Olen etsinyt arviolta 10 vuoden ajan sellaista kansantajuista teosta, joka selvittäisi edes joltain olennaiselta osin, mistä tässä järjettömässä helvetinkoneessa nimeltä kapitalismi on olennaisesti kysymys. Etsintäni ei toki ole ollut hirveän perusteellista, sillä se on rajautunut suomenkieliseen tietokirjallisuuteen, mutta tästä huolimatta on jotenkin oireellista, että vasta nyt on käsissäni teos, joka tuntuu kunnolla avaavan joitain aiemmin sekavaksi jääneitä asioita. Ulrike Herrmannin Pääoman voitto: Kasvun, rahan ja kriisien historia -teosta voi suositella muillekin, joilla on vastaavat tuntemukset aihepiiristä. Teos on tosin jo yli 10 vuotta vanha, joten tällä välin on varmasti joissain kysymyksissä saavutettu vielä uudempaakin perspektiiviä.
Kapitalismin havainnollinen kuvaaminen ja selittäminen on luultavasti siksi niin haastavaa, että elämme jo lukuisia lisäkierroksia ottaneen kapitalistisen järjestelmän sisällä. Tällöin käy helposti joko niin, että joltain olennaiselta osin ei saada riittävää etäisyyttä tutkittavaan aiheeseen, tai vaihtoehtoisesti kapitalismista muodostuu hieman epämääräinen mörkö, jonka katsotaan selittävän melkein kaiken maailmassa olevan pahan. Karkeasti ottaen ensin mainittu ongelma on usein läsnä taloustieteen alalta tulevilla ihmisillä, jotka ottavat helposti annettuna sellaisia talouteen liittyviä käsitteitä ja lainalaisuuksia, jotka nimenomaan pitäisi ottaa perattavaksi vielä perusteellisemmalta pohjalta. Marxilaisessa perinteessä taas rahan ja talouden synty, erityisesti kapitalismin synty myöhemmin, on taatusti perusteellisen ruodinnan kohteena, mutta ilmaisu on usein toisella tapaa yhtä kankeaa ja dogmaattista kuin ”perinteisessä” taloustieteessä.
Herrmann lupaa selvittää teoksessaan ”miksi emme elä ’markkinataloudessa’, miksi suuryritykset hallitsevat, miksi globalisaatio ei ole vaaraksi, miksi rahaa ei ole vielä koskaan ollut niukasti, miksi inflaatio ei uhkaa, miksi johdannaiset ovat ikivanha ilmiö, miten vuoden 1929 suuresta lamasta voidaan oppia edelleen oppia paljon, miten Wall Street on saanut liikaa valtaa, miten eurokriisi olisi helposti ratkaistavissa” (s.11). Kaikkiin näihin kysymyksiin annetaankin jonkinlainen ymmärrettävä vastaus. Teos onkin kasattu Taz-lehden lukijoiden kysymysten pohjalta, mikä on varmasti auttanut löytämään maallikoille ensimmäisenä mieleen tulevat ”liian ilmeiset” kysymykset ja vastaamaan niihin ymmärrettävällä tavalla.
Teoksen alkuosa teroittaa erityisesti sitä, että kapitalismissa ei ole sinällään kyse valtavista varallisuuseroista, rahanhimosta tai voitontavoittelusta. Tällä ajatuksella nimittäin esimerkiksi ajanlaskun alun Rooma tai Kiina olisivat olleet kapitalistisia. Markkinataloutta ja kaikkia siihen liittyviä ilmiöitä niissä sen sijaan varmasti esiintyi. Moses Finleyhyn viitaten Herrmann tiivistää keskeisen eron kapitalismiin seuraavasti: ”Kreikkalaisille ja roomalaisille oli täysin vieras ajatus ottaa lainaa, jotta näin saadulla rahalla parannettaisiin tuotannon tehokkuutta. Rikkaat senaattorit eivät keksineet lisätä tulojaan painamalla tietoisesti tiluksiensa kustannuksia alas.” (s. 21)
Lainaakin toki otettiin monenlaisiin tarkoituksiin, mutta ei nimenomaisesti tuotannon tehostamiseen. Vastoin yleistä luuloa, monet konkreettisesta rahasta poikkeavat valuutan muodot ovat niinikään jo tuhansia vuosia vanhoja. Länsi-Euroopassa jo aikoja sitten kolikoiden ja vekselien suhde oli aika ajoin noin yhden suhde viiteentoista (s. 101). Vastaavasti muinaisesta Kiinasta ei löydy montakaan piirrettä, jota ei käytettäisi kuvattaessa nykyistä kapitalismia yleisessä keskustelussa. Itse asiassa kiinalaiset olivat läpi vuosisatojen monessa mielessä ylivoimaisia Eurooppaan nähden, mitä tulee talouteen. Euroopassa himoittiin lukemattomia kiinalaisia tuotteita, mutta kiinalaiset kelpuuttivat vaihdossa lähinnä hopeaa (s. 24).
