Avainsana: Anna Kontula

Kirja-arvostelu: Anna Kontula: Kadonneen järjen metsästys

Laajamittaisinta ja haitallisinta on ylikorostunut ”järkevyyden” performointi, jolla on viime kädessä hyvin vähän tekemistä järjen, siis systemaattisen faktojen selvittämisen, argumentaatiovirheet välttävän aidosti loogisen esitystavan ja monialaisesti erilaisia selitysmalleja vertailevan ajattelun kanssa. Toinen, vähemmän haitallinen mutta yhtä kaikki oireellinen ilmiö on argumentoinnin tapa, jossa tunteiden sinällään katsotaan antavan sekä älyllisen että moraalisen oikeutuksen väitteille.

Kun Anna Kontula ilmoitti olevansa asettumatta kansanedustajaehdokkaaksi seuraavissa eduskuntavaaleissa, ensimmäinen tuntemukseni oli valtava pettymys. Kontula kuitenkin perusteli päätöksensä erinomaisesti: kansanedustajana hänet voi korvata monikin ihminen. Tässä tehtävässä hänellä jää huonosti aikaa muuhun yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Sen sijaan kansalaisvaikuttajana, kuten populaariteoksien kirjoittajana, hänelle on vaikea löytää korvaajaa, ja kansanedustajan tehtävästä jättäytyminen mahdollistaa sataprosenttisen keskittymisen tähän. Hieman asiaa pohdittuani Kontulan päätös vaikuttaa mielestäni hyvinkin perustellulta. 

Kontulalta ehti ilmestyä tämän jälkeen jo hänen paljon etukäteismediahuomiota saanut elämänkerta, ennen kuin Hamarassa ehdittiin tarttua Kontulan edelliseen teokseen nimeltään Kadonneen järjen metsästys. Sitä voi kuvailla esseekokoelmaksi, jossa yhteinen teema – oletettavasti ”kadonnut järki” – on jollain tapaa hahmotettavissa, mutta hyvin löyhästi. Teoksen johdannossa Kontula käsittelee ideologisen ja affektiivisen polarisaation eroa, josta olen itsekin kirjoittanut. Laajemmin Kontula tuo esille tunteen ja järjen vääristynyttä dualismia. Laajamittaisinta ja haitallisinta on ylikorostunut ”järkevyyden” performointi, jolla on viime kädessä hyvin vähän tekemistä järjen, siis systemaattisen faktojen selvittämisen, argumentaatiovirheet välttävän aidosti loogisen esitystavan ja monialaisesti erilaisia selitysmalleja vertailevan ajattelun kanssa. Toinen, vähemmän haitallinen mutta yhtä kaikki oireellinen ilmiö on argumentoinnin tapa, jossa tunteiden sinällään katsotaan antavan sekä älyllisen että moraalisen oikeutuksen väitteille. 

Ensimmäinen luku ”Terapiayhteiskunta päästi kapitalismin sieluun” käsittelee paljon esillä ollutta mielenterveyskriisiä, joka koskee erityisesti nuoria ikäluokkia. Kontula havainnollistaa jollain lailla tyypillisesti tähän diskurssiin istuvaa tuttavaansa ”Emiliaa”, joka on pitkäaikaisesti masentunut, kokeillut aktiivisesti lähes kaikkea mahdollista, mistä parannusta voisi edes etäisesti haaveilla löytävänsä, mutta löytämättä mitään perusteellista ratkaisua. Kontula kysyy, ”voisiko olla niin, että keskitymme oireiden lievittämiseen, vaikka ratkaisu edellyttäisi syihin paneutumista” (s. 29).  

Hän ei tee tässä niinkään eroa esimerkiksi ”oireita helpottavien” lääkkeiden ja masennuksen ”varsinaisiin syihin” puuttuvan terapian välillä, vaan haluaa siirtää fokuksen pois ylipäätään mielenterveysongelmista kärsivistä yksilöistä siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa mielenterveysongelmat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Mieleen tulee Erich Frommin klassikko Terve yhteiskunta, jonka keskeinen teesi on, että myös yhteiskunta – ei vain yksilö – voi olla sairas. Jos tällainen tavallaan melko rohkea päätelmä jostain yhteiskunnasta voidaan tehdä, lienee nykyinen alati kiihtyvä ja uusia muotoja ottava kapitalistinen yhteiskunta sellainen. Avoin keskustelu mielenterveysongelmista ja terapiasta on sinänsä tervetullut kulttuurinen muutos aiempaan minunkin lapsuudestani tuttuun asetelmaan, jossa kaikesta poikkeavuudesta joko vaiettiin tyystin tai sitä demonisoitiin. Jotain on kuitenkin samalla hyvin pahasti pielessä, kun esimerkiksi neuroepätyypillisyyttä käsitellään mediassa ”supervoimana” sen sijaan, että se tunnistettaisiin ensisijaisesti erilaisia haasteita aiheuttavana tekijänä yhteiskunnassa, joka toimii neurotyypillisten ehdoilla. 

