miehuus – Hamara

Sokea pöllö ja kellariloukon ihminen

1900-luvun fasismin nousu länsimaissa ja sen uudelleen ilmentymä erilaisissa muodoissa tänä päivänä osoittavat muodottoman raivon voiman ja vaaran, kun se hakee ilmaisuaan. Jos tuo raivo saa ideologisen muodon, se voi johtaa meidät syvälle irrationaalisuuden tyhjiöön, jossa autoritäärisyys lopulta nousee ja pakottaa todellisuuskäsityksensä meille kaikille.

Nicholas Cannariato, The Blind Owl and the Underground Man. Dostoevsky, Hedayat, and formless rage. 18.12.2017.
https://www.thesmartset.com/the-blind-owl-and-the-underground-man
kääntänyt Aki Vesanto

Kun kapinalla ei ole kohdetta, se kääntyy itseään vastaan ja ryhtyy umpimähkäisesti tuhoamaan kuvitteellisia vihollisia ja esteitä. Romantiikan aikakaudella 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun kapinaa ja sen tavoitetta on kuvailtu lähinnä henkilökohtaisella tasolla – itseään tutkiskeleva kapinallinen, joka taistelee yksilöstä piittaamattomia persoonattomia järjestelmiä vastaan, etsii sielua, jota ei ole pilattu omistamisen ja aineellisuuden tahroilla. Kuitenkin toisinaan kaikki, mitä kapinallinen tässä etsinnässään lopulta löytää, on ainoastaan tyhjä tila, jonka hänen identiteettinsä aiemmin täytti. Tästä tilasta löydämme itsemme nykyaikana länsimaissa, avoimissa ja demokraattisissa yhteiskunnissa, jotka ovat joutuneet rationaalisuuden vastaisen kapinan otteisiin vastustaen samalla tuon yhteiskunnan mukana tulevaa monimuotoisuutta.

Teoksessaan Age of Anger Pankaj Mishra toteaa, että Rousseau näki valistusajattelun perillisenä ja yhtenä sen merkittävimmistä vastustajista vaaran, että uskonnollinen, maalaisena pidetty, sekä järjettömänä nähty ajettaisiin varjoihin, piiloon julkisesta tilasta. Rousseau väitti, että lopulta sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden alkuperä ei ole yksilössä vaan instituutioissa. Tästä varoituksesta huolimatta alistavampia nationalismin muotoja alkoi kehittyä seuraavan kahden vuosisadan aikana, ja ne huipentuivat natsismiin ja neuvostoliittolaiseen totalitarismiin.

Patologisen nationalismin pysyvyys on kiistaton tosiasia. Olipa kyseessä sitten monien Trumpin kannattajien rappeutunut atavismi tai Brexitin kannattajien ummehtunut nurkkakuntaisuus, katkeruus ja oikeutuksen tarve synnyttävät turhaksi itsensä tuntevia yksilöitä, jotka asettuvat järkiperäistä valtiokoneistoa vastaan, joka kieltää heidän kansallisen tai etnisen identiteettinsä arvontunnon (tai ainakin väheksyy sitä). Mutta tuo raivo saattaa kummuta syvemmältä kuin pelkästään politiikasta. Kaksi teosta, jotka paljastavat ja tutkivat perusteellisesti tuota kapinaa edeltävää muodotonta raivoa, ovat Dostojevskin Kirjoituksia kellarista sekä Sadeq Hedayatin Sokea pöllö.¹

Mishra kuvailee aiemmin mainitussa teoksessa Age of Anger sitä, kuinka Dostojevski vieraili vuonna 1862 Lontoossa Kansainvälisessä näyttelyssä. Nähtyään Kristallipalatsin, hän valitti rationalismin ja materialismin palvonnasta ja pohti: “täällä tajuaa valtavan ajatuksen; tuntee, että täällä on jotakin jo saavutettu, että täällä juhlitaan voittoa. Jokin alkaa jopa tavallaan pelottaa. Aivan kuin ihminen ei olisi riippumaton vaan alkaa kokea jotakin kauhistuttavaa… Eikö tämä ole itse asiassa täydellinen totuus, joka jähmettää lopullisesti? Kaikki täällä on niin ylpeää, juhlallista ja voitokasta, että ihan henkeä ahdistaa.” (Dostojevski, 2009, s.92²).

