esoteria – Hamara

Miten minusta tuli vasemmistolainen

Eskapismi ja yliajattelu kuriin

Toisin kuin osa pinnallisemmin minut tuntevista tuttavistani ajattelee, en ole mitenkään erityisen poliittinen ihminen. Ytimellisesti pikemminkin päinvastoin. Ensisijaisia kiinnostuksen kohteitani ovat psykologia niin yksilöllisellä kuin sosiaalisella tasolla, filosofia niin akateemisessa kuin yleisemmässä merkityksessä, eksistentiaalis-uskonnolliset kysymykset, sekä synkemmän puoleinen musiikki. Jossain 25:n ikävuoden tienoilla aloin kuitenkin ymmärtää, etteivät poliittiset kysymykset ole eristettävissä omaksi elämän osa-alueekseen tieteen, taiteen tai henkisyyden ulkopuolelle sillä tavoin kuin olin tavannut ajatella. Lähes kaikkia ihmisiä alkaa kiinnostaa politiikka viimeistään silloin, kun politiikka aikaansaa esimerkiksi sen, että riittävästi ruokaa ei ole saatavilla. Huomattavasti vähempikin riittää käytännössä kaikille.

Itse asiassa, lähes poikkeuksetta ne, jotka aktiivisimmin ilmaisevat ”epäpoliittisuutta”, ovat herkimpiä reagoimaan kaikkein pinnallisimpiinkin elämäänsä koskeviin poliittisiin muutoksiin, erityisesti identiteettipoliittisiin narratiiveihin, joilla ei useimmiten edes ole mitään todellista vaikutusta heidän elämäänsä. Tässä tekstissä esitän paitsi oman tarinani myös sen pohjalta joitain hahmotelmia siitä, minkälaiset syyt estävät yleisemminkin kaltaisiani ihmisiä päätymästä järkevään yhteiskunnalliseen pohdintaan.

Yleisellä tasolla suurin ongelma ”epäpoliittisuuteen” liittyen lienee se, että nykyisen kaltainen länsimainen hyvinvointi koetaan itsestäänselvyytenä. Tosiasiassa monet kehityskulut ovat Suomessakin menneet 90-luvun alusta alkaen jatkuvasti huonompaan suuntaan. Venäjän törkeä hyökkäys Ukrainaan ja koronapandemia ovat joiltain osin herätelleet ihmisiä, mutta kuten arvata saattaa, poliittisen tietoisuuden herääminen voimakkaan ulkoisen ärsykkeen johdosta ei useimmiten tuota erityisen pitkälle mietittyjä reaktioita. Jää nähtäväksi muuttuuko 2000-luvun vaihteelle ominainen apatia, johon yhteiskuntateoriassa on viitattu esimerkiksi ”historian loppuna”, merkittävästi, ja millä tavoin täsmälleen. Nyt kirjoitan kuitenkin erityisesti omasta taustastani, joka sijoittuu pääasiassa juuri 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle.

Perusluonnettani voisi kuvailla niin, että olen selkeästi introvertti, negatiiviseen ajatteluun taipuvainen mutta toisaalta voimakastahtoinen ihminen, jolle on luontaisempaa arvioida kuin toimia. Tällaiselta pohjalta päädyin niin sanotusti syvällisiin kysymyksiin jo hyvin nuorella iällä, oikeastaan niin varhain kuin muistan minulla olleen mitään tietoista ajattelua. Lapsuudenkodissani ei ollut mitään erityisen maininnanarvoista lukuun ottamatta juuri melko äärimmäisyyksiin menevää ”tavallisuutta”, jonka voi joiltain osin liittää Anna Kontulan viimeisessä teoksessaan käsittelemään pikkuporvarillisuuteen, mistä kirjoitin hiljattain. Muistan, kuinka jopa viimeisen päälle ”kunniallisten” sukulaisteni perheet vaikuttivat suorastaan rohkeilta ja omalaatuisilta verrattuna siihen henkisesti tukahduttavaan ilmapiiriin, joka kotonani vallitsi. Tätä vahvisti vielä huomattavasti se, että olin perheeni ainoa lapsi.

Suhteellisen materiaalisen hyvinvoinnin ja henkisen yksinäisyyden pohjalta päässä pyöri jo hyvin nuorelta iältä alkaen monenlaista ikävää, mihin tässä yhteydessä ei ole syytä paneutua sen tarkemmin (minusta syystä tai toisesta nimenomaan henkilönä kiinnostuneet voivat tämän kirjotuksen lisäksi vilkaista Ylelle ja MTV3:lle väitöskirjani pohjalta antamiani haastatteluita). Mitä aatteelliseen identiteettiini tulee, ensimmäinen oppi-isäni oli Arthur Schopenhauer, tunnettu pessimisti filosofian historiassa. Pessimistin elämänviisauden löytyessä jyväskyläläisestä antikvariaatista 15-16 vuoden iässä olin välittömästi myytyä miestä. Minusta tuntui, että jokin auktoriteetti sanoitti täydellisesti omat tuntemukseni elämästä. Siis olennaisesti sen, että elämässä on kyse tarkoituksettomasta taistelusta, jossa voi korkeintaan välttyä häviämästä kivuliaasti, muttei koskaan voittaa missään kestävässä mielessä. Loogisena johtopäätöksenä tästä, niin Schopenhauerin kuin tuolloisen itseni mielestä, kannattaa siis yrittää mitään niin vähän kuin mahdollista. Ja tätä ohjenuoraa tulikin sitten noudatettua, tosin hyvin epäjohdonmukaisesti, kuten asiaan kuuluu.

Henkilölle, joka ei ole tämän suuntaiseen ajatteluun taipuvainen, on vaikea selittää sitä tietynlaista pohjimmiltaan tulehtuneen tunteellista kylmän loogisena itselle uskoteltua systemaattisuutta, mihin synkkämielinen ja aktiivisen osallistumisen sijaan tarkkaileva nuori (useimmiten mies) helposti päätyy. Jos tätä pitäisi havainnollistaa yhdellä esimerkillä, se voisi olla seuraava: joskus 13–14 vuoden iässä luokkakaverini noteerasi ja nimesi ”gentlemanniteorian”, jonka olin esittänyt jossain arkipäiväisessä tilanteessa varsin spontaanisti: miehet avaavat naisille ovea olennaisesti halusta päästä heidän kanssaan seksuaaliseen kanssakäymiseen. Vastaava kyyninen ”liian looginen” ajattelu voi korostua millä tahansa elämän osa-alueella, mutta omalla kohdallani (kuten myös mainitulla Schopenhauerilla) juuri seksuaalisuus oli keskeinen ongelmakohta.

Kirjallisuudessa klassinen esimerkki on Fedor Dostojevskin jossain määrin omaelämänkerrallisena pidetty lyhyehkö teos Kirjoituksia kellarista. Vaikka novelli on verraten tunnettu, en ole koskaan nähnyt laajemmin käsiteltävän sen ”loppuratkaisua”, joka liittyy nimenomaan seksuaalisuuteen. Siinä päähenkilö päätyy erilaisten vaiheiden kautta käytännössä vastentahtoisesti vierailemaan alhaisena pidetyn prostituoidun luona. Täysin vastoin hänen omia odotuksiaan kanssakäyminen osoittautuukin lopulta aidoimmaksi kohtaamiseksi ihmisten välillä hyvin pitkään aikaan hänen elämässään, ja hän pyytää vilpittömästi kumppaniaan joskus vierailemaan luonaan puhtaasta molemminpuolisesta kiintymyksestä. Tämän nainen jonkin ajan päästä tekeekin, jolloin novellin päähenkilö luonnollisesti torjuu hänet mahdollisimman kylmäkiskoisella tavalla jääden katumaan tätä todennäköisesti loppuelämäkseen.

***

Varhaisessa teini-iässä poliittinen kuten muukin systemaattisten kokonaisuuksien hahmottamista vaativa ajattelu käy jollain tapaa mahdolliseksi. Omalla kohdallani edes aktiivinen vastaan asettuminen mitään poliittiseksi mieltämääni vastaan tapahtui vasta hieman myöhemmin. Politiikka näyttäytyi minulle pitkään kerta kaikkiaan yhdentekevältä aihepiiriltä. En muista, että mikään kouluaine olisi tuntunut niin tympeältä kuin yhteiskuntaoppi (tähän on kyllä muitakin kuin henkilökohtaisia syitä; toivottavasti opetus on nykyään muuttunut edes hieman inspiroivammaksi). Luultavasti kuitenkaan juuri mikään ei olisi saanut minua tuohon aikaan kiinnostumaan ainakaan terveellä tavalla yhteiskunnallisista asioista.

Monet kiinnostuksen kohteeni yhdistyivät erityisesti black metal -musiikissa: yliluonnollinen ja erityisesti siihen liittyvä kauhu, tabujen rikkominen, inho sovinnaisuutta kohtaan, ajatus salatusta viisaudesta ja ehkä erityisesti jonkinlainen ”kaipuu pois maailmasta”. On vaikea kuvailla kuinka voimakas ja kokonaisvaltainen kokemus black metal oli minulle pitkälle varhaiseen aikuisuuteen, paitsi musiikkina myös alakulttuurina. Black metal alakulttuuri oli pitkään elämässäni keskeinen kaksiteräinen miekka, jonka kautta monet kytevät tai jo aktualisoituneet haasteeni ja myös vahvuuteni niin sanotusti eskaloituivat. Melko pian tämä asetelma siirtyi enemmän black metallista sinänsä varsinkin tuohon aikaan Suomessa siihen voimakkaasti liitoksissa olleeseen esoteriaan.

