Merkintöjä metapolitiikan reunalta
I
Jari Ehrnroothin liberaalidemokraattinen politiikkakäsitys ja poliittisen järjen annettuus
”[K]aikkea ei pidä politisoida eikä henkilökohtainen ole lainkaan poliittista”, kirjoittaa Jari Ehrnrooth, liberaalidemokraattinen oikeistokonservatiivi, ja epäilemättä on monia, jotka jakavat hänen näkemyksensä. Ehrnroothin väite ei ole kovinkaan kaukana radikaalimman oikeistolaisuuden fraaseista, joiden mukaan ”tasa-arvo on mennyt liian pitkälle” ja joissa säännönmukaisesti toistuu ajatus kaikkien ihmisten tasa-arvolle perustavan politiikan sinisilmäisestä utopistisuudesta.
Ehrnroothille politiikassa on kyse julkisesta vallankäytöstä, jonka on pysyttävä ”budjetissaan” ja annettava ”itse elämän” kukoistaa ”vapaana kuin taivaan lintu, jota minkään aatteen monokkelisilmä ei tavoita” (mp.). Systemaattisemmin ilmaistuna politiikka määrittyy Ehrnroothilla yhteiskuntajärjestystä säätelevien suhteiden ja instanssien julkisen puhunnan sfääriksi, jonka rajaaminen on liberaalidemokraattisen järjen mukainen, ei-ideologinen ja ei-poliittinen toimenpide. Poliittinen valtataistelu ei Ehrnroothin mukaan esimerkiksi kuulu ”perheisiin ja läheissuhteisiin, joita aiemmin vaalittiin ei-poliittisena yksityiselämänä”, eikä miehen ja naisen suhdetta tulisi käsitellä valtasuhteena, ”mikä usein pilaa hankkeen jo alkumetreillä” (mp.).
Ehrnroothin tekstin piiloviestinä onkin, ettei mitään yhteiskunnallisten valtasuhteiden kritiikkiä tarvita, kunhan kaikki ovat samaa mieltä ”liberaalidemokraattisesta periaatteesta”, jonka ”[k]eskiössä on vapaa yksilö, ei yksimielinen yhteisö eikä holhoava valtio” (mp.). Sitä, miksi juuri Ehrnroothin edustama oikeistokonservatiivinen liberaalidemokratia muodostaisi parhaan tulkinnan vapaasta yksilöstä, ei perustella. Se ei ole tarpeenkaan, mikäli aatteellisuus rajataan – kuten Ehrnrooth tekee – liberaalin järjen hallinnoiman ”politiikan” alueelle.
Luen Ehrnroothin tekstiä kontekstissa, jossa hänen ajattelunsa voi poleemisesti nähdä jonkinlaisena liberaalin demokratian kriisioireiluna. Ehrnroothia harmittaa, sillä aiemmin (vanhan porvarillisen) konsensuspolitiikan niin kiistattomasti rajaama ”poliittisen keskustelun areena” tuntuu leviävän, vuotavan ja rönsyilevän, eivätkä vanhat pelisäännöt enää päde. Toisaalta hän ei – tästä kaikesta oletettavasti seuraavalla – totalitarismilla pelotellessaan miellä liberaalin yksilönvapauden muuttuneen nykyään merkittäväksi hallinnan tekniikaksi, ”kuluttajanvapaudeksi”, jossa eri vapauden lajien näennäinen moninaisuus palautuu jatkuvasti kuluttajuuteen ja asiakkuuteen. Niissä todellinen toimijan eli ”vapaan valitsijan” paikka on aina pikemminkin abstraktin pääoman kuin konkreettisen yksilön puolella, sillä kuluttajanvapaus ei lopulta ole muuta kuin alistumista ulkopuolelta pakotetun vapauden rajoihin ilman nuo rajat ylittävää kuvittelukykyä. Seuraukset ovat sivumennen sanoen kauaskantoiset. Kuten Juhani Lindell (2020: 122) toteaa sattuvasti: ”Kapitalismilla ei ole tarjota mallia rakkaudelle.”
