Miten minusta tuli vasemmistolainen

Olen aina vilpittömästi pyrkinyt ajattelemaan kriittisesti, mutta yhteiskunnallisen ajattelun varsinainen kehittyminen edellytti tuon kriittisyyden kääntämistä tietyssä mielessä päälaelleen. Siinä missä esimerkiksi mytologioiden, niin yksilöllisen kuin kollektiivisen psykologian, tai vaikkapa puhtaasti matemaattis-loogisten ongelmien pähkäily kehittää ajattelua ikään kuin sisään päin, ajateltaessa yhteiskunnan toimintaa, täytyy sen sijaan ajatella tavallaan ”pinnallisesti”.

Eskapismi ja yliajattelu kuriin

Toisin kuin osa pinnallisemmin minut tuntevista tuttavistani ajattelee, en ole mitenkään erityisen poliittinen ihminen. Ytimellisesti pikemminkin päinvastoin. Ensisijaisia kiinnostuksen kohteitani ovat psykologia niin yksilöllisellä kuin sosiaalisella tasolla, filosofia niin akateemisessa kuin yleisemmässä merkityksessä, eksistentiaalis-uskonnolliset kysymykset, sekä synkemmän puoleinen musiikki. Jossain 25:n ikävuoden tienoilla aloin kuitenkin ymmärtää, etteivät poliittiset kysymykset ole eristettävissä omaksi elämän osa-alueekseen tieteen, taiteen tai henkisyyden ulkopuolelle sillä tavoin kuin olin tavannut ajatella. Lähes kaikkia ihmisiä alkaa kiinnostaa politiikka viimeistään silloin, kun politiikka aikaansaa esimerkiksi sen, että riittävästi ruokaa ei ole saatavilla. Huomattavasti vähempikin riittää käytännössä kaikille.

Itse asiassa, lähes poikkeuksetta ne, jotka aktiivisimmin ilmaisevat ”epäpoliittisuutta”, ovat herkimpiä reagoimaan kaikkein pinnallisimpiinkin elämäänsä koskeviin poliittisiin muutoksiin, erityisesti identiteettipoliittisiin narratiiveihin, joilla ei useimmiten edes ole mitään todellista vaikutusta heidän elämäänsä. Tässä tekstissä esitän paitsi oman tarinani myös sen pohjalta joitain hahmotelmia siitä, minkälaiset syyt estävät yleisemminkin kaltaisiani ihmisiä päätymästä järkevään yhteiskunnalliseen pohdintaan.

Yleisellä tasolla suurin ongelma ”epäpoliittisuuteen” liittyen lienee se, että nykyisen kaltainen länsimainen hyvinvointi koetaan itsestäänselvyytenä. Tosiasiassa monet kehityskulut ovat Suomessakin menneet 90-luvun alusta alkaen jatkuvasti huonompaan suuntaan. Venäjän törkeä hyökkäys Ukrainaan ja koronapandemia ovat joiltain osin herätelleet ihmisiä, mutta kuten arvata saattaa, poliittisen tietoisuuden herääminen voimakkaan ulkoisen ärsykkeen johdosta ei useimmiten tuota erityisen pitkälle mietittyjä reaktioita. Jää nähtäväksi muuttuuko 2000-luvun vaihteelle ominainen apatia, johon yhteiskuntateoriassa on viitattu esimerkiksi ”historian loppuna”, merkittävästi, ja millä tavoin täsmälleen. Nyt kirjoitan kuitenkin erityisesti omasta taustastani, joka sijoittuu pääasiassa juuri 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle.

Perusluonnettani voisi kuvailla niin, että olen selkeästi introvertti, negatiiviseen ajatteluun taipuvainen mutta toisaalta voimakastahtoinen ihminen, jolle on luontaisempaa arvioida kuin toimia. Tällaiselta pohjalta päädyin niin sanotusti syvällisiin kysymyksiin jo hyvin nuorella iällä, oikeastaan niin varhain kuin muistan minulla olleen mitään tietoista ajattelua. Lapsuudenkodissani ei ollut mitään erityisen maininnanarvoista lukuun ottamatta juuri melko äärimmäisyyksiin menevää ”tavallisuutta”, jonka voi joiltain osin liittää Anna Kontulan viimeisessä teoksessaan käsittelemään pikkuporvarillisuuteen, mistä kirjoitin hiljattain. Muistan, kuinka jopa viimeisen päälle ”kunniallisten” sukulaisteni perheet vaikuttivat suorastaan rohkeilta ja omalaatuisilta verrattuna siihen henkisesti tukahduttavaan ilmapiiriin, joka kotonani vallitsi. Tätä vahvisti vielä huomattavasti se, että olin perheeni ainoa lapsi.

Suhteellisen materiaalisen hyvinvoinnin ja henkisen yksinäisyyden pohjalta päässä pyöri jo hyvin nuorelta iältä alkaen monenlaista ikävää, mihin tässä yhteydessä ei ole syytä paneutua sen tarkemmin (minusta syystä tai toisesta nimenomaan henkilönä kiinnostuneet voivat tämän kirjotuksen lisäksi vilkaista Ylelle ja MTV3:lle väitöskirjani pohjalta antamiani haastatteluita). Mitä aatteelliseen identiteettiini tulee, ensimmäinen oppi-isäni oli Arthur Schopenhauer, tunnettu pessimisti filosofian historiassa. Pessimistin elämänviisauden löytyessä jyväskyläläisestä antikvariaatista 15-16 vuoden iässä olin välittömästi myytyä miestä. Minusta tuntui, että jokin auktoriteetti sanoitti täydellisesti omat tuntemukseni elämästä. Siis olennaisesti sen, että elämässä on kyse tarkoituksettomasta taistelusta, jossa voi korkeintaan välttyä häviämästä kivuliaasti, muttei koskaan voittaa missään kestävässä mielessä. Loogisena johtopäätöksenä tästä, niin Schopenhauerin kuin tuolloisen itseni mielestä, kannattaa siis yrittää mitään niin vähän kuin mahdollista. Ja tätä ohjenuoraa tulikin sitten noudatettua, tosin hyvin epäjohdonmukaisesti, kuten asiaan kuuluu.

Henkilölle, joka ei ole tämän suuntaiseen ajatteluun taipuvainen, on vaikea selittää sitä tietynlaista pohjimmiltaan tulehtuneen tunteellista kylmän loogisena itselle uskoteltua systemaattisuutta, mihin synkkämielinen ja aktiivisen osallistumisen sijaan tarkkaileva nuori (useimmiten mies) helposti päätyy. Jos tätä pitäisi havainnollistaa yhdellä esimerkillä, se voisi olla seuraava: joskus 13–14 vuoden iässä luokkakaverini noteerasi ja nimesi ”gentlemanniteorian”, jonka olin esittänyt jossain arkipäiväisessä tilanteessa varsin spontaanisti: miehet avaavat naisille ovea olennaisesti halusta päästä heidän kanssaan seksuaaliseen kanssakäymiseen. Vastaava kyyninen ”liian looginen” ajattelu voi korostua millä tahansa elämän osa-alueella, mutta omalla kohdallani (kuten myös mainitulla Schopenhauerilla) juuri seksuaalisuus oli keskeinen ongelmakohta. 

Kirjallisuudessa klassinen esimerkki on Fedor Dostojevskin jossain määrin omaelämänkerrallisena pidetty lyhyehkö teos Kirjoituksia kellarista. Vaikka novelli on verraten tunnettu, en ole koskaan nähnyt laajemmin käsiteltävän sen ”loppuratkaisua”, joka liittyy nimenomaan seksuaalisuuteen. Siinä päähenkilö päätyy erilaisten vaiheiden kautta käytännössä vastentahtoisesti vierailemaan alhaisena pidetyn prostituoidun luona. Täysin vastoin hänen omia odotuksiaan kanssakäyminen osoittautuukin lopulta aidoimmaksi kohtaamiseksi ihmisten välillä hyvin pitkään aikaan hänen elämässään, ja hän pyytää vilpittömästi kumppaniaan joskus vierailemaan luonaan puhtaasta molemminpuolisesta kiintymyksestä. Tämän nainen jonkin ajan päästä tekeekin, jolloin novellin päähenkilö luonnollisesti torjuu hänet mahdollisimman kylmäkiskoisella tavalla jääden katumaan tätä todennäköisesti loppuelämäkseen.

