Kirja-arvostelu: Bullshit Jobs (Graeber)

Bullshit Jobs on uraauurtava kuvaus äärimmäisen merkittävästä, hyvin vähälle huomiolle jääneestä ilmiöstä, joka kytkee toisiinsa laajamittaisia yhteiskunnallisia, poliittisia, taloudellisia, sosiaalisia, ja psykofyysisiä ongelmia. Se tarjoaa paljon avaimia ymmärtää monia yleisesti järjettöminä pidettyjä piirteitä kapitalistisen yhteiskunnan dynamiikassa.

Kaikki tietävät mitä on paskaduuni: yksitoikkoista, usein fyysisesti raskasta tai likaista, huonosti palkattua eikä kovin arvostettua työtä. Odotellessani pääkaupunkiseudun kirjastojen loputtoman tuntuisesta varausjonosta David Graeberin uusinta teosta The Dawn of Everything päädyin ottamaan työn alle hänen edellisen menestysteoksensa Bullshit Jobs: A Theory. Hevonpaskatyö on Graeberin oma käsite, eikä itse ideaakaan ole ilmeisesti aiemmin juuri käsitelty – vaikka tämänkin tekstin pohjalta, toivon mukaan ilmeiseksi käyvistä syistä, pitäisi kyllä käsitellä.

Hevonpaskatyö on paskaduunin eräänlainen vastakohta. Kaikista tunnetuista ikävyyksistään huolimatta paskaduunissa on yksi hyvä puoli: kaikki tietävät, että se on työtä, joka jonkun on joka tapauksessa tehtävä. Tämä tuo edes minimaalisen omanarvontunnon paskaduunin tekijälle kaiken vitutuksen keskellä. Hevonpaskatyö on sen sijaan yleensä hyvin palkattua ja ”menestyjän” sosiaaliseen statukseen liitettyä. Ainoa huono puoli on, että se on myös tosiasiassa täydellisen merkityksetöntä. Graeberin riittävän tarkaksi katsoma alustava määritelmä on seuraava: ”hevonpaskatyö on sellainen palkkatyön muoto, joka on niin tarpeeton tai jopa vahingollinen, että edes sen tekijä ei kykene oikeuttamaan työn tarpeellisuutta itselleen, vaikkakin osana työllistymisensä ehtoja hän tuntee itsensä pakotetuksi teeskentelemään, ettei näin olisi” (s. 10).

Graeber otti alun perin hevonpaskatyön esille 2013 julkaistussa Strike! -lehden artikkelissaan, josta tuli välittömästi uskomattoman luettu. Seurasi tietenkin jonkin verran kritiikkiä, jossa tyypillisesti esitettiin, että ainoastaan valtion liiallinen rooli työelämässä voi tuottaa hevonpaskatyötä, kun taas yksityinen sektori tuottaa miltei määritelmällisesti vain töitä, joille on tilausta (asia, jonka Graeber osoittaa systemaattisesti paikkansapitämättömäksi teoksessaan). Pääasiassa kuitenkin ihmiset innostuivat käsitteestä, jolle ei aiemmin ollut nimeä, mutta joka tuntui kuvaavan täsmällisesti heidän omaa työtään. Bullshit Jobsissa Graeber hyödyntää kattavaa aineistoa näiden yhteydenottojen pohjalta.

Hän oli mietiskellessään hevonpaskatyön käsitettä ounastellut, että merkittävä osa työpaikoista saattaisi olla hevonpaskatyötä. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun mainitun Graeberin artikkelin innoittamana laadittiin kysely, kuinka moni ihminen kokee, että hänen työnsä hyödyttää millään tapaa yhteiskuntaa. Eri länsimaisissa valtioissa tyypillisesti hieman alle 40 % vastaajista arvioi tekemänsä työn täydellisen turhaksi. (s. xxiii–xxiv.) Teoksessaan Graeber lainaa lukemattomia omakohtaisia lausuntoja hevonpaskatyöstä, usein ihmisiltä, joiden asemaa suorastaan kadehditaan. Yritysjuristin hän nostaa esille erityisenä hevonpaskatyön kunnia-alana ja sanoo, että keskustellessaan usein alan ihmisten kanssa hän ei ole törmännyt yhteenkään alan ihmiseen, joka pitäisi työtään mielekkäänä.

Ainakin omasta mielestäni asetelma vaikuttaa kummalliselta: miten muka voisi olla säännönmukaisesti niin, että hyvin palkattu ja arvostettu työ ei tunnu missään mielessä palkitsevalta. Kun asiaa pohtii tarkemmin, siinä ei ole kuitenkaan mitään kovin erikoista. Useimmille ihmisille keskitasoa suurempaa palkkaa ja arvostusta tärkeämpää on se, että työ on mielekästä ja edes jollain lailla yhteiskunnallisesti merkityksellistä. Hevonpaskatyöstä puuttuvat juuri nämä elementit; se hieroo päin vastoin joka hetki naamaan sitä, kuinka teet täydellisen tarpeetonta tai jopa yhteiskunnalle haitallista työtä. Ristiriita työn julkisen arvostuksen ja koetun tarpeettomuuden välillä on kiljuva. Perinteisen paskaduunin tekijä ensinnäkin tietää tekevänsä työtä, joka on tuiki tarpeellista ja jota harva vain haluaa tehdä sitä surkeaa korvausta vastaan, mikä siitä maksetaan. Pelkkä tietoisuus työn tarpeellisuudesta yhdistettynä siihen, että sen ankeudesta voi sentään purnata rehellisesti, tekee siitä siedettävää. Hevonpaskatyössä sen sijaan molemmat näistä elementeistä puuttuvat.

Graeberin perusargumentti on äärimmäisen kiinnostava: hevonpaskatyö ei ole ainoastaan absurdia nihkeyttä vaan kapitalistisen yhteiskunnan rakenteellinen välttämättömyys. Jos yhteiskunta jakautuisi vain paskaduunin ja hyvin palkatun sekä muutenkin palkitsevan työn tekijöihin, niin paskaduunin tekijät nousisivat nopeasti nykyistä paljon aktiivisempaan vastarintaan epäreilujen työehtojensa suhteen. Hevonpaskatyö toimii eräänlaisena puskurina näiden ryhmien välillä. Varsinaisen paskaduunin tekijät ymmärrettävästi kokevat perusteltua kaunaa niitä kohtaan, jotka paitsi tienaavat paljon enemmän, myös tekevät näennäisesti paljon mielekkäämpää työtä. Jos hevonpaskatyön tekijä taas valittaa asemastaan, hän herättää välittömästi paskaduunia tekevien vihan: eihän nyt kukaan voi valittaa siitä, että tekee kevyttä työtä ja tienaa sillä huomattavan hyvin. Toisaalta hevonpaskatyön tekijä kokee kalvavaa kaunaa ja merkityksettömyyttä, jota puretaan universaalin kaavan mukaan mittaamattomasti herkemmin ”alaspäin” (siis muun muassa paskaduunin tekijöihin) kuin ”ylöspäin” (niihin, joilla olisi valtaa muuttaa asioita). Myös yksittäisten organisaatioiden sisällä pätee sama logiikka.

Välittömämpi selitys hevonpaskatyön laajuudelle on myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan asettama tarve etsiä mahdollisimman nopeita ratkaisuja ongelmiin, jotka voitaisiin huomattavasti kestävämmin ja usein myös puhtaan taloudellisessa mielessä edullisemmin korjata ajattelemalla edes hieman pidemmällä aikajänteellä. Hätäratkaisujen toimimattomuuden lopputulemana kuitenkin syntyy usein ”tuottavasti” hevonpaskatyötä. Kun vaikkapa halvin mahdollinen koodausratkaisu osoittautuu heikosti toimivaksi, firman imagon, hyvin lyhyen jänteen taloudenpidon jne. kannalta voi olla ”rationaalista” palkata tyhjää toimittava henkilö ”korjaamaan” ratkaisua sen sijaan, että asia hoidettaisiin oikeasti kuntoon hankkimalla uusi kunnollinen järjestelmä. Sellaisiakin esimerkkejä löytyi, jossa vaikkapa firman ainoa puuseppä on niin ylityöllistetty, ettei hän ehdi missään mielekkäässä ajassa hoitaa uusia tehtäviä, niin ratkaisuna toisen puusepän palkkaamisen sijaan oli käytännössä palkata henkilö ystävällisesti valittelemaan, että puuseppä ei ole vielä ehtinyt hoitaa asiaa, mutta se järjestyy pian.

Bullshit Jobsin erinomaisuudesta huolimatta täysin ongelmaton teos se ei ole. Relevanttien tieteenalojen suhteen täysin maallikkonakin tulee hieman vaikutelma, että Graeber harvemmin antaa totuuden pilata hyvää tarinaa. En missään tapauksessa tarkoita, että Graeber esittäisi niin sanottuja vaihtoehtoisia faktoja, mutta hän tuntuu kyllä valikoivan mieluisia ja jättävän pois toisia. Bullshit Jobs vaikuttaa monella tapaa liioitellulta ja tarkoitushakuiselta esitykseltä kuvatusta ilmiöstä. Toisaalta tällainen kärjistäminen lienee melkein välttämätöntäkin vähän tai ei lainkaan käsitellyn ilmiön havainnollisessa esilletuomisessa.

Bullshit Jobs on uraauurtava kuvaus äärimmäisen merkittävästä, hyvin vähälle huomiolle jääneestä ilmiöstä, joka kytkee toisiinsa laajamittaisia yhteiskunnallisia, poliittisia, taloudellisia, sosiaalisia, ja psykofyysisiä ongelmia. Se tarjoaa paljon avaimia ymmärtää monia yleisesti järjettöminä pidettyjä piirteitä kapitalistisen yhteiskunnan dynamiikassa. Kyse ei ole pelkästään siitä, että monella ihmisellä on työ, jossa he eivät viihdy lainkaan, ja josta samaan aikaan maksetaan aivan liikaa suhteessa paljon tarpeellisempiin töihin. Hevonpaskatyön ryhmäpsykologia organisaatioissa ja yhteiskunnassa laajemmin saattaa olla keskeinen tekijä ylipäätään sen hahmottamiseen, miksi ihmiset suhtautuvat niin irrationaalisilla tavoilla vaatimuksiin paremmista palkoista ja työehdoista tai ylipäätään työelämän kuluttavuudesta. Kun on hakeutunut vaivalla arvostettuun työhön, josta saa vielä hyvin palkkaa, on hyvin vaikea hahmottaa ja myöntää itselle, mikä on mennyt vikaan, kun tuntuu, että jopa työttömänä elämä saattaisi olla mielekkäämpää. Tällöin kehiin astuu monenlaisia psykologisia defenssejä. Bullshit Jobs on kaikkein kiinnostavimmillaan hahmotellessaan, mitä tämä tarkoittaa yhteiskunnallisella ja jopa taloudellisella tasolla. Suosittelen kirjaa käytännössä kaikille, etenkin niille, jotka tekevät hevonpaskatyötä.