Herrmann nostaa esille kapitalismin ja markkinatalouden eroa kuvaavana käänteenä tilanteen vuosina 1792–1793, kun täydellä teholla kapitalismin alkuvaiheiden pyörteissä oleva Britannia halusi tiivistää kauppasuhteitaan Kiinaan esittelen nykynäkökulmastakin järkyttävän suuren valikoiman erilaisia viimeisimpiä keksintöjään Kiinan hoville. Kiinassa tämä episodi otettiin loukkauksena, sillä heidän taloudellisesta ja poliittisesta mahdistaan huolimatta – tai juuri siitä johtuen – uusien ainakin äkkiseltään katsoen tarpeettomien tuotteiden tyrkyttäminen koettiin pyrkyrimäisenä (s. 29). Tämä oli kuitenkin lopun alkua Kiinan pitkään jatkuneelle asemalle talousmahtina, joka ei ollut omaksunut Englannin tapaan kapitalistista tuotantotapaa.
Mistä kapitalismi sitten syntyi, ja mitä se tarkoittaa? Herrmannin mukaan kapitalismi alkoi Luoteis-Englannissa 1760-luvulla kangaspuiden teollistamisella. Itse teollistaminen ei kuitenkaan ole kapitalismin syy; olennaisesti sama tekniikka oli kehitetty jo antiikin Kreikassa. Myös asiaankuuluvat ympäristökatastrofit olivat tuttuja jo antiikista (s. 42). Hieman antikliimaksina Herrmannkaan ei esitäkään tyhjentävää ymmärrettävää kuvausta siitä, miten kapitalismi syntyi ja mitä se täsmälleen tarkoittaa. Vähintään hän summaa kuitenkin monia väärinkäsityksiä, joita edelleen toistetaan.
Kapitalismi ei ole sama asia kuin markkinatalous. Markkinatalouden peruslähtökohta on vapaa kilpailu. Kapitalismissa taas alusta lähtien keskeistä on ollut kartellien muodostuminen ja aidon kilpailun tyrehdyttäminen. Siinä missä valtio esitetään nykyaikaisessa uusliberaalissa propagandassa tyypillisesti kapitalismia jarruttavana voimana, nimenomaan valtionkoneisto on mahdollistanut pääoman kasaantumisen pienelle taloudelliselle eliitille.
Havainnollistaakseen, miten uusliberaali propaganda on kääntänyt tämän kapitalismin peruslähtökohdan päälaelleen, Herrmann siteeraa useaan otteeseen samaa pätkää uusliberalismin isältä Milton Friedmanilta: ”Periaatteessa miljoonien ihmisten taloudellista toimintaa voidaan koordinoida vain kahdella tavalla: keskitetysti ohjaamalla, käyttämällä pakkotoimenpiteitä, siis tekniikkaa, jota armeijat ja totalitaariset valtiot soveltavat. Toinen tapa on ohjata vapaaehtoisesti eli yksilöiden yhteistyönä siten kuin voidaan nähdä millä tahansa kauppatorilla” (Friedman 2002, 149). Tähän lainaukseen tosiaan tiivistyy koko oikeistoliberaalin propagandan voima: on olemassa hyvää ja pahaa. Hyvää on tietenkin vapaus, pahaa taas rajoittaminen; kuka nyt vapaan toiminnan ehkäisemistä nyt pitäisi toivottavana, niin kauan kuin ei käytetä väkivaltaa toisia kohtaan?