”Markkinalogiikan aikakauden malli on ’nauti lisää’, heti. Sosiaalisesta mediasta löytyy kontakti ’on demand’, heti tarvittaessa. Kytkeytyminen sisään ja ulos ovat yhtä legitiimejä vaihtoehtoja. Sitoutumista ei tarvita, eikä haluta. Romanttista rakkautta saatetaan kaivata, mutta ’vapauden’ täytyisi silti säilyä. Neuvot ja konstit seuraavat toisiaan ainakin niin kauan kuin uskotaan ja uskotellaan, että kaikelle halulle on empiirinen objekti.” (Lindell 2020: 122.)
Jari Ehrnroothille ihmisten välisten suhteiden nykytilanteen onnettomuus vaikuttaa kuitenkin olevan pääsääntöisesti niiden ”politisoitumisen” syytä. Kapitalismi näyttäytyy poliittisesti neutraalina talousjärjestelmänä, ei suhteiden järjestäytymisen tapana, jota lisäarvontuotannon periaate ohjaa.
Jonkin asian tai aihealueen politisoimisesta moittiminen toimii liberaalidemokraattisessa julkisen keskustelun sfäärissä usein aatteellisen vastapuolen kritiikkinä, jolla vihjataan tämän kyvyttömyyteen noudattaa yhteiseen järkeen nojaavan rationaalisen keskustelun sääntöjä ja laajoja, ei-ideologisiksi miellettyjä ajattelun ja toiminnan periaatteita. Oikeistolaisena Ehrnrooth suuntaa syytöksensä vasemmalle, jolloin häneltä jää huomaamatta, kuinka nykytilanteessa juuri (parlamentaarinen) vasemmisto yhtyy Ehrnroothin kaltaisten sivistysporvarien valitusvirsiin ”keskustelun sääntöihin” kohdistuvasta piittaamattomuudesta – jota erityisesti perussuomalainen populismi ja radikaalioikeisto pyrkivät tietoisena strategiana jatkuvasti hyödyntämään.
Liberaalidemokraattisen julkisen keskustelun sfäärin taustalla on idea yhteiskuntajärjestyksen kokonaisuudesta, joka on paitsi määriteltävissä, myös laskettavissa. Siksi myös politiikka näyttäytyy ensisijaisesti ”yhteisten asioiden hoitamisena”, jonka kiistaisuus on pahimmillaankin liberaalin järjen totaliteettiin sinänsä sisältyvää erilaistumista: eroja, joiden ajatellaan olevan liberaalin järkeilyn hallittavissa. Pidän tällaista politiikkakäsitystä syvästi virheellisenä, enkä vähiten siksi, että asioiden yhteisyys tarkoittaa sille politiikan tuolla puolen olevaa annettua, jota ei voi politisoida. Näin politiikan alku muuttuu sinänsä joksikin annetuksi, vaikka juuri liberaali järki itse asettaa tuon ”annetun”.
Ehrnroothin edustama liberaalidemokraattinen politiikkakäsitys kärsii rakenteellisesta sokeudesta, joka ei tunnista sen enempää poliittista tapahtumaa kuin politiikan alkuakaan. Kiinnostavaa on, ettei tämä politiikkakäsitys rajaudu vain oikeiston piiriin, vaan sille näyttää löytyvän kannatusta myös vasemmistolaisiksi identifioituvissa puolueissa. Liberaalin järkeilyn neutraliteettiin kätkeytyvä vaihtoehdottomuus näyttäytyy kuitenkin vapautena vain niin kauan kuin itse järki hahmottuu jonakin politiikan annettuna.
II
Tasa-arvon käsite ja politiikan alku Jacques Rancièrella
Jacques Rancièren ajattelua seuraten voi kaiken politiikan alun sanoa piilevän erimielisyydessä. Erimielisyys on radikaalin tasa-arvoisuuden vaateena läsnä olevaa kiistaisuutta. Kiista ilmaantuu yhteisön järjestykseen keskeytyksenä, joka vaatii valtaa tilille – viime kädessä omasta olemisestaan. Rancière (2009: 19–20) kuvailee politiikan alkua yksinkertaistamalla erimielisyyden äärimmäiseksi tilanteeksi, jossa ”X ei näe Y:n hänelle esittämää yhteistä kohdetta, koska ei ymmärrä Y:n päästämien äänten muodostavan sanoja ja sanajärjestyksiä, jotka muistuttavat hänen omiaan”. Jonkin (asian, elämänalueen, teeman jne.) ”politisoitumisessa” on tyypillisesti kyse tapahtumasta, jossa X paljastaa toiminnallaan ymmärtävänsä Y:n äänet puheena. Samalla X performatiivisesti (joskaan ei välttämättä sanomisissaan tai julkilausumissaan) ilmaisee Y:n osoittaman älyjen tasa-arvoisuuden tosiasian.
