Arvostelu: Pikkuporvarit (Anna Kontula, 2021)

Pikkuporvari kuvittelee maagisesti, että valvomalla ja kontrolloimalla omaa elämäänsä ja lähipiiriänsä myös yhteiskunta muuttuu täysin järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikki on paikallaan ja jokainen saa kuta kuinkin sen mitä ansaitsee.

Anna Kontulan Pikkuporvarit: Pohdintaa aikamme hengestä on herättänyt poikkeuksellisen paljon keskustelua yhteiskunnalliseksi kirjallisuudeksi. Usein jo tätä voi pitää merkkinä erinomaisesti onnistuneesta tekeleestä: herättää laajaa hälinää ja paheksuntaa kirjoittamalla sinänsä jo moneen kertaan erilaisissa yhteyksissä esille tuotua asiaa. Kalikka on kalahtanut ja koira älähtänyt lukemattomia kertoja, ja kuitenkin teoksessa pitäydytään verraten asiapitoisessa, jopa analyyttisessä esitystavassa.

Koska teos on paljolti tietoinen provokaatio, voidaan luontevasti lähteä liikkeelle siitä, mikä siinä on provosoinut. Kontula tekee moneen kertaan selväksi, että käsite ”pikkuporvari” ei viittaa niinkään tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuin mielentilaan, joka läpäisee suuren osan nykyistä yhteiskuntaa (ainoastaan kaikkein köyhimmät ja kaikkein rikkaimmat suurelta osin välttyvät siltä), vaikuttaen yksilökohtaisesti eri tavoin ja eri vahvuisesti. Tästä huolimatta tyypillinen negatiivinen reaktio teokseen on ollut pikkuporvarin käsitteen samaistaminen keskiluokkaan ja närkästyminen tästä. Miltei parodian puolelle meni esimerkiksi Kontulan facebookissa esille nostama Kalle Veirton puheenvuoro ”Olenko minä demoninen pikkuporvari?” Etelä-Savon sanomissa, jossa oletettiin lukematta teosta, että siinä kuitenkin pilkataan hänen kaltaisiaan ihmisiä.

Yksittäisistä ideoista vähemmän yllättäen erityisen provosoiva on ollut Kontulan väite, että nimenomaan pikkuporvarit mahdollistivat natsien valtaannousun. Natsikortti on tietysti korteista kulunein, mutta tässä kohtaa jos jossain se on kohdallinen ja äärimmäisen tärkeä huomio. Kaikki tietävät, ettei Hitler noussut valtaan väkivalloin pienen natsiaatteelle omistautuneen ryhmittymän avulla, vaan sai mukaansa laajat kansanjoukot. Tällaista suosiota tuskin saadaan lupaamalla vain niitä asioita, joista natsit ovat ensisijaisesti tunnettuja, siis poliittisten vastustajien, vammaisten, vähemmistöjen ja erityisesti juutalaisten joukkotuhoa, vaikka antisemitismi toki olikin suosittua tuon ajan Saksassa. Sen sijaan Hitler lupasi töitä ja ennen kaikkea kunnianpalautusta niille ”tavallisille saksalaisille”, jotka olivat laman ja verraten epävakaan yhteiskunnallisen tilanteen myötä menettäneet niin taloudellista kuin sosiaalista asemaansa. (s. 31–40.)

Mitä siis on pikkuporvarillisuus? Se on ennen kaikkea kaipuuta fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen turvallisuuteen, mikä tuo mukanaan ulkokultaisuuden (tarpeen näyttäytyä ”kunnollisena” vaikka fasadin takana olisi mitä) sekä tarpeen hallita, etenkin omaa ruumista, tunteita ja käyttäytymistä, mutta tämän myötä myös toisia ihmisiä ja ympäristöä. Kontula tiivistää olennaisimman seuraavasti:

”Pikkuporvari uskoo, että elämä on hallittavissa. Ihminen voi päättää itse tunteista, suhteista, riskeistä ja rajoista. Keskiluokkaisen normin mukainen elämä on mahdollista ihan jokaiselle, kunhan vain noudattaa sääntöjä ja suostuu tekemään ainutkertaisen elämänsä yksilölliset valinnat tiukasti niiden puitteissa. Tämä harha määrittää pikkuporvaria enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. Ja koska kyseessä on harha, tekee se hänestä samalla perin traagisen hahmon.” (s. 72)

Vaikka pikkuporvarillisuus ei sinänsä riipu yhteiskuntaluokasta, alempi keskiluokka on sille erityisen altis (s. 51). Alemman keskiluokan elämä on aineellisesti siedettävää ja siinä on tiettyä statusta verrattuna niin sanottuun alaluokkaan, mutta kaikki tämä on uhattuna, tai ainakin siltä usein tuntuu. Juuri tämä sekä taloudellinen että sosiaalinen asema ”kurjaliston” ja varsinaisesti hyvin toimeen tulevien välissä on omiaan nostamaan pikkuporvarillisia piirteitä ihmisessä. Mikäli koettua uhkaa omassa asemassa ei käsitellä psyykkisesti (oli uhka sitten todellinen tai ei), se saa helposti ihmisen fiksoitumaan puhtauteen ja järjestykseen. Pikkuporvari kuvittelee maagisesti, että valvomalla ja kontrolloimalla omaa elämäänsä ja lähipiiriänsä myös yhteiskunta muuttuu täysin järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikki on paikallaan ja jokainen saa kuta kuinkin sen mitä ansaitsee.

