miesasialiike – Hamara

Arvostelu: Men Who Hate Women (Laura Bates)

Laura Batesin Men Who Hate Women on teos, joka on paitsi teemoiltaan ajankohtainen myös minulle henkilökohtaisesti kiinnostava. Kuten toin ilmi Timo Hännikäisen teoksen Ilman arvostelussani, oma suhteeni naisiin on ollut kaikkea muuta kuin ongelmaton. Bates erittelee useita, monessa mielessä toisilleen vastakkaisiakin antifeminismin muotoja, jotka tavanomaisemmin typistetään yksinkertaisesti ”naisvihan” alle. Siinä missä itsestään selvänä otetusta feministisestä lähtökohdasta näitä ilmiöitä kohtaan koettu vastenmielisyys, niiden mittakaava ja kaikkialla näkyvät käytännön seuraukset sekä täysin vääristellyt ja vihamieliset näkemykset feminismistä eivät varmasti ole omiaan herättämään halua pidemmälle vietyyn erittelyyn ja ymmärtämiseen, sellaiselle olisi kuitenkin useasta eri syystä tarvetta. Tähän tehtävään Batesin teos on erinomainen aloituspuheenvuoro.

Kuten Bates osoittaa vakuuttavasti, MeToo-kampanjan herättämän huomion jälkeen erilaiset antifeministiset voimat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti samalla kun niiden suosio perustuu paljolti siihen, että ne ovat onnistuneesti levittäneet mielikuvaa ”feminismin menemisestä liian pitkälle”. Tätä ”backlash”-nimellä tunnettua ilmiötä on dokumentoitu jo pitkän aikaa feminististen edistysaskelien jälkeen systemaattisesti tapahtuvana ilmiönä¹. Kuten monessa muussakin asiassa, uutta on kuitenkin internetin keskeinen asema, joka historiallisesti nuorena ilmiönä on vielä verraten huonosti tunnettu etenkin tutkimuksellisesta näkökulmasta. Batesin teoksessa käsitellään eritellen käytännössä kaikki keskeiset antifeministiset virtaukset, jotka ovat huomionarvoisia nykyisellä “informaatioaikakaudella” (incel-aate, Men Going Their Own Way, Pick-Up -pelimiehet, Miesten oikeus -aktivistit jne.). Kaikkia näitä sisäisestikin moninaisia ryhmiä yhdistävänä tekijänä toimii oikeastaan vain naisten tai ainakin feministien typistäminen yhdeksi homogeeniseksi kategoriaksi, johon liitetään tavalla tai toisella lähinnä negatiivisia piirteitä, sekä internetin hyödyntäminen äärimmäisen tehokkaalla tavalla propagandan levittämisessä.

Heti ensimmäisessä incel-ideologiaa² käsittelevässä luvussa Bates nostaa esille tärkeän havainnon, jota en esimerkiksi itse ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Kun puhutaan terrorismista, nimenomaisesti naisiin kohdistuvista terrori-iskuista ei puhuta koskaan siitä huolimatta, että ilmiö on kiistatta olemassa. Bates listaa vuodesta 2009 alkaen lukuisia joukkosurmia, joissa tekijä on todistetusti perustellut tekoaan incel-ideologialla (s. 42-48). Ainoastaan yhdessä kanadalaisessa tapauksessa media ja viranomaiset ovat yhdistäneet teon terroriin. Tekojen vakavuudesta tämä ei ole kiinni; siinä missä islamistinen terrori hallitsee ylivoimaisesti mielikuvaa siitä, mistä terrorissa on kyse, myös esimerkiksi ympäristöaate on hyvin edustettuna niin ihmisten mielikuvissa kuin virallisissa raporteissa. Näin siitä huolimatta, että noin 15 vuoden aikavälillä ympäristöaktivismi ei ole vaatinut yhtäkään kuolonuhria samalla kun incel-miesten iskuissa on menehtynyt kymmeniä ihmisiä (s. 303).