Politiikka on rancièrelaisittain eräänlaista herruuden luonnollisen logiikan lävistävää tapahtumista, radikaalin tasa-arvon vaikutus yhteiskuntajärjestyksen rakentavassa hierarkkisuuden fiktiossa. Poliittinen tapahtuma ”keskeyttää paimenkuninkaiden, sotaherrojen tai omistajien luonnollisen järjestyksen ja tekee olemassa olevaksi … perimmäisen tasa-arvon”, joka muodostaa yhteiskuntajärjestyksen mahdollistumisen ehdon. Tasa-arvo on perimmäistä, sillä sen varassa lepää kaikki yhteiskunnallinen järjestys. Näin on silloinkin, kun järjestys toteutuu hierarkkisina asetelmina, joissa toiset käskevät ja toiset tottelevat. Käskyn totteleminen nimittäin edellyttää ”ainakin kahta asiaa”: käskyn itsensä ymmärrettävyyttä ja sen ymmärrettävyyttä, että käskyä täytyy totella. Rancièren mukaan tämä on mahdollista vain, mikäli käskytettävä on aina jo (älyllisesti) tasa-arvoinen käskijänsä kanssa. (Rancière 2009: 43.)
Tasa-arvo merkitsee rancièrelaisittain tyhjää olettamusta, jolla ”ei itsessään ole mitään erityistä vaikutusta tai poliittista koostumusta” (mts. 63). Tyypillisesti vapauden ja tasa-arvon vaatijoita syytetään utopistisesta ajattelusta perustamalla politiikan ongelmallisuus näiden käsitteiden tyhjyyteen. Järkeily menee seuraavasti: koska vapaus ja tasa-arvo ovat tyhjiä käsitteitä, ne eivät voi toimia minkään politiikan liikevoimana sortumatta samalla vastakohdikseen. Syytös on kuitenkin liian yksinkertainen ja siksi väärässä. Vaikka ”[t]asa-arvo muuttuu vastakohdakseen heti kun se halutaan kirjata yhteiskunnallisen tai valtiollisen järjestymisen paikkaan”, merkitsee tämä ennen kaikkea jokaisen tasa-arvon teon poliittisen todellistumisen ainutkertaisuutta, mikä ei koskaan ”voi perustua minkäänlaiseen yhteiskunnalliseen suhteeseen”, vaan tapahtuu aina instituutioiden ulkopuolelta käsin:
”Henkinen emansipaatio ei siten voi institutionalisoitua muuttumatta kansan kouluttamiseksi, toisin sanoen, [sic] kansan ikuisen alaikäisyyden järjestämiseksi. Näiden kahden prosessin pitää myös pysyä täysin erillisinä niin, että ne muodostavat kaksi radikaalisti erilaista yhteisöä – tasa-arvoisten älyjen yhteisön ja eriarvoisuuden fiktion pohjalta koostetun yhteiskunnallisten ruumiiden yhteisön – vaikka ne koostuisivat samoista yksilöistä. Ne eivät koskaan voi solmiutua yhteen ilman, että tasa-arvosta tulee itsensä vastakohta.” (Rancière 2009: 64.)
Rancièrelle tasa-arvon tyhjyys tarkoittaa siten aivan päinvastaista ongelmaa ja muodostaa nimenomaisesti viitepisteen, jossa ”[p]olitiikan mahdollisuus tai mahdottomuus ratkaistaan”, nimittäin poliisilogiikan ja tasa-arvon logiikan kohtaamispaikan (mts. 63). Tasa-arvoisten älyjen yhteisöä, joka yhteiskuntajärjestyksen tasolla näyttäytyy eriarvoisuuden kautta tuotettuina yhteiskuntaruumiiden hierarkioina, määrittää radikaali ero, jota voisi kutsua tasa-arvoisuuden kukatahansisuudeksi – ja jota ei ole mahdollista jäsentää yhteiskuntajärjestykseen sellaisenaan ilman, että samalla vältettäisiin ”orgaanisen kokonaisuuden” ansaan lankeava tuhoisa haltuunotto. Kuten Rancière (2009: 64) toteaa, ”[y]hteiskunnallisessa järjestyksessä ei voi olla tyhjyyttä”, sillä määriteltynä kokonaisuutena ”[s]iinä ei ole kuin täyteyttä, painoja ja vastapainoja”. Yhteiskuntajärjestyksen voikin ajatella ikään kuin eheänä kuvitelmana loogisesti suunnitellusta asuintaajamasta, jossa jokainen rakennus ja aluetta halkova väylä muodostavat suljetun kokonaisuuden. Kuten jokainen taajamissa kuljeskellut kuitenkin tietää, niiden infrastruktuuri lähes aina kätkee sisäänsä paikkoja, jotka eivät tunnu kuuluvan ”paikan logiikkaan”: hengailuun ja asumiseen kelpaamattomia tyhjiä länttejä, jotka työntyvät maisemaan jostain putkahtaneena ylimääräisyytenä ja suorastaan tuovat siihen oudon ”ei-paikan” tason – tyhjyyden, joka samalla muotoilee asutun seudun rakennetta, ruutukaavaa ja lenkkipolkuja. Niitä ei voi pitää taajaman järjestyksen osana sen enempää kuin niiden olemassaoloa olisi mahdollista kiistääkään.
Rancièrelle tasa-arvon ominaisuuden tyhjyys on eräänlainen välttämättömyys, jota ilman mikään paikallinen tasa-arvon toteutuminen ei viime kädessä ole mahdollista. Jotta voi olla olemassa ryhmien X ja Y välinen, yhteiskunnalliseen järjestykseen kirjattu (ja väistämättä epäonnistuva) tasa-arvoisuus, on oltava tyhjä tasa-arvo, siis keiden tahansa tasa-arvoisuus. Tämä tasa-arvoisuuden kukatahansisuus on kuin ’kaikkien tasa-arvoisuus’ -nimisen liukupalapelin puuttuva osa – tyhjä paikka, joka tekee mahdolliseksi muiden osien liikuttelemisen.
Tasa-arvo ei ole siten politiikan päämäärä, vaan lähtökohta, mikä ”tarkoittaa sitä, ettei ole kahta tapaa käyttää ymmärrystään”. Käskyn sisällön ymmärtävät eivät laadullisesti eroa niistä, jotka ymmärtävät sen, että käskyä täytyy totella, sillä molemmat jakavat lopulta saman ymmärryksen ollen ”osallisia samasta älystä”. Tällöin jokaisella on viime kädessä yhtäläinen kyky luoda elämästään mielekästä. (Tuomikoski 2017: 26.) Tasa-arvon tosiasian realisoituessa ainutlaatuisena poliittisena tekona yhteiskuntajärjestys paljastuu kriittisellä tavalla systeeminä, joka muun muassa luokkalogiikan keinoin pyrkii aktiivisesti ja pohjimmiltaan mielivaltaisesti rajoittamaan tämän kyvyn yhtäläisyyttä. Tästä seuraa, ettei mikä tahansa yhteiskuntajärjestys ole yhtäläisesti ”hyvä”, vaan kulloisenkin järjestyksen paremmuutta voi hahmotella sen mukaan, missä määrin se sallii poliittisten tapahtumien tunnistamisen poliittisina tapahtumina – eli tasa-arvon jatkuvina, singulaarisina todellistumisina – ja kuinka se reagoi tähän tunnistamiseen.
III
”Konsensuksen sijaan tarvitaan dissensusta”
Kieltäessään henkilökohtaiselta poliittisen ulottuvuuden Jari Ehrnrooth vaikuttaa olettavan, että politiikalla olisi joitakin kohteita tai kysymyksiä, jotka ovat sille erityisellä tavalla ominaisia – ikään kuin poliittisuus olisi suorastaan objekteihin annettuna kuuluva ominaisuus, jota joko on tai ei ole. Rancièren (2009: 60) mukaan asianlaita on kuitenkin päinvastoin: politiikan ainoa periaate on lopulta tasa-arvo, joka ei ”kuulu sille eikä ole millään tavoin poliittinen”. Se, mitä politiikka tekee, on tasa-arvon todellistaminen ”tapausten muodossa”, jolloin politiikka ”kirjaa tasa-arvon sen toteennäyttämistä koskevana kiistana” yhteiskuntajärjestykseen. Poliittinen toiminta ei määräydy kohteeseen tai paikkaan, vaan muotoon nähden: juuri ”[t]uo muoto tekee toteennäyttämisestä kiistan perustan – ainoastaan jakautuneena olemassa olevan yhteisön perustan”. (Mp.)
Näin ”[p]olitiikka kohtaa poliisin kaikkialla” (mp.). Poliisilla tai poliisijärjestyksellä Rancière tarkoittaa yleisesti 1) ”osien ja ruumiiden järjestys[tä], joka määrittää tekemisen, olemisen ja puhumisen tapojen ja[koja]”, 2) ”minkä seurauksena tietynlaisille ruumiille annetaan niiden nimien perusteella tietynlainen paikka ja tietynlainen tehtävä”. Näin poliisi tarkoittaa sitä ”nähtävissä ja sanottavissa olevan” järjestystä, jonka logiikka määrää sen, millainen toiminta on näkyvää ja millainen ei – ja mitkä sanat ymmärretään meluksi ja mitkä puheeksi. Poliisi ei siten viittaa niinkään ruumiiden kurinpitoon kuin niiden ilmenemisen sääntöön. (Mts. 57.) Tässä esseessä olen pitkälti käytännön syistä korvannut poliisijärjestyksen käsitteen synonyymisesti yhteiskuntajärjestyksen käsitteellä, mikä ei kuitenkaan ole – kuten lukija voi havaita – täysin ongelmatonta. Ymmärtääksemme rancièrelaisen politiikan käsitteen riittävän kattavasti on siksi tarpeen selvittää, mihin poliisijärjestyksen käsite viittaa. Lisäksi tämä on tärkeää, jotta pääsemme täysin perille siitä, millä tavoin Rancière asemoi poliittisen tapahtuman todellisuuden.
Ehrnroothista poiketen politisoituminen näyttäytyy Rancièrelle tapahtumisena, jota on ”itse asiassa vähän ja harvoin” (mts. 43). Vaikkei mikään ole poliittista itsessään, voi mistä tahansa kuitenkin ”tulla poliittista, mikäli siinä tapahtuu kahden logiikan”, nimittäin poliisijärjestyksen ja tasa-arvon, ”kohtaaminen”:
”Yksi ja sama asia – vaalit, lakko, mielenosoitus – voi olla tai olla olematta politiikan tapahtumapaikka. Lakko ei ole poliittinen silloin, kun siinä vaaditaan uudistuksia pikemmin kuin lisäetuja tai kun se koskee valtasuhteita pikemmin kuin palkkojen riittämättömyyttä. Se on poliittinen hahmottaessaan uudelleen ne suhteet, jotka määrittävät työn asemaa suhteessa yhteisöön. Kodinhoidosta on tullut poliittinen kysymys, koska siitä tuli naisten yhteisöllistä kapasiteettia koskevan kiistan argumentoinnin paikka, ei siksi, että kodeissa harjoitetaan valtasuhteita. Yksi ja sama käsite – esimerkiksi mielipide tai laki – voi tarkoittaa poliittisen toiminnan tai poliisijärjestyksen rakennetta.” (Rancière 2009: 61.)
Toisin kuin Ehrnrooth antaa ymmärtää, todellisessa politiikassa ei näin ole – eikä voi olla – kyse annettujen osapuolten rationaalisesta, eri intressipiirien etuja koskevasta keskustelusta ”politiikan valmiilla näyttämöllä”. Politiikassa ei voi olla valmista näyttämöä siinä mielessä, että poliittinen kiista liittyy erityisellä tavalla kysymykseen yhteisen näyttämön olemassaolosta ja puhujien asemasta siinä. (Tiihonen 2010: 577.)
Sitä rakennetta tai prosessia, jossa yhteiskunnan yhteisyyttä jaetaan aikoihin, paikkoihin, toimiin ja tehtäviin, Rancière kutsuu aistisen jaoksi. Tämän jakamisen merkitys on kahtalainen: yhtäältä jokainen meistä ”jakaa jotain yhteistä”, mutta toisaalta ”yhteinen myös jakaa meidät”. Voimme jakaa syrjäytyneisyyden tai hyväosaisuuden. Samalla ne kuitenkin jakavat meitä. (Mp.)