Tässä kohtaa täytyy tosin olla hieman täsmällisempi. Pikkuporvari kavahtaa erityisesti sellaista epäjärjestystä, joka ei niin sanotusti kuulu asiaan. Hän näkee positiivisissakin muutospyrkimyksissä aina ensimmäisenä uhkia, sillä muutos rikkoo illuusion täydellisestä ennakoitavuudesta ja järjestyksestä. Kontula tarjoaa loistavan esimerkin pikkuporvarille ominaisesta epäjärjestyksen pelosta. Kesällä 2015 Turussa päädyttiin sulkemaan yleisiä vessoja koska köyhät romanit tapasivat harjata hampaita ja pestä pyykkiä niissä. Kaikki tietävät, mitä kaikkea siivotonta yleisissä vessoissa tavallisesti tapahtuu (humalaista kuseksimista, paneskelua sekä suoneen piikittämistä), mutta tämä ei aiheuta pikkuporvarille eksistentiaalista mielenliikutusta, sillä siihen on totuttu. Kun sen sijaan syrjitty ja tietyllä tapaa yhteiskunnan ulkopuolisena näyttäytyvä ihmisryhmä käyttää samoja vessoja täysin asiallisiin ja välttämättömiin tarkoituksiin, pikkuporvari reagoi niin voimakkaasti, että vessat on lopulta helpointa sulkea kokonaan. (s. 82–83.)

Pikkuporvarillisuus tyypillisesti tietenkin rationalisoidaan järkeväksi ja perustelluksi huolehtimiseksi omista ja yhteisistä asioista. Esimerkiksi lihavuuden ja yleensä epäterveellisten elämäntapojen ylenmääräinen kritisoiminen nähdään usein perusteltuna huolena omasta elämästä ja kansanterveydestä. Kuten Kontula (s. 154) osuvasti huomauttaa, moniko näistä samoista ihmisistä kuitenkaan huolehtii työuupumuksesta, jonka psyykkiset ja fyysiset kansanterveydelliset seuraukset ovat todistetusti yhtä suuria tai vielä suurempia?

Kontula huomaa toki pikkuporvarillisia piirteitä myös itsessään. Eikä pikkuporvarillisuus tietysti olekaan mitään muuta kuin luonnollista ja tietyssä määrin välttämätöntäkin. Olennaista on, missä määrin nämä piirteet tunnistaa omassa itsessä ja siten estää niitä hallitsemasta koko elämää ja ennen kaikkea näiden piirteiden projisoimista toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Jos pikkuporvarillisuus rajoittuu pakonomaiseen tarpeeseen järjestellä oma koti viimeisen päälle, ei tästä itsessään seuraa mitään ikävää toisille eikä laajamittaista harmia henkilölle itselleenkään. Valitettavasti pikkuporvarillisuus osaa usein naamioitua itse terveeksi järjeksi, joten sen tunnistaminen on usein haastavaa.

”Ajan hengestä” kirjoittaminen on vaikea tehtävä ja useimmiten siihen ryhtyvät juuri ihmiset, joilla on kaikkein vähiten mitään kiinnostavaa sanottavaa tämäntyyppisestä tärkeästä mutta todella epämääräisestä tematiikasta. Kontula on kuitenkin tähän juuri oikea ihminen. Hän on yhteiskuntatieteiden tohtori ja suhteellisen kokenut kansanedustaja, mutta mikä on vielä tärkeämpää, hänellä on pitkä ja vivahteikas historia poliittisessa aktivismissa, jossa ei ole säästelty edes omaa fyysistä turvallisuutta. Pari esimerkkiä mainitakseni viime vuosilta, Kontula on kritisoinut Israelin sortotoimia asettamalla samalla oman henkensä vaaraan Israelin rajavartijoiden taholta. Jälkikäteen Israelia puolustelevan juutalaisten maailmankongressi WJC:n vaatiessa Kontulalta anteeksipyyntöä, hän totesi olevan soveliaampaa, että WJC pyytäisi anteeksi häneltä. Kontula perehtyi myös Olkiluodon ydinvoimalan rakennustyön varjoiseen todellisuuteen asettumalla yli 3000:n vierastyöläisen miehen parakkikylään asumaan ja kirjoitti näkemästään ja kuulemastaan teoksen Näkymätön kylä.

Omaa kieltään Pikkuporvarien kohdallisuudesta puhuu varmasti myös se, että laajamittaisen provosoitumisen ohella teoksen ovat noteeranneet enemmän tai vähemmän positiivisessa valossa niinkin päinvastaiset tahot kuin äärimusiikkia ja muuta marginaalikulttuuria levittävä Sarvilevyt sekä perinteikkäästi uskonnollinen Vartija -lehti. Jälkimmäisessä kirjoittaja tunnisti pikkuporvarillisuutensa pahastuessaan naapuriensa äänekkäistä panotouhuista, mihin hän reagoi laulamalla yhtä äänekkäästi Siionin virsiä! Kaikkinensa Pikkuporvarit on suositeltavaa luettavaa käytännössä kaikille, vaikka kaikkein eniten siitä hyötyisivät ne ihmiset, jotka sitä eivät suostu lukemaan tai jotka eivät kykene sulattamaan sen sinänsä melko yksinkertaista sisältöä. Mutta maailma tietysti yleensäkin makaa juuri näin; muutenhan meillä ei olisi ylipäätään mitään laajamittaisia ongelmia.

Olli Pitkänen