Toinen luku ”Kun sosiaalityö unohti köyhyyden” maalaa verraten pessimistisen kuvan sosiaalityön historian suurista linjoista. Alun perin sosiaalityön taustalla oli ajatus varallisuuserojen tavalla tai toisella luonnollisesta perustasta, jossa hierarkiassa ylempänä olevien olisi hyvä kuitenkin osoittaa myötätuntoa alempana olevia kohtaan. Kontula tuo esille, kuinka 1800-luvun lopulta alaluokka alkoi itse kehittää erilaista toimintaa, jossa kyseenalaistettiin yhteiskunnallisen aseman ”luonnollista” perustaa. Sosiaalityössä alkoi olla enenevissä määrin kyse siitä, että vähäosaiset järjestäytyivät itse erilaisin tavoin nostaakseen asemaansa. 1900-luvun lopulta alkaen taas on palattu vähitellen uudelleen samaan vanhaan asetelmaan, jossa köyhät hahmotetaan pohjimmiltaan itse syyllisinä omaan asemaansa. Merkittävä ero klassiseen avoimen hierarkkiseen käsitykseen köyhyyden oikeutuksesta on kuitenkin se, että myöhäismodernissa sosiaalityössä korostetaan samaan aikaan miltei rajoittamatonta yksilöllisyyttä.  

Kolmannen luvun nimi ”Huonosti käyttäytyvät isoäidit” viittaa kuuluisaan feministiseen filosofiin Simone de Beauvoiriin, jota suurin osa luvusta käsittelee. Luvun varsinainen teema on kuitenkin seksuaalinen häirintä ja paljon mediahuomiota saanut sekä tunteita herättänyt MeToo -kampanja. Kontula korostaa aluksi, että vaikka de Beauvoir on käsitellyt laajassa tuotannossaan miltei kaikkia perinteisiä aiheita feministisessä ajattelussa, hän ei missään ota erikseen seksuaalista häirintää esille. Hän kyllä kuvaa useaan otteeseen omia kokemuksiaan aiheesta ja jopa palaa hyvin nuorena kokemiinsa häirintätapauksiin vielä vanhalla iälläänkin – eli kokee ne selkeästi jollain tapaa olennaisina – mutta ei ota seksuaalista häirintää erillisenä teemana käsittelyyn. Tähän on selkeä syy: koko seksuaalisen häirinnän käsite syntyi vasta 1970-luvulla, jolloin de Beauvoir oli tietenkin jo iäkäs. Toden teolla yleiseksi puheenaiheeksi seksuaalinen häirintä nousi vasta hiljattain MeToo -kampanjan myötä. 

Kontula suhtautuu MeToo:n vaikutukseen kuitenkin melko varauksellisesti. Kampanja on kyennyt nostamaan seksuaalisen häirinnän uudella tavalla näkyväksi, mutta on eri asia, missä määrin seksuaalinen häirintä yleisesti on vähentynyt sen myötä. Käytännössä merkittävät kampanjan ”tulokset” rajoittuvat pääasiassa varakkaisiin valkoihoisiin naisiin. Tietyllä tapaa vielä olennaisempi varjopuoli kampanjassa on ollut se, ettei se tunnista seksuaalisen häirinnän tiukemmassa merkityksessä yhteiskunnallista luonnetta – siis sitä, ettei kyse ole vain ahdistelijoista ja uhreista yksilötasolla, vaan yhteiskuntarakenteiden ylläpitämästä patologiasta. Kontula korostaa sitä, ettei ole olemassa tarkkoja rajoja niiden ihmisryhmien välillä, jotka syyllistyvät häirintään ja niiden, jotka joutuvat sen uhriksi: 