Esoteriaa tuntemattomalle käsitettä on mahdoton selittää lyhyesti, mutta lienee välttämätöntä yrittää. Kaikkea tai ainakin suurinta osaa esoteriasta, tai kuten usein sanotaan, ”okkultismista”, yhdistänee niin sanottuun perinteiseen uskonnollisuuteen lähinnä kokemus osallisuudesta osana jotain itseä suurempaa ja ”maallisten” tavoitteiden alistamisesta osaksi jotain kokonaisvaltaisempaa ja ikuisempaa pyrkimystä. Toisaalta esoteria merkitsee nimenomaisesti eroa tavanomaisen uskonnollisuuden alistuvuuteen ja suureen osaan sen dogmatiikkaa. Yksi keskeisimpiä erilaisia esoteerisia suuntauksia yhdistävä ajatus on ”gnosiksen” idea; ajatus siitä, että ihmisen ei tarvitse tai pidäkään palvoa ketään tai mitään, vaan henkilökohtainen kokonaisvaltainen ponnistelu korvaa perinteisten länsimaisten uskontojen opin ”pelastuksesta”.

Kuten jo mainitsin, olin siis ollut kiinnostunut kaikesta yliluonnollisesta, ennen kaikkea niin sanotusti pimeään puoleen liittyvästä, niin kauan kuin muistan. Janosin myös luonnollisesti jollain lailla omankaltaisteni ihmisten seuraa (mitä synnyinseudukseni siunaantuneesta keskisuomalaisesta tuppukylästä löysin melko rajoittuneesti). Nämä tarpeet täytti tietyssä määrin blackmetal.fi nettifoorumi, joka oli 2000-luvun alussa huomattavasti aktiivisempi ja ainakin nuorelle omistautuneelle harrastajalle inspiroivampi kuin nykyään. Tällä foorumilla oli muutamia enemmän tai vähemmän mysteerisen tuntuisia hahmoja, joilla oli selkeä auktoriteettiasema tässä yhteisössä ilman, että he olisivat välttämättä sellaista tavoitelleet ainakaan tietoisesti.

Tätä kautta kiinnostukseni yliluonnolliseen, kaipaukseni ”pois maailmasta” ja vähitellen omaksumani esoteerinen ajattelutapa ylipäätään saivatkin aivan uudenlaisen vahvistuksen ja systemaattisuuden. Kyseiseltä foorumilta saamani vihje Helena Blavatskyn teosofisista teoksista, erityisesti pääteoksesta Salainen oppi, oli keskeinen. Ennen kuin sain käsiini tämän aarteen, löysin pieneltä kotipaikkakunnaltani Blavatskyn kirjan Mitä on okkultismi?. Tämä jopa Blavatskyn omien sanojensa mukaan kehnoksi jäänyt teos riitti minulle, sillä olin jo ikään kuin päättänyt, että teosofiasta on löytyvä ikuinen viisaus, jota viimeisenä kaikesta voisi horjuttaa oma vajaavaisuuteni.¹ Siihen sukeltaessani luonnollisesti tunsinkin saavani elämääni täysin uudenlaista ja korvaamatonta sisältöä, joka mullisti entisen nihilismini. Yhtäkkiä kaikki tuntui suunnattoman merkitykselliseltä; enkä sano tätä pelkästään ironisesti vaan enemmänkin tietyllä kaiholla.

Kuten Markus Niemi havainnollisesti kirjoittaa omassa, tämän artikkelisarjan aloittaneessa tekstissään, niinkin kiinteässä ja dogmaattisessa yhteisössä kuin Helluntaiseurakunnassa suvaitaan kyllä tiettyä kriittisyyttä. Itse asiassa sitä jopa arvostetaan, lähes edellytetään, edes joltain yhteisössä, mutta ainoastaan sellaisten kysymysten suhteen, jotka eivät horjuta yhteisön jakaman uskon ydinkohtia, vaan pikemminkin tuovat niihin toivottavaa elävyyttä. On sanomattakin selvää, että black metal -alakulttuuriin ja esoteerisiin yhteisöihin tämän kaltainen sosiaalinen dynamiikka liittyy hyvin vahvasti. Puhutaan näennäisesti hyvin yksilöllisestä mutta todellisuudessa voimakkaasti ryhmäidentiteettiin nojaavasta kriittisyyskäsityksestä. Kääntyminen tästä vähitellen johonkin sellaiseen, mitä nykyään pitäisin varsinaisesti kriittisenä ajattelutapana, tuntuu omalla kohdallani yhä olennaisemmin lomittuvan siihen, kuinka aloin lähestyä poliittista vasemmistoa.

***

”Kääntyminen” vasemmistolaiseksi tapahtui täysin eri tavalla kuin aiemmin mainittu teosofiasta innostuminen. Kuten kaikkien muidenkin aatteellisten identiteettien kohdalla, myös vasemmistossa ehdottomasti tyypillisintä on joko kasvaa kyseisen ideologian omaavaan perheeseen tai tulla hieman myöhemmin elämässään omaksuneeksi oman sosiaalisen viiteryhmänsä ajatusmaailma. Mikäli vasemmistolaisesta ajattelusta kiinnostuu kuitenkin vasta nuoruuden jälkeen, on varmasti luultua yleisempää, että prosessi etenee vähitellen ja harkitsevasti, kuten omalla kohdallani.²

Olen aina vilpittömästi pyrkinyt ajattelemaan kriittisesti, mutta yhteiskunnallisen ajattelun varsinainen kehittyminen edellytti tuon kriittisyyden kääntämistä tietyssä mielessä päälaelleen. Siinä missä esimerkiksi mytologioiden, niin yksilöllisen kuin kollektiivisen psykologian, tai vaikkapa puhtaasti matemaattis-loogisten ongelmien pähkäily kehittää ajattelua ikään kuin sisään päin, ajateltaessa yhteiskunnan toimintaa, täytyy sen sijaan ajatella tavallaan ”pinnallisesti”. Tarkoitan tällä, että yhteiskunnallisessa viitekehyksessä käsiteltävien ongelmien taustalta ei yleensä yksinkertaisesti löydy vastaavalla tavalla mitään syvyyttä, josta voisi saada vähitellen otetta, vaan ajattelun haasteellisuus liittyy siihen, että koko kysymyksenasettelun kenttä on huomattavan kaoottinen. Kukin kysymys on yleensä sinänsä yksinkertainen, ja ihmiset ovat verraten yhtä mieltä ideaalisista vastauksista, mutta haasteeksi muodostuu, miten ottaa huomioon samanaikaisesti useita täysin erilaisia vaikuttavia tekijöitä alistamatta kokonaisuutta vain yhdelle niistä.

Yhteiskunnallista todellisuutta pohtiessa joutuu siis välittömästi harhaan (= populistisiin näennäisviisauksiin), jos sitä yrittää hahmottaa samojen lainalaisuuksien pohjalta, jotka pätevät esimerkiksi arkipsykologisessa elämänkokemuksessa tai insinöörimäisessä järkeilyssä. Kliseinen esimerkki, josta useimmat lukijat lienevät yhtä mieltä, on perinteinen oikeistolainen talousajattelu, jossa lähes mitä tahansa ongelmaa lähestytään sen oletuksen pohjalta, että ihmiset ovat vapaan tahdon omaavia yksilöitä ja pyrkivät maksimoimaan omaa hyötyään. Ongelma ei ole siinä, ettei tämä olisi tietyssä määrin totta, vaan siinä, että se on ainoastaan yksi hyvin rajallinen tulokulma, jonka pohjalle ei voida rakentaa kestäviä yhteiskunnallisia ratkaisuja.

***

Mainitun taustani lisäksi olin melko lahjakas ja jossain määrin harrastunut matematiikassa sekä luonnontieteissä. Tämä on juuri tyypillinen tausta, jolta päädytään usein hyvin kaavamaiseen mutta samaan aikaan yksilönvapautta mystifioivaan yhteiskunnalliseen ajatteluun. Esoteria ja black metal -alakulttuuri taas toivat mukanaan omat, osittain päinvastaisetkin, haasteensa. Niin sanottuun insinööriajatteluun ne liittyvät kuitenkin läheisesti siten, että ne suuntaavat yhteiskunnallisten kysymysten lähestymistä kohti yksilöiden ominaisuuksia ja estävät yhteiskunnallisten rakenteiden ymmärtämistä. Tältä pohjalta yhteiskunnallinen ajatteluni rajoittui pitkään lähinnä ristiriitojen ja muiden ongelmien etsimiseen siitä, mikä mielikuvissani määrittyi ”humanismiksi”. Tähän mielikuvaan vasemmistovastaisuus lomittui tietenkin hyvin vahvasti – huomionarvoista on mainita myös, että muiden itseni kaltaisten uunojen tavoin, en missään tapauksessa olisi kuitenkaan identifioinut itseäni myöskään oikeistolaiseksi (olisihan tämä ollut selkeästi ”puolensa valitsemista”).

Näkemykseni mukaan oli olemassa kolmenlaisia vasemmistolaisia: (1) niitä, jotka ovat käytännössä syntyneet vasemmistolaiseen identiteettiin perheen ja suvun myötä, (2) niitä jotka samaistuvat vasemmistoon tunnepohjaisista syistä (siis haluavat aina auttaa sorrettuina tai vähäosaisina näyttäytyviä ihmisiä ajattelematta, mitä se maksaa tai mitä siitä muutoin seuraa kokonaisuutena) sekä (3) niitä jotka pohjimmiltaan jommankumman edellä mainitun taustan pohjalta selittävät vaikka mustan valkoiseksi vasemmistolaisesti motivoituneen teoreettisen kirjallisuuden tai oman tuttavapiirinsä inspiraation pohjalta. Tällöin tietenkin jää pois kaikkein yleisin ja parhaiten perusteltu syy vasemmistolaisuuteen: se, että vasemmistolainen politiikka yksinkertaisesti vaikuttaisi takaavan ylivoimaiselle enemmistölle ihmisistä mielekkäimmät olosuhteet.

