Viime [vuoden] kesäkuussa ympäri maailmaa puhkesi Black Lives Matter -protesteja, kun poliisi murhasi George Floydin. Silloin ei ollut pulaa artikkeleista, joissa valkoisia neuvottiin, kuinka osoittaa tukensa asialle.
Artikkelit liittyivät lähinnä valkoihoisten käyttäytymiseen henkilökohtaisella tasolla ja mielenosoituksissa. Ohjeiden mukaan mielenosoitukseen osallistuttaessa dashikiin ei tulisi pukeutua, ja yleensäkin ärsyttävää käytöstä tulisi välttää mustien kanssa asioidessa. Mielenosoitusten ulkopuolella taas voitaisiin uhmata omia rasistikavereita tai perheenjäseniä. Tällaiset tekstit voidaan nähdä apuna hyvää tarkoittaville valkoisille heidän pyrkiessään huomaamaan ja vähentämään jatkuvia mikroaggressioita. Vähemmän hyväntahtoisesti nähtynä voidaan kenties esittää, että tässä puhutaan vain etikettiohjeista, jotka on puettu poliittisen kouluttamisen kaapuun.
Kuluneen muutaman vuoden tapahtumat (Brexit, Donald Trumpin presidenttiys ja Boris Johnsonin pääministeriys) ovat motivoineet uudenlaisen joukon sosiaalisesti tiedostavia valkoisia nuoria. Olen tästä toisessa tekstissä kirjoittanutkin. Sosiaalisen median ja kutakuinkin monipuolisen julkaisumaiseman yhdistelmä on tehnyt heille tutuiksi käsitteet intersektionaalisuudesta, mustiin kohdistuvasta syrjinnästä ja valkoisten etuoikeudesta. Toki jotkin näistä sosiaalisen tiedostamisen ilmentymistä ovat luonteeltaan lähinnä performatiivisia, tökeröitä ja hieman epämukavia (kuten esimerkiksi Instagramin mustat ruudut solidaarisuuden osoituksena BLM-liikehdinnälle tai liittolaiseksi, ”allyksi” julistautuminen Twitterissä). Mutta sellaistahan sosiaalisen tiedostamisen kasvun tuska on. Jokaista tarkoituksenmukaista solidaarisuustoimintaa varten on myös olemassa ärsyttävä ja historiaa yksinkertaistava TikTok.
Kenties vielä kiinnostavampi kysymys on: miten poliittisia sympatioita osoittavien valkoisten tulisi tukea mustia ja ruskeita antirasistisessa taistelussa? Kusipäisen käytöksen välttäminen on yksi tapa. Muita hyviä keinoja ovat protesteihin osallistuminen ja kukkaronnyörien avaaminen. Nämä ovat kaikki tärkeitä ja konkreettisia pyyntöjä. Yksinään ne ovat kenties kuitenkin riittämättömiä. Huomion kiinnittyessä lähinnä välittömiin toimiin ja keskinäiseen kanssakäymiseen ovat laajemmat solidaarisuuspyrkimykset toisaalta kärsineet konkretian puutteesta. Valkoisille sanotaan, että heidän tulisi pyrkiä luopumaan etuoikeuksistaan taisteltaessa rakenteellista rasismia vastaan. Se kuulostaa hyvältä, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Minkälaisia etuoikeuksia sellaisella valkoisella, joka ei ole koskaan joutunut poliisin pysäyttämäksi tai tutkimaksi ja joka ei ole koskaan joutunut vaikeuksiin lentokentillä eikä ole koskaan joutunut syrjityksi työnhaussa nimensä perusteella, on? Puhuttaessa johtoasemassa olevista henkilöistä on hyödyllistä vedota heihin, jotta he palkkaisivat enemmän värillistä henkilökuntaa. Toisaalta tällaiset vetoamiset eivät juurikaan hyödytä tilapäisessä työsuhteessa olevaa tietotyöläistä.