Tämä ajatus on se kirottu siemen, joka itää myös kellariloukon ihmisen ahdistuksessa, ja joka julkaistaan nimellä Kirjoituksia kellarista kahden vuoden kuluttua tuosta kohtalokkaasta Dostojevskin matkasta Euroopassa. Mishra huomioi oikein, että tuolloin juhlittu rationalistinen/utilitaristinen etiikka Lontoon Kansainvälisessä näyttelyssä enteilee epäluuloisuutta omaa itseään kohtaan Dostojevskin teoksissa.

Kellariloukon ihminen saattaa olla yksi 1800-luvun kirjallisuuden rasittavimpia ja tympeimpiä hahmoja, mutta hän on myös vastustamattomasti sekä porvarillisen käytännöllisyyden, että vallankumouksellisen ideologian romuttava kriitikko. Kirjeitä kellarista -teoksen kolmanneksen kattavassa paatoksellisessa monologissa hän vihjaa, että rationalismi ja materialismi ovat vain harsoa nihilistisen tyhjyyden yllä, johon kerran katsottuaan ei voi enää kääntää katsettaan pois. Nietzsche varoitti kuiluun tuijottamisen vaarasta, sillä kuilu saattaisi katsoa takaisin, ja tuota kellariloukon ihminen on sen lukijalle: alistava kuilu vastaa ihmisen katseeseen ja muuttaa hänen mielentyyneytensä katkeruudeksi sekä sosiaalisen statuksensa tyhjäksi, ilman että tarjoaa tilalle mitään kestävää totuutta. Kellariloukon ihminen vieläpä menee niin pitkälle, että ylpeästi vähättelee itseään provosoiden lukijaa:

”Ei riitä se, etten kyennyt tulemaan häijyksi, minä en kyennyt tulemaan miksikään: en häijyksi enkä hyväksi, en lurjukseksi enkä rehelliseksi mieheksi, en sankariksi enkä raukaksi.³ Nyt elän loukossani ja kiusaan itseäni ilkeämielisellä ja tarkoituksettomalla lohdutuksella, ettei viisas ihminen tosissaan voikaan tulla miksikään, vaan että joksikin tulee vain hölmö.” (Dostojevski, 1996, s.11.)

Ei ole olennainen asia, uskooko hän edes itse omaa palopuhettaan. Hän on uskomisesta kaukana. Jos jotakin, juuri se tekeekin hänestä niin lipevän, pelottavan sekä houkuttelevan. Ja siltikään hän ei ole vain tyhjä kuilu. Hänellä on eräänlainen oudolla tavalla häiriintynyt näkemys sosiaalisista suhteista. Tätä näkemystä hän ilmaisee viettäessään iltaa vanhojen koulukavereidensa ja Lizan, prostituoidun – kirjan ainoan henkilöhahmon, joka osoittaa hänelle aitoa empatiaa – kanssa. Kellariloukon ihminen tuntuu ymmärtävän ihmisiä joko todella hyvin tai ei ollenkaan. Tuo muuntunut sosiaalinen tietoisuus johtaa hänet paradoksaalisesti yhä syvemmälle eristäytyneisyyteensä hänen ymmärtäessä ihmissuhteiden turhuuden ja hänen viheliäisen olemassaolonsa luonteen. Kuitenkin halu, tarve saada itsensä kuulluksi ja huomatuksi ulkomaailmalle säilyy, ainakin kellariloukon ominaisella käänteisellä logiikalla.