***

Minulla oli selkeä stereotypia ”vasemmistonuoresta”, mikä perustui käytännössä tiettyihin äärimmäisen epämääräisiin ulkonäköön liittyviin mielikuviin, vaikka tosiasiassa tunsin vain hyvin pintapuolisesti aivan muutamia vasemmistoon identifioituvia ihmisiä, ja heidänkään ajattelustaan en käytännössä koskaan tullut keskustelleeksi. Kyseessä oli puhtaasti mielikuva, joka vaikuttaisi kuitenkin täsmäävän melko hyvin laajempaan tyypilliseen stereotypiaan vasemmistosta. Ylipäätään tällaisille voimakkaille tunnepohjaisille stereotypioille on ominaista, että mielikuvan varsinaiseen ytimeen (olennaisesti: ”vasemmistolaiset ovat vastuuttomia”) liitetään monia muita, itse asiaan kuulumattomia, hyvin epämääräisiä stereotypioita, jotka voivat liittyä esimerkiksi ulkonäköön. Tällöin tietysti on helppoa olla määrittelemättä millään tasolla analyyttisesti, mistä paheksuttu ”vasemmistolaisuus” itse asiassa edes muodostuu täsmälleen ottaen. Voittopuolisesti älyn kautta maailmaa hahmottavalle ihmiselle tunnepohjaisen mielikuvan tunnistaminen tunteelliseksi ja pyrkimys aidosti älyllisempään määritelmään on ensimmäinen askel, jonka kautta varsinainen yhteiskunnallinen ajattelu voi lähteä kehittymään.

Muutos ajattelussani kohti vasemmistoa tapahtui oikeastaan suurelta osin vähätellyn ja kritisoidun sosiaalisen median kautta. Myös avopuolisollani oli ratkaiseva vaikutus. Kolmas merkittävä tekijä oli henkilökunta ja kanssaopiskelijat Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa.³ Karkeasti ottaen prosessi kulki kai seuraavasti: kun aloin kokonaisvaltaisemmin kiinnostua yhteiskunnasta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella, ajauduin aluksi siihen suuntaan, minkä nyt mainitsemani taustan pohjalta jokainen arvaakin. Esimerkiksi tuolloin vielä ainoastaan bloggarina tunnettu Jussi Halla-Aho tuntui läheiseltä hahmolta. Tartuin yksittäisiin hölmösti rajattuihin kysymyksiin hyvin valikoiduista lähteistä otetulla tiedolla ja olin tältä pohjalta hahmottavinani polttavia ongelmakohtia, joita ”humanistit” (tai tässä vaiheessa jo enemmänkin vasemmistolaiset) eivät joko lainkaan kyenneet tunnepohjaisuudeltaan hahmottamaan tai sitten eivät halunneet myöntää itselleen.

En ole uskoakseni koskaan ollut sen rasistisempi (tai seksistisempi, ableistisempi jne.) kuin useimmat ihmiset ylipäätään, mutta tästä huolimatta juuri Halla-Ahon dystopiat ”palavista lähiöistä” vetosivat minuun voimakkaasti. Saan kiittää onneani, että antifeminismillä ei ollut tuolloin Suomessa vastaavia lipunkantajia kuin nykyään (tai pikemminkin feministiset kysymyksenasettelut eivät ylipäätään olleet vielä usein esillä kulttuurielämässä), sillä tämä olisi ollut itselleni paljon henkilökohtaisesti läheisempi aihepiiri. Itse aiheen sijasta olennaisempaa olikin, että Halla-Aho vaikutti ilmaisevan ”kylmiä totuuksia, joita muut eivät uskalla sanoa ääneen”. Nykyisen kaltainen kulttuurisota ei ollut tuolloin Suomessa vielä päällä, mutta kuvaamani taustan omaaville ihmisille tällainen asetelma oli jo sisäistetty. Epämääräinen uhkakuva ”vasemmistosta”, johon kuului kaikki mahdollinen liberaaleista kokoomuslaisista kiljua pöhisteleviin anarkisteihin, asettui jollain itselleni nykyään vaikeasti hahmotettavalla tavalla yhdeksi loogiseksi kokonaisuudeksi.

Kuinka sitten päädyin purkamaan tätä kokonaisuutta osiksi ja havaitsemaan, että minulla oli itse asiassa hyvin vähän käsitystä, miten tämä ajateltu kokonaisuus muodostaisi ”vasemmiston” ja mitä ”vasemmisto” täsmälleen ottaen tarkoittaa? Muistan, kuinka päädyin lukemaan erään ”fanaattiseksi vasemmistolaiseksi” leimaamani henkilön loputtoman tuntuisesta Facebook -linkkaamisesta yhden artikkelin. En muista enää mitään tuosta nimenomaisesta artikkelista, paitsi sen, että hieman ylimielisen huvittuneesta tunnelmastani huolimatta minulle jäi vaikutelma, että vasemmistolainenkin voi joskus osua oikeaan jossain asiassa. Tämä vaikutelma toistui useampia kertoja vastaavalla tavalla, minkä tuloksena tulokulmani siirtyi vähitellen ironisesta uteliaisuudesta ahdistuneeseen kiinnostukseen.

Eräänlainen käänteentekevä hetki joitakin viikkoja tai kuukausia edellä mainitun jälkeen oli – niin naurettavalta kuin tämä kuulostaakin – kun painoin ensimmäisen kerran ”tykkää”-nappia Facebookissa Li Anderssonin johonkin varsin tavanomaiseen Facebook-päivitykseen. Muistan yllättävän tarkasti tilanteen. Samanaikaisesti ahdisti ja nauratti tämän ahdistuksen typeryys. Yksinäinen hikipisara valui otsalle ja teki mieli lyödä itseäni. Huomioon ottaen, että omien kipupisteideni ydin on aina ollut muualla kuin poliittisissa kysymyksissä, voin todella nostaa hattua niille, jotka ovat kyenneet samaan sellaiselta taustalta, missä nimenomaisesti vasemmistovastaisuus on ollut elämässä ja tuttavapiirissä kaikkein keskeisintä.

Vähitellen valtaa sai sellainen perverssi ajatus, että itse asiassa vasemmisto saattaa ollakin joissain kysymyksissä oikeistoa rationaalisempi. Tässä vaiheessa punainen paholainen oli imaissut jo pikkusormen, eikä kestänyt enää kauaa, kun sallin itselleni ajatuksen, että itse asiassa vasemmisto saattaa ylipäätään olla pitkälti oikeassa siinä mihin he pyrkivät, jos kohta keinot ovat aivan liian jyrkkiä. Edelleen tuli havaittua, että ehkä ne keinotkaan eivät pääsääntöisesti ole olleet lainkaan jyrkkiä, pikemminkin päin vastoin. Tämän jälkeenkin oli kuitenkin tärkeä pitkään korostaa, että on olemassa myös todellisia äärivasemmistolaisia, jotka tosiaan menevät aivan liian pitkälle jne.

Kuvattu prosessi on tietenkin vain normaalia psykologiaa: hiemankaan merkittävät muutokset elämänkatsomuksessa eivät tapahdu koskaan yhtäkkiä, tai jos tapahtuvat, niiden ”jälkipyykkiä” pestään vähintään yhtä kauan kuin mitä perusteellisempi muutos olisi alun alkaen kestänyt. Vasemmistolainen identiteettini on pysynyt kohtuullisen vakaana nyt yli 10 vuotta, enkä usko, että se tulee enää kovin merkittävästi heilahtamaan mihinkään suuntaan, vaikka ajattelun kehitystä tietenkin tapahtuu niin kauan kuin ihminen pysyy vireänä ja kyseenalaistaa itseään. Tällaisen vireyden säilyttäminen on omissa prioriteeteissani myös ollut aina melko korkealla, mikä onkin mahdollistanut pitkällä aikavälillä kuvaamiani melko jyrkkiäkin maailmankuvallisia muutoksia.⁴

Oli sosiaalipsykologisesti kiinnostavaa seurata itseäni niiden vuosien aikana, kun aloin selkeästi identifioitua vasemmistoon. Se, mitä aikaisemmin koin ”puolueettomuutenani” alkoi näyttäytyä selkeästi ideologisena valintana, ja vastaavasti nykyinen vasemmistolainen tulokulmani enemmän ”neutraalina tosiasiana”. Oikeammin voisi varmaan sanoa, että tulin hyvin kriittiseksi koko ”neutraalin tosiasian” ideaa kohtaan. Hyvin usein onkin niin, että kun ihmiset puhuvat painokkaasti tosiasioista, he ovat tutustuneet varsin rajallisesti aihetta käsillä olevaa aihetta koskevaan tieteelliseen tutkimukseen, saati kysymyksenasetteluunsa useammista relevanteista tulokulmista. Hamarassa tullaankin tulevaisuudessa kirjoittamaan useampia tekstejä tästä rationaalisuudeksi naamioituvasta tunteellisuudesta, jota voisi kutsua vaikkapa ”autenttisuuspoliisin” toiminnaksi vastineena jossain yhteydessä sinänsä täysin validille, mutta selvästi ryöstöviljellylle ”hyvesignaloinnin” käsitteelle.⁵

Mistä sitten voin nyt ”käännyttyäni” vasemmistolaiseksi päätellä olevani kutakuinkin tasapainossa tunteen ja järjen kanssa sekä tulleeni tosiasiassa poliittisesti tiedostavammaksi niin sanotun kuplautumisen sijaan? Epäilemättä en täydellisellä varmuudella mistään. Kuitenkin kaunaiset, vihamieliset ja ylipäätään negatiiviset tunteet värittävät elämääni nykyään paljon vähemmän kuin aikana ennen tässä kuvaamaani prosessia. Toisaalta olen myös löytänyt uusia negatiivisia tunteita aiheuttavia asioita, jotka aiemmin eivät vaivanneet minua juurikaan; tarkoitan esimerkiksi valtavia tuloeroja, ylipäätään perusteetonta epätasa-arvoa sekä ilmastonmuutoksen vähättelyä. Olen oppinut olemaan välillä suoraviivaisesti vihainen tieten tahtoen aiheutetusta epäoikeudenmukaisuudesta sen sijaan, että suuntaisin tällaisen energian metafyysisisiin abstraktioihin, kuten loputtomaan vatvomiseen siitä, millaisia ”ihmiset ylipäätään” ovat.

