” kutsuttu internet-pohjainen löyhä ”yhteisö” on käytännössä vallannut suurelta osin feministisiä teemoja koskevan diskurssin nettimaailmassa ja näin ollen onnistunut saamaan oman propagandansa näyttämään valtavirtaiselta terveen järjen vaihtoehdolta koskien feminismiä. Jokainen voi itse testata Batesin melko hälyttävän havainnon: Kun kirjoitat esimerkiksi Youtuben tai Googlen hakukenttään ”feminism” tai ”what is feminism”, löydät ehkä ensimmäisenä enemmän tai vähemmän asiallisen ja asiantuntevan esityksen aiheesta, mutta välittömästi tämän jälkeen törmäät valtavaan määrään manosfääriin kuuluvaa tai sen rajoilla liikkuvaa voimakkaan asenteellista ja usein tiettyjä samoja ”vaihtoehtoisia faktoja” esimerkiksi raiskaustilastoista toistavaa materiaalia. Erityisesti Youtuben algoritmi imee välittömästi tähän vaihtoehtoiseen todellisuuteen ja näyttää sen lisäksi korkeintaan aidosti kehnoa tai antifeministisestä tulokulmasta sellaiseksi automaattisesti näyttäytyvää feminististä sisältöä, joka on manosfäärissä päätynyt maalituksen kohteeksi. Lopputuloksena erityisesti nuoret miehet päätyvät pitämään Jordan Petersonin kaltaisia hahmoja ”kahden ääripään” välisenä tolkun äänenä ilman, että taustalla on välttämättä lähtökohtaisesti erityisen voimakasta asenteellisuutta.

Jotain toki jää aina kaipaamaankin kaikilta teoksilta. Vaikka Bates tiedostaa hyvin, että naisvihan eri muotojen täsmällisempi ymmärtäminen kaipaisi miesten keskinäisen valtadynamiikan tarkempaa analyysiä, hän ei lopulta mene kovin syvälle tähän suuntaan ilmiöiden ymmärtämisessä. Teoksessa on myös amerikkalaiselle tyylille ominainen hieman julistava sävy ja erityisesti heti kaksi ensimmäistä sivua ovat omiaan karkottamaan lukijat, jotka eivät entuudestaan suhtaudu tulokulmaan myötämielisesti. Joitain jatkokysymyksiä, joita itselleni teoksen pohjalta nousi mieleen (osaa näistä toki sivutaan teoksessa), ovat esimerkiksi: Miksi juuri seksistä on muodostunut keskeinen pakkomielle, joka yhdistää erilaisia naisvihan muotoja ja johon liittyen naisia pyritään alistamaan? Miksei jokin muu vallankäytön/väkivallan muoto? Onko naisten asema tässä kokonaisuudessa puhtaasti passiivinen uhri vai onko löydettävissä naisten käyttäytymisestä löydettävissä systemaattisia piirteitä, jotka tavalla tai toisella ylläpitävät alistamisen kierrettä? Mistä monien miesten aggressio naisia kohtaan alun alkaen syntyy? Millaisia miesten väliset hierarkiat täsmälleen ottaen ovat, miten niitä ylläpidetään, ja miten ne liittyvät erilaisiin naisvihan muotoihin? Miten naisten keskinäiset valtahierarkiat liittyvät asetelmaan? Kuinka luokka-asema vaikuttaa naisvihan eri muotoihin? 

On tietenkin ymmärrettävää, että käytännön feminismin näkökulmasta nämä kysymykset näyttäytyvät toissijaisina, osa niistä jopa potentiaalisesti vaarallisina. Erityisesti naisten omaa toimintaa koskeva kysymys on tosiaankin jopa tarkoittamatta hyvin helppo kääntää oikeuttamaan seksistisiä asenteita. Ylipäänsä koko ”miesaktivismi” skene on toistaiseksi perustunut hyvin pitkälti juuri tällaiselle agendalle. Onko esimerkiksi suomalainen Miesten Tasa-Arvo Ry ehdottanut yhtäkään toimintamuotoa, jossa miehet itse lähtisivät aktiivisesti ja konkreettisesti työskentelemään miehiin kohdistuvien tasa-arvo-ongelmien kanssa? Sinänsä aitoja miesten tasa-arvo-ongelmia käytetään sen sijaan yksinomaan feministien mustamaalaamiseen, vaikka useimmiten feministien ajamat tavoitteet vaikuttaisivat positiivisesti myös eri tavoin huono-osaisten miesten asemaan. 

Yhteiskunnallinen ilmapiiri ei todellakaan ole tilanteessa, jossa ”perustason” feministiset argumentit voidaan olettaa yleisesti ymmärretyiksi ja täten voitaisiin kokonaisuudessaan siirtyä täsmällisempiin sekä syvällisempiin kysymyksiin. Bates osoittaa teoksessaan, että monet edistysaskeleet ovat aivan viime vuosina päinvastoin ottaneet jyrkkää takapakkia. Tästä huolimatta uskon, että pitkässä juoksussa myös feminismin kanssa suuressa linjassa yhtä pitävä miesnäkökulmainen spesifien feminististen ajatusten kritiikki on perusteltua. On sanomattakin selvää, ettei tällaisen tehtävän toteuttamista tule odottaa ensisijaisesti feministinaisilta, vaan itse kunkin näihin teemoihin läheisyyttä kokevan miehen tulee itse tarttua toimeen. Suomessa Miessakit-yhteisö on tehnyt arvokasta käytännön työtä miesten kohtaamien erilaisten ongelmien kanssa, mutta varsinaisesti miesnäkökulmainen teoreettisempi lähestymistapa on myös kansainvälisesti melko lapsenkengissä. Pitää varmasti paikkansa, että osa feministeistä voi ylireagoida ja väärintulkita tällaista tulokulmaa, mutta huomattavasti suurempi haaste on se, että vain verraten pieni osa miehistä kykenee, haluaa ja jaksaa perehtyä ongelmakenttään ja alkaa tehdä työtä sen vaatimalla tavalla.

