fasismi – Hamara

Löytyykö jostain ”järjettömän politiikan” kannattajia?

Melenderin mukaan empatian korostaminen altistaisi vähintäänkin paitsi järjen hylkäämiselle myös jonkinlaiselle piilotetulle totalitarismille. Jos hyväksytäänkin erittäin kyseenalainen oletus, että empatiaan sisältyy rakenteellisesti jonkinlainen voimakas polarisaation uhka, kukaan ei ole tiettävästi kuitenkaan esittänyt, että empatian tulisi korvata järki poliittisessa ajattelussa.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purran taannoinen kannanotto, jonka mukaan politiikan ei pidä perustua empatialle, herätti aiheellisesti keskustelua. Sittemmin esille nostettujen vanhojen Scriptan vieraskirjan kirjoitusten myötä Purran lausunto asettuu tietenkin vielä huomattavasti kyseenalaisempaan valoon. Esimerkiksi maahanmuuttajien ampumisella vihjailu ja pakonomainen rasististen herjojen hokeminen tosiaankin osoittavat, että Purra elää empatian suhteen kuten saarnaa.

Nyt kun media on vihdoin nostanut laajasti ja ilman kiertelyä perussuomalaisten äärioikeistolaisuutta esille, on ehkä kiinnostavampi käsitellä Hamarassa hieman vähemmän itsestään selvää empatian väheksymisen muotoa. Suomen Kuvalehden kolumnissaan ”Vähemmän tunteita, kiitos” arvoliberaaliksi tunnustautuva Tommi Melender allekirjoittaa Purran sanoman ja esittää vain, että Purra itsekin toimii tosiasiassa tunteen eikä järjen pohjalta:

Poliittisessa retoriikassaan oikeistoradikaalit puolueet kuitenkin vetoavat empatiaan siinä missä heidän poliittiset vastustajansakin. Säädöt vain ovat erilaiset.

Oikeistoradikaalit usuttavat äänestäjiä eläytymään turvapaikanhakijan raiskaaman naisen tai maahanmuuttajataustaisen rikollisjengin ryöstämän vanhuksen hätään.

Melenderin mukaan Purran ongelma on sama kuin hänen vastustajiensa; nämä vain kokevat empatiaa eri tavoin. Empatian korostamiseen poliittisessa viitekehyksessä liittyy ilmeisesti Melenderin mukaan väistämättä se, että sympatiseerattuja ryhmiä sortavista tahoista tulee vähintään samassa määrin demonisoituja. Demonstroidakseen ideaansa hän viittaa islantilaisen kirjailijan, Fríða Ísbergin, teokseen Merkintä. Itse teos ei ole minulle tuttu, mutta kuva, jonka Melender siitä antaa, myötäilee kliseisintä mahdollista ”woke-kritiikkiä”: empatiaa korostavat ihmiset osoittautuvatkin julmemmiksi kuin ehkä hieman kyynisyydenkin puolelle taipuvat järki-ihmiset, jotka kieltäytyvät antautumasta empatian valtaan. Asianmukaisesti empaattiset ihmiset ”merkitään” ja he nauttivat normaaleista demokraattisista kansalaisoikeuksista siinä missä muut alistetaan totalitaariseen kontrolliin.

Melender ei kuitenkaan tunnu oikeastaan puhuvan empatiasta sinänsä, vaan enemmänkin jostain sellaisesta, johon viitataan usein affektiivisena polarisaationa. Melenderin mukaan empatian korostaminen altistaisi vähintäänkin paitsi järjen hylkäämiselle myös jonkinlaiselle piilotetulle totalitarismille. Jos hyväksytäänkin erittäin kyseenalainen oletus, että empatiaan sisältyy rakenteellisesti jonkinlainen voimakas polarisaation uhka¹, kukaan ei ole tiettävästi kuitenkaan esittänyt, että empatian tulisi korvata järki poliittisessa ajattelussa. Siinä missä Melender tai Purra voi vaatia empatiatonta järkipolitiikkaa, kukaan ei vaadi järjetöntä empatiapolitiikkaa. Olennaista tässä huomiossa ei ole se, ovatko empaattisina tai järkevinä esiintyvät ihmiset todella sitä, mitä he ajattelevat tai sanovat, vaan epäsymmetria siinä, miten järjestä ja empatiasta on ylipäätään käytännössä mahdollista puhua. On täysin mahdoton ajatus, että joku vaatisi vähemmän järkeä politiikkaan. Kuten havaittu, lähtökohtaisesti varmaan itse kullekin niin ikään positiivisena hahmottuvaan empatiaan tämä ei kuitenkaan päde.

Melenderin voisi ajatella vastaavan, että tämä johtuu juuri siitä, että järki on politiikassa selkeästi tärkeämpi ohjenuora kuin empatia (ainakin ideaalina). Viitaten psykologi Harold Bloomiin hän esittää, että ”[e]mpatian poliittista käyttökelpoisuutta rajoittaa sen valikoiva luonne. Bloom vertaa empatiaa valonheittimeen, jonka kiila osuu vain yhteen paikkaan ja jättää ympäröivät alueet pimeiksi”. Kyseessä on länsimaisessa ajatteluperinteessä klassinen, nyt jo lukemattomista eri suunnista perusteellisesti kritisoitu valometafora, jossa järki on valo itse, ja kuten tässä valonheitin-esimerkissä, tunne voi täyttää sen roolia korkeintaan joltain kapealta osin.

Mitään neutraalia, kaikenkattavaa, yhteen subjektiin kiinnittyvää, tunteista vapaata järkeä ei kuitenkaan ole olemassa. On yhtä helppo keksiä samanlaista epämääräistä kritiikkiä ”järjen” käytöstä politiikassa kuin Melender esittää ”empatiasta”. Yksi hyvä esimerkki löytyy hänen omasta tekstistään. Melenderin mukaan hyve-etiikka ei sovellu poliittisen ajattelun pohjaksi, vaan tulisi nojata velvollisuusetiikkaan. Filosofina väittäisin, että tällainen valtava teesi suurten eettisten kattoteorioiden ”paremmuudesta” on erittäin kyseenalainen. Jos minun olisi kuitenkin pakko ottaa tällä tavoin yksinkertaistetusti kantaa kysymykseen eettisten teorioiden paremmuudesta, näkisin asian juuri päinvastoin kuin Melender.

Hyve-etiikan vahvuutena on pidetty juuri sitä, että se ei nosta yhtä hyvettä, esimerkiksi järkeä tai empatiaa, ylitse muiden, vaan edellyttää niiden tasapainoista käyttöä. Velvollisuusetiikasta taas on esittänyt perusteellista kritiikkiä esimerkiksi Melenderin lainaama Arendt. Teoksessaan Eichmann Jerusalemissa: Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä Arendt tuo esille, kuinka natsien Itä-Euroopan keskitysleirikuljetusten organisoinnista vastannut Adolf Eichmann vetosi puolustuksessaan noudattaneensa Immanuel Kantin velvollisuusetiikkaa ja sen poliittista seurausta, kuuliaisuutta demokraattisesti valitulle hallinnolle ja sen laeille. Eichmann saattaa vääristellä Kantin näkemyksiä, mutta velvollisuusetiikan ja sen taustalla olevan järjen idealisointi on esimerkiksi Theodor Adornon & Max Horkheimerin Valistuksen dialektiikassa esitetty tiiviissä yhteydessä sen kaltaiseen ”järjettömyyteen”, mistä esimerkiksi natsien valtaannousussa oli kyse.

Järkeä ylikorostettaessa ei päädytä maksimaaliseen järkevyyteen, vaan sivuuttamaan esimerkiksi empatia, jota ilman järjestä ei enää seuraakaan kovin ”järkeviä” asioita. Arendtin mukaan keskeistä ei ole niinkään ajattelun ”järkevyys” kuin sen omaehtoisuus. Toisessa hiljattain suomennetussa teoksessaan Vita Activa: Ihmisenä olemisen ehdot Arendt päin vastoin pitää pelkkää yksityistä pohdintaa, vita contemplativaa riittämättömänä yhteiskunnalliselle ajattelulle ja esittää, että vähintään yhtä olennaista on aktiivinen osallisuus yhteiskunnassa, vita activa. Arendt myös nojaa paljolti nimenomaan hyve-etiikkaan, joten lukematta juuri Melenderin mainitsemaa Arendtin On Revolution -teosta uskaltaisin väittää, ettei Melender ole aivan ymmärtänyt Arendtin keskeisiä ideoita yhteiskunnallisesta ajattelusta.

Kaikkiaan Melenderin huomiot yhteiskunnallisen ajattelun patologioista eivät tietenkään mene täysin pieleen. Kuka nyt pitäisi toivottavana esimerkiksi voimakasta affektiivista polarisaatiota aiheuttavaa sisäryhmän puolustamista ulkoryhmän demonisoinnin kustannuksella tai yhteiskunnallisten kysymysten ajattelemista ainoastaan omien välittömien mieltymysten pohjalta? Näitä teemoja on kuitenkin käsitelty perusteellisesti monilla tieteenaloilla, eivätkä nämä keskustelut ole millään tavalla johdettavissa ”empatiaan” yhteisenä nimittäjänä. Sen sijaan korostaessaan järkevyyttä ja väheksyessään empatiaa Melender tulee tehokkaasti toisintaneeksi kenties kaikkein keskeisimpiä kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevia ajattelun patologioita: kuvitelmaa täysin autonomisesta järki-subjektista, joka pohtii asioita järjen universaalista perspektiivistä vastoin henkilökohtaisia empatioita, sekä käsitystä yhteiskunnasta olennaisesti vain tällaisten enemmän tai vähemmän järkevien yksilöiden summana. Enemmän empatiaa ja enemmän järkeä, kiitos.

Olli Pitkänen

¹Itse sanoisin paremminkin, että tällaiselle polarisaatiolle on ominaista oikean empatian puute ja erilaisten enemmän tai vähemmän näennäisen empatian kohteiden käyttäminen keppihevosena omalle kaunalle ja vihalle.

Lähteet:

Jantunen, Salla. (2023). ”Riikka Purra kommentoi yleisesti vanhoja verkkokirjoituksiaan: Ei aio pahoitella aikaisempia kirjoituksiaan tai tekemisiään”. Yle, https://yle.fi/a/74-20040426

Melender, Tommi. (2023). ”Vähemmän tunteita, kiitos”. Suomen kuvalehti, Empatiasta ei ole politiikan supervoimaksi – Suomenkuvalehti.fi

Purra, Riikka. (2023). ”Rotia, kotimaa!”. Helsingin sanomat, https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000009481266.html

Kirja-arvostelu: Näin toimii fasismi (Stanley)

Tietystä poleemisuudestaan huolimatta Näin toimii fasismi on systemaattinen esitys, jossa myös yhtenään viitataan valaisevalla tavalla eri alojen, erityisesti sosiaalipsykologian viimeaikaisiin tutkimuksiin. Kyseessä saattaa olla inspiroivin lukemani äärioikeistoa käsittelevä teos.