”Minä olen esimerkiksi kauhean itserakas. Olen epäluuloinen ja helposti loukkaantuva, kuten kyttyräselkäinen kääpiö, mutta on todellakin hetkiä, että jos joku sattumalta olisi antanut minulle korvapuustin, niin ehkäpä olisin ollut iloinen siitäkin.
Puhun vakavissani. Varmaankin olisin kyennyt löytämään siitäkin jotain nautintoja, tietenkin epätoivon nautintoa, mutta juuri epätoivoon sisältyykin kaikkein kirpeimpiä nautintoja, varsinkin kun oikein voimakkaasti tuntee tilansa toivottomuuden.”
(Dostojevski, 1996, s.15–16.)

Kellariloukon ihminen tiedostaa ongelmansa, mutta se ei tarkoita, että hän voisi irrottautua siitä. Hän näkee rationalismin, materian haalimisen ja statuksen kiillotuksen turhuuden, ja siksi hän ei voi olla kritisoimatta rationalistisia ideologioita huudahtaen:

”Hyöty! Mitä on hyöty? Rohkenetteko täysin tarkasti määritellä, mistä koostuu ihmiselle koituva hyöty? Entä jos sattuukin niin, että ihmisen etu joskus ei vain voi, vaan sen jopa täytyy olla juuri siinä, että määrätyissä olosuhteissa halutaan itselle jotain vahingollista eikä suinkaan hyödyllistä?
Ja jos niin on, jos tällaista kerrankin sattuu, niin koko sääntö on rauennut tyhjiin.” (Dostojevski, 1996, s.32.)

Näyttää siltä, että valistunut oman edun tavoittelu on todennäköisesti harhainen keksintö. Vaikka se saattaakin tulla yllätyksenä markkinoiden palvojille, oma etu ei välttämättä ole aina toisten ihmisten etu tai kenenkään toisen etu, ellei satu elämään täydellisessä eristyneisyydessä.

Vaikka kellariloukon ihmisen muodoton raivo rationalismia vastaan on vailla omaa poliittista ohjelmaa, sen ääni kaikuu samalla tavalla kuin monen äärioikeistolaisen kansankiihottajan ääni tänä päivänä. Paitsi ettei heidän kapinansa ole niinkään kapinaa rationalismia vastaan sinänsä vaan sen mukana tullutta sivutuotetta, pluralismia, vastaan.

Eric Kaufmann kirjoitti marraskuussa 2016 London School of Economicsin British Politics and Policy blogissaan kiivaasti siitä, että järkiperäinen maahanmuuttopolitiikka Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa on nostattanut antirationalistista muukalaisvihaa ja ennakkoluuloja. Hän huomauttaa, että “Yhdysvallat oli vuonna 1960 90 %:sti valkoinen, ja nykyään 63 %:sti valkoinen. Tämän lisäksi yli puolet amerikkalaisista lapsista kuuluu etniseen vähemmistöön.”

Samoin Iso-Britanniassa asuvien itäeurooppalaisten maahanmuuttajien läsnäolo on vaikuttanut brittien äänestämiskäyttäytymisessä Brexitin suhteen. ”Paikallinen etninen vaihtelu”, hän kirjoittaa, ”on sidoksissa Brexitin saamiin paljon korkeampiin äänimääriin. Määrä vaihtelee vähäisen vaihtelun alueiden 40 %:sta nopean vaihtelun alueiden yli 60 %:iin.” On selvää, että ennen Trumpin presidenttiyttä ja Brexitiä edeltäneet hallitukset Yhdysvalloissa sekä Iso-Britanniassa tunnustivat järkiperäisessä maahanmuuttopolitiikassa taloudelliset ja kulttuuriset hyödyt. Vähemmän selvää on, millä tavoin vakuuttaa merkittävä joukko väestöä, joka on raivostunut kulttuurisesta vaihdosta niin, että he ovat valmiita pistämään talouden perustan ja kulttuurisen vakauden alttiiksi omissa maissaan ylläpitääkseen myrkyllistä etnonostalgiaansa.