Olli Pitkänen

1 Aiheesta melko kattavasti ks. esim. Susan Faludin Backlash.
2 Incel on lyhenne ”involuntary celibatesta”. Alun perin Alana -nimellä tunnetun biseksuaalin naisen aloittama internet-yhteisö, jossa keskusteltiin toisia tukevassa hengessä epäonnisuudesta seksuaalisissa ja romanttisissa suhteissa. Nykyään lähes yksinomaan miehistä koostuva avoimen naisvihamielinen yhteisö, johon liittyy erilaisia liioiteltuja ja jopa salaliittoteoriamaisia piirteitä oletetusta naisten ylivallasta yhteiskunnassa ja erityisesti parinvalinnassa.
3 Yksi kaikkia antifeminismin muotoja yhdistävä tekijä on tietenkin vainoharhainen käsitys siitä, että nyt kun laajamittainen kaikki yhteiskuntakerrokset kattava pääasiassa naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä on erityisesti MeToo-kampanjan johdosta tullut jossain määrin yleisesti tunnustetuksi ilmiöksi, olisi keskivertomiehellä merkittäväkin riski joutua perättömän ilmiannon kohteeksi. Tällä pelolla on tietty tunnepohjainen perusta, jonka pystyn hyvin itsekin ymmärtämään, mutta kuten Bates osoittaa, jopa enemmistö naisista on joskus kokenut seksuaalista häirintää siinä missä taas murto-osa seksuaalisesta häirinnästä tehdyistä rikosilmoituksista on johtanut syytteeseen ja edelleen murto-osa syytteistä tuomioon. Väärät ilmiannot taas ovat olleet erittäin harvinaisia.

Arvostelu: Pyhä Eurooppa (Aki Cederberg)

Teos on kieltämättä melko nihkeä kommentoitava vasemmistolaisesta näkökulmasta, vaikka sen lähtökohta on kiinnostava ja se on joiltain osin myös laadukkaasti toteutettu. Yhtäältä se on huomionarvoinen erilaisten eurooppalaisten henkisten perinteiden kuvaamisessa ja toisaalta toteutettu visuaalisesti laadukkaasti niin painojäljen kuin runsaiden valokuvien puolesta. Toisaalta teoksessa on kaksi suoranaisen rasittavaa piirrettä, jotka vetävät lukukokemuksen ainakin omalla kohdallani selkeästi pakkasen puolelle.

Aki Cederbergin Pyhä Eurooppa (Basam Books, 2021) on teos, josta keskiverto lukija ei välttämättä tule kuulleeksi. Toisaalta kyse ei todellakaan ole mistään syvimmän undergroundin kuriositeetistä; kun varasin teoksen pääkaupunkiseudun kirjastosta hyvän aikaa sen julkaisun jälkeen, siitä oli yhä yli 400 varausta ennen minua – enemmän kuin yhdenkään aiemmin varaamani teoksen kohdalla. Sen ensimmäinen painos myi nopeasti loppuun, mikä ei ole tavallista suomalaisessa asiakirjallisuudessa. Teos on laajalti noteerattu ja korkealle arvostettu suurimmassa osassa suomalaista äärioikeistoa ja sen liepeillä. Tällöin nostetaan myös toistuvasti esille, että teos on saanut verraten vähän huomiota valtamedioissa. Tämän on katsottu tyypillisesti johtuvan ”vasemmiston” (eli enemmänkin liberaalien) oletetusta halusta tukahduttaa kaikki ideat, jotka liittyvät mihinkään ikuiseen ja ”ihmistä suurempaan”. 

Teos on kieltämättä melko nihkeä kommentoitava vasemmistolaisesta näkökulmasta, vaikka sen lähtökohta on kiinnostava ja se on joiltain osin myös laadukkaasti toteutettu. Yhtäältä se on huomionarvoinen erilaisten eurooppalaisten henkisten perinteiden kuvaamisessa ja toisaalta toteutettu visuaalisesti laadukkaasti niin painojäljen kuin runsaiden valokuvien puolesta. Toisaalta teoksessa on kaksi suoranaisen rasittavaa piirrettä, jotka vetävät lukukokemuksen ainakin omalla kohdallani selkeästi pakkasen puolelle. Ensinnäkin Pyhä Eurooppa on lähes 500-sivuinen järkäle, joka toistaa itseään koko mitalta. Teoksen perusidea, matkakertomus useilta retkiltä eurooppalaisen niin ”pakanallisen” kuin hieman vaihtoehtoisemman kristillisen uskonnollisuuden merkittäville paikoille, on sinänsä erinomainen ja näyttävällä kuvamateriaalilla ryyditetty. Se alkaa kuitenkin hyvin nopeasti toistaa itseään. Kuten eräs Good Reads -kommentoija hyvin tiivistää: ”Pääosa teoksesta on kuitenkin puuduttavaa toistoa ja tahatonta komiikkaa. Lähes joka aukeamalla juomasarvia nostellaan, uhrimaljoja kaadellaan ja pyhiä runoja lausutaan.”

