Nationalismi Pekka Ervastin mukaan

Ihmiset ovat hukassa, niin me olemme aina olleet. Aineeseen hukkuneita. Itsekkäitä. Me etsimme juurevaa elämää, henkisyyttä, kenties merkitystä. Usein vielä vääristä asioista. Etsimme itseämme muista. Me saatamme luulla löytäneemme korkeamman minuuden pinnallisesta identiteetistä. Tai saatamme ajatella, että tämä on hyvä maa ja se on meille suotu. Pitäkäämme siitä siis kiinni. Tämä ylpeys maasta on vain näennäistä, sillä siihen on versonut muitakin tekijöitä. Pelosta, kateudesta ja ylimielisyydestä kasvaa ajatus. Tämä ajatus on muotoutunut sananlaskuksi: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”. Sillä, koska onni on rajallista, ovat muualta tulleet ja tulevat ihmiset taisteleva siitä.

Suomalainen okkultisti ja teosofi Pekka Ervast (1875-1934) selittää asian siten, että ihminen aineeseen langenneena on menettänyt yhteytensä korkeaan minäänsä, tosi-itseensä sekä omaan tehtäväänsä samalla tavalla kuin kansan puhe peittää allensa deevan, siis kansallishaltian äänen. Okkultismi, toiselta nimeltään salatiede, on siitä merkillinen asia, että vaikka painotuksia on monia, tietynlainen akateeminen eksakti käsitteiden määrittely voi tuntua johtavan vain uusien käsitteiden syntyyn eikä siten avaa kokonaisvaltaista merkitystä.

Sen sijaan ehdottaisin enemmän taiteellista herkkyyttä lukijan lähestyessä Pekka Ervastin sekä yleisesti okkultismissa käsiteltyä termistöä. Kuitenkin lyhyt käsitteiden avaus saattaa raottaa hieman sitä maailmaa, jota okkultisti yrittää sanoillansa selittää.

Okkultistin puhuessa korkeammasta minästä on kyse sellaisista ihmisen aspekteista, jotka ovat hänessä mutta persoonan ylittäviä. Pekka Ervastin ajattelussa ”deeva” on enkeli, korkeampi henkiolento ja jumaluus, johon ihminen voi saada yhteyden ja käydä keskusteluja. Ervastille Suomen deeva on Väinämöinen, joka omaa myös Kristukselle tyypillisiä piirteitä, ja hänen olemassaolonsa voi havaita mm. kansan aurassa, jota fyysillisessä maailmassa voimme havainnoida Ervastin mukaan mm. kansanlaatuna ja kulttuurieroina. Käytännössä käytössä olevat käsitteet saattavat tuntua hieman ambivalenteilta, sillä suoraa erotusta ei ole tehty esimerkiksi yksilön ja kollektiivin ylipersoonalliseen henkiolentoon vaan ne ovat samaa, mutta ilmennyksiltään eriäviä. Tämän vuoksi tarvitaan myös mielikuvituksen voimaa ja taiteellista käsityskykyä.

Mehän elämme nyt aikakautta, jona osa tutkijoista kirjoissaan ovat kyseenalaistaneet suomalaisuuden käsitteen, ettei ainakaan mitään tosisuomalaisuutta ole olemassa. Suomi, tuo ruotsia äidinkielenään puhuvien akateemikkojen idea, josta muodostui sosiaalinen konstruktio. Suomalaisuus perustuu keksittyyn ajatukseen, ”kuviteltuun yhteisöön”, johon tunnemme silti uskonnollis-emotionaalisesti kuuluvamme. Ajatus viinaan menevästä metsämiehestä, jolle luonto on mukamas tärkeä — voisi olla myös toisin, mutta kansakunnat tarvitsevat itselleen syntyäkseen aina tarinan, jonka varassa levätä, kasvaa ja kehittyä.

Kirjassaan Uudestisyntyvä Suomi Pekka Ervast kuitenkin uskoo tähän suomalaisuuden ideaan ja pitää mm. Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin ideoita deevaan kytkeytyvinä jumalallisina visioina. Deevan henki tulee ilmi näkemyksenä siitä, että tällä kansalla olisi jokin tehtävä ja täyttymys toteutettavana. Olkoonkin nykyihmiselle konstruktio, mutta Ervastille kansallishaltian äänestä toteutettu idea.

Ervastille Suomen kansallishaltia, siis ihmisen korkeampi minä, on Väinämöinen, jota hän nimittää Kristuksen seuraajaksi. Ervastille siis Kalevalan runot ennustaisivat kristinuskon tulon jälkeen Väinämöisen paluuta. Kansallishaltia on kuitenkin sitoutunut työssään kansanhenkeen eikä voi itsenäisenä toimijana vaikuttaa yksilöihin tai heidän tehtäväänsä.