Olli Pitkänen

Kulttuurityö on paskatyötä

Juuri kulttuurityössä onkin mahdollista nähdä jälkiteollisen kapitalismin laaja pyrkimys subjektin totaaliseen hallintaan, luovuuden kaappaamiseen ja luovan prosessin säätelemiseen ja skaalaamiseen. Taideinstituutioiden sidoksisuus globaaliin pääomaan yhdessä porvarillisen nero-yksilön mytologian kanssa tuottaa olosuhteet, joissa valta pääsee sykkimään synapseihin asti.

eli prekaarin kirjailijan kaunainen ränttäys

1

Olen kirjailija. ”Kirjailijanurasta” puhumisessa ei tosin juuri ole mieltä, vaikka vuosina 2016–2021 julkaisin yhteensä yhdeksän kaunokirjallista teosta (romaaneja, esseitä, runoja, novelleja). Ilmiömäinen tuotteliaisuus ei tuonut sen enempää näkyvyyttä kuin apurahojakaan. Totaalinen kyllästyminen on johtanut päätökseen hylätä koko ”kirjailijanura” (mikä ei ole yhtä kuin kirjojen kirjoittamisen lopettaminen), jota ei tosiasiassa ole koskaan ollutkaan.

Tämä essee on yritys analysoida, politisoida ja pohdiskella henkilökohtaista asetelmaani sen välittömässä yhteiskunnallisessa kontekstissa.

2

Niin sanotun kulttuurialan piirissä teeskennellään usein kulttuurin olevan jonkinlainen omalakinen kapitalismin ja markkinalogiikan ulkopuolinen saareke, jolla on luontainen ja erityinen kriittinen näköala ympäröivään systeemiin. Eetu Virenin (2021: 103–104) mukaan taiteilijat ovat nykyään ”itsensä kehittämisen ja keskinäisen kilpailun eturintamassa, vaikka monilla heistä onkin jonkinlainen ideologinen kuvitelma, että ’kulttuuri’ muodostaisi kapitalistiselle yhteiskunnalle ulkoisen itsetarkoituksellisen toiminnan alueen”. Juuri taiteen tekemisen ”konkreettisen toiminnan tasolla” eli tuotantosuhteissa ”taiteilijan aika kuluu apurahahakemusten, portfolioiden ja myyvien itsensä esittelyjen laatimiseen”, eikä rahoituksen jatkuvan hakemisen pakko voi olla vaikuttamatta myös taiteen luonteeseen. Taiteen tuottaminen alkaakin jäsentyä ”siitä näkökulmasta, mihin saa rahoitusta tai millä saa näkyvyyttä itselleen”. Virenin mukaan tällainen rahoitusmalli on omiaan kiihdyttämään kehitystä, jossa kokeelliseksikin mielletty taide muuttuu yhä konventionaalisemmaksi. Tästä syystä ”[t]aiteen kokeilevuuden ja tuottavuuden vapauttaminen vaatisi … laajemmassa mielessä tuotantomallien muuttamista”. (Mts. 104.) Nykyisten tuotantosuhteiden vallitessa taiteen tekeminen on (etuoikeutettu promille, joka tyypillisesti puhuu koko alan puolesta, pois lukien) prekaaria köyhäilyä, jossa taiteilijan on kilpailtava kollegoitaan vastaan niukoilla, pääosin säätiöiden pyörittämillä apurahamarkkinoilla realiteettien painostaessa valitsemaan helposti brändättäviä ja mediaseksikkäitä teosaiheita.

Anna Tuorin ja Aleksis Salusjärven mukaan taidemaailma onkin viimeisen parin vuosikymmenen aikana siirtynyt ”brändinluomisen alkeista kaupallisen taiteen ytimeen”, jossa teoksen sisällön ja sen vaikutusten ääneen lausumisen vaatimus ”johtaa deskriptiiviseen taiteeseen”. Näin teos muuttuu kontekstilleen alisteiseksi ja syrjäyttää ”ne, jotka haluavat keskittyä teokseen tarinan eli myyntipuheen sijasta”.

Käytännössä taiteen vaikuttavuuden perusteleminen ja myyminen ohjaa siihen, että taiteilija valitsee jonkin tunnistettavan aiheen, jolla on julkisuudessa huomioarvoa. Tällöin hän voi sanoa ottavansa kantaa. Kuvataiteen lisäksi vaatimukseen taiteen kantaaottavuudesta törmää myös kirjallisuus-, teatteri- ja tanssikeskusteluissa. Taustalla on ajatus oikeanlaisesta kantaaottavuudesta … .

Jos taiteen kantaaottavuus on ”oikeanlaista”, sen brändääminen eli vaikutuksen perusteleminen rahoitusta myöntäville tahoille on vaivattomampaa kuin vaikkapa jonkin kokeellisen työn, jonka suhde selkeisiin merkityksiin ja tulkintoihin voi olla hämärä ja haastava. Samalla se, kuten Tuori ja Salusjärvi toteavat, kuitenkin ”tekee taiteesta itsestäänselvyyksiä kilpaa kiljuvien teosten kuoron, joka häviää uutisoinnissa medialle ja syiden etsimisessä tutkijoille”. ”Oikeanlaisen” kantaaottavuuden ohella helposti brändättävää on hyvinvointia tuottava taide, joka julkisessa keskustelussa ”voittaa taiteen, joka on vain taidetta”. Kun tämänkaltaiset merkitsijät – taiteen yhteiskunnallinen vaikutus, tietynlainen kantaaottavuus, ymmärrettävyys tai hyvinvointia ja mielenterveyttä edistävät vaikutukset – sidotaan taiteen tuki- ja rahoitusperusteluihin, on jo käytännön tasolla luovuttu taiteen itseisarvoisuudesta rahoituksen riittävänä perusteena. Tällaiselle ”itseisarvoisuudelle” – jonka kuplasta katsottuna kulttuuri toki näyttää yhä omalakiselta saarekkeeltaan – on kuitenkin edelleen käyttöä rahoituskuvioiden syvää eriarvoisuutta, kilpailuasetelmia tuottavia hierarkioita ja taidemaailman sisäisiä luokkajakoja hämärtävänä fronttina.

Nykypäivänä taidemaailman ”luovaa arkea” alistaa ja säätelee monessa mielessä kulttuuripiirien tyypillisesti halveksima startuptyyppinen, virtaviivainen bisnestodellisuus. Onhan esimerkiksi koko apurahanhakuprosessi silkkaa markkinalogiikan mukaista tuotteen (tai idean) myymistä ja sopivan rahoittajan etsimistä. Sattumalta ja/tai suhteilla saatu näkyvyys on muutettava nopeasti vaihtoarvoiseksi pääomaksi. Julkisessa puheessa yksilösuoritukset ratkaisevat, vaikka luovuus on pikemminkin kollektiivista kuin yksilöllistä rikkautta.

Apurahasirkuksen epätoivoisuudesta ja sattumanvaraisuudesta minulla on omakohtaista kokemusta. Ilman näkyvyyttä ei ole olemassaoloa, ja näkyvyyden saamiseksi on suostuttava verenhimoiseen saalistukseen, jossa toisen saama tunnustus on kirjaimellisesti itseltä pois. Taiteilija pakotetaan todellisuuteen, jossa hänen on hyväksyttävä – ainoana mahdollisena olemisen tapana – roolinsa niukoista resursseista taistelevana yksilönä. Tällainen vie työkyvyn, ainakin minulta. Vaikka sanotaan, ettei apurahan saaminen tai saamattomuus mittaa arvoasi taiteilijana, juuri näin käytännössä tapahtuu. Myönteinen apurahapäätös on oman markkina-arvon tunnustus ja samalla edellytys pääsylle taiteellisen työskentelyn vaatimiin materiaalisiin resursseihin. Apurahaa taas saavat todennäköisimmin ne taiteilijat, jotka ovat jo saavuttaneet näkyvyyttä ja siten onnistuneet pääsemään niin sanotun huomiotalouden hyötyjiksi. Näkyvyys on symbolinen resurssi; sen saavuttaminen edellyttää tyypillisesti laajaa verkostoituneisuutta eli suhteita niihin toimijoihin, joilla on valtaa säädellä pääoman ja lisäarvon jakautumista kulttuurityön piirissä.

Asetelman psykologista kuormittavuutta on hankala yliarvioida. Resurssikilpailun jalkoihin jäänyt yksilö kokee suunnatonta (ja kaunaistakin) ulkopuolisuutta, jota julkiset diskurssit vain vahvistavat. Jopa taidepiirien jatkuvat vaatimukset lisärahoituksesta ”kulttuurille” alkavat tuntua absurdeilta. Koronapandemian jyllätessä moni valtakunnan luovaan eliittiin kuuluva tekijä esitti näitä vaatimuksia hiukan tavallista äänekkäämmin. Reagoin turhautumalla. Mitä helvetin väliä sillä minulle olisi, vaikka muutama nimekäs taiteilija saisi pari kymppitonnia korvausta keikkojen ja näyttelyiden peruuntumisesta? Niin kauan kuin taiteen tuotantosuhteita säätelevät rakenteet pysyvät ennallaan, mikään määrä ”kulttuurin” lisärahoitusta ei muutu abstraktista konkreettiseksi juuri eniten tarvitsevien kohdalla. Näkyvyyden, yksilöiden välisen kilpailun ja luokkahierarkian ehdoilla pyörivä huomiotalous huolehtii jatkuvasti siitä, että enenevienkin resurssien tapauksessa niukkuuden määrä on vakio (tai tyypillisesti nousujohteinen).