Toinen rasittava piirre taas on tahattoman komiikan puolelle menevä ideologinen paatos. Vaikka Cederberg pyrkii pitämään teoksensa omien sanojensa mukaan irti politiikasta, sen sävy on tosiasiassa poliittisesti rasittavan julistava samanaikaisessa elitismissään ja tosiallisesti erittäin kapeassa ja marginaalisessa teoriapohjassaan. Niin sanotun traditionalismin pahimpien kliseiden mukaisesti nykymaailmaa halveksutaan, melkein kaikki siinä on hengetöntä, eurooppalaiset ovat kadottaneet juurensa, ja kaikkialla näkyy samaan aikaan sekä liian rahvasta junttiutta että ”tosielämästä” kirjoittajan mukaan irrottautunutta vääränlaista sivistystä (feminismi, nykyaikainen vasemmistolaisuus ja ylipäätään moderni idea ihmisten tasa-arvosta). Itsensä selittävänä esimerkkinä toimikoon vaikkapa seuraava katkelma:

”Ja kun modernit kuvitelmat ja valheelliset ajatusmallit kaatuvat, ne [pohjoiset jumalat] nousevat esiin ja ilmentyvät ihmisten maailmaa ravistelevina voimanpurkauksina. Vanhat jumalat uinuvat, mutta mikään nukkuva ei uinu ikuisesti. Kun yritys toisensa jälkeen pyrkii tekemään pohjoiset kansat osattomiksi ja riistämään heiltä pyhän maailmansa, kun moderni maailma muuttuu yhä ontommaksi ja sieluttomammaksi, vanhat jumalat heräävät. Silloin sodanjumala Odin astuu kohti paikkaansa kansan sisimmässä. Ja silloin Thor syöksee maahan rakeita ja ukkosta ja tuhoaa säälimättä jumalattoman roskaväen – aikamme todelliset jättiläiset ja kaaoksen voimat – joka on asettunut hänen väkeään vastaan.” (s. 31)

On melko toissijaista, antaako kirjoittaja harkitun koirapillikutsun vasemmistoa ja maahanmuuttajia vihaavalle äärioikeistolle, vai uskooko hän todella yllä olevan täysin epämääräisen ja miltei absurdin vastakkainasettelun tähdellisyyteen. Joka tapauksessa teos on täynnä vastaavaa paikallaan junnaavaa örinää. Jos kirjoittaja todella omaisi kohtuullisen sivistyksen erilaisista ajatteluperinteistä (lähinnä C.G. Jungin, Mircea Eliaden ja Julius Evolan kaltaisten marginaalisten hahmojen sijaan) ja puolustaisi matkakertomuksensa lomassa konservatiivista ja hengellistä maailmankuvaa täsmällisesti epämääräisten viholliskuvien sijaan, olisi lukukokemus ollut mittaamattomasti miellyttävämpi. Sen sijaan teoksesta paistaa läpi samaan aikaan halveksunta sitä kansanosaa kohtaan, jonka voisi perustellusti väittää autenttisimmin elävän enemmän esikäsitteellisestä kokemuksesta kuin moderneista teorioista sekä tosiasiallinen sivistymättömyys erilaisista teoriaperinteistä ja ylipäätään siitä kuuluisasta ”modernista maailmanmenosta”. Omalla kohdallani Pyhä Eurooppa oli erityisen suuri pettymys siksi, että tietyltä kaikkein ytimellisimmältä osin itse asiassa jaan kirjoittajan huolen. 

Pystyn mielestäni kohtuullisesti ymmärtämään myös erilaisia ateistisia maailmankuvia, mutta henkilökohtaisesti ajattelen Cederbergin tavoin, että ihminen on pohjimmiltaan uskonnollinen olento ja että nykyään tällaisen näkemyksen toteaminen ääneen herättää usein lähinnä huvittuneisuutta. Voin sinänsä allekirjoittaa täysin esimerkiksi seuraavan katkelman:

”Mistä kertoo, etteivät nämä myyttiset teemat enää kiinnosta nykyihmistä? Olen kuullut sanottavan, että myyttiset tarinat ovat ’aikansa eläneitä’ ja myyttinen taide ’lapsellista ja naiivia’. Nykyihmistä ei kosketa mikään suora eikä sankarillinen, hän on kadottanut yhteytensä mytopoeettiseen todellisuuteen – ehkä hän ajattelee kehittyneensä sen yläpuolelle. Kuitenkin myytit kertovat ajatonta totuutta ja puhuvat kaipuusta aina olleeseen – ne ilmaisevat todellisen ihmisen tarinan, jota ilman hän on auttamattomasti eksyksissä.” (s. 168)

Kuitenkin monet sanavalinnat jo tässäkin katkelmassa jättävät toivomisen varaa. Ilmaisut kuten ”todellinen ihminen” korostavat sellaisia puolia hengellisyydestä, jotka vähintäänkin muuttuvat helposti ongelmallisiksi. Erityisesti Cederbergin tapa asettaa tämänkaltainen tulkinta henkisyydestä vastakkaiseksi ”modernille materialismille” ei käytännössä johda mihinkään positiiviseen. Mikäli onkin totta, että monet ihmiset ovat kadottaneet yhteyden johonkin olennaiseen, uutta aitoa yhteyttä Jumalaan, luontoon, miten kukakin asian haluaa käsitteellistää, ei ole mahdollista löytää haukkumalla demokratiaa, tasa-arvoa ja feminismiä, sillä mikään näistä ei ole millään yksiselitteisellä tavalla henkisyydelle vastakkaista. Tämänkaltaiset syvät kulttuuriset muutokset tapahtuvat vain sisäsyntyisen, spontaanin, eri ihmisryhmien yhteyttä korostavan, useimmiten hyvin hitaan prosessin kautta. Henkilökohtaisesti en ylipäätään asettaisi henkisyyttä ja ateismia toistensa täydellisiksi vastakohdiksi, vaan useimmiten pyrkisin esimerkiksi pahamaineiseen kriittisen teorian koulukuntaan lukeutuvan Erich Frommin tavoin korostamaan niitä asioita, mitkä näinkin päinvastaisissa maailmankuvissa voivat olla yhteisiä, kuten ihmisen sekä parhaiden että pahimpien kykyjen pohtiminen, mytologisen kuvaston elinvoiman ja puhuttelevuuden arvostus ja ylipäätään olemassaolon mysteerin edessä hiljentyminen.