Jos varsinaiset naisvihaan liittyvät terrori-iskut ovatkin terrorin kentän kokonaisuudessa verraten marginaalisia, ne ovat luonnollisesti vain jäävuoren äärimmäinen huippu. Naisiin kohdistuva väkivalta, joka tapahtuu tyypillisesti kotona neljän seinän sisällä, on paljon luultua yleisempää ja edelleen hyvin usein vähäteltyä ja kiistettyä (s. 181). Vaikka perheväkivallassa ei ole kyse terrorismista, sen motivaatio on usein samankaltainen misogyynisten terrori-iskujen kanssa. Lisäksi pitkälti internetin erilaisilta palstoilta lähtöisin olevat erilaiset misogyyniset ajatusmallit ovat Batesin mukaan levinneet aina politiikan ja bisnesmaailman huipulle asti. Jopa Men Going Their Own Way – miesten yhteisö, jonka ideana on elää mahdollisimman riippumatta naisista – on vaikuttanut aktiivisen negatiivisella tavalla naisten urakehitykseen (puhumattakaan tietenkin siitä, mitä tällainen ajatusmalli aiheuttaa sen omaksuneille miehille, jotka usein tosiasiassa kaipaisivat ennen kaikkea onnistunutta romanttista suhdetta). Bates tuo esille, kuinka useat vaikutusvaltaiset miehet bisnesmaailmassa ovat kyseisen yhteisön inspiroimana kieltäytyneet illallisista naispuolisten bisneskontaktien kanssa koska he pelkäävät, että kyseiset naiset voivat nostaa aiheettomia syytteitä seksuaalisesta häirinnästä. Joissain tapauksissa tällainen pelko voi olla vilpitön, mutta useimmiten on tietenkin tosiasiassa kyse tietoisesta tai tiedostamattomasta halusta estää naisia etenemästä urallaan (on sanomattakin selvää, että näissä tapauksissa mies on poikkeuksetta ollut naista korkeammassa asemassa).³

Kun puhutaan laajemmin antifeministisestä toiminnasta, sen negatiivista vaikutusta tasa-arvokehitykseen on vaikea liioitella. Tämä ”manosfääriksikin” kutsuttu internet-pohjainen löyhä ”yhteisö” on käytännössä vallannut suurelta osin feministisiä teemoja koskevan diskurssin nettimaailmassa ja näin ollen onnistunut saamaan oman propagandansa näyttämään valtavirtaiselta terveen järjen vaihtoehdolta koskien feminismiä. Jokainen voi itse testata Batesin melko hälyttävän havainnon: Kun kirjoitat esimerkiksi Youtuben tai Googlen hakukenttään ”feminism” tai ”what is feminism”, löydät ehkä ensimmäisenä enemmän tai vähemmän asiallisen ja asiantuntevan esityksen aiheesta, mutta välittömästi tämän jälkeen törmäät valtavaan määrään manosfääriin kuuluvaa tai sen rajoilla liikkuvaa voimakkaan asenteellista ja usein tiettyjä samoja ”vaihtoehtoisia faktoja” esimerkiksi raiskaustilastoista toistavaa materiaalia. Erityisesti Youtuben algoritmi imee välittömästi tähän vaihtoehtoiseen todellisuuteen ja näyttää sen lisäksi korkeintaan aidosti kehnoa tai antifeministisestä tulokulmasta sellaiseksi automaattisesti näyttäytyvää feminististä sisältöä, joka on manosfäärissä päätynyt maalituksen kohteeksi. Lopputuloksena erityisesti nuoret miehet päätyvät pitämään Jordan Petersonin kaltaisia hahmoja ”kahden ääripään” välisenä tolkun äänenä ilman, että taustalla on välttämättä lähtökohtaisesti erityisen voimakasta asenteellisuutta.

