On tietynlainen vasemmiston keskuudessa hiljaisesti tiedostettu, mutta liian harvoin kunnolla käsitelty fakta, että vasemmistolla ei ole juuri merkittävää tulevaisuutta nykyisillä kehityskuluilla. Vasemmistoliiton poliitikot ovat sinänsä perustellusti ylpeitä siitä, että pääosin iäkkäiden työväenliikkeen identiteetin omaavien vähitellen hautaan poistuvien ihmisten ikäpolvi on saatu korvattua kannatuksessa nuoremmalla, lähinnä akateemisesti koulutetulla jäsenistöllä. Jatkuvassa hienoisessa laskusuhdanteessa oleva alle 10% kannatus ei kuitenkaan anna varsinaista hurraamisen aihetta. Li Anderssonin kaltaisia energisiä ja älykkäitä poliitikkoja tai epäkiitollista työtä kulisseissa jatkuvasti painavia järjestöjääriä tästä on vaikea syyttää.
Tyypillinen kriittinen narratiivi on seuraava: Viimeistään Neuvostoliiton hajoamisen myötä vasemmistolta katosi sen oma suuri kertomus, joka valoi uskoa aatteelle omistautuneisiin. Enemmän tai vähemmän tunnustetuista ongelmistaan huolimatta kommunistisen järjestelmän katoaminen oli lopulta shokki vasemmistolle. Mitä enemmän aikaa tästä on kulunut, sen vähemmän vasemmisto on kyennyt esittämään mitään todellista vaihtoehtoa vallitsevalle, alati totaalisemmaksi muuttuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Tämä epätoivo on johtanut siihen, että ”tavallisen työläisen” oikeuksien sijaan vasemmisto keskittyy esimerkiksi feministisiin kysymyksenasetteluihin ja vähemmistöjen asemaan yhteiskunnassa. Kritiikkiin tarjotaan väitetysti vastaukseksi alati fanaattisemmaksi käyvää syyttelyä milloin mistäkin syrjinnästä, mikä etäännyttää entisestään potentiaalisia vasemmiston kannattajia.
Tässä tarinassa on nähdäkseni tietty totuuden siemen, mutta sellaisenaan se kertoo enemmän esittäjiensä mielenmaisemasta kuin vasemmistosta. Jos menet vaikkapa Vasemmistoliiton nettisivuille tai kuuntelet heidän kansanedustajiensa puheenvuoroja, niin valtaosa niistä käsittelee kyllä aivan ”perinteisiä” vasemmistolaisia teemoja: työmarkkinoita, terveydenhuoltoa, sosiaaliturvaa, lapsiperheiden ja vanhusten toimeentuloa jne. Kyse onkin eniten siitä, että nykyisessä poliittis-kulttuurisessa tilanteessa on vaikea löytää vetoavaa tapaa esittää vasemmistolaista vaihtoehtoa vallitsevalle oikeistoliberaalille taloudelliselle ja kulttuuriselle hegemonialle. Niin sanottuun identiteettipolitiikkaan liittyvät kysymykset nousevat eniten esille mediassa ja jäävät muutenkin eniten ihmisten mieleen, mikä synnyttää erityisesti vastustajissa mielikuvan, ettei vasemmisto muusta puhukaan.
Tästä päästään kuitenkin vasemmiston todelliseen ongelmaan, tappiomielialaan. Ongelma koskee osittain myös poliitikkoja ja muita vaikuttajia, mutta erityisesti vasemmistomielisiä ihmisiä, jotka eivät ole ryhtyneet mihinkään toimintaan. Tappiomieliala ottaa monia muotoja täysin passiivisesta maailmantuskassa vellomisesta sinänsä hyvinkin aktiivisiin vaikuttamispyrkimyksiin, joissa kuitenkin kannanotot on muotoiltu niin, että implisiittisesti oletetaan jo valmiiksi keskeisten tavoitteiden epäonnistuvan. Kyse ei ole edes pelkästään eikä ehkä edes olennaisimmin psykologisesta asiasta, vaan siitä, että vasemmisto on ylipäätään ajautunut tilanteeseen, jossa se lähinnä reagoi toisten aloitteisiin (yleensä vastustamalla niitä) sen sijaan, että se kykenisi esimerkiksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion muovaamisen aikojen tapaan vaikuttamaan proaktiivisesti yleiseen hegemoniaan.