Käsitelläkseen uskottavasti niin laajaa ja syvällistä tematiikkaa kuin Cederberg on valinnut hänen tulisi ”modernin materialismin” kaltaisten olkiukkojen sijaan tehdä edes jonkinlaisia täsmällisempiä erotteluja kritiikissään. Kapitalistisen talousjärjestelmän, nykyaikaisen tasa-arvon idean, feminismin eri muotojen tai vaikkapa modernin luontokäsityksen välillä on tietenkin erilaisia yhteyksiä, mutta näin laajojen, erilaisten ja sisäisestikin moninaisten ideoiden ymppääminen yhdeksi monoliittiseksi möröksi ei palvele mitään rakentavaa tarkoitusta. Lisäksi Cederberg useassa kohtaa väheksyy ”uuspakanallisuuden” ja ”esoterian” kaltaisia henkisyyden muotoja, vaikka jää täysin epäselväksi, miten hänen omat näkemyksensä täsmälleen ottaen eroavat näistä nimikkeistä. Cederbergin ottaessa täysin annettuna vaikkapa C.G. Jungilta peräisin olevan ”synkronisiteetin” käsitteen syntyy vaikutelma pikemminkin vaihtoehtoisen henkisyyden erittäin hajanaisen kentän sisäisestä pikkumaisesta nokittelusta kuin asiantuntevasta erilaisia maailmankuvia vertailevasta otteesta. Vaihtoehtoisesti Pyhä Eurooppa voisi olla puhtaasti ”vain” matkapäiväkirja. Laajuutensa ja vaivannäkönsä puolesta se olisi tällöinkin tavoin varsin kunnioitettava, itse asiassa lopputulostaan paljon parempi.

Olli Pitkänen

Arvostelu: Miksi Marx oli oikeassa (Terry Eagleton)

Eagleton ehdottomasti onnistuu jauhottamaan kaikki stereotyyppisimmät kritiikit, usein jopa osoittaen, että kritiikin esittäjän tulokulma on itse asiassa lähempänä luuloteltua ”marxilaisuutta” kuin Marxin varsinaiset näkemykset. Projektio on tunnetusti vahva psykososiaalinen voima.

Liken julkaisema, Tuomas Nevanlinnan kääntämä Miksi Marx oli oikeassa on tullut usein vastaan, kun vasemmistolaiset suosittelevat teoksia, joista aloittaa Marxiin perehtyminen. Marxin suhteen kohtuullisen ummikkona voin hyvin liittyä suosittelijoiden joukkoon.

Huolimatta siitä, että samaistun ehdottomasti enemmän poliittiseen vasemmistoon kuin oikeistoon, olen useimpien ihmisten tavoin kokenut tiettyjä ennakkoluuloja sellaiseen vasemmistolaisuuteen, jossa vaaditaan erittäin perustavanlaatuisia muutoksia nykytilanteeseen. Tiedostettuani, kuinka paljon nämä ennakkoluulot pohjasivat yksinkertaiseen tietämättömyyteen, omaan psykososiaaliseen taustaani sekä ennen kaikkea ympäröivän kulttuurin narratiiveihin, olen ainakin yrittänyt parhaani mukaan suhtautua radikaaleihinkin ideoihin avoimesti. Tästä huolimatta lienee tosiasia, kuten Nevanlinna teoksen jälkisanoissa tuo esille, että jotkut marxilaiset ovat tehneet marxilaisuudesta totaalisen maailmankuvan, joka pyrkii selittämään käytännössä kaiken, eikä siedä lainkaan kritiikkiä. Tällaisista huolista pääsin tämän teoksen kohdalla välittömästi, kun Eagleton (s.7) sanoo heti johdannon alussa, ettei hän kuulu ”siihen vasemmistolaisten heimoon, joka julistaa hurskaasti kaiken olevan kritisoitavissa ja joka kuitenkin luiskahtaa vihamieliseen hiljaisuuteen, kun pyydetään mainitsemaan kolme ensisijaisinta kriittistä huomautusta Marxia vastaan”.

Perehtyessäni väitöskirjani yhteydessä noin kymmenen vuotta sitten Eagletonin teokseen On Evil, huomasin, ettei hän ole erityisen analyyttinen kirjoittaja. Ensisijaisesti kirjallisuuskriitikkona tunnettu Eagleton on niitä vähemmistöön kuuluvia akateemisia ajattelijoita, jotka asettavat sujuvan ajatuksenjuoksun ja kokonaisvaltaisuuden täsmällisyyden edelle. Välillä Eagleton tykittelee hieman tarpeettomankin railakkaasti mutkia oikoen. Esimerkiksi puolustaessaan marxilaisuutta ”postmodernismia” vastaan hän väittää, että postmodernismilla on ”järjetön ennakkoluulo luontoa ja biologiaa kohtaan […] koska se luulee kaiken puheen luonnoista olevan vain tapa kieltää muutoksen olemassaolo” ja että ”postmodernismi on taipuvainen pitämään kaikkea muutosta myönteisenä ja kaikkea pysyvyyttä kielteisenä” (s. 93). Tämän kaltaiseen retoriikkaan törmää tyypillisesti äärioikeistoon kallellaan olevien älyllisten helppoheikkien tekstissä, tosin sillä erolla, että he tapaavat täysin ristiriitaisesti samaistaa marxilaisuuden ja niin sanotun postmodernin ajattelun. Eagletonilla homma pysyy kuitenkin jollain lailla näpissä, ja mielestäni on erittäin virkistävääkin, kun yleisesti ottaen uskottava ajattelija roiskii isolla pensselillä. 