3

”Kirjailijanurasta” luopumisen kanssa ajallisesti samalle jatkumolle sattuneet kokemukseni indiekauhupelifirman (Symptom Digital Oy) perustamiseen liittyvistä rahoituksenhakustrategioista ja luovuuden välineellistämisen prosesseista osoittivat, eivätkä mitenkään yllättäen, kuinka startupmaailman diskurssi hyödyntää kulttuuripiirien taidepuhetta, tosin omaan siekailemattomaan tapaansa. Viren huomauttaa kuitenkin luovan toiminnan konkretian tasolla vaikuttavan ”pikemminkin … siltä, että pelisuunnittelija saa [taiteilijaa] todennäköisemmin keskittyä rauhassa työhönsä, tekemään sitä minkä kokee mielekkääksi”.

Apurahaproosan kynäilyn psykologinen painajaismaisuus piilee ennen muuta tavassa, jolla taiteilija pakotetaan harjoittamaan bisnesajattelua niin, että samanaikaisesti on teeskenneltävä ja performoitava, ettei kyse muka ole bisnesajattelusta. Työsuunnitelmassaan taiteilijan odotetaan markkinoivan ideaansa kertomalla, miksi hänen työnsä on yhteiskunnallisesti merkittävä ja hyödyllinen, mikä on sen tarkoitus, mihin sillä pyritään ja missä aikataulussa. Apurahahakemuksessa ei tosin puhuta kvartaaleista, milestoneista, hookeista, roadmapeista, catcheistä tai edes tuotannosta, mutta konsulttijargonia ja veret seisauttavia anglismeja lukuun ottamatta hakemuksen logiikka ei eroa kaupallisen peliprojektin pitch deckistä oikeastaan mitenkään.

Juuri kulttuurityössä onkin mahdollista nähdä jälkiteollisen kapitalismin laaja pyrkimys subjektin totaaliseen hallintaan, luovuuden kaappaamiseen ja luovan prosessin säätelemiseen ja skaalaamiseen. Taideinstituutioiden sidoksisuus globaaliin pääomaan yhdessä porvarillisen nero-yksilön mytologian kanssa tuottaa olosuhteet, joissa valta pääsee sykkimään synapseihin asti. Sama kehitys on nähtävissä muillakin alueilla, mutta muun muassa vallan ja institutionalisoitumattomien katvealueiden suhteet vaikuttavat merkittävästi lokaaleihin vapauden muodostumisen ehtoihin. Apurahanhakijan käytännössä odotetaan performoivan itseään pääomalle subjektina, joka kykenee mahdollisimman kattavasti perustelemaan hyödyllisyytensä systeemille; kaikki tämä tapahtuu lukuisissa prosesseissa ja valtasuhteissa, joissa toimiminen vaatii paljon enemmän kuin tehdastyöläisen ulkonaista alistumista. Taiteilijan on kyettävä vakuuttamaan rahoittajansa käyttämällä kieltä, jonka kehykset ja logiikka on määritelty valmiiksi.

Valmiiden kehysten tarkoituksena on hallinnoida tapaa, jolla taiteilija puhuu ja ajattelee suhteessa työhönsä. Näin hänet pakotetaan ilmaisemaan työnsä päämäärä, merkitys ja tarkoitus etukäteen määrätyssä muodossa, joka oikeutetaan formaalilla vapaudella eli ”vapaudella kertoa omin sanoin” työnsä päämääristä ja merkityksistä sen sijaan, että taiteilijalla olisi vapaus määritellä työnsä suhde päämääriin ja merkityksiin yleensä. On ehkä syytä kysyä, kuinka moni taiteilija muka edes täsmällisesti tietää, mitä on tekemässä, kun huomioidaan, kuinka suuri rooli virheellä, harhailulla ja sattumalla ylipäätään on taiteen tuotannossa. Apurahat voivat tosin jäädä saamatta, jos työsuunnitelmaan kirjoittaa, ettei ole perillä teoksensa merkityksestä, ettei tiedä mikä sen tarkoitus on, eikä tavoitteenakaan ole muuta kuin hiukan harhailla ja lorvailla – ja toivoa, että jossain välissä syntyy hyvää taidetta.

Taiteen näennäisesti meritokraattinen ja omalakisen itseisarvoisuuden frontilla simuloiva rahoitussysteemi muodostuu taiteilijalle luovan työskentelyn loukuksi, jossa muutama huippuyksilö nauttii laajoista etuoikeuksista raatavan massan kustannuksella. Taidemaailma ja kulttuurityö onkin kaikkea muuta kuin kapitalismista erillinen saareke – sen sijaan sitä voi perustellusti tarkastella mikrotodellisuutena, kapitalistisen systeemin pienoiskuvana, joka auttaa meitä ymmärtämään huomiotalouden simulaation logiikkaa.

Jean Baudrillardin mukaan esimerkiksi taudin simulaatio eroaa sen teeskentelystä siten, että jälkimmäisessä tapauksessa taudin oireita jäljitellään, mutta ensimmäisessä tapauksessa subjekti tuottaa oireet itse. On helppo nähdä, kuinka kulttuurityötä ehdollistavat rakenteelliset sidonnaisuudet pakottavat taidemaailmaa yhä enemmän pelkän teeskentelyn sijaan simulaatioon, jossa onnekkaiden taiteilijoiden promille tuottaa kapitalismia kritisoivia taideteoksia osallistumalla aktiivisesti prekaarin massan luovaa elämää riistävään huomiotalouteen. Se, että tähän onnekkaaseen promilleen voi nykyään kuulua myös joitakin etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen edustajia, ei muuta asetelman logiikkaa miksikään, vaan pikemminkin kuuluu simulaation yleiseen sisään- ja ulossulkemisen ekonomiaan.

4

Menestyviä taiteilijoita, jotka tuottavat kapitalismia kritisoivaa taidetta, ei tietenkään ole syytä väittää ylipäätään tai jotenkin muita enemmän teeskentelijöiksi. Huomio kannattaa – jälleen kerran – suunnata huippuyksilöiden tasolta systeemiin, jossa nämä yksilöt yksilöinä tuotetaan. Kapitalismikritiikin simulaatio luodaan kaappausprosessissa, jossa pääoma alkaa rahoittaa sitä kritisoivaa taidetta lisäarvontuotannon kasvattamiseksi. Kritiikki ei näin muutu oikopäätä ja automaattisesti teeskentelyksi, mutta tavallaan kriitikosta tulee kuitenkin paitsi riiston väline, myös sen erityinen kohde. Nykykapitalismissa jopa systeemikriittinen röyhkeys, provokaatio ja hierarkioihin kohdistuva vittuileva yleisasenne voivat näyttäytyä viestinä kommunikatiivisen pääoman hallinnasta. Systeemin hyötyjäksi päässyt taiteilija on toki näkymättömään ja prekaariin kollegaansa nähden monella tapaa etuoikeutettu, mikä tuottaa ja ylläpitää luokkaeroja huippu- ja pohjayksilöiden välillä. Vaikka pääoma riistää hänenkin työtään ja luovuuttaan muuntamalla sen lisäarvontuotannon lähteeksi (ja sulauttamalla systeemikritiikin osaksi systeemiään), palkintoja ja apurahoja saava taiteilija hyötyy tästä riistosta yksilötasolla. Koska menestyjä on lisäarvon tuottajana yhtäältä riistäjä ja toisaalta riistetty, hänen moralisoimisensa on yhtä turhanaikaista kuin näiden samojen kulttuurieliittiin kuuluvien taiteilijoiden syyllisyysperformanssit ja heidän näyttävät, ilmeisen kompensatoriset asettumisensa ”heikompiosaisten puolelle”.

Prekaarille kulttuurityöläiselle kulttuurin kenttä ei sinänsä näyttäydy ensisijaisesti taloudellisen toiminnan alueena. Työtä ei tehdä rahan vuoksi vaan sen puutteesta huolimatta. Apurahaproosan edellyttämä brändäys ja somenäkyvyyden tavoittelu näyttäytyvät monelle juuri sinä, mitä ne ovatkin: bisneslogiikan ohjaamana riistona ja vittumaisena lisätyönä, joka vie aikaa, on äärimmäisen masentavaa ja houkuttelee viheliäiseen prokrastinaatioon ajamalla energiatasot alas jo ennen hakemuspohjaan kirjautumista.

Tapaa, jolla kulttuurityön todellisuudesta puhutaan, ei kuitenkaan määrittele prekaari kulttuurityöläinen, vaan ylenpalttista näkyvyyttä nauttiva taide-eliitti ja rahakkaat tuottajatahot. Kulttuuri- ja talouselämän eliittien edut lankeavat yksiin: jos vain harva saa rahoitusta, sisärenkaalle selviävillä on enemmän kakkua jaettavaksi. Ulossulkeva, yksilöiden väliseen resurssikilpailuun perustuva apuraha- ja palkintosysteemi ovat osa pääoman hallinnoimaa niukkuus- ja kurjistamispolitiikkaa, joka tarvitsee hierarkioita ja myyttejä (kuten porvarillis-individualistisen neromyytin ja köyhän taiteilijaelämän glorifikaatiot) ehkäistäkseen prekariaattien välistä solidaarisuutta.

Tuorin ja Salusjärven mukaan rahoitus- ja tuottajavallan järjestämät teemoitetut näyttelyt, kilpailut ja apurahahaut ohjaavat tyypillisesti myös tapaa, jolla taiteeseen luodaan sisältöä tai jolla taidetta tuotteistetaan ja välineellistetään:

Tätä tehdään myös välinelähtöisesti niin, että ensisijainen ajatus on vaikkapa ”digitaalisuus on nykyaikaa” (emmehän kukaan halua nykytaiteen piirissä olla vanhanaikaisia). Toissijainen kysymys on, onko teos hyvä, miten ja mitä se ilmaisee. … Ajankohtaisuus tai radikaalius juuri taiteessa voi ilmetä melkeinpä salaa, ei irti revittävänä lauseena. Se voi ilmetä myös ”väärin”, vastoin sovittuja sääntöjä. …  On turhauttavaa nähdä ja tehdä taidetta, josta tiedämme etukäteen, mitä se on. Tällöin sisältö vahvistaa normatiivista näkemystä sovituin esteettisin elein. Itsensä haliminen ja omasta hyvyydestä liikuttuminen onkin ollut jo pitkään tapana Suomessa, jossa kaikki on hyvin.