Jason Stanleyn Näin toimii fasismi: Vastakkainasettelun politiikka on äärimmäisen tervetullut teos nykypäivän yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kiistanalaista teoksessa on lähinnä sen tapa käyttää käsitettä ”fasismi” hyvin yleisessä ja pejoratiivisessa muodossa. Lähestymistavan hyvä puoli on väsyttävän akateemisen pilkunviilaamisen puuttuminen; puhutaan niin sanotusti asioista niiden oikeilla nimillä. Ainoastaan alan pedanttia tutkijaa kiinnostaa lopulta oikeasti, millainen yhteiskuntajärjestys on täsmällisesti ottaen juuri fasistinen ja millainen esimerkiksi vain autoritaarinen. Stanley tuo tämän lähtökohdan selkeästi esille, mikä mahdollistaa värikkään ja syvällisen kuvauksen sellaisista sosiaalis-poliittisista piirteitä, joita on aina paljon myös liberaaliksi mielletyissä yhteiskunnissa ja jotka sopivalla tavalla korostuessaan ja henkilöityessään voivat muuntua täysivaltaisesti fasistiseksi yhteiskunnaksi.

Stanley tiivistää tällaiset piirteet 10:een ideaan, joista kunkin mukaan hän on nimennyt teoksen yhden luvun: myyttinen menneisyys, propaganda, anti-intellektuaalisuus, epätodellisuus, hierarkia, uhrius, laki ja järjestys, seksuaalinen ahdistus, sodoma ja gomorra sekä arbeit macht frei. Luvut ovat myös järjestetty niin, että niiden teemojen välille muodostuu väljä vuorovaikutussuhde; edellisestä päädytään seuraavaan Stanleyn mukaan jossain määrin myös yhteiskunnassa. Yhtä hyvin järjestyksen voisi tosin esittää myös toisin, kyse on lähinnä teoksen etenemisestä eikä eksaktista teoriasta koskien fasismin keskeisten piirteiden vuorovaikutusta.

Myyttinen menneisyys on lähes aina keskeinen osa fasistisen ajattelun tenhoa. Menneisyyden ihanneyhteiskunta on usein ollut suuri ja mahtava, mutta ennen kaikkea se ollut ”puhdas”, kun taas ”nykyajan” katsotaan edustavaa kaikkea korruptoivaa. Erityisesti tietoiset fasismin ideologit ovat ymmärtäneet, ettei myyttiseen menneisyyteen tarvitse todella uskoa. Olennaisempaa on sen propaganda-arvo. Stanley kuvaa kylmäävällä tavalla fasismille ominaisen propagandan funktiota yhteydessä, jonka moni yhdistäisi viimeisenä fasismiin:

”USA:n presidentti Richard Nixonin ’sota rikollisuutta vastaan’ on hyvä esimerkki ongelmallisten päämäärien naamioimisesta hyveellisillä. Harvardin historioitsija Elizabeth Hinton tarkastelee taktiikkaa kirjassaan From War on Poverty to the War on Crime: The Making of Mass Incarceration in America käyttämällä Nixonin kansliapäällikkö H.R. Haldemanin päiväkirjamerkintöjä: ’täytyy hyväksyä se, että tosiasiassa ongelmana ovat mustat’, Nixon toteaa päiväkirjamerkinnässä huhtikuulta 1969. ’Avaimena on kehittää järjestelmä, joka tunnustaa tämän vaikkei siltä näytäkään’. Suoralla ja järjestelmällisellä tavalla Nixon huomasi, että rikollisuuden hallitsemisen politiikka voisi tehokkaasti peittää hänen hallintonsa sisäpoliittisen ohjelman taustalla vaikuttavat rasistiset pyrkimykset. Nixonin ’lain ja järjestyksen’ retoriikkaa, joka tätä keskustelua seurasi, käytettiin peittämään rasistinen poliittinen agenda, josta puhuttiin täysin avoimesti valkoisen talon seinien sisäpuolella’” (s. 36–37.)

Fasismin anti-intellektuaalisuus ei olekaan välttämättä yksinkertaista ajattelun puuttumista, vaan sen ytimessä on eksaktin ja julkisesti kommunikoitavan asiantuntijatiedon sekä siihen liittyvien rationaalisten pelisääntöjen rajoissa käytävien kiistojen halveksuminen ja koko ajattelun kentän hämärtäminen eräänlaiseksi epätodellisuudeksi, jossa ei ole selkeää eroa myytin ja todellisuuden tai tieteellisen tiedon ja henkilökohtaisen perstuntuman välillä. Tällaisen epätodellisuuden tila jättää ainoaksi kouriintuntuvaksi tosiasiaksi viime kädessä valtaan perustuvan hierarkian.

Koska hierarkiat ovat ensisijaisesti sosiaalisesti tuotettuja (niiden väitetty pohja esimerkiksi biologiassa ei kestä kriittistä tieteellistä tarkastelua, vaan osoittautuu parhaimmillaankin hyvin minimaalisesti selitysvoimaiseksi), ne ovat jatkuvasti vaarassa sortua. Tähän liittyvä uhriuden tunne on hyvinkin todellinen, vaikka se ei olisi missään mielessä perusteltu. Nykyisiä itkuisen tuntuisia väitteitä ”tasa-arvon menemisestä liian pitkälle” (esimerkiksi Black Lives Matter -liikkeen tapauksessa) on hyvä tarkastella esimerkiksi sen valossa, että jo 1866 kansalaisoikeuksien takaaminen mustille orjille Yhdysvalloissa herätti myrskyisiä vastalauseita, joissa – niin absurdilta kuin se nykyperspektiivistä tuntuukin – väitettiin, että mustien oikeuksiin keskittyminen on syrjäyttänyt valkoisten oikeudet. Fasistinen propaganda ei koskaan vetoa pelkästään raakaan voimaan, vaan myös uhriuden tunteeseen siitä, että ”luonnollinen” hierarkia on syrjäytetty katalin keinoin. Menetetty etuoikeus tuntuu usein pahemmalta vääryydeltä kuin vakaa alisteinen asema. Tätä sosiaalipsykologista tosiasiaa fasistit ovat taitavia hyödyntämään. Kaiken tähän asti esitetyn summaa hyvin seuraava katkelma:

”Monien valkoisten amerikkalaisten mielestä presidentti Obaman täytyi olla korruptoitunut, koska ylipäänsä se, että hän oli valkoisessa talossa, oli eräänlaista perinteisen järjestyksen korruptoimista. Korruptioksi nähdään myös se, kun naiset saavuttavat sellaisen poliittisen valta-aseman, joka on tavallisesti varattu miehille – tai kun muslimit, mustat, juutalaiset, homoseksuaalit tai ’kosmopoliitit’ hyötyvät demokratian julkisista hyvistä kuten terveydenhuollosta tai edes nauttivat niistä yhdenvertaisesti. Fasistipoliitikot tietävät, että heidän kannattajansa katsovat heidän omaa, todellista korruptiotaan läpi sormien, koska heidän tapauksessaanhan se on vain sitä, että valitun kansakunnan jäsenet ottavat sen, mikä heille oikeutetusti kuuluu.” (s. 39.)

Laki ja järjestys on tietenkin keskeinen ideaali kaikenlaisille autoritaarisille ideologioille, mutta Stanley viittaa sillä tässä yhteydessä etenkin tapaan, jolla erilaisten vähemmistöjen tekemät todelliset tai kuvitellut rikokset (tai ylipäätään vain heidän olemisensa) saavat suhteettoman suuren huomion ja tuntuvat muodostavan suorastaan eksistentiaalisen uhan ”meidän” kunnialliselle ja lainkuuliaiselle elämälle. Seksuaalinen ahdistus viittaa tapaan, jolla tämä keskustelu sisältää usein seksuaalisen elementin. Kliseisimmässä muodossaan muualta tulevat aggressiiviset valloittajat raiskaavat ”meidän naiset”. Sodoma ja gomorra on ensimmäinen kuvaus juutalais-kristillisessä perinteessä siitä, kuinka Jumala tuhoaa seksuaalisesti korruptuituneet toiseuden edustajat. Kiintoisa huomio on, että jo tuolloin rappio sijoitettiin kaupunkeihin, kun taas maaseutu hahmottuu ”meidän” tyyssijana, jossa vanhat kunnolliset tavat ovat voimissaan – vastakkainasettelu, jonka olen ollut havaitsevinani voimistuvan Suomessakin viime vuosina. Arbeit macht frei kuvaa tätä samaa toiseuttamista ahkeruuden ja laiskuuden kautta; fasistinen ajattelu kuvaa aina vastustajansa ”loisina”, jotka elävät ”meidän” rehellisestä työstä.

Epilogissa Stanley osoittaa olevansa hyvin tietoinen teoksen populaarista luonteesta ja siitä, kuinka tälläkin tasolla se kohtaa hyvin nopeasti syytteen ”fasistien näkemisestä kaikkialla”. Fasismi on tietenkin vahva ilmaisu, mutta Stanleyn mukaan pääasiallinen syy karsastaa sanan ”fasismi” käyttöä on olennaisesti fasististen kehityskulkujen normalisoituminen yhteiskunnassa. Trump-ilmiö ja sen eurooppalaiset heijastukset puhumattakaan Puolan ja Unkarin aktuaalisesta luisumisesta pois demokratiasta ovat enemmän kuin riittävä syy unohtaa termeistä nillittäminen ja havahtua siihen, että liberaalista demokratiasta on tullut aivan liian annettuna otettu lähtökohta, jonka tuhoutumisen mahdollisuutta ei yleensä suostuta ajattelemaan edes silloin, kun se on jo käynnissä. Tietystä poleemisuudestaan huolimatta Näin toimii fasismi on systemaattinen esitys, jossa myös viitataan yhtenään valaisevalla tavalla eri alojen, erityisesti sosiaalipsykologian viimeaikaisiin tutkimuksiin. Kyseessä saattaa olla inspiroivin lukemani äärioikeistoa käsittelevä teos.