Teos koostuu kymmenestä klassisesta Marxin kritiikistä ja Eagletonin vastauksista niihin. Eagleton ehdottomasti onnistuu jauhottamaan kaikki stereotyyppisimmät kritiikit, usein jopa osoittaen, että kritiikin esittäjän tulokulma on itse asiassa lähempänä luuloteltua ”marxilaisuutta” kuin Marxin varsinaiset näkemykset. Projektio on tunnetusti vahva psykososiaalinen voima. Hyvänä esimerkkinä toimii kenties kaikkein useimmin kuultu ja kaikkein murskaavimpana pidetty marxilaisuuden kritiikki, jonka mukaan ”hedelmistään puu tunnetaan”. Väite on siis, että missä marxilaisuutta on koskaan pyritty toteuttamaan käytännössä, tulokset ovat aina olleet katastrofaalisia. Mitään kommunistista unelmaa ei tietenkään ole kyetty missään saavuttamaan, mutta lukuun ottamatta ilmeisimpiä esimerkkejä päinvastaisesta (Stalin, Mao, Pol Pot), suuri osa kansalaisista on itse asiassa useissa tapauksissa pitänyt kommunistista hallintoa paljon parempana kuin sen hajottua voimaan tullutta tavanomaista talousliberalismia. Kun otetaan esille myös rasismin ja sosiaalidarwinismin kaltaiset yleisesti syystä paheksutut ilmiöt, jotka tyypillisesti assosioidaan ”totalitaristisiin” järjestelmiin, on olennaista tiedostaa, että nämä ilmiöt ovat modernissa tuhoisassa mittakaavassaan syntyneet nykyään annettuna otetun liberalismin myötä, eivät suinkaan ilmeisellä tavalla totalitaaristen aatteiden kuten natsismin ja stalinismin myötä. Erityisen kiinnostava on Eagletonin väite, jonka mukaan Stalinin valtaannousu ja siihen liittyvät kehityskulut ovat itse asiassa ymmärrettävissä ainoastaan marxilaisen teorian pohjalta.

Miksi Marx oli oikeassa on suositeltavissa kenelle tahansa suuren mittakaavan poliittisista kysymyksistä avoimesti kiinnostuneelle ihmiselle. Hieman enemmän systemaattisuutta Eagletonilta tosin voisi toivoa; teksti rönsyää sen verran paljon, että vaatii aavistuksen hyväntahtoisuutta lukijalta poimia kirjoittajan varsinainen argumentti kunkin kritiikin kohdalla. Ainakin minut teos inspiroi kuitenkin vihdoin tarttumaan Marxin Pääomaan, mikä tuskin tulee olemaan täyttä ajanhukkaa.

Olli Pitkänen

Arvostelu: Misantropian historia (Juri Nummelin)

Osa teoksen artikkeleista on hieman amatöörimäisellä otteella kirjoitettuja, eikä käsiteltäviä ajattelijoita ole aina selkeästi ymmärretty aivan ”oikein”. Kun kuitenkin unohtaa tyhjänpäiväisen nillittämisen, jokainen artikkeleista palvelee vähintään tyydyttävästi kokonaisuutta. Kattavuudesta toimittajaa ei ainakaan pääse arvostelemaan; mukaan on valikoitunut ideoita antiikista ja varhaisesta modernista alkaen aina nykyaikaisiin kouluammuskelijoihin ja 4chan-tyyppiseen kyynisyyteen.

Misantropia eli ihmisviha on käsitteenä melko epämääräinen, mutta kuitenkin sellainen, johon suurin osa pohdiskeluun taipuvaisista ihmisistä lienee joskus kokenut vetoa. Juri Nummelinin toimittama ja Savukeitaan julkaisema teos vuodelta 2013 käsittelee ensimmäisenä ja mahdollisesti edelleen ainoana edes jossain määrin systemaattisena teoksena tätä aihetta. Teosta voi syyttää epämääräisyydestä ja fokuksen puutteesta, mutta niin voi teoksen aihettakin. Misantropia on juuri sellainen aihe, jonka käsittely on elävän elämän kannalta ehdottoman tärkeää, mutta johon on vaikea saada rahoitusta filosofian tai aatehistoriankaan tutkimukseen. 

Osa teoksen artikkeleista on hieman amatöörimäisellä otteella kirjoitettuja, eikä käsiteltäviä ajattelijoita ole aina selkeästi ymmärretty aivan ”oikein”. Kun kuitenkin unohtaa tyhjänpäiväisen nillittämisen, jokainen artikkeleista palvelee vähintään tyydyttävästi kokonaisuutta. Kattavuudesta toimittajaa ei ainakaan pääse arvostelemaan; mukaan on valikoitunut ideoita antiikista ja varhaisesta modernista alkaen aina nykyaikaisiin kouluammuskelijoihin ja 4chan-tyyppiseen kyynisyyteen. Luonnollisesti käsittelyssä on filosofeja kuten Schopenhauer ja Nietzsche sekä filosofointiin taipuvia ajattelijoita, joita ei voi pitää varsinaisina filosofeina, kuten Markiisi de Sade, Yukio Mishima ja Emile Cioran. Toisaalta mukana on paljon tunnettuja tekijöitä eri taiteiden aloilta, esimerkiksi Kalervo Palsa ja August Strindberg. Black metal -alakulttuuri ja jopa dekkaritkin ovat päässeet mukaan. Voi kysyä, onko paletti jo liian laaja kuvatakseen enää yhtä ilmiötä, mutta huomioon ottaen misantropian käsitteen epämääräisyyden, ratkaisu on ainakin jossain määrin perusteltu.

