Kaikki tietävät mitä on paskaduuni: yksitoikkoista, usein fyysisesti raskasta tai likaista, huonosti palkattua eikä kovin arvostettua työtä. Odotellessani pääkaupunkiseudun kirjastojen loputtoman tuntuisesta varausjonosta David Graeberin uusinta teosta The Dawn of Everything päädyin ottamaan työn alle hänen edellisen menestysteoksensa Bullshit Jobs: A Theory. Hevonpaskatyö on Graeberin oma käsite, eikä itse ideaakaan ole ilmeisesti aiemmin juuri käsitelty – vaikka tämänkin tekstin pohjalta, toivon mukaan ilmeiseksi käyvistä syistä, pitäisi kyllä käsitellä.
Hevonpaskatyö on paskaduunin eräänlainen vastakohta. Kaikista tunnetuista ikävyyksistään huolimatta paskaduunissa on yksi hyvä puoli: kaikki tietävät, että se on työtä, joka jonkun on joka tapauksessa tehtävä. Tämä tuo edes minimaalisen omanarvontunnon paskaduunin tekijälle kaiken vitutuksen keskellä. Hevonpaskatyö on sen sijaan yleensä hyvin palkattua ja ”menestyjän” sosiaaliseen statukseen liitettyä. Ainoa huono puoli on, että se on myös tosiasiassa täydellisen merkityksetöntä. Graeberin riittävän tarkaksi katsoma alustava määritelmä on seuraava: ”hevonpaskatyö on sellainen palkkatyön muoto, joka on niin tarpeeton tai jopa vahingollinen, että edes sen tekijä ei kykene oikeuttamaan työn tarpeellisuutta itselleen, vaikkakin osana työllistymisensä ehtoja hän tuntee itsensä pakotetuksi teeskentelemään, ettei näin olisi” (s. 10).
Graeber otti alun perin hevonpaskatyön esille 2013 julkaistussa Strike! -lehden artikkelissaan, josta tuli välittömästi uskomattoman luettu. Seurasi tietenkin jonkin verran kritiikkiä, jossa tyypillisesti esitettiin, että ainoastaan valtion liiallinen rooli työelämässä voi tuottaa hevonpaskatyötä, kun taas yksityinen sektori tuottaa miltei määritelmällisesti vain töitä, joille on tilausta (asia, jonka Graeber osoittaa systemaattisesti paikkansapitämättömäksi teoksessaan). Pääasiassa kuitenkin ihmiset innostuivat käsitteestä, jolle ei aiemmin ollut nimeä, mutta joka tuntui kuvaavan täsmällisesti heidän omaa työtään. Bullshit Jobsissa Graeber hyödyntää kattavaa aineistoa näiden yhteydenottojen pohjalta.
Hän oli mietiskellessään hevonpaskatyön käsitettä ounastellut, että merkittävä osa työpaikoista saattaisi olla hevonpaskatyötä. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun mainitun Graeberin artikkelin innoittamana laadittiin kysely, kuinka moni ihminen kokee, että hänen työnsä hyödyttää millään tapaa yhteiskuntaa. Eri länsimaisissa valtioissa tyypillisesti hieman alle 40 % vastaajista arvioi tekemänsä työn täydellisen turhaksi. (s. xxiii–xxiv.) Teoksessaan Graeber lainaa lukemattomia omakohtaisia lausuntoja hevonpaskatyöstä, usein ihmisiltä, joiden asemaa suorastaan kadehditaan. Yritysjuristin hän nostaa esille erityisenä hevonpaskatyön kunnia-alana ja sanoo, että keskustellessaan usein alan ihmisten kanssa hän ei ole törmännyt yhteenkään alan ihmiseen, joka pitäisi työtään mielekkäänä.
Ainakin omasta mielestäni asetelma vaikuttaa kummalliselta: miten muka voisi olla säännönmukaisesti niin, että hyvin palkattu ja arvostettu työ ei tunnu missään mielessä palkitsevalta. Kun asiaa pohtii tarkemmin, siinä ei ole kuitenkaan mitään kovin erikoista. Useimmille ihmisille keskitasoa suurempaa palkkaa ja arvostusta tärkeämpää on se, että työ on mielekästä ja edes jollain lailla yhteiskunnallisesti merkityksellistä. Hevonpaskatyöstä puuttuvat juuri nämä elementit; se hieroo päin vastoin joka hetki naamaan sitä, kuinka teet täydellisen tarpeetonta tai jopa yhteiskunnalle haitallista työtä. Ristiriita työn julkisen arvostuksen ja koetun tarpeettomuuden välillä on kiljuva. Perinteisen paskaduunin tekijä ensinnäkin tietää tekevänsä työtä, joka on tuiki tarpeellista ja jota harva vain haluaa tehdä sitä surkeaa korvausta vastaan, mikä siitä maksetaan. Pelkkä tietoisuus työn tarpeellisuudesta yhdistettynä siihen, että sen ankeudesta voi sentään purnata rehellisesti, tekee siitä siedettävää. Hevonpaskatyössä sen sijaan molemmat näistä elementeistä puuttuvat.