”Mikä sitten olisi oikeasti uutta, se odotettu seuraava askel? Itse uskon, että eteenpäin päästään vasta, kun tunnistetaan, että kuka tahansa meistä voi häiritsijä. Ja että harva meistä voisi käsi Raamatulla vannoa, että ei ole koskaan häirinnyt ketään. Se taas edellyttää kurottamista yli asetelman, jossa rikolliset ja uhrit ovat kaksi selkeästi toisistaan erottuvaa ihmisryhmää. Eli jälleen paluuta täydellisten ihmisten ideaaleista meidän epätäydellisten reaalimaailmaan.” (s. 105–106)

Esimerkiksi de Beauvoir dokumentoi piinallisen tarkasti kokemaansa seksuaalista häirintää, mutta samaan aikaan hän itse harjoitti elämänkumppaninsa Jean Paul Sartren kanssa toimintaa, jota on etenkin nykyperspektiivistä mahdoton kuvata miksikään muuksi kuin seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. 

”Kaataako ekokatastrofi parlamentarismin?” on jo luvun nimenä itsensä selittävä. Jokainen vakavasti asiaa pohtinut lienee turhautunut parlamentaarisen järjestelmän mahdollisuuksiin ratkaista käynnissä olevaa ekokatastrofia. Oletetaan jo sinänsä hieman utopistisesti, näin suomalaisessa kontekstissa, että vasemmistoliitto ja vihreät muodostaisivat yksinään hallituksen. Tällöin parhaassa lykyssä päästäisiin edes jossain määrin lähelle realistista ilmastopolitiikkaa: siis sellaista politiikkaa, joka muodostettaisiin tieteellisen datan pohjalta. Jos oletetaan, ehkä edelleen aavistuksen optimistisesti, että näin tosiaan kävisi tässä tilanteessa, niin käytännössä väistämättä tästä seuraisi konservatiivinen vastareaktio, jonka myötä seuraava hallitus vähintäänkin nollaisi kaikki saavutetut tulokset. On yksinkertaisesti hyvin haastava kuvitella tilannetta, jossa nykyisen kaltainen parlamentaarinen järjestelmä kykenisi reagoimaan uskottavasti ympäristökriisin kaltaiseen haasteeseen. 

Erityisen hyvin Kontula kuvaa äärioikeiston nousua ilmastokysymykseen liittyen. Poliittiset puolueet vasemmalta oikealle sekä monet yritykset puhuvat ”vastuullisuudesta”, ”vihreästä siirtymästä” jne., vaikka melko lailla kaikille on ilmeistä, ettei juuri kukaan edes yritä tosissaan saada läpi sellaisia uudistuksia, joilla ekokatastrofin saisi pysymään aisoissa. Yleisen tekopyhyyden havaitseminen sekä suoranainen epätoivo voivat ottaa ”karnevalistisen” muodon, jonka kantava voima on mahdollisuus ”olla leikkimättä mukana” (s. 132). Tällöin kyse ei ole enää ”tavanomaisen” politiikan säännöistä: 

”Populismi ei tietenkään anna vastauksia. Mutta ei sen tarvitsekaan, niin kauan kuin ei kukaan muukaan anna. Poliittiset puolueet ovat vanhan järjestyksen tuote ja sellaisena osoittautuneet ilmeisen kykenemättömiksi kyseenalaistamaan järjestelmän keskeisimpiä oppeja. Kun vesi tulvii jo kellarissa, tyydytään päivittelemään, että onpa tänään sateista. Saisiko olla lämmin kupponen teetä? Ja ihmisiä suututtaa koska he eivät halua teetä, vaan realistisia ehdotuksia siitä, mitä tehdä tulvivalle kellarille. Tai vielä mieluummin vesipumpun.” (s. 133–134)

Olen itsekin aikanaan sympatisoinut perussuomalaista ”maltillista äärioikeistoa” ja voin näin jälkikäteen samaistua hyvin tähän analyysiin. Mieleeni tulee myös haastattelu, jonka lähdettä en valitettavasti muista (kyseessä oli kuitenkin arvostettu kansainvälinen media). Siinä amerikkalaiselta eläkeikäiseltä pariskunnalta kysyttiin nykyisen Trumpin hallinnon alkaessa, kuinka monta asettamaansa tavoitetta he uskovat Trumpin saavuttavan. Vastaus oli hieman kyynisen naurahtelun säestämänä karkeasti seuraava: ”jos hän saavuttaa edes yhden tavoitteistaan, se on enemmän kuin odottaisimme; äänestimme häntä siksi, että hän puhuu meille ihmisinä, toisin kuin muut poliitikot”. 