Olli Pitkänen

Oikeistoradikalismi, liberaalin umpikuja

Oikeiston ja vasemmiston poliittinen ontologia

Vaikka poliittista oikeisto–vasemmisto-jakoa saatetaan populistisesti kritisoida vanhentuneeksi tai jopa irrelevantiksi – ikään kuin nykyisen yhteiskunnallisen todellisuuden ”moninaisuus” pakottaisi meidät luopumaan ”naiiveista kahtiajaoista” – se ei, vähemmän yllättäen, ole menettänyt merkitystään edes päivänpoliittisissa debateissa. Oikeiston ja vasemmiston kuilu läpäisee puoluepoliittisen kentän ja määrittelee edelleen tapaa, jolla puolueet asemoivat itseään. Näin on silloinkin, kun jokin puolue pyrkii eksplisiittisesti problematisoimaan ”perinteisen” jaon. Jako vaikuttaa poliittisten kiistojen taustalla luoden asetelmia ja positioita, joiden edellyttämää ontologiaa tarkastelemalla on hankala vakuuttua siitä, että kyse olisi vain jäänteenomaisesta takertumisesta menneeseen. Koska kyse on ennen muuta poliittisesta ontologiasta, siitä on mahdotonta sanoutua irti pelkän puolueohjelman tai imagonrakennuksen keinoin, joita tuntuu määrittelevän enemmän torjunta ja reaktiivisuus kuin aidosti poliittinen avaus.

Toisaalta oikeisto–vasemmisto-jaon relevanssin kiistäminen voi perustua kaavamaiseen käsitykseen siitä, että kyse olisi kahdesta identiteettipoliittisesta leiristä, joiden väliset erot ovat satunnaisia ja historiallisesti määräytyneitä (kuten identiteetit tietysti aina ovat). Oikeisto ja vasemmisto eivät kuitenkaan tulkitse eriävin tavoin aina niinkään identiteettiä kuin itse eron. Niiden tavat hahmottaa ristiriita, anomalia tai antagonismi noudattavat erilaisia logiikkoja; lisäksi on selvää, että näiden logiikkojen mahdolliset synteesit eivät koskaan edusta aitoa ”keskitietä” tai kolmatta vaihtoehtoa, vaan juuri sikäli kuin ne nojaavat synteesiin, ne ovat enemmän oikealla kuin vasemmalla. Tämä johtuu eron tai ristiriidan statuksesta sinänsä: oikeistolaisessa ajattelussa ero on joko valtasuhteen hierarkkinen ja/tai luonnollistettu rakenne (esimerkiksi käskijät ja käsketyt) tai ulkoinen häiriö (esimerkiksi valtion harjoittama sääntely markkinoilla), vasemmistolaisessa se muodostaa eräänlaisen lähtökohdan kritiikille ja mielikuvitukselle (esimerkiksi kysymys siitä, mitkä ovat riistoon perustuvan palkkatyöjärjestelmän mahdollistumisen ehdot). Tiivistetysti voi sanoa oikeistolaisen ja vasemmistolaisen logiikan eroavan toisistaan suhteessa substantiaalisuuteen tai ”olemuksellisuuteen”, mikä selittää oikeiston mieltymykset orgaanisen yhteisön fantasioihin ja toisaalta vasemmiston dialektiset, aina intersektionaaliseen kritiikkiin ulottuvat pyrkimykset hahmottaa yhteisöllisiä valtasuhteita.

Kolmanneksi oikeisto–vasemmisto-jakoa hämärtää puoluepoliittisen kentän tosiasiallinen sidoksisuus kapitalismiin ja porvarilliseen ajatteluun. Kuten vanha kommunistien sanonta menee: porvarillisessa valtiossa vaalien voittajat ovat aina porvareita. Tässä mielessä parlamentaarinen vasemmisto on historiansa alusta saakka edustanut sosialidemokratiaa lähestyvää luokkakompromissia, jota määrittelee sitoutuminen kapitalistisen systeemin sisällä järjestäytyvään edustukselliseen demokratiaan ja sen rakenteisiin. Luokkakompromisseja kaihtamaton vasemmistolaisuus eli niin sanottu kriittinen vasemmistolaisuus löytyy tänäänkin enimmäkseen parlamentaaristen kehysten ulkopuolelta, kaduilta, blogeista, internetyhteisöistä, yliopistopiirien reuna-alueilta ja monenlaisilta foorumeilta, eikä sen kritiikki rajoitu nykyisen demokratian rakenteiden luomiin ehtoihin, vaan vaatii niiden radikaalia uudistamista.

David Graeber erottaa esseessään ”Vallankumous käännetyssä järjestyksessä” oikeiston ja vasemmiston poliittiset ontologiat niihin liittyvien valtakäsitysten perusteella. Oikeistolle poliittinen ”realismi tarkoittaa tuhovoimien huomioimista”, sillä sen ”poliittinen ontologia perustuu väkivaltaan”. Vasemmiston poliittinen ontologia asettaa lähtökohdakseen mielikuvituksen ja korostaa näin ”luovia, tuottavia ja uutta synnyttäviä voimia” (Graeber 2009: 69).

”Oikeistolaisen ajattelun ydin” tiivistyy Graeberin (mts. 70) mukaan (lausumattomaan) oppiin väkivallasta, joka viime kädessä määrittelee ”hienovaraisin keinoin” sen, mistä yhteiskunnassa on kysymys ja mikä yleensä kuuluu ”terveen järjen” piiriin. Koska oikeiston poliittisen ontologian perustana on yhteiskunnalliset suhteet ja ajateltavan rajan määrittelevä väkivalta, on helppo nähdä, miksi oikeistolainen ”valtasuhteiden kritiikki” on usein reaktiivista ja ei rakenteellista. Kapitalismiin sisäänrakennettu objektiivinen riisto niveltyy lopulta lähes metafyysiseksi mieltyvään ”ihmisluonnon tuhoisuuteen”, joka ei näin ole kontekstisidonnaista vaan essentiaalista.¹Liberaali hegemonia ja sen hallitsevan luokan tyhjät käsitteet kuten ihmisarvo ja oikeudenmukaisuus muuttuvat reaktionaarisessa ja radikaalissa oikeistolaisuudessa vasemmiston jäsentämästä luokkakysymyksestä ulkoisten ja sisäisten vihollisten synnyttämäksi moraaliseksi ja kulttuuriseksi ongelmaksi. Koska oikeistolaisuus hylkii dialektiikkaa substanssipohjaisen ajattelun eduksi, luokan kriittinen käsite (johon palaan myöhemmin) on oikeistolaisessa yhteiskunta-analyysissa periaatteessa ”mahdoton” teoreettinen apuväline sikäli kuin se paljastaa yhteiskunnallisten, neutraaleina näyttäytyvien erojen ja luonnollisina ilmenevien hierarkioiden edellyttämät väkivaltaiset muutokset ja niitä kannattelevat rakenteet, joiden legitimoimisen ja kätkemisen voi nähdä yhdeksi oikeistolaisen yhteiskunta-ajattelun perustehtäväksi.

Oikeistolaisen ajattelun toinen peruselementti (Graeberin mainitseman väkivallan ontologian ohella) on kaikkien elämänmuotojen saattaminen pääoman yhteiskunnallisen vallan kontrolliin. Kuten Pontus Purokuru (2019: 245) toteaa, ”pääoman päämääränä ei ole rationaalinen voittojen maksimointi vaan vallan kasvattaminen”. Oikeistoradikalismin – kuten vaikkapa radikaalin nationalismin tai eräiden fasismin muotojen – piirissä suhtautuminen pääoman valtaan tosin näyttäytyy pinnalta katsoen kriittisenä, mutta näiden liikkeiden ideologian lähempi tarkastelu osoittaa nopeasti päinvastaiseen. On joka tapauksessa olennaista huomata, ettei oikeistoradikalismi ole kapitalistisen yhteiskunnan kritiikkiä, vaan kapitalistisen yhteiskunnan tuottama oire: ilmiö, jonka pääoman keskittymisen tendenssi ylipäätään tekee mahdolliseksi ja jota se ruokkii, kuten Theodor Adorno (2020: 8) huomauttaa. Niin kauan kuin yhteiskunnalliset olosuhteet ja rakenteet mahdollistavat fasismin kaltaisen liikehdinnän nousun, sellaisen vaara on aina olemassa – siitäkin huolimatta, ettei historia toista itseään eikä (post)modernia uusfasismia näin ollen tule ajatella samaksi tai edes joka suhteessa samanlaiseksi fasismiksi, jollainen 1930-luvun natsiliike oli.

¹Ihmisluonnon todellisuutta – johon liittyviä tieteellisen tutkimuksen tuloksia esittelee esimerkiksi Paul Verhaeghe teoksessaan What about Me? – ei nykytutkimuksen valossa vaikuta olevan syytä jäsentää metafyysisen hyvän tai pahan essentialismina. Ihmisluonto määrittyy ja rakentuu kohdusta saakka suhteessa ympäristöönsä olematta mikään tabula rasa. Tämä tarkoittaa, että sisällämme kytee useammanlaista potentiaa verenhimoisesta kilpailusta aina pyhimysmäiseen altruismiin saakka. Toisen – kulttuurin, yhteisön, ystävien, lähisukulaisten, perheenjäsenten – vaikutus ja se, millaiseksi tämä suhde muodostuu, on ratkaiseva sen kannalta, keneksi ja millaiseksi muodostumme. Kaavamaista ja determinististä ajattelua on tietenkin syytä välttää: siitä, keitä olemme, eivät päätä viime kädessä sen enempää ”itsekkäät geenit” kuin abstraktit rakenteetkaan – todellisuus on kompleksinen ja rihmamaisesti yhteen kietoutunut.