5

En ole kirjailija. Olen taiteen työläinen. Teen taidetta paskatyönä: ilman korvausta ja vailla näkyvyyttä. En halua palkkatöihin, sillä taiteen tekeminen vaatii liiaksi aikaani ja on aivan liian tärkeää, mutta kuntakokeilun ja Kelan byrokratia pakottavat minut leikkimään työtöntä työnhakijaa ikään kuin en jo yhdeksällä julkaistulla kirjallani olisi osallistunut yhteiseen arvontuotantoprosessiin ja ansaitsisi vastikkeetonta sosiaaliturvaa ainakin 1 500 euroa kuukaudessa lopun elämääni pelkästään siksi, että olen olemassa ja koska tosiaan tein mitä tein. Minulle sanotaan, ettei luomani arvo ole todellista, sillä se ei ole mitattavissa. Mutta arvon mittaaminen – tuo porvarillisessa tyhjiössä tapahtuva outo, kontekstittomaksi uskoteltu toimenpide – on vain pakotettua homogenisaatiota, jonka historiallinen tausta on euklidisen tila-avaruuden kehittymisessä kokonaiseksi instituutioksi. Tämä sattumien sarja on mahdollistanut abstraktin, matemaattisen ja hallinnollisteknisen järkeilyn, sen pikkutarkat luokittelusysteemit. Taustalla on ajatus tyhjästä avaruudesta, joka juuri tyhjyyttään soveltuu matemaattisiin operaatioihin.

Mikä parasta, tämän järjen lajin tuottamat luokittelut vaikuttavat läpinäkyviltä, kontekstittomilta ja yleispäteviltä. Beverley Skeggs mainitsee laajassa luokkatutkimuksessaan (2014) sellaisen esittämisen mahdollisuuden, jossa rajatun tarkastelutavan ymmärretään kuvastavan koko kokonaisuutta, porvarillisen järjen erityispiirteeksi. Euklidisen tilakäsityksen institutionalisoituminen, sen liittyminen yhteiskuntaruumiin poliittiseen metaforaan, tuottaa eräänlaisen abstraktin tilan, joka yhdistyy – kuten Skeggs (mts. 83) kirjoittaa – ”sarjallisuuteen, itseään toistavaan toimintaan, monistettaviin tuotteisiin, vaihdettavissa oleviin paikkoihin, käytöstapoihin ja aktiviteetteihin”. Tämän abstraktin tilan luonne näennäisesti epäpoliittinen ja vailla kontekstia, sileä, valtasuhteeton.

Skeggsin mukaan (mp.) kyseessä on ”menetelmä, jonka avulla jokaiseen ryhmään voidaan kohdentaa tuottavuuden näkökulmasta potentiaalinen vaihtoarvo ja luokitella ryhmät moraalisen arvojärjestyksen mukaan”. Teknokraattiset metaforat kätkevät varsinaisen poliittisen todellisuutensa: lisäarvon vaatiman, köyhään väestönosaan kohdistuvan pedantin kontrollin, yhä hienovaraisempia muotoja omaksuvan lempeäkasvoisen, yrittäjähenkeä ja yksilökeskeisyyttä pursuavan biovallan. Kun tiedosta on näin tullut porvarillisen vallan arkipäiväinen ase ja tuon vallan toiminnan logiikkaa määrittelevä peruslähtökohta, on mikä tahansa järjestelmän muototaloudessa pysyttelevä toiminta (esimerkiksi porvarillista estetiikkaa taiteeksi jalostava kulttuurityö) menettänyt vallankumouksellisuutensa.

Toisaalta vallankumouksen menetetty uskottavuus ilmenee taiteilijan ja porvarin modernissa vastakkainasettelussa. Nykyaikaisen taidemaailman kantavia voimia ovat porvarillinen yksilö ja sitä näennäisesti vastustava romanttinen kapinallisuus, porvarillisen yksilön latteuden raivokkaana kieltona esiintyvä neron hahmo. Nerouden hulluus on siinä, että se kaikessa itseriittävässä titaanisuudessaan kuitenkin edellyttää porvarillisen lähtökohdan. Neroushan suostuu mukisematta jakamaan porvarillisuuden kanssa sen, mikä porvarillisuudelle on kaikkein pyhintä: yksilön jakamattomassa syvyydessään ja mystisyydessään. Siksi nerouden vallankumouksellisuus kulkee yhtä jalkaa porvarillisen vallankumouksellisuuden kanssa. Ne puhkeavat, kukoistavat ja latistuvat yhdessä, muuttuvat omaksi vastakohdakseen ja alkavat pönkittää sitä samaa tunkkaista feodalistista järjestystä, jota kumoamaan ne alun perin lähtivät.

Kun porvarillinen valtio alkaa järjestelmällisesti palkita kulttuurityön lempivallankumouksellisiaan, taiteilijan on alettava ymmärtää, ettei taiteilijuus ole enää yksilöidentiteetin kysymys, eikä yksilön identiteettikään ehkä enää taiteen kysymys.

6

Ei ole liioiteltua sanoa koko kirjailijantaipaleeni olleen kaupallisten itsemurhien sarja. Tällaisena siinä ei ole minkäänlaista protestin ulottuvuutta. Olen hakenut apurahoja ja koettanut brändätä itseäni perustelemalla, miksi juuri minun ideani on rahoittamisen arvoinen, tuntenut itseni viheliäiseksi opportunistiksi ja nuoleskelijaksi, kuten epäilemättä moni apurahanhakija.

Kapitalismi on pääni sisällä. Toisinaan yllätän itseni vieläkin miettimästä, että ”jotain olisi tänäänkin saatava aikaan”, koska joutilas ei saa olla. En esimerkiksi juo päiväkännejä tai aloita Netflix-maratonia. Kuvittelen, että on olemassa joku tai jokin, jonka silmissä tulen jotenkin enemmän olemassa olevaksi tekemällä työtä tai ainakin yrittämällä tehdä ”jotain tuottavaa”.

Näin siitäkin huolimatta, että ideologisessa mielessä kannatan kirjailija Ossi Nymanin työnvälttelyä, fanitan Työstäkieltäytyjäliittoa ja olen täysin sitä mieltä, että palkkatyö on perseestä ja jokaisen tulisi saada rahaa vastikkeettomasti ainakin 1 200 euroa kuussa.1 Eniten häpeänkin sitä, että olen joskus satunnaisen palkkatyön äärellä tuntenut suoranaista ylpeyttä kyetessäni edes hetken leikkimään normaalia, tottelevaista työkansalaista. Olkoonkin, että tämä ylpeys oli nopeasti haihtuvaa lajia, ja varsin pian lorvin maksimaalisesti työnantajan ajalla tuhlaten päivän ”tuottoisat tunnit” kaikkiin mahdollisiin omiin projekteihin, kuten blogiteksteihin, romaanikäsikirjoitukseen ja kiinnostaviin filosofisiin artikkeleihin.

Ei olekaan sattumaa, että nykyaikainen startupyrittäjä tai kovapalkkainen konsultti kuvailee intohimoista suhdettaan pääoman lisäarvontuotantoon kovin samaan tapaan kuin entisaikojen romanttinen taiteilijanero. Molemmat sitä paitsi uskovat vilpittömästi yksilöön ja yksilölliseen kykyyn. Tässä mielessä startupyrittäjä on ehkä vain titaanisen neron postmoderni, looginen johtopäätös.

Imen kapitalismia sisuksiini, hengitän sitä ulos puhuessani, kuuntelen pääoman laulua korvissani. Valmistaudun juoksemaan henkeni edestä.

Markus Niemi

1Sitten kysellään, millä tällainen laaja perustulo rahoitettaisiin. Poliittisten itsestäänselvyyksien mahdista kertoo, ettei koskaan kysellä, miten rikkain prosentti rahoittaa oleskeluyhteiskuntansa.

Lähteet

SKEGGS, BEVERLEY 2014: Elävä luokka. (Class, Self, Culture, 2004.) Tampere: Vastapaino.

TUORI, ANNA JA SALUSJÄRVI, ALEKSIS 2017: ”Aikamme estetiikka: kapitalistinen realismi”. https://nuorivoima.fi/lue/essee/aikamme-estetiikka-kapitalistinen-realismi

VIREN, EETU 2021: Vallankumouksen asennot. Brecht, Benjamin ja kysymys estetiikan politisoimisesta. Helsinki: Tutkijaliitto.

Arvostelu: Mikä liberalismia vaivaa? (Lahtinen & Purokuru)

Liberalismin vaihtoehdottomuuden tuntu on käytännössä nimenomaan oire siitä, ettei nykyisen liberalistisen hegemonian sisällä voida enää ratkaista sen ongelmakohtia. Lahtinen & Purokuru lähtevät liikkeelle siitä, että pelkän reagoimisen sijaan tarvitaan proaktiivisuutta, jolla saataisiin tarjottua vetoavia mielikuvia ja käytäntöjä sekä uudenlaista yhteisöllisyyttä.

Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? on tulkittavissa vastineeksi ”mikä vasemmistoa vaivaa?” -tyyppisiin avauksiin. Nimivalinta on erittäin osuva, sillä moni ongelmallisena nähty asia, joka liitetään tavallisesti vasemmistoon, tulisi itse asiassa liittää pikemminkin liberalismiin. Vaikka konservatismi–liberalismi -akselilla ajateltuna vasemmistolaiset ovat toki useimmiten liberaaleja, liberalismi kokonaisuudessaan on kuitenkin enemmän vastakohta kuin synonyymi vasemmiston ydinperiaatteille, kuten yhteiskunnan ensisijaisuudelle yksilöön nähden ja materiaalisten selitysten ensisijaisuudelle abstrakteihin ideoihin nähden.