Jokainen tehköön tästä omat johtopäätöksensä. Omani on se, että populismi ei enää tarkoita monimutkaisten asioiden (mahdollisesti liiallista) yksinkertaistamista, vaan yhteiskunnallisten asiakysymysten korvautumista jonkinlaisella tunnepohjaisella samaistumisella ”omana” koettuun viiteryhmään. Sanomattakin selvää on, että kaikkein alttiimpia tällaiselle höynäytykselle ovat sellaiset ihmiset, jotka eivät mielestään koe kuuluvansa minkäänlaiseen poliittiseen viiteryhmään. 

Viimeinen luku ”Miten kysymys kissojen ulkoilutuksesta tulee ratkaista?” herätti itsessäni välittömästi ajatuksen jonkinlaisesta ironiasta, mutta aivan tästä ei ollutkaan kyse. Tarjolla on sen sijaan aivan järjetön määrä dataa liittyen kissojen ympäristövaikutukseen ja erilaisiin vaihtoehtoihin, miten tähän voitaisiin reagoida. Ilmeisesti Kontulan tavoitteena on tarjota esimerkki hyvästä argumentaatiosta, jossa kattavan datan pohjalta tehdään avoimesti esille tuotuun päättelyyn nojaten joitain johtopäätöksiä, mitä ei esitetä absoluuttisina totuuksina, vaan kritiikille avoimina summauksina. Valittu aihe on tähän paitsi kirjoittajalle henkilökohtaisesti läheinen myös yleisesti sellainen, johon ihmisillä on tarttumapintaa mutta joka ei yleisellä tasolla polarisoi liian jyrkästi. 

Kadonneen järjen metsästys ei mielestäni vedä vertoja edelliselle Pikkuporvarit -teokselle, jonka tiedän henkilökohtaisestikin tehneen vaikutuksen moneen ihmiseen, jotka eivät tyypillisesti lue yhteiskunnallisuutta kirjallisuutta. Esseekokoelmaa voi kuitenkin pitää varsin onnistuneena kokonaisuutena, joka herättää paljon erilaisia ajatuksia ainakin jo hieman tämän kaltaiseen kirjallisuuteen tottuneessa. Tämän vähempää en toki Kontulalta odottaisikaan.

Olli Pitkänen

Arvostelu: Pikkuporvarit (Anna Kontula, 2021)

Pikkuporvari kuvittelee maagisesti, että valvomalla ja kontrolloimalla omaa elämäänsä ja lähipiiriänsä myös yhteiskunta muuttuu täysin järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikki on paikallaan ja jokainen saa kuta kuinkin sen mitä ansaitsee.

Anna Kontulan Pikkuporvarit: Pohdintaa aikamme hengestä on herättänyt poikkeuksellisen paljon keskustelua yhteiskunnalliseksi kirjallisuudeksi. Usein jo tätä voi pitää merkkinä erinomaisesti onnistuneesta tekeleestä: herättää laajaa hälinää ja paheksuntaa kirjoittamalla sinänsä jo moneen kertaan erilaisissa yhteyksissä esille tuotua asiaa. Kalikka on kalahtanut ja koira älähtänyt lukemattomia kertoja, ja kuitenkin teoksessa pitäydytään verraten asiapitoisessa, jopa analyyttisessä esitystavassa.

Koska teos on paljolti tietoinen provokaatio, voidaan luontevasti lähteä liikkeelle siitä, mikä siinä on provosoinut. Kontula tekee moneen kertaan selväksi, että käsite ”pikkuporvari” ei viittaa niinkään tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuin mielentilaan, joka läpäisee suuren osan nykyistä yhteiskuntaa (ainoastaan kaikkein köyhimmät ja kaikkein rikkaimmat suurelta osin välttyvät siltä), vaikuttaen yksilökohtaisesti eri tavoin ja eri vahvuisesti. Tästä huolimatta tyypillinen negatiivinen reaktio teokseen on ollut pikkuporvarin käsitteen samaistaminen keskiluokkaan ja närkästyminen tästä. Miltei parodian puolelle meni esimerkiksi Kontulan facebookissa esille nostama Kalle Veirton puheenvuoro ”Olenko minä demoninen pikkuporvari?” Etelä-Savon sanomissa, jossa oletettiin lukematta teosta, että siinä kuitenkin pilkataan hänen kaltaisiaan ihmisiä.