En enää muodosta näkemyksiäni yhteiskunnallisista kysymyksistä mielikuvien perusteella ja sen jälkeen järkeile näitä usein jopa keskenään ristiriitaisia mielikuviani kummallisilla ajatusvolteilla näennäisen rationaalisiksi. Jos kohtaan argumentin, joka selkeästi ja kiistattomasti kyseenalaistaa tämänhetkisen näkemykseni, tarkistan omaa näkemystäni. Useimmiten näkemystä joutuu tarkistamaan ”enemmän vasemmalle”, kun ymmärrän paremmin esimerkiksi jonkin marginalisoidun ryhmän kokemuksia ja argumentteja syrjinnästä tai osaan kyseenalaistaa yhä perustavammin sen aivan liian yleisen ja annettuna otetun ajatuksen, että nykyinen yhteiskuntajärjestyksemme olisi jonkinlainen kehityksen päätepiste sekä paras mahdollinen kompromissi erilaisten yhteiskunnallisten ideoiden pohjalta. Toisinaan, joskin edellä mainittua harvemmin, joudun myöntämään myös vaikkapa oikeistolaisen esittämän talouspoliittisen argumentin tai jopa niin sanotun vaihtoehto-oikeiston kulttuurikriittisen huomion ajattelun arvoiseksi.

***

Mitä tämän kaiken pohjalta sitten voi oppia? Mikäli yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat (kuten toivottavaa olisi), aloita perusasioista. Älä kuvittele, että kykenet heti oivaltamaan jotain, mitä sen paremmin media, poliitikot, kuin yhteiskuntatieteilijät eivät ole huomanneet tai ”myöntäneet itselleen”. Kun kuitenkin olet varma, että sinulla on jotain sanottavaa, mitä ei aiemmin ole huomattu tai mitä ei ole kehdattu myöntää, tarkasta useampaan otteeseen, ettet ole pikemminkin itse jättänyt huomaamatta jotain olennaista tulokulmaa. Pelkästään sinulle tuttujen lähteiden uudelleen läpikäyminen tai laajankin oman tuttavapiirisi konsultointi ei välttämättä riitä, sillä tällä tavoin tulet vain helposti toistaneeksi ja vahvistaneeksi niitä käsityksiä, jotka itselläsi jo ovat. Vaivannäkö tässä suhteessa ei takaa sinulle mitalia itsensä kyseenalaistamisesta, vaan valitettavasti ainoa keino havainnoida omaa edistymistä on jatkaa sitä vuosien ajan ja tutkia omia ajatuksia retrospektiivisesti lahjomattomalla täsmällisyydellä ja rehellisyydellä.⁶

Pyri aktiivisesti ymmärtämään, että totuttuun ajatteluusi nähden vierailla lähteillä on yleensä vähintään sisäinen johdonmukaisuutensa. Pelko siitä, että voit tulla ”aivopestyksi”, on positiivinen merkki. Jos tunnet tällaista pelkoa, se lienee varmin mahdollinen tae siitä, että olet tuskin menossa päätä pahkaa mihinkään. Tällainen reaktio on vain merkki siitä, että kohtaat uudentyyppistä ajattelutapaa, johon on vaikea yhdistää itselle tuttuja ja siten turvallisen tuntuisia mielleyhtymiä. Pelkäämme usein naurettavia asioita samalla kun emme ymmärrä pelätä todellisia, jopa koko planeetan tulevaisuutta koskevia uhkia, ja kaiken tämän päälle olemme erinomaisia rationalisoimaan näitä defenssejämme. Onkin tärkeää muistaa antaa armoa myös itselle, sillä perusteellisiin muutoksiin liittyy usein voimakasta häpeää. Häpeä sinänsä ei oikeastaan auta ketään millään tavalla. Päinvastoin, häpeä voi kääntyä aggressioksi mitä tahansa sellaista kohtaan, joka muistuttaa aiemmasta hävetystä itsestä.

Kun argumentoit, puhu täsmällisesti siitä, mikä on mielestäsi tavoittelemisen arvoista ja mikä ongelmallista, sen sijaan, että tukeutuisit pelkän mielikuvan taakse siitä, mikä on ”kunniallista”, ”luonnollista”, ”kehitystä” tai ”moraalista” tms. Ennen kaikkea: ole todella rehellinen itsellesi sen sijaan, että uskottelet rehellisyyttä ympäröivän yhteisösi ehdoilla, millainen ikinä tämä yhteisö onkaan. Mikäli et mielestäsi kuulu mihinkään yhteisöön, hyvin todennäköisesti kyse on enemmän siitä, että et tiedosta, kuinka erilaiset omaksumasi sosiaaliset roolit vaikuttavat ajatteluusi. Todellinen riippumattomuus edellyttää itsensä tunnistamista osana jonkinlaista yhteisöä, oli se sitten konkreettisempi tai ”pelkän” idean ympärille kokoontunut virtuaalinen joukko ihmisiä. Olennaista on, että yhteiskunnallinen kantaaottavuus perustuu pelkän identiteetin sijaan perusteltuihin päämääriin. Suhteellisuudentaju päämäärien suhteen on tietysti myös tärkeää; maailma on tuskin tulossa valmiiksi aivan hetkeen, ja siitäkin lienee perustellusti erilaisia näkemyksiä, millainen tuo valmis maailma olisi. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että fanaattisuus muodostuisi ongelmaksi juuri kenellekään tätä tekstiä tänne asti lukeneelle.

Monelle suurin piirtein samanmieliselle ihmiselle olisi oikea askel juuri nyt ottaa rohkeasti yhteyttä meihin ja ylittää aivan liian tyypillinen turha ja masentava ”vasemmistoälykön” yksinäisyyden harha!

Olli Pitkänen

¹Slavoj Žižek on kuvannut ideologiaa kiinnostavasti juuri tällaisena ennalta ainakin osittain tiedostamatta tehtynä selkeänä valintana.
²Tavanomainen mielikuva lienee päinvastaisesti, että vasemmistolaisuutta motivoi emotionaalinen huoli syrjityistä vähemmistöistä ja muuten vähäosaisista. Tietenkään nämä kaksi ulottuvuutta eivät sulje millään tavalla toisiaan pois.
³Nämä ovat tietenkin kaikki käännettävissä tyypillisiin stereotypioihin sopivaksi: sosiaalisen median ideologiset kuplat, tossun alla oleva entinen incel-luuseri ja ideologisoitunutta pseudo-tiedettä tuottava yliopiston laitos. Tällaisten epämääräisten stereotypioiden ”vahvuus” on tietysti myös se, että niihin ei oikeastaan voi vastata, joten tekisin itsestäni lähinnä idiootin, jos lähtisin tässä kohtaa seikkaperäisesti avaamaan tätä lisää. Erikseen tulemme toki kirjoittamaan kaikista näistä aiheista vielä paljonkin.⁴Vaikka tässä tekstissä keskityn luonnollisesti yhteiskunnalliseen ajatteluun, toisenlaiset maailmankuvalliset kysymykset ovat olleet minulle henkilökohtaisesti intensiivisempiä ja niiden kohdalla tehtyjä virheitä on ollut vaikeampi havaita ja myöntää.
⁵Hyvesignaloinnin käsite sinänsä perustuu suhteellisen pitävään sovellukseen eläinten viestintäkäyttäytymisen ulottamisesta ihmisten sosiaaliseen viestintään: totta kai me kaikki haluamme enemmän tai vähemmän osoittaa kuuluvamme johonkin ryhmään, ja jokaisessa ryhmässä on omat käyttäytymiskoodinsa, jotka rajautuvat suhteessa siihen, mitä toisissa ryhmissä ei ole. Autenttisuuspoliisi signaloi vastaavalla tavalla, mutta viestien melko päin vastaisia hyveitä: ”kylmää järkeä”, itsenäisyyttä ja kriittisyyttä.⁶Kaikista yhteiskunnallisen ajattelun irrationaalisista ulostuloista, joita esitetään kahvipöydissä ja sosiaalisessa mediassa, jopa politiikan huipulla (vaikka tällöin kyse on useammin harkitusta huijaamisesta), minua hämmentää eniten juuri lähes täydellinen retrospektiivisyyden puute. Hyvä esimerkki viimeaikaisesta keskustelusta on Suomen Natoon liittyminen. Ottamatta millään tavalla kantaa tässä itse asiaan, on ollut todella hämmentävää seurata, kuinka monet vain pari kuukautta aiemmin Natoa ”globalistisena” vastustaneet henkilöt alkoivatkin Venäjän hyökättyä Ukrainaan pitää Nato-vastaisia ihmisiä yhtäkkiä jopa maanpettureina ja Venäjä-mielisinä. Kuten tässäkin tekstissä on kuvattu, mielipiteitään toki voi ja pitää muuttaa jyrkästikin, jos siihen huomaa hyviä perusteita. Lienee kuitenkin selvää, että mainitsemassani Nato-esimerkissä kyse on jostain aivan muusta.