Graeberin perusargumentti on äärimmäisen kiinnostava: hevonpaskatyö ei ole ainoastaan absurdia nihkeyttä vaan kapitalistisen yhteiskunnan rakenteellinen välttämättömyys. Jos yhteiskunta jakautuisi vain paskaduunin ja hyvin palkatun sekä muutenkin palkitsevan työn tekijöihin, niin paskaduunin tekijät nousisivat nopeasti nykyistä paljon aktiivisempaan vastarintaan epäreilujen työehtojensa suhteen. Hevonpaskatyö toimii eräänlaisena puskurina näiden ryhmien välillä. Varsinaisen paskaduunin tekijät ymmärrettävästi kokevat perusteltua kaunaa niitä kohtaan, jotka paitsi tienaavat paljon enemmän, myös tekevät näennäisesti paljon mielekkäämpää työtä. Jos hevonpaskatyön tekijä taas valittaa asemastaan, hän herättää välittömästi paskaduunia tekevien vihan: eihän nyt kukaan voi valittaa siitä, että tekee kevyttä työtä ja tienaa sillä huomattavan hyvin. Toisaalta hevonpaskatyön tekijä kokee kalvavaa kaunaa ja merkityksettömyyttä, jota puretaan universaalin kaavan mukaan mittaamattomasti herkemmin ”alaspäin” (siis muun muassa paskaduunin tekijöihin) kuin ”ylöspäin” (niihin, joilla olisi valtaa muuttaa asioita). Myös yksittäisten organisaatioiden sisällä pätee sama logiikka.
Välittömämpi selitys hevonpaskatyön laajuudelle on myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan asettama tarve etsiä mahdollisimman nopeita ratkaisuja ongelmiin, jotka voitaisiin huomattavasti kestävämmin ja usein myös puhtaan taloudellisessa mielessä edullisemmin korjata ajattelemalla edes hieman pidemmällä aikajänteellä. Hätäratkaisujen toimimattomuuden lopputulemana kuitenkin syntyy usein ”tuottavasti” hevonpaskatyötä. Kun vaikkapa halvin mahdollinen koodausratkaisu osoittautuu heikosti toimivaksi, firman imagon, hyvin lyhyen jänteen taloudenpidon jne. kannalta voi olla ”rationaalista” palkata tyhjää toimittava henkilö ”korjaamaan” ratkaisua sen sijaan, että asia hoidettaisiin oikeasti kuntoon hankkimalla uusi kunnollinen järjestelmä. Sellaisiakin esimerkkejä löytyi, jossa vaikkapa firman ainoa puuseppä on niin ylityöllistetty, ettei hän ehdi missään mielekkäässä ajassa hoitaa uusia tehtäviä, niin ratkaisuna toisen puusepän palkkaamisen sijaan oli käytännössä palkata henkilö ystävällisesti valittelemaan, että puuseppä ei ole vielä ehtinyt hoitaa asiaa, mutta se järjestyy pian.
Bullshit Jobsin erinomaisuudesta huolimatta täysin ongelmaton teos se ei ole. Relevanttien tieteenalojen suhteen täysin maallikkonakin tulee hieman vaikutelma, että Graeber harvemmin antaa totuuden pilata hyvää tarinaa. En missään tapauksessa tarkoita, että Graeber esittäisi niin sanottuja vaihtoehtoisia faktoja, mutta hän tuntuu kyllä valikoivan mieluisia ja jättävän pois toisia. Bullshit Jobs vaikuttaa monella tapaa liioitellulta ja tarkoitushakuiselta esitykseltä kuvatusta ilmiöstä. Toisaalta tällainen kärjistäminen lienee melkein välttämätöntäkin vähän tai ei lainkaan käsitellyn ilmiön havainnollisessa esilletuomisessa.
Bullshit Jobs on uraauurtava kuvaus äärimmäisen merkittävästä, hyvin vähälle huomiolle jääneestä ilmiöstä, joka kytkee toisiinsa laajamittaisia yhteiskunnallisia, poliittisia, taloudellisia, sosiaalisia, ja psykofyysisiä ongelmia. Se tarjoaa paljon avaimia ymmärtää monia yleisesti järjettöminä pidettyjä piirteitä kapitalistisen yhteiskunnan dynamiikassa. Kyse ei ole pelkästään siitä, että monella ihmisellä on työ, jossa he eivät viihdy lainkaan, ja josta samaan aikaan maksetaan aivan liikaa suhteessa paljon tarpeellisempiin töihin. Hevonpaskatyön ryhmäpsykologia organisaatioissa ja yhteiskunnassa laajemmin saattaa olla keskeinen tekijä ylipäätään sen hahmottamiseen, miksi ihmiset suhtautuvat niin irrationaalisilla tavoilla vaatimuksiin paremmista palkoista ja työehdoista tai ylipäätään työelämän kuluttavuudesta. Kun on hakeutunut vaivalla arvostettuun työhön, josta saa vielä hyvin palkkaa, on hyvin vaikea hahmottaa ja myöntää itselle, mikä on mennyt vikaan, kun tuntuu, että jopa työttömänä elämä saattaisi olla mielekkäämpää. Tällöin kehiin astuu monenlaisia psykologisia defenssejä. Bullshit Jobs on kaikkein kiinnostavimmillaan hahmotellessaan, mitä tämä tarkoittaa yhteiskunnallisella ja jopa taloudellisella tasolla. Suosittelen kirjaa käytännössä kaikille, etenkin niille, jotka tekevät hevonpaskatyötä.
Olli Pitkänen
Hamara 