Jotain toki jää aina kaipaamaankin kaikilta teoksilta. Vaikka Bates tiedostaa hyvin, että naisvihan eri muotojen täsmällisempi ymmärtäminen kaipaisi miesten keskinäisen valtadynamiikan tarkempaa analyysiä, hän ei lopulta mene kovin syvälle tähän suuntaan ilmiöiden ymmärtämisessä. Teoksessa on myös amerikkalaiselle tyylille ominainen hieman julistava sävy ja erityisesti heti kaksi ensimmäistä sivua ovat omiaan karkottamaan lukijat, jotka eivät entuudestaan suhtaudu tulokulmaan myötämielisesti. Joitain jatkokysymyksiä, joita itselleni teoksen pohjalta nousi mieleen (osaa näistä toki sivutaan teoksessa), ovat esimerkiksi: Miksi juuri seksistä on muodostunut keskeinen pakkomielle, joka yhdistää erilaisia naisvihan muotoja ja johon liittyen naisia pyritään alistamaan? Miksei jokin muu vallankäytön/väkivallan muoto? Onko naisten asema tässä kokonaisuudessa puhtaasti passiivinen uhri vai onko löydettävissä naisten käyttäytymisestä löydettävissä systemaattisia piirteitä, jotka tavalla tai toisella ylläpitävät alistamisen kierrettä? Mistä monien miesten aggressio naisia kohtaan alun alkaen syntyy? Millaisia miesten väliset hierarkiat täsmälleen ottaen ovat, miten niitä ylläpidetään, ja miten ne liittyvät erilaisiin naisvihan muotoihin? Miten naisten keskinäiset valtahierarkiat liittyvät asetelmaan? Kuinka luokka-asema vaikuttaa naisvihan eri muotoihin?

On tietenkin ymmärrettävää, että käytännön feminismin näkökulmasta nämä kysymykset näyttäytyvät toissijaisina, osa niistä jopa potentiaalisesti vaarallisina. Erityisesti naisten omaa toimintaa koskeva kysymys on tosiaankin jopa tarkoittamatta hyvin helppo kääntää oikeuttamaan seksistisiä asenteita. Ylipäänsä koko ”miesaktivismi” skene on toistaiseksi perustunut hyvin pitkälti juuri tällaiselle agendalle. Onko esimerkiksi suomalainen Miesten Tasa-Arvo Ry ehdottanut yhtäkään toimintamuotoa, jossa miehet itse lähtisivät aktiivisesti ja konkreettisesti työskentelemään miehiin kohdistuvien tasa-arvo-ongelmien kanssa? Sinänsä aitoja miesten tasa-arvo-ongelmia käytetään sen sijaan yksinomaan feministien mustamaalaamiseen, vaikka useimmiten feministien ajamat tavoitteet vaikuttaisivat positiivisesti myös eri tavoin huono-osaisten miesten asemaan.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri ei todellakaan ole tilanteessa, jossa ”perustason” feministiset argumentit voidaan olettaa yleisesti ymmärretyiksi ja täten voitaisiin kokonaisuudessaan siirtyä täsmällisempiin sekä syvällisempiin kysymyksiin. Bates osoittaa teoksessaan, että monet edistysaskeleet ovat aivan viime vuosina päinvastoin ottaneet jyrkkää takapakkia. Tästä huolimatta uskon, että pitkässä juoksussa myös feminismin kanssa suuressa linjassa yhtä pitävä miesnäkökulmainen spesifien feminististen ajatusten kritiikki on perusteltua. On sanomattakin selvää, ettei tällaisen tehtävän toteuttamista tule odottaa ensisijaisesti feministinaisilta, vaan itse kunkin näihin teemoihin läheisyyttä kokevan miehen tulee itse tarttua toimeen. Suomessa Miessakit-yhteisö on tehnyt arvokasta käytännön työtä miesten kohtaamien erilaisten ongelmien kanssa, mutta varsinaisesti miesnäkökulmainen teoreettisempi lähestymistapa on myös kansainvälisesti melko lapsenkengissä. Pitää varmasti paikkansa, että osa feministeistä voi ylireagoida ja väärintulkita tällaista tulokulmaa, mutta huomattavasti suurempi haaste on se, että vain verraten pieni osa miehistä kykenee, haluaa ja jaksaa perehtyä ongelmakenttään ja alkaa tehdä työtä sen vaatimalla tavalla.