Arvostelu: Pyhä Eurooppa (Aki Cederberg)

Aki Cederbergin Pyhä Eurooppa (Basam Books, 2021) on teos, josta keskiverto lukija ei välttämättä tule kuulleeksi. Toisaalta kyse ei todellakaan ole mistään syvimmän undergroundin kuriositeetistä; kun varasin teoksen pääkaupunkiseudun kirjastosta hyvän aikaa sen julkaisun jälkeen, siitä oli yhä yli 400 varausta ennen minua – enemmän kuin yhdenkään aiemmin varaamani teoksen kohdalla. Sen ensimmäinen painos myi nopeasti loppuun, mikä ei ole tavallista suomalaisessa asiakirjallisuudessa. Teos on laajalti noteerattu ja korkealle arvostettu suurimmassa osassa suomalaista äärioikeistoa ja sen liepeillä. Tällöin nostetaan myös toistuvasti esille, että teos on saanut verraten vähän huomiota valtamedioissa. Tämän on katsottu tyypillisesti johtuvan ”vasemmiston” (eli enemmänkin liberaalien) oletetusta halusta tukahduttaa kaikki ideat, jotka liittyvät mihinkään ikuiseen ja ”ihmistä suurempaan”.

Teos on kieltämättä melko nihkeä kommentoitava vasemmistolaisesta näkökulmasta, vaikka sen lähtökohta on kiinnostava ja se on joiltain osin myös laadukkaasti toteutettu. Yhtäältä se on huomionarvoinen erilaisten eurooppalaisten henkisten perinteiden kuvaamisessa ja toisaalta toteutettu visuaalisesti laadukkaasti niin painojäljen kuin runsaiden valokuvien puolesta. Toisaalta teoksessa on kaksi suoranaisen rasittavaa piirrettä, jotka vetävät lukukokemuksen ainakin omalla kohdallani selkeästi pakkasen puolelle. Ensinnäkin Pyhä Eurooppa on lähes 500-sivuinen järkäle, joka toistaa itseään koko mitalta. Teoksen perusidea, matkakertomus useilta retkiltä eurooppalaisen niin ”pakanallisen” kuin hieman vaihtoehtoisemman kristillisen uskonnollisuuden merkittäville paikoille, on sinänsä erinomainen ja näyttävällä kuvamateriaalilla ryyditetty. Se alkaa kuitenkin hyvin nopeasti toistaa itseään. Kuten eräs Good Reads -kommentoija hyvin tiivistää: ”Pääosa teoksesta on kuitenkin puuduttavaa toistoa ja tahatonta komiikkaa. Lähes joka aukeamalla juomasarvia nostellaan, uhrimaljoja kaadellaan ja pyhiä runoja lausutaan.”

Toinen rasittava piirre taas on tahattoman komiikan puolelle menevä ideologinen paatos. Vaikka Cederberg pyrkii pitämään teoksensa omien sanojensa mukaan irti politiikasta, sen sävy on tosiasiassa poliittisesti rasittavan julistava samanaikaisessa elitismissään ja tosiallisesti erittäin kapeassa ja marginaalisessa teoriapohjassaan. Niin sanotun traditionalismin pahimpien kliseiden mukaisesti nykymaailmaa halveksutaan, melkein kaikki siinä on hengetöntä, eurooppalaiset ovat kadottaneet juurensa, ja kaikkialla näkyy samaan aikaan sekä liian rahvasta junttiutta että ”tosielämästä” kirjoittajan mukaan irrottautunutta vääränlaista sivistystä (feminismi, nykyaikainen vasemmistolaisuus ja ylipäätään moderni idea ihmisten tasa-arvosta). Itsensä selittävänä esimerkkinä toimikoon vaikkapa seuraava katkelma:

”Ja kun modernit kuvitelmat ja valheelliset ajatusmallit kaatuvat, ne [pohjoiset jumalat] nousevat esiin ja ilmentyvät ihmisten maailmaa ravistelevina voimanpurkauksina. Vanhat jumalat uinuvat, mutta mikään nukkuva ei uinu ikuisesti. Kun yritys toisensa jälkeen pyrkii tekemään pohjoiset kansat osattomiksi ja riistämään heiltä pyhän maailmansa, kun moderni maailma muuttuu yhä ontommaksi ja sieluttomammaksi, vanhat jumalat heräävät. Silloin sodanjumala Odin astuu kohti paikkaansa kansan sisimmässä. Ja silloin Thor syöksee maahan rakeita ja ukkosta ja tuhoaa säälimättä jumalattoman roskaväen – aikamme todelliset jättiläiset ja kaaoksen voimat – joka on asettunut hänen väkeään vastaan.” (s. 31)

On melko toissijaista, antaako kirjoittaja harkitun koirapillikutsun vasemmistoa ja maahanmuuttajia vihaavalle äärioikeistolle, vai uskooko hän todella yllä olevan täysin epämääräisen ja miltei absurdin vastakkainasettelun tähdellisyyteen. Joka tapauksessa teos on täynnä vastaavaa paikallaan junnaavaa örinää. Jos kirjoittaja todella omaisi kohtuullisen sivistyksen erilaisista ajatteluperinteistä (lähinnä C.G. Jungin, Mircea Eliaden ja Julius Evolan kaltaisten marginaalisten hahmojen sijaan) ja puolustaisi matkakertomuksensa lomassa konservatiivista ja hengellistä maailmankuvaa täsmällisesti epämääräisten viholliskuvien sijaan, olisi lukukokemus ollut mittaamattomasti miellyttävämpi. Sen sijaan teoksesta paistaa läpi samaan aikaan halveksunta sitä kansanosaa kohtaan, jonka voisi perustellusti väittää autenttisimmin elävän enemmän esikäsitteellisestä kokemuksesta kuin moderneista teorioista sekä tosiasiallinen sivistymättömyys erilaisista teoriaperinteistä ja ylipäätään siitä kuuluisasta ”modernista maailmanmenosta”. Omalla kohdallani Pyhä Eurooppa oli erityisen suuri pettymys siksi, että tietyltä kaikkein ytimellisimmältä osin itse asiassa jaan kirjoittajan huolen.

Pystyn mielestäni kohtuullisesti ymmärtämään myös erilaisia ateistisia maailmankuvia, mutta henkilökohtaisesti ajattelen Cederbergin tavoin, että ihminen on pohjimmiltaan uskonnollinen olento ja että nykyään tällaisen näkemyksen toteaminen ääneen herättää usein lähinnä huvittuneisuutta. Voin sinänsä allekirjoittaa täysin esimerkiksi seuraavan katkelman:

”Mistä kertoo, etteivät nämä myyttiset teemat enää kiinnosta nykyihmistä? Olen kuullut sanottavan, että myyttiset tarinat ovat ’aikansa eläneitä’ ja myyttinen taide ’lapsellista ja naiivia’. Nykyihmistä ei kosketa mikään suora eikä sankarillinen, hän on kadottanut yhteytensä mytopoeettiseen todellisuuteen – ehkä hän ajattelee kehittyneensä sen yläpuolelle. Kuitenkin myytit kertovat ajatonta totuutta ja puhuvat kaipuusta aina olleeseen – ne ilmaisevat todellisen ihmisen tarinan, jota ilman hän on auttamattomasti eksyksissä.” (s. 168)

Kuitenkin monet sanavalinnat jo tässäkin katkelmassa jättävät toivomisen varaa. Ilmaisut kuten ”todellinen ihminen” korostavat sellaisia puolia hengellisyydestä, jotka vähintäänkin muuttuvat helposti ongelmallisiksi. Erityisesti Cederbergin tapa asettaa tämänkaltainen tulkinta henkisyydestä vastakkaiseksi ”modernille materialismille” ei käytännössä johda mihinkään positiiviseen. Mikäli onkin totta, että monet ihmiset ovat kadottaneet yhteyden johonkin olennaiseen, uutta aitoa yhteyttä Jumalaan, luontoon, miten kukakin asian haluaa käsitteellistää, ei ole mahdollista löytää haukkumalla demokratiaa, tasa-arvoa ja feminismiä, sillä mikään näistä ei ole millään yksiselitteisellä tavalla henkisyydelle vastakkaista. Tämänkaltaiset syvät kulttuuriset muutokset tapahtuvat vain sisäsyntyisen, spontaanin, eri ihmisryhmien yhteyttä korostavan, useimmiten hyvin hitaan prosessin kautta. Henkilökohtaisesti en ylipäätään asettaisi henkisyyttä ja ateismia toistensa täydellisiksi vastakohdiksi, vaan useimmiten pyrkisin esimerkiksi pahamaineiseen kriittisen teorian koulukuntaan lukeutuvan Erich Frommin tavoin korostamaan niitä asioita, mitkä näinkin päinvastaisissa maailmankuvissa voivat olla yhteisiä, kuten ihmisen sekä parhaiden että pahimpien kykyjen pohtiminen, mytologisen kuvaston elinvoiman ja puhuttelevuuden arvostus ja ylipäätään olemassaolon mysteerin edessä hiljentyminen.