Liberaalin ajattelun eettinen umpikuja ja piilevä rasismi

Liberaalia ajattelua on helppo kritisoida ’ihmisoikeuksien’, ’oikeudenmukaisuuden’ ja ’vapauden’ kaltaisista tyhjistä käsitteistä, jotka lähemmässä tarkastelussa paljastuvat usein vakiintuneen järjestyksen luokkakantaisiksi ideologeemeiksi. Jos esimerkiksi ”vapaudella” ymmärretään perinteisesti viitattavan yksilön rationaaliseen toimintaan kapitalismin vapailla markkinoilla, tarkoittaa se saman ajattelun mukaisesti ihmisoikeuksien kontekstissa lähinnä liberaalin subjektin oikeutta toimia markkinoita ohjaavan rajoittamattoman egoisminsa ehdoilla ja niin edelleen. Tällaiset ilmeisetkin kärjistykset riittävät osoittamaan liberaalin ajattelun keskeisiin umpikujiin, jotka edelleen voi tiivistää jonkinlaiseksi neutraalin universaaliuden rakenteelliseksi illuusioksi. Liberaali toisin sanoen sijoittaa arvojen ja aatteiden ristiriitaisen ja loputtoman moninaisuuden eräänlaiseen säiliöön, ”universaaliin”, joka samalla näyttäytyy tyhjänä ja tiedostumattomasti neutraalina. Näin keskenään kamppailevat partikulaarit muodostavat viime kädessä – keskinäisistä ristiriidoistaan huolimatta – rauhoittavan kokonaisuuden, joka sinänsä on valtapoliittisen aktin johdonmukainen tuote. Illuusiota (jonka rakenteellista luonnetta on syytä korostaa) voisi nimittää myös kokonaisuuden kuvitelmaksi tai lacanilaisesti ”kaikeksi, jonka ajatellaan olevan jotain”, nimittäin sulkeistettava ja käsitettävä kokonaisuus.

Spesifimpi esimerkki liberaalin universaalisuuden ongelmasta ja erityisesti sen vaikutuksesta sekä siihen liittyvästä poliittisesta unohduksen muodosta – johon luokan käsitteen torjuminen ja hylkääminen olennaisesti liittyy – on nykyään

valtavirran julkisessa diskurssissa jatkuvasti esillä oleva vaatimus poliittisesta korrektiudesta. Kun vallitseva yhteiskuntakriittisyyteen pyrkivä julkinen pohdinta torjuu ”liian marxilaisen” luokan käsitteen, muuttuvat poliittisen korrektiuden ja syrjinnän ehkäisemisen vaatimukset pahimmillaan luokkajakoja ylläpitäväksi symboliseksi väkivallaksi, jonka todellinen luonne jää helposti huomaamatta. Purokuru (2019: 212) toteaakin syrjinnän ja luokan käsitteisiin liittyen luokan olevan ”siinä mielessä täysin eri asia kuin syrjintä, että syrjintä liittyy erojen muuttamiseen hierarkkisiksi, kun taas luokka liittyy hierarkioiden muuttamiseen eroiksi”.

Eroksi muuttuessaan hierarkia substantialisoituu eli muuttuu olennaiseksi eroksi, joka sitten tuntuu perustelevan itsestään käsin edellyttämänsä hierarkian. Juuri tästä on kyse erityisesti radikaalin oikeiston suosimassa olkiukkostrategiassa, jossa vasemmistolainen valtasuhteiden kritiikki latistetaan vähä-älyiseksi vaatimukseksi kaikkien hierarkioiden purkamisesta. (Kukapa ei muistaisi Jordan Petersonin viisastelevaa, parin vuoden takaista esitystä hummereiden välisistä hierarkioista?) ”Olennaisten erojen” tuotettu luonnollisuus syntyy ja saa elinvoimansa poliittisesta unohduksesta, jota liberaalissa ajattelussa voi kuvata muun muassa luokan ja syrjinnän välisen erottelun katoamiseksi jälkimmäisen eduksi. Kun syrjinnän lopettaminen edelleen muuttuu liberalistiseksi ja ”universaaliksi” eettiseksi käskyksi, se altistuu fetisoitumiselle; tällöin siitä lopulta tulee huomattavan haavoittuvainen radikaalin oikeiston kritiikille.

Hierarkioiden purkautuminen on luokkayhteiskunnasta vapautumisen seurausta, ei erillinen poliittinen vaatimus, johon olisi mahdollista käydä käsiksi suoraan yhteiskunnan makrotasolla (mikä tarkoittaisi vain vanhan herran kieltämistä uuden nimissä). Syrjintään puuttuminen on toki välttämätöntä, mutta yllä esitellyn unohduksen seurauksena onnistutaan vain ajautumaan tyypilliseen liberaalin ajattelun umpikujaan ja poliittiseen korrektiuteen, joka on sokeaa ja luokkatiedotonta juuri siksi, että se 1) perustuu vaatimukselle tiedostaa ja hylätä kaikki mahdolliset syrjinnän muodot ja mekanismit samalla kun 2) asettuu palvelemaan hallitsevaa luokkaa eräänlaisena loputtoman tunnustamisen ja identiteetin nollapisteen aktina. Kun ”eurooppalainen valkoinen heteromies”

julistaa itsensä ei-miksikään ja tunnustaa näyttävästi lukemattomat syyllistään huutavat sorron lajit, huomaamatta jää, kuinka tunnustaminen tosiasiassa toimii täsmälleen liberalistisen ”universaalin” logiikan mukaisesti. Samastamalla itsensä yleisen uhritietoisuuden nimissä jonkinlaiseen ”nollaposition subjektiin” liberaalia etiikkaa kannattava valkoinen yläluokka salaisesti nimeää itsensä siksi tyhjäksi ja neutraaliksi paikaksi, josta alkaen kaikenlainen toiseuttaminen tulee mahdolliseksi eräänlaisena modernina kulttuurikolonialismina. Vähemmistöt astuvat esiin, mutta viime kädessä vain ”neutraalin säiliön” sisältäminä partikulaareina, ”kokonaisuuden” osina. Kokonaisuuden määritteleminen ja vartiointi jää edelleen kolonialisteille ja siirtomaaherroille. Asiaa ei muuta muuksi se, että valkoinen eliitti nimeää nämä monilukuiset partikulaarit ”uhreiksi” ja ”heikompiosaisiksi”, sillä ongelma ei ole vain annetuissa nimissä, vaan siinä, kuka nimeää ja kenet.

Tässä tapauksessa juuri luokan käsite mahdollistaa poliittisen korrektiuden kätkemän alistussuhteen osoittamisen ja siihen liittyvien siirtymien paikantamisen tavalla, joka ei jää pelkäksi oikeistolaiseksi pyrkimykseksi, jossa poliittisen korrektiuden kulttuurin antagonismeja hyödynnetään strategisesti vallitsevien olojen oikeuttamisessa tai fasistisen väkivallan ja kriisin ilmapiirin lietsomisessa. Syrjinnän kaikkien muotojen lopettamisen eettinen vaatimus muuttuu liberaalissa ajattelussa korvikeobjektiksi, jonka todellinen sisältö vastaa täsmällisellä tavalla pääoman edellyttämiä yhteiskunnallisia valtasuhteita.

Radikaali oikeisto hahmottaa poliittisen korrektiuden loismaisen etiikan, mutta tekee sen omista myyttien ja yhteismitattomuuksien halkomista lähtökohdistaan. Se, mikä todellisuudessa on liberalismin luomaa eettistä umpikujaa, tulkitaan kommunistien harjoittaman hegemonisen ”kulttuurimarxismin” seuraukseksi, salaliittomaiseksi yritykseksi ”tuhota länsimaisen kulttuurin kristilliset perusarvot” ja niin edelleen. Oikeistoradikalismi on ajattelussaan usein tietoisen antimodernia (traditionalistista), joten valistuksen perintöön kontribuoivan niin kutsutun Frankfurtin koulukunnan kriittinen teoria, jota voi pitää ”kulttuurimarxismin” ytimenä, näyttäytyy sille osana toisen maailmansodan jälkeisten aikojen uudelleenjärjestäytynyttä kommunismia. Vaikka esimerkiksi Frankfurtin koulun keskeisten hahmojen Max Horkheimerin ja Theodor Adornon Valistuksen dialektiikka pursuaa äärimmäisen harkittua valistuksen ideologian rakenteellista kritiikkiä, se ei estä oikeiston traditionalisteja ja konservatiiveja syyttämästä kulttuurimarxismia sokeaksi ja ”totalitaristiseksi”. Näin on siitä huolimatta, että Valistuksen dialektiikka osoittaa jo lähtökohdissaan analysoimansa aatejärjestelmien kokonaisuuden (eli moderniteetin) olevan logiikaltaan totalitaarista siinä mielessä, ”että myyteissäkin valistus tunnistaa itsensä” ja ”niistä tulee tällaisissa kamppailuissa perusteluja, jolloin ne joutuvat väistämättä polvistumaan sen hajottavan järkiperäisyyden periaatteen edessä [sic], josta ne valistusta syyttävät” (Horkheimer & Adorno 2008: 25). Horkheimerin ja Adornon teos vaikuttaa kuitenkin liian sofistikoituneelta ja haastavalta radikaalin oikeiston luettavaksi, sillä paitsi valistuksen painokas kritiikki, kirja on varsin tinkimätön esitys ajattelusta, jonka tekijöiden mukaan on tullut aika saada selko synneistään. Syyttäessään ”kulttuurimarxisteja” – toisin sanoen liberaalia eliittiä – vallanhalusta ja totalitarismista radikaali oikeisto on itse kulttuurimarxistisempaa kuin kritiikkinsä kohde. Poliittisen korrektiuden ja liberaalin suvaitsevaisuuden paradoksit näyttäytyisivät Valistuksen dialektiikan kirjoittajille yhden ja saman herruuden harjoittamisen jälkimoderneina muotoina, joita ne tosiasiallisesti ovatkin.

Oikeistoradikalismi konsensuspolitiikan ja uusliberalismin tuottamana oheisfiktiona

Liberaaleista poliittisista lähtökohdista ajatellen toisen maailmansodan jälkeinen, pohjoismaisen hyvinvointivaltionkin synnyttänyt konsensuspolitiikka, on ollut johdonmukainen seuraus tilanteesta, jossa kommunismin uhka muodosti varteenotettavan yhteiskunnallisen voiman. 1970-luvulla politiikan valtavirraksi nousseella uusliberalismilla on juurensa paitsi fordismin ja eurooppalaisen hyvinvointivaltioajattelun kriisissä, myös 1700-luvun näkemyksessä homo economicuksesta, joka myöhemmin yleistyi kattavaksi tulkinnaksi ihmisyhteisöjen historiasta. Tässä tulkinnassa markkinoiden laki samastui luonnontilaisen ihmisen

oletettuihin taipumuksiin siitäkin huolimatta, että ”[m]arkkinat muodostuivat koko yhteiskuntaa jäsentäväksi periaatteeksi vasta kulttuurisen murroksen vaikutuksesta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa”, kuten Paavo Löppönen (2017: 41) huomauttaa. Markkinayhteiskunnan mahdollistumisen perusehtoja oli siten ainakin kaksi: 1) ”kolmen kuvitteellisen tavaran” eli työn, maan ja pääoman keksiminen sekä 2) näiden hintojen määräytyminen markkinamekanismin mukaisesti (mp).