Teoksen peruslähtökohta on erottelu liberalismista tietoisena tai ainakin osittain tietoisena ideologiana sekä liberalismi koko viime vuosisatojen länsimaisen yhteiskunnan läpäisevänä ”syvärakenteena” (s. 12). Liberalismi ideologiana on jo sinänsä varsin hegemonista: sen keskeisiä määreitä ovat Lahtisen & Purokurun mukaan vapauden, vapaamielisyyden ja järkevyyden kaltaiset ideat, joihin enemmistö länsimaisista ihmisistä samaistaa itsensä. Juuri näiden ideoiden usein itsestään selvänä nähty tavoiteltavuus paljastaa niiden yhteiskunnallisen pinnallisuuden. Pinnallisuutta täsmällisempi ilmaisu on itse asiassa keskeisten liberalististen käsitteiden abstraktisuus; ne eivät anna lopulta juuri mitään osviittaa siitä, mitä niiden kautta aivan täsmälleen ottaen tavoitellaan. 

Vielä liberalismia ideologiana perustavampi ilmiö on kuitenkin liberalismi yhteiskunnan syvärakenteena. Kaikki yritykset vastustaa liberalismia tässä mielessä niin vasemmalla kuin oikealla päätyvät hyvin helposti vain toisintamaan liberalismia hieman eri muodossa. Liberalismi syvärakenteena on väistämättä aavistuksen epämääräinen olio; mikäli jonkinlainen niin yksilöllisen kuin kollektiivisen ajattelun taustalla vaikuttava syvempi rakenne on olemassa, tästä seuraa suoraan, että tämän rakenteen luonnetta ei voi ilmaista tyhjentävästi. Tämänkaltaisiin ideoihin on aina syytä suhtautua epäilevästi siitä syystä, että niitä ei voi osoittaa virheellisiksi; periaatteessa mikä tahansa voidaan tällöin tulkita ja selittää valitun viitekehyksen kautta.

Jotain tämänkaltaista esittääkin Marianne Sandelin arvostelussaan, jonka otsikko ”Liberalismi kapitalistisena salaliittona” kertoo jo paljon. Sandelinin mukaan Lahtinen & Purokuru eivät ole perehtyneet liberalistisen ajattelun eri muotoihin ja historiaan juuri lainkaan ja tekevät sen sijaan liberalismista kaikkiin mahdollisiin ongelmiin syypäänä toimivan mörön. Kuten kirjoittajamme Markus Niemi esittää omassa blogissaan, Sandelinin kritiikki on varmastikin validia mitä tulee Lahtisen ja Purokurun täsmälliseen tietämykseen liberalismin eri muotojen historiasta, mutta Sandelin ymmärtää väärin mitä Lahtinen & Purokuru teoksellaan tavoittelevat. Kyseessä ei ole aatehistoriallinen tai edes yhteiskuntafilosofinen tutkimus vaan pohdiskeleva mutta poleeminen poliittinen pamfletti, eikä sitä siten tulisi arvioida ensisijaisesti tutkimuksellisista lähtökohdista.  

Ainakin itselläni on turhauttavan yleinen kokemus julkisilla areenoilla keskustellessa, että väsyttävässä väittelyssä aivan ilmeisellä tavalla yksinkertaistettuja tai jopa itsessään sekavia mutta sosiaalisen kontekstin tai ”vastapuolen” määrällisen ylivoiman takia monille järkevinä näyttäytyviä populistisia näkemyksiä oikoessa keskusteluun mukaan tuleva akateeminen, relevantin asiantuntemuksen omaava henkilö katsoo olennaiseksi ainoastaan oikaista jonkin minun tekemän, käsillä olevan keskustelun kannalta epäolennaisen historiallisen tai teoreettisen asiavirheen. Itsekin tutkijana pidän luonnollisesti tieteellistä asiantuntemusta sinänsä hyvin arvokkaana ja monissa tilanteissa ehdottomana vaatimuksena, mutta julkisessa keskustelussa täytyy kyetä myös vetämään mutkia suoriksi. Suurin osa keskustelijoista kun operoi joka tapauksessa verraten suurilla linjoilla, jos pitää ylipäätään arvossa minkäänlaista ajattelun koherenssia.

Jos Lahtinen & Purokuru olisivat rajanneet teoksensa Sandelinin toivomalla tavalla täsmällisemmin esimerkiksi uusliberaalin talouspolitiikan kritiikkiin (jota hän piti kohdallisena teoksessa), tästä huolimatta esimerkiksi hiemankaan oikeistomieliset taloustieteilijät nostaisivat esille uusliberalismin käsitteen epämääräisyyden jne. Kulttuurikritiikki ei yksinkertaisesti ole yhteensopivaa tieteellisen tulokulman kanssa, samaan aikaan toteutettuna. Mikäli ei kuitenkaan haluta kokonaan hylätä vasemmistolaista kulttuurikritiikkiä, sopii kysyä, mikä kattokäsite sitten tulisi valita liberalismin sijaan. En pidätä henkeäni liberalismia osuvamman vaihtoehdon suhteen.

Vastoin Sandelinin väitettä, Mikä liberalismia vaivaa? ei pamflettimaisuudestaan huolimatta maalaa läpeensä demonista viholliskuvaa mystisesti kaikkea hallitsevaan asemaan selviytyneestä liberalismista. Teoksessa selitetään verraten kouriintuntuvalla tavalla ja erottelevasti, miksi liberalismi on menestynyt niin hyvin; mitä houkuttelevaa se on tosiasiassa tarjonnut ihmisille ja millä keinoin se on luonut mielikuvia vielä paremmasta. Lahtisen & Purokurun mukaan liberalismi elää itse asiassa melkoisella varmuudella tuhoutumisvaihettaan, josta siirrytään johonkin erilaiseen, vaikka on vaikea kuvitella, mitä se olisi (mikä osaltaan kertoo liberalismin hegemonisuudesta) (s.7). Ei tarvitse olla asiantuntija pitääkseen, jos ei nyt varmana, niin uskottavana vaihtoehtona, että liberaali hegemonia murtuu lopullisesti verraten läheisessä tulevaisuudessa. Talous on jo kauan perustunut absurdille globaalille velkaantumiselle, niin USA kuin Eurooppa ovat kulttuurisesti pelottavalla tavalla polarisoituneita ja Kiinan kaltaiset liberaalista olemisen tavasta täysin piittaamattomat valtiot vahvistuvat joka suhteessa. 

Liberalismin vaihtoehdottomuuden tuntu on käytännössä nimenomaan oire siitä, ettei nykyisen liberalistisen hegemonian sisällä voida enää ratkaista sen ongelmakohtia. Lahtinen & Purokuru lähtevät liikkeelle siitä, että pelkän reagoimisen sijaan tarvitaan proaktiivisuutta, jolla saataisiin tarjottua vetoavia mielikuvia ja käytäntöjä sekä uudenlaista yhteisöllisyyttä. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyvät tarvittavat systeemiset ja elämäntavalliset muutokset pitäisi pystyä esittämään niin, etteivät ne näyttäydy vain jostain luopumisena, vaan itse asiassa aidompaa ja rikkaampaa elämää tarjoavina. Tähän Lahtinen ja Purokuru tarjoavat kyllä oman poliittisen kokemuksensa pohjalta joitain suuntaviivoja ja hahmotelmia, mutta mitään viisastenkiveä ei luonnollisesti ole saatavilla. Kaiken kaikkiaan Mikä liberalismia vaivaa? yhdistää onnistuneesti poliittista kiistakirjoitusta ja analyyttisempää tarkastelua. Useimmat keskeiset ajankohtaiset teemat käydään läpi ja teoksesta välittyy kaikkinensa konstailematon ja raikas tunnelma. Mikäli kaipaa vastapainoksi samankaltaista optimistisemmin liberalismiin suhtautuvaa tulokulmaa, voin suositella tarkastamaan Jan Werner-Müllerin hiljattain käännetyn teoksen Pelko ja vapaus: Kohti uudenlaista liberalismia.

Olli Pitkänen

Uusliberalismin ideologiaa tiivistettynä

Ideaalina on minimoida talouden, mukaan lukien mm. hintojen, tarjonnan ja kysynnän, julkinen sääntely ja ohjaus, jolloin vapaat markkinat pitävät huolen suotuisista seurauksista. Vain markkinoiden itsesääntelyä helpottava politiikka on hyväksyttävää.

Tämä kirjoitus toimii lyhyenä, helppotajuisena tiivistelmänä uusliberalistisen ajattelun logiikasta sekä johdantona myöhemmin julkaistavaan tekstiin, joka käsittelee sakon muuntorangaistusta esimerkkinä siitä, millaista kriminaalipolitiikkaa uusliberalismin pohjalta voi perustella. Nojaan erityisesti Paavo Löppösen teokseen Vapauden markkinat: Uusliberalismin kertomus sekä Petri Räsäsen artikkeliin ”Uusliberalismi ja lupaus vapaudesta”.

Määritelmät siitä, mitä uusliberalismi on, vaihtelevat, mutta poliittisena liikkeenä ja ideologiana se on melko yhtenäinen. Tässä tekstissä tarkoitan uusliberalismilla ideologiaa, jonka keskeisiä edustajia ja kehittäjiä ovat olleet muun muassa Friedrich Hayek, Milton Friedman ja Robert Nozick, ja jonka agendaa edistämään Mont Pelerin Society vuonna 1947 perustettiin. Ideologian pohjana ovat olleet Hayekin, Ludwig von Misesin ja Karl Popperin 1940-luvulla julkaistut kirjat.

Uusliberalismin keskiössä on taloudellinen vapaus. Kyse on näkemyksestä, jonka mukaan julkisen vallan on taattava taloudelle ja sitä kautta ihmisille mahdollisimman suuri vapaus – nimenomaan negatiivisen vapauden mielessä (palaan negatiiviseen vapauteen myöhemmin tekstissä). Ideaalina on minimoida talouden, mukaan lukien mm. hintojen, tarjonnan ja kysynnän, julkinen sääntely ja ohjaus, jolloin vapaat markkinat pitävät huolen suotuisista seurauksista. Vain markkinoiden itsesääntelyä helpottava politiikka on hyväksyttävää. Ajatuksen tukena on usein käytetty filosofi Adam Smithin ideaa näkymättömästä kädestä. Yhteys Smithiin onkin ollut monille uusliberaaleille ylpeyden aihe. Uusliberalistisen Smith-tulkinnan mukaan talouden sääntely tulee minimoida, jolloin markkinoiden näkymätön käsi pääsee muokkaamaan taloudellisen kilpailun yhteiseksi hyväksi. Smithin idean tulkitseminen näin on kuitenkin nykytietämyksen mukaan virheellistä (Löppönen 2017, s. 50).

