2020-luvulle tultaessa Kolumbiasta tulee edelleen monelle mieleen vain huumeet, väkivalta ja ehkä jalkapallo Shakiran ja kahvin ohella. Kolumbia on monelle ikuinen kriisien maa siinä missä Afrikka nähdään ikuisena kriisien ja kurjuuden mantereena. Jos jonkinlaista varovaista eteenpäin menoa on ollut, on nyttemmin otettu taas takapakkia. Vielä viime vuosikymmenellä Helsingin Sanomissa oli jokunen laaja artikkeli, jossa hehkutettiin pääkaupunki Bogotán [1] ja Medellínin (Pablo Escobarin johtamien huumekartellien entinen pesäpaikka) kaupunkisuunnittelua [2]. Nämä ovat jäämässä nyt uusien kriisien ja tärkeämpinä pidettyjen uutisten varjoon. Onko tilanne siis taantumassa? Onko mikään lopulta muuttunut Kolumbiassa, jossa väkivalta vaikuttaa edelleen?
2010-luvun puolessa välissä elettiin vielä toiveikasta aikaa. Kolumbiassa oltiin tekemässä historiaa. Yli 50 vuotta kestänyt sisällissota Kolumbian hallituksen ja marxilais-leniniläisten Farc-sissitaistelijoiden välillä olisi viimein päättymässä. Barack Obaman johtama Yhdysvallat tuki Kolumbian rauhanprosessia. Tämä oli merkittävä muutos aikaisempaan politiikkaan, jossa Yhdysvallat vielä George W. Bushin aikana tuki Kolumbian päättäjien militanttia linjaa Farcia vastaan. Rauhanneuvotteluja käytiin Havannassa, jossa ne saatiin päätökseen vuonna 2016.[3] Mutkia matkaan toi Kolumbian entinen presidentti, äärikonservatiivinen Álvaro Uribe kannattajineen. Uribe veti haukkalinjaa Farc-sissejä vastaan presidenttikausiensa ajan ja hänen kannattajansa ovat usein antaneet hänelle kunnian siitä, että Kolumbiassa on ollut rauhallisempaa viimeistään 2010-luvulta alkaen. Sittemmin senaattorina (ennen kotiarestiaan) toimineella Uribella oli pitkään presidenttiytensä jälkeenkin kannatusta, jota hän hyödynsi vastustaessaan rauhanprosessia. Hän kävi Yhdysvalloissa asti lobbaamassa rauhansopimuksen vastaista kampanjaansa.[4] [5] [6] Maan konservatiivinen oikeisto on jo pidemmän aikaa väittänyt, ettei Kolumbiassa käydä sisällissotaa, vaan ”terrorismin vastaista operaatiota”. Uriben entinen suojatti ja tämän seuraaja presidenttinä toiminut Juan Manuel Santos järjesti rauhansopimuksen hyväksymisestä kansanäänestyksen lokakuussa 2016, jonka niukka enemmistö torppasi. Rauhansopimuksen vastustajat kritisoivat rauhansopimuksen kohtaa, jonka tulkittiin päästävän entiset Farc-taistelijat liian helpolla. Vaikutuksensa oli myös Uriben kannattajien uribistojen antikommunistisella ja homofobisella salaliittoteorioilla.[7] Santosin hallitus vei hieman muokatun sopimuksen sittemmin läpi kongressissa. Rauhansopimuksen myötä Farc lopetti aseellisen toiminnan ja muuttui poliittiseksi puolueeksi.