Uusliberalismia edeltänyttä konsensuspolitiikkaa määrittelee ajatus yksilön ja yhteiskuntaryhmien välisestä rationaalisesta sopusoinnusta, jota Jacques Rancièrea seuraten voi nimittää jälkidemokraattiseksi järjestykseksi. Jälkidemokraattisessa systeemissä yhteiskunnallisen todellisuuden perushahmo on anonyymin asiantuntijatiedon ”hallitsema yhteisö, jossa tiede laittaa jokaisen paikalleen paikkaan sopivine mielipiteineen” (Rancière 2009: 152). Tämä on sulkeistetun kokonaisuuden logiikkaa par excellence, ideologisuutensa kieltävää ideologiaa, jossa reaalinen – ja siten ei-nimettävissä oleva, ei-kokonainen – kansa samastetaan laskennallisten prosessien, representaatiokoneiston ja matriisien kautta suodatettuun ”tiukasti ositettuun empiiriseen väestöön” (mts. 151). ”Kansa” alkaa tarkoittaa statistista osiinsa ja alaosiinsa jaettua kokonaisuutta, jonka ”todellisuus vastaa väestöön kohdistuvien mielipidemittausten tieteen kalkyylia” (mts. 152). Kansan redusoiminen ääniksi, luvuiksi ja tilastoiksi ei kuitenkaan tarkoita vähempää kuin sen tosiasiallista kieltämistä ja torjumista poliittisena subjektina, sillä poliittisena subjektina kansa on järjestäytyneelle yhteisölle aina sen kitkatonta toimintaa ja olemisen järjestystä häiritsevä kiista. Rancièren teoreettisen ja filosofisen luonnehdinnan mukaan kansa ”on subjektin ja sen ilmenemisen piirin ensimmäinen kirjautuminen, jonka pohjalta toiset subjektiksi tulemisen tavat esittävät muiden ’olioiden’, muiden poliittisen kiistan subjektien kirjaamista” (mts. 66). Kansa (kr. dēmos) toisin sanoen ilmaisee ja nimeää ensimmäistä kertaa yhteisön määrittämässä yhteisyydessä olevan eron, joka samalla on määritellyn yhteisyyden mahdollisuuden ehto. Rancièren (mts. 144) mukaan kansaa voi ajatella ykseytenä, ”joka ei koostu mistään yhteiskunnallisesta ryhmästä” ja ”joka pakottaa yhteiskunnan osapuolten laskelman ylle osattomien osan todellisuuden”. Näin aito demokratia tulee luoneeksi valtion tai yhteiskunnan määriteltyjen osapuolten kanssa yhteensopimattomia subjekteja, ”jotka kelluvat ja sekoittavat kaikki paikkojen ja osien jaot” (mp). Toinen tapa sanoa asia on, että kansa on ei kokonainen ja ylimääräinen. Ykseyden käsite ei Rancièrella tässä viittaa mihinkään laskettavaan tai ominaisuudellisesti määriteltävissä olevaan.

Konsensuspolitiikan symbolinen väkivalta on sen tavassa määritellä kansa laskennallisen väestön muodostamien osien ja alaosien kokonaisuudeksi. Rancièren (mts. 140) mukaan nykydemokratia ”haluaa luopua kansanvaltana esittäytymisestä”:

Se haluaa hylätä kansan kaksoishahmon, joka rasitti politiikkaa modernien vallankumousten aikakautena, rousseaulaisen kansan samastamisen suvereeniuden subjektiin sekä marxilaisen – ja laajemmin sosialistisen – kansan samastamisen työläiseen empiirisenä yhteiskunnallisena hahmona ja proletaariin tai tuottajaan hahmona, joka jättää politiikan taakseen sen totuutena.

Konsensukseen nojaava politiikka edellyttää – kuten liberaali universaalin logiikka – idean suljetusta ja sulkeistetusta kokonaisuudesta: politiikka jäsentyy rationaalisena systeeminä, jonka varsinainen olemus näyttäytyy jälkipoliittisena järkeistyksenä, keskenään kamppailevien ryhmittymien intressien rationaalisena yhteensovittamisena. Liberaali epäpoliittinen subjekti, kapitalismin ja liberaalin arvomaailman orgaaninen kokonaistoimija, määrittelee näin implisiittisesti sen, mistä ”kokonaisuudessa” on kyse.

Oikeistolaiselle ajattelulle piirteellinen orgaanisen yhteisön – yhteisön, jossa jokaisella on hierarkian mukainen, staattisen ja luonnolliseksi koetun luokkajaon mukainen paikkansa – fantasia saa eri oikeistolaisuuksissa omanlaisensa artikulaation. Jos liberaali ajattelu käsitteellistää yhteisön järkiperäiseksi eturyhmien muodostamaksi kokonaisuudeksi, muuttuu orgaanisuus oikeistoradikaalissa versiossa usein eksplisiittisesti autoritaarisemmaksi. Samalla se on reaktionaarinen vastaus asiantuntija- ja tilastovetoisen konsensuspolitiikan luomiin jännitteisiin ja yleiseen vieraantumisen kokemukseen, jota voi kutsua myös kokemukseksi kansan katoamisesta. Radikaalin nationalismin julistama etnisen kansan paluu onkin merkittävissä määrin seurausta liberaalin asiantuntijavaltion ylpeästä roolista ylikansallisen pääomasuhteen hoitajana.

Fasismin nousun mahdollistavat yhteiskunnalliset rakenteet – erityisesti uusliberalistinen, pääoman keskittymistä ajava, julkista taloutta ja valtion sääntelyä vastustava makrotalousoppi sekä ylikansallisen pääoman ehdoilla toimivat ”demokraattisen” vallan puitteet – kääntävät asemansa puolesta pelkäävän keskiluokan automaatin tavoin kommunismia vastaan, vaikka juuri kommunistinen ja sosialistinen politiikka voisi pelastaa keskiluokan pääoman keskittymisen aiheuttamilta kurjistuvilta olosuhteilta. Uusliberalistisen vääjäämättömyyden politiikan väistyessä nouseva oikeistoradikalismi tarjoaa kansalliseen mytologiaan nojaavaa ikuisuuden politiikkaa, jolla ei kuitenkaan ole minkäänlaista kykyä puuttua ongelmallisiin rakenteisiin, sillä radikaali oikeisto ei mobilisoi massoja niinkään globaalia pääomaa kuin luomiaan viholliskuvia vastaan.²Etnisen kansan säilymisen ja eheyden nimissä se julistaa sodan maahanmuuttajille, ay-liikkeelle, prekariaatille, seksuaalivähemmistöille, juutalaisille ja työttömille. Pääoman tuottamiin kurjistaviin vaikutuksiin se vastaa lisäämällä kansalaisiin kohdistettua kontrollia, syytämällä rahaa kurinpitokoneiston ja poliisivaltion laajentamiseen. Näin legalistisesta kristinuskosta omaksuttu itsensä kieltämisen etiikka muuntuu ihmisen luonnollisen pahuuden rajoittamisen nimissä harjoitetuksi fasistiseksi kontrolliksi. (Ei olekaan yllättävää, että kristillisdemokraatit asettuvat tiukan paikan tullen radikalisoituneen oikeiston puolelle. Politiikkana ”kristillisyys” on syystä tai toisesta merkinnyt aina pikemmin lakia kuin evankeliumia.) Oikeiston poliittisen ontologian kannattelema systeeminen väkivalta ja konkreettisen väkivallan uhkaan perustuva hallinta muuttavat tapaamme ymmärtää ihminen ja yhteiskunta, mikä osaksi voi selittää sen, että kriisin uhatessa muutoin yksilönoikeuksistaan alituista huolta kantava porvarikin alkaa huutaa kovemman kurinpidon ja tiukemman kontrollin perään.

²Vääjäämättömyyden ja ikuisuuden politiikan käsitteet ovat peräisin historioitsija Timothy Snyderilta. Snyderin mukaan ensimmäinen johtaa jälkimmäiseen siten, että kun yhden vaihtoehdon (uusliberalistinen) politiikka osoittautuu lahoksi, pettymys ja kauna kanavoidaan ”ikuisuuteen”, jossa geopolitiikka muuttuu kulttuuripolitiikaksi ja tuotantosuhteisiin piiloutuvan ylikansallisen riiston hedelmät putoavat populistien, nationalistien ja fasistien syliin, missä niistä tulee syntipukittavaa ja autoritaarisuuden perään huutavaa paluupostia uusliberaalille talouseliitille – joka ei kuitenkaan kykene lukemaan viestiä oikein, ja saattaa lopulta kokea olevansa pakotettu liittoutumaan näiden voimien kanssa.

Imperatiivinen suvereniteetti, uusliberalismi ja nationalismi

Radikalisoituvaa oikeistoa ja uusliberalistista hegemoniaa yhdistää eräänlainen oikeaoppisuus, johon liittyy paitsi kapitalistinen monopolisoitumistendenssi, myös, bataillelaisittain, valtiovallan perustava ja keskittymään pyrkivä imperatiivinen suvereniteetti. Nationalismissa tämä imperatiivisuus on avointa ja jokseenkin kiistatonta, mutta uusliberalismissa talouden ylivaltaa korostava julkinen imago pyrkii hämärtämään asetelmaa, jonka sekavuus ja ristiriitaisuus paljastuu kuitenkin uusliberaalin makrotalousopin käytännössä, kuten David Graeberin (ks. Salminen & Vadén 2013: 146, alaviitteessä 120) huomioita seuraten on helppo havaita. Taloudellinen menestyksellisyys saa väistyä imperatiivisen suvereniteetin keskittymisen eduksi. Kuten Antti Salminen ja Tere Vadén (2013: 146) huomauttavat,

[n]ykytilanteessa keskittymistendenssi voidaan todeta esimerkiksi Žižekin ja monien muiden huomaamasta kehityksestä, jossa kaikesta vallanjako-opista, sananvapaudesta ja vapaasta kilpailusta huolimatta ”sattuu käymään niin”, että poliittiset johtajat ja lähes monopoliasemassa olevien yritysten johtajat ovat samaa sakkia, esimerkkeinä Berlusconin Italia, Putinin Venäjä ja keskusjohtoinen Kiina. (…) [I]mperatiivinen suvereniteetti ei tarvitse eikä siedä kilpailijoita.