***

Varhaisessa teini-iässä poliittinen kuten muukin systemaattisten kokonaisuuksien hahmottamista vaativa ajattelu käy jollain tapaa mahdolliseksi. Omalla kohdallani edes aktiivinen vastaan asettuminen mitään poliittiseksi mieltämääni vastaan tapahtui vasta hieman myöhemmin. Politiikka näyttäytyi minulle pitkään kerta kaikkiaan yhdentekevältä aihepiiriltä. En muista, että mikään kouluaine olisi tuntunut niin tympeältä kuin yhteiskuntaoppi (tähän on kyllä muitakin kuin henkilökohtaisia syitä; toivottavasti opetus on nykyään muuttunut edes hieman inspiroivammaksi). Luultavasti kuitenkaan juuri mikään ei olisi saanut minua tuohon aikaan kiinnostumaan ainakaan terveellä tavalla yhteiskunnallisista asioista.

Monet kiinnostuksen kohteeni yhdistyivät erityisesti black metal -musiikissa: yliluonnollinen ja erityisesti siihen liittyvä kauhu, tabujen rikkominen, inho sovinnaisuutta kohtaan, ajatus salatusta viisaudesta ja ehkä erityisesti jonkinlainen ”kaipuu pois maailmasta”. On vaikea kuvailla kuinka voimakas ja kokonaisvaltainen kokemus black metal oli minulle pitkälle varhaiseen aikuisuuteen, paitsi musiikkina myös alakulttuurina. Black metal alakulttuuri oli pitkään elämässäni keskeinen kaksiteräinen miekka, jonka kautta monet kytevät tai jo aktualisoituneet haasteeni ja myös vahvuuteni niin sanotusti eskaloituivat. Melko pian tämä asetelma siirtyi enemmän black metallista sinänsä varsinkin tuohon aikaan Suomessa siihen voimakkaasti liitoksissa olleeseen esoteriaan.

Esoteriaa tuntemattomalle käsitettä on mahdoton selittää lyhyesti, mutta lienee välttämätöntä yrittää. Kaikkea tai ainakin suurinta osaa esoteriasta, tai kuten usein sanotaan, ”okkultismista”, yhdistänee niin sanottuun perinteiseen uskonnollisuuteen lähinnä kokemus osallisuudesta osana jotain itseä suurempaa ja ”maallisten” tavoitteiden alistamisesta osaksi jotain kokonaisvaltaisempaa ja ikuisempaa pyrkimystä. Toisaalta esoteria merkitsee nimenomaisesti eroa tavanomaisen uskonnollisuuden alistuvuuteen ja suureen osaan sen dogmatiikkaa. Yksi keskeisimpiä erilaisia esoteerisia suuntauksia yhdistävä ajatus on ”gnosiksen” idea; ajatus siitä, että ihmisen ei tarvitse tai pidäkään palvoa ketään tai mitään, vaan henkilökohtainen kokonaisvaltainen ponnistelu korvaa perinteisten länsimaisten uskontojen opin ”pelastuksesta”.

Kuten jo mainitsin, olin siis ollut kiinnostunut kaikesta yliluonnollisesta, ennen kaikkea niin sanotusti pimeään puoleen liittyvästä, niin kauan kuin muistan. Janosin myös luonnollisesti jollain lailla omankaltaisteni ihmisten seuraa (mitä synnyinseudukseni siunaantuneesta keskisuomalaisesta tuppukylästä löysin melko rajoittuneesti). Nämä tarpeet täytti tietyssä määrin blackmetal.fi nettifoorumi, joka oli 2000-luvun alussa huomattavasti aktiivisempi ja ainakin nuorelle omistautuneelle harrastajalle inspiroivampi kuin nykyään. Tällä foorumilla oli muutamia enemmän tai vähemmän mysteerisen tuntuisia hahmoja, joilla oli selkeä auktoriteettiasema tässä yhteisössä ilman, että he olisivat välttämättä sellaista tavoitelleet ainakaan tietoisesti. 

Tätä kautta kiinnostukseni yliluonnolliseen, kaipaukseni ”pois maailmasta” ja vähitellen omaksumani esoteerinen ajattelutapa ylipäätään saivatkin aivan uudenlaisen vahvistuksen ja systemaattisuuden. Kyseiseltä foorumilta saamani vihje Helena Blavatskyn teosofisista teoksista, erityisesti pääteoksesta Salainen oppi, oli keskeinen. Ennen kuin sain käsiini tämän aarteen, löysin pieneltä kotipaikkakunnaltani Blavatskyn kirjan Mitä on okkultismi?. Tämä jopa Blavatskyn omien sanojensa mukaan kehnoksi jäänyt teos riitti minulle, sillä olin jo ikään kuin päättänyt, että teosofiasta on löytyvä ikuinen viisaus, jota viimeisenä kaikesta voisi horjuttaa oma vajaavaisuuteni.1 Siihen sukeltaessani luonnollisesti tunsinkin saavani elämääni täysin uudenlaista ja korvaamatonta sisältöä, joka mullisti entisen nihilismini. Yhtäkkiä kaikki tuntui suunnattoman merkitykselliseltä; enkä sano tätä pelkästään ironisesti vaan enemmänkin tietyllä kaiholla.

Kuten Markus Niemi havainnollisesti kirjoittaa omassa, tämän artikkelisarjan aloittaneessa tekstissään, niinkin kiinteässä ja dogmaattisessa yhteisössä kuin Helluntaiseurakunnassa suvaitaan kyllä tiettyä kriittisyyttä. Itse asiassa sitä jopa arvostetaan, lähes edellytetään, edes joltain yhteisössä, mutta ainoastaan sellaisten kysymysten suhteen, jotka eivät horjuta yhteisön jakaman uskon ydinkohtia, vaan pikemminkin tuovat niihin toivottavaa elävyyttä. On sanomattakin selvää, että black metal -alakulttuuriin ja esoteerisiin yhteisöihin tämän kaltainen sosiaalinen dynamiikka liittyy hyvin vahvasti. Puhutaan näennäisesti hyvin yksilöllisestä mutta todellisuudessa voimakkaasti ryhmäidentiteettiin nojaavasta kriittisyyskäsityksestä. Kääntyminen tästä vähitellen johonkin sellaiseen, mitä nykyään pitäisin varsinaisesti kriittisenä ajattelutapana, tuntuu omalla kohdallani yhä olennaisemmin lomittuvan siihen, kuinka aloin lähestyä poliittista vasemmistoa.

***

”Kääntyminen” vasemmistolaiseksi tapahtui täysin eri tavalla kuin aiemmin mainittu teosofiasta innostuminen. Kuten kaikkien muidenkin aatteellisten identiteettien kohdalla, myös vasemmistossa ehdottomasti tyypillisintä on joko kasvaa kyseisen ideologian omaavaan perheeseen tai tulla hieman myöhemmin elämässään omaksuneeksi oman sosiaalisen viiteryhmänsä ajatusmaailma. Mikäli vasemmistolaisesta ajattelusta kiinnostuu kuitenkin vasta nuoruuden jälkeen, on varmasti luultua yleisempää, että prosessi etenee vähitellen ja harkitsevasti, kuten omalla kohdallani.2

Olen aina vilpittömästi pyrkinyt ajattelemaan kriittisesti, mutta yhteiskunnallisen ajattelun varsinainen kehittyminen edellytti tuon kriittisyyden kääntämistä tietyssä mielessä päälaelleen. Siinä missä esimerkiksi mytologioiden, niin yksilöllisen kuin kollektiivisen psykologian, tai vaikkapa puhtaasti matemaattis-loogisten ongelmien pähkäily kehittää ajattelua ikään kuin sisään päin, ajateltaessa yhteiskunnan toimintaa, täytyy sen sijaan ajatella tavallaan ”pinnallisesti”. Tarkoitan tällä, että yhteiskunnallisessa viitekehyksessä käsiteltävien ongelmien taustalta ei yleensä yksinkertaisesti löydy vastaavalla tavalla mitään syvyyttä, josta voisi saada vähitellen otetta, vaan ajattelun haasteellisuus liittyy siihen, että koko kysymyksenasettelun kenttä on huomattavan kaoottinen. Kukin kysymys on yleensä sinänsä yksinkertainen, ja ihmiset ovat verraten yhtä mieltä ideaalisista vastauksista, mutta haasteeksi muodostuu, miten ottaa huomioon samanaikaisesti useita täysin erilaisia vaikuttavia tekijöitä alistamatta kokonaisuutta vain yhdelle niistä.