Konfliktin taustaa
Kolumbian konflikti, jonka virallisesti sanottiin päättyneen hallituksen ja Farcin solmimaan rauhansopimukseen oli siis ehtinyt jatkua yli puoli vuosisataa. Näkökulmasta riippuen konfliktin ja muiden nykyisten ongelmien voidaan katsoa ulottuvan 1960-luvulle, jolloin viimeisin sisällissota alkoi. Tähän usein viitataan puhuttaessa ”52 vuotta/yli puoli vuosisataa kestäneestä konfliktista”[8] (1964-2016). Virallisesti päättyneellä konfliktilla on kuitenkin juurensa myös vuodessa 1948, jolloin liberaaliehdokkaan Jorge Eliécer Gaitánin attentaatti sytytti vuosikymmenen kestäneet levottomuudet ja konservatiivien ja liberaalien välisen sisällissodan (vaikkakaan sitä ei virallisesti sisällissodaksi kutsuttu). Aikakausi tunnetaan nimellä ”La Violencia”. Gaitán oli harvoja poliitikkoja, joka pyrki ajattelemaan myös vähäosaisten kolumbialaisten etua maassa, jossa päättäjät olivat tottuneet ajamaan vain omaa ja pienten piiriensä etua. Hänen murhansa aiheuttikin poikkeuksellista turhautumista. Useat tutkijat ovat sitä mieltä, että vuonna 1948 kylvettiin vähintäänkin siemenet Farcin ja Kolumbian valtion väliselle konfliktille.[9] [10] Toisaalta liberaalit ja konservatiivit olivat ottaneet yhteen jo vuosisadan ajan. Liberaalien ja konservatiivien väliset kärhämät juontavat juurensa venezuelalaisen itsenäisyystaistelijan Simón Bolívarin ja kolumbialaisen kenraalin Francisco de Paula Santanderin välisiin kiistoihin. Bolívarin kannattajat olivat arvomaailmaltaan konservatiivisia ja Santanderin kannattajat liberaalimpia.[11]
La Violencian aikaan huipentuneet liberaalien ja konservatiivien väliset yhteenotot olivat erityisen traumatisoivia, erityisesti La Violencian aikaan. Kun sisällissota päättyi 1950-luvun lopulla, konservatiivit ja liberaalit solmivat keskenään sopimuksen, jolla valta jaettaisi tasan heidän kesken. Syntyi eräänlainen kartellihallitus, jossa konservatiivit ja liberaalit vuorottelivat vallassa. Kansallinen rintama kesti 1970-luvulle asti, eikä hallituksiin otettu muita puolueita.[12] [13]
Konflikti alkoi virallisesti vuonna 1964, kun tuore perustettu sissijärjestö Farc aloitti aseellisen toiminnan Kolumbian valtiota vastaan. Farcissa vaikutti tässä vaiheessa paljon entisiä liberaalien riveissä taistelleita. Tätä edelsi armeijan joukkojen hyökkäys kommunistien hallussa pitämään niin sanottuun Marquetalian tasavaltaan. Tarkoituksena oli estää USA:n tukemana kuubalaistyylisen vallankumouksellisuuden leviämistä Kolumbiaan. Farc oli aiemmin käyttänyt Marquetalian tasavallan tapahtumia oikeutuksenaan olemassaololleen.[14] [15] Farcin lisäksi muita vasemmistolaisia sissijärjestöjä muodostettiin ilmapiirissä, joka oli muuttumassa yhä kaoottisemmaksi. Näistä sissijärjestöistä tunnetuimpia on ollut ELN, vapautuksen teologian aatteiden pohjalta perustettu aseellinen järjestö, joka jatkaa edelleen sotapolulla. Toinen tunnettu sissijärjestö oli kaupunkiympäristössä aseellista taistelua käynyt M19, joka lakkautettiin vuonna 1990. Farc kasvoi sissiliikkeenä 1970-1980 -luvuilla ja 2000-luvulle tultaessa Farcin riveissä taisteli kymmeniä tuhansia. 1980-luvulla myös huumekartellien väkivalta tuli mukaan kuvioihin. Farc sekaantui sittemmin äärioikeistolaisten paramilitäärien tavoin huumekauppaan, jolla se alkoi rahoittaa toimintaansa kidnappausten lisäksi. Farcin vaikutusvallan kasvaessa joitakin tuloksettomia rauhanneuvotteluja käytiin 1980- ja 1990-luvuilla ja 2000-luvulla. 1980- ja 1990-lukujen rauhanneuvottelujen kariutumiseen vaikutti Farcia lähellä olevan Unión Patriótica puolueen jäseniä murhattiin tuhansittain.[16] 2000-luvun alun rauhanneuvotteluista ei myöskään jäänyt mitään käteen, kun presidentti Andrés Pastranan kaudella Farcille tarjottiin Sveitsin suuruista suoja-aluetta. [17]