Vieläkin yksityiskohtaisemmilla määräyksillä voidaan todellakin kiskoa ihmisiä vastakkaisiin suuntiin. Annetut ristiriitaiset signaalit ovat saaneet alkunsa verkkomaailman identiteettipolitiikan teollisuuskomplekseissa. Niihin liittyvissä käskymuodoissa käsketään pysyä ”omalla kaistalla” ja ne sopivat melko huonosti yhteen niiden vaatimusten kanssa, joissa valkoisia edellytetään tuomaan esille rasismia sitä nähdessään. ”Tehtäväni ei ole kouluttaa sinua” -tyyliset tiuskaisut tekevät tyhjiksi rohkaisevat kehotukset siitä, kuinka tärkeää olisi oppia värillisiltä ja kuunnella heitä. Arkipäivän rotuun liittyvään lukutaitoon kuuluu tietenkin arvostelukyky ja henkilökohtaisen vastuun ottaminen. Esimerkkeinä tästä se, ettei kutsu kenenkään ihonväriä ”jännäksi värisävyksi”, mikroaggressioiden välttäminen ja myötäeläminen. Nämä vaatimukset ja ristiriitaiset iskulauseet supistavat kuitenkin valkoisten solidaarisuuden oman itsensä kyttäilyyn. Tämä kaikki osoittaa sen, että nykyajan identiteettipolitiikkaan liittyvässä ymmärryksessä on aukkoja. Rajat tulevat vastaan, kun identiteettipolitiikkaa yritetään tosiasiallisesti käsitteellistää ja järjestäytyä sen ympärille.
Minkä tänään ymmärrämme identiteettipolitiikaksi, on tulosta käsitteen vieraantumisesta sen radikaaleista ja antikapitalistisista juurista, kuten Asad Haider esittää teoksessaan ”Mistaken Identity”. Vieraantuminen on kestänyt hänen mukaansa vuosikymmeniä. Termin vuonna 1977 keksinyt seksuaalista tasa-arvoa ajanut mustien feministinen ja sosialistinen Combahee River Collective piti identiteettipolitiikkaa vallankumouksellisena projektina. Siinä pyritään suoraan osoittamaan sortava tekijä. Kyseessä ei ole erillinen strategia. Tässä yritetään paremminkin osoittaa erilaiset sortojärjestelmät, joissa rotu, luokka, sukupuoli ja seksuaalisuus kytkeytyvät yhteen. Tämä juontaa juurensa periaatteesta, jonka mukaan identiteetti luo haavoittuvassa asemassa olevien kollektiivin. Ajan saatossa peittelemättömän vallankumouksellinen ja antikapitalistinen toiminta on muuttunut ”vahingolliseksi kiinnittymiseksi” (”wounded attachment”), kuten Haider asian ilmaisee. Tällöin marginalisoituneena oleminen näyttäytyy itsessään identiteettinä.
Vahingollisen kiinnittymisen näkökulmassa ei pyritä etsimään yhteistä taistelumaastoa, missä vapautuminen tulisi mahdolliseksi. Tässä pyritään ennemminkin pitämään itsepintaisesti kiinni kärsimyksen ikuisuudesta ja muuttumattomuudesta, jolloin muiden tehtävänä on vain sen huomaaminen. Reilun neljän vuosikymmenen aikana identiteettipolitiikasta on tullut yksilökeskeisempää. Sen sijaan, että traumasta yritettäisiin vapautua, nyt keskitytään kasvavassa määrin trauman kokemiseen. Muutaman viimeisen vuoden aikana olemme nähneet, että globaalin pohjoisen poliisiväkivaltaan ja mustien vastaiseen syrjintään liittyvän kollektiivisen tilinteon ja identiteettipoliittisten visioiden välillä vallitsee jännite. Identiteettivetoisessa, atomisoituneessa identiteettipolitiikassa sorron muodot risteävät vain yksilötasolla. Ei ole yllättävää, että on vain vähän mukaansa tempaavia ja ehdotuksellisia visioita, joissa pohditaan valkoisten osallistumista antirasistiseen kamppailuun. Mikäli poliittinen toiminta lähtee liikkeelle yksilön identiteetistä (joka on kiintopiste itsessään), kääntyy valkoisten osoittama “liittolaisuus” kysymykseksi siitä, kuinka heidän nähdään käyttäytyvän valkoisina. Tällöin osallistuminen yhteisten tilojen järjestämiseen näyttelee sivuosaa.