Tässä mielessä nationalistinen tai oikeistoradikaali, talouden ylivaltaan kohdistuva yhteiskuntakritiikki, menettää uskottavuuttaan sikäli kuin pyrkii alistamaan taloudellisen makrotason todellisuuden eksplisiittisesti jonkinlaiselle suvereniteettiin nojaavalle politiikalle. Toisaalta tyypillinen oikeistoradikaali näkemys tulkitsee taloudellisen eliitin olevan enemmän tai vähemmän ”punavihreää” tai ”kommunistista”, jolloin vaatimus talouden ylivallan torjumisesta on ylipäätään harvinainen tai jää sivuseikaksi. Vastakkain eivät asetu niinkään uusliberalistinen talousoppi ja mystis-uskonnollinen kansa kuin identiteettipoliittinen punavihreä globalismi ja mystis-uskonnollinen kansa, sillä radikaalille oikeistolle piirteellisesti geopoliittiset ja talouteen liittyvät tosiasiat palautetaan kulttuuripoliittisiksi kysymyksiksi. Näin esimerkiksi pääoman ja valtiovallan suvereniteetin keskittymisen tendenssit yhdistyvät toisiinsa ”kulttuurimarxismin” kaltaisessa fetissikäsitteessä. Samalla kadotetaan mahdollisuus tarkastella näitä tendenssejä niiden vaatimassa rakenteellisen kritiikin horisontissa.

Sekä uusliberalismi että nationalismi tuottavat viime kädessä staattisia hierarkioita, joiden kehyksissä liberaali yksilösubjekti taantuu – jopa oman ylittämisensä nimissä, kuten fasismissa – uhraamaan autonomiansa jonkin itseään suuremman kokonaisuuden nimissä, kutsuipa tätä kokonaisuutta sitten ”taloudeksi”, ”vääjäämättömyydeksi”, ”vaihtoehdottomuudeksi” tai ”kansakunnaksi”. Ongelma ei ole niinkään liberalismin opeista poikkeamisessa kuin sen omien, sisäisten jännitteiden todellistumisessa: nationalistinen subjekti on hyvin täsmällisessä mielessä liberalismin eetoksen paluupostia ja kääntöpuoli, uusliberalistisen kehityksen jatke ja oheisfiktio. Kuten Adornoa soveltaen voi huomauttaa, liberaali vetoaminen ihmisoikeuksiin, -arvoon ja yleiseen inhimillisyyteen saa nationalistit ja fasistit puolustamaan näkemyksiään vain entistäkin raivokkaammin: harva piittaa sen enempää rasistiksi kuin kansallissosialistiksi leimautumisesta, kuten monet verkkolehti Sarastuksen artikkelit tai ihmisoikeusmyönteisen ja avoimesti liberaalin Silakkaliikkeen kohtaama vihamielinen vastareaktio vuodenvaihteessa 2019–2020 paljastavat. Toisaalta liikkeen sisäpiirissä käyty keskustelu ja metakeskustelu osoittavat performatiivisestikin, kuinka hankalaa on vastustaa rasismia ja fasismia perinteisestä oikeisto–vasemmisto-jaosta irrallaan ajautumatta umpikujaan, jossa ”liberaalia” on lähinnä tyypillinen oikeistolainen vaatimus politiikan ja ideologian hylkäämisestä ”yhteisen asian” eduksi. Pelkkä oikeiston ja vasemmiston käsitteiden marssittaminen keskusteluun poikii helposti syytöksiä ”vastakkainasettelun” lietsomisesta, kuten oma kokemukseni on osoittanut. Tämä todentaa paitsi Silakkaliikkeen kaltaisten hyvää tarkoittavien antirasististen ja -fasististen avausten ristiriitaisuuden ja sisäisen jännitteisyyden, myös laajemmin liberaalin ajattelun umpikujan. Sen ongelmat ovat jälleen ikävästi edessämme, ja vaikka kommunismista puhuminen on nykyään epämuodikasta ja röyhkeää, se voi hyvinkin olla lähitulevaisuudessa aivan välttämätöntä. Ellei ole sitä jo nyt.

Markus Niemi

Lähteet:

ADORNO, THEODOR W. 2020: Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin. (Aspekte des neuen Rechtsradikalismus, 1967.) Tampere: Vastapaino.

GRAEBER, DAVID 2009: ”Vallankumous käännetyssä järjestyksessä”. (”Revolution in reverse”, 2007.) Niin & näin 4/2009.

HORKHEIMER, MAX & ADORNO, THEODOR W. 2008: Valistuksen dialektiikka. Filosofisia sirpaleita. (Dialektik der Aufklärung. Philosophische Fragmente, 1944.) Tampere: Vastapaino.

LÖPPÖNEN, PAAVO 2017: Vapauden markkinat. Uusliberalismin kertomus. Tampere: Vastapaino.

PUROKURU, PONTUS 2019: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi. Helsinki: Kosmos.

RANCIÈRE, JACQUES 2009: Erimielisyys. Politiikka ja filosofia. (La Mésentente. Politique et philosophie, 1995.) Helsinki: Tutkijaliitto.

SALMINEN, ANTTI & VADÉN, TERE 2013: Energia ja kokemus. Naftologinen essee. Tampere: Niin & näin.

Kansainvälisyydestä ja vasemmiston EU-kriittisyydestä

Suurvallat ja isommat globaalit toimijat yhä edelleen toimivat kuten haluavat näkemättä yhteistä etua. Tästä huolimatta kansainvälisten sopimusten ja EU:n sekä YK:n kaltaisten yhteistyöelinten merkitystä ei tule vähätellä.

”Vihdoinkin maailma muuttuu” ajattelivat monet ilmastonmuutoksesta jo pitkään puhuneet koronapandemian iskiessä yhteiskuntaan. ”Tällaista tämä tulee olemaan, joten muutammeko suuntaamme kohti kestävämpää tulevaisuutta?”

Todellisuudessa mikään ei kuitenkaan näytä muuttuvan, kunnes on aivan polvia pakottava kuolemanpakko, ellei silloinkin ratkaisun hetkellä ole vaihtoehtona lentää Elon Muskin SpaceX-avaruusaluksilla Marsiin perustamaan uutta järjestelmää hyödynnettäväksi ja riistettäväksi.

Väärässä oli Alan Moore kirjoittaessaan Watchmen-sarjakuvassaan, että valtava ulkoinen uhka (kuten vaikkapa maailmanjärjestystä uhkaava jättimäinen mustekala) yhtenäistäisi kylmän sodan suurvallat yhdeksi liitoksi, taistelemaan maapallon yhteisen tulevaisuuden puolesta. Sen sijaan suurvallat ja isommat globaalit toimijat yhä edelleen toimivat kuten haluavat näkemättä yhteistä etua. Tästä huolimatta kansainvälisten sopimusten ja EU:n sekä YK:n kaltaisten yhteistyöelinten merkitystä ei tule vähätellä. Vahvaa nationalismia ajavat tahot tuntuvat aliarvioivan sitä, kuinka vaikeaa laajamittaisen, kaikkia osapuolia edes jokseenkin hyödyttävien sopimusten ja toimintatapojen sopiminen onkaan. Mitä voimakkaampaa kansallismielisyyttä valtio edustaa, sen vähemmän sillä on tahtoa sitoutua muuhun kuin omaan itsekkääseen kansalliseen etuunsa. Mikäli kansainvälinen järjestelmä siirtyy yhä kansallismielisempään suuntaan, niin se hyödyttää ainoastaan suurvaltoja, minkä takia Venäjän, Yhdysvaltojen ja Kiinan kaltaiset maat jättävät usein joko sitoutumatta ICC:n (kansainvälinen rikostuomioistuin) tapaisiin kansainvälisiin elimiin, tai ne pyrkivät painostamaan niitä oman tahtonsa mukaisiksi. Suomen kaltaisille pienille maille on kuitenkin elintärkeää sitoutua kansainvälisiin sopimuksiin, yhteistyöelimiin ja järjestöihin, joiden kautta ne voivat joukkovoiman kautta painostaa voimakkaampia valtioita suostumaan kompromisseihin. Ilman EU:n ja kansainvälisten yhteistyöelinten tukea Suomen olisi merkittävästi vaikeampaa vastustaa vaikkapa Venäjän ja Kiinan vaikutuspyrkimyksiä.

Pohjois- ja Itä-Euroopan maat ovat historiallisesti jääneet jatkuvasti voimakkaampien naapurimaidensa jalkoihin. Kansainvälisiä järjestöjä ja EU:a kohtaan tuntemastaan kriittisyydestä huolimatta myös äärioikeiston edustajat ovat yleensä ymmärtäneet kansainvälisen yhteistyön elintärkeän merkityksen erityisesti pienille valtioille. Pohjoismaisen ja itä-eurooppalaisen äärioikeiston keskuudessa onkin pitkälti tästä syystä kehitelty uudelleen alun perin maailmansotien väliseltä ajalta peräisin olevaa ajatusta jonkinlaisesta itsenäisten ja suvereenien, äärikansallismielisten valtioiden liitosta, joka vastustaisi niin Venäjän, Yhdysvaltojen kuin länsieurooppalaisten suurvaltojenkin vaikutusta. Intermarium-nimellä tunnettu liike ei ole toistaiseksi saavuttanut äärioikeiston keskuudessa kovinkaan laajaa suosiota, mutta ei liene mahdotonta, että kiinnostus sitä kohtaan voisi kasvaa.

Kuvitelkaamme hetken, että tällaiseen äärinationalistiseen yhteistyöhön siirryttäisiin EU:n sijasta tai sen vaikutusvallan kustannuksella. Yhteiset viholliset eivät riitä ratkaisemaan valtioiden välisiä, voimakkaan nationalismin ympärille rakentuvia ongelmia. Miksi vaikkapa Puola ei jatkaisi Itämeren kalastuskiintiöiden ylittämistä tai Białowieżan metsän hakkuita, vaikka niiden seurauksena ympäristölle koituu ongelmia, jos puolalaiset kokevat ne kansallisen etunsa mukaiseksi toiminnaksi? Puolalaiset voisivat luottaa siihen, että Venäjän potentiaalinen sotilaallinen uhka ja Puolan oma asema sotilaallisesti vahvana alueellisena toimijana pakottaa esimerkiksi Baltian maat hyväksymään sen toimet. Ympäristöongelmiin ja ilmastonmuutokseen kohdistuvan välinpitämättömyyden ohella äärioikeiston vahvan eksklusiivinen käsitys siitä, ketkä kuuluvat ja ylipäänsä voivat kuulua osaksi kansakuntaa aiheuttaisi paljon inhimillistä kärsimystä etnisten, uskonnollisten ja seksuaalivähemmistöjen sekä erilaisten poliittisten vastustajien, tai sellaiseksi koettuen, vainoamisen johdosta, sillä äärinationalismiin on aina kuulunut käsitys kansallisen uudelleensyntymisen tarpeesta, joka edellyttää myös väkivaltaisia puhdistustoimia, jotta tavalla tai toisella kansakuntaan kuulumattomat saadaan hävitettyä. Siksi ei olekaan yllättävää, että myös Intermarium-liikkeen keskeisen edustajan, alkujaan Itä-Ukrainan sotaan osallistuneen Asovan-pataljoonan keskuudesta muodostuneen Kansalliset joukot-puolueen ( Ukr. Національний корпус) toimintaan ovat kuuluneet toistuvat väkivallanteot esimerkiksi Ukrainan seksuaali- ja romanivähemmistöjä vastaan.