Presidentti Álvaro Uriben presidenttikausilla (2002-2010) noudatettiin militantimpaa linjaa Farcia vastaan. Konflikti oli vähällä myös laajeta maan rajojen ulkopuolelle. Kolumbian sisäinen konflikti oli myös lähellä laajeta sodaksi Kolumbian ja silloin vasemmalle päin kallellaan olleen Ecuadorin ja Venezuelan välillä vuonna 2008 Kolumbian joukkojen pommitettua Ecuadorin puolella olleita Farc-taistelijoita. Kolumbia oli syyttänyt Ecuadoria ja Venezuelaa sissien tukemisesta. Ecuadorin syytettyä Kolumbiaa suvereniteettinsa loukkaamisesta kiristyivät Ecuadorin ja sen liittolaisen Venezuelan välit miltei sodan asteelle Kolumbian kanssa. Kriisi saatiin onneksi ratkaistua diplomaattiteitä Dominikaanisen tasavallan toimiessa yhtenä välittäjänä Amerikan valtioiden järjestön lisäksi.[18]
2000-luvulla myös äärioikeistolaisten kuolemanpartioiden (näistä kenties tunnetuin oli AUC, Autodefensas Unidas de Colombia) toiminta kylvi tuhoa Kolumbiassa. Uriben on sanottu sekaantuneen paramilitäärien toimintaan. Myös Kolumbian armeija syyllistyi julmuuksiin. Erityisen julma oli niin sanottu ”falsos positivos”-skandaali, jossa viattomia maalaisia oli ammuttu ja ruumiit puettu Farc-sissitaistelijoiksi. Julma operaatio oli osa ilmiötä, jossa sotilaille maksettiin bonuksia ja muita etuuksia tapetuista sisseistä. Kuolleet sissit esitettiin sitten tilastoissa, joilla oikeutettaisiin yhdysvaltalaisjoukkojen läsnäolo Kolumbiassa.[19] Kolumbia on ollut Yhdysvaltojen lähimpiä liittolaisia alueella ja 2000-luvulla niin kutsutussa ”Plan Kolumbia”-operaatiossa Yhdysvallat osallistui konfliktiin osana ”huumeiden vastaista sotaa”. Tätä yritettiin osoittaa viimeksi vuonna 2019 Kolumbian johdon pyrkiessä jopa korostamaan Yhdysvaltojen roolia maan itsenäistymisessä, joka olisi presidentti Duquen mukaan ollut ”ratkaiseva”. Tosiasiassa USA:n rooli Kolumbian itsenäistymisessä oli mitätön ellei jopa olematon. Etelä-Amerikan itsenäisyystaistelijat eivät saaneet pyrkimyksilleen suuresti tukea ulkomailta. Esimerkiksi Bolívarin ihaileman Ranskan roolia voidaan pitää suurempana, kuin Yhdysvaltojen.[20] [21]
Muutoksen tuulet Kolumbiassa 2010-luvulla
Presidentti Uriben seuraajaksi nousi tämän suojatti Juan Manuel Santos. Puolustusministerinä Uriben hallinnossa toiminut Santos voitti vaalit vastaehdokastaan liberaalien (Partido Verde) Antanas Mockusia vastaan vuonna 2010. Ensimmäisinä vuosina Santos jatkoi sotaisaa politiikkaa Farcia vastaan. Pian hän alkoi kuitenkin tehdä enemmän pesäeroa edeltäjäänsä ja vuonna 2012 aloitetut rauhanneuvottelut rikkoivat Uriben ja Santosin välit. Uribe kannattajineen tulisi aktiivisesti vastustamaan Santosin johdolla käytyjä rauhanneuvotteluja Farcin kanssa.[22] Hän kampanjoi vuoden 2014 presidentinvaaleissa voimakkaasti rauhan teemalla (”con paz haremos más” = ”rauhalla saavutamme enemmän”). Hän voitti vastaehdokkaansa Uriben kannattajan (uribistan) konservatiivin ja haukkalinjaa konfliktissa ajaneen Óscar Iván Zuluagan, jonka maine ryvettyi niin sanotussa hakkeriskandaalissa. Santosin voitto vuonna 2014 oli ensimmäisiä merkkejä siitä, että Kolumbiassa alettiin tosissaan pyrkiä rauhaan. Vaaleja leimasi tosin jo pidempään vaikuttanut alhainen äänestysaktiivisuus. On myös hyvä ottaa huomioon, että vaikka Santos oli rauhanprosessin kannalta Uribea ja hänen politiikkaansa kannattavat vaihtoehdot, ei Santosin talouspolitiikka suuresti poikennut edeltäjästään Uribesta.[23] Yksityistämisiä toteutettiin, valtionomaisuutta myytiin. Köyhyyden vähentäminen oli parhaimmillaan kosmeettista ja panostuksia koulutukseen (joka on monin paikoin yksityistä) pidettiin kunnianhimottomina.