Mitä misantropia sitten on? Teoksen johdannossa todetaan tästä monta olennaista seikkaa. Misantropia ei ole varsinainen aate, edes ristiriitainen aate. Toisaalta se ei ole myöskään pelkkä tunne, vaan sisältää aatteellisia elementtejä. Misantropia ei ole yksi ja sama tunne/aate kaikille, vaan pitää sisällään erilaisia keskenään ristiriitaisiakin muotoja. Misantropialla, siten kuin sen nykyään ymmärrämme, on olennaisesti jotain tekemistä myöhäismodernin korostuneen itsetietoisuuden ja hajaantuneen maailman kanssa, vaikka osa siihen luettavista piirteistä lienee yhtä vanhoja kuin ihminen. Misantropia ei koskaan ole täysin loogista, sillä joko ihmisvihaaja ei vihaakaan ihmisyyttä ylipäätään vaan ainoastaan sen joitakin puolia tai sitten ainoa looginen ratkaisu hänelle olisi itsemurha.

Kun elin omaa lapsuuttani ja teini-ikääni, misantropia oli ensimmäinen ”aate” johon samaistuin. On paljon kertovaa, että minun on hyvin vaikea tavoittaa täysin silloista mielentilaani, sillä se ei yksinkertaisesti ollut loogisesti yhdenmukainen, vaikka tuolloin se tuntui nimenomaan ensisijaisesti loogiselta; joltain, jota useimmat muut ihmiset eivät uskalla tai pysty ”ajattelemaan loppuun asti”. Tällöin puhutaan koko ihmislajiin ylipäätään kohdistuvasta ideasta. Jos jotain täsmällistä voidaan misantropiasta sanoa, uskoakseni mikään rajoitetumpaan joukkoon kohdistuva tunne tai aate ei voi olla misantropiaa, vaan tällöin kyse on esimerkiksi rasismista, seksismistä tai jonkinlaisesta antisosiaalisuuden muodosta. Misantropian ideaan liittyy ihmisyys sinänsä, vaikka käsitteeseen usein törmää vielä epämääräisemmässä muodossaan jonkinlaisen yleisen vihamielisyyden tai immoralismin merkityksessä.

Misantropialla on erilaisia vivahteita riippuen yksilöstä ja hänen ajatusmaailmastaan. Teokselta voisi ehkä toivoa jonkinlaista analyysiä tai ryhmittelyä tässä mielessä. Nähdäkseni voisi karkeasti yleistää, että humanistisen ajattelun yhteydessä misantropia ilmenee nimenomaan koko ihmislajiin liittyvänä inhona tai vihamielisyytenä, kun taas lähtökohtaisesti anti-humanistisessa ajattelussa misantropiassa on enemmänkin kyse vain yksinkertaisesta inhimillisen heikkouden tai sellaisena nähdyn halveksunnasta. Ero on merkittävä moraalisilta ja poliittisilta implikaatioiltaan. Misantropiassa ensimmäisessä merkityksessä on kyse oikeastaan pettymisestä omiin sekä ihmiskunnan yleensä realisoimiin mahdollisuuksiin: kun ihmisillä eläimistä poiketen on mahdollisuus reflektoida tekojaan ja kehittyä sen pohjalta, samaan aikaan ihminen voi myös käyttää potentiaaliaan tuhoisiin ja itsekkäisiin tarkoituksiin. Misantropia tässä merkityksessä voi estää tehokkaasti minkäänlaisiin rakentaviin projekteihin ryhtymistä ja niihin sitoutumista tai ajaa äärimmillään jopa itsemurhaan, mutta sen pohjalla on kuitenkin humanistinen intentio. Jää yksilön välienselvittelyksi itsensä kanssa, kuinka päästä ihmisvihasta eroon tai ainakin estää sitä rampauttamasta omaa kokemista. Misantropiassa lähtökohtaisesti antisosiaalisuutena ei taas ole vasemmistolaisesta näkökulmasta alun alkaenkaan mitään rakentavaa. Tästä syystä misantropia tulee ymmärtää monisyisenä ilmiönä, johon tulee reagoida tilanteesta riippuen hyvin eri tavoin.

Olli Pitkänen

Kirja-arvostelu: Theodor Adorno – Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin

Ylipäätään Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin sisältää uskomattoman vähän mitään selvästi epäajankohtaista. Se on tarkka, tiivis ja helppolukuinen paketti useimmista keskeisistä oikeistoradikalismiin ja sen vastustamiseen liittyvistä teemoista edelleen tänä päivänä.

Theodor Adorno kuuluu kriittisen teorian eli niin sanotun Frankfurtin koulukunnan tunnetuimpiin nimiin, mutta suhteellisen harva yhteiskuntatieteiden ja akateemisen filosofian ulkopuolella on kuitenkaan lukenut hänen teoksiaan. Tähän on olemassa syynsä, sillä suurin osa Adornon teoksista on todella vaikeaselkoisia jopa kohtuullisen lukeneelle ihmiselle. Tunnustan, että en ymmärtänyt Adornon yhdessä Max Horkheimerin kirjoittamasta vaikutusvaltaisesta teoksesta Valistuksen dialektiikka juuri muuta kuin siitä yleisesti referoidut karvalakki-ideat. Tänä vuonna suomeksi käännetty Vastapainon julkaisema, alun perin vuonna 1967 pidetty luento Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin on kuitenkin täysin toista maata. Kyseessä on lyhyehkö, äärimmäisen selkeästi kirjoitettu, enemmänkin käytännön (meta)politiikkaan lukeutuva essee kuin pitkällinen tutkielma. Sitä voi suositella kenelle tahansa asiasta kiinnostuneelle, eikä se vaadi teknistä taustatietoa tai edes erityisen laajaa yleissivistystä. Adorno myöntää heti alkuunsa, ettei kirjoitus ole tarkoitettu kaikenkattavaksi teoriaksi uudesta oikeistoradikalismista, vaan kokoelmaksi huomioita joista kaikki emme ”ehkä ole niin tietoisia” (s. 7).