Ongelmaa ruoditaan hyvin yhdestä kulmasta Kansan Uutisissa useamman kirjoittajan tekstissä ”Vasemmisto heikoimpien puolella – eli kenen?”. Mielipidemittaukset osoittavat systemaattisesti, että yksi kaikkein pysyvimpiä ja vahvimpia kansalaisten poliittisia assosiaatioita eri puolueista on se, että Vasemmistoliitto puolustaa kaikkein tehokkaimmin heikoimmassa asemassa olevia. Tästä huolimatta Vasemmistoliiton kannatus on mitä on. Ei voida varmaankaan päätellä aivan niin kyynisesti, etteikö ihmisiä kiinnostaisi lainkaan, mitä heikoimmassa asemassa oleville kuuluu (vaikka tämäkin on toki osatotuus). Selkeästi kuitenkaan huoli heikoimmista ei motivoi riittävästi äänestämään. Tämä on helppo ymmärtää. Poliittiselta vaihtoehdolta haetaan visiota tulevaisuudesta, ja monesti täysi höttökin menee läpi, kunhan se esitetään voimakkaasti. Pelkkä huoli siitä, mitä heikoimmille kuuluu, on kaukana voimakkaasta.
Ottaakseni esille itselleni erityisen tutun kulman, ymmärrys yhteiskunnan toiminnasta ei sinällään takaa ymmärrystä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, eikä varsinkaan energisoi siihen. Katson toki ylöspäin monia akateemisia kollegojani tässä mielessä, mutta valitettavasti myös toisenlaisia kokemuksia on paljon. Havainnollisena voi pitää esimerkiksi tilanteita, kun väittelet sosiaalisessa mediassa useita raskaan sarjan sössöttäjiä vastaan ja voisit toivoa edes pientä apua joltain useista samanmielisistä keskustelun seuraajista (kokemukseni mukaan yksi retorisesti terävä ja kuta kuinkin asioista perillä oleva ”avustaja” riittää usein hiljentämään kymmenpäisen räävääjäjoukon). Sen sijaan saat nillittävään sävyyn esitettyä kritiikkiä epätäsmällisyydestä jostain olennaisten pöydällä olevien kysymysten kannalta yhdentekevästä sivuseikasta, mistä vastustajat tietenkin innostuvat lisää.
Tämänkaltaisia tilanteita on minusta vaikea selittää pelkällä tilannetajun puutteella, vaikka sekin voi joskus olla pääasiallinen syy. Lacanilainen psykoanalyytikko ja mannermaisen filosofian popularisoija Janne Kurki esittää asian seuraavasti: ”Nykyään jonkin alan tuntijalle riittää, että hän osallistuu oman erityisalansa konferenssiin, ja hän palaa kotiin uusien epäilyjen riivaamana. Tämä epäröi aina toimintaan ryhtymistä punniten argumentteja puolesta ja vastaan niin, että jokainen valinta neutralisoituu. Sillä välin hänet murskaavat he, joita tiedon ja älyn yltäkylläisyys ei halvaannuta.” (Kurki 2006, 117.) Vielä ytimekkäämmin saman asian ilmaisee niin ikään lacanilainen Paul Verhaeghe: ”Uskonto tarjoaa identiteetin, tiede ei” (Verhaeghe 2006, 40).1 Uskonto voidaan käsittää tässä yhteydessä erittäin laajasti; esimerkiksi ”kansallismielisyys” kuuluu ehdottomasti uskonnollisen puolelle tässä yhteydessä.