Ervast kuvailee ihmisen tehtävää ja itsenäisyyttä seuraavasti: ”Tämä tapahtuu sillä tavoin, että kansan yksilöt tuntevat yhdessä, että heillä on jokin tehtävä maailmassa, yhteinen tehtävä. Se tekee kansat itsenäisiksi. Suomen kansa tulee henkisesti itsenäiseksi niin pian kuin yksilöt heräävät siihen tuntoon, että heillä on yhteinen tehtävä maailmassa. Me elämme tässä maailmassa Suomen kansana sitä varten, että me toisimme jotakin tiettyä sisäisestä maailmasta näkyviin tähän näkyvään maailmaan. Jokaisen ihmisyksilön korkein kutsumus on tulla auttajaksi. Mikä on jokaisen kansan kutsumus? Ei riitä se, että me Suomen kansana olemme saavuttaneet ulkonaisen itsenäisyyden. Meidän täytyy myös saavuttaa henkinen itsenäisyys siinä mielessä, että ymmärrämme yhteisen tehtävämme elämännäyttämöllä”. (Suomen henkinen itsenäisyys 6.12.1931)

Ervastin ajatus kansansielusta tuo eittämättä mieleen Platonin ideaopin, josta ajattelu on mahdollisesti saanut alkunsa. Elämme itse kuitenkin erilaisessa yhteisössä. Platon, kuten monet muut antiikin kreikkalaiset, eli kansallisvaltion sijaan kaupunkivaltiossa. Ajatuksen paikoilleen jämähtäneestä sielusta voisi toki haastaa, ja nähdä sielun olevan jatkuvasti liikkessä kohti itseään. Ervast oli myös oman aikansa lapsi: puheet nationalistiseen henkeen siitä, kuinka ulkomailla tuntee itsensä vieraaksi ja oman kansansa erikoiseksi, saattavat matkusteluun tottuneelle maailmankansalaiselle tuntua nyt eriskummallisilta. Pääteesinä hänellä tuntuu kuitenkin olevan okkulttisesti selittää eri maiden ja kansojen ”auraa” — eli arkijärjellä selitettynä erilaiset tavat, ympäristö jne. synnyttävät erilaisia kulttuureja, käytäntöjä.

Kuitenkin teosofialle ominaisella tavalla ja Jeesuksen vuorisaarnan eettisestä sisällöstä ammentaen Pekka Ervastin ajattelusta voisi päätyä johtopäätökseen, että ennen kaikkea suomalaisuus ei ole hänelle päämäärä vaan porras kohti elämän lähdettä, joka sammuttaa janomme. Ervastin ajatus lienee ollut nationalismin hengen mukaisesti, että olemme erilaisuudessammekin yhteneväisiä, ja heimoista kansoihin päästyämme voisimme saavuttaa henkiolennoiksi tullessamme kansainvälisen hengenheimolaisuuden. Kuten Ervastin ilmaisee, suomalaisuus ei tule ilmi yksilössä vaan yhdessä, kansana. Suomalaisuus voi olla kansallishaltian ilmentämää vain kokonaisuutena.

90-luvun laman aikana ja jälkeen saavutimme jonkinlaisen kulminaatiopisteen, yhtenäiskulttuurin sekä talouspolitiikan muutoksen. 2000-lukua muistellaan globalisaation aikakautena, jolloin kirkasotsaisimmat puhuivat kansallisvaltion ja kansallisuuksien hälvenemisestä ja lopulta häviämisestä. Kuitenkin nationalismi on taas tekemässä paluutaan. Keskiöön ovat nousemassa sotien ja ilmastokatastrofien myötä myös pakolaisuus ja maahanmuutto, vaikka molemmat ovatkin jo vanhoja asioita Suomen historiassa.

Hieman aiempaa tarkastellen vuosikausia Ruotsin alamaisena, vuosikausia Venäjän alamaisena. Syntyy ajatus suomalaisuudesta. Sisällissota. Teollisuuden nousu ja yhtenäinen kansa. Talvi- ja jatkosota. Tämä kansa on tosiaan kärsinyt paljon vuosisatoja, mutta uudet tuulet puhaltavat.

Kun maailma on internetin myötä muuttunut globaaliksi ja kansallisvaltioiden rajat häilyvät, voi jo yksin se vieraannuttaa ihmisiä. Kyse onkin okkultistisessa mielessä tarpeellisesta kitkasta, jota ihmiskunta tarvitsee kehittyäkseen. Suomalaisina ja globaalisti ihmisyhteisön edustajina olemme siis haasteen edessä. Muistakaamme kuitenkin Ervastia: ”Meillä on jokin tehtävä, sanokaamme, täällä Euroopassa, jokin henkinen tehtävä. Ei se tehtävä, joka Jumalan kädestä tulee, ole ulkonaisessa maailmassa sotimista ja valloittamista. Sen me saamme alemmilta olennoilta.” (Suomen henkinen itsenäisyys 6.12.1931)

Suomalaisuuteen uskovan ihmisen kanssa voin toki yhtyä siihen, että jostakin suomalaisuuden menetyksestä saattaa olla kyse. Onhan meillä internettiä, big macia, kiinalaisia ravintoloita. On big band -orkestereita, Hollywood-elokuvia ja mustia pilottitakkeja, joissa lukee tekstiä englanniksi jostakin skandinaavisen mytologian jumalhahmosta. Kaikki tämä minun kalevalaisessa Suomessani, jota kaitsee kansallishaltia Väinämöinen! Kirjoittaja itsekin kaipailee muinaisia aikoja, jolloin parrakkaat miehet veisasivat syntyjä syviä ja yleisö haltioissaan lankesi loveen ja pyhä luontoyhteys oli vielä tallella. Niin. Olisipa edes jotain pyhää!