Yhteiskunnallista todellisuutta pohtiessa joutuu siis välittömästi harhaan (= populistisiin näennäisviisauksiin), jos sitä yrittää hahmottaa samojen lainalaisuuksien pohjalta, jotka pätevät esimerkiksi arkipsykologisessa elämänkokemuksessa tai insinöörimäisessä järkeilyssä. Kliseinen esimerkki, josta useimmat lukijat lienevät yhtä mieltä, on perinteinen oikeistolainen talousajattelu, jossa lähes mitä tahansa ongelmaa lähestytään sen oletuksen pohjalta, että ihmiset ovat vapaan tahdon omaavia yksilöitä ja pyrkivät maksimoimaan omaa hyötyään. Ongelma ei ole siinä, ettei tämä olisi tietyssä määrin totta, vaan siinä, että se on ainoastaan yksi hyvin rajallinen tulokulma, jonka pohjalle ei voida rakentaa kestäviä yhteiskunnallisia ratkaisuja. 

***

Mainitun taustani lisäksi olin melko lahjakas ja jossain määrin harrastunut matematiikassa sekä luonnontieteissä. Tämä on juuri tyypillinen tausta, jolta päädytään usein hyvin kaavamaiseen mutta samaan aikaan yksilönvapautta mystifioivaan yhteiskunnalliseen ajatteluun. Esoteria ja black metal -alakulttuuri taas toivat mukanaan omat, osittain päinvastaisetkin, haasteensa. Niin sanottuun insinööriajatteluun ne liittyvät kuitenkin läheisesti siten, että ne suuntaavat yhteiskunnallisten kysymysten lähestymistä kohti yksilöiden ominaisuuksia ja estävät yhteiskunnallisten rakenteiden ymmärtämistä. Tältä pohjalta yhteiskunnallinen ajatteluni rajoittui pitkään lähinnä ristiriitojen ja muiden ongelmien etsimiseen siitä, mikä mielikuvissani määrittyi ”humanismiksi”. Tähän mielikuvaan vasemmistovastaisuus lomittui tietenkin hyvin vahvasti – huomionarvoista on mainita myös, että muiden itseni kaltaisten uunojen tavoin, en missään tapauksessa olisi kuitenkaan identifioinut itseäni myöskään oikeistolaiseksi (olisihan tämä ollut selkeästi ”puolensa valitsemista”). 

Näkemykseni mukaan oli olemassa kolmenlaisia vasemmistolaisia: (1) niitä, jotka ovat käytännössä syntyneet vasemmistolaiseen identiteettiin perheen ja suvun myötä, (2) niitä jotka samaistuvat vasemmistoon tunnepohjaisista syistä (siis haluavat aina auttaa sorrettuina tai vähäosaisina näyttäytyviä ihmisiä ajattelematta, mitä se maksaa tai mitä siitä muutoin seuraa kokonaisuutena) sekä (3) niitä jotka pohjimmiltaan jommankumman edellä mainitun taustan pohjalta selittävät vaikka mustan valkoiseksi vasemmistolaisesti motivoituneen teoreettisen kirjallisuuden tai oman tuttavapiirinsä inspiraation pohjalta. Tällöin tietenkin jää pois kaikkein yleisin ja parhaiten perusteltu syy vasemmistolaisuuteen: se, että vasemmistolainen politiikka yksinkertaisesti vaikuttaisi takaavan ylivoimaiselle enemmistölle ihmisistä mielekkäimmät olosuhteet.

***

Minulla oli selkeä stereotypia ”vasemmistonuoresta”, mikä perustui käytännössä tiettyihin äärimmäisen epämääräisiin ulkonäköön liittyviin mielikuviin, vaikka tosiasiassa tunsin vain hyvin pintapuolisesti aivan muutamia vasemmistoon identifioituvia ihmisiä, ja heidänkään ajattelustaan en käytännössä koskaan tullut keskustelleeksi. Kyseessä oli puhtaasti mielikuva, joka vaikuttaisi kuitenkin täsmäävän melko hyvin laajempaan tyypilliseen stereotypiaan vasemmistosta. Ylipäätään tällaisille voimakkaille tunnepohjaisille stereotypioille on ominaista, että mielikuvan varsinaiseen ytimeen (olennaisesti: ”vasemmistolaiset ovat vastuuttomia”) liitetään monia muita, itse asiaan kuulumattomia, hyvin epämääräisiä stereotypioita, jotka voivat liittyä esimerkiksi ulkonäköön. Tällöin tietysti on helppoa olla määrittelemättä millään tasolla analyyttisesti, mistä paheksuttu ”vasemmistolaisuus” itse asiassa edes muodostuu täsmälleen ottaen. Voittopuolisesti älyn kautta maailmaa hahmottavalle ihmiselle tunnepohjaisen mielikuvan tunnistaminen tunteelliseksi ja pyrkimys aidosti älyllisempään määritelmään on ensimmäinen askel, jonka kautta varsinainen yhteiskunnallinen ajattelu voi lähteä kehittymään.

Muutos ajattelussani kohti vasemmistoa tapahtui oikeastaan suurelta osin vähätellyn ja kritisoidun sosiaalisen median kautta. Myös avopuolisollani oli ratkaiseva vaikutus. Kolmas merkittävä tekijä oli henkilökunta ja kanssaopiskelijat Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa.3 Karkeasti ottaen prosessi kulki kai seuraavasti: kun aloin kokonaisvaltaisemmin kiinnostua yhteiskunnasta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella, ajauduin aluksi siihen suuntaan, minkä nyt mainitsemani taustan pohjalta jokainen arvaakin. Esimerkiksi tuolloin vielä ainoastaan bloggarina tunnettu Jussi Halla-Aho tuntui läheiseltä hahmolta. Tartuin yksittäisiin hölmösti rajattuihin kysymyksiin hyvin valikoiduista lähteistä otetulla tiedolla ja olin tältä pohjalta hahmottavinani polttavia ongelmakohtia, joita ”humanistit” (tai tässä vaiheessa jo enemmänkin vasemmistolaiset) eivät joko lainkaan kyenneet tunnepohjaisuudeltaan hahmottamaan tai sitten eivät halunneet myöntää itselleen.

En ole uskoakseni koskaan ollut sen rasistisempi (tai seksistisempi, ableistisempi jne.) kuin useimmat ihmiset ylipäätään, mutta tästä huolimatta juuri Halla-Ahon dystopiat ”palavista lähiöistä” vetosivat minuun voimakkaasti. Saan kiittää onneani, että antifeminismillä ei ollut tuolloin Suomessa vastaavia lipunkantajia kuin nykyään (tai pikemminkin feministiset kysymyksenasettelut eivät ylipäätään olleet vielä usein esillä kulttuurielämässä), sillä tämä olisi ollut itselleni paljon henkilökohtaisesti läheisempi aihepiiri. Itse aiheen sijasta olennaisempaa olikin, että Halla-Aho vaikutti ilmaisevan ”kylmiä totuuksia, joita muut eivät uskalla sanoa ääneen”. Nykyisen kaltainen kulttuurisota ei ollut tuolloin Suomessa vielä päällä, mutta kuvaamani taustan omaaville ihmisille tällainen asetelma oli jo sisäistetty. Epämääräinen uhkakuva ”vasemmistosta”, johon kuului kaikki mahdollinen liberaaleista kokoomuslaisista kiljua pöhisteleviin anarkisteihin, asettui jollain itselleni nykyään vaikeasti hahmotettavalla tavalla yhdeksi loogiseksi kokonaisuudeksi.