Realiteetti on kuitenkin, että niin SDP kuin Vasemmistoliittokin ovat löysääkin löysempää keskustavasemmistolaisuutta, joille kapitalismi on ”ihan jees”, kunhan vaan saataisiin perustulo. EU:n nykyinen perusta, johon kietoutuu vaikutusvaltaisen Euroopan komission jäsenten valinta ilman kansanäänestyksiä sekä uusliberaalin markkinatalouden ideologia, on käytännössä kokonaan unohdettu haastaa. Tämä pallo on jätetty Suomessa lähes kokonaan perussuomalaisten harteille, joiden kritiikki perustuu pitkälti vaatimukseen ylikorostuneesta kansallisesta suvereniteetista, mikä toteutuessaan johtaisi nopeasti yhä vaikeampiin, ylläolevien esimerkkien kaltaisiin valtioiden välisiin ristiriitoihin ja pahimmillaan Suomen sekä Baltian maiden ajautumiseen autoritaarisen itänaapurin vaikutusvallan alle. Vasemmiston olisi niin Suomessa kuin myös muualla Euroopassa syytä jälleen muistaa, että EU:n kritisoinnin ei tarvitse lähteä äärinationalistisista lähtökohdista. Eurooppalaisen vasemmiston tulisi rohkeammin nostaa esille globalisaation ja uusliberaalin kapitalismin ongelmakohdat sekä tunnustaa se tosiasia, että EU nojaa viimekädessä juuri niihin. Vasemmistolaisen EU-kritiikin tulisikin yhdistää uusliberaalin kapitalismin vastustaminen ja vaatimus entistä paikallistasoisemman demokratian kehittämisestä, jossa alueellinen päätäntävalta nivoutuu sujuvasti yhteen internationalistisen yhteistoiminnan kanssa. Sopivan kritiikin avulla on mahdollista kehittää eurooppalaista ja kansainvälistä yhteistyötä kohti toimivampia rakenteita sekä varmistaa, ettei tulevaisuuden valtioiden välinen yhteistoiminta tule perustumaan Intermarium-liikkeen kaltaisten tahojen äärioikeistolaisiin lähtökohtiin nojaaviin toimimattomiin malleihin.

Toveri M ja A. Westman

Huonoa käytöstä vai huonoa politiikkaa?

Tommi Nieminen käsitteli avoimessa kirjeessään Helsingin Sanomissa 16.2.2020 kansanedustajien puheen sisällön, sävyn ja tyylin raaistumista. Hän peräänkuuluttaa ”poliittista aikuisuutta”, jonka näkee monien eduskunnassa unohtaneen, ja ilmaisee huolensa siitä, miten niin moni kansanedustaja on avoimesti ilmaissut ihannoivansa väkivaltaa. Sormensa Nieminen osoittaa osaa perussuomalaisia kohti, mutta vain osaa: ”Ilmiössä ei ole silti kyse koko perussuomalaisesta puolueesta”, hän kirjoittaa.

Niemisen kirjoitus on erittäin tervetullut tässä poliittisessa tilanteessa, ja hänen pääväitteensä on tietenkin helppo allekirjoittaa. Tekstiä silti vaivaa tietty liiallinen optimismi ja varovaisuus, jonka voi tässä asiassa nähdä vaivaavan laajemmin myös mediaa. Nieminen nostaa esimerkeiksi perussuomalaisten Ano Turtiaisen, Juha Mäenpään, Jussi Halla-Ahon, Laura Huhtasaaren ja Veikko Vallinin yksittäiset puheet ja teot. Nieminen toteaa: ”Ilmiössä ei ole silti kyse koko perussuomalaisesta puolueesta.” Vaikka Niemisen mainitsemat yksittäiset lausunnot ja teot ovatkin jo itsessään surullisia, lapsellisia ja häpeällisiä, ilmiö on perussuomalaisessa puolueessa laajempi kuin mitä tekstistä ilmenee.

Siinä, missä useat kansanedustajat kyllä ”käyttäytyvät poikkeuksellisen epäkypsästi”, epäkypsyys ei ole tarpeeksi kuvaava sana perussuomalaisten politiikan jyrkälle äärioikeistolaisuudelle, joka näkyy koko puolueen toiminnassa jo puolueohjelmasta lähtien. Osin on kyse radikaalioikeistolaisuudesta, osin palingenesiaa haikailevasta fasismista, osin jostain muusta, mutta joka tapauksessa perussuomalaiset yksinkertaisesti on määritelmällisesti äärioikeistolainen puolue. Onkin huvittavaa, että puheenjohtaja Halla-Aho väittää tekevänsä pesäeron perussuomalaisten nuorten yksiselitteiseen fasismiin – hän kun on itsekin todennut: ”Oikeastaan kukaan perussuomalaisissa ei halua monietnistä tai -kulttuurista Suomea, mikä näkyy johdonmukaisesti myös ohjelmassamme ja kaikessa käytännön toiminnassamme.” Halla-Aho siis itse selvästi toteaa, ettei halua Suomessa olevan eri etnisyyksiä edustavia ihmisiä.

Kun Turtiainen sanoi rikokseen kehottamisesta tulleen tuomionsa olevan ”tässä porukassa – – vain sulka hattuun”, hän oli oikeassa. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio kommentoi tätä toteamalla: ”On itsestään selvää, että lakia pitää noudattaa. Sen pitäisi olla kaikille selvää.” Tämä on pelkästään huvittavaa, sillä perussuomalaiset ovat osoittaneet toistuvasti halveksuntaa sekä oikeusvaltioperiaatetta, perustuslakia että kansainvälistä oikeutta (etenkin ihmisoikeussopimuksia) kohtaan. Siinä vaiheessa, kun puolueessa todellakin saa suosiota eikä sanktioita – sulan hattuun – ihmisarvoa halveksuvalla ja monissa tapauksissa myös rikollisella toiminnalla, ei voida puhua vain ”keskenkasvuisesta käytöksestä”. Se on toki keskenkasvuista, mutta myös paljon traagisempaa. Tavio kommentoi Niemisen avointa kirjettä yllätyksettömästi vastuuta vältellen, ja hänen vastauksestaan olisikin riittänyt yksi lause: ”Rapatessa roiskuu ja tekevälle sattuu.”

Nieminen nostaa asiallisemmin politiikkaa tekevistä perussuomalaisista esille Arja Juvosen, Jari Ronkaisen ja Lulu Ranteen. Populismi kuitenkin on lähinnä poliittisen keskustelun häiriköintiä. Ranteen jokellus sateenkaariliputuksesta (perusteluinaan mm. ilmeisesti valikoivasti kiinnostavat perustuslaki ja kansainväliset sopimukset) ja Ronkaisen totuudenvastainen höpinä toimivat esimerkkeinä tästä. Niemisen mukaan puolue ”esittää kysymyksiä, joista on mielekästä käydä debattia”, ja näinä kysymyksinä luettelee humanitaarisen maahanmuuton asteen, vastuun kantamisen ilmastonmuutoksesta ja EU:n ja Suomen itsenäisyyden suhteen. Pitää paikkansa, että näistä on mielekästä keskustella. Keskustelu olisi vielä mielekkäämpää, jos perussuomalaiset eivät häiriköisi sitä valheilla, väärinymmärryksellä ja yksinkertaistuksilla.

Nieminen toteaa: ”– – populismi on mahdollista, vaikka poliitikko ei laskisi ihmisenä olemisen rimaa.” Tämä pitää sikäli paikkansa, mutta jos ei puhuta ihmisenä olemisen ja kunnioittavan käytöksen rimasta vaan yhteisten asioiden hoitamisesta, puheen sisältö lienee tärkeämpää kuin sen tyyli. Perussuomalaisten puolueelle ne ovat tosin sama asia, koska populismi on kirjava retoriikan umpisolmu, joka kätkee sisäänsä vain tyhjyyttä – ja tunkkaista pölyä.

Niemisen kirjoitus käsittelee hyvin sitä, mitä se käsittelee: kunniatonta ja vastuutonta käytöstä ja mahdollisuutta parempaan. Tämän käytöksen sijaan huomio tulisi kuitenkin suunnata pikemminkin vielä enemmän siihen, mitä siitä seuraa, kuka sen hyväksyy, ketä se palvelee ja mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Simo Sairanen

Kirja-arvostelu: Pilvikädet (M. A. Meretvuo)

Satanismi ja kauhukertomukset kuuluvat yhteen, koska satanismia tosissaan harjoittava ihminen tuntee lähes väistämättä jossain vaiheessa elävänsä kauhukertomusta. Hän kulkee kohti tavanomaisen ja hyväksyttävän reunaa pelko oppaanaan: mene sinne, minne normit ja itsesuojeluvaisto kieltävät menemästä. Olisi liioiteltua, muttei kaukaa haettua, määritellä satanismi pyhyyden etsimiseksi kauhusta. Yksi perustavimmista inhimillisistä vastareaktioista voi muuttua satanistilla vihkijäksi.

Aiemmin esoteriaa käsittelevää asiakirjallisuutta julkaisseen Marko Meretvuon esikoisromaani Pilvikädet ilmentää tällaisen paradoksaalisen hengellisyyden luonnetta selkeästi — tökeröyteen saakka. Teos on black metallia proosamuodossa: raakaa, ehdottomuudessaan usein kömpelöä porautumista psyyken pimeimpiin kerrostumiin. Lakoninen kertojanääni jauhaa väkivalta- ja kauhukuvaston taustalla kuin hellittämätön blast beat, ja koko teos särisee huolittelemattomuuttaan kuin nollabudjetilla äänitetty demonauha. Musiikkivertausta tukee myös teoksen ja sen kirjoittajan äärioikeistolainen poliittinen agenda – onhan black metal -musiikki viime vuosina assosioitunut yhä useammassa tapauksessa äärioikeistolaisiin näkemyksiin.