Kiinnostavampaa on kuitenkin Herrmannin huomio siitä, kuinka myös kapitalismiin kriittisesti suhtautuva viestintä olettaa helposti tosiasiassa kapitalismia vahvistavia elementtejä. Hän ottaa esimerkiksi moraalifilosofi Michael J. Sandelin teoksen Mitä rahalla ei voi ostaa: Markkinoiden moraaliset rajat. Teoksessaan Sandel käy paatoksellisesti läpi sitä, kuinka sellaisetkin elämänalueet ovat kapitalismin myötä markkinaistuneet, jotka olivat aiemmin ilmiselvästi markkinalogiikan ulkopuolella; kritiikki on tavanomainen äärioikealta äärivasemmalle, ja myös kuta kuinkin kaikkien siltä väliltä allekirjoittama. Sen henkeen on tietenkin helppo samaistua, mutta Hermann ottaa esille perustavanlaatuisen ongelman kritiikissä:
”Vaikka Sandelin esittämä kuvaus kuulostaa kriittiseltä, se onkin itse asiassa vahvistava. Sillä myös Sandel uskoo asiaa sen kummemmin tarkastelematta, että juuri ’markkinat’ säätelevät tavaroiden tuotantoa tehokkaasti. Hän unohtaa täysin, ettei rajatonta kilpailua ole olemassa, vaan kapitalistista talousjärjestystä hallitsevat harvat suuryritykset. Uskomalla markkinatalouden taruun Sandel on jo langennut uusliberaalien ansaan. Sen jälkeen hän voi käydä vain puolustustaistelua asettuakseen muka niin tehokkaille markkinoille eettiset rajat.”
Markkinataloutta sinänsäkin on tietenkin mahdollista kritisoida, mutta kapitalismin yksi keskeisiä ongelmakohtia on, että siinä nimenomaan ei vallitse rehellistä kilpailua siellä, missä se olisi hyödyksi, eli kaikkein suurimpien pääomien ollessa kyseessä. Sen sijaan usein pienehköihin tuloihinsa nähden suhteellisen paljon veroja maksavat pienyrittäjät kilpailevat armottomasti keskenään – ja kun näissä yrityksissä työskentelevät ihmiset eivät oikeutetusti koe saavansa riittävästi vastinetta työstään ja yhteiskunnalta, ovat he taipuvaisia lankeamaan oikeistoliberaalien ansaan ja vaatimaan lisää ”vapautta” markkinoille.
Teoksen filosofisempia piirteitä edustaa muun muassa se, että rahan olemus tunnustetaan suorastaan mysteeriseksi. Vaikka rahaa pidetään yleisesti jollain tapaa pysyvänä ja kouriintuntuvana, se on tosiasiassa täysin sopimuksenvaraista; periaatteessa mikä tahansa voi toimia rahana. Kiinnostavampi huomio on rahan sidos aikaan; Herrmannin mukaan ”raha on symboloitua aikaa”. Kun jokin maksutapahtuma hyväksytään, ”raha siirtää kysyntäänsä myöhemmäksi” (s. 108). Rahalla on siis ikään kuin jonkinlaista merkillistä ihmisistä riippumatonta toimijuutta, joka liittyy nimenomaan aikaan. Tämä tulee huomattavaksi vasta, kun maksutapahtuman ja siihen liittyvän konkreettisen materiaalisen vaihdon välillä kuluu pidempi aika kuin esimerkiksi tavanomaisessa suoraviivaisessa ostotapahtumassa. Useimpien ihmisten intuitiivinen tunne siitä, että abstraktissa ja pitkälle viedyssä finanssikapitalismissa on jotain miltei metafyysisesti väärää, liittynee juuri tähän. Itse toivoisin ihanteelliselta talouden peruspiirteitä pohtivalta teokselta enemmän juuri tällaisia huomioita.
Mitenkään täydellisenä Pääoman voittoa ei missään tapauksessa voikaan pitää. Aina kun jotain kuvataan ”ideologioista riippumattomaksi”, kuten teoksen takakannessa tapahtuu, bullshit-mittarini huitelee aika kovissa lukemissa. Tässä tapauksessa väite ei ole aivan niin perätön kuin yleensä, mutta tietyt muotoilut aiheuttivat kyllä hieman kyllästynyttä huokailua. Herrmann tuo esimerkiksi esille sinänsä aiheellisesti, että yksi käänteentekevimpiä taloustieteilijöitä, John Maynard Keynes, kannatti kohtuullisen voimakasta verotusta siksi, että se on viimekädessä kaikkien, myös varakkaiden edun mukaista (sillä muutoin ajaudutaan säännöllisesti perusteellisiin talouskriiseihin, joissa myös rikkaimmat voivat menettää lähes kaiken omaisuutensa, mistä Keynesillä oli myös omakohtaista kokemusta tähän asti kenties historian perusteellisimman, vuoden 1929 finanssikriisin myötä). Sen sijaan vastakohtana Keynesin rationaalisuudelle vasemmistolaiset ajavat Herrmannin mukaa korkeahkoa verotusta ”raivoisan vihan vallassa” (s. 158).