Yksittäisistä ideoista vähemmän yllättäen erityisen provosoiva on ollut Kontulan väite, että nimenomaan pikkuporvarit mahdollistivat natsien valtaannousun. Natsikortti on tietysti korteista kulunein, mutta tässä kohtaa jos jossain se on kohdallinen ja äärimmäisen tärkeä huomio. Kaikki tietävät, ettei Hitler noussut valtaan väkivalloin pienen natsiaatteelle omistautuneen ryhmittymän avulla, vaan sai mukaansa laajat kansanjoukot. Tällaista suosiota tuskin saadaan lupaamalla vain niitä asioita, joista natsit ovat ensisijaisesti tunnettuja, siis poliittisten vastustajien, vammaisten, vähemmistöjen ja erityisesti juutalaisten joukkotuhoa, vaikka antisemitismi toki olikin suosittua tuon ajan Saksassa. Sen sijaan Hitler lupasi töitä ja ennen kaikkea kunnianpalautusta niille ”tavallisille saksalaisille”, jotka olivat laman ja verraten epävakaan yhteiskunnallisen tilanteen myötä menettäneet niin taloudellista kuin sosiaalista asemaansa. (s. 31–40.)

Mitä siis on pikkuporvarillisuus? Se on ennen kaikkea kaipuuta fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen turvallisuuteen, mikä tuo mukanaan ulkokultaisuuden (tarpeen näyttäytyä ”kunnollisena” vaikka fasadin takana olisi mitä) sekä tarpeen hallita, etenkin omaa ruumista, tunteita ja käyttäytymistä, mutta tämän myötä myös toisia ihmisiä ja ympäristöä. Kontula tiivistää olennaisimman seuraavasti:

”Pikkuporvari uskoo, että elämä on hallittavissa. Ihminen voi päättää itse tunteista, suhteista, riskeistä ja rajoista. Keskiluokkaisen normin mukainen elämä on mahdollista ihan jokaiselle, kunhan vain noudattaa sääntöjä ja suostuu tekemään ainutkertaisen elämänsä yksilölliset valinnat tiukasti niiden puitteissa. Tämä harha määrittää pikkuporvaria enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. Ja koska kyseessä on harha, tekee se hänestä samalla perin traagisen hahmon.” (s. 72)

Vaikka pikkuporvarillisuus ei sinänsä riipu yhteiskuntaluokasta, alempi keskiluokka on sille erityisen altis (s. 51). Alemman keskiluokan elämä on aineellisesti siedettävää ja siinä on tiettyä statusta verrattuna niin sanottuun alaluokkaan, mutta kaikki tämä on uhattuna, tai ainakin siltä usein tuntuu. Juuri tämä sekä taloudellinen että sosiaalinen asema ”kurjaliston” ja varsinaisesti hyvin toimeen tulevien välissä on omiaan nostamaan pikkuporvarillisia piirteitä ihmisessä. Mikäli koettua uhkaa omassa asemassa ei käsitellä psyykkisesti (oli uhka sitten todellinen tai ei), se saa helposti ihmisen fiksoitumaan puhtauteen ja järjestykseen. Pikkuporvari kuvittelee maagisesti, että valvomalla ja kontrolloimalla omaa elämäänsä ja lähipiiriänsä myös yhteiskunta muuttuu täysin järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikki on paikallaan ja jokainen saa kuta kuinkin sen mitä ansaitsee.

Tässä kohtaa täytyy tosin olla hieman täsmällisempi. Pikkuporvari kavahtaa erityisesti sellaista epäjärjestystä, joka ei niin sanotusti kuulu asiaan. Hän näkee positiivisissakin muutospyrkimyksissä aina ensimmäisenä uhkia, sillä muutos rikkoo illuusion täydellisestä ennakoitavuudesta ja järjestyksestä. Kontula tarjoaa loistavan esimerkin pikkuporvarille ominaisesta epäjärjestyksen pelosta. Kesällä 2015 Turussa päädyttiin sulkemaan yleisiä vessoja koska köyhät romanit tapasivat harjata hampaita ja pestä pyykkiä niissä. Kaikki tietävät, mitä kaikkea siivotonta yleisissä vessoissa tavallisesti tapahtuu (humalaista kuseksimista, paneskelua sekä suoneen piikittämistä), mutta tämä ei aiheuta pikkuporvarille eksistentiaalista mielenliikutusta, sillä siihen on totuttu. Kun sen sijaan syrjitty ja tietyllä tapaa yhteiskunnan ulkopuolisena näyttäytyvä ihmisryhmä käyttää samoja vessoja täysin asiallisiin ja välttämättömiin tarkoituksiin, pikkuporvari reagoi niin voimakkaasti, että vessat on lopulta helpointa sulkea kokonaan. (s. 82–83.)