Miltä yhteinen järjestäytyminen sitten voisi näyttää? Haiderin tapaan pidän historian tarkastelua ja Mustien panttereiden (Black Panther Party) politiikan opiskelua valaisevana. Rotuasiassa Mustien panttereiden itseorganisoituminen ja johtajuus ei edellyttänyt valkoisten ja muiden ei-mustien liittolaisten passiivisuutta. Kesäkuussa 1969 Chicagon Mustat pantterit muodostivat Sateenkaariliittouman yhdessä Young Lords -järjestön ja Young Patriots -ryhmän kanssa. Puertoricolainen Young Lords -järjestö vaikutti aluksi katujenginä, joka sittemmin politisoitui ja alkoi ajaa naapuruston vaikutusmahdollisuuden lisäämistä ja kansallista itsemääräämisoikeutta Puerto Ricolle. Young Patriots Organization koostui Chicagoon USA:n eteläosista muuttaneista työväenluokkaisista valkoisista. Sateenkaariliittoumasta tuli kansallinen esikuva. Mustat pantterit aloittivat sittemmin paikallistoiminnan myös New Yorkissa ja Oaklandissa sitoutuen peittelemättömästi antikapitalismiin rotujen väliset jakolinjat ylittäen. Kuten eräs New Yorkissa asunut Mustien panttereiden johtaja asian ilmaisi: “Näemme, että rasismi syntyy luokkataistelusta. Tarjotessamme ilmaista aamupalaa köyhille lapsille, tarjoamme sitä sekä köyhille valkoisille että köyhille mustille.
Mustat pantterit eivät pitäneet sorron käsitettä ainoana luokka-analyysin lähtökohtana koalitioita rakennettaessa. Huey Newton (joka oli yksi Mustien panttereiden perustajista Bobby Sealen rinnalla) osoitti myös solidaarisuutta uusvasemmiston (1960- ja 1970-luvun “New Left”) tavoitteille, vaikka hän pitikin valkoisten keskiluokkaisten vallankumouksellisten käsitystä sorrosta “jonkin verran abstraktina”. Mustien panttereiden ja uusvasemmistolaisten anti-imperialistinen kamppailu yhdistyi Vietnamin sodan vastustamisessa ja maailmanlaajuisen kolonialistisen järjestelmän purkamisen vaatimisessa. Newton kertoi huomioitaan vankilasta käsin antamassaan haastattelussa Movement-lehdelle:
“On olemassa useita vallankumouksellisia valkoisia, jotka ovat aitoja pyrkimyksissään ryhmittyä uudelleen ihmiskunnan kanssa. Jotta heidän isiensä ja esi-isiensä ilmaisemista tavoitteista tulisi todellisuutta. — Nuoret valkoiset kumoukselliset pitivät meteliä Vietnamista, vaativat Latinalaisen Amerikan imperialistisen painostuksen lopettamista, vaatien vetäytymisiä Dominikaanisesta tasavallasta ja Afrikan siirtomaista. Tässä tilanteessa kumoukselliset valkoiset siis yrittävät liittyä sorrettujen puolelle sortajia ja valloittajia vastaan.”
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että nykyajan antirasistisen liikkeen tulisi vain matkia Mustien panttereiden estetiikkaa, retoriikkaa ja poliittisia näkemyksiä. Mustia panttereita tukeneet poliittiset yhteisöt ovat kuluneiden vuosien aikana pirstoutuneet erilaisten poliittisten uudelleenjärjestelyjen ja ryhmittelyjen kautta ja tukahduttamistoimenpiteiden sekä atomisaation takia. Panttereiden lähestymistapa liittoumien rakentamisissa osoittaa kuitenkin, kun puhutaan mustien ja ruskeiden itseorganisoitumisesta, ettei valkoisten vaihtoehdon tarvitse rajoittua vain protesteihin osallistumisiin, mulkkumaisen käytöksen välttämiseen, tai loputtomiin valalupauksiin, joissa sitoudutaan epämääräisesti luopumaan omista etuoikeuksista. Kyseessä on vastavuoroinen liittoutuneisuus, joka pohjautuu luokkaan ja anti-imperialismiin. Viimeisten viiden vuoden aikana valkoisten politisoituminen on toistaiseksi rajoittunut ihmisten ajattelun muutokseen. Nyt olisi aika muuttaa myös tekoja.
Kirjoittanut Ash Sarkar, Novara Media, 3.2.2021
Kääntänyt Heikki Ekman
Alkuperäinen teksti:
Ash Sarkar on brittiläinen vasemmistolaisaktivisti, toimittaja ja luennoitsija. Sarkar vaikuttaa vasemmistolaisella Novara Medialla, jonne hän kirjoittaa tekstejä ja julkaisee videoita (“OMFG Sarkar”-avainsanoilla) ajankohtaisista poliittisista aiheista liittyen muiden muassa talouskurin vastaiseen, rasisminvastaiseen ja feministiseen aktivismiin. Hän luennoi poliittisesta teoriasta Sandberg-Instituutissa.
Ash Sarkariin liittyen:
https://novaramedia.com/category/video/omfgsarkar/
https://sandberg.nl/ash-sarkar/staff
https://www.theguardian.com/profile/ash-sarkar
Aiheeseen liittyen:
Hamara 