Käsitelläkseen uskottavasti niin laajaa ja syvällistä tematiikkaa kuin Cederberg on valinnut hänen tulisi ”modernin materialismin” kaltaisten olkiukkojen sijaan tehdä edes jonkinlaisia täsmällisempiä erotteluja kritiikissään. Kapitalistisen talousjärjestelmän, nykyaikaisen tasa-arvon idean, feminismin eri muotojen tai vaikkapa modernin luontokäsityksen välillä on tietenkin erilaisia yhteyksiä, mutta näin laajojen, erilaisten ja sisäisestikin moninaisten ideoiden ymppääminen yhdeksi monoliittiseksi möröksi ei palvele mitään rakentavaa tarkoitusta. Lisäksi Cederberg useassa kohtaa väheksyy ”uuspakanallisuuden” ja ”esoterian” kaltaisia henkisyyden muotoja, vaikka jää täysin epäselväksi, miten hänen omat näkemyksensä täsmälleen ottaen eroavat näistä nimikkeistä. Cederbergin ottaessa täysin annettuna vaikkapa C.G. Jungilta peräisin olevan ”synkronisiteetin” käsitteen syntyy vaikutelma pikemminkin vaihtoehtoisen henkisyyden erittäin hajanaisen kentän sisäisestä pikkumaisesta nokittelusta kuin asiantuntevasta erilaisia maailmankuvia vertailevasta otteesta. Vaihtoehtoisesti Pyhä Eurooppa voisi olla puhtaasti ”vain” matkapäiväkirja. Laajuutensa ja vaivannäkönsä puolesta se olisi tällöinkin tavoin varsin kunnioitettava, itse asiassa lopputulostaan paljon parempi.

Olli Pitkänen

Nationalismi Pekka Ervastin mukaan

Ihmiset ovat hukassa, niin me olemme aina olleet. Aineeseen hukkuneita. Itsekkäitä. Me etsimme juurevaa elämää, henkisyyttä, kenties merkitystä. Usein vielä vääristä asioista. Etsimme itseämme muista. Me saatamme luulla löytäneemme korkeamman minuuden pinnallisesta identiteetistä. Tai saatamme ajatella, että tämä on hyvä maa ja se on meille suotu. Pitäkäämme siitä siis kiinni. Tämä ylpeys maasta on vain näennäistä, sillä siihen on versonut muitakin tekijöitä. Pelosta, kateudesta ja ylimielisyydestä kasvaa ajatus. Tämä ajatus on muotoutunut sananlaskuksi: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”. Sillä, koska onni on rajallista, ovat muualta tulleet ja tulevat ihmiset taisteleva siitä.

Suomalainen okkultisti ja teosofi Pekka Ervast (1875-1934) selittää asian siten, että ihminen aineeseen langenneena on menettänyt yhteytensä korkeaan minäänsä, tosi-itseensä sekä omaan tehtäväänsä samalla tavalla kuin kansan puhe peittää allensa deevan, siis kansallishaltian äänen. Okkultismi, toiselta nimeltään salatiede, on siitä merkillinen asia, että vaikka painotuksia on monia, tietynlainen akateeminen eksakti käsitteiden määrittely voi tuntua johtavan vain uusien käsitteiden syntyyn eikä siten avaa kokonaisvaltaista merkitystä.

Sen sijaan ehdottaisin enemmän taiteellista herkkyyttä lukijan lähestyessä Pekka Ervastin sekä yleisesti okkultismissa käsiteltyä termistöä. Kuitenkin lyhyt käsitteiden avaus saattaa raottaa hieman sitä maailmaa, jota okkultisti yrittää sanoillansa selittää.

Okkultistin puhuessa korkeammasta minästä on kyse sellaisista ihmisen aspekteista, jotka ovat hänessä mutta persoonan ylittäviä. Pekka Ervastin ajattelussa ”deeva” on enkeli, korkeampi henkiolento ja jumaluus, johon ihminen voi saada yhteyden ja käydä keskusteluja. Ervastille Suomen deeva on Väinämöinen, joka omaa myös Kristukselle tyypillisiä piirteitä, ja hänen olemassaolonsa voi havaita mm. kansan aurassa, jota fyysillisessä maailmassa voimme havainnoida Ervastin mukaan mm. kansanlaatuna ja kulttuurieroina. Käytännössä käytössä olevat käsitteet saattavat tuntua hieman ambivalenteilta, sillä suoraa erotusta ei ole tehty esimerkiksi yksilön ja kollektiivin ylipersoonalliseen henkiolentoon vaan ne ovat samaa, mutta ilmennyksiltään eriäviä. Tämän vuoksi tarvitaan myös mielikuvituksen voimaa ja taiteellista käsityskykyä.

Mehän elämme nyt aikakautta, jona osa tutkijoista kirjoissaan ovat kyseenalaistaneet suomalaisuuden käsitteen, ettei ainakaan mitään tosisuomalaisuutta ole olemassa. Suomi, tuo ruotsia äidinkielenään puhuvien akateemikkojen idea, josta muodostui sosiaalinen konstruktio. Suomalaisuus perustuu keksittyyn ajatukseen, ”kuviteltuun yhteisöön”, johon tunnemme silti uskonnollis-emotionaalisesti kuuluvamme. Ajatus viinaan menevästä metsämiehestä, jolle luonto on mukamas tärkeä — voisi olla myös toisin, mutta kansakunnat tarvitsevat itselleen syntyäkseen aina tarinan, jonka varassa levätä, kasvaa ja kehittyä.

Kirjassaan Uudestisyntyvä Suomi Pekka Ervast kuitenkin uskoo tähän suomalaisuuden ideaan ja pitää mm. Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin ideoita deevaan kytkeytyvinä jumalallisina visioina. Deevan henki tulee ilmi näkemyksenä siitä, että tällä kansalla olisi jokin tehtävä ja täyttymys toteutettavana. Olkoonkin nykyihmiselle konstruktio, mutta Ervastille kansallishaltian äänestä toteutettu idea.

Ervastille Suomen kansallishaltia, siis ihmisen korkeampi minä, on Väinämöinen, jota hän nimittää Kristuksen seuraajaksi. Ervastille siis Kalevalan runot ennustaisivat kristinuskon tulon jälkeen Väinämöisen paluuta. Kansallishaltia on kuitenkin sitoutunut työssään kansanhenkeen eikä voi itsenäisenä toimijana vaikuttaa yksilöihin tai heidän tehtäväänsä.

Ervast kuvailee ihmisen tehtävää ja itsenäisyyttä seuraavasti: ”Tämä tapahtuu sillä tavoin, että kansan yksilöt tuntevat yhdessä, että heillä on jokin tehtävä maailmassa, yhteinen tehtävä. Se tekee kansat itsenäisiksi. Suomen kansa tulee henkisesti itsenäiseksi niin pian kuin yksilöt heräävät siihen tuntoon, että heillä on yhteinen tehtävä maailmassa. Me elämme tässä maailmassa Suomen kansana sitä varten, että me toisimme jotakin tiettyä sisäisestä maailmasta näkyviin tähän näkyvään maailmaan. Jokaisen ihmisyksilön korkein kutsumus on tulla auttajaksi. Mikä on jokaisen kansan kutsumus? Ei riitä se, että me Suomen kansana olemme saavuttaneet ulkonaisen itsenäisyyden. Meidän täytyy myös saavuttaa henkinen itsenäisyys siinä mielessä, että ymmärrämme yhteisen tehtävämme elämännäyttämöllä”. (Suomen henkinen itsenäisyys 6.12.1931)

Ervastin ajatus kansansielusta tuo eittämättä mieleen Platonin ideaopin, josta ajattelu on mahdollisesti saanut alkunsa. Elämme itse kuitenkin erilaisessa yhteisössä. Platon, kuten monet muut antiikin kreikkalaiset, eli kansallisvaltion sijaan kaupunkivaltiossa. Ajatuksen paikoilleen jämähtäneestä sielusta voisi toki haastaa, ja nähdä sielun olevan jatkuvasti liikkessä kohti itseään. Ervast oli myös oman aikansa lapsi: puheet nationalistiseen henkeen siitä, kuinka ulkomailla tuntee itsensä vieraaksi ja oman kansansa erikoiseksi, saattavat matkusteluun tottuneelle maailmankansalaiselle tuntua nyt eriskummallisilta. Pääteesinä hänellä tuntuu kuitenkin olevan okkulttisesti selittää eri maiden ja kansojen ”auraa” — eli arkijärjellä selitettynä erilaiset tavat, ympäristö jne. synnyttävät erilaisia kulttuureja, käytäntöjä.

Kuitenkin teosofialle ominaisella tavalla ja Jeesuksen vuorisaarnan eettisestä sisällöstä ammentaen Pekka Ervastin ajattelusta voisi päätyä johtopäätökseen, että ennen kaikkea suomalaisuus ei ole hänelle päämäärä vaan porras kohti elämän lähdettä, joka sammuttaa janomme. Ervastin ajatus lienee ollut nationalismin hengen mukaisesti, että olemme erilaisuudessammekin yhteneväisiä, ja heimoista kansoihin päästyämme voisimme saavuttaa henkiolennoiksi tullessamme kansainvälisen hengenheimolaisuuden. Kuten Ervastin ilmaisee, suomalaisuus ei tule ilmi yksilössä vaan yhdessä, kansana. Suomalaisuus voi olla kansallishaltian ilmentämää vain kokonaisuutena.