Alkuun Adorno tuo suhteellisen triviaalisti esille, että oikeistoradikalismi tarvitsee ainakin joitain yhteiskunnallisia ehtoja noustakseen. Keskeinen tällainen ehto Adornon mukaan on ”vallitseva pääoman keskittymisen tendenssi” (s. 8). 1900-luvun yhteiskuntatieteellinen tutkimus on usein tullut syytetyksi siitä, että se ylikorostaa sosiaalisten patologioiden taloudellisia syitä. Jo yhdessä tämän tulokulman kanssa Adorno tuo kuitenkin esille myös täysin toisenlaisia tekijöitä, jotka tekevät oikeistoradikalismia ymmärrettäväksi. Adornon mukaan esimerkiksi hyvin toimeentulevat ”ovat edelleen taipuvaisia vihaamaan sosialismia tai sitä, mitä he pitävät sosialismina” (s. 8). Suomessa, jonka sosiaalinen hyvinvointi on vuosikymmenien saatossa voittopuolisesti nimenomaan vasemmiston aikaansaamaa, on erityisen kiinnostavaa, kuinka jo Adornon aikaan enemmänkin mielikuva vasemmistosta kuin vasemmiston varsinaisen toiminta määräsi sen, miten vasemmistoon suhtaudutaan. Tämän hetken Suomessa jyrkkää puoluepoliittista vasemmistoa ei edes ole olemassa, mutta tästä huolimatta vihamielinen suhtautuminen vasemmistoon tuntuu vain lisääntyvän. Yksi olennainen syy tähän on luonnollisesti pelko oman aseman menettämisestä; vasemmisto kritisoi nykyjärjestelmää, ja ne, jotka ovat tämän järjestelmän voittajia, tai varsinkin ne, jotka pärjäävät mutta joiden asema on uhattuna, eivät tietenkään pidä kritiikistä.

Adornon kiinnostavimmat huomiot liittyvät kuitenkin vielä leimallisemmin psykologisiin kysymyksiin. Adorno katsoi jo 60-luvulla, että nationalismi on menettänyt merkitystään auttamatta globalisoituvassa maailmassa. Viimeistään tänä päivänä tämä on helppo allekirjoittaa. Kuten Adorno (s. 11) kuitenkin huomauttaa, nationalismin muuttuminen vanhanaikaiseksi ei suinkaan vähennä sen suosiota. Samaan tapaan kuin suurimmat noitavainot tapahtuivat vasta uuden ajan alussa keskiaikaisen teologian jo menetettyä suurimman osan voimastaan, nationalismi on tuhoisimmillaan vasta kun varsinainen nationalistinen ideologia on jo suurelta osin unohtunut (alun perinhän kyse oli valistuksen perintöön kuuluvasta humanistisesta opista). Adorno tuo esille kiinnostavan piirteen oikeistoradikalismin eräänlaisesta piilotetusta itsetuhoisuudesta. Esimerkiksi Hitler itse ”totesi jo varhain, että hän ampuu ennemmin kuulan kalloonsa kuin muuttaa politiikkaansa” (s. 28). Kuten tosiasiassa tuli käymäänkin.

Adornon mukaan tämä itsetuhoisuus kumpuaa oikeistoradikalismin irrationaalisesta, älyllisiä argumentteja halveksuvasta luonteesta. Oikeistoradikalismilla ”ei ole loppuun asti mietittyä teoriaa” (s. 33), vaan se palvoo viime kädessä raakaa voimaa itseään, eikä mitään hyvänä nähtyä, mitä tällä voimalla yritettäisiin saavuttaa. Tämä tekee ymmärrettävämmäksi, miksi oikeistoradikaalit suhtautuvat aina vähintäänkin epäluuloisesti ”intellektuelleihin”, jotka tietysti osoittavat oikeistoradikalismin konsistenttien ja rakentavien tavoitteiden puutteen. Kuten Volker Weiß huomauttaakin luentoon liitetyssä kommentaarissa (s. 77), kriittinen teoria on yhä edelleen oikeistoradikaalien mielissä kaiken mahdollisen ”rappiollisen” tiivistymä ja suoranainen salaliitto.

Adorno kuitenkin liittää liiaksi kaiken irrationaalisen ja ”irrationaalisen” nimenomaan oikeistoradikalismiin. Hänen mukaan jopa eksistenssifilosofia on lähtökohtaisesti potentiaalinen virike oikeistoradikalismiin (s. 34). Esimerkiksi jungilaisuus tai yleisemmin mikä tahansa ajatus ”ylirationaalisesta”, diskursiivisen ajattelun ylittävästä oivaltamisesta näyttäytyy Adornolle suorastaan protofasismina. Kaikki ”irrationaalinen” ei kuitenkaan ole välttämättä tuhoisaa, ja toisaalta Adornon kuvaama tuhoisa irrationaalisuus ei ole pelkästään oikeistoradikalismille ominainen piirre vaan sitä voi tavata myös radikaalin vasemmiston joistain ilmentymistä. Kuten Pauli Pylkkö on jossain todennut, Adorno tuntuu pelkäävään kaikkea, mikä ylittää järjen rajat, vaikka hän onkin tullut tunnetuksi juuri valistusrationalismin kritiikistä. Näyttäisi, että syystä tai toisesta Adorno kokee uhkaavana ja liittää äärioikeistoon minkä tahansa sellaisen kokemuksen irrationaalisesta, joka tällaisen ”irrationalismin” kannattajalle antaa elämään mielekkyyttä. Toki tällainen mielekkyyden kokemus voi perustua myös itsepetokselle, ja tästä Adornolla onkin paljon kiinnostavaa sanottavaa, erityisesti oikeistoradikalismiin liittyen. Adornon suurin vahvuus ja heikkous on hänen systemaattinen, kriittinen pessimisminsä, jossa parhaimmillaankin toivotaan lähinnä täydellisen perikadon välttämistä.