Olli Pitkänen

¹ Aiheesta melko kattavasti ks. esim. Susan Faludin Backlash.
² Incel on lyhenne ”involuntary celibatesta”. Alun perin Alana -nimellä tunnetun biseksuaalin naisen aloittama internet-yhteisö, jossa keskusteltiin toisia tukevassa hengessä epäonnisuudesta seksuaalisissa ja romanttisissa suhteissa. Nykyään lähes yksinomaan miehistä koostuva avoimen naisvihamielinen yhteisö, johon liittyy erilaisia liioiteltuja ja jopa salaliittoteoriamaisia piirteitä oletetusta naisten ylivallasta yhteiskunnassa ja erityisesti parinvalinnassa.
³ Yksi kaikkia antifeminismin muotoja yhdistävä tekijä on tietenkin vainoharhainen käsitys siitä, että nyt kun laajamittainen kaikki yhteiskuntakerrokset kattava pääasiassa naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä on erityisesti MeToo-kampanjan johdosta tullut jossain määrin yleisesti tunnustetuksi ilmiöksi, olisi keskivertomiehellä merkittäväkin riski joutua perättömän ilmiannon kohteeksi. Tällä pelolla on tietty tunnepohjainen perusta, jonka pystyn hyvin itsekin ymmärtämään, mutta kuten Bates osoittaa, jopa enemmistö naisista on joskus kokenut seksuaalista häirintää siinä missä taas murto-osa seksuaalisesta häirinnästä tehdyistä rikosilmoituksista on johtanut syytteeseen ja edelleen murto-osa syytteistä tuomioon. Väärät ilmiannot taas ovat olleet erittäin harvinaisia.

Kirja-arvostelu: Timo Hännikäinen: Ilman

Olen välillä törmännyt vasemmistolaisten tuttavieni taholta kummeksuntaan siitä, miksi luen Timo Hännikäisen teoksia. Itse asiassa olen tainnut lukea kaikki hänen teoksensa. Hännikäinen on erinomainen kirjoittaja ja huolimatta usein provokatiivisesta tyylistään ja joistain äärioikeistolle ominaisista harhaisuuksistaan hän esittää aika ajoin täysin vakavasti otettavia kriittisiä huomioita vasemmistosta. Lyhyesti sanottuna, Hännikäinen on suomalaisen äärioikeiston harvoja varsinaisesti luku- ja kirjoitustaitoisia henkilöitä. Tällaisena hän on myös yllättävän merkittävä mielipidevaikuttaja, minkä takia häntä on täysin perusteltua kommentoida ennakkoluulottomasti mutta kriittisesti.

Linjalleni uskollisena luin myös Hännikäisen viimeisimmän teoksen Pyhä yksinkertaisuus, joka käsittelee ”tarkoitus pyhittää keinot”- tyyppisen ajattelun historiaa. Tällä kertaa teosta voi pitää itse asiassa melko varauksetta hyvänä, jos kohta viimeisessä luvussa lähtee huolella lapasesta, kun Hännikäinen liittää muutamat mediassa esille nostetut MeToo-liikkeen ylilyönnit totalitaarisen kommunismin ilmianto- ja synnintunnustusseremonioihin. Voittopuolisesti positiivisesta kokemuksesta inspiroituneena otin työn alle uusintapainoksen alun perin 2009 ilmestyneestä teoksesta Ilman. Uusi painos on pidetty muuten ennallaan, mutta siihen on liitetty Hännikäisen lyhyt esipuhe sekä Tenho Kiiskisen täydellisen yhdentekevät ja rasittavat jälkisanat (ylipäätään Kiiskinen vaikuttaa lähinnä Hännikäiseltä ilman kirjallisia lahjoja tai kiinnostavia ideoita). Mikä teoksesta sitten tekee kiinnostavan? Ilman pitää sisällään kaksi suhteellisen erillistä tasoa: toisaalta se on deskriptiivinen ja hyvinkin henkilökohtainen kuvaus tietyntyyppisen miehen vastentahtoisesta selibaatista, toisaalta teos käsittelee liberalismin laajenemisesta seksuaalisuuden piiriin. Kummankin teeman pitäisi sinänsä olla melko varauksetta vasemmistolaista kiinnostavia, mutta luonnollisesti Hännikäinen sotkee palettia muullakin kuin maineellaan, joka itse asiassa oli vielä tämän teoksen julkaisun aikaan aivan siedettävä.