[24] [25] [26] Suurta tyytymättömyyttä aiheutti maanviljelijöille asetetut epäreilut rajoitukset. Kolumbian ja Yhdysvaltojen solmiman vapaakauppasopimuksen myötä maatalousalan suuryritykselle Monsantolle annettiin etuoikeuksia Kolumbiassa. Maanviljelijöiden olisi pitänyt käyttää yrityksen geenimanipuloituja siemeniä markkinalakien mukaisesti tuhoamalla omat viljelyksensä. Suurmielenosoitusten ja lakkoilun myötä vihattu Monsantoa suosinut säädös hyllytettiin presidentti Santosin vähäteltyä asiaa pitkään.[27] [28]
Santosin ajan saavutukset voidaankin laittaa pääasiassa rauhan tai osittaisen rauhan saavuttamiseen ja siihen, että entinen sissiryhmä Farc, siitä irtautuneita sirpaleryhmittymiä lukuun ottamatta, laski aseensa ja alkoi ajaa yhteiskunnallisia muutoksia poliittisia teitä. Farcin kannatus on toistaiseksi ollut vaatimatonta.[29] Farcin pääsy mukaan politiikkaan nostatti voimakasta kritiikkiä paitsi oikeistokonservatiivien myös muiden niiden keskuudesta, jotka kokivat entisten taistelijoiden pääsevän liian helpolla. Farc syyllistyi sissiliikkeenä monenlaisiin vääryyksiin, joihin kuului esimerkiksi alkuperäisasukkaiden oikeuksien loukkaamiset sotimisen aikaan ja lapsisotilaiden värvääminen. Tämä (äärikonservatiivien propagandan lisäksi) vaikutti varmasti osittain siihen, miksi kolumbialaiset hylkäsivät kansanäänestykselle alistetun rauhansopimuksen. Kansanäänestyksen tulos oli toisaalta myös osoitus nykyisinkin syvällä olevasta antikommunismista. Andrés Felipe de Pablos ihmetteli neljä vuotta sitten artikkelissaan, miksi kolumbialaiset vihaavat enemmän Farcia, kuin paramilitäärejä.[30] Huolimatta siitä, että erilaiset epäpoliittiset huumekartellit (joista osalla oli yhteyksiä paramilitääreihin) syyllistyivät keskinäisten kiistojensa takia luultavasti merkittävämpiin tuhotöihin 1980-1990 luvuilla. Artikkelissa esitetyn tilaston mukaan paramilitääriset järjestöt, ja niistä ensisijaisesti merkittävin, AUC syyllistyivät Farcia suurempiin rikoksiin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvulla. Unohduksiin lienee monilta osin painunut sekin tosiasia, että monikansalliset suuryritykset, kuten pahamaineisen United Fruit Company -firman seuraaja Chiquita on maksanut suojelurahaa äärioikeistolaisille paramilitääreille ELN:n lisäksi. Chiquitan lisäksi monet muut monikansalliset suuryritykset, kuten Coca Cola ovat syytösten mukaan sekaantuneet erityisesti paramilitäärien tukemiseen, jotka olisivat auttaneet työläisten ja ay-aktiivien ”kurittamisessa”.[31] [32]
1960-luvulta lähtien sotapolulla ollut vasemmistolainen ELN-sissiliike ei lähtenyt mukaan rauhanprosessiin Farcin tavoin. Tällä hetkellä maan suurin sissiliike oli aiemmin kritisoinut sitä, ettei Santosin hallinto ollut tehnyt tarpeeksi ihmisoikeusaktivistien turvallisuuden takaamiseksi. Myös kansalaisyhteiskunnan mukaan ottaminen oli ELN:lle kynnysykysymys, jota se ei nähnyt Santosin ajavan tarpeeksi.[33] Santosin hallinto ja ELN kävivät neuvotteluja Ecuadorissa, jolloin vasemmistolainen Rafael Correa oli presidentti. Hänen seuraajansa Lenín Moreno veti sittemmin Ecuadorin tuen neuvotteluilta perustellen päätöstä ELN:n haluttomuudella sitoutua neuvotteluihin.[34] Nykyinen presidentti Duque ei ole kiinnostunut neuvottelemaan sissiliikkeen kanssa eikä ELN ole osoittamassa taipumisen merkkejä joitakin satunnaisia aselepojulistuksia lukuun ottamatta. Äärioikeistolaisia paramilitäärejä toimii edelleen, vaikkakin hajanaisempina ja pienempinä. Näistä eräs ryhmittymä on irvokkaasti vuonna 1948 murhatun liberaalipoliitikko Gaitánin mukaan nimetty Autodefencas Gaitanistas de Colombia.