Uusliberalismin keskeinen ideologi Friedrich Hayek esittää kirjassaan Tie orjuuteen (1944) jopa, että vapaat markkinat – siinä mielessä kuin uusliberalismi ne ymmärtää – eivät ole vain paras tapa järjestää yhteiskunta, vaan kohtalonkysymys: liiallinen sääntely ja julkiset pyrkimykset romuttavat moraalin ja henkilökohtaisen sekä poliittisen vapauden. Kirjan nimen mukaisesti pelkona muunlaisessa järjestyksessä on ”tie orjuuteen”.

Ihmiskuva

Uusliberalismissa on laajalti omaksuttu homo economicus -käsitys, jonka mukaan ihmisen luontoon kuuluu väistämättä oman hyödyn maksimointi, ja oman hyödyn systemaattisesta maksimoinnista seuraa myös hyötyä yhteiskunnalle. Oman edun maksimointi on uusliberalistisessa kehyksessä yksinkertaisesti rationaalista. Chicagon Law and Economics -koulukunta, mukaan lukien ekonomisti Gary Becker, ovat pyrkineet ymmärtämään inhimillistä käyttäytymistä ylipäätään valitsemansa uusliberalistisen taloustieteellisen lähestymistavan kautta. Käyttäytymisessään yksilöt pyrkivät rationaalisesti maksimoimaan hyötynsä. Ihmisten toiminta muistuttaa näkemyksen mukaan siis yritysten toimintaa. Filosofi Michel Foucaultin (2008, s. 225–226) mukaan uusliberalismin homo economicus poikkeaa klassisesta homo economikuksesta siinä, että uusliberalismissa ihminen ei ole vain taloudellisen vaihdon toimija, vaan yritys, ”entrepreneur of himself”.

Tasa-arvo ja meritokratia

Uusliberalismin mukaan vapailla markkinoilla asema ansaitaan kyvyillä. Hayekin mukaan yhteiskunnallinen eriarvoisuus onkin suorastaan toivottavaa juuri tästä syystä. Ihmisten välisiin suhteisiin sovelletaan sopimusteoreettista lähestymistapaa: itsenäiset, kalkyloivat toimijat solmivat ihmissuhteita kuin sopimuksia vaihtokaupoista. Uusliberalismissa yhteiskunnallisen ja taloudellisen kilpailun vertauskuvaksi kelpaa urheilu: lahjakkaat palkitaan. Tämä on lopulta kaikkien etu – nousuvesi käy vertaukseksi talouskasvusta ja kilpailusta – se nostaa niin pieniä veneitä kuin suuria laivojakin. Vapautta on mahdollisuus päästä markkinoille. Se, miten markkinoilla pärjää, riippuu kilpailijasta. Kyse on uskosta taloudellisen meritokratian olemassaoloon. Uusliberalistinen vapaus tarkoittaa myös vastuuta: jokainen on vastuussa huonoista päätöksistään yrityksissään maksimoida hyötynsä. Ei urheilukilpailussakaan häviäjä ala anella osaa palkinnosta. Uusliberalismin ihmiskuvassa yksilö onkin itsenäinen ja pitkälti riippumaton ulkopuolisista, yhteisöllisistä suhteista – oli tämä käsitys sitten tunnustettu tai piilevä. Yhdysvaltojen sääntelyn vastaisen liikkeen entinen edustaja Richard Posner ajoi 1970-luvulla oppia, jonka mukaan jopa tuomioistuimissa ja oikeudessa yleisesti pitäisi painottaa taloudellisia suureita: hyötyjä, kannustimia ja kustannuksia. Yksilöt reagoivat rationaalisesti etunsa maksimoiden lakeihin, eli mukauttavat pelinsä kalkyloiden pelisääntöihin.

Yhteiskunnan tehtävä

Uusliberalismissa vapaus on tärkein arvo, mutta sen tarkempi sisältö jää usein epäselväksi. Hayekin mukaan on olemassa spontaani järjestys, joka on syntynyt kulttuurisissa evoluutioprosesseissa ilman tietoista suunnittelua, ja markkinat ovat osa tätä. Tähän spontaaniin järjestykseen puuttuminen, esimerkiksi tasa-arvoa tai oikeudenmukaisuutta tavoittelevalla politiikalla, johtaa totalitarismiin. Yhteiskunnan vapaus kasvaa, kun spontaaniin järjestykseen ei puututa. Yhteiskunnan tehtäviin ei siis saa kuulua tulonsiirtojen tarjoaminen, tasa-arvoisuuden edistäminen ja muu tavoitteellinen toiminta, vaan markkinoille pääsyn (access to market) mahdollistaminen – estämisestä pidättäytymällä. Tasa-arvon lisääminen demokratian tavoitteena on vaarallista sosialismia, ja progressiivinen verotus varkautta. Eriarvoisuus on kehitykselle olennaista, ei ongelma. Merkittävän uusliberalistin, Robert Nozickin, mukaan minimaalisen valtion tehtäväksi jää turvata koskemattomuus, omistusoikeus ja vaihdantaoikeus. Kyse on siis yövartijavaltiosta, joka huolehtii lähinnä vapaiden markkinoiden edellytyksistä.

Moraali

Uusliberalismin moraalissa markkinat palkitsevat lahjakkaat. Oikeudenmukaisuus on Hayekin sanoin ”merkityksetöntä”. Ei tule muodostaa moraaliarvostelmia yhteiskunnan tilasta tai ihmisten toiminnasta, sillä moraalisäännöt kuuluvat spontaaniin järjestykseen markkinoiden tavoin. Ne eivät ole tavoitettavissamme. Hayekille rationaalinen ajattelu on transsendenttista – siitä ei voi saada suoraa tietoa, ja markkinoiden spontaanille logiikalle on vain alistuttava. Kirjailija Ayn Randin ja uusliberalististen ajatuspajojen kapitalismin etiikkaan kuuluvia arvoja näyttävät olevan kilpailu, oman edun ajaminen, rationaalisuus, vapaus ja itsekkyys. On toki huomattava, että rationaalisuus on itsessään jo hyvin latautunut käsite: uusliberalismin rationaalisuus ja rationaalisuus yleisesti eivät ole sama asia.

Vapaus

Uusliberalismissa vapaus ymmärretään ns. negatiivisena vapautena, tässä tapauksessa vapautena ihmisten tekemistä esteistä päästä markkinoille. Negatiivinen vapaus toteutuu, kun toiminnalle ei aseteta esteitä ulkopuolelta. Tällainen vapaus on muodollista, menetelmällistä: ulkopuolisia tekijöitä ei aseteta yksilön toiminnan esteeksi. Kyse ei ole siitä, realisoituuko vapaus joksikin. Positiivisessa vapauskäsityksessä taas korostetaan yksilön vapautta kehittyä ja toimia, mikä vaatii ulkoisia tekijöitä. Kyse on sisällöllisestä vapaudesta, jossa pyritään mahdollistamaan esimerkiksi ”hyvän elämän” toteutuminen ulkoapäin. Tämä ei käy uusliberalismissa, koska julkisen vallan ei sovi asettaa tällaisia tavoitteita.

Uusliberalismin vapauden ongelmaksi muodostuu ristiriitaisuus: vapaus merkitsee puuttumatta jättämistä, mutta uusliberalismin hyväksymät instituutiot ja kapitalismi on historiassakin pakotettu yhteiskuntiin. Yhteiskunnan tavoitteellinen toiminta ei käy, mutta näiden instituutioiden ja rakenteiden luominen ja vahvistaminen on ollut ja on jo itsessään tavoitteellista. Tätä mm. Hayek ja Nozick eivät hyväksy, vaan heidän mielestään nämä instituutiot ovat luonnollisia, Hayekin termein ilmaistuna osa spontaania järjestystä.

Nozickin mukaan yksilöllä on rajoittamaton oikeus itseensä, mistä seuraa omistusoikeus oman työnsä tuloksiin. Tästä taas seuraa oikeus vapaaseen vaihdantaan: saahan ansaitsemallaan tehdä mitä haluaa. Tätä taustaa vasten ei ole yllätys, että eriarvoisuutta tasaava toiminta, kuten tulonsiirrot, näyttäytyvät varkautena tai ainakin vääryytenä. Kuten edellä mainitsin, minimaalisen valtion tehtäväksi jää turvata koskemattomuus, omistusoikeus ja vaihdantaoikeus. Rajoitukset vapaudelle, kuten rikosoikeudelliset rajoitukset, siis seuraavat oikeuksista. Tästä päästään luontevasti kirjoituksen myöhemmin julkaistavaan toiseen osaan, jossa näytetään, millaista kriminaalipolitiikkaa uusliberalismin pohjalta voi puolustaa ja oikeuttaa. Esimerkkinä toimii sakon muuntorangaistus eli sakkotuomioiden muuntaminen vankeudeksi.

Simo Sairanen

Lähteet

Foucault, Michel. The Birth of Biopolitics: Lectures at the College de France, 1978–1979. Palgrave Macmillan 2008.
Löppönen, Paavo. Vapauden markkinat: Uusliberalismin kertomus. Vastapaino 2017.
Räsänen, Petri, ”Uusliberalismi ja lupaus vapaudesta”. Niin & näin 4/2007, s. 99–107.

Kansainvälisyydestä ja vasemmiston EU-kriittisyydestä

Suurvallat ja isommat globaalit toimijat yhä edelleen toimivat kuten haluavat näkemättä yhteistä etua. Tästä huolimatta kansainvälisten sopimusten ja EU:n sekä YK:n kaltaisten yhteistyöelinten merkitystä ei tule vähätellä.

”Vihdoinkin maailma muuttuu” ajattelivat monet ilmastonmuutoksesta jo pitkään puhuneet koronapandemian iskiessä yhteiskuntaan. ”Tällaista tämä tulee olemaan, joten muutammeko suuntaamme kohti kestävämpää tulevaisuutta?”

Todellisuudessa mikään ei kuitenkaan näytä muuttuvan, kunnes on aivan polvia pakottava kuolemanpakko, ellei silloinkin ratkaisun hetkellä ole vaihtoehtona lentää Elon Muskin SpaceX-avaruusaluksilla Marsiin perustamaan uutta järjestelmää hyödynnettäväksi ja riistettäväksi.