Kuinka sitten päädyin purkamaan tätä kokonaisuutta osiksi ja havaitsemaan, että minulla oli itse asiassa hyvin vähän käsitystä, miten tämä ajateltu kokonaisuus muodostaisi ”vasemmiston” ja mitä ”vasemmisto” täsmälleen ottaen tarkoittaa? Muistan, kuinka päädyin lukemaan erään ”fanaattiseksi vasemmistolaiseksi” leimaamani henkilön loputtoman tuntuisesta Facebook -linkkaamisesta yhden artikkelin. En muista enää mitään tuosta nimenomaisesta artikkelista, paitsi sen, että hieman ylimielisen huvittuneesta tunnelmastani huolimatta minulle jäi vaikutelma, että vasemmistolainenkin voi joskus osua oikeaan jossain asiassa. Tämä vaikutelma toistui useampia kertoja vastaavalla tavalla, minkä tuloksena tulokulmani siirtyi vähitellen ironisesta uteliaisuudesta ahdistuneeseen kiinnostukseen.

Eräänlainen käänteentekevä hetki joitakin viikkoja tai kuukausia edellä mainitun jälkeen oli – niin naurettavalta kuin tämä kuulostaakin – kun painoin ensimmäisen kerran ”tykkää”-nappia Facebookissa Li Anderssonin johonkin varsin tavanomaiseen Facebook-päivitykseen. Muistan yllättävän tarkasti tilanteen. Samanaikaisesti ahdisti ja nauratti tämän ahdistuksen typeryys. Yksinäinen hikipisara valui otsalle ja teki mieli lyödä itseäni. Huomioon ottaen, että omien kipupisteideni ydin on aina ollut muualla kuin poliittisissa kysymyksissä, voin todella nostaa hattua niille, jotka ovat kyenneet samaan sellaiselta taustalta, missä nimenomaisesti vasemmistovastaisuus on ollut elämässä ja tuttavapiirissä kaikkein keskeisintä. 

Vähitellen valtaa sai sellainen perverssi ajatus, että itse asiassa vasemmisto saattaa ollakin joissain kysymyksissä oikeistoa rationaalisempi. Tässä vaiheessa punainen paholainen oli imaissut jo pikkusormen, eikä kestänyt enää kauaa, kun sallin itselleni ajatuksen, että itse asiassa vasemmisto saattaa ylipäätään olla pitkälti oikeassa siinä mihin he pyrkivät, jos kohta keinot ovat aivan liian jyrkkiä. Edelleen tuli havaittua, että ehkä ne keinotkaan eivät pääsääntöisesti ole olleet lainkaan jyrkkiä, pikemminkin päin vastoin. Tämän jälkeenkin oli kuitenkin tärkeä pitkään korostaa, että on olemassa myös todellisia äärivasemmistolaisia, jotka tosiaan menevät aivan liian pitkälle jne.

Kuvattu prosessi on tietenkin vain normaalia psykologiaa: hiemankaan merkittävät muutokset elämänkatsomuksessa eivät tapahdu koskaan yhtäkkiä, tai jos tapahtuvat, niiden ”jälkipyykkiä” pestään vähintään yhtä kauan kuin mitä perusteellisempi muutos olisi alun alkaen kestänyt. Vasemmistolainen identiteettini on pysynyt kohtuullisen vakaana nyt yli 10 vuotta, enkä usko, että se tulee enää kovin merkittävästi heilahtamaan mihinkään suuntaan, vaikka ajattelun kehitystä tietenkin tapahtuu niin kauan kuin ihminen pysyy vireänä ja kyseenalaistaa itseään. Tällaisen vireyden säilyttäminen on omissa prioriteeteissani myös ollut aina melko korkealla, mikä onkin mahdollistanut pitkällä aikavälillä kuvaamiani melko jyrkkiäkin maailmankuvallisia muutoksia.4

Oli sosiaalipsykologisesti kiinnostavaa seurata itseäni niiden vuosien aikana, kun aloin selkeästi identifioitua vasemmistoon. Se, mitä aikaisemmin koin ”puolueettomuutenani” alkoi näyttäytyä selkeästi ideologisena valintana, ja vastaavasti nykyinen vasemmistolainen tulokulmani enemmän ”neutraalina tosiasiana”. Oikeammin voisi varmaan sanoa, että tulin hyvin kriittiseksi koko ”neutraalin tosiasian” ideaa kohtaan. Hyvin usein onkin niin, että kun ihmiset puhuvat painokkaasti tosiasioista, he ovat tutustuneet varsin rajallisesti aihetta käsillä olevaa aihetta koskevaan tieteelliseen tutkimukseen, saati kysymyksenasetteluunsa useammista relevanteista tulokulmista. Hamarassa tullaankin tulevaisuudessa kirjoittamaan useampia tekstejä tästä rationaalisuudeksi naamioituvasta tunteellisuudesta, jota voisi kutsua vaikkapa ”autenttisuuspoliisin” toiminnaksi vastineena jossain yhteydessä sinänsä täysin validille, mutta selvästi ryöstöviljellylle ”hyvesignaloinnin” käsitteelle.5

Mistä sitten voin nyt ”käännyttyäni” vasemmistolaiseksi päätellä olevani kutakuinkin tasapainossa tunteen ja järjen kanssa sekä tulleeni tosiasiassa poliittisesti tiedostavammaksi niin sanotun kuplautumisen sijaan? Epäilemättä en täydellisellä varmuudella mistään. Kuitenkin kaunaiset, vihamieliset ja ylipäätään negatiiviset tunteet värittävät elämääni nykyään paljon vähemmän kuin aikana ennen tässä kuvaamaani prosessia. Toisaalta olen myös löytänyt uusia negatiivisia tunteita aiheuttavia asioita, jotka aiemmin eivät vaivanneet minua juurikaan; tarkoitan esimerkiksi valtavia tuloeroja, ylipäätään perusteetonta epätasa-arvoa sekä ilmastonmuutoksen vähättelyä. Olen oppinut olemaan välillä suoraviivaisesti vihainen tieten tahtoen aiheutetusta epäoikeudenmukaisuudesta sen sijaan, että suuntaisin tällaisen energian metafyysisisiin abstraktioihin, kuten loputtomaan vatvomiseen siitä, millaisia ”ihmiset ylipäätään” ovat.

En enää muodosta näkemyksiäni yhteiskunnallisista kysymyksistä mielikuvien perusteella ja sen jälkeen järkeile näitä usein jopa keskenään ristiriitaisia mielikuviani kummallisilla ajatusvolteilla näennäisen rationaalisiksi. Jos kohtaan argumentin, joka selkeästi ja kiistattomasti kyseenalaistaa tämänhetkisen näkemykseni, tarkistan omaa näkemystäni. Useimmiten näkemystä joutuu tarkistamaan ”enemmän vasemmalle”, kun ymmärrän paremmin esimerkiksi jonkin marginalisoidun ryhmän kokemuksia ja argumentteja syrjinnästä tai osaan kyseenalaistaa yhä perustavammin sen aivan liian yleisen ja annettuna otetun ajatuksen, että nykyinen yhteiskuntajärjestyksemme olisi jonkinlainen kehityksen päätepiste sekä paras mahdollinen kompromissi erilaisten yhteiskunnallisten ideoiden pohjalta. Toisinaan, joskin edellä mainittua harvemmin, joudun myöntämään myös vaikkapa oikeistolaisen esittämän talouspoliittisen argumentin tai jopa niin sanotun vaihtoehto-oikeiston kulttuurikriittisen huomion ajattelun arvoiseksi.