Sanotaan näin, että cis-miehestä poikkeava, seksuaalisuuden suhteen itsensä rampautetuksi kokeva henkilö ei helposti löydä paljoa kehuttavaa tästä teoksesta. Eivät varmasti löydä kaikki heteromiehetkään, mutta jos pystyy samaistumaan 90%:sti Hännikäisen kuvaukseen siitä, miltä vastentahtoinen selibaatti tuntuu sivistyneestä itsetietoisesta heteromiehestä, niin tilanne on todennäköisesti toinen. Esimerkiksi minulla, toisin kuin Hännikäisellä, joka sentään pääsi seksin makuun jo teininä, tämä asia otti aikansa 25-vuotiaaksi asti. On lähes itsestään selvää, että seksin puute fyysisenä asiana ei vielä tee kenestäkään ihmisestä onnetonta; jos seksuaalisuudessa olisi kyse pelkästään biologiasta, useimmat ihmiset kehittäisivät itsensä itsetyydytyksen mestareiksi ja olisivat täysin tyytyväisiä. Junteinkin naistenmies kuitenkin kaipaa (usein osin tiedostamattaan) edes jonkinlaista henkistä yhteyttä seksikumppaneihinsa. Jatkuvassa seksin puutteessa intensiivinen fyysinen tunne yhdistyy herkimpiin tunne- ja älyllisen elämän alueisiin, mikä käytännössä väkisinkin vääristää ihmisen suhdetta seksiin ja vastakkaiseen sukupuoleen ylipäätään. Mikäli tämän kokemuksen vielä kanavoi tavalla tai toisella sitä ylläpitävään ajatusmaailmaan, kyseessä voi olla todellinen umpikuja.

Vaikka Hännikäisen naisvihaa on liioiteltu, teoksessa on toki myös perustavanlaatuisia ongelmia. Ensinnäkin, vaikka naisten on todellakin objektiivisesti katsoen paljon helpompi saada seksiä kuin miesten, tästä ei seuraa koettua ”etulyöntiasemaa” naisille. Niin sanotuissa kehitysmaissa ruoan ja veden puutteessa elävät ihmiset ovat monien tutkimusten mukaan jopa onnellisempia kuin länsimaiset keskivertoihmiset. Tyytyväisyys omaan tilanteeseen riippuu hyvin pitkälti omasta viiteryhmästä eikä mistään objektiivisesti mitattavista tekijöistä. Toisekseen, naisten seksinpuute eroaa keskimäärin kvalitatiivisesti miesten vastaavasta. Yhdistäviäkin tekijöitä toki löytyy: kokonaisvaltainen psykofyysinen jännitystila, joka kehittyy helposti varsinaisiksi mielenterveysongelmiksi, vastakkaisen sukupuolen (tai miksei saman) ajatteleminen korostetusti seksin kautta, omaan itseen kohdistuva inho, ja viime kädessä koko elämän typistyminen seksinpuutteen ympärille. Hännikäisenkin mainitsema Kreetta Onkelin teos Beige kuvaa äkkiseltään uskottavan tuntuisesti naisnäkökulmaa aiheeseen, vaikka kyse onkin fiktiivisestä teoksesta.

Hännikäinen huomaa sinänsä oikein keskeisimmän eron miesten ja naisten kokeman seksinpuutteen ja sen aiheuttamien itsetunto-ongelmien välillä:
”Miehellä seksuaalinen syrjäytyminen tuottaa laajempaa sosiaalista syrjäytymistä, sillä naiseton mies saa häviäjän leiman. Ja mikä pahinta, leimaa on kannettava hiljaa, protestoimatta ja myötätuntoa odottamatta.” Sekä miehillä että naisilla seksuaalisesti hyljeksityksi tulemiseen liittyy sosiaalista häpeää, mutta ilmiö on voimakkaasti sukupuolittunut. Oletko koskaan tavannut naista, jota pidettäisiin ”luuserina” siksi että hänellä ei niin sanotusti käy flaksi? Naisilla pikemminkin liian ”kevytkenkäinen” asennoituminen seksiin tuottaa yhä tänä päivänä usein sosiaalista hyljeksintää. Miehellä seksinpuute johtaa usein aivan eri tavalla kokonaisvaltaiseen psyykkiseen ja sosiaaliseen pahoinvointiin. Yllä olevassa lainauksessa Hännikäinen tosin epäsuorasti liioittelee seksinpuutteen ”ulkoa päin” tulevaa sosiaalista leimaa – tiedän myös miehiä, jotka eivät ole tehneet tästä asiasta itselleen elämää suurempaa ongelmaa, eivätkä he tällöin myöskään ole tulleet muulla tavoin sosiaalisesti erityisen syrjityiksi.