Poliisijärjestyksen – joka voi Rancièren mukaan parhaimmillaan olla hyvinkin ”hyväntahtoinen” – ongelmana on, ettei se jätä tilaa harvoin ja vähän tapahtuvalle todelliselle politiikalle. Politiikkaa kuitenkin on ja tulee aina olemaankin, sillä kulloinenkin ”aistisen jako tuottaa aina jäännöksen tai suureen, jota poliisijärjestyksen laskutoimitus ei tavoita” (mp.). Tässä mielessä Jari Ehrnroothin politiikkakäsitys on hyvin täsmällisellä tavalla poliisilogiikan mukainen pyrkiessään edeltä käsin määrittelemään aistisen jakoa tavalla, jossa ”politiikan” alue rajautuu annettuna nähdyn liberaalin järkeilyn ehdoilla ja vieläpä melkoisen reaktiivisesti niin, että poliisijärjestystä olisi kaikesta päätellen muutettava takaisin patriarkaaliseen suuntaan, jossa systeemiä kannattelevien valtasuhteiden tarkastelu (naisten alistettu asema) jäi näkymättömäksi ja osattomaksi siitä, mikä miellettiin yhteisen vaikuttamisen ja julkisen keskustelun piiriin kuuluvaksi.
Politiikka ei ole hallitsemisen taitoa, vallanjakoa tai sen oikeuttamisen tapoja, eikä se ole edustuksellista demokratiaa, saati sen teknokraattista nykymuotoa (nämä kaikki kuuluvat Rancièren mukaan poliisijärjestykseen), vaan ”toimintaa, joka murtaa tämän vallitsevan järjestyksen” (Tuomikoski 2017: 20). ”Konsensuksen sijaan tarvitaan dissensusta”, Jussi Tiihonen (2010: 578) kirjoittaa – ja on oikeassa.
”Jotta jotakin todella tapahtuisi, on luotava näyttämö, jolla hallinnan ja tasa-arvon logiikat joutuvat törmäyskurssille ja tasa-arvo todennetaan. Näin tapahtuu, kun ne, joilla ei edeltävässä järjestyksessä ollut osaa, pakottavat näkemään sen mitä ei ennen nähty: että he ovat osallisia yhteisestä maailmasta. … Poliittinen tapahtuma tuo näyttämölle jotakin, jota vanhassa järjestyksessä ei ollut olemassa, koska sitä ei nähty eikä kuultu, ja näin se purkaa poliisijärjestyksen mukaisen aistisen jaon.” (Tuomikoski 2017: 25.)
Aistisen jaon purkaminen edellyttää strategista välinpitämättömyyttä parlamentaarisen politiikan liberaaleista pelisäännöistä. Sen sijaan, että hyväksytään annettuna nykyinen edustuksellisen demokratian näyttämö ja teknokraattinen järkeily, saati reaktionaarien vaatimukset tuon näyttämön kaventamisesta, olisi etsiydyttävä niille reuna-alueille, joista liberaalin järkeilyn vuotokohdat löytyvät. Tämä vaatii usein pitkäjänteistä työtä ja itsepäistä järkähtämättömyyttä, suoranaista piittaamattomuutta päivänpolitiikan antagonismeista: reuna-alueilla majailevat politiikan osattomat, joiden olemassaolon todellisuutta vastapäätä asettuu yhteiskuntajärjestyksen lamaannuttava hiljaisuus. Tuo hiljaisuus on luonut tuntemamme maailman. Se yhdistää ja jakaa meitä.
Markus Niemi
Viitattu kirjallisuus
LINDELL, JUHANI 2020: ”Ostaako vai eikö olla? Homo consumens ja psykoanalyysin tulevaisuus”. Psykoterapia 39(2): 122–135.
RANCIÈRE, JACQUES 2009: Erimielisyys. Politiikka ja filosofia. (La Mésentente. Politique et philosophie, 1995.) Helsinki: Tutkijaliitto.
TIIHONEN, JUSSI 2010: ”Osattomien politiikka”. Yhteiskuntapolitiikka 75(5): 577–578.
TUOMIKOSKI, ANNA (TOIM.) 2017: Jacques Rancière ja erimielisyyden näyttämöt. Politiikka, oikeus, taide. Helsinki: Tutkijaliitto.
TUOMIKOSKI, ANNA 2017: Erimielisyyden näyttämöillä. Johdatukseksi Jacques Rancièren ajatteluun. Artikkeli teoksessa TUOMIKOSKI, ANNA (TOIM.): Jacques Rancière ja erimielisyyden näyttämöt. Politiikka, oikeus, taide. Helsinki: Tutkijaliitto.
Hamara 