Vuoden 2018 presidentinvaalit olivat maan lähihistorian vakaimmat. Historiaa tehtiin myös siinä, että ensimmäistä kertaa vaalien toiselle kierrokselle nousi vasemmistolainen ehdokas, joka tosin hävisi nykyiselle oikeistolaiselle presidentille. Tämä oli poikkeuksellista maassa, jossa ilmapiiri on ollut vahvan antikommunistinen ja antivasemmistolainen pitkän aikaa. Vaalien kakkoseksi jääneellä Gustavo Petrolla oli värikäs historia, johon mahtuu muun muassa jäsenyys M19-sissiliikkeessä. 2010-luvulla hän vaikutti Bogotán pormestarina, josta oikeisto yritti kammeta häntä aktiivisesti pois. Vuonna 2013 hänet syrjäytettiin väliaikaisesti konservatiivisen prokuraattori Alejandro Ordóñezin toimesta, joka syytti Petroa markkinalakien rikkomisesta. Pahimmillaan Petroa uhkasi myös 15 vuoden virkatoimikielto. Suurmielenosoitusten tuoman paineen myötä Petro lopulta palautettiin virkaansa.[35]
Onko mikään muuttunut?
Voidaanko 2020-luvulle tultaessa sanoa, että Kolumbia olisi juurikaan muuttunut verrattaessa tilannetta aikaan, jolloin Farc oli vielä sissiliike ja huumeparoni Pablo Escobar kylvi tuhoa? Omasta näkökulmastani tilanne näyttää ristiriitaiselta. Tilanne vaikuttaa melkoisen epävarmalta monin paikoin tapahtuneiden heikennysten vuoksi. Toisaalta monia merkittäviä edistysaskeleita, mistä ei voitu edes haaveilla vielä 1990-luvulla, on otettu. Vuoden 2016 varovaisen toiveikkuuden ja vahvan skeptisyyden aikaan voidaan sanoa, että tilanne on jokseenkin huonontunut. On otettava huomioon, että vuoden 2018 presidentinvaalit voitti keskustoikeistolainen Iván Duque, joka on toistaiseksi osoittautunut uskolliseksi uribistaksi suhtautuen kriittisemmin vuonna 2016 solmittuun rauhansopimukseen. Poliittisena puolueena nykyisin vaikuttava Farc on Duquen aikana poistettu terroristilistalta. Samalla tilanne on huonontunut ihmisoikeuksien kannalta. Ihmisoikeusaktivistien tappamiset ja ”katoamiset” ovat kiihtyneet Duquen kaudella. Tämä palauttaa monien mieliin erityisesti 2000-luvun, jolloin paramilitäärien väkivallassa kuoli useita aktivisteja. Duquen hallintoa on kritisoitu siitä, ettei ihmisoikeusaktivistien kuolemia olla tutkittu tarpeeksi eikä heidän turvallisuuttaan taattu. Asia oli keskeinen teema vuonna 2016 solmitussa rauhanprosessissa. Kriitikkojen mukaan rauhaan on vielä todellisuudessa pitkä matka. Valopilkkuna voinee toisaalta pitää sitä, että kolumbialaiset ovat osoittaneet aktiivisesti mieltään vaatien pidemmän aikavälin muutoksia. Rauhan puolesta on myös osoitettu mieltä. Mielenosoittajat ovat vaatineet Duquelta tekoja väkivallan lopettamiseksi ja opiskelijat ovat usein osoittaneet mieltään oppilaitosten ja opetuksen laadun ja resurssien parantamiseksi ja lisäämiseksi. Tänä vuonna on myös protestoitu poliisiväkivaltaa vastaan ja alkuperäiskansat ovat vaatineet oikeuksiaan.