Hyväntahtoisesti lukien Hännikäinen puhuukin nimenomaan omakohtaisesta kokemuksesta – jos väheksyy itseään, tällä on eri tavoin taipumusta tuottaa väheksyntää myös muiden taholta. Vaikka seksinpuutteen kaikkein myrkyllisimpinä koetut puolet ovat suurelta osin ”itse aiheutettuja”, tulisi asiassa nähdä myös olennainen rakenteellinen puoli. Havainnollistaakseni mitä tarkoitan, naisten ulkonäköpaineiden kohdalla ainoastaan kovan linjan oikeistolaiset sanovat, että lain mukaan jokainen saa näyttää miltä haluaa, ja loppu on kiinni vain itse kunkin omasta psyykestä. Juuri tällä tavoin tavataan kuitenkin ajatella niiden miesten kohdalla, jotka ajautuvat hyvinkin vahvasti kulttuurimme ohjaamana sellaiseen itsetuhoiseen ajatusmalliin, jota Hännikäinen teoksessaan kuvaa. Samalla päästäänkin Hännikäisen teoksen ydinongelmaan.

Vaikka Hännikäinen irtisanoo itsensä ”miesasialiikkeestä”, hän jakaa lähestymistavassaan olennaisesti samat ongelmat. Tällaisen ajattelutavan mukaan feminismi on tasa-arvon viemistä ”liian pitkälle”, jolloin siis miehet jäisivät jo alakynteen. Hännikäisen ero miesasialiikkeeseen on, että hän ei itse asiassa pyri edes näennäisesti ajamaan tasa-arvoa, vaan on huolissaan vain siitä, että maskuliinisuus on joutunut liian ahtaalle. Sekä Hännikäisen että miesasialiikkeen mukaan kuitenkin olennaisin ongelma miesten (erityisesti seksuaalisessa) syrjäytymisessä on feminismi. Ajatus on suunnilleen seuraava: feministit ovat kulttuurisesti hallitsevassa asemassa ja he ovat saaneet monet miehet häpeämään täysin terveitä maskuliinisia piirteitään ja tapojaan. Toisaalta, koska selkeät sukupuoliroolit ovat sekä Hännikäisen että miesasialiikkeen mukaan biologiaan vahvasti pohjaava fakta, heidän mukaan feministitkin lopulta arvostavat seksuaalisessa mielessä ns. perinteisiä miehiä, jolloin tietyn miesjoukon seksuaalinen syrjäytyminen on erityisen sapekasta. Samat feministit, jotka kritisoivat perinteistä miehisyyttä, kuitenkin valitsevat seksikumppaneikseen juuri tällaisia miehiä.

Logiikka ei nähdäkseni ole aivan sataprosenttisen pielessä. Feministit, kuten minkä tahansa aatteen edustajat, ovat ihmisinä taipuvaisia yksipuolisiin tulkintoihin, ristiriitoihin ja tekopyhyyteen. On selkeä tieteellisestikin osoitettu tosiasia, että ”keskimääräisen” naisen on monin verroin helpompi löytää sekä satunnaista seksiä että parisuhteita verrattuna vastaavaan mieheen (jos kohta vanhemman iän myötä tilanne tasoittuu huomattavasti, ellei käänny peräti ympäri). Hyvin usein Hännikäisen kirjaa koskevissa kommenteissa tätä faktaa ja sen välitöntä seurausta – siis sitä, että naisilla on tässä mielessä keskimäärin seksuaalista valtaa miehiin nähden – pidetään lähtökohtaisesti tuulesta temmattuna väitettä. Kenties asiaa ei lopulta niinkään kiistetä, mutta ylipäätään analogiaa markkinoihin pidetään vääristyneenä tulokulmana; ovathan seksi ja parisuhde ilon ja onnen asioita, joista minkäänlaista kyynistä laskelmointia harjoittavat vain kusipäät, jotka eivät ansaitsekaan läheisyyttä. Näin voi kuitenkin ajatella vain sellaiseen ihmisryhmään kuuluva henkilö, jolla seksi- ja parisuhdeasiat tosiaan menevät enemmän tai vähemmän luontevasti nousuineen ja laskuineen. Kun ”omana itsenään oleminen” ja tavallinen ystävällisyys kanssaihmisiä kohtaan eivät vaan millään johda seksiin, on taas mahdoton olla huomaamatta, seksuaalisuuteen jos johonkin kuuluu myös rakenteellisia valta-aspekteja, eikä pelkästään siinä mielessä, että ”jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja”.