90-luvun laman aikana ja jälkeen saavutimme jonkinlaisen kulminaatiopisteen, yhtenäiskulttuurin sekä talouspolitiikan muutoksen. 2000-lukua muistellaan globalisaation aikakautena, jolloin kirkasotsaisimmat puhuivat kansallisvaltion ja kansallisuuksien hälvenemisestä ja lopulta häviämisestä. Kuitenkin nationalismi on taas tekemässä paluutaan. Keskiöön ovat nousemassa sotien ja ilmastokatastrofien myötä myös pakolaisuus ja maahanmuutto, vaikka molemmat ovatkin jo vanhoja asioita Suomen historiassa.

Hieman aiempaa tarkastellen vuosikausia Ruotsin alamaisena, vuosikausia Venäjän alamaisena. Syntyy ajatus suomalaisuudesta. Sisällissota. Teollisuuden nousu ja yhtenäinen kansa. Talvi- ja jatkosota. Tämä kansa on tosiaan kärsinyt paljon vuosisatoja, mutta uudet tuulet puhaltavat.

Kun maailma on internetin myötä muuttunut globaaliksi ja kansallisvaltioiden rajat häilyvät, voi jo yksin se vieraannuttaa ihmisiä. Kyse onkin okkultistisessa mielessä tarpeellisesta kitkasta, jota ihmiskunta tarvitsee kehittyäkseen. Suomalaisina ja globaalisti ihmisyhteisön edustajina olemme siis haasteen edessä. Muistakaamme kuitenkin Ervastia: ”Meillä on jokin tehtävä, sanokaamme, täällä Euroopassa, jokin henkinen tehtävä. Ei se tehtävä, joka Jumalan kädestä tulee, ole ulkonaisessa maailmassa sotimista ja valloittamista. Sen me saamme alemmilta olennoilta.” (Suomen henkinen itsenäisyys 6.12.1931)

Suomalaisuuteen uskovan ihmisen kanssa voin toki yhtyä siihen, että jostakin suomalaisuuden menetyksestä saattaa olla kyse. Onhan meillä internettiä, big macia, kiinalaisia ravintoloita. On big band -orkestereita, Hollywood-elokuvia ja mustia pilottitakkeja, joissa lukee tekstiä englanniksi jostakin skandinaavisen mytologian jumalhahmosta. Kaikki tämä minun kalevalaisessa Suomessani, jota kaitsee kansallishaltia Väinämöinen! Kirjoittaja itsekin kaipailee muinaisia aikoja, jolloin parrakkaat miehet veisasivat syntyjä syviä ja yleisö haltioissaan lankesi loveen ja pyhä luontoyhteys oli vielä tallella. Niin. Olisipa edes jotain pyhää!

Kenties suomalaisuuden syvintä olemusta loukataan tällä hetkellä sillä, että osa näistä menneitä haikailevista ei haikailekaan takaisin minun runonlaulanta-Suomeani, vaan ihmeellistä 50-luvun ”Fantasialandiaa” 100% valkoisuudella. Sibelius kirjoittakoon Finlandiansa uusiksi. Orkesteriksi käyköön vaikka Vapaudenristi. Rock. Suomalaisempaa asiaa ei olekaan, paitsi ehkä neo-folk. (Paitsi ettei tässä taida ollakaan lopulta kyse suomalaisuudesta?)

Kun sitten vielä joku päätyy perustelemaan kulttuurillaan, kristinuskolla tai ”juutalaiskristillisillä arvoillaan” eettisesti epäinhimillistä politiikkaa, niin muistuttaisin heitä lukemaan pyhää kirjaansa ja tutustumaan uudelleen evankeliumeihin ja vuorisaarnaan sekä siihen, mistä kristillissosiaalisuudessa todella on kyse. Tekopyhyyden viittaan pukeutuneista farisealaisista kirjoittaminen kun on jo niin nähty juttu. Eikä etnonationalismikaan ole mitään muuta kuin globaalia valkoista ylivaltaa. Hankkia nyt ”fasistisiin herätyskokouksiinsa” ulkomaalaisia puhujia, jonka jälkeen sitten pohtia pienissä piireissä suomalaisuuden kriteerejä.

Ei meidän tarvitse tehdä suomalaisuudesta temppelipalatsia, kun vähäpätöinen maja, perhe, työ ja elämä, jota rakastaa, olisi jo tarpeeksi, mitä voi pyytää. Mitään muuta emme tarvitse. Kuitenkin antautumalla vihalle antaisimme rakkautemme pois, ja meiltä se pois otettaisiin. Vihalle, väkivallalle, pelolle ja toiseuttamiselle perustuva politiikka ei voi tarjota muuta kuin murhetta, kyyneliä ja palavia soihtuja. Suosittelisinkin ihmisiä ja toimijoita pohtimaan omakohtaisesti, mikä onkaan ihmisen tehtävä tällä maaperällä. Siispä esitän hartaan toiveen ja heitän sen teosofisesti ikään kuin eetteriin: Mikä on siis oleva yhteinen tehtävämme?

Ervast maalailee ihanteitaan vapauden, veljeyden ja yhdenvertaisuuden nimissä ja kuvailee sosialismin hengen mukaisesti Suomea, jossa ei ole köyhyyttä eikä katkeruutta rikasta kohtaan. Maata, jossa jokaisella on kuitenkin riittävät perusedellytykset reiluun ja hyvään elämään. Väkivallattomuuden ihanteen lisäksi Ervast pitää jo edellä mainittua rakkautta tärkeänä tekijänä ihmisen toiminnassa. Tosisivistynyt ihminen ei ole yliopistosivistyksellään tai varakkuudellaan, siis ulkoisesti, sivistynyt, vaan sisäisesti rakkaudellaan, joka sanskritin kielisenä buddhi-terminä tarkoittaa tosimielessä ”älyä”. Toki hän vaatii ”enkelten kieltä” (Raamattu 1.Kor 13) puhuvia käyttämään taitojaan, kunhan se tehdään rakkaudella.

Miten hienoja tekoja voisivatkaan suomalaiset ajatusten ja käsien kautta tehdä, jos osaisimme rakastaa. Tavoitteellisesti Ervastin mukaan suomalaisen ihmisen tie olisi kehittyä teosofian mukaisesti henkiseksi olennoksi, jolla olisi äidinrakkauden tavoin kyky rakastaa itseään suuremmin ja ponnistaa kohti ykseyttä: ”Se on laadultaan äidin rakkauden kaltainen, mutta se kohdistuu eroituksetta kaikkiin ihmisiin ja eläviin olentoihin, riippumatta esim. rodun tai kansallisuuden rajoituksista. Deeva on vapaaehtoisesti valinnut jonkun kansan omakseen ja huolenpitonsa esineeksi, mutta tämä ei merkitse, että hän olisi „riidassa” tai „vihassa” minkään muun kansan tai sen johtavan enkelin kanssa. Hänen sydämeensä mahtuu vain rakkaus.” (Uudestisyntyvä Suomi, Pekka Ervast, 1924. s.65)

A. Westman

Kirja-arvostelu: Pilvikädet (M. A. Meretvuo)

Satanismi ja kauhukertomukset kuuluvat yhteen, koska satanismia tosissaan harjoittava ihminen tuntee lähes väistämättä jossain vaiheessa elävänsä kauhukertomusta. Hän kulkee kohti tavanomaisen ja hyväksyttävän reunaa pelko oppaanaan: mene sinne, minne normit ja itsesuojeluvaisto kieltävät menemästä. Olisi liioiteltua, muttei kaukaa haettua, määritellä satanismi pyhyyden etsimiseksi kauhusta. Yksi perustavimmista inhimillisistä vastareaktioista voi muuttua satanistilla vihkijäksi.

Aiemmin esoteriaa käsittelevää asiakirjallisuutta julkaisseen Marko Meretvuon esikoisromaani Pilvikädet ilmentää tällaisen paradoksaalisen hengellisyyden luonnetta selkeästi — tökeröyteen saakka. Teos on black metallia proosamuodossa: raakaa, ehdottomuudessaan usein kömpelöä porautumista psyyken pimeimpiin kerrostumiin. Lakoninen kertojanääni jauhaa väkivalta- ja kauhukuvaston taustalla kuin hellittämätön blast beat, ja koko teos särisee huolittelemattomuuttaan kuin nollabudjetilla äänitetty demonauha. Musiikkivertausta tukee myös teoksen ja sen kirjoittajan äärioikeistolainen poliittinen agenda – onhan black metal -musiikki viime vuosina assosioitunut yhä useammassa tapauksessa äärioikeistolaisiin näkemyksiin.

Pilvikäsien juoni on yksinkertainen. Yksinäinen nuorimies kokee ympäröivän yhteiskunnan vieraaksi ja haaveilee epämääräisestä yli-ihmisyydestä, minkä puuduttavalta varastotyöltään ehtii. Hänen muistissaan on usean vuoden ajalla — lähtien lapsuudessa nähdystä painajaisesta — aukkoja, jotka vaikuttavat jotenkin liittyvän hänen kotipaikkakunnallaan samoihin aikoihin tehtyihin henkirikoksiin. (Tältä osin Pilvikäsien pohjana ovat tositapahtumat, nimittäin Tampereen seudun vuosien 1991-96 edelleen selvittämättömät surmatyöt.) Yrittäessään selvittää menneisyyttään nimetön päähenkilö omistautuu selkouniharjoituksille, jotka hän uskoo avaimeksi myös mainittuun yli-ihmisyyteen. Tästä eteenpäin, päähenkilön eristäytyessä asuntoonsa täysin, Pilvikädet ei etene niinkään tapahtuma- vaan kuvasarjana.