Väärässä oli Alan Moore kirjoittaessaan Watchmen-sarjakuvassaan, että valtava ulkoinen uhka (kuten vaikkapa maailmanjärjestystä uhkaava jättimäinen mustekala) yhtenäistäisi kylmän sodan suurvallat yhdeksi liitoksi, taistelemaan maapallon yhteisen tulevaisuuden puolesta. Sen sijaan suurvallat ja isommat globaalit toimijat yhä edelleen toimivat kuten haluavat näkemättä yhteistä etua. Tästä huolimatta kansainvälisten sopimusten ja EU:n sekä YK:n kaltaisten yhteistyöelinten merkitystä ei tule vähätellä. Vahvaa nationalismia ajavat tahot tuntuvat aliarvioivan sitä, kuinka vaikeaa laajamittaisen, kaikkia osapuolia edes jokseenkin hyödyttävien sopimusten ja toimintatapojen sopiminen onkaan. Mitä voimakkaampaa kansallismielisyyttä valtio edustaa, sen vähemmän sillä on tahtoa sitoutua muuhun kuin omaan itsekkääseen kansalliseen etuunsa. Mikäli kansainvälinen järjestelmä siirtyy yhä kansallismielisempään suuntaan, niin se hyödyttää ainoastaan suurvaltoja, minkä takia Venäjän, Yhdysvaltojen ja Kiinan kaltaiset maat jättävät usein joko sitoutumatta ICC:n (kansainvälinen rikostuomioistuin) tapaisiin kansainvälisiin elimiin, tai ne pyrkivät painostamaan niitä oman tahtonsa mukaisiksi. Suomen kaltaisille pienille maille on kuitenkin elintärkeää sitoutua kansainvälisiin sopimuksiin, yhteistyöelimiin ja järjestöihin, joiden kautta ne voivat joukkovoiman kautta painostaa voimakkaampia valtioita suostumaan kompromisseihin. Ilman EU:n ja kansainvälisten yhteistyöelinten tukea Suomen olisi merkittävästi vaikeampaa vastustaa vaikkapa Venäjän ja Kiinan vaikutuspyrkimyksiä.

Pohjois- ja Itä-Euroopan maat ovat historiallisesti jääneet jatkuvasti voimakkaampien naapurimaidensa jalkoihin. Kansainvälisiä järjestöjä ja EU:a kohtaan tuntemastaan kriittisyydestä huolimatta myös äärioikeiston edustajat ovat yleensä ymmärtäneet kansainvälisen yhteistyön elintärkeän merkityksen erityisesti pienille valtioille. Pohjoismaisen ja itä-eurooppalaisen äärioikeiston keskuudessa onkin pitkälti tästä syystä kehitelty uudelleen alun perin maailmansotien väliseltä ajalta peräisin olevaa ajatusta jonkinlaisesta itsenäisten ja suvereenien, äärikansallismielisten valtioiden liitosta, joka vastustaisi niin Venäjän, Yhdysvaltojen kuin länsieurooppalaisten suurvaltojenkin vaikutusta. Intermarium-nimellä tunnettu liike ei ole toistaiseksi saavuttanut äärioikeiston keskuudessa kovinkaan laajaa suosiota, mutta ei liene mahdotonta, että kiinnostus sitä kohtaan voisi kasvaa.

Kuvitelkaamme hetken, että tällaiseen äärinationalistiseen yhteistyöhön siirryttäisiin EU:n sijasta tai sen vaikutusvallan kustannuksella. Yhteiset viholliset eivät riitä ratkaisemaan valtioiden välisiä, voimakkaan nationalismin ympärille rakentuvia ongelmia. Miksi vaikkapa Puola ei jatkaisi Itämeren kalastuskiintiöiden ylittämistä tai Białowieżan metsän hakkuita, vaikka niiden seurauksena ympäristölle koituu ongelmia, jos puolalaiset kokevat ne kansallisen etunsa mukaiseksi toiminnaksi? Puolalaiset voisivat luottaa siihen, että Venäjän potentiaalinen sotilaallinen uhka ja Puolan oma asema sotilaallisesti vahvana alueellisena toimijana pakottaa esimerkiksi Baltian maat hyväksymään sen toimet. Ympäristöongelmiin ja ilmastonmuutokseen kohdistuvan välinpitämättömyyden ohella äärioikeiston vahvan eksklusiivinen käsitys siitä, ketkä kuuluvat ja ylipäänsä voivat kuulua osaksi kansakuntaa aiheuttaisi paljon inhimillistä kärsimystä etnisten, uskonnollisten ja seksuaalivähemmistöjen sekä erilaisten poliittisten vastustajien, tai sellaiseksi koettuen, vainoamisen johdosta, sillä äärinationalismiin on aina kuulunut käsitys kansallisen uudelleensyntymisen tarpeesta, joka edellyttää myös väkivaltaisia puhdistustoimia, jotta tavalla tai toisella kansakuntaan kuulumattomat saadaan hävitettyä. Siksi ei olekaan yllättävää, että myös Intermarium-liikkeen keskeisen edustajan, alkujaan Itä-Ukrainan sotaan osallistuneen Asovan-pataljoonan keskuudesta muodostuneen Kansalliset joukot-puolueen ( Ukr. Національний корпус) toimintaan ovat kuuluneet toistuvat väkivallanteot esimerkiksi Ukrainan seksuaali- ja romanivähemmistöjä vastaan.

Realiteetti on kuitenkin, että niin SDP kuin Vasemmistoliittokin ovat löysääkin löysempää keskustavasemmistolaisuutta, joille kapitalismi on ”ihan jees”, kunhan vaan saataisiin perustulo. EU:n nykyinen perusta, johon kietoutuu vaikutusvaltaisen Euroopan komission jäsenten valinta ilman kansanäänestyksiä sekä uusliberaalin markkinatalouden ideologia, on käytännössä kokonaan unohdettu haastaa. Tämä pallo on jätetty Suomessa lähes kokonaan perussuomalaisten harteille, joiden kritiikki perustuu pitkälti vaatimukseen ylikorostuneesta kansallisesta suvereniteetista, mikä toteutuessaan johtaisi nopeasti yhä vaikeampiin, ylläolevien esimerkkien kaltaisiin valtioiden välisiin ristiriitoihin ja pahimmillaan Suomen sekä Baltian maiden ajautumiseen autoritaarisen itänaapurin vaikutusvallan alle. Vasemmiston olisi niin Suomessa kuin myös muualla Euroopassa syytä jälleen muistaa, että EU:n kritisoinnin ei tarvitse lähteä äärinationalistisista lähtökohdista. Eurooppalaisen vasemmiston tulisi rohkeammin nostaa esille globalisaation ja uusliberaalin kapitalismin ongelmakohdat sekä tunnustaa se tosiasia, että EU nojaa viimekädessä juuri niihin. Vasemmistolaisen EU-kritiikin tulisikin yhdistää uusliberaalin kapitalismin vastustaminen ja vaatimus entistä paikallistasoisemman demokratian kehittämisestä, jossa alueellinen päätäntävalta nivoutuu sujuvasti yhteen internationalistisen yhteistoiminnan kanssa. Sopivan kritiikin avulla on mahdollista kehittää eurooppalaista ja kansainvälistä yhteistyötä kohti toimivampia rakenteita sekä varmistaa, ettei tulevaisuuden valtioiden välinen yhteistoiminta tule perustumaan Intermarium-liikkeen kaltaisten tahojen äärioikeistolaisiin lähtökohtiin nojaaviin toimimattomiin malleihin.

Toveri M ja A. Westman

Miljärdöörien hyväntekeväisyys on hurskastelua

Hyväntekeväisyydellään rikkaat signaloivat ansaitsevansa kaiken sen vallan, mikä heillä on; heillä on tarpeeksi resursseja auttaa muita, joten he ansaitsevat kaikki haalimansa resurssit, koska he auttavat myös muita.

Ikuisuus sitten eli helmikuussa 2020 miljardööri Jeff Bezos lupasi kanavoida 10 miljardia dollaria ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun perustamansa Bezos Earth Fund -rahaston kautta. Summa on tähtitieteellisen suuri, mutta toisaalta Bezosin omaisuuteen suhteutettuna puhutaan käytännössä taskurahasta. Bezosin omaisuus on kasvanut pelkästään vuoden 2020 aikana 87 miljardilla dollarilla ollen tällä hetkellä arvioiden mukaan 202 miljardia.

Olkoon kymmenen miljardia miten pieni summa tahansa lahjoittajan omaisuuteen suhteutettuna, sellaisella rahasummalla voisi oikeasti saada aikaiseksi paljon hyvää. Summalla voisi rahoittaa tieteellisten yhteisöjen, kansalaisjärjestöjen ja aktivistien toimintaa. Ongelmana on kuitenkin se, että Bezos Earth Fund saa päättää, mille tahoille ja minkä suuruisia summia se jakaa.

Bezos Earth Fundilla ei ole kotisivuja eikä sen toiminnasta löydy mitään muuta infoa kuin perustajan antama ”lupaus” puolen vuoden takaa. Lupauksen yhteydessä Bezos totesi, että varoja ruvetaan jakamaan tänä kesänä, mutta kesä on jo ohi eikä kukaan edelleenkään tiedä, miten, mistä ja millä ehdoilla Bezos Earth Fundilta voi saada rahoitusta. Ei ole myöskään mitään tietoa, millä aikavälillä tuo 10 miljardia olisi tarkoitus laittaa kiertoon.

Bezosin luotsaama Amazon saastuttaa maapalloa noin 44,4 miljoonan hiilidioksiditonnin vuosivauhdilla. Vertailukohtana koko Suomen vuosittaiset hiilidioksidipäästöt ovat noin 60 miljoonan tonnin luokkaa. Amazon antoi myös keväällä potkut kahdelle työntekijälleen, jotka julkesivat arvostella julkisesti muun muassa työnantajansa ilmastotekojen puutteellisuutta. Kaiken kukkuraksi Bezos ei maksa käytännössä lainkaan veroja, mikä saa 10 miljardin ”lahjoituksen” kuulostamaan entistä enemmän pelkältä hurskastelulta ja oman kilven kiillottamiselta vailla substanssia.

