Aloitan arvostelun Hamaralle poikkeuksellisesti sisältövaroituksella. En ole itse helposti järkyttyvää sorttia, mitä tulee ihmisten pahuuteen. Päinvastoin, olin pitkään aktiivisesti kiinnostunut aihepiiristä ja tein siitä väitöskirjanikin. Tästä huolimatta se, mitä tässä tekstissä käsitellään, häiritsi minua huomattavissa määrin muutamien viikkojen ajan. Suosittelen siis yksinkertaisesti jättämään tämän arvostelun ja etenkin itse arvosteltavan teoksen väliin, mikäli et ole jollain tapaa jo valmiiksi valmentautunut kohtaamaan pahuutta: tämä teos jos jokin havainnollistaa, että moni, joka pikaisesti tuumaten ehkä haluaisi julistaa koko pahan käsitteen vanhentuneeksi kristilliseksi moralismiksi, saattaa tulla toisiin ajatuksiin.
Aarno Malinin Pimeyden ytimeen: Tutkimusmatka Tor-verkon rikollisuuteen on monellakin tapaa huomionarvoinen teos, mutta erityisesti yksi sen osioista on noteerattu useasti mediassakin. Tutkiessaan Tor-verkon eli ”pimeän”, vaikeasti jäljitettävissä olevan internetin osan tarjontaa hän päätyi muutamien välivaiheiden jälkeen materiaalin pariin, jossa alaikäisiä, jopa vastasyntyneitä lapsia kidutetaan ja tapetaan mahdollisimman sadistisilla tavoilla. On ymmärrettävää, että teoksen päättävä lastenkidutuspornoa käsittelevä osio on pitkälti varastanut huomion muilta, ainakin hieman vähemmän äärimmäisiltä teemoilta. Olisi ehkä ollut hyvä jakaa materiaali kahteen erilliseen teokseen, joista toinen olisi pitänyt sisällään kaiken vähemmän äärimmäisen sinällään todella kiinnostavan materiaalin ja toinen sitten sen kaikkein rankimman. Toisaalta, on useitakin eri syitä, jotka tekevät yhdestä kompaktista teoksesta hyvin ymmärrettävän ratkaisun.
Kuten mainittua, suurin osa teoksesta ei itse asiassa käsittele lapsipornoa ja sen ympärillä olevaa niin sanottua hurtcore-yhteisöä. Merkittävämmässä osassa sivumäärällisesti ovat itse asiassa esimerkiksi verkossa käytävä huumekauppa, sieltä väitetysti tilattavat palkkamurhat, Vastaamon tietomurto ja jopa obskuuri tietokonepeli Sad Satan. Malin käy ansiokkaasti läpi pimeän verkon huumekaupan historiaa otteella, joka on paitsi neutraali myös tietyssä mielessä sisäpiiriläisen ymmärryksestä ammentava – Malin on ollut säännöllisesti yhteyksissä useimpien merkittävien verkon huumekauppiaiden kanssa ja saavuttanut yleisesti ottaen arvostetun aseman yhteisön silmissä asiallisena median edustajana. Teos kattaa verraten yksityiskohtaisesti koko suomalaisen pimeän verkon huumekaupan merkittävien alustojen kehityksen sekä keskinäiset suhteet niiden ilmaantumisesta lähes nykypäivään asti.
Tähän aihepiiriin liittyy yksi erityisen kiinnostava, jopa hätkähdyttävä yksityiskohta. Joulukuussa 2019 viranomaiset pitivät tiedotustilaisuuden, jossa he väittivät saaneensa suljettua johtavan huumeidenmyyntisivuston Silkkitien. (s.145). Tosiasiassa sivusto oli ollut muista syistä kiinni jo yli kuukauden ajan (mistä oltiin tiedotettu jo tätäkin kauan aiemmin). Mikäli Malinin esitys pitää paikkansa, kyseessä on todella törkeä huijaus. Ei toki mitään uutta ja ihmeellistä aikana, jolloin Jari Aarniokin vaikuttaa enemmän rekan eteen heitetyltä syntipukilta kuin poikkeukselliselta konnalta viranomaisten johdossa.
Varsinaisesti poikkeuksellista teoksessa on tietenkin se äärimmäisin osio. Internetistä tunnetusti on aina löytynyt marginaalista, äärimmäistä ja vastenmielistäkin sisältöä, erityisesti seksuaalisuuteen liittyen. Lastenkidutusporno lienee kuitenkin tässä jos ei oma lukunsa, niin ainakin äärimmäisin nurkkaus. Malin niin sanotusti kokeili, kuinka syvä kaninkolo on, ja totesi sen sangen syväksi. Hänen mukaan Hurt Meh sivustolla, joka oli 2010-luvun loppupuolella alan todennäköisesti suurin sivusto, oli enimmillään 800 000 käyttäjää (s. 203). Luku ei sinänsä ole vielä valtava maailmanlaajuisesti, mutta kun otetaan huomioon, että kyseessä on äärimmäinen lastenkidutuspornosivusto, jonka löytämiseen tarvitaan hieman tietotaitoa, lukua voi nähdäkseni pitää järkyttävän suurena. Järkyttävyys riippuu toki myös siitä, millaisen ihmiskuvan omaa alun alkaen.
