Misantropia eli ihmisviha on käsitteenä melko epämääräinen, mutta kuitenkin sellainen, johon suurin osa pohdiskeluun taipuvaisista ihmisistä lienee joskus kokenut vetoa. Juri Nummelinin toimittama ja Savukeitaan julkaisema teos vuodelta 2013 käsittelee ensimmäisenä ja mahdollisesti edelleen ainoana edes jossain määrin systemaattisena teoksena tätä aihetta. Teosta voi syyttää epämääräisyydestä ja fokuksen puutteesta, mutta niin voi teoksen aihettakin. Misantropia on juuri sellainen aihe, jonka käsittely on elävän elämän kannalta ehdottoman tärkeää, mutta johon on vaikea saada rahoitusta filosofian tai aatehistoriankaan tutkimukseen.
Osa teoksen artikkeleista on hieman amatöörimäisellä otteella kirjoitettuja, eikä käsiteltäviä ajattelijoita ole aina selkeästi ymmärretty aivan ”oikein”. Kun kuitenkin unohtaa tyhjänpäiväisen nillittämisen, jokainen artikkeleista palvelee vähintään tyydyttävästi kokonaisuutta. Kattavuudesta toimittajaa ei ainakaan pääse arvostelemaan; mukaan on valikoitunut ideoita antiikista ja varhaisesta modernista alkaen aina nykyaikaisiin kouluammuskelijoihin ja 4chan-tyyppiseen kyynisyyteen. Luonnollisesti käsittelyssä on filosofeja kuten Schopenhauer ja Nietzsche sekä filosofointiin taipuvia ajattelijoita, joita ei voi pitää varsinaisina filosofeina, kuten Markiisi de Sade, Yukio Mishima ja Emile Cioran. Toisaalta mukana on paljon tunnettuja tekijöitä eri taiteiden aloilta, esimerkiksi Kalervo Palsa ja August Strindberg. Black metal -alakulttuuri ja jopa dekkaritkin ovat päässeet mukaan. Voi kysyä, onko paletti jo liian laaja kuvatakseen enää yhtä ilmiötä, mutta huomioon ottaen misantropian käsitteen epämääräisyyden, ratkaisu on ainakin jossain määrin perusteltu.
Mitä misantropia sitten on? Teoksen johdannossa todetaan tästä monta olennaista seikkaa. Misantropia ei ole varsinainen aate, edes ristiriitainen aate. Toisaalta se ei ole myöskään pelkkä tunne, vaan sisältää aatteellisia elementtejä. Misantropia ei ole yksi ja sama tunne/aate kaikille, vaan pitää sisällään erilaisia keskenään ristiriitaisiakin muotoja. Misantropialla, siten kuin sen nykyään ymmärrämme, on olennaisesti jotain tekemistä myöhäismodernin korostuneen itsetietoisuuden ja hajaantuneen maailman kanssa, vaikka osa siihen luettavista piirteistä lienee yhtä vanhoja kuin ihminen. Misantropia ei koskaan ole täysin loogista, sillä joko ihmisvihaaja ei vihaakaan ihmisyyttä ylipäätään vaan ainoastaan sen joitakin puolia tai sitten ainoa looginen ratkaisu hänelle olisi itsemurha.
Kun elin omaa lapsuuttani ja teini-ikääni, misantropia oli ensimmäinen ”aate” johon samaistuin. On paljon kertovaa, että minun on hyvin vaikea tavoittaa täysin silloista mielentilaani, sillä se ei yksinkertaisesti ollut loogisesti yhdenmukainen, vaikka tuolloin se tuntui nimenomaan ensisijaisesti loogiselta; joltain, jota useimmat muut ihmiset eivät uskalla tai pysty ”ajattelemaan loppuun asti”. Tällöin puhutaan koko ihmislajiin ylipäätään kohdistuvasta ideasta. Jos jotain täsmällistä voidaan misantropiasta sanoa, uskoakseni mikään rajoitetumpaan joukkoon kohdistuva tunne tai aate ei voi olla misantropiaa, vaan tällöin kyse on esimerkiksi rasismista, seksismistä tai jonkinlaisesta antisosiaalisuuden muodosta. Misantropian ideaan liittyy ihmisyys sinänsä, vaikka käsitteeseen usein törmää vielä epämääräisemmässä muodossaan jonkinlaisen yleisen vihamielisyyden tai immoralismin merkityksessä.
Misantropialla on erilaisia vivahteita riippuen yksilöstä ja hänen ajatusmaailmastaan. Teokselta voisi ehkä toivoa jonkinlaista analyysiä tai ryhmittelyä tässä mielessä. Nähdäkseni voisi karkeasti yleistää, että humanistisen ajattelun yhteydessä misantropia ilmenee nimenomaan koko ihmislajiin liittyvänä inhona tai vihamielisyytenä, kun taas lähtökohtaisesti anti-humanistisessa ajattelussa misantropiassa on enemmänkin kyse vain yksinkertaisesta inhimillisen heikkouden tai sellaisena nähdyn halveksunnasta. Ero on merkittävä moraalisilta ja poliittisilta implikaatioiltaan. Misantropiassa ensimmäisessä merkityksessä on kyse oikeastaan pettymisestä omiin sekä ihmiskunnan yleensä realisoimiin mahdollisuuksiin: kun ihmisillä eläimistä poiketen on mahdollisuus reflektoida tekojaan ja kehittyä sen pohjalta, samaan aikaan ihminen voi myös käyttää potentiaaliaan tuhoisiin ja itsekkäisiin tarkoituksiin. Misantropia tässä merkityksessä voi estää tehokkaasti minkäänlaisiin rakentaviin projekteihin ryhtymistä ja niihin sitoutumista tai ajaa äärimmillään jopa itsemurhaan, mutta sen pohjalla on kuitenkin humanistinen intentio. Jää yksilön välienselvittelyksi itsensä kanssa, kuinka päästä ihmisvihasta eroon tai ainakin estää sitä rampauttamasta omaa kokemista. Misantropiassa lähtökohtaisesti antisosiaalisuutena ei taas ole vasemmistolaisesta näkökulmasta alun alkaenkaan mitään rakentavaa. Tästä syystä misantropia tulee ymmärtää monisyisenä ilmiönä, johon tulee reagoida tilanteesta riippuen hyvin eri tavoin.
Olli Pitkänen
Hamara 