Näiden faktojen valossa on hyvä miettiä, miksi kenenkään pitäisi luottaa Bezosin hyvätahtoisuuteen. Niin kauan kuin rikkaat saavat ohjata resursseja mielihalujensa mukaan, tarvittavan järeistä ilmastotoimenpiteistä on turha edes haaveilla. Tästä ei toki voi syyttää pelkästään miljardöörejä, vaan poliittista järjestelmää, joka mahdollistaa tällaisen toiminnan.

Loppujen lopuksi hyväntekeväisyys on rikkaan vähemmistön väline osoittaa, että he ovat ylimmän vallan pitäjiä kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä. Hyväntekeväisyyden mahdollistajat ja toimeenpanijat eivät kuitenkaan voi tätä myöntää, koska sen ääneen sanominen paljastaisi suurelle yleisölle, miten mädästä järjestelmästä hyväntekeväisyydessä on kyse. Hyväntekeväisyydellään rikkaat signaloivat ansaitsevansa kaiken sen vallan, mikä heillä on; heillä on tarpeeksi resursseja auttaa muita, joten he ansaitsevat kaikki haalimansa resurssit, koska he auttavat myös muita. Kyseessä on jälleen yksi niistä loputtomista kehäpäätelmistä, mitä kapitalismin puolustamiseen tarvitaan.

Kalle Koskivirta

Vegaanihaaste ei haasta kapitalismia

Oikeutta eläimille (OE) on puoluepoliittisesti sitoutumaton eläinoikeusjärjestö. Eläinten oikeuksien puolustaminen on erittäin tärkeää ja kannatettavaa toimintaa. Sitoutumattomuus on kuitenkin kaksipiippuinen juttu: se madaltaa kynnystä suhtautua järjestöön ennakkoluulottomasti, mutta näyttää samalla vaikeuttavan ongelman ytimeen pureutumista suorasanaisesti.

Näkyvin osa järjestön toimintaa on eläintuotannon ja teurastamoiden olojen paljastaminen eli toiminnallaan järjestö toki kamppailee elinkeinoelämän etuja vastaan. Siitä huolimatta järjestö tuntuu välttävän eläinoikeusongelmien juurisyihin paneutumista viestinnässään. Ongelma havainnollistuu OE:n tammikuisessa somepäivityksessä:

”Kuolleisuudesta puhuminen voi tuntua erikoiselta – ovathan kaikki tiloille tulevat tiput olemassa ainoastaan kasvaakseen ja kuollakseen ihmisten lihanhalun vuoksi.”

Tämä väittämä saa tilanteen kuulostamaan siltä, että kuluttajat olisivat syypäitä lihateollisuuden olemassaoloon. Ongelma on kuitenkin paljon syvemmällä kuin ihmisten ruokatottumuksissa; jos lihanhalun sijaan puhuttaisiin rahanhimosta, niin oltaisiin jo lähempänä totuutta. Nykyisissä kapitalistisissa yhteiskunnissa eläinteollisuutta ei pyöritetä kuluttajien, vaan elinkeinoelämän ehdoilla. Valtioiden ja eturyhmien tukemat suuryritykset tekevät kaikkensa ohjatakseen ihmiset syömään mahdollisimman paljon lihaa eikä tilannetta voi korjata syyllistämällä kuluttajia lihateollisuuden olemassaolosta.

Lihateollisuus on kannattavaa bisnestä niin kauan kuin ihmiset syövät lihaa, ja ihmisethän syövät lihaa niin kauan kuin sitä pakkosyötetään heille. Lihaa tuputetaan meille ovista ja ikkunoista. Markettien hyllyt ovat pullollaan lihaa ja muita eläinperäisiä tuotteita. Markkinoinnilla sekä muulla mielipidevaikuttamisella meidät ehdollistetaan hyväksymään eläinten riistäminen. Lihan hinta pidetään niin alhaisena, että monelle sekaruokavalio on ainoa taloudellisesti kestävä vaihtoehto.

”Ratkaisu on kulttuurin ja elämäntapojen muutos eläinystävälliseen suuntaan. Ehdit vielä mukaan tammikuun Vegaanihaasteeseen. Samalla meidän on muutettava lakeja ja yritysten toimintaa, jotka voivat vaikuttaa tätä muutosta nopeammin eläinten asemaan.”

Kannustan itsekin kaikkia lopettamaan lihan ja muiden eläinperäisten tuotteiden syömisen, jos olosuhteet sen vain sallivat. Ongelma on kuitenkin syvällä yhteiskuntarakenteissa eikä kasvissyönti tai vegaanius korjaa sitä. Valtiot sekä niiden muodostamat kansainväliset yhteisöt ja elinkeinoelämän toimijat päättävät suurilta osin, mitä kuluttuja suuhunsa pistää. Täten on välttämätöntä tähdätä laajojen yhteiskunnallisten ja systeemisten muutosten tekemiseen, jotta eläinteollisuus nykymuodossaan saadaan lakkautettua.

Oikeutta eläimille tekee tärkeää työtä oikean asian puolesta, mutta ainakin viestinnässä olisi vielä parannettavaa. Niin eläinten kuin ihmistenkin oikeuksien polkeminen on kapitalismiin sisäänleivottu ilmiö. Pitkällä tähtäimellä olisi elintärkeää pitää eläinten oikeuksien puolustamisen kärkenä lakien ja yritysten toiminnan muutokseen kohdistuvia toimenpiteitä, kuten selkeää kapitalismin vastaista aktivismia ja retoriikkaa. Kulttuurin ja elämäntapojen muutos suuressa mittakaavassa on mahdollista vain, jos asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

Kalle Koskivirta

Itsestäänselvyyksiä ja tyhjää pätemistä

(Toim. huom. teksti on laadittu jo kuukausia sitten, mutta aihe on edelleen ajankohtainen.)

Jari Tervo kirjoittaa 4.8.2019 Helsingin sanomien kolumnissaan Kun luovuin haihattelemasta vallankumousta, helpotuin sellaisella otteella ja sellaisesta aiheesta, että se saa melko varmasti valtaosan suomalaisista nyökyttelemään päätään pieni ymmärtävän ivallinen hymy huulillaan. Tervon mukaan sosialistinen järjestelmä ajoi Venezuelan alas huolimatta kansalaisten kyvykkyydestä ja mittavista luonnonvaroista. Tervo ei kuitenkaan ainoastaan väitä, että historiallinen todistusaineisto osoittaa sosialistisen järjestelmän kehnouden, vaan otsikon mukaisesti selittää sen nykyistä kannatusta vankkumattomalla ideologisella uskolla siihen, että maailman vääryydet voitaisiin parantaa äkillisellä vallankumouksella. Tervo viittaa heti aluksi myös omaan nuoruuteensa, jossa hän piti Che Guevaraa Jimi Hendrixin kaltaisena sankarina – kunnes hän aikuistui ja ymmärsi lakata haihattelemasta vallankumousta.

Huolimatta sen tunnepohjaisesta vetovoimasta kolumnissa on oikeastaan täsmälleen yksi jollain lailla oikeaan osuva idea, ja sekin on niin triviaali, että Tervo olisi yhtä hyvin voinut tuhertaa syväluotaavan psykologisen analyysin siitä kuinka kylmät kelit täytyy hyväksyä kesähelteiden jälkeen, vaikkei se hyvältä tuntuisikaan. Nimittäin, on tietenkin olemassa Tervon kuvaama ”Che Guevara t-paitaan pukeutuva” ihmisryhmä, joka on aatteen palon sokaisema siinä määrin, että he sivuuttavat suoralta käsin minkä tahansa kritiikin. Kuten Tervo mielestään nokkelasti asian ilmaisee nykyajasta: ”T-paitaiselle miehelle comandante symboloi luultavasti samoja asioita, Hendrixiä lukuun ottamatta. Mutta koska aika on nyt toinen, argentiinalainen ammattisotilas lienee edistänyt paidankantajan mielestä myös pasifismia, veganismia ja intersektionaalista feminismiä. Kuolleet sankarit edustavat asioita, joita heidän elävät palvojansa käskevät.” Tässäkään kohta Tervo ei katso aiheelliseksi huomauttaa – tai ehkä hän ei ole tullut ajatelleeksi asiaa ylipäätään – että sama pätee mihin tahansa aatteeseen, ei ainoastaan sosialismiin.

Tästä päästäänkin ydinongelmaan Tervon kolumnin ja vastaavien kannanottojen taustalla: nykyinen kapitalistinen maailmanjärjestys ja talousliberaali politiikka nähdään ideologisesti neutraaleina siinä missä mikä tahansa niitä haastava voima nähdään ”ideologisena”. Puuttumatta edes siihen kuinka äärimmäinen yksinkertaistus on syyttää Venezuelan nykyistä tilannetta yksinomaan sosialistisesta ideologiasta, Tervo ei keskustele lainkaan siitä, mitä kapitalistinen järjestelmä on aiheuttanut maailmanlaajuisesti. Kourallinen ihmisiä omistaa yhtä paljon kuin koko maailman loput 6 miljardia ihmistä yhteensä ja luonnonvaroja käytetään kiihtyvällä tahdilla ilmastonmuutoksen edetessä koko ajan nopeammin. Kun Tervon kaltaisilta ihmisiltä kysytään kapitalismin ja kasvavan kulutuksen suhteesta, vastaus on tyypillisesti täsmälleen sama kuin mistä he syyttävät sosialismin kannattajia: realiteetit eivät aivan vielä ole kohdillaan, mutta idea on virheetön. Toisin sanoen, nykymuotoinen kapitalismi ymmärretään vielä puutteellisena, mutta tulevassa todellisessa muodossaan kapitalismi voi yhdistää jatkuvan talouskasvun, ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin sekä ekologisen kestävyyden.

Jokainen ymmärtää, että suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa tapahtuu väistämättä jyrkkiä muutoksia totuttuun maailmanjärjestykseen. Ei vaadi suuria älynlahjoja oivaltaa, että mitään helppoa vallankumouksellista patenttiratkaisua ei ole olemassa. Toisin kuin Tervo antaa ymmärtää, hyvin harva ihminen uskookaan näin. Sen sijaan siinä missä sosialisti sentään pitää yllä jonkinlaista toivon horisonttia tarvittavasta radikaalista muutoksesta, vakaumuksellisella natsillakin on tarjota enemmän kuin mitä Tervon mukanokkelalla setämiesmussutuksella.

Olli Pitkänen