Pikkuporvarillisuus tyypillisesti tietenkin rationalisoidaan järkeväksi ja perustelluksi huolehtimiseksi omista ja yhteisistä asioista. Esimerkiksi lihavuuden ja yleensä epäterveellisten elämäntapojen ylenmääräinen kritisoiminen nähdään usein perusteltuna huolena omasta elämästä ja kansanterveydestä. Kuten Kontula (s. 154) osuvasti huomauttaa, moniko näistä samoista ihmisistä kuitenkaan huolehtii työuupumuksesta, jonka psyykkiset ja fyysiset kansanterveydelliset seuraukset ovat todistetusti yhtä suuria tai vielä suurempia?

Kontula huomaa toki pikkuporvarillisia piirteitä myös itsessään. Eikä pikkuporvarillisuus tietysti olekaan mitään muuta kuin luonnollista ja tietyssä määrin välttämätöntäkin. Olennaista on, missä määrin nämä piirteet tunnistaa omassa itsessä ja siten estää niitä hallitsemasta koko elämää ja ennen kaikkea näiden piirteiden projisoimista toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Jos pikkuporvarillisuus rajoittuu pakonomaiseen tarpeeseen järjestellä oma koti viimeisen päälle, ei tästä itsessään seuraa mitään ikävää toisille eikä laajamittaista harmia henkilölle itselleenkään. Valitettavasti pikkuporvarillisuus osaa usein naamioitua itse terveeksi järjeksi, joten sen tunnistaminen on usein haastavaa.

”Ajan hengestä” kirjoittaminen on vaikea tehtävä ja useimmiten siihen ryhtyvät juuri ihmiset, joilla on kaikkein vähiten mitään kiinnostavaa sanottavaa tämäntyyppisestä tärkeästä mutta todella epämääräisestä tematiikasta. Kontula on kuitenkin tähän juuri oikea ihminen. Hän on yhteiskuntatieteiden tohtori ja suhteellisen kokenut kansanedustaja, mutta mikä on vielä tärkeämpää, hänellä on pitkä ja vivahteikas historia poliittisessa aktivismissa, jossa ei ole säästelty edes omaa fyysistä turvallisuutta. Pari esimerkkiä mainitakseni viime vuosilta, Kontula on kritisoinut Israelin sortotoimia asettamalla samalla oman henkensä vaaraan Israelin rajavartijoiden taholta. Jälkikäteen Israelia puolustelevan juutalaisten maailmankongressi WJC:n vaatiessa Kontulalta anteeksipyyntöä, hän totesi olevan soveliaampaa, että WJC pyytäisi anteeksi häneltä. Kontula perehtyi myös Olkiluodon ydinvoimalan rakennustyön varjoiseen todellisuuteen asettumalla yli 3000:n vierastyöläisen miehen parakkikylään asumaan ja kirjoitti näkemästään ja kuulemastaan teoksen Näkymätön kylä.

Omaa kieltään Pikkuporvarien kohdallisuudesta puhuu varmasti myös se, että laajamittaisen provosoitumisen ohella teoksen ovat noteeranneet enemmän tai vähemmän positiivisessa valossa niinkin päinvastaiset tahot kuin äärimusiikkia ja muuta marginaalikulttuuria levittävä Sarvilevyt sekä perinteikkäästi uskonnollinen Vartija -lehti. Jälkimmäisessä kirjoittaja tunnisti pikkuporvarillisuutensa pahastuessaan naapuriensa äänekkäistä panotouhuista, mihin hän reagoi laulamalla yhtä äänekkäästi Siionin virsiä! Kaikkinensa Pikkuporvarit on suositeltavaa luettavaa käytännössä kaikille, vaikka kaikkein eniten siitä hyötyisivät ne ihmiset, jotka sitä eivät suostu lukemaan tai jotka eivät kykene sulattamaan sen sinänsä melko yksinkertaista sisältöä. Mutta maailma tietysti yleensäkin makaa juuri näin; muutenhan meillä ei olisi ylipäätään mitään laajamittaisia ongelmia.

Olli Pitkänen