Vastaava ilmiö ei missään tapauksessa rajaudu tiedemaailmaan. Vasemmistolaisen hegemonian vallitessa keskustelutilanteessa tavallisinta on voivottelun, vihaisuuden sekä ironian välillä pallotteleva vastustajien yhteiskunnallisen ymmärryksen puutteen päivittely. Poliittinen keskustelu ei todellakaan kaipaa pelkkää neutraalia asiapohjaista analyysiä tai moraaliseen yläpositioon asettuvaa sovittelua, mutta olen korviani myöten täynnä luusereiden narisevaa kimitystä. Tietenkään yhteiskunnalliset muutokset eivät ole yhdestä ihmisestä kiinni, ja esimerkiksi oma pää on syytä hoitaa jotenkuten kuntoon ennen kuin ryhtyy mihinkään mittavampaan poliittiseen toimintaan, mutta tästä ei ole kyse. Nyt kun uusi Petteri Orpon hallitus on julkistanut miltei jokaisessa mahdollisessa suhteessa katastrofaalisen ohjelmansa, ei tarvitse olla asiantuntija missään vastustaakseen sen päälinjoja. Oikeastaan mitään muuta tuskin edes tarvitsisi kuin että edes suurin osa nyt turhautumisensa lähipiirin yksipuoliseen tai molemminpuoliseen ankeuttamiseen suuntaava kääntäisi edes osan voimavaroistaan (sillä voimavaroja valittaminenkin vaatii) ulospäin yhteiskunnan muuttamiseen. Vasemmistolaisen jos jonkun pitäisi ymmärtää, että yhteiskunnalliset muutokset tapahtuvat yhdessä, eikä kenenkään tarvitse tehdä yksin sankaritöitä.
Tietyssä mielessä vasemmisto voisi ottaa mallia äärioikeistolta. Heidän on monessa mielessä vähintään yhtä vaikea ajaa omia tavoitteitaan nykyisessä liberaalissa hegemoniassa kuin vasemmiston. Kuitenkin reagointi tilanteeseen on täysin päinvastaista kuin vasemmistolla. Voitosta ollaan suorastaan varmoja, syytteisiin reagoidaan ottamalla ”sulka hattuun” ja liittoutuminen aatetoverien kanssa on paradoksaalisesti kansainvälisestikin tehokkaampaa ja avarakatseisempaa kuin vasemmistolla. Parempi ymmärrys yhteiskunnasta ja edes jonkinlainen empatia kanssaihmisiä kohtaan ei valitettavasti riitä poliittisessa todellisuudessa kovin pitkälle, vaan tarvitaan ennen kaikkea järjestäytymistä ja aktiivisuutta.
Viestini ei ole kuitenkaan suunnattu missään tapauksessa pelkästään niille, jotka ovat ainakin ottaneet sen askeleen, että ovat jollain tavalla mukana jossain vasemmistolaisessa toiminnassa, vaikka sitten täysin passiivisena. Yksi hyvin tyypillinen ihmisryhmä on sellainen, joka allekirjoittaa (joko enemmän tai vähemmän tietoisesti) vasemmiston perustavoitteet, mutta sen sijaan että hän identifioituisi vasemmistolaiseksi saati ryhtyisi minkäänlaiseen vasemmistolaiseen poliittiseen toimintaan hyväksi näkemällään tavalla hän arvostelee jatkuvasti vasemmistolaisia tähän tapaan: ”teillä on hyviä tavoitteita, mutta jos jatkatte tähän tapaan menetätte kaikki potentiaaliset äänestäjät oikeistolle, joka tekee kaiken paremmin omassa pelissään”. Tyypillisiä kritiikin avainkohtia ovat, että annetaan kuva liiallisesta keskittymisestä vähemmistöjen oikeuksiin suurien talouspoliittisten kysymysten kustannuksella, liian vaikea ja sisäänpäin lämpiävä terminologia, suurin kaupunkeihin painottuva jäsenprofiili, josta käsin ei ymmärretä ”maaseudun juntteja” jne.
Tällaisissa kritiikeissä on kyllä paljon perääkin, mutta kuvaamani henkilötyypin ongelma on seuraava. Hän ei ole perehtynyt sen vertaa vasemmiston toimintaan, että tietäisi vasemmiston sisällä itse asiassa käytävän jatkuvasti aktiivista keskustelua näistä kysymyksistä. Mikäli olisi tarjolla uusia konkreettisia ehdotuksia, miten jotain voisi tehdä paremmin, tällaisia ollaan kyllä useimmiten innokkaita kuulemaan. Kuvaamallani henkilötyypillä on kuitenkaan harvoin uusia ideoita; hän vain toistaa vasemmiston jo valmiiksi hyvin tuntemia ongelmakohtia.