***

Mitä tämän kaiken pohjalta sitten voi oppia? Mikäli yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat (kuten toivottavaa olisi), aloita perusasioista. Älä kuvittele, että kykenet heti oivaltamaan jotain, mitä sen paremmin media, poliitikot, kuin yhteiskuntatieteilijät eivät ole huomanneet tai ”myöntäneet itselleen”. Kun kuitenkin olet varma, että sinulla on jotain sanottavaa, mitä ei aiemmin ole huomattu tai mitä ei ole kehdattu myöntää, tarkasta useampaan otteeseen, ettet ole pikemminkin itse jättänyt huomaamatta jotain olennaista tulokulmaa. Pelkästään sinulle tuttujen lähteiden uudelleen läpikäyminen tai laajankin oman tuttavapiirisi konsultointi ei välttämättä riitä, sillä tällä tavoin tulet vain helposti toistaneeksi ja vahvistaneeksi niitä käsityksiä, jotka itselläsi jo ovat. Vaivannäkö tässä suhteessa ei takaa sinulle mitalia itsensä kyseenalaistamisesta, vaan valitettavasti ainoa keino havainnoida omaa edistymistä on jatkaa sitä vuosien ajan ja tutkia omia ajatuksia retrospektiivisesti lahjomattomalla täsmällisyydellä ja rehellisyydellä.6

Pyri aktiivisesti ymmärtämään, että totuttuun ajatteluusi nähden vierailla lähteillä on yleensä vähintään sisäinen johdonmukaisuutensa. Pelko siitä, että voit tulla ”aivopestyksi”, on positiivinen merkki. Jos tunnet tällaista pelkoa, se lienee varmin mahdollinen tae siitä, että olet tuskin menossa päätä pahkaa mihinkään. Tällainen reaktio on vain merkki siitä, että kohtaat uudentyyppistä ajattelutapaa, johon on vaikea yhdistää itselle tuttuja ja siten turvallisen tuntuisia mielleyhtymiä. Pelkäämme usein naurettavia asioita samalla kun emme ymmärrä pelätä todellisia, jopa koko planeetan tulevaisuutta koskevia uhkia, ja kaiken tämän päälle olemme erinomaisia rationalisoimaan näitä defenssejämme. Onkin tärkeää muistaa antaa armoa myös itselle, sillä perusteellisiin muutoksiin liittyy usein voimakasta häpeää. Häpeä sinänsä ei oikeastaan auta ketään millään tavalla. Päinvastoin, häpeä voi kääntyä aggressioksi mitä tahansa sellaista kohtaan, joka muistuttaa aiemmasta hävetystä itsestä.

Kun argumentoit, puhu täsmällisesti siitä, mikä on mielestäsi tavoittelemisen arvoista ja mikä ongelmallista, sen sijaan, että tukeutuisit pelkän mielikuvan taakse siitä, mikä on ”kunniallista”, ”luonnollista”, ”kehitystä” tai ”moraalista” tms. Ennen kaikkea: ole todella rehellinen itsellesi sen sijaan, että uskottelet rehellisyyttä ympäröivän yhteisösi ehdoilla, millainen ikinä tämä yhteisö onkaan. Mikäli et mielestäsi kuulu mihinkään yhteisöön, hyvin todennäköisesti kyse on enemmän siitä, että et tiedosta, kuinka erilaiset omaksumasi sosiaaliset roolit vaikuttavat ajatteluusi. Todellinen riippumattomuus edellyttää itsensä tunnistamista osana jonkinlaista yhteisöä, oli se sitten konkreettisempi tai ”pelkän” idean ympärille kokoontunut virtuaalinen joukko ihmisiä. Olennaista on, että yhteiskunnallinen kantaaottavuus perustuu pelkän identiteetin sijaan perusteltuihin päämääriin. Suhteellisuudentaju päämäärien suhteen on tietysti myös tärkeää; maailma on tuskin tulossa valmiiksi aivan hetkeen, ja siitäkin lienee perustellusti erilaisia näkemyksiä, millainen tuo valmis maailma olisi. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että fanaattisuus muodostuisi ongelmaksi juuri kenellekään tätä tekstiä tänne asti lukeneelle. 

Monelle suurin piirtein samanmieliselle ihmiselle olisi oikea askel juuri nyt ottaa rohkeasti yhteyttä meihin ja ylittää aivan liian tyypillinen turha ja masentava ”vasemmistoälykön” yksinäisyyden harha!

Olli Pitkänen

1Slavoj Žižek on kuvannut ideologiaa kiinnostavasti juuri tällaisena ennalta ainakin osittain tiedostamatta tehtynä selkeänä valintana.
2Tavanomainen mielikuva lienee päinvastaisesti, että vasemmistolaisuutta motivoi emotionaalinen huoli syrjityistä vähemmistöistä ja muuten vähäosaisista. Tietenkään nämä kaksi ulottuvuutta eivät sulje millään tavalla toisiaan pois.
3Nämä ovat tietenkin kaikki käännettävissä tyypillisiin stereotypioihin sopivaksi: sosiaalisen median ideologiset kuplat, tossun alla oleva entinen incel-luuseri ja ideologisoitunutta pseudo-tiedettä tuottava yliopiston laitos. Tällaisten epämääräisten stereotypioiden ”vahvuus” on tietysti myös se, että niihin ei oikeastaan voi vastata, joten tekisin itsestäni lähinnä idiootin, jos lähtisin tässä kohtaa seikkaperäisesti avaamaan tätä lisää. Erikseen tulemme toki kirjoittamaan kaikista näistä aiheista vielä paljonkin.
4
Vaikka tässä tekstissä keskityn luonnollisesti yhteiskunnalliseen ajatteluun, toisenlaiset maailmankuvalliset kysymykset ovat olleet minulle henkilökohtaisesti intensiivisempiä ja niiden kohdalla tehtyjä virheitä on ollut vaikeampi havaita ja myöntää.
5Hyvesignaloinnin käsite sinänsä perustuu suhteellisen pitävään sovellukseen eläinten viestintäkäyttäytymisen ulottamisesta ihmisten sosiaaliseen viestintään: totta kai me kaikki haluamme enemmän tai vähemmän osoittaa kuuluvamme johonkin ryhmään, ja jokaisessa ryhmässä on omat käyttäytymiskoodinsa, jotka rajautuvat suhteessa siihen, mitä toisissa ryhmissä ei ole. Autenttisuuspoliisi signaloi vastaavalla tavalla, mutta viestien melko päin vastaisia hyveitä: ”kylmää järkeä”, itsenäisyyttä ja kriittisyyttä.
6
Kaikista yhteiskunnallisen ajattelun irrationaalisista ulostuloista, joita esitetään kahvipöydissä ja sosiaalisessa mediassa, jopa politiikan huipulla (vaikka tällöin kyse on useammin harkitusta huijaamisesta), minua hämmentää eniten juuri lähes täydellinen retrospektiivisyyden puute. Hyvä esimerkki viimeaikaisesta keskustelusta on Suomen Natoon liittyminen. Ottamatta millään tavalla kantaa tässä itse asiaan, on ollut todella hämmentävää seurata, kuinka monet vain pari kuukautta aiemmin Natoa ”globalistisena” vastustaneet henkilöt alkoivatkin Venäjän hyökättyä Ukrainaan pitää Nato-vastaisia ihmisiä yhtäkkiä jopa maanpettureina ja Venäjä-mielisinä. Kuten tässäkin tekstissä on kuvattu, mielipiteitään toki voi ja pitää muuttaa jyrkästikin, jos siihen huomaa hyviä perusteita. Lienee kuitenkin selvää, että mainitsemassani Nato-esimerkissä kyse on jostain aivan muusta.

Arvostelu: Mikä perussuomalaisia vaivaa? (Jussi Marttinen, 2021)

Vaikka ”Mikä perussuomalaisia vaivaa?” pyrkii varmasti vilpittömästi luomaan vuoropuhelua ”poliittisten kuplien” välille, se tuntuu tosiasiassa pikemminkin pönkittävän niitä. On vaikea nähdä, kenelle teos itse asiassa on tarkoitettu. Ansioituneesta tieteellisestä tutkimuksesta se on kaukana ja vielä vähemmän se lupauksistaan huolimatta kykenee luomaan vuoropuhelua.

Useimmiten enemmän tai vähemmän laadukasta yhteiskuntakritiikkiä julkaisevalta Vastapaino-kustantamolta Jussi Marttisen Mikä perussuomalaisia vaivaa? on melkoinen pettymys, jos ei täydellinen pohjanoteeraus. Toki jo se, että teoksen takakannen esittelyssä mainostetaan ”yritysmaailman johtamisoppien soveltamista perussuomalaisten kohtaamiseen”, ei suoranaisesti lupaa syvällistä yhteiskunnallista analyysiä. Tästä mainospuheesta ovatkin oikeastaan pääteltävissä kaikki teoksen keskeiset ongelmat: yhteiskunnallisten kysymysten ylenmääräinen psykologisoiminen, ylimielinen liberalismi ja epätarkoituksenmukainen tilastojen käyttö. Kun tähän lisätään, että ”kirjan tavoitteena on osoittaa, että perussuomalaisia todella vaivaa jokin, pohtia mikä se jokin voisi olla ja esittää keinoja, joilla Suomen poliittisten kuplien välistä konfliktia voisi hillitä”, odotukset eivät alkujaankaan ole korkealla. Kun tiettyä poliittista ryhmää ”vaivaa jokin”, mutta itse asetutaan ”poliittisten kuplien” ulkopuolelle (tai ei ainakaan julkituoda omaa asemoitumista) ja ehdotetaan sieltä käsin ratkaisuja, ollaan melko tyylipuhtaassa tolkun ajattelussa, jos kohta ääritolkku sentään vältetäänkin. Ja tämä kaikki löytyy tosiaan jo tieten tahtoen harkitusta takakannen esittelytekstistä.

Asiasisältöönsä nähden Marttisen 300-sivuinen kirja on ensinnäkin aivan liian pitkä. Se koostuu oikeastaan kauttaaltaan monotonisesta tilastojen vyöryttämisestä ja sarkastisista välikommenteista niihin. Jopa teoksen kanteen on pitänyt laittaa mahdollisimman teknisen näköinen kokonaisuus tilastopylväitä ja -prosentteja, oletettavasti jonkinlaisen älykkyyden ja neutraaliuden alleviivaamiseksi. Ainakin jatkuvasti esille tuodaan erityisesti juuri perussuomalaisten oletettua tyhmyyttä. Toki kymmenien tilastojen joukosta löytyy aina lukijalle ihan kiinnostaviakin yksityiskohtia, mutta tilastoja sinänsä voi jokainen etsiä itsekin. Niiden analyysi tässä teoksessa on verraten alkeellista ja tarkoitushakuisen tuntuista.

Teoksen olennaisin ongelma on se, että se pyrkii olemaan suhteellisen neutraali yhteiskuntatieteellinen tutkimus, mutta tosiasiassa liikutaan niin sävyn kuin sisällön puolesta poliittisen pamfletin suunnalla. Kirjoittaja väittää esimerkiksi, että ”kirja ei ota kantaa siihen, onko perussuomalaisten ajama politiikka oikeudenmukaista tai järkevää” (s. 10). Samaan aikaan kuitenkin lähes joka sivulta löytyy läpeensä asenteellista retoriikkaa. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa perussuomalaisten ympäristöpolitiikkaa käsittelevä luku, joka on jo nimettykin ”Ympäristömyrkyksi” ja joka päättyy seuraavaan johtopäätökseen: ”Perussuomalaiset tarjoaa ympäristöpoliittisena ydinviestinään, että suomalaisten ei tarvitse tehdä päästöilleen mitään. Se sopii hyvin ihmiselle, joka on epävarma itsestään ja kokee olevansa muita huonompi ympäristöasioiden suhteen”. (s. 154).

En koe millään lailla sinänsä ongelmallisena sitä, että perussuomalaisia haukutaan. Heidän ajamastaan politiikasta on vaikea löytää juuri mitään hyvää sanottavaa, ja Marttisen psykologisoinnit perussuomalaisten mielenmaisemasta pitävät varmasti usein paikkansa. Perussuomalaisuus koetaan yleensäkin tietyllä tapaa nolona; käytännössä jokainen tuttavani, jonka näkemykset ovat selkeästi kallellaan perussuomalaiseen suuntaan, katsoo aiheelliseksi erikseen korostaa, että eihän tässä kuitenkaan mitään perussuomalaisia olla. Ongelmallista Marttisen teoksessa on nimenomaan se, että teoksen motivaatio ja sisältö esitetään enemmänkin tieteellisenä kuin poliittisena. Erityisen ikävää tästä tekee se, että julkisessa keskustelussa hyvin usein viitataan yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen niin voimakkaasti ideologisena, että ei voida puhua luotettavasta tieteellisestä tutkimuksesta ylipäätään. Tällaista mielikuvaa Marttisen teos on varmasti omiaan vahvistamaan, vaikka se on itse asiassa kaukana varsinaisesta yhteiskuntatieteestä.

Vaikka ”Mikä perussuomalaisia vaivaa?” pyrkii varmasti vilpittömästi luomaan vuoropuhelua ”poliittisten kuplien” välille, se tuntuu tosiasiassa pikemminkin pönkittävän niitä. On vaikea nähdä, kenelle teos itse asiassa on tarkoitettu. Ansioituneesta tieteellisestä tutkimuksesta se on kaukana ja vielä vähemmän se lupauksistaan huolimatta kykenee luomaan vuoropuhelua. Kukaan perussuomalainen tai lähelläkään perussuomalaista mielenmaisemaa oleva henkilö tuskin sylkeekään teokseen päin. Tietyntyyppinen yhteiskunnalliselta ymmärrykseltään pinnallinen liberaali lukija varmasti taas kokee sen nokkelana ja oikeellisena. Näin ollen Marttinen lähinnä ruokkii sitä vastakkainasettelua, jota hän nimellisesti pyrkii purkamaan.

Hieman paremmille jäljille päästään aivan hetkeksi vasta kirjan loppupuolella. Marttinen painottaa, että perussuomalaiset ovat sentään olennaisesti samalla tavalla ihmisiä kuin kaikki muutkin ja tähdentää, että henkilökohtaisessa kanssakäymisessä heitä tulisi pyrkiä ymmärtämään, vaikka ei hyväksyisi lainkaan useimpia heidän poliittisia ideoitaan:

”Tuleeko sinulle kiusaus syyttää ulkoisia tekijöitä, kun koet alemmuutta? Sinulla ei ole ollut aikaa kehittää itseäsi, ja mahdollisuudet siihen ovat olleet huonot, ehkä perhetilanteesi, työtilanteesi, rahatilanteesi tai asuinpaikkasi takia. Olosuhteita kohtaan on hankala katkeroitua, joten katkeruudella on tapana kulminoitua ihmisiin. Mitä jos alemmuudentunteesi olisikin jatkuvaa? Miten se vaikuttaisi siihen, miten suhtaudut muihin ihmisiin? Olisiko välillä piristävää nähdä, että muilla menee huonommin?” (s. 296).

Toki tämänkaltainen psykologisointi voidaan nähdä alentuvana. Sitä se onkin, mikäli ajatellaan, että jokaisella on samanlaiset mahdollisuudet menestyä taloudellisesti tai ymmärtää yhteiskunnallista todellisuutta sekä reflektoida omia näkemyksiä ja tunteita. Näin ei luonnollisesti kuitenkaan ole, vaan oikeistopopulistiset näkemykset syntyvät ja leviävät monessa suhteessa täysin ennustettavilla tavoilla. Yksilöt tietysti poikkeavat aina toisistaan ja jokaisen on periaatteessa mahdollista välttää perussuomalaiselle ajattelulle ominaiset sudenkuopat. Sosiaalipsykologiset lainalaisuudet pätevät kuitenkin aina yleisellä tasolla ja siten eri tavoin poljetuksi itsensä tuntevilla ihmisillä on taipumusta reagoida erilaisilla ennustettavilla tavoilla. Tämän tunnistamisessa ja koruttomassa käsittelyssä ei ole mitään alentuvaa, vaikka se kohderyhmästä voi sellaiselta tuntuakin; ainakin allekirjoittanut ymmärtää erinomaisesti, että omassakin menneisyydessäni on monta asiaa, joiden mennessä toisin olisin melkoisella varmuudella luiskahtanut useampaankin perussuomalaiselle ajattelulle ominaiseen loukkuun.

Marttinen ei kuitenkaan jatka kehittelyä pidemmälle esimerkiksi erilaisten perussuomalaisia äänestävien ryhmien erittelyyn ja äänestyskäyttätymisen syiden etsimiseen, vaan tyytyy loputtomaan tilastojen esittämiseen, jonka funktio tuntuu eniten olevan vain perussuomalaisille naljailu. Hyvin toteutettu teos perussuomalaisista odottaa edelleen tekijäänsä.

Olli Pitkänen

1Tietenkin perussuomalaisten näkemysten pitäminen itsestään selvästi väärinä ilman perusteluja olisi alentuvaa. Aiheeseen liittyvistä perustavista kysymyksistä kuten feminismistä, ilmastonmuutoksesta, talouspolitiikasta tai maahanmuutosta on Hamarassa kuitenkin kirjoitettu ja kirjoitetaan jatkossakin pidemmästi erikseen. Tässä tekstissä oletan, että vasemmistoa kohtaan kriittinenkin lukija on tyypillisesti samaa mieltä siitä, ettei perussuomalaisilla ole näihin kysymyksiin yleensä juuri kiinnostavaa sanottavaa.

Uudenmaan sulun purku ja populismi

Helsingin Sanomat uutisoi opposition arvostelevan Uudenmaan sulun purkamista. Sulun purkamisesta oli kuultu sosiaali- ja terveysministeriötä sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta. Koska perustuslain mukaisten perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten ja valmiuslain välttämättömyyskriteeri ei enää täyttynyt, sulku oli purettava. Sulkua ei olisi saanut jatkaa vain sen mahdollisen hyödyllisyyden perusteella, vaan perusoikeuksien näkökulmasta jyrkän menettelyn alkuperäinenkin edellytys oli nimenomaan sen välttämättömyys.

Perussuomalaisten Jussi Halla-Aho, vähemmän yllättäen, päätyi taas väheksymään perustuslakia ja asiantuntijoiden osaamista. Halla-Aho kommentoi asiaa uutisessa seuraavasti: ”Muutama vuosi sitten julkisessa keskustelussa esiintyi tällainen termi perustuslakitalibanismi. Se on minusta ihan osuva kuvaamaan sellaista ajattelutapaa, jossa takerrutaan lain kirjaimen äärimmäisiin tulkintoihin siinäkin tilanteessa, että se tulkinta on ristiriidassa lain tarkoitusperien kanssa. Ehkä sen voisi kiteyttää niin, että tämä ratkaisu tehtiin ainakin väärillä perusteilla.”

Entisen puolustusministeri Jussi Niinistön esille tuoma termi ”perustuslakitaleban” tarkoitti ilmeisesti hänelle alun perin ”ideologiset tavoitteensa asiantuntijuuden valekaapuun” piilottavia perustuslakiasiantuntijoita. Käytännössä tämä jostain ihmeen syystä elämään jäänyt alun perinkin vaivaannuttava nimitys tarkoittaa milloin mitäkin: lyhyesti sanottua asiantuntijaa, joka tekee työnsä ja kertoo, miten asiat ovat, kun välinpitämätön poliitikko haluaisi ajaa läpi oman kantansa perustuslain sivuuttaen. Tässä merkityksessä sanan käyttämisestä Halla-Ahon kommentissakin oli kyse. Kyseessä on siis vain haukkumasana, jolla nimittää asiantuntijaa, jonka väitteisiin ei osaa vastata oikeilla argumenteilla – populistinen keino luoda mielikuva norsunluutornissa istuvasta omahyväisestä kaiken maailman dosentista, jota ei kannata kuunnella.

Halla-Aho näyttää implikoivan, että lakia olisi nyt tulkittu vastoin sen tarkoitusta. Valmiuslain tarkoitus lukee sen 1 §:ssä: ”– – tarkoituksena on poikkeusoloissa suojata väestöä sekä turvata sen toimeentulo ja maan talouselämä, ylläpitää oikeusjärjestystä, perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia – – .” Liikkumisvapaus on perustuslain 9 §:ssä määritelty perusoikeus. Valmiuslain tarkoituksen vastaista siis ei ole huomioida liikkumisvapautta. Perustuslaki on oikeusjärjestyksen kansallisessa normihierarkiassa korkeimmalla ja syrjäyttää tarvittaessa tavalliset lain säännöksetkin, joten liikkumisvapautta ei voisikaan jättää huomiotta.

Valmiuslain 4 §:ssä säädetään toimivaltuuksien käyttöperiaatteista: ”Viranomaiset voidaan oikeuttaa poikkeusoloissa käyttämään vain sellaisia toimivaltuuksia, jotka ovat välttämättömiä ja oikeasuhtaisia 1 §:ssä säädetyn tarkoituksen saavuttamiseksi.” Valmiuslaissa itsessäänkin siis on tiukka välttämättömyyden rajoitus. Yleisemmin, lainsäädäntökäytännön ja oikeustieteen vakiinnuttamat perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset sisältävät suhteellisuusvaatimuksen: ”Rajoitusten tulee olla välttämättömiä hyväksyttävän tarkoituksen saavuttamiseksi. Jokin perusoikeuden rajoitus on sallittu ainoastaan, jos tavoite ei ole saavutettavissa perusoikeuteen vähemmän puuttuvin keinoin.” (PeVM 25/1994 vp s. 5) Myös valmiuslain 118 §, jossa säädetään liikkumisrajoituksista, sisältää välttämättömyyskriteerin: ”voidaan tilapäisesti – – kieltää oikeus oleskella ja liikkua – – alueella – –, jos se on välttämätöntä ihmisten henkeä tai terveyttä uhkaavan vakavan vaaran torjumiseksi.”

Kuten sanottu, välttämättömyyskriteeri ei enää täyttynyt, joten asia oli sillä selvä. ”Tämä ei ole mielipidekysymys”, totesi oikeusministeri Anna-Maja Henriksson HS:ssa. Tämän toteaminen on varmaankin sitten sitä perustuslakitalebanismia. Jos asiassa olisikin voinut päätyä toiseen ratkaisuun, sekään ei olisi ollut niinkään mielipidekysymys sillä tavalla, mitä oppositio tässä antoi olettaa, vaan juridinen kysymys.

PS:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavion mukaan taas hallitus ”– – ryhty[i] siis ylimmäksi perustuslain tulkitsijaksi Suomessa”, ja tästä hän veti analogian Puolan ja Unkarin tilanteeseen. Todellisuudessa perustuslakivaliokunta alun perinkin edellytti sululta lyhyttä kestoa. Huomioiden edellä mainitut seikat ja se, että perustuslakivaliokunnassa äänessä ovat kansanedustajat (mukaan lukien monia perussuomalaisia), ei hallitus, kiinnostaisi tietää, eikö oikeustieteen maisterin koulutuksen saanut Tavio oikeasti tiedä, mistä puhuu, vai esittääkö hän vain tietämätöntä kalastellakseen populistisesti suosiota.

Minkä takia tästä kannatti kirjoittaa? Nämä yksittäiset lausunnot eivät ole poikkeus vaan sääntö. Silmiinpistävää on se, että Halla-Aho vetoaa perusoikeuksiin silloin, kun siltä tuntuu, ja sivuuttaa ne, kun ne eivät omiin tavoitteisiin sovi. Oikeusvaltio kelpaa vain ajoittain: kun siitä on itselle hyötyä. Sananvapauden on oltava absoluuttista ja rajoittamatonta, mutta välillä perusoikeuksia saakin rajoittaa vain, koska siltä tuntuu (esim. tässä tapauksessa). Asiantuntijoiden fakta-argumentit sivuutetaan. Tämä on perussuomalaisten linja.