Vuonna 1936 kirjoitettu iranilaisen kirjailijan Sadeq Hedayatin Sokea pöllö on 1900-luvun iranilaisen kirjallisuuden klassikko ja vaikuttava kuvaus muodottomasta raivosta, joka usein edeltää politiikkaa. Sokea pöllö kamppailee samankaltaisten persoonallisuuden kriisien ja ideologian kanssa kuin Kirjoituksia kellarista, mutta samalla sen huumaavat näyt ovat enemmän De Quinceyn ja Rimbaudin kuin Dostojevskin kertomuksen tapaisia. Sokean pöllön kertoja käyttää aikansa kuvaillen näynomaista piinaansa. Hänen kärsimyksensä ovat moninaisia, mutta pääteemoina ovat viattomuus, transgressio ja pakenemisen mahdottomuus. Hän saa lohtua kadotetusta viattomuudestaan, jota hänellä ei mahdollisesti ikinä edes ollut maalatessaan liehakoivasti kuvitusta penaaleihin kummallisesta vanhasta miehestä ja kauniista tytöstä. Kuvassa tuo tyttö on ojentamassa sinistä kukkaa⁴ miehelle, joka puree yhtä sormenkynsistään. Tämä kuva luo dynaamisen suhteen äärimmäisen herkän ja piinatun kuvittajan sekä hänen lähes täydellisen vieraantumisen ulkomaailmasta välille.

Sokean pöllön kertoja on yhtä vieraantunut ulkopuolisesta maailmasta kuin kellariloukon ihminen. Hänellä ei ole suurta kaipuuta maailman tyhjille vakuutteluille, sillä hän tietää, kuten Dostojevskin kertomuksen epävarmaan asemaan asetettu kellariloukon hahmo, että rationalismin heikkoudet ovat ilmeisiä kaikille, jotka ovat edes hieman pohtineet asioita. Itse asiassa, Hedayatin kertoja yhdistää halun itsetuntemukseen muista ihmisistä vieraantumiseen tunnustaen, että: “Katkaistuani kaikki siteet itseni ja muiden väliltä tahdon tulla tuntemaan itseni paremmin” (Hedayat, 1990, s.14.).
Mutta tässä juuri onkin jutun juju: hänen varjonsa. Viitaten toisinaan varjoonsa seinällä, hän samaistaa itsensä siihen, yrittäen havaita siinä todelliset piirteensä tai niiden puutteen siinä.

Hän kuuluttaa: “Kirjoitan vain varjolleni, joka lankeaa seinälle lampun valossa. Minun täytyy tehdä itseni tutuksi sille.“ (Hedayat, 1990, s.14.)
Tämän yrityksen epäonnistuminen on ilmeistä, mutta mitä muutakaan hän voisi tehdä? Lahjottavissa oleva irstas maailma, jossa ahneus, typeryys ja aggressio valuvat heti hänen ovensa ulkopuolella, eikä hän kykene kestämään sen ajatusta. Kaikki mitä on jäljellä, on yritys kamppailla hänen oman itsensä mahdottomuutta vastaan.

Hedayatin romaani puskee tarinan äärirajoja siihen pisteeseen asti, jossa kertoja ei ainoastaan ole epäluotettava, vaan hänen kuvailemansa maaston, ympäristön vaihtelu, tietoisuuden sekä kertojan omien motiivien vaihtelu muuntuvat hallusinogeenisen epätoivon sekamelskaksi, jota on äärimmäisen vaikeaa hahmottaa. Mutta tämä onkin kirjan ydinajatuksia. Tämän tason epätoivoa ei voida kuvata tavanomaisen kertomuksen keinoin. Hedayatin kertoja on kuin Kafka, Lautreamont ja Baudelaire olisivