Aki Cederbergin Pyhä Eurooppa (Basam Books, 2021) on teos, josta keskiverto lukija ei välttämättä tule kuulleeksi. Toisaalta kyse ei todellakaan ole mistään syvimmän undergroundin kuriositeetistä; kun varasin teoksen pääkaupunkiseudun kirjastosta hyvän aikaa sen julkaisun jälkeen, siitä oli yhä yli 400 varausta ennen minua – enemmän kuin yhdenkään aiemmin varaamani teoksen kohdalla. Sen ensimmäinen painos myi nopeasti loppuun, mikä ei ole tavallista suomalaisessa asiakirjallisuudessa. Teos on laajalti noteerattu ja korkealle arvostettu suurimmassa osassa suomalaista äärioikeistoa ja sen liepeillä. Tällöin nostetaan myös toistuvasti esille, että teos on saanut verraten vähän huomiota valtamedioissa. Tämän on katsottu tyypillisesti johtuvan ”vasemmiston” (eli enemmänkin liberaalien) oletetusta halusta tukahduttaa kaikki ideat, jotka liittyvät mihinkään ikuiseen ja ”ihmistä suurempaan”.
Teos on kieltämättä melko nihkeä kommentoitava vasemmistolaisesta näkökulmasta, vaikka sen lähtökohta on kiinnostava ja se on joiltain osin myös laadukkaasti toteutettu. Yhtäältä se on huomionarvoinen erilaisten eurooppalaisten henkisten perinteiden kuvaamisessa ja toisaalta toteutettu visuaalisesti laadukkaasti niin painojäljen kuin runsaiden valokuvien puolesta. Toisaalta teoksessa on kaksi suoranaisen rasittavaa piirrettä, jotka vetävät lukukokemuksen ainakin omalla kohdallani selkeästi pakkasen puolelle. Ensinnäkin Pyhä Eurooppa on lähes 500-sivuinen järkäle, joka toistaa itseään koko mitalta. Teoksen perusidea, matkakertomus useilta retkiltä eurooppalaisen niin ”pakanallisen” kuin hieman vaihtoehtoisemman kristillisen uskonnollisuuden merkittäville paikoille, on sinänsä erinomainen ja näyttävällä kuvamateriaalilla ryyditetty. Se alkaa kuitenkin hyvin nopeasti toistaa itseään. Kuten eräs Good Reads -kommentoija hyvin tiivistää: ”Pääosa teoksesta on kuitenkin puuduttavaa toistoa ja tahatonta komiikkaa. Lähes joka aukeamalla juomasarvia nostellaan, uhrimaljoja kaadellaan ja pyhiä runoja lausutaan.”
Toinen rasittava piirre taas on tahattoman komiikan puolelle menevä ideologinen paatos. Vaikka Cederberg pyrkii pitämään teoksensa omien sanojensa mukaan irti politiikasta, sen sävy on tosiasiassa poliittisesti rasittavan julistava samanaikaisessa elitismissään ja tosiallisesti erittäin kapeassa ja marginaalisessa teoriapohjassaan. Niin sanotun traditionalismin pahimpien kliseiden mukaisesti nykymaailmaa halveksutaan, melkein kaikki siinä on hengetöntä, eurooppalaiset ovat kadottaneet juurensa, ja kaikkialla näkyy samaan aikaan sekä liian rahvasta junttiutta että ”tosielämästä” kirjoittajan mukaan irrottautunutta vääränlaista sivistystä (feminismi, nykyaikainen vasemmistolaisuus ja ylipäätään moderni idea ihmisten tasa-arvosta). Itsensä selittävänä esimerkkinä toimikoon vaikkapa seuraava katkelma:
”Ja kun modernit kuvitelmat ja valheelliset ajatusmallit kaatuvat, ne [pohjoiset jumalat] nousevat esiin ja ilmentyvät ihmisten maailmaa ravistelevina voimanpurkauksina. Vanhat jumalat uinuvat, mutta mikään nukkuva ei uinu ikuisesti. Kun yritys toisensa jälkeen pyrkii tekemään pohjoiset kansat osattomiksi ja riistämään heiltä pyhän maailmansa, kun moderni maailma muuttuu yhä ontommaksi ja sieluttomammaksi, vanhat jumalat heräävät. Silloin sodanjumala Odin astuu kohti paikkaansa kansan sisimmässä. Ja silloin Thor syöksee maahan rakeita ja ukkosta ja tuhoaa säälimättä jumalattoman roskaväen – aikamme todelliset jättiläiset ja kaaoksen voimat – joka on asettunut hänen väkeään vastaan.” (s. 31)
On melko toissijaista, antaako kirjoittaja harkitun koirapillikutsun vasemmistoa ja maahanmuuttajia vihaavalle äärioikeistolle, vai uskooko hän todella yllä olevan täysin epämääräisen ja miltei absurdin vastakkainasettelun tähdellisyyteen. Joka tapauksessa teos on täynnä vastaavaa paikallaan junnaavaa örinää. Jos kirjoittaja todella omaisi kohtuullisen sivistyksen erilaisista ajatteluperinteistä (lähinnä C.G. Jungin, Mircea Eliaden ja Julius Evolan kaltaisten marginaalisten hahmojen sijaan) ja puolustaisi matkakertomuksensa lomassa konservatiivista ja hengellistä maailmankuvaa täsmällisesti epämääräisten viholliskuvien sijaan, olisi lukukokemus ollut mittaamattomasti miellyttävämpi. Sen sijaan teoksesta paistaa läpi samaan aikaan halveksunta sitä kansanosaa kohtaan, jonka voisi perustellusti väittää autenttisimmin elävän enemmän esikäsitteellisestä kokemuksesta kuin moderneista teorioista sekä tosiasiallinen sivistymättömyys erilaisista teoriaperinteistä ja ylipäätään siitä kuuluisasta ”modernista maailmanmenosta”. Omalla kohdallani Pyhä Eurooppa oli erityisen suuri pettymys siksi, että tietyltä kaikkein ytimellisimmältä osin itse asiassa jaan kirjoittajan huolen.
Pystyn mielestäni kohtuullisesti ymmärtämään myös erilaisia ateistisia maailmankuvia, mutta henkilökohtaisesti ajattelen Cederbergin tavoin, että ihminen on pohjimmiltaan uskonnollinen olento ja että nykyään tällaisen näkemyksen toteaminen ääneen herättää usein lähinnä huvittuneisuutta. Voin sinänsä allekirjoittaa täysin esimerkiksi seuraavan katkelman:
”Mistä kertoo, etteivät nämä myyttiset teemat enää kiinnosta nykyihmistä? Olen kuullut sanottavan, että myyttiset tarinat ovat ’aikansa eläneitä’ ja myyttinen taide ’lapsellista ja naiivia’. Nykyihmistä ei kosketa mikään suora eikä sankarillinen, hän on kadottanut yhteytensä mytopoeettiseen todellisuuteen – ehkä hän ajattelee kehittyneensä sen yläpuolelle. Kuitenkin myytit kertovat ajatonta totuutta ja puhuvat kaipuusta aina olleeseen – ne ilmaisevat todellisen ihmisen tarinan, jota ilman hän on auttamattomasti eksyksissä.” (s. 168)
Kuitenkin monet sanavalinnat jo tässäkin katkelmassa jättävät toivomisen varaa. Ilmaisut kuten ”todellinen ihminen” korostavat sellaisia puolia hengellisyydestä, jotka vähintäänkin muuttuvat helposti ongelmallisiksi. Erityisesti Cederbergin tapa asettaa tämänkaltainen tulkinta henkisyydestä vastakkaiseksi ”modernille materialismille” ei käytännössä johda mihinkään positiiviseen. Mikäli onkin totta, että monet ihmiset ovat kadottaneet yhteyden johonkin olennaiseen, uutta aitoa yhteyttä Jumalaan, luontoon, miten kukakin asian haluaa käsitteellistää, ei ole mahdollista löytää haukkumalla demokratiaa, tasa-arvoa ja feminismiä, sillä mikään näistä ei ole millään yksiselitteisellä tavalla henkisyydelle vastakkaista. Tämänkaltaiset syvät kulttuuriset muutokset tapahtuvat vain sisäsyntyisen, spontaanin, eri ihmisryhmien yhteyttä korostavan, useimmiten hyvin hitaan prosessin kautta. Henkilökohtaisesti en ylipäätään asettaisi henkisyyttä ja ateismia toistensa täydellisiksi vastakohdiksi, vaan useimmiten pyrkisin esimerkiksi pahamaineiseen kriittisen teorian koulukuntaan lukeutuvan Erich Frommin tavoin korostamaan niitä asioita, mitkä näinkin päinvastaisissa maailmankuvissa voivat olla yhteisiä, kuten ihmisen sekä parhaiden että pahimpien kykyjen pohtiminen, mytologisen kuvaston elinvoiman ja puhuttelevuuden arvostus ja ylipäätään olemassaolon mysteerin edessä hiljentyminen.
Käsitelläkseen uskottavasti niin laajaa ja syvällistä tematiikkaa kuin Cederberg on valinnut hänen tulisi ”modernin materialismin” kaltaisten olkiukkojen sijaan tehdä edes jonkinlaisia täsmällisempiä erotteluja kritiikissään. Kapitalistisen talousjärjestelmän, nykyaikaisen tasa-arvon idean, feminismin eri muotojen tai vaikkapa modernin luontokäsityksen välillä on tietenkin erilaisia yhteyksiä, mutta näin laajojen, erilaisten ja sisäisestikin moninaisten ideoiden ymppääminen yhdeksi monoliittiseksi möröksi ei palvele mitään rakentavaa tarkoitusta. Lisäksi Cederberg useassa kohtaa väheksyy ”uuspakanallisuuden” ja ”esoterian” kaltaisia henkisyyden muotoja, vaikka jää täysin epäselväksi, miten hänen omat näkemyksensä täsmälleen ottaen eroavat näistä nimikkeistä. Cederbergin ottaessa täysin annettuna vaikkapa C.G. Jungilta peräisin olevan ”synkronisiteetin” käsitteen syntyy vaikutelma pikemminkin vaihtoehtoisen henkisyyden erittäin hajanaisen kentän sisäisestä pikkumaisesta nokittelusta kuin asiantuntevasta erilaisia maailmankuvia vertailevasta otteesta. Vaihtoehtoisesti Pyhä Eurooppa voisi olla puhtaasti ”vain” matkapäiväkirja. Laajuutensa ja vaivannäkönsä puolesta se olisi tällöinkin tavoin varsin kunnioitettava, itse asiassa lopputulostaan paljon parempi.
Olli Pitkänen
Hamara 