Selvänä edistysaskeleena voidaan pitää vuoden 2018 presidentinvaaleja, jotka olivat lähihistorian rauhallisimmat.[36] Jo se, että vasemmistolainen pääsi toiselle kierrokselle (vaikkakin lopulta häviten oikeistolaiselle vastaehdokkaalleen), on merkki selvästä kehityksestä maassa, joka on ollut perinteisesti antikommunistinen ja antivasemmistolainen. Toivon mukaan Petro jatkaa edistyksellisten teemojensa ajamista seuraavissakin vaaleissa. Vuonna 2018 hän puhui muun muassa luonnonvarojen kansallistamisen ja uusiutuvien energiavarojen puolesta. Sikäläisellä tasolla radikaalina voidaan pitää myös ehdotusta suurtilojen (latifundiot/haciendat) verottamisesta. Monet suurtilat, jotka ovat olleet melko koskemattomia, pitävät suurta osaa hedelmällistä maaperää hallussaan viljelemättä sitä. Kolumbia ja Latinalainen Amerikka kokonaisuudessaan ovat tunnettuja maa-alan epätasa-arvoisesta jaosta. Historiaa tehtiin myös reilu vuosi sitten, kun Bogotán pormestariksi valittiin Claudia López, joka elää avoimesti parisuhteessa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Tällainen olisi tuskin tullut kuuloonkaan vielä edes vuosikymmen sitten ilmapiirissä, joka on edelleen melkoisen taantumuksellinen sukupuolten välisen tasa-arvon ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien kannalta. Feminismi on kuitenkin nousussa myös Kolumbiassa. Muun muassa Chilestä levinnyt feministinen protestiliikehdintä näkyi Kolumbian kaduilla viime vuonna.
On siis selvää, että Kolumbia on muutosten kourissa ja myös monella tapaa tien haarassa. Pysyäkö menneessä vai kulkeako kohti tulevaisuutta? Kolumbia ei ole enää pelkästään se harras roomalaiskatolinen maa, jossa noudatetaan vain perinteisiä sukupuolirooleja ja jossa vain passiivisina oltaisi mukauduttu vuosikymmeniä vallitsevaan väkivallan kulttuuriin. Laajemmasta muutoksesta on kielinyt jo se, että roomalaiskatolinen kirkko on menettänyt laajasti asemiaan erilaisille herätysliikkeille ja muille protestanttistaustaisille liikkeille. Maallistuminen on myös lisääntynyt ja naiset ynnä sukupuolivähemmistöt ovat nousseet vaatimaan oikeuksiaan. Jotain muutoksesta kertoo sekin, että kovan linjan militaristista politiikkaa ajanut entinen presidentti, nykyinen senaattori Uribe määrättiin kuukausi sitten kotiarestiin odottamaan tuomiotaan. Häntä on syytetty muun muassa petoksesta ja lahjonnasta. Hänet vapautettiin sittemmin. Kahden kuukauden kotiaresti ja kasvava kriittisyys kertoo kuitenkin orastavasta muutoshalusta. Rauhaa kaivataan. Joku voisi sanoa, että useat konservatiiviset uribistatkin kaipaavat rauhaa, ”oikeudenmukaista sellaista” (joka tarkoittaisi varmastikin ankarampia rangaistuksia entisille Farc-taistelijoille). Sama pätee myös niin sanottuihin huumesotiin. Jo edellinen presidentti Santos halusi uskoa, että huumeet laillistettaisi, jotta ”hävitylle sodalle” saataisi päätös.[37] Myöskin liittolaisuus Yhdysvaltojen kanssa tullee muuttumaan. Kun aiemmin (erityisesti Uriben ja hänen edeltäjiensä kaudella) yhdysvaltalaisjoukkojen läsnäolo hyväksyttiin ilman suurempia mutinoita osana ”huumeiden vastaista sotaa”, tänään asiaan suhtaudutaan kriittisemmin. Oppositio on vaatinut Duquelta selitystä yhdysvaltalaisjoukkojen viime aikaiselle läsnäololle. Suuri rooli tulee olemaan myös sillä minkä tien Yhdysvallat tulee tulevina vuosina valitsemaan. Toisaalta Kolumbian rauhanprosessiin suhtaudutaan kriittisemmin presidentti Trumpin taholta ja huumeiden vastaista taistelua ja antikommunismia painotetaan enemmän. Yhdysvallat on kuitenkin jatkanut Trumpin aikana sisäänpäin kääntymistään ja voidaan olettaa, että sisäiset haasteet tulevat viemään USA:n vallanpitäjien huomion kasvavassa määrin, oli voittaja sitten Trump tai Biden. Tulemme lähivuosina varmastikin näkemään, minkä tien kolumbialaiset valitsevat. Entisiin aikoihin haikailevilla lienee kuitenkin jatkossa yhä hankalampi perustella sotaisat ja kovemman linjan pyrkimyksensä.