Meretvuon hahmottelemaa initiaatiopolkua vaikuttaa inspiroineen erityisesti Order of Nine Angles -tyylinen niin sanottu perinteinen satanismi. Tämä ilmenee Pilvikäsissä ihmisuhrauksen teeman korostumisena sekä poliittisen ekstremismin ja hengellisyyden yhteenkietoutumisena. ONA-vaikutteita huomaa myös useissa pienemmissä yksityiskohdissa, kuten Nexion-nimisessä bändissä, jossa päähenkilö kertoo kavereidensa soittaneen. ONA:lainen natsistis-okkultistinen ”uusi maailmanjärjestys”, jossa kristinuskon, humanismin ja — kuinka ollakaan — juutalaisuuden rappiollinen vaikutus ”arjalaisiin” on pyyhitty pois, ikään kuin häilyy Pilvikäsien lopun tuolla puolen. Päähenkilön saavutettua itsevihkimyksen, johon selkouniharjoitukset tähtäävät, hänen roolejaan terroristina ja satanistikilvoittelijana on mahdotonta enää erottaa toisistaan. Loppuratkaisu, jossa päähenkilön muisti palautuu — jossa vatsaa vääntävä kauhu muuttuu ekstaattiseksi riemuksi ja itsevarmuudeksi, Saatana rakastetuksi — on koko kirjan tunnelman kannalta olennainen. Kerronnan ”teinimäinen” imu johtaa juuri siihen, mitä palavasieluiset teinit etsivät: kohtaloon. Tullessaan siksi, mikä aina on ollut, päähenkilö myös saa kaipaamansa ikkunan ”ei-kausaaliseen”, ajan ulkopuoliseen maailmaan.

Sinänsä se, että esoteerissävytteisen kaunokirjallisen teoksen keskiössä on näin sakeasti ajatteleva tyyppi, ei tietenkään ole ongelmallista tai edes erityisen outoa. Pilvikäsiä on kuitenkin vaikeaa tarkastella yksinomaan vetävänä kertomuksena, jossa sattuu olemaan vaarallinen — ehkä, joillekin, vaarallisuudessaan kiehtova — päähenkilö. Teos nimittäin kehystää päähenkilönsä ajattelun tavalla, joka on selvästi poliittisesti tarkoitushakuinen. Lisäksi esoteerisilla alueilla liikkuvan tekstin luonteeseen kuuluu, ettei sen aihetta voi täysin erottaa itse tekstistä — että esimerkiksi väkivaltaa ihannoiva teksti on ainakin potentiaalista väkivaltaa — että sydämen pohjasta kuviteltu on tietyssä mielessä totta. Tällaisen kummallisen kuuloisen, maagiseksikin kutsutun ajattelun pohjalla esoteriassa nimittäin operoidaan.

Äärioikeistolaisuudella ja okkultismilla on — ainakin pinnallisesti arvioiden — paljon yhteistä esimerkiksi vahvojen antimodernististen virtaustensa osalta. Jostain syystä näiden aatesuuntien risteämispotentiaali on korostunut erityisesti 1900-luvun puolivälin jälkeen, siinä missä esoteeriset liikkeet, leimallisimmin teosofia, assosioituivat aiemmin tyypillisesti vasemmistolaisempaan henkeen. Kaikkein tärähtänein, arjalaisesta galaktisesta imperiumista uneksiva uusnatsismi vetoaa lisäksi erityisen luontevasti satanisteihin, jotka päinvastaisista puheistaan huolimatta suhtautuvat usein aatteeseensa yhtä törpösti kuin fundamentalistikristityt omaansa ja jäävät siten vastustamansa reaktiivisen orjamoraalin vangeiksi.

Äärioikeistolaiset poliittiset teemat esitellään Pilvikäsien alkupuolella päähenkilön arjen kuvauksen lomassa. Pimeyden voimille omistetut rituaalit ja muu kauhukuvasto sekoittuvat loskaiseen lähiöankeuteen: pussikaljapaikkoihin ja iltapäivälehtien selailuun R-kioskilla. Vaikutelma on paikoin vähemmän sulava, mutta toisaalta on myönnettävä, että teoksen Oikeassa Mediassa arvioinut Tenho Kiiskinen osuu naulan kantaan huomauttaessaan, että jos päähenkilö olisi todellinen ihminen, juuri näin hän kirjoittaisi. Esimerkiksi rahan valtaa, terrorismia ja myötätunnon (tai tässä tapauksessa pikemminkin myötätunnottomuuden) oikeaa roolia käsittelevät pohdinnat muodostavat ikään kuin poliittisen ajattelun pikakurssin, jonka tarkoitus on kietoa satanismi ja natsismi tiukasti yhteen.

Erityisesti Meretvuon muun tuotannon sekä julkilausumien — kuten Sarastuksessa julkaistun haastattelun — valossa vaikuttaa selvältä, että Pilvikäsien taustalla on merkittäviltä osin halu radikalisoida jo valmiiksi ”modernin” suhteen vastahankaan ajattelevia okkultisteja (ja/tai raottaa maallisille äärioikeistolaisille maailmankuvaa, jossa Jumalan olemassaolo tekee kaikesta sallittua). ONA:laiseen perinteeseen teos sopii sikälikin hyvin, että ryhmän jäsenet ovat ennenkin julkaisseet ”opetustarinoita”, joissa äärimmäisten ajatusmaailmojen käytännön toteuttamista tutkitaan kaunokirjallisuuden keinoin. ”Louhi-looshin” julkaisemaan ”traditionaalista satanismia” edustavaan, poliittis-hengelliseen eksteremismiin avoimesti kannustavaan 21 polkua pimeyden valtakuntaan -pamflettiin on selviä yhteyksiä, kuten fiksaatio mainittuihin Tampereen seudun henkirikoksiin.

Tällaisen satanismin tapauksessa on vaikea välttyä mielikuvalta keskenkasvuisista, jotka ryntäävät pitämään messua Hitlerin kunniaksi yksinomaan siksi, että se on kiellettyä. Ei tällä tavoin vapaudu laumamoraalin kahleista, vaan niihin sotkeutuu yhä tiukemmin määrittelemällä itsensä niiden vastustamisen kautta. Samoin käy Kadotetun paratiisin Saatanan, jonka kehittynyt yksilöllisyys ja häilyvä amoraalisuus litistyvät ahtaaksi fanatismiksi heti, kun hän neljännessä kirjassa lopullisesti asettaa pahan hyväkseen: ”Evil, thou be my Good.” Tällaisessa maailmassa ei ole tilaa lucifeeriselle korkeuksiin kurottelulle vaan ainoastaan typerälle hyvyydelle ja typerälle pahuudelle. Vähemmän yllättäen ONA:n perinteessä keskeinen rooli on ihmisuhrauksella (”culling”, karjanhoito), jonka ilmeinen rooli on ilmentää ulkomaailmalle äärimmäistä pahuutta: katso, et ainakaan ole kuten he, joten sinun täytyy olla arvokas. Myös Pilvikäsien päähenkilö vakuuttelee niin väsymättömästi olevansa erityinen, ”yksi harvoista heränneistä”, että pahimmista itsetunto-ongelmistaan päässyttä lukijaa lähinnä surettaa hänen puolestaan.

Haittaako tällainen aatteellinen epäkypsyys Pilvikäsiä kirjallisuutena? Tekeekö päähenkilön — ja tässä tapauksessa samalla kirjoittajankin — ajattelun pinnallisuus teoksesta esteettisesti vähemmän tyydyttävän? Yhtäältä tekee mieli vastata kieltävästi. Pilvikädet vedonnee jollain tasolla lähes jokaiseen, joka on tietäen tai tietämättään harjoittanut satanismia — sen verran todentuntuisia sen painajaiskuvat rosoisuudessaan ovat, sen verran käsinkosketeltavaa päähenkilön ahdistus. (Kotoisuus on ehkä tärkein yksittäinen positiivinen määre, jonka henkilökohtaisesti teoksen maailmaan liitän.) Toisaalta on selvää, että näin huonosti varsinaista esoteriaa ymmärtävällä ”esoteerisella” teoksella on merkittävät heikkoutensa myös taiteena. Koomisena asetelmana se, että Saatanan yli-ihmiseksi voitelemaa pimeyden prinssiä huolettaa maahanmuuttajien määrä lähiöissä, voi toimiakin, mutta kun huoli tarkoituksella esitetään olennaisena osana hengellisyyttä, ei lukija enää naura kirjan kanssa vaan kirjalle. Filosofismielisiä lukijoita, joita satanisteista luulisi löytyvän, myös vaivannee nietzscheläisen itsensä ylittämisen ja karkeimpien mahdollisten ”luonnollisten viettien” idealisoiminen samaan hengenvetoon. Jos tyhmyys olisi yksinomaan päähenkilön, ei kriitikolla olisi sen suhteen mitään valittamista, mutta kun kirjoittajakaan ei onnistu kohoamaan sen yläpuolelle, on kyseessä yksinkertaisesti huono, siis myös esteettisesti vajavainen ajattelu.

On sääli, että Pilvikäsien kaltaisen, omalla tavallaan hienon teoksen takana on niin paljon pikkumaisuutta. Kuvauksena eräästä satanistin ”henkisen elinkaaren” mahdollisesta vaiheesta teos voisi olla — ja tietyin varauksin onkin — todella osuva.

Vieraileva kirjoittaja