Ymmärrettävästi Adorno onkin heikoimmillaan tarjotessaan positiivisia ratkaisuja: ”Jos oikeistoradikalismia halutaan tosissaan vastustaa, on pyrittävä tuomaan esiin oikeistoradikaalin propagandan kohteena olevien ihmisten omat intressit. Tämä koskee erityisesti nuoria. Heille pitää tehdä selväksi, että oikeistoradikalismi tunkeutuu heidän yksityiselämäänsä ja puuttuu heidän elämäntapaansa.” (s. 28). Uskoakseni juuri tällaista tunkeutumista oikeistoradikalismista potentiaalisesti viehättyvät ihmiset kuitenkin juuri haluavat: että heidänkin elämäänsä puututaan ja ”hommat laitetaan järjestykseen”, ääritapauksessa jopa niin, että koko oman elämänsä joutuu uhraamaan. Tällainen on juuri olennainen osa sitä äärioikeiston irrationaalisuutta, josta Adornokin puhuu. Missä muussa kuin äärimuodossaan oman elämän uhraamisessa ”kansalle” yhdistyy yhtä täydellisesti autoritaarinen, tosiasialliseen kriittisyyteen kykenemätön ja sitä pelkäävä luonne, sekä irrationaalinen veto myyttisiin ideoihin, joita ”hedelmätön järki” ei kykene ymmärtämään? Oikeistoradikalismia tulee vastustaa useilla eri tavoilla, mutta itse luotan rationaalisia argumentteja enemmän pyrkimykseen tuoda oikeistoradikalismista viehättyneille epäsuorasti esille heidän kykenemättömyytensä rationaalisuuteen sellaisissa kysymyksissä, joissa he ajattelevat olevansa rationaalisia. Mikäli tämä onnistuu ja jonkinlainen itsereflektio käynnistyy, on mahdollista, että se johtaa myöhemmin koko oikeistoradikalismille luonteenomaisen tuhoisan irrationaalisuuden tunnistamiseen ja joko rakentavampiin mystiikan muotoihin tai rationalistiseen ajatteluun.

Luennossa ehkä hätkähdyttävintä on, kuinka vähän oikeistoradikalismi on lopulta muuttunut sitten vuoden 1967, ainakin mitä tulee useimpiin Adornon esittämiin huomioihin. Tänä päivänä yhä selkeämmin korostunut oikeistoradikalismin piirre on, ettei se ole avoimen antidemokraattista, vaan pikemminkin pyrkii esiintymään ”todellisen demokratian” äänitorvena. Adornon mukaan ”sen äänettömänä taustaoletuksena on aina ollut, että pohjimmiltaan kyse on vallankäytöstä, reflektoimattomasta toiminnasta ja lopulta ehdottomasta alistamisesta” (s. 41). Tämä näkyy käytännössä mitä selkeimmin ympäri Eurooppaa sekä Yhdysvalloissa, muusta maailmasta puhumattakaan. Missä tahansa oikeistoradikaalit ovat saaneet valtaa sananvapaus keppihevosenaan, he ovat käyttäneet sitä viimeaikaiseen poliittiseen historiaan nähden ennennäkemättömän häikäilemättömästi ja hiljentäneet nopeasti kriittisiä ääniä, erityisesti akateemikkoja ja lehdistöä.

Ylipäätään Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin sisältää uskomattoman vähän mitään selvästi epäajankohtaista. Se on tarkka, tiivis ja helppolukuinen paketti useimmista keskeisistä oikeistoradikalismiin ja sen vastustamiseen liittyvistä teemoista edelleen tänä päivänä. Vanhentuneelta Adornon näkemykset tuntuvat ainoastaan silloin, kun hän puhuu psykoanalyyttisin käsittein. Tämä ei johdu niinkään siitä, että psykoanalyysin keskeisimmät ideat olisivat vanhentuneita. Kuten Adorno huomauttaa, juuri ”näistä asioista puhuttaessa oikeistoradikaali herrasväki yhtäkkiä muuttuu kovin tieteelliseksi ja selittää, etteihän viittaaminen auktoriteettisidonnaiseen persoonallisuuteen ole todistettavissa vaaditulla tilastollisella tarkkuudella. He siis pyrkivät kieltämään elävän kokemuksen nurinkurisen positivismin keinoin” (s. 43). Adorno sitoo kuitenkin tavanomaisen avoimen psykologisen silmän havainnot nimenomaisesti freudilaiseen teoreettiseen viitekehykseen, millä on monia seurauksia. Olennaisimmin, irrationaalisuus sinänsä näyttäytyy tällöin yksinomaan taantumuksellisena voimana. Väittäisin Adornoa vastaan, että nimenomaan oikeanlainen ”irrationaalisuus” on tehokkain keino vastustaa oikeistoradikalismia, joka Adornonkin mukaan saa voimansa paljolti valistuksen rationalismin alulle panemista kehityskuluista. Kun pidättäydytään asteen verran vähemmän perustavissa filosofisissa kysymyksissä, Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin on käytännössä kaikille varauksetta suositeltava opus.

Olli Pitkänen