Kuten moni viisas on esittänyt, jokainen vaarallinen valhe vaatii pienen osan totuutta toimiakseen. Kun tarkastellaan isossa kuvassa mitä feminismi on aikaansaanut ja pyrkii edelleen viemään eteenpäin miehiä koskien, se on kylläkin lisännyt vähemmän suosittujen miesten mahdollisuuksia seksiin ja parisuhteisiin vapauttamalla ennennäkemättömällä tavalla naisten seksuaalisuuden toteuttamista. Naisten seksuaalinen valta ei ole yksinkertainen nollasummapeli, jossa enemmän mahdollisuuksia naisille tarkoittaa vähemmän mahdollisuuksia miehille. Naisten seksuaalisen käyttäytymisen sääntelyn vapautuminen ei tarkoita yksiulotteisesti naisten seksuaalisen vallan lisääntymistä miehiin. Hieman yksinkertaistaen se tarkoittaa naisten vallan lisääntymistä niissä asioissa missä heiltä on ennen hyvin epäoikeudenmukaisesti puuttunut valtaa: ytimellisimmin itsemääräämisoikeudessa (muistutan lukijoita, että raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1990-luvulla). Sen sijaan Hännikäistä ja toki myös itseäni kiinnostava aspekti – missä mielessä naisilla on seksuaalista valtaa ikään kuin miesten yli – on tuskin ainakaan yksioikoisesti lisääntynyt feminismin saavutusten myötä. Ennen tietysti mies saattoi lain turvin raiskata vaimonsa tämän kieltäytyessä seksistä, mutta sopii kysyä, kenen mielestä tämä on miehellekään ainakaan lopulta tyydyttävä skenaario. Feminismin ansiosta naisten seksuaalisesta käyttäytymisestä on poistunut iso osa sitä vaikeatulkintaisuutta ja ”pelaamista”, joka siihen stereotyyppisesti liitetään, sillä siihen ei ole enää välttämätöntä tarvetta, kun avoimemmasta suhtautumisesta seksiin ja aloitteen tekemiseen ei enää sanktioda ainakaan samassa määrin. Kun naisten on sallittua toteuttaa vapaammin seksuaalisuuttaan, tämä tarkoittaa enemmän mahdollisuuksia myös vähemmän suosituille miehillä. Lisäksi on hyvä muistaa myös se, että kaikki naisetkaan eivät ole seksuaalisesti erityisen suosittuja. Näiden naisten minäkuvasta feminismi on poistanut paljon häpeää ja mahdollistanut siten uskalluksen aloitteisiin tai ainakin niihin vastaamiseen.

Kaikille miehille ei edelleenkään löydy ketään, mutta nykyisessä tilanteessa kyse on tällöin yleensä pään sisäisistä ongelmista, sen verran moninaista ja runsasta ”tarjonta” on nykyään – maallakin on mahdollista lähestyä ihmisiä internetin kautta. Ansiokkaimmillaan Hännikäisen teos on juuri päänsisäisiä ongelmia kuvatessaan – tässä kohtaa harva kirjoittaja uskaltaa yhtä paljon. Ylipäätään Hännikäinen tekee ansiokasta työtä nostaessaan miesten seksuaalista syrjäytymistä ilmiönä esiin, mutta ratkaisuja hän etsii aivan väärästä suunnasta. Hännikäinen on sentään rehellinen pitäessään vanhakantaisia sukupuolirooleja ja avioliittoinstituution voimakasta roolia parempina kuin nykyaikaista seksuaalista vapautta. Sen sijaan – sivuuttaen nyt argumentin vuoksi naisten oikeudet täysin – on vaikea nähdä, miten heikossa asemassa olevat miehet muka tällöin menestyivät nykyistä paremmin. Omaisuudella ja asemalla on tietenkin voinut korvata ulkonäköä ja sosiaalisia taitoja, mutta sama pätee edelleen. Ennen taas avioliiton ulkopuolelle jääneen muutenkin epäsuositun miehen mahdollisuudet ovat olleet varmasti vielä nykyistä huonommat.