Kenties suomalaisuuden syvintä olemusta loukataan tällä hetkellä sillä, että osa näistä menneitä haikailevista ei haikailekaan takaisin minun runonlaulanta-Suomeani, vaan ihmeellistä 50-luvun ”Fantasialandiaa” 100% valkoisuudella. Sibelius kirjoittakoon Finlandiansa uusiksi. Orkesteriksi käyköön vaikka Vapaudenristi. Rock. Suomalaisempaa asiaa ei olekaan, paitsi ehkä neo-folk. (Paitsi ettei tässä taida ollakaan lopulta kyse suomalaisuudesta?)

Kun sitten vielä joku päätyy perustelemaan kulttuurillaan, kristinuskolla tai ”juutalaiskristillisillä arvoillaan” eettisesti epäinhimillistä politiikkaa, niin muistuttaisin heitä lukemaan pyhää kirjaansa ja tutustumaan uudelleen evankeliumeihin ja vuorisaarnaan sekä siihen, mistä kristillissosiaalisuudessa todella on kyse. Tekopyhyyden viittaan pukeutuneista farisealaisista kirjoittaminen kun on jo niin nähty juttu. Eikä etnonationalismikaan ole mitään muuta kuin globaalia valkoista ylivaltaa. Hankkia nyt ”fasistisiin herätyskokouksiinsa” ulkomaalaisia puhujia, jonka jälkeen sitten pohtia pienissä piireissä suomalaisuuden kriteerejä.

Ei meidän tarvitse tehdä suomalaisuudesta temppelipalatsia, kun vähäpätöinen maja, perhe, työ ja elämä, jota rakastaa, olisi jo tarpeeksi, mitä voi pyytää. Mitään muuta emme tarvitse. Kuitenkin antautumalla vihalle antaisimme rakkautemme pois, ja meiltä se pois otettaisiin. Vihalle, väkivallalle, pelolle ja toiseuttamiselle perustuva politiikka ei voi tarjota muuta kuin murhetta, kyyneliä ja palavia soihtuja. Suosittelisinkin ihmisiä ja toimijoita pohtimaan omakohtaisesti, mikä onkaan ihmisen tehtävä tällä maaperällä. Siispä esitän hartaan toiveen ja heitän sen teosofisesti ikään kuin eetteriin: Mikä on siis oleva yhteinen tehtävämme?

Ervast maalailee ihanteitaan vapauden, veljeyden ja yhdenvertaisuuden nimissä ja kuvailee sosialismin hengen mukaisesti Suomea, jossa ei ole köyhyyttä eikä katkeruutta rikasta kohtaan. Maata, jossa jokaisella on kuitenkin riittävät perusedellytykset reiluun ja hyvään elämään. Väkivallattomuuden ihanteen lisäksi Ervast pitää jo edellä mainittua rakkautta tärkeänä tekijänä ihmisen toiminnassa. Tosisivistynyt ihminen ei ole yliopistosivistyksellään tai varakkuudellaan, siis ulkoisesti, sivistynyt, vaan sisäisesti rakkaudellaan, joka sanskritin kielisenä buddhi-terminä tarkoittaa tosimielessä ”älyä”. Toki hän vaatii ”enkelten kieltä” (Raamattu 1.Kor 13) puhuvia käyttämään taitojaan, kunhan se tehdään rakkaudella.

Miten hienoja tekoja voisivatkaan suomalaiset ajatusten ja käsien kautta tehdä, jos osaisimme rakastaa. Tavoitteellisesti Ervastin mukaan suomalaisen ihmisen tie olisi kehittyä teosofian mukaisesti henkiseksi olennoksi, jolla olisi äidinrakkauden tavoin kyky rakastaa itseään suuremmin ja ponnistaa kohti ykseyttä: ”Se on laadultaan äidin rakkauden kaltainen, mutta se kohdistuu eroituksetta kaikkiin ihmisiin ja eläviin olentoihin, riippumatta esim. rodun tai kansallisuuden rajoituksista. Deeva on vapaaehtoisesti valinnut jonkun kansan omakseen ja huolenpitonsa esineeksi, mutta tämä ei merkitse, että hän olisi „riidassa” tai „vihassa” minkään muun kansan tai sen johtavan enkelin kanssa. Hänen sydämeensä mahtuu vain rakkaus.” (Uudestisyntyvä Suomi, Pekka Ervast, 1924. s.65)

A. Westman

%d bloggaajaa tykkää tästä: