timo hännikäinen

Mitä ajatella ”cancel-kulttuurista”?

Rivien välistä tai joskus suoraankin on luettavissa, että monien vasemmistolaisten mielestä koko ilmiössä on kyse täysin oikeiston luomasta olkiukosta. Uskoakseni tämäkään ei aivan pidä paikkaansa, vaikka ilmiökentän yhteiskunnallista merkitystä liioitellaan usein absurdilla tavalla. ”Cancel-kulttuuri” on todellakin haitallista, mutta vielä haitallisempaa on siitä tällä hetkellä käytävä keskustelu.

Hamara on perustettu paitsi levittämään yleisesti vasemmistolaisia perspektiivejä eri yhteiskunnallisiin kysymyksiin myös ottamaan esille aiheita, jotka ovat olleet jollain tapaa kiusallisia tai muuten vähälle huomiolle jääneitä vasemmiston piirissä. Yksi ilmeinen tällainen aihe on niin sanottu cancel-kulttuuri, jota on vaikea kiistää ilmiönä, mutta johon moni vasemmistolainen ei ymmärrettävistä syistä puutu mielellään. Voitettavaa on vähän: on olemassa riski joutua itse negatiivisen huomion kohteeksi sekä tulla tahtomattaan antaneeksi eväitä oikeistolaisille: ”katsokaa nyt, vasemmistolaiset itsekin jo tunnustavat tämän ongelman!”. Kun aihe kuitenkin puhuttaa, ja tuntuu ainakin nimellisesti olevan monelle syy vieroksua vasemmistoa, on se hyvä ottaa puheeksi. Oma lukunsa on tietenkin se, kuinka moni näistä vieroksujista tosiasiassa kannattaisi vasemmistoa, jos se olisi heidän ymmärtämässään mielessä (eli miten täsmälleen?) ”woke”- ja ”cancel” -vapaa.

On ehdottoman olennaista taustoittaa keskustelu omilla ehdoilla. ”Woke” ja ”cancel-kulttuuri” ovat käsitteinä vakiintuneet sellaisten kriitikoiden ja usein suoranaisten äärioikeistolaisten suuhun, joiden tavoitteena ei ole vasemmistolaisten tavoitteiden ajaminen tai edes neutraali analyysi, vaan halu pitää kiinni jonkinlaisesta helposta viholliskuvasta ottamatta kunnolla selvää, mitkä kritisoitujen ”wokettajien” tavoitteet ja perustelut heidän toiminnalleen ovat.¹ Tässä tilanteessa näiden käsitteiden toistaminen sellaisenaan pelaa lähes väistämättä oikeistolaisten provokaattorien pussiin, sillä yleisessä keskustelussa woke ja cancel-kulttuuri tarkoittavat hyvin epämääräisesti lähes mitä tahansa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden pyrkimyksiä. Vielä 1990-luvulla kuitenkin esimerkiksi homoseksuaalisuuden hyväksyminen näyttäytyi useimmille sen ajan ”wokena”, mikä riittänee perusteluksi siitä, ettei tällaisia hyvin epämääräisiä arvolatautuneita termejä ”aikamme ongelmasta” tule omaksua kritiikittä.

On kuitenkin jollain lailla oireellista, ettei vasemmiston piirissäkään ole juuri avattu näitä julkisessa keskustelussa jatkuvasti viliseviä käsitteitä analyyttisesti ja kriittisesti. Rivien välistä tai joskus suoraankin on luettavissa, että monien vasemmistolaisten mielestä koko ilmiössä on kyse täysin oikeiston luomasta olkiukosta. Uskoakseni tämäkään ei aivan pidä paikkaansa, vaikka ilmiökentän yhteiskunnallista merkitystä liioitellaan usein absurdilla tavalla. ”Cancel-kulttuuri” on todellakin haitallista, mutta vielä haitallisempaa on siitä tällä hetkellä käytävä keskustelu.

Itse lähtisin liikkeelle seuraavasti. Sen sijaan että puhutaan ”wokesta”, voidaan puhua identiteettipolitiikasta ja polarisaatiosta, jotka ovat verraten neutraaleja tutkimuksessakin yleisesti käytettyjä termejä. ”Canceloinnin” tapauksessa kuvaavampi termi on ”de-platforming”, jolle ei taida olla toistaiseksi sujuvaa suomennosta. Kyse on pyrkimyksestä estää poliittisesti haitallisena pidetyn henkilön mahdollisuuksia esittää ideoitaan viemällä eri tavoin potentiaaliset vaikuttamisalustat hänen ulottuviltaan. Jyrkemmässä muodossaan koko kyseisen henkilön elämää pyritään haittaamaan eri tavoin, jolloin ollaan aina jo moraalisesti hieman kyseenalaisella maaperällä.

Silloin, kun tällaiset pyrkimykset menevät selkeästi liiallisuuksiin, riittänee erityisen ”canceloinnin” käsitteen sijaan ihan vaan ”maalittaminen”, sillä siitähän olennaisesti on kyse: tietyn yksilön valikoimisesta kohtuuttomissa määrin de-platformauksen kohteeksi sen sijaan, että huomio kiinnittyisi laajemmin itse ilmiöön, jota kyseisen yksilön katsotaan edustavan. ”Canceloinnista” puhuminen mahdollistaa ajatuksen, että ”äärivasemmistolla” on jonkinlainen oma yhtä vahingollinen toimintakulttuurinsa kuin äärioikeiston yhteydessä useammin käytetty maalittaminen. Yksinkertaisesti maalittamisesta puhuminen asettaa sen sijaan ”molemmat ääripäät” suoraan vertailuun, jolloin pitäisi olla hyvin ilmeistä, että äärioikeiston maalituskampanjat ovat huomattavasti tavallisempia, tyypillisesti vielä paljon häijympiä, ja toimivat suuremmalla volyymilla kuin vasemmiston vastaavat.

Kun taas halutaan korostaa, että kyseessä on jonkinlainen laajempi selkeästi toksinen kulttuurinen ilmapiiri, voidaan mielestäni käyttää ”cancel-kulttuurin” sijaan uhriutumiskulttuurin käsitettä. Muutoin loputtoman tuntuisessa kirjallisestikin epäkoherentissa vuodatuksessaan Uhriutumisen kulttuuri Daniel Nylund tekee yhden kiinnostavan huomion. Ihmisiä puhuttava uhriutumisen ilmiö (joka yhdistetään, mielestäni virheellisesti, nimenomaisesti ”vasemmistoon”) on mahdollinen vain sitä taustaa vasten, että elämme laajemmassa historiallisessa jatkumossa ”uhrikulttuurin” kautta. Aikanaan käytäntö, jossa liialliseksi paisunut eripura yhteisössä voitiin selvittää laajamittaisemman väkivaltaisen konfliktin sijaan valitsemalla yksi uhri, syntipukki, jonka niskaan kaikki paha sysättiin, oli vallankumouksellinen. Käytännön kääntöpuolena on se, että vaikka juuri uhrikulttuuri on mahdollistanut yksilöllisyyden siinä merkityksessä kuin nykyään sen ymmärrämme, se mahdollistaa samalla uhriutumisen. Täysin toisenlaisessa kulttuurissa niin oikeutettu (esim. raiskauksen uhri) kuin perusteeton uhriutuminen on mahdotonta, sillä koko idea ei tule edes kenellekään mieleen, ja jos tulisi, siihen suhtauduttaisiin niin sanotusti tonnin setelillä, eikä se herättäisi minkäänlaisia tunteita suuntaan tai toiseen.

***

Kun asiat on tällä tavoin asetettu oikeisiin mittasuhteisiin, päästään kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen: siihen, että myös vasemmistossa esiintyy maalittamista, jolla on omia erityispiirteitään. Otan esille kaksi mielestäni selkeää viimeaikaista tapausta: vasemmalle kallellaan olevan kirjallisuusalan Särö-lehden joutumisen maalittamisen kohteeksi sen jälkeen, kun lehti julkaisi yhden Timo Hännikäisen (ei-poliittisen) esseen ja arvostelun Hännikäisen kirjoittamasta (käsittääkseni pääpiirteiltään asiallisesta) Stalin-elämänkerrasta sekä vastaavan tapauksen anarkisti Emilia Männynvälin (erityisesti työväenluokkaista) naiseutta käsittelevän teoksen tiimoilta, jota tulkittiin transvihamielisenä. Siinä missä hahmotan nämä tapaukset ”cancel-kulttuurin” ilmentyminä, otan esille myös kolmannen tapauksen, jossa uhriutujia ovat tyylipuhtaasti ne, jotka puhuvat ”canceloinnista”: Tanja Rönkön gradun hylkääminen (joka nousseen kohun jälkeen muutettiin hyväksytyksi alimmalla arvosanalla 1/5).

Aloittaen ensin mainitusta tapauksesta, on varmasti tarpeetonta kerrata yhdellekään lukijalle, miksi Hännikäistä pidetään syystä erittäin toksisena kulttuurivaikuttajana. Yksikään vasemmistolainen tuskin haluaa antaa Hännikäiselle avointa tilaa edistää poliittisia tarkoitusperiään. Hännikäisen tekstien julkaisua seurannutta maalittamista käsittelevässä tekstissään ”Itsesensuuriin painostaminen ei vähennä maailman pahuutta” Särön päätoimittaja Mark Mallon lainaa omaa aiempaa vastaustaan Hännikäiseen liittyvien tekstien julkaisua vastustaneelle henkilölle:

”Tiedämme kyllä Hännikäisen poliittiset näkemykset ja teot, ja tietenkään nämä eivät vastaa miltään osin omaa ajatteluamme ja aatemaailmaamme, jos siitä huolestuit. Siksi emme sellaisia tekstejä julkaisisi häneltä tai keneltäkään muulta. Särö on vastuussa julkaisemastaan sisällöstä, ja noudatamme JSN:n vastuullisen journalismin ohjeita.”

Mallonin mukaan Hännikäinen on ”takavuosien erinäisistä törkyisistä ulostuloistaan ja poliittisista äärinäkemyksistään huonoa mainetta niittänyt, mutta myös laadukkaasta, asiallisesta ja epäpoliittisesta kirjallisesta tuotannostaan tunnettu”. Olen tästä samaa mieltä, ja olen itsekin arvostellut hyvin kriittisesti mutta myös ansioita esille nostaen Hännikäisen seksuaalista syrjäytymistä ja seksuaalisuuden tietynlaista markkinaistumista käsittelevän teoksen Ilman.

Säröä painostaneet tahot olivat kuitenkin sitä mieltä, että jos Hännikäinen näkyy miten tahansa, niin tekijä, joka tätä näkyvyyttä antaa, ansaitsee tulla maalitetuksi, riippumatta aiemmista ansioistaan. Kovin raakaa tämä maalittaminen ei vaikuta olleen, mutta yhtä kaikki siihen liittyy jossain määrin huolestuttavia piirteitä. Mallon kirjoittaa tästä varsin dramaattiseen sävyyn:

”Tulisiko maailmasta turvallisemman oloinen paikka, jos se steriloitaisiin uhkaavista ja epämiellyttävistä ihmisistä niin tehokkaasti, ettei heidän harmittomistakaan kirjallisuusanalyyseistään tai muista pohdinnoista, tai suruista tai iloista, kuuluisi enää pihahdustakaan? Käsi sydämellä, tulisiko?”

Toimivatko esimerkiksi Säröä maalittaneet henkilöt nyt samalla tavoin edesmennyttä toimittaja Perttu Häkkistä käsittelevän kirjan tekijätiimiä tai teosta niin ikään näkyvästi markkinoivaa Yleä kohtaan, kun kirjoittajakaartissa on mukana sama Hännikäinen? Vaikka koko Perttu Häkkinen -ilmiö on paljon poliittisesti kiistanalaisempi kuin Särön antama panos kulttuurielämälle, Hännikäinen on aiheuttanut laajamittaisia reaktioita ainoastaan jälkimmäisessä tapauksessa. Vaikuttaa siis siltä, että kyse ei todellisuudessa ole pelkästään Hännikäisestä, vaan ennen kaikkea halusta taistella yhdessä tiettyä osoitettua syntipukkia vastaan.

Ilmiöön on olemassa lukuisia relevantteja tulokulmia, joita olisi kiinnostavaa pohtia pidemmästikin, mutta pitääkseni esityksen edes jossain määrin kompaktina keskityn kahteen tekijään. Arkaaisin tausta ”cancel-kulttuurille” löytynee jo mainitusta syntipukki-ilmiöstä. Jokaisen yhteisön sisällä ilmenee jännitteitä ja yksi tehokas tapa niiden lievittämiseen on kautta aikain hyvin erilaisissa kulttuureissa ja yhteisöissä ollut joko sisäisen tai ulkoisen syntipukin valitseminen, johon koko yhteisön latautuneet aggressiot kohdistetaan. Tällöin viime kädessä tärkeää ei ole, kuka tai mikä tuo syntipukki on, vaan se, että sellainen löytyy säännöllisesti.

Toinen keskeisen oloinen tekijä on erottelu ideologiseen ja affektiiviseen polarisaatioon, jonka nostin esille arvostelussani Arttu Saarisen teoksesta Vastakkainasettelun aika: Poliittinen polarisaatio ja Suomi. Ideologinen eli poliittisiin tosiasiakysymyksiin liittyvä polarisaatio ei ole lähtökohtaisesti erityisen ei-toivottavaa, vaikka se voi tietysti saada pelottavia piirteitä (äärimmäinen esimerkki Suomesta on vuoden 1918 sisällissota). Kun yleisessä keskustelussa puhutaan polarisaatiosta negatiivisessa sävyssä, tarkoitetaan yleensä erityisesti affektiivista polarisaatiota, jossa asiakysymysten sijaan polarisoiva elementti on kahden sosiaalisen ryhmän vastakkaiset identiteetit. Juuri tästä on kyse silloin, kun vasemmistossa lähdetään mukaan maalittamiskampanjoihin ilman, että tätä osataan oikeastaan perustella ”syrjinnälle ei tule antaa mitään tilaa” -tyyppisiä iskulauseita pidemmälle.

Mallonin vastine maalituskampanjaan on sekin kuitenkin kaukana ongelmattomasta. Mallonin itsensäkin luulisi kiinnittäneen huomiota siihen, että nimenomaan äärioikeistolaiset tai ainakin ”anti-woke” -ihmiset ovat jakaneet hänen tekstiä innoissaan sosiaalisessa mediassa. Tyypillinen narratiivi on ollut, että nyt rohkeat vasemmistolaisetkin myöntävät ”cancel-kulttuurin” uhkaavan yleisesti sananvapautta, ja että otamme ensiaskelia kohti totalitarismia. Mallon itsekin vihjailee oikeastaan tähän suuntaan melko suoraan:

”Jos haluamme yhteiskunnan, jossa tietyiltä henkilöiltä evätään julkinen ilmaisunvapaus, tästä uudesta yhteiskuntajärjestyksestä on puhuttava avoimesti. On puhuttava siitä, minkälaisiin tekoihin syyllistyneillä ei ole enää oikeutta puhua poliittisista asioista. On puhuttava siitä, mihin tekoihin syyllistyneillä ei ole enää oikeutta puhua mistään. On puhuttava siitä, mihin tekoihin syyllistyneillä ei ole enää oikeutta puhua koskaan mistään. On puhuttava siitä, koskeeko puhekielto myös heitä, jotka ovat puhuneet tai julkisesti näyttäytyneet puhekiellossa olevan kanssa. On puhuttava siitä, kenelle annetaan valtuudet päättää siitä, mistä teoista lankeaa puhekielto.”

Tällainen puhe on aivan puhtaasti ”anti-woke” -saarnaajien tyypillistä litaniaa. Vaikka sympatiani ovatkin maalittamisen suhteen Mallonin puolella, on rehellisyyden nimissä sanottava, että totalitarismin pelko tässä yhteydessä on täysin todellisuudesta vieraantunutta. Jonkinasteista uhkaa demokratian tilasta Suomessa on tosiaankin tällä hetkellä havaittavissa, nimittäin perussuomalaisten hallituksen nousuun myötä. Esimerkiksi Unkarin kehitys pois puhtaasta demokratiasta alkoi monilla hyvin samankaltaisilla kehityskuluilla kuin mitä Suomessa tapahtuu tällä hetkellä. Keskeinen elementti tässä oli tulevien totalitaaristen vallanpitäjien uhriutuminen siitä, että ”mitään ei saa sanoa”.

Aiemmin lainattuun dramatiikkaan nähden hieman kummallisesti Mallon itsekin kuvailee omaa tapaustaan ”pieneksi mutta kirskuvaksi meteliksi” ja toteaa seuraavasti:

”Toimitukselle tipahdelleiden kriittisten palautteiden määrä jäi lopulta hyvin vähäiseksi. Viestejä tai puheluja, joissa Säröä kiitettiin rohkeudesta julkaista Hännikäistä ja ylipäätänsä noudattaa omaa linjaansa, tuli kuusinkertaisesti – toimittajilta, kirjallisuustutkijoilta, kustantajilta, kirjakauppiaalta, prosaisteilta, runoilijoilta.”

Varsinainen konkretia maalittamisen häijyydestä jää niin ikään melko kapeaksi:

”Pian McCarthy-tekstin julkaisemisen jälkeen toimituksen postilaatikkoon saapui viestejä kulttuurilehtien päätoimittajilta ja toimittajilta, jotka vaativat Säröltä perusteluja palstatilan antamisesta Hännikäiselle. Särön linja ei sovi, sanottiin yhdessä viestissä. ’Mikäli ette ole valmiita poistamaan hiljattain julkaisemianne Hännikäisen ja hänen tuotantoaan koskevia kirjoituksia…’ sanottiin toisessa viestissä. Kolmannen viestin kirjoittaja antoi ymmärtää, että Säröllä voi kohta mennä huonosti. […] Paria päivää myöhemmin erään kansainvälisen organisaation edustaja ilmoitti Särölle, että hän on suositellut kollegaansa olemaan organisaation maineen vuoksi kirjoittamatta jo sovittuja tekstejä Särölle, syynä Hännikäiseltä julkaisemamme kirjaessee. (Henkilö joutui omien sanojensa mukaan painostetuksi esimiehensä taholta, joten häntä suojellakseni muutin tapauskuvausta hieman.)”

Jos näitä katkelmia verrataan jo kauan aikaa jatkuneeseen systemaattiseen oikeiston harjoittamaan maalittamiseen, joissa tappo-, kidutus- ja raiskausfantasiat ovat arkipäiväisiä, Mallonin tapaus ei niin sanotusti jää historiankirjoihin, vaikka sitä voikin pitää epämiellyttävänä ja motiiveiltaan huonosti perusteltuna.

***

Toinen uudempi jossain mielessä verrannollinen tapaus on tunnetun vasemmistoaktivistin Emilia Männynvälin teoksen Toiste en suostu katoamaan synnyttämä polemiikki (Männynväli itse tosin on toistuvasti irtisanoutunut vasemmistosta ja ilmaissut kannattavansa nimenomaisesti anarkismia). Männynvälin piti esiintyä tapahtumassa nimeltä Varjokirjamessut, mutta hänen esiintymisensä peruttiin, koska teoksen yksi luku koettiin transvihamieliseksi. Varjokirjamessut julkaisi asiasta vastineen.

Teoksen lukeneena en henkilökohtaisesti kykene näkemään siinä varsinaista transvihamielisyyttä, mutta sen ensimmäisestä nimikkoluvusta löytyy kyllä muutama kummallisen uhriutuva katkelma, joita on vaikea selittää muuten kuin implisiittisen transfobian pohjalta. Nämä katkelmat tuntuvat sitäkin oudommilta sitä taustaa vasten, että Männynväli vaikuttaa monessa liemessä keitetyltä, hyvin paksunahkaiselta henkilöltä. Männynväli puhuu teoksessaan paljon siitä, kuinka lapsen saaminen järisytti hänen maailmaansa. Tässä kohtaa pohdinta saa kuitenkin kummallisia piirteitä:

”Olisihan mahdollista, ettei lapsi myöhemmin kokisi itseään tytöksi. Ja jos tuo tunne jonain päivänä muodostuisi pysyväksi ja vahvaksi identiteetiksi, olisi minun sitä äitinä tietysti kunnioitettava. Puntaroin asiaa ja tuumasin, että sitten mennään sen mukaan, mutta siihen asti yksinkertaisemman kautta. On loppujen lopuksi hyvin harvinaista, että lapsi ei aikuistuttuaan omaksu niin sanottua biologista sukupuoltaan. Todennäköisempänä uhkana pidin sitä, ettei lapsi oppisi arvostamaan itseään, jos fyysisestä sukupuolesta vaiettaisiin niin perin pohjin, ettei sille annettaisi edes sanaa. Etenkin, kun hän oli tyttö. Olisiko mitään misogyynisempää kuin sanoa, ettei naisesta syntyvällä naisella ole mitään tekemistä naisen kanssa? Yhtäkkiä tuntui hirveän hyvältä sanoa iloisena ja ylpeästi, että tyttö!” (Männynväli 2023, 19.)

”Tänä päivänä ’ihan tavalliselle naiselle’ on tehty tavattoman vaikeaksi osallistua heitä koskevaan keskusteluun. Heidät on suljettu ulos siitä luomalla hirvittävä akateeminen uuskieli sukupuolesta ja vaatimalla sen täydellistä hallintaa. (Yksittäisen erheen toki saattaa saada anteeksi osoittamalla mitä suurinta nöyryyttä ja lupaamalla parantaa tapansa. Ripin moderni muoto.) Mutta mitä seuraa siitä, jos jokaista ihmistä niin syvästi koskettavasta asiasta kuin sukupuoli ei ole lupa puhua kuin niiden, jotka paitsi hallitsevat alati muuttuvan akateemisen diskurssin sanastoineen täysin myös omaksuvat juuri tietyn harvain hallussa olevan ideologian?” (Männynväli 2023, 24–25.)

Olen itse viettänyt akateemisessa maailmassa viimeiset 20 vuotta ja ensimmäiset 10 niistä olisin varmaankin taputtanut innoissani käsiäni näille katkelmille. Nykyään kysyisin kuitenkin, missä tilanteessa ihan täsmälleen ottaen ”sukupuolesta ei ole lupa puhua kuin niiden, jotka paitsi hallitsevat alati muuttuvan akateemisen diskurssin sanastoineen täysin myös omaksuvat juuri tietyn harvain hallussa olevan ideologian”? Mitään konkreettisia esimerkkejä Männynväli ei ota esille, ja ilman sellaisia katkelma kuulostaa valitettavasti retoriikkaa myöten oikeistokonservatiivien uhriutumiselta. Koettu oma uhriuden tunne projisoidaan siihen, että joku muu muka uhriutuu. Männynvälin tapauksessa teksti on erityisen kummallista, sillä hänellä nimenomaan ei ole ollut normaalisti tapana uhriutua kovemmassakaan paikassa (teoksessaan hän kertoo kohtuullisen rajujakin esimerkkejä kohtaamastaan maalittamisesta).

Varjokirjamessujen mukaan:

”Myöhemmin samana päivänä Männynväli latasi Instagram-tililleen Varjokirjamessuhaastattelunsa mainoskuvan, jonka päälle hän oli lisännyt punaisella sanan ’canceled’. Postauksen tekstiosassa hän kertoi esiintymisensä peruuntumisesta ja ilmoitti syyksi sen, että kirjan ’subjektiivinen, varsin intiimeitä ja kipeitäkin asioita käsittelevä nimiessee siitä, miten [hän on] kokenut tyttönä elämisen ja naiseksi kasvamisen tässä yhteiskunnassa’ oli ollut Varjokirjamessuille sopimatonta. (Hän on sittemmin poistanut postauksensa.) Männynväli sai heti runsaasti näkyvää tukea. Monet haastoivat tiukin sanankääntein sosiaalisessa mediassa, yksityisviestein ja kasvokkain Varjokirjamessujen päätöstä jättää ohjelmanumero pois.”

Männynväli vaikuttaa ainakin ottaneen niin sanotusti kaiken ilon irti ”canceloiduksi” tulemisestaan. Hän ei ole tietääkseni tehnyt vastaavia päivityksiä lukuisista tapauksista, joissa hän on tullut nimenomaan naisena syrjityksi eri tavoin. On vaikea välttyä ajatukselta, että kyseisessä päivityksessä Männynväli uhriutui käyttäen hyväkseen suhteellista valta-asemaansa sosiaalisessa mediassa verrattuna Varjokirjamessuihin ja tapahtumaan assosioituviin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin.

Itse Varjokirjamessujen perumispäätös vaikuttaa kyllä minusta erikoiselta. Männynvälin teoksen ensimmäisessä luvussa on muutamia katkelmia, joissa tuodaan ilmi omituista näkemystä siitä, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöillä on jonkinlainen valta-asema erityisesti akateemisessa maailmassa, jota he käyttävät hyväkseen syrjiäkseen niitä ketkä kehtaavat olla ”tavallisia naisia”. Kokonaisuudessaan teos on kuitenkin yksi kiinnostavimpia viime vuosina lukemiani yhteiskunnallisia kirjoja. Itse asiassa siinä puhutaan sukupuolesta vain verraten pienen osan ajasta; huomattavasti suuremmassa osassa työnväenluokkaisuuden käsittely, ja osa teoksesta käsittelee jopa henkisyyttä sekä kuolevaisuutta. Kokonaisuutena teos on mielestäni äärimmäisen ansiokas ja ansaitsisi tulla käsiteltynä jonain aivan muuna kuin transfobian edustajana huolimatta yhteensä ehkä sivun mitasta kyseenalaisia pätkiä. Männynvälin kohteleminen niin paatuneena transvihaajana, ettei hänen kanssaan voi edes keskustella, tuntuu erikoiselta.

Olennaisempaa on kuitenkin Varjokirjamessujen vastineessaan esiin tuoma seikka, etteivät he ole mitenkään ”canceloineet”, siis maalittaneet Männynväliä, vaan yksinkertaisesti peruneet hänen esiintymisensä. Männynvälin kaltaisen kovanahkaisen anarkistin luulisi enintään näyttävän ”tonnin seteli” -naamaa sen sijaan, että hän uhriutuu näyttävästi sosiaalisessa mediassa. En ole itsekään kunnioittanut Varjokirjamessujen toivomusta olla ruotimatta tapausta julkisesti sen enempää, mutta tämä johtuu vain siitä, ettei parempaakaan esimerkkiä ”cancel-kulttuurista” yksinkertaisesti löydy Suomesta ainakaan viime vuosilta. Mitään sellaista cancel-kulttuuria, josta toreilla puhutaan, ei varsinaisesti olekaan olemassa, vaikka epämiellyttäviä sosiaalipsykologisia ilmiöitä maailma on pullollaan kaikenlaisissa piireissä.

***

Kolmas parin vuoden sisään keskustelua herättänyt ”cancel-kulttuuri”-tapaus on Tanja Rönkön aluksi hylätty ja sittemmin kohun myötä alimmalla arvosanalla 1/5 hyväksytty gradu Breaking the Silence: Current discussion on sexual violence in Japan and in the West in connection with intersectional feminism, jonka Ari Helo nosti yleisen mediahuomion kohteeksi blogitekstillään. Helon teksti vaikuttaa ensi silmäyksellä melko uskottavalta, ja on myönnettävä, että ensimmäinen reaktioni oli ”ahaa, ilmeisesti tällaista tosiaankin tapahtuu joskus”. Helo on tehnyt ansiokkaan uran tutkijana, ja kun hän käyttää kaiken akateemisen auktoriteettinsa sekä retorisen osaamisensa, ei ole ihme, että etenkin moni akateemista maailmaa tuntematon ottaa tekstin vastaan kritiikittä. Osuuhan se myös täydellisesti narratiiviin ”cancel-kulttuurista”. Useampi minunkin tuttuni, jotka eivät kuulu millään tavalla pahimpiin äärioikeistolaisiin öyhyttäjiin, jakoi tekstin Facebookissa ilman omia kommentteja, mistä voisi päätellä, että he pitivät sitä kohdallisena.

Tekstissä ”intersektionaalisuus” nostetaan syntipukiksi, eikä sitä totuttuun tapaan määritellä mitenkään. Intersektionaalisuushan tarkoittaa lyhyesti 90-luvulla vakiintunutta näkökulmaa, jonka mukaan syrjinnän muotoja on useita ja ne risteävät keskenään erilaisilla tavoilla. Todella radikaalia ja kummallista tällainen intersektionaalisuus! Mitä tällaisen tutkimusotteen kritisointi oikeastaan edes tarkoittaisi? Sitä, että syrjintää ei ole olemassa ylipäätään, vai sitä, että syrjinnän eri muodot ovat täysin toisistaan riippumattomia? Tällaisia väitteitä kukaan ei tietenkään esitä, mutta jostain syystä intersektionaalisuus kuitenkin ahdistaa.

Myöskään itse graduun ei Helon puolustuspuheessa viitata kertaakaan. En ole itsekään sitä kokonaan jaksanut syynätä läpi, mutta selvää on jopa täysin eri aloilta tulevalle tutkijalle, ettei gradu ole missään tapauksessa arvosanan 3 tasoinen, saati vahvempi, toisin kuin Helo antaa ymmärtää. Gradun tiivistelmästä ei käy millään tavalla ilmi, mitä siinä täsmälleen tutkitaan, mistä lähtökohdista, tai mihin päädytään. Sama pätee jossain määrin koko graduun. Jo tiivistelmä on täynnä kyseenalaistamatta ja määrittelemättä omaksuttuja ”woken” kaltaisia käsitteitä. Teksti kulkee epäkoherentisti, ja kirjoittaja tuntuu ajattelevan, että mahdollisimman suuri määrä lähdeviittauksia (joista ylivoimainen enemmistö koostuu aivan muusta kuin tutkimuskirjallisuudesta) korvaa uskottavan analyysin ja argumentaation puutteet.

Helo on oikeassa siinä, että graduja hylätään verraten harvoin, ja tämäkin gradu osoittaa sen verran tieteellisen käytännön alkeita, etten rohkenisi hylätä sitä. Opinnäytetyön hyväksytyksi saaminen on tietenkin useimmille opiskelijoille valtavan tärkeä asia, ja tässä mielessä voisin varovasti arvioida, että kohu oli siinä mielessä positiivinen asia, että sitä kautta gradu tuli ansaitusti hyväksytyksi. Ei tästä vielä kuitenkaan vuosisadan cancel-tapausta saa aikaiseksi.

***

On mahdollista, että minulta on jäänyt jotain huomaamatta, mutta olen käsitellyt yllä viimeisen parin vuoden ajalta kaikki esille nousseet ilmiselvänä pidetyt ”cancel-kulttuurin” ilmentymät. Niitä on kokonaista kolme, ja yhdellä niistä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Ainoastaan Särö-lehden tapauksen voi laskea maalittamisen piiriin, mutta verrattuna siihen, mitä liberaalit tai vasemmistolaiset toimittajat, akateemikot ja aktivistit kohtaavat jatkuvasti äärioikeiston taholta, koko tapauksesta puhuminen samassa yhteydessä tuntuu kornilta.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö vasemmistolaisessa kulttuurissa olisi toksisia piirteitä, joita ”cancel-kulttuurin” idea kuvaa jollain tavalla. Ongelma on kuitenkin 99%:sti vasemmiston sisäinen, ja loogisinta ”anti-woke”-räävääjille olisikin vain virnistellä itsensä kipeäksi, kun vasemmistossa kontrolloidaan kuoliaaksi kaikki potentiaalinen aktiivisuus, jossa pyrittäisiin lähestymään sellaisia ihmisiä, jotka eivät jo valmiiksi ole vasemmiston piirissä.

Mallon päättää tekstinsä runollisesti: ”Vapauden tuulenriekaleet hajottavat matalapaineen, ja kohta kaikkien on taas helpompi hengittää”. Tästä en olisi niinkään vakuuttunut, mutta toivoa toki sopii ja kannattaa. Samalla kun vakavia vastavoimia yhä totaalisemmaksi muuttuvalle kapitalismille on yhä vähemmän, naisten ja vähemmistöjen oikeuksia polkeva ilmastodenialistinen äärioikeisto voimistuu, myös affektiivisen polarisaation voimistuminen vasemmiston keskuudessa on tosiasia. Tähän on järkevintä reagoida olemalla reagoimatta julkisesti (vaikka toiminkin tällä tekstillä toisin). Yksityisesti sen sijaan on olennaista nostaa ”canceloinnin” ongelma avoimesti esille aina, kun siihen törmää, ystävällisesti mutta kompromissitta, pelkäämättä mahdollisia sosiaalisia seuraamuksia itselle. Se on usein nihkeää ja voi jopa olla joskus kohtuuton vaatimus jossain tilanteessa, mutta ainoastaan tällä tavoin voidaan estää se, että muutama toksista kulttuuria ylläpitävä orjamoraalin edustaja lamaannuttaa merkittävällä tavalla erilaisia vasemmistolaisia toimintaympäristöjä.

Äänekäs eronteko ”siihen vasemmistoon, joka canceloi” tuntuu varmasti houkuttelevalta, enkä voi väittää, ettei tällaista olisi välillä Hamarankin piirissä tapahtunut, mutta kyseessä on viheliäinen ansa. Tällä tavoin saa varmasti pääntaputuksia suunnalta jos toiseltakin, mutta kuinka usein kukaan on tällä konstin saanut ketään toimimaan konkreettisesti millään tavoin vasemmiston hyväksi?

Olli Pitkänen

1 Ironista kyllä, tämä on tietenkin täsmälleen sama asia, josta he ”wokettajia” kritisoivat. Projektio on toden totta vahva psykologinen voima, eikä kukaan liene siltä täysin turvassa.

Lähteet:

Helo, Ari. 2023. Saako intersektionaalista tutkimusotetta kritisoida? ”Breaking the Silence” -gradun tapaus.

Mallon, Mark. 2023. ”Itsesensuuriin painostaminen ei vähennä maailman pahuutta”. Särö.

Männynväli, Emilia. 2023. Toiste en suotu katoamaan. Tallinna: Into Kustannus.

Rönkkö, Tanja. 2022. Breaking the Silence: Current discussion on sexual violence in Japan and in the West in connection with intersectional feminism. Pro gradu -työ, Turun yliopisto. Luettavissa osoitteessa: https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022082456146

Varjokirjamessut. 2023. Tiedote 3.11.2023.

Kirja-arvostelu: Timo Hännikäinen: Ilman

Olen välillä törmännyt vasemmistolaisten tuttavieni taholta kummeksuntaan siitä, miksi luen Timo Hännikäisen teoksia. Itse asiassa olen tainnut lukea kaikki hänen teoksensa. Hännikäinen on erinomainen kirjoittaja ja huolimatta usein provokatiivisesta tyylistään ja joistain äärioikeistolle ominaisista harhaisuuksistaan hän esittää aika ajoin täysin vakavasti otettavia kriittisiä huomioita vasemmistosta. Lyhyesti sanottuna, Hännikäinen on suomalaisen äärioikeiston harvoja varsinaisesti luku- ja kirjoitustaitoisia henkilöitä. Tällaisena hän on myös yllättävän merkittävä mielipidevaikuttaja, minkä takia häntä on täysin perusteltua kommentoida ennakkoluulottomasti mutta kriittisesti.

Linjalleni uskollisena luin myös Hännikäisen viimeisimmän teoksen Pyhä yksinkertaisuus, joka käsittelee ”tarkoitus pyhittää keinot”- tyyppisen ajattelun historiaa. Tällä kertaa teosta voi pitää itse asiassa melko varauksetta hyvänä, jos kohta viimeisessä luvussa lähtee huolella lapasesta, kun Hännikäinen liittää muutamat mediassa esille nostetut MeToo-liikkeen ylilyönnit totalitaarisen kommunismin ilmianto- ja synnintunnustusseremonioihin. Voittopuolisesti positiivisesta kokemuksesta inspiroituneena otin työn alle uusintapainoksen alun perin 2009 ilmestyneestä teoksesta Ilman. Uusi painos on pidetty muuten ennallaan, mutta siihen on liitetty Hännikäisen lyhyt esipuhe sekä Tenho Kiiskisen täydellisen yhdentekevät ja rasittavat jälkisanat (ylipäätään Kiiskinen vaikuttaa lähinnä Hännikäiseltä ilman kirjallisia lahjoja tai kiinnostavia ideoita). Mikä teoksesta sitten tekee kiinnostavan? Ilman pitää sisällään kaksi suhteellisen erillistä tasoa: toisaalta se on deskriptiivinen ja hyvinkin henkilökohtainen kuvaus tietyntyyppisen miehen vastentahtoisesta selibaatista, toisaalta teos käsittelee liberalismin laajenemisesta seksuaalisuuden piiriin. Kummankin teeman pitäisi sinänsä olla melko varauksetta vasemmistolaista kiinnostavia, mutta luonnollisesti Hännikäinen sotkee palettia muullakin kuin maineellaan, joka itse asiassa oli vielä tämän teoksen julkaisun aikaan aivan siedettävä.

Sanotaan näin, että cis-miehestä poikkeava, seksuaalisuuden suhteen itsensä rampautetuksi kokeva henkilö ei helposti löydä paljoa kehuttavaa tästä teoksesta. Eivät varmasti löydä kaikki heteromiehetkään, mutta jos pystyy samaistumaan 90%:sti Hännikäisen kuvaukseen siitä, miltä vastentahtoinen selibaatti tuntuu sivistyneestä itsetietoisesta heteromiehestä, niin tilanne on todennäköisesti toinen. Esimerkiksi minulla, toisin kuin Hännikäisellä, joka sentään pääsi seksin makuun jo teininä, tämä asia otti aikansa 25-vuotiaaksi asti. On lähes itsestään selvää, että seksin puute fyysisenä asiana ei vielä tee kenestäkään ihmisestä onnetonta; jos seksuaalisuudessa olisi kyse pelkästään biologiasta, useimmat ihmiset kehittäisivät itsensä itsetyydytyksen mestareiksi ja olisivat täysin tyytyväisiä. Junteinkin naistenmies kuitenkin kaipaa (usein osin tiedostamattaan) edes jonkinlaista henkistä yhteyttä seksikumppaneihinsa. Jatkuvassa seksin puutteessa intensiivinen fyysinen tunne yhdistyy herkimpiin tunne- ja älyllisen elämän alueisiin, mikä käytännössä väkisinkin vääristää ihmisen suhdetta seksiin ja vastakkaiseen sukupuoleen ylipäätään. Mikäli tämän kokemuksen vielä kanavoi tavalla tai toisella sitä ylläpitävään ajatusmaailmaan, kyseessä voi olla todellinen umpikuja.

Vaikka Hännikäisen naisvihaa on liioiteltu, teoksessa on toki myös perustavanlaatuisia ongelmia. Ensinnäkin, vaikka naisten on todellakin objektiivisesti katsoen paljon helpompi saada seksiä kuin miesten, tästä ei seuraa koettua ”etulyöntiasemaa” naisille. Niin sanotuissa kehitysmaissa ruoan ja veden puutteessa elävät ihmiset ovat monien tutkimusten mukaan jopa onnellisempia kuin länsimaiset keskivertoihmiset. Tyytyväisyys omaan tilanteeseen riippuu hyvin pitkälti omasta viiteryhmästä eikä mistään objektiivisesti mitattavista tekijöistä. Toisekseen, naisten seksinpuute eroaa keskimäärin kvalitatiivisesti miesten vastaavasta. Yhdistäviäkin tekijöitä toki löytyy: kokonaisvaltainen psykofyysinen jännitystila, joka kehittyy helposti varsinaisiksi mielenterveysongelmiksi, vastakkaisen sukupuolen (tai miksei saman) ajatteleminen korostetusti seksin kautta, omaan itseen kohdistuva inho, ja viime kädessä koko elämän typistyminen seksinpuutteen ympärille. Hännikäisenkin mainitsema Kreetta Onkelin teos Beige kuvaa äkkiseltään uskottavan tuntuisesti naisnäkökulmaa aiheeseen, vaikka kyse onkin fiktiivisestä teoksesta.

Hännikäinen huomaa sinänsä oikein keskeisimmän eron miesten ja naisten kokeman seksinpuutteen ja sen aiheuttamien itsetunto-ongelmien välillä:
”Miehellä seksuaalinen syrjäytyminen tuottaa laajempaa sosiaalista syrjäytymistä, sillä naiseton mies saa häviäjän leiman. Ja mikä pahinta, leimaa on kannettava hiljaa, protestoimatta ja myötätuntoa odottamatta.” Sekä miehillä että naisilla seksuaalisesti hyljeksityksi tulemiseen liittyy sosiaalista häpeää, mutta ilmiö on voimakkaasti sukupuolittunut. Oletko koskaan tavannut naista, jota pidettäisiin ”luuserina” siksi että hänellä ei niin sanotusti käy flaksi? Naisilla pikemminkin liian ”kevytkenkäinen” asennoituminen seksiin tuottaa yhä tänä päivänä usein sosiaalista hyljeksintää. Miehellä seksinpuute johtaa usein aivan eri tavalla kokonaisvaltaiseen psyykkiseen ja sosiaaliseen pahoinvointiin. Yllä olevassa lainauksessa Hännikäinen tosin epäsuorasti liioittelee seksinpuutteen ”ulkoa päin” tulevaa sosiaalista leimaa – tiedän myös miehiä, jotka eivät ole tehneet tästä asiasta itselleen elämää suurempaa ongelmaa, eivätkä he tällöin myöskään ole tulleet muulla tavoin sosiaalisesti erityisen syrjityiksi.

Hyväntahtoisesti lukien Hännikäinen puhuukin nimenomaan omakohtaisesta kokemuksesta – jos väheksyy itseään, tällä on eri tavoin taipumusta tuottaa väheksyntää myös muiden taholta. Vaikka seksinpuutteen kaikkein myrkyllisimpinä koetut puolet ovat suurelta osin ”itse aiheutettuja”, tulisi asiassa nähdä myös olennainen rakenteellinen puoli. Havainnollistaakseni mitä tarkoitan, naisten ulkonäköpaineiden kohdalla ainoastaan kovan linjan oikeistolaiset sanovat, että lain mukaan jokainen saa näyttää miltä haluaa, ja loppu on kiinni vain itse kunkin omasta psyykestä. Juuri tällä tavoin tavataan kuitenkin ajatella niiden miesten kohdalla, jotka ajautuvat hyvinkin vahvasti kulttuurimme ohjaamana sellaiseen itsetuhoiseen ajatusmalliin, jota Hännikäinen teoksessaan kuvaa. Samalla päästäänkin Hännikäisen teoksen ydinongelmaan.

Vaikka Hännikäinen irtisanoo itsensä ”miesasialiikkeestä”, hän jakaa lähestymistavassaan olennaisesti samat ongelmat. Tällaisen ajattelutavan mukaan feminismi on tasa-arvon viemistä ”liian pitkälle”, jolloin siis miehet jäisivät jo alakynteen. Hännikäisen ero miesasialiikkeeseen on, että hän ei itse asiassa pyri edes näennäisesti ajamaan tasa-arvoa, vaan on huolissaan vain siitä, että maskuliinisuus on joutunut liian ahtaalle. Sekä Hännikäisen että miesasialiikkeen mukaan kuitenkin olennaisin ongelma miesten (erityisesti seksuaalisessa) syrjäytymisessä on feminismi. Ajatus on suunnilleen seuraava: feministit ovat kulttuurisesti hallitsevassa asemassa ja he ovat saaneet monet miehet häpeämään täysin terveitä maskuliinisia piirteitään ja tapojaan. Toisaalta, koska selkeät sukupuoliroolit ovat sekä Hännikäisen että miesasialiikkeen mukaan biologiaan vahvasti pohjaava fakta, heidän mukaan feministitkin lopulta arvostavat seksuaalisessa mielessä ns. perinteisiä miehiä, jolloin tietyn miesjoukon seksuaalinen syrjäytyminen on erityisen sapekasta. Samat feministit, jotka kritisoivat perinteistä miehisyyttä, kuitenkin valitsevat seksikumppaneikseen juuri tällaisia miehiä.

Logiikka ei nähdäkseni ole aivan sataprosenttisen pielessä. Feministit, kuten minkä tahansa aatteen edustajat, ovat ihmisinä taipuvaisia yksipuolisiin tulkintoihin, ristiriitoihin ja tekopyhyyteen. On selkeä tieteellisestikin osoitettu tosiasia, että ”keskimääräisen” naisen on monin verroin helpompi löytää sekä satunnaista seksiä että parisuhteita verrattuna vastaavaan mieheen (jos kohta vanhemman iän myötä tilanne tasoittuu huomattavasti, ellei käänny peräti ympäri). Hyvin usein Hännikäisen kirjaa koskevissa kommenteissa tätä faktaa ja sen välitöntä seurausta – siis sitä, että naisilla on tässä mielessä keskimäärin seksuaalista valtaa miehiin nähden – pidetään lähtökohtaisesti tuulesta temmattuna väitettä. Kenties asiaa ei lopulta niinkään kiistetä, mutta ylipäätään analogiaa markkinoihin pidetään vääristyneenä tulokulmana; ovathan seksi ja parisuhde ilon ja onnen asioita, joista minkäänlaista kyynistä laskelmointia harjoittavat vain kusipäät, jotka eivät ansaitsekaan läheisyyttä. Näin voi kuitenkin ajatella vain sellaiseen ihmisryhmään kuuluva henkilö, jolla seksi- ja parisuhdeasiat tosiaan menevät enemmän tai vähemmän luontevasti nousuineen ja laskuineen. Kun ”omana itsenään oleminen” ja tavallinen ystävällisyys kanssaihmisiä kohtaan eivät vaan millään johda seksiin, on taas mahdoton olla huomaamatta, seksuaalisuuteen jos johonkin kuuluu myös rakenteellisia valta-aspekteja, eikä pelkästään siinä mielessä, että ”jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja”.