Perussuomalaisten kannanottojen arvostelu on helppoa ja turhalta tuntuvaa, ja huomiota kannattaisikin suunnata enemmän mm. Kokoomuksen suuntaan. Puheenjohtaja Petteri Orpo nimittäin seuraa Halla-Ahon esimerkkiä: ”Toki yksilönvapaus on tärkeä asia, mutta pidän yksilön oikeutena myös sitä, että suojellaan riskiryhmien ja heikoimmassa asemassa olevien terveyttä.” Riskiryhmien ja heikommassa asemassa olevien terveyden suojeluhan oli sulun tarkoitus, jota kukaan ei ole tavoitteena missään vaiheessa kyseenalaistanut. Purussa kyse ei ollut tämän tavoitteen kyseenalaistamisesta, vaan siitä, että vaadittu välttämättömyysedellytys ei täyttynyt. Julkinen valta kun ei saa rikkoa lakia. Pakko oli vain päästä politikoimaan. Samantapainen lähestymistapa kokoomuksella on ollut esim. Al-Hol-kysymyksen suhteen, mutta ei siitä sen enempää tässä yhteydessä. Lyhyesti sanottuna kokoomus on viime aikoina pelannut populistien peliä perus- ja ihmisoikeuskysymyksissä, ja se on huolestuttavaa. Keskustankin riveissä tällaista on tehty, esim. tässä Uudenmaan sulkua koskevassa asiassa ja Al-Hol-asiassa. Esimerkkeinä tästä toimivat Mikko Kärnän lausunnot kummassakin.

Monien päättäjien perustuslain, perusoikeuksien ja asiantuntijalausuntojen väheksyminen – siis ei kriittinen kommentointi, vaan väheksyvä sivuuttaminen – on asia, josta kaikkien tulisi olla huolestuneita. Perusoikeuksien ja asiantuntijatiedon merkitys korostuu kriisitilanteissa, ja oikeudellisen punninnan tarvetta ei voi sivuuttaa olankohautuksella.

Simo Sairanen

Huonoa käytöstä vai huonoa politiikkaa?

Tommi Nieminen käsitteli avoimessa kirjeessään Helsingin Sanomissa 16.2.2020 kansanedustajien puheen sisällön, sävyn ja tyylin raaistumista. Hän peräänkuuluttaa ”poliittista aikuisuutta”, jonka näkee monien eduskunnassa unohtaneen, ja ilmaisee huolensa siitä, miten niin moni kansanedustaja on avoimesti ilmaissut ihannoivansa väkivaltaa. Sormensa Nieminen osoittaa osaa perussuomalaisia kohti, mutta vain osaa: ”Ilmiössä ei ole silti kyse koko perussuomalaisesta puolueesta”, hän kirjoittaa.

Niemisen kirjoitus on erittäin tervetullut tässä poliittisessa tilanteessa, ja hänen pääväitteensä on tietenkin helppo allekirjoittaa. Tekstiä silti vaivaa tietty liiallinen optimismi ja varovaisuus, jonka voi tässä asiassa nähdä vaivaavan laajemmin myös mediaa. Nieminen nostaa esimerkeiksi perussuomalaisten Ano Turtiaisen, Juha Mäenpään, Jussi Halla-Ahon, Laura Huhtasaaren ja Veikko Vallinin yksittäiset puheet ja teot. Nieminen toteaa: ”Ilmiössä ei ole silti kyse koko perussuomalaisesta puolueesta.” Vaikka Niemisen mainitsemat yksittäiset lausunnot ja teot ovatkin jo itsessään surullisia, lapsellisia ja häpeällisiä, ilmiö on perussuomalaisessa puolueessa laajempi kuin mitä tekstistä ilmenee.

Siinä, missä useat kansanedustajat kyllä ”käyttäytyvät poikkeuksellisen epäkypsästi”, epäkypsyys ei ole tarpeeksi kuvaava sana perussuomalaisten politiikan jyrkälle äärioikeistolaisuudelle, joka näkyy koko puolueen toiminnassa jo puolueohjelmasta lähtien. Osin on kyse radikaalioikeistolaisuudesta, osin palingenesiaa haikailevasta fasismista, osin jostain muusta, mutta joka tapauksessa perussuomalaiset yksinkertaisesti on määritelmällisesti äärioikeistolainen puolue. Onkin huvittavaa, että puheenjohtaja Halla-Aho väittää tekevänsä pesäeron perussuomalaisten nuorten yksiselitteiseen fasismiin – hän kun on itsekin todennut: ”Oikeastaan kukaan perussuomalaisissa ei halua monietnistä tai -kulttuurista Suomea, mikä näkyy johdonmukaisesti myös ohjelmassamme ja kaikessa käytännön toiminnassamme.” Halla-Aho siis itse selvästi toteaa, ettei halua Suomessa olevan eri etnisyyksiä edustavia ihmisiä.

Kun Turtiainen sanoi rikokseen kehottamisesta tulleen tuomionsa olevan ”tässä porukassa – – vain sulka hattuun”, hän oli oikeassa. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio kommentoi tätä toteamalla: ”On itsestään selvää, että lakia pitää noudattaa. Sen pitäisi olla kaikille selvää.” Tämä on pelkästään huvittavaa, sillä perussuomalaiset ovat osoittaneet toistuvasti halveksuntaa sekä oikeusvaltioperiaatetta, perustuslakia että kansainvälistä oikeutta (etenkin ihmisoikeussopimuksia) kohtaan. Siinä vaiheessa, kun puolueessa todellakin saa suosiota eikä sanktioita – sulan hattuun – ihmisarvoa halveksuvalla ja monissa tapauksissa myös rikollisella toiminnalla, ei voida puhua vain ”keskenkasvuisesta käytöksestä”. Se on toki keskenkasvuista, mutta myös paljon traagisempaa. Tavio kommentoi Niemisen avointa kirjettä yllätyksettömästi vastuuta vältellen, ja hänen vastauksestaan olisikin riittänyt yksi lause: ”Rapatessa roiskuu ja tekevälle sattuu.”

Nieminen nostaa asiallisemmin politiikkaa tekevistä perussuomalaisista esille Arja Juvosen, Jari Ronkaisen ja Lulu Ranteen. Populismi kuitenkin on lähinnä poliittisen keskustelun häiriköintiä. Ranteen jokellus sateenkaariliputuksesta (perusteluinaan mm. ilmeisesti valikoivasti kiinnostavat perustuslaki ja kansainväliset sopimukset) ja Ronkaisen totuudenvastainen höpinä toimivat esimerkkeinä tästä. Niemisen mukaan puolue ”esittää kysymyksiä, joista on mielekästä käydä debattia”, ja näinä kysymyksinä luettelee humanitaarisen maahanmuuton asteen, vastuun kantamisen ilmastonmuutoksesta ja EU:n ja Suomen itsenäisyyden suhteen. Pitää paikkansa, että näistä on mielekästä keskustella. Keskustelu olisi vielä mielekkäämpää, jos perussuomalaiset eivät häiriköisi sitä valheilla, väärinymmärryksellä ja yksinkertaistuksilla.

Nieminen toteaa: ”– – populismi on mahdollista, vaikka poliitikko ei laskisi ihmisenä olemisen rimaa.” Tämä pitää sikäli paikkansa, mutta jos ei puhuta ihmisenä olemisen ja kunnioittavan käytöksen rimasta vaan yhteisten asioiden hoitamisesta, puheen sisältö lienee tärkeämpää kuin sen tyyli. Perussuomalaisten puolueelle ne ovat tosin sama asia, koska populismi on kirjava retoriikan umpisolmu, joka kätkee sisäänsä vain tyhjyyttä – ja tunkkaista pölyä.

Niemisen kirjoitus käsittelee hyvin sitä, mitä se käsittelee: kunniatonta ja vastuutonta käytöstä ja mahdollisuutta parempaan. Tämän käytöksen sijaan huomio tulisi kuitenkin suunnata pikemminkin vielä enemmän siihen, mitä siitä seuraa, kuka sen hyväksyy, ketä se palvelee ja mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Simo Sairanen