Pilvikäsien juoni on yksinkertainen. Yksinäinen nuorimies kokee ympäröivän yhteiskunnan vieraaksi ja haaveilee epämääräisestä yli-ihmisyydestä, minkä puuduttavalta varastotyöltään ehtii. Hänen muistissaan on usean vuoden ajalla — lähtien lapsuudessa nähdystä painajaisesta — aukkoja, jotka vaikuttavat jotenkin liittyvän hänen kotipaikkakunnallaan samoihin aikoihin tehtyihin henkirikoksiin. (Tältä osin Pilvikäsien pohjana ovat tositapahtumat, nimittäin Tampereen seudun vuosien 1991-96 edelleen selvittämättömät surmatyöt.) Yrittäessään selvittää menneisyyttään nimetön päähenkilö omistautuu selkouniharjoituksille, jotka hän uskoo avaimeksi myös mainittuun yli-ihmisyyteen. Tästä eteenpäin, päähenkilön eristäytyessä asuntoonsa täysin, Pilvikädet ei etene niinkään tapahtuma- vaan kuvasarjana.

Meretvuon hahmottelemaa initiaatiopolkua vaikuttaa inspiroineen erityisesti Order of Nine Angles -tyylinen niin sanottu perinteinen satanismi. Tämä ilmenee Pilvikäsissä ihmisuhrauksen teeman korostumisena sekä poliittisen ekstremismin ja hengellisyyden yhteenkietoutumisena. ONA-vaikutteita huomaa myös useissa pienemmissä yksityiskohdissa, kuten Nexion-nimisessä bändissä, jossa päähenkilö kertoo kavereidensa soittaneen. ONA:lainen natsistis-okkultistinen ”uusi maailmanjärjestys”, jossa kristinuskon, humanismin ja — kuinka ollakaan — juutalaisuuden rappiollinen vaikutus ”arjalaisiin” on pyyhitty pois, ikään kuin häilyy Pilvikäsien lopun tuolla puolen. Päähenkilön saavutettua itsevihkimyksen, johon selkouniharjoitukset tähtäävät, hänen roolejaan terroristina ja satanistikilvoittelijana on mahdotonta enää erottaa toisistaan. Loppuratkaisu, jossa päähenkilön muisti palautuu — jossa vatsaa vääntävä kauhu muuttuu ekstaattiseksi riemuksi ja itsevarmuudeksi, Saatana rakastetuksi — on koko kirjan tunnelman kannalta olennainen. Kerronnan ”teinimäinen” imu johtaa juuri siihen, mitä palavasieluiset teinit etsivät: kohtaloon. Tullessaan siksi, mikä aina on ollut, päähenkilö myös saa kaipaamansa ikkunan ”ei-kausaaliseen”, ajan ulkopuoliseen maailmaan.

Sinänsä se, että esoteerissävytteisen kaunokirjallisen teoksen keskiössä on näin sakeasti ajatteleva tyyppi, ei tietenkään ole ongelmallista tai edes erityisen outoa. Pilvikäsiä on kuitenkin vaikeaa tarkastella yksinomaan vetävänä kertomuksena, jossa sattuu olemaan vaarallinen — ehkä, joillekin, vaarallisuudessaan kiehtova — päähenkilö. Teos nimittäin kehystää päähenkilönsä ajattelun tavalla, joka on selvästi poliittisesti tarkoitushakuinen. Lisäksi esoteerisilla alueilla liikkuvan tekstin luonteeseen kuuluu, ettei sen aihetta voi täysin erottaa itse tekstistä — että esimerkiksi väkivaltaa ihannoiva teksti on ainakin potentiaalista väkivaltaa — että sydämen pohjasta kuviteltu on tietyssä mielessä totta. Tällaisen kummallisen kuuloisen, maagiseksikin kutsutun ajattelun pohjalla esoteriassa nimittäin operoidaan.

Äärioikeistolaisuudella ja okkultismilla on — ainakin pinnallisesti arvioiden — paljon yhteistä esimerkiksi vahvojen antimodernististen virtaustensa osalta. Jostain syystä näiden aatesuuntien risteämispotentiaali on korostunut erityisesti 1900-luvun puolivälin jälkeen, siinä missä esoteeriset liikkeet, leimallisimmin teosofia, assosioituivat aiemmin tyypillisesti vasemmistolaisempaan henkeen. Kaikkein tärähtänein, arjalaisesta galaktisesta imperiumista uneksiva uusnatsismi vetoaa lisäksi erityisen luontevasti satanisteihin, jotka päinvastaisista puheistaan huolimatta suhtautuvat usein aatteeseensa yhtä törpösti kuin fundamentalistikristityt omaansa ja jäävät siten vastustamansa reaktiivisen orjamoraalin vangeiksi.

Äärioikeistolaiset poliittiset teemat esitellään Pilvikäsien alkupuolella päähenkilön arjen kuvauksen lomassa. Pimeyden voimille omistetut rituaalit ja muu kauhukuvasto sekoittuvat loskaiseen lähiöankeuteen: pussikaljapaikkoihin ja iltapäivälehtien selailuun R-kioskilla. Vaikutelma on paikoin vähemmän sulava, mutta toisaalta on myönnettävä, että teoksen Oikeassa Mediassa arvioinut Tenho Kiiskinen osuu naulan kantaan huomauttaessaan, että jos päähenkilö olisi todellinen ihminen, juuri näin hän kirjoittaisi. Esimerkiksi rahan valtaa, terrorismia ja myötätunnon (tai tässä tapauksessa pikemminkin myötätunnottomuuden) oikeaa roolia käsittelevät pohdinnat muodostavat ikään kuin poliittisen ajattelun pikakurssin, jonka tarkoitus on kietoa satanismi ja natsismi tiukasti yhteen.

Erityisesti Meretvuon muun tuotannon sekä julkilausumien — kuten Sarastuksessa julkaistun haastattelun — valossa vaikuttaa selvältä, että Pilvikäsien taustalla on merkittäviltä osin halu radikalisoida jo valmiiksi ”modernin” suhteen vastahankaan ajattelevia okkultisteja (ja/tai raottaa maallisille äärioikeistolaisille maailmankuvaa, jossa Jumalan olemassaolo tekee kaikesta sallittua). ONA:laiseen perinteeseen teos sopii sikälikin hyvin, että ryhmän jäsenet ovat ennenkin julkaisseet ”opetustarinoita”, joissa äärimmäisten ajatusmaailmojen käytännön toteuttamista tutkitaan kaunokirjallisuuden keinoin. ”Louhi-looshin” julkaisemaan ”traditionaalista satanismia” edustavaan, poliittis-hengelliseen eksteremismiin avoimesti kannustavaan 21 polkua pimeyden valtakuntaan -pamflettiin on selviä yhteyksiä, kuten fiksaatio mainittuihin Tampereen seudun henkirikoksiin.

Tällaisen satanismin tapauksessa on vaikea välttyä mielikuvalta keskenkasvuisista, jotka ryntäävät pitämään messua Hitlerin kunniaksi yksinomaan siksi, että se on kiellettyä. Ei tällä tavoin vapaudu laumamoraalin kahleista, vaan niihin sotkeutuu yhä tiukemmin määrittelemällä itsensä niiden vastustamisen kautta. Samoin käy Kadotetun paratiisin Saatanan, jonka kehittynyt yksilöllisyys ja häilyvä amoraalisuus litistyvät ahtaaksi fanatismiksi heti, kun hän neljännessä kirjassa lopullisesti asettaa pahan hyväkseen: ”Evil, thou be my Good.” Tällaisessa maailmassa ei ole tilaa lucifeeriselle korkeuksiin kurottelulle vaan ainoastaan typerälle hyvyydelle ja typerälle pahuudelle. Vähemmän yllättäen ONA:n perinteessä keskeinen rooli on ihmisuhrauksella (”culling”, karjanhoito), jonka ilmeinen rooli on ilmentää ulkomaailmalle äärimmäistä pahuutta: katso, et ainakaan ole kuten he, joten sinun täytyy olla arvokas. Myös Pilvikäsien päähenkilö vakuuttelee niin väsymättömästi olevansa erityinen, ”yksi harvoista heränneistä”, että pahimmista itsetunto-ongelmistaan päässyttä lukijaa lähinnä surettaa hänen puolestaan.

Haittaako tällainen aatteellinen epäkypsyys Pilvikäsiä kirjallisuutena? Tekeekö päähenkilön — ja tässä tapauksessa samalla kirjoittajankin — ajattelun pinnallisuus teoksesta esteettisesti vähemmän tyydyttävän? Yhtäältä tekee mieli vastata kieltävästi. Pilvikädet vedonnee jollain tasolla lähes jokaiseen, joka on tietäen tai tietämättään harjoittanut satanismia — sen verran todentuntuisia sen painajaiskuvat rosoisuudessaan ovat, sen verran käsinkosketeltavaa päähenkilön ahdistus. (Kotoisuus on ehkä tärkein yksittäinen positiivinen määre, jonka henkilökohtaisesti teoksen maailmaan liitän.) Toisaalta on selvää, että näin huonosti varsinaista esoteriaa ymmärtävällä ”esoteerisella” teoksella on merkittävät heikkoutensa myös taiteena. Koomisena asetelmana se, että Saatanan yli-ihmiseksi voitelemaa pimeyden prinssiä huolettaa maahanmuuttajien määrä lähiöissä, voi toimiakin, mutta kun huoli tarkoituksella esitetään olennaisena osana hengellisyyttä, ei lukija enää naura kirjan kanssa vaan kirjalle. Filosofismielisiä lukijoita, joita satanisteista luulisi löytyvän, myös vaivannee nietzscheläisen itsensä ylittämisen ja karkeimpien mahdollisten ”luonnollisten viettien” idealisoiminen samaan hengenvetoon. Jos tyhmyys olisi yksinomaan päähenkilön, ei kriitikolla olisi sen suhteen mitään valittamista, mutta kun kirjoittajakaan ei onnistu kohoamaan sen yläpuolelle, on kyseessä yksinkertaisesti huono, siis myös esteettisesti vajavainen ajattelu.

On sääli, että Pilvikäsien kaltaisen, omalla tavallaan hienon teoksen takana on niin paljon pikkumaisuutta. Kuvauksena eräästä satanistin ”henkisen elinkaaren” mahdollisesta vaiheesta teos voisi olla — ja tietyin varauksin onkin — todella osuva.

Vieraileva kirjoittaja