Heikki Ekman
Lähteet
[1] https://www.hs.fi/matka/art-2000002851796.html
[2] https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002816427.html
[3] https://www.bbc.com/news/world-latin-america-37477202
[4] https://yle.fi/uutiset/3-9314942
[6] https://colombiareports.com/uribe-asks-obama-to-reconsider-policy-change-towards-colombia/
[7] https://www.elespectador.com/noticias/el-mundo/castrochavismo-gais-y-paz/
(Konservatiivisen Álvaro Uriben kannattajat pelottelivat kolumbialaisia Kuuban ja Venezuelan tiellä [”Castro-Chavismo”], mikäli rauhansopimus tulisi voimaan. ”Homodiktatuurilla” [”dictadura gay”] uribistat viittaavat rauhansopimuksen kohtaan, jossa seksuaalivähemmistöt otetaan huomioon.)
[8] https://www.theguardian.com/world/2016/jun/23/colombia-timeline-farc-civil-war-peace
[9] https://www.semana.com/nacion/articulo/cuando-empezo-la-guerra-en-colombia/417710-3/
[10] https://time.com/4507568/colombia-farc-history/
[11] https://colombiareports.com/200-year-history-elns-52-year-war-colombia-state/
[12] https://ulkopolitist.fi/2016/10/13/yli-50v-kolumbian-konfliktia-miksi-rauhaa-ei-synny/
[14] https://www.bbc.com/news/world-latin-america-36605769
[15] https://www.elespectador.com/noticias/nacional/asalto-a-marquetalia/
[16] https://www.theatlantic.com/news/archive/2016/09/colombia-admits-farc-killings/500399/
[17] https://www.latimes.com/world/la-xpm-2012-aug-28-la-fg-colombia-farc-20120828-story.html
[18] https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000000236355.html?nomobile=2
[20] https://www.lafm.com.co/colombia/eeuu-si-fue-crucial-para-la-independencia-de-colombia
(Saksalaisen professorin Norbert Rehrmannin mukaan itsenäisyystaistelija Simón Bolívar kylläkin toivoi sotilaallista apua Yhdysvalloista saamatta kuitenkaan minkäänlaista apua.)
[22] https://www.bbc.com/news/world-latin-america-37445224
[23] https://www.bbc.com/mundo/economia/2010/08/100802_colombia_uribe_gobierno_balance_economia
(Presidentti Álvaro Uriben kausina, 2002-2010, pyrittiin lisäämään ulkomaisten sijoittajien kiinnostusta. Monet ovatkin hehkuttaneet Uriben ”vahvaa talouspolitiikkaa”, joka maksatettiin muun muassa työläisten palkkojen alennuksilla. Köyhyyttä ei juurikaan pyritty vähentämään.)
[24] https://www.elespectador.com/noticias/economia/las-empresas-que-le-quedan-a-colombia/
[25] https://www.dw.com/es/colombia-las-huellas-de-santos-m%C3%A1s-all%C3%A1-de-la-paz/a-44949960
[26] https://www.elespectador.com/opinion/balance-de-santos-en-educacion-i-columna-805494/
[27] https://www.theguardian.com/world/2014/apr/29/colombia-military-farmers-strike-election
[28] https://caracol.com.co/radio/2013/08/25/nacional/1377416700_957254.html
(Presidentti Juan Manuel Santos vähätteli mielenosoituksia ja väitti itsepintaisesti, ettei kyseessä ollut maanviljelijöiden lakko vaan marginaalinen protesti, johon oli ujuttautunut mukaan ”äärioikeistolaisia” ja ”äärivasemmistolaisia”)
[29] https://www.aljazeera.com/news/2018/3/14/colombia-why-did-the-farc-fail-its-first-electoral-test
[30] https://pacifista.tv/notas/por-que-los-colombianos-odian-mas-a-las-farc-que-a-los-paramilitares/
[31] https://www.aljazeera.com/features/2011/4/8/us-banana-firm-hired-colombian-paramilitaries
[34] https://www.aljazeera.com/news/2018/4/19/ecuador-to-stop-hosting-colombia-eln-talks
Hamara 