Pahuutta paljon pohtineena niin akateemisella urallani kuin jo paljon ennen sitä ajattelen, että on olemassa kaksi äärimmäisen laajalle levinnyttä mutta vakavasti puutteellista käsitystä pahuuden luonteesta. En tiedä, onko kysymystä tutkittu koskaan tieteellisesti, mutta vaikuttaa selvältä, että useimpien ihmisten käsitys pahasta on jaettavissa kahteen vastakkaiseen ja puutteelliseen kategoriaan. Yhtäältä on ajatus siitä, että pahuuden käsite on ainoastaan kristinuskon sekulaari jäänne, joka nykyään toimii lähinnä konservatiivisten, toiseuden moraaliseen tuomitsemiseen taipuvaisten ihmisten vipuvartena. Toisaalta, ajatus siitä, että on olemassa ”absoluuttisen pahoja” (s. 179) ihmisiä, joita ei voi ymmärtää lainkaan, on varsinkin ongelmallinen.
Malinin teos asettaa panokset tässä suhteessa korkealle. Useimmat ihmiset kokevat erityisesti lapsiin kohdistuvan väkivallan niin voimakkaasti, ettei aiheeseen analyyttisen etäisyyden ottaminen ole oikeastaan mahdollista. Malinia itseään tuskin voi syyttää siitä, että hänen ymmärryksensä rehellisesti loppui sen materiaalin äärellä, johon hän oli päätynyt. Esimerkiksi seuraavat katkelmat antavat jotain osviittaa:
”Myös esimerkiksi tukehduttaminen on oma juttunsa, samoin polttaminen ja sähköllä kiduttaminen. Olen nähnyt vauvan vääristyneet ja tuskaiset kasvot, kun häntä tukehdutetaan läpinäkyvällä muovipussilla. Vauvaa ei suinkaan tapettu nopeasti, vaan tukehdutettiin aina äärirajoille ja annettiin sitten hetki vetää henkeä, jotta vauva jaksaisi taas taistella hengestään. Ihminen, joka nauttii toisen kiduttamisesta, haluaa sen jatkuvan pitkään.”1
”Eräskin ketjun aloittaja kertoi, että hän ja hänen vaimonsa olivat päättäneet vihdoin aloittaa hurtcore-elämäntavan, josta olivat pitkään haaveilleet. Niinpä he kaipasivat neuvoja siihen, kuinka voisivat kiduttaa 3-vuotiasta lastaan niin, ettei kukaan ulkopuolinen saisi selville, mitä kodissa tapahtuu. Vastauksia tuli valtavasti, ja niissä onniteltiin pariskuntaa rohkeudesta tehdä päätös ja annettiin yksityiskohtaisia neuvoja, kuinka aiheuttaa kipua jälkiä jättämättä.”2
Filosofisesti on tarpeen painottaa, että tällaisetkin ihmiset ovat ihmisiä – siis periaatteessa meille kaikille ymmärrettävistä motiiveista toimivia – mutta samaan aikaan ymmärrän, että vielä tärkeämpää olisi ylipäätään sen esilletuominen, että lastenkidutusporno ei ole myytti vaan täysin todellinen ilmiö. Riippumatta siitä, mitä tietoisuus tästä aiheuttaa. Ensimmäinen askel tällaista pahuutta vastaan taistelussa on myöntää sen olemassaolo, siis olla katsomatta eri suuntaan ja unohtamatta. Toinen, vielä haasteellisempi askel on ymmärtää, että pahuus on inhimillistä. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sen ymmärtämistä, että lastenkidutuspornon tekeminen on periaatteessa samalla janalla sen kanssa, että nauttii ylipäätään toisen ihmisen kärsimyksestä missä tahansa yhteydessä; aste-ero on tietenkin äärimmäinen, jos verrataan Malinin kuvaamia tapauksia ja tavanomaista arkista pahantahtoisuutta.
Todennäköisesti pahuus on asia, joka tulee aina kuulumaan ihmisyyteen. Siihen voi suhtautua käytännössä ainakin neljällä eri tavalla. Ensimmäinen ja varmaankin yleisin reaktio on ylipäätään haluttomuus kohdata koko asiaa ja pitää sen kunnollinen ajatteleminen loitolla hinnalla millä hyvänsä. Toinen vaihtoehto on ajatella pahan ideaa tunnereaktiona asioihin, joita kukin henkilökohtaisesti sattuu pitämään ei-toivottavina. Kolmas vaihtoehto on aktiivisempi pyrkimys ikään kuin selvittää tilinsä pahuuden kanssa, pyrkimys kontrolloida pahuuden aiheuttamaa kauhua omaksumalla itse pahantekijän rooli. Viimeisenä ja toivottavimpana vaihtoehtona on ymmärtää, että paha on pahaa, siis jotain mitä ei pitäisi olla ja jota vastaan tulee taistella, mutta joka on osa samaa inhimillistä todellisuutta, jossa itsekin elämme.
Filosofisena teosta ei voi pitää, mutta Malin on tehnyt äärimmäisen ansiokasta työtä ylipäätään pimeän verkon sisällön populaarissa kuvaamisessa, ja aivan erityisesti häntä on kiittäminen sellaisen ilmiön esille tuomisesta, jota hänen konsultoimansa terapeutitkin kavahtivat. Sopii vain toivoa, että mahdollisimman moni mahdollisimman korkeassa asemassa oleva poliisi, sosiaaliviranomainen tai muu vastaava toimija saisi tämän teoksen käsiinsä, lukisi sen vakavasti, ja tekisi sen, mitä omasta asemastaan käsin voi.
Olli Pitkänen
1Malin 2022, s. 205.
2Malin 2022, sama.
Hamara 