Ainoa asia, joka on synkempää kuin tappiomielialan omaksuminen poliittisen identiteetin osaksi, on se, ettei omaa tappiomielialaansa edes tiedosta. Jos allekirjoittaa vasemmistolaisia tavoitteita, löytyy varmasti kaikille väyliä toimia niiden toteuttamisen eteen itselleen sopivalla tavalla; minkään lipun alla toimiminen ei ole itsetarkoitus, mutta laaja-alainen järjestäytyminen valitettavasti toimii aina hieman heimoutuvastikin. Kritiikki on tietenkin tärkeää, jos sen intentio on rakentava. On kuitenkin eri asia, jos oma kyyninen maailmantuska käännetään jonkinlaiseksi henkilökohtaiseksi sosiaaliseksi pääomaksi toistelemalla ulkopuolisena näennäisen terävänä kriitikkona tosiasiassa hyvin latteita ja epämääräisiä kaikkien tuntemia ajatuksia.
Saattaa hyvin olla, että kaikki menee niin sanotusti päin helvettiä. Mikäli sen uskoo olevan vääjäämätöntä, on varmaankin rationaalisinta olla mahdollisimman paljon välittämättä asiasta ja keskittyä omaan sekä lähipiirin elämään. Tappiomielialasta ei ole mitään hyötyä vääjäämättömänkään edessä ja itse olen melko vakuuttunut, että juuri mikään ei ole vääjäämätöntä. Tappiomielialasta on kuitenkin valtavaa haittaa, jos sen sijaan aktiivisella toiminnalla eri negatiivisia kehityskulkuja voitaisiinkin muuttaa.
Miten tappiomielialasta sitten voi päästä yli? Tähän ei valitettavasti ole olemassa yleispätevää vastausta, vaan se riippuu kunkin ihmisen tai viiteryhmän ominaisuuksista ja historiasta. Yhdelle jonkinlainen ”henkinen herääminen” voi aktivoida yhteiskunnalliseen osallistumiseen, toiselle juuri tällaisesta kokemusmaailmasta poissiirtyminen. Kolmannen saattaa aktivoida jokin omakohtaisesti järkyttävältä tuntuva muutos, neljäs taas saa lisää voimavaroja sitä mukaa kun pystyy hahmottamaan jonkin jatkuvasti paranevan kehityskulun. Korostuneesti ajattelun kautta toimintaan lähteville ihmisille tärkeää on varmasti ensin tiedostaa tappiomieliala ja se, kuinka paljon resursseja tuhlaantuu tieten tahtoen ylläpidettyyn negaamiseen. Kun seuraa tällä hetkellä esimerkiksi suurten medioiden kommenttipalstoja, joissa kerrankin viha kohdistuu sinne, minne se kuuluukin, eli tieten tahtoen suurta osaa kansasta kurjistavaan hallitukseen, voi todeta, että nyt on ehkä erityisen hyvä hetki aktivoitua itse kunkin parhaaksi katsomallaan tavalla.
Olli Pitkänen
1Tässä on myös kiinnostava toistuva kaava, jossa vasemmistoa syytetään liiallisuudesta juuri siinä missä sillä on pikemminkin puutetta. Vasemmiston keskittyminen ”identiteettipolitiikkaan” on kaikkien tuntema klisee siitä huolimatta, että itse asiassa vasemmiston faktatiedot ja kyky argumentoida reilusti niiden pohjalta ovat keskimäärin suvereenit verrattuna vastustajiin. Identiteetteihin ja tyhjiin merkitsijöihin kiinnittyminen ovat paljon enemmän oikeiston heiniä, mutta valitettavasti usein heidän edukseen toimivaa.
Lähteet:
Kurki, Janne (toim.). 2006. Rakkaus yksinäisyyden aikana. Vantaa: Apeiron kirjat.
Verhaeghe, Paul. 2006. ”Identiteetti etsimässä peiliä”. Sivut 10–57 teoksessa Kurki, Janne (toim.): Rakkaus yksinäisyyden aikana. Vantaa: Apeiron kirjat.
Ahponen, Tapio & Labbas, Antti-Veikko & Närhi, Henri. 2022. ”Vasemmisto heikoimpien puolella – eli kenen?”. Kansan uutiset: https://www.ku.fi/artikkeli/4764207-vasemmisto-heikoimpien-puolella-eli-kenen
Hamara 