Hännikäinen löytää toki joitain monille feministeille sokeaksi jääneitä pisteitä, mutta ilakoi löydöstään aivan liikaa. Monen feministin on todellakin vaikea samaistua miehen, ennen kaikkea ”luuserimiehen” näkökulmaan seksuaalisuudessa, mutta vastaavaan rajoittuneisuuteen törmää kaikkialla missä on ihmisiä. Mitään erityistä feminismin petollisuutta Hännikäinen ei kykene osoittamaan. Sitä paitsi, monet feministit myös ymmärtävät seksuaalisen vallan moninaisen luonteen eivätkä typistä sitä vain miesten naisiin kohdistamaan valtaan ja väkivaltaan. Anna Kontulan kirja ”Tästä äiti varoitti” toimii yhtenä hyvänä esimerkkinä (Kontulalta kannattaa lukea koko lailla mitä tahansa muutakin, esimerkiksi ”Näkymätön kylä” -kirjassaan Kontula kirjoittaa itsensä hyvin konkreettisesti likoon laittaen puhtaasti miesten maailmaan kuuluvista ongelmista rakennusalan siirtotyöläisyydessä).

Olisi naiivia ajatella, että seksistä voitaisiin jossain vaiheessa saada ongelmaton hauskanpidon väline samaan aikaan kun siihen kuitenkin liitetään usein jossain mielessä jopa jotain pyhää, missä taas ristiriidat ja vaara eivät ole koskaan kaukana. Miesten ja naisten intressiristiriidat ovat tuskin kuitenkaan aivan niin suuria kuin Hännikäinen tuntuu ajattelevan, sillä osa niistä nousee muutettavissa olevista yhteiskunnallisista rakenteista. Itsetietoisen henkilökohtaisen kuvauksen lisäksi Ilman avaa keskustelua yleensäkin harvemmin asiallisesti keskusteltuun ilmiöön, mutta liikkuu kriittisellä hetkellä täsmälleen väärään suuntaan. Feminismin ja ylipäätään modernin yhteiskunnan vastustamisen sijaan katse pitäisi kääntää ennen kaikkea siihen, mitä miesten seksuaaliset rooliodotukset saavat aikaan erityisesti niissä miehissä, jotka eivät kykene tai halua täyttää näitä odotuksia. Hännikäinen on toki kulttuurikonservatiivisuudessaan jossain määrin systemaattinen, eikä näe rooliodotuksissa sinänsä mitään väärää. Sillä enemmistölle, joka pitää seksuaalisuuden vapautumista lähtökohtaisesti hyvänä asiana, huomion pitäisi kääntyä siihen, mitkä rakenteelliset tekijät aiheuttavat miesten seksuaalista syrjäytymistä.

Kuten todettu, feminismi ei siis todellakaan ole syy miesten seksuaaliseen syrjäytymiseen. Päinvastoin, se tarjoaa välineitä tilanteen muuttamiseen paremmaksi sekä naisten estoja poistamalla että osoittamalla maskuliinisuuden (itse)tuhoisia puolia. Kuitenkin sukupuoliero on osittain biologiaankin pohjaava tosiasia, eikä seksuaalinen valta typisty feministien tyypillisesti käsittelemiin miehisen vallan muotoihin. Seksityön tapaan naisten seksuaalinen valta on monille feministeille hankala teema käsitellä neutraalisti ja siksi aiheen ymmärtämiseen tarvitaan mieslähtöistä tulokulmaa, joka ei suhtaudu lähtökohtaisen vihamielisesti feminismiin mutta ei myöskään ota annettuna, että kaikki miesten kokemat ongelmat ratkeavat pelkästään maskuliinisuuden kriittisellä analyysillä ja siitä johdetuilla toimilla. Hännikäisen teosta voi sen perustavista ongelmistaan huolimatta suositella kovanahkaisille ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita miesten seksuaalisesta syrjäytymisestä. Kunnollinen kattava ja neutraali analyysi aiheesta odottaa kuitenkin tekijäänsä.

Olli Pitkänen