Ylipäätään teoksesta saa suuren osan ajasta sellaisen kuvan, että Herrmann olisi omaksunut kritiikittä yhteiskunnallisista ja ekologisista näkökulmista riippumattoman tyypillisen nykyaikaisen taloustieteilijän tulokulman. Esimerkiksi seuraavat katkelmat luultavasti havainnollistavat, mitä tarkoitan:
”Siksi onkin turha lukea oppaita, jotka lupaavat luotsata sijoittajan menestyksekkäästi rahoituskriisistä. Jos haluaa pelastaa omaisuutensa, kannattaa ennemmin miettiä, miten vakavat talouskriisit olisivat estettävissä. Tällä hetkellä tehtävä on huomattavan hankala, sillä rahoituskupla on edelleen puhkeamispisteeseen asti paisuksissa. Jos superkupla ei saa päästä räjähtämään, talouden on kasvettava. Vain silloin kun kansantulo kasvaa, rahoitusvuori ei romahda.” (s. 208–209)
”Raha yksin ei luo rikkautta, se on vain sosiaalinen voiteluaine ja lukema tilillä. Todellinen rikkaus syntyy investoinneista, jotka tehdään tänään, jotta huomenna voidaan tuottaa enemmän tavaroita ja palveluja. Rahalla on tulevaisuutta vain, jos sitä käytetään pääomana.” (s. 211)
Teoksen päätäntöluku omaksuu kuitenkin yhtäkkiä täysin toisentyyppisen sävyn. Siinä käydään läpi hyvin lyhyesti likimain kaikki olennaiset perusteelliset kritiikit koko kapitalistista järjestelmää ja siihen liittyvää jatkuvan kasvun ideaa vastaan, yksinkertaisimpaan summattuna: ”On väkisinkin käytettävä ikävää ilmaisua, jota jopa vihreät välttelevät: on luovuttava jostakin” (s. 220). Hermann tuo myös esille sen äärimmäisen olennaisen huomion, että oikeastaan ei tarvitsisi luopua edes mistään millä on todella merkitystä; todennäköisesti yleinen onnellisuus länsimaissa vain lisääntyisi luopumisen myötä. Mitään hahmotelmaa kapitalismin rakenteellisesta umpikujasta pääsemiseen Herrmann ei kuitenkaan hahmottele. Eipä häntä siitä oikeastaan voi moittia; se kenellä on toimiva idea takataskussaan, astukoon itse esiin.
Vaikka teos on taloustieteen popularisoinnissaan erittäin onnistunut, en toki väitä sisäistäneeni edelleenkään kovin hyvin kaikkea siinä esitettyä. Siltä ontolta pohjalta, joka minulla taloudesta on, tekee mieli esittää kuitenkin yksi kritiikki. Herrmann viittaa jatkuvasti ”miten Marxkin ymmärsi hyvin, että x ja y”, mutta hän ei missään vaiheessa lähde kunnolliseen keskusteluun Marxin perusteeseistä. Pikemminkin Herrmannin asenne Marxia kohtaan on aavistuksen ylimielisen oloinen. Taustalla vaikuttaa olevan ajatus, että ”tietenkään” Marxia ei voi ottaa vakavasti – ja siitä huolimatta viittaukset Marxiin ovat jatkuvia.
Jos teokselta voisi toivoa jotain lisää, niin juuri keskustelua paitsi Marxin myös esimerkiksi anarkistien kanssa. Tällaisenaan potentiaali taloustieteen julkilausumattomien yhteiskunnallisten taustaoletusten purkamiseen jää melko ohueksi. Kaikkiaan Pääoman voitto on kuitenkin suositeltavin kaikista lukemistani taloutta käsittelevistä populaariteoksista. Viimeiset 10 vuotta ovat tosin tuoneet jälleen uuden absurdiuden tason talouden yhteiskunnalliseen tarkasteluun, joten vastaavalle uudelle teokselle olisi tilausta.
Olli Pitkänen
Lähteet:
Friedman, Milton. 2002/1962. Kapitalismus und Freiheit. Frankfurt am Main.
Herrmann, Ulrike. 2015/2013. Pääoman voitto: Kasvun, rahan ja kriisien historia. Helsinki: Into. Suomentanut: Mari Janatuinen.
Hamara 