Kuten moni viisas on esittänyt, jokainen vaarallinen valhe vaatii pienen osan totuutta toimiakseen. Kun tarkastellaan isossa kuvassa mitä feminismi on aikaansaanut ja pyrkii edelleen viemään eteenpäin miehiä koskien, se on kylläkin lisännyt vähemmän suosittujen miesten mahdollisuuksia seksiin ja parisuhteisiin vapauttamalla ennennäkemättömällä tavalla naisten seksuaalisuuden toteuttamista. Naisten seksuaalinen valta ei ole yksinkertainen nollasummapeli, jossa enemmän mahdollisuuksia naisille tarkoittaa vähemmän mahdollisuuksia miehille. Naisten seksuaalisen käyttäytymisen sääntelyn vapautuminen ei tarkoita yksiulotteisesti naisten seksuaalisen vallan lisääntymistä miehiin. Hieman yksinkertaistaen se tarkoittaa naisten vallan lisääntymistä niissä asioissa missä heiltä on ennen hyvin epäoikeudenmukaisesti puuttunut valtaa: ytimellisimmin itsemääräämisoikeudessa (muistutan lukijoita, että raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1990-luvulla). Sen sijaan Hännikäistä ja toki myös itseäni kiinnostava aspekti – missä mielessä naisilla on seksuaalista valtaa ikään kuin miesten yli – on tuskin ainakaan yksioikoisesti lisääntynyt feminismin saavutusten myötä. Ennen tietysti mies saattoi lain turvin raiskata vaimonsa tämän kieltäytyessä seksistä, mutta sopii kysyä, kenen mielestä tämä on miehellekään ainakaan lopulta tyydyttävä skenaario. Feminismin ansiosta naisten seksuaalisesta käyttäytymisestä on poistunut iso osa sitä vaikeatulkintaisuutta ja ”pelaamista”, joka siihen stereotyyppisesti liitetään, sillä siihen ei ole enää välttämätöntä tarvetta, kun avoimemmasta suhtautumisesta seksiin ja aloitteen tekemiseen ei enää sanktioda ainakaan samassa määrin. Kun naisten on sallittua toteuttaa vapaammin seksuaalisuuttaan, tämä tarkoittaa enemmän mahdollisuuksia myös vähemmän suosituille miehillä. Lisäksi on hyvä muistaa myös se, että kaikki naisetkaan eivät ole seksuaalisesti erityisen suosittuja. Näiden naisten minäkuvasta feminismi on poistanut paljon häpeää ja mahdollistanut siten uskalluksen aloitteisiin tai ainakin niihin vastaamiseen.

Kaikille miehille ei edelleenkään löydy ketään, mutta nykyisessä tilanteessa kyse on tällöin yleensä pään sisäisistä ongelmista, sen verran moninaista ja runsasta ”tarjonta” on nykyään – maallakin on mahdollista lähestyä ihmisiä internetin kautta. Ansiokkaimmillaan Hännikäisen teos on juuri päänsisäisiä ongelmia kuvatessaan – tässä kohtaa harva kirjoittaja uskaltaa yhtä paljon. Ylipäätään Hännikäinen tekee ansiokasta työtä nostaessaan miesten seksuaalista syrjäytymistä ilmiönä esiin, mutta ratkaisuja hän etsii aivan väärästä suunnasta. Hännikäinen on sentään rehellinen pitäessään vanhakantaisia sukupuolirooleja ja avioliittoinstituution voimakasta roolia parempina kuin nykyaikaista seksuaalista vapautta. Sen sijaan – sivuuttaen nyt argumentin vuoksi naisten oikeudet täysin – on vaikea nähdä, miten heikossa asemassa olevat miehet muka tällöin menestyivät nykyistä paremmin. Omaisuudella ja asemalla on tietenkin voinut korvata ulkonäköä ja sosiaalisia taitoja, mutta sama pätee edelleen. Ennen taas avioliiton ulkopuolelle jääneen muutenkin epäsuositun miehen mahdollisuudet ovat olleet varmasti vielä nykyistä huonommat.

Hännikäinen löytää toki joitain monille feministeille sokeaksi jääneitä pisteitä, mutta ilakoi löydöstään aivan liikaa. Monen feministin on todellakin vaikea samaistua miehen, ennen kaikkea ”luuserimiehen” näkökulmaan seksuaalisuudessa, mutta vastaavaan rajoittuneisuuteen törmää kaikkialla missä on ihmisiä. Mitään erityistä feminismin petollisuutta Hännikäinen ei kykene osoittamaan. Sitä paitsi, monet feministit myös ymmärtävät seksuaalisen vallan moninaisen luonteen eivätkä typistä sitä vain miesten naisiin kohdistamaan valtaan ja väkivaltaan. Anna Kontulan kirja ”Tästä äiti varoitti” toimii yhtenä hyvänä esimerkkinä (Kontulalta kannattaa lukea koko lailla mitä tahansa muutakin, esimerkiksi ”Näkymätön kylä” -kirjassaan Kontula kirjoittaa itsensä hyvin konkreettisesti likoon laittaen puhtaasti miesten maailmaan kuuluvista ongelmista rakennusalan siirtotyöläisyydessä).

Olisi naiivia ajatella, että seksistä voitaisiin jossain vaiheessa saada ongelmaton hauskanpidon väline samaan aikaan kun siihen kuitenkin liitetään usein jossain mielessä jopa jotain pyhää, missä taas ristiriidat ja vaara eivät ole koskaan kaukana. Miesten ja naisten intressiristiriidat ovat tuskin kuitenkaan aivan niin suuria kuin Hännikäinen tuntuu ajattelevan, sillä osa niistä nousee muutettavissa olevista yhteiskunnallisista rakenteista. Itsetietoisen henkilökohtaisen kuvauksen lisäksi Ilman avaa keskustelua yleensäkin harvemmin asiallisesti keskusteltuun ilmiöön, mutta liikkuu kriittisellä hetkellä täsmälleen väärään suuntaan. Feminismin ja ylipäätään modernin yhteiskunnan vastustamisen sijaan katse pitäisi kääntää ennen kaikkea siihen, mitä miesten seksuaaliset rooliodotukset saavat aikaan erityisesti niissä miehissä, jotka eivät kykene tai halua täyttää näitä odotuksia. Hännikäinen on toki kulttuurikonservatiivisuudessaan jossain määrin systemaattinen, eikä näe rooliodotuksissa sinänsä mitään väärää. Sillä enemmistölle, joka pitää seksuaalisuuden vapautumista lähtökohtaisesti hyvänä asiana, huomion pitäisi kääntyä siihen, mitkä rakenteelliset tekijät aiheuttavat miesten seksuaalista syrjäytymistä.

Kuten todettu, feminismi ei siis todellakaan ole syy miesten seksuaaliseen syrjäytymiseen. Päinvastoin, se tarjoaa välineitä tilanteen muuttamiseen paremmaksi sekä naisten estoja poistamalla että osoittamalla maskuliinisuuden (itse)tuhoisia puolia. Kuitenkin sukupuoliero on osittain biologiaankin pohjaava tosiasia, eikä seksuaalinen valta typisty feministien tyypillisesti käsittelemiin miehisen vallan muotoihin. Seksityön tapaan naisten seksuaalinen valta on monille feministeille hankala teema käsitellä neutraalisti ja siksi aiheen ymmärtämiseen tarvitaan mieslähtöistä tulokulmaa, joka ei suhtaudu lähtökohtaisen vihamielisesti feminismiin mutta ei myöskään ota annettuna, että kaikki miesten kokemat ongelmat ratkeavat pelkästään maskuliinisuuden kriittisellä analyysillä ja siitä johdetuilla toimilla. Hännikäisen teosta voi sen perustavista ongelmistaan huolimatta suositella kovanahkaisille ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita miesten seksuaalisesta syrjäytymisestä. Kunnollinen kattava ja neutraali analyysi aiheesta odottaa kuitenkin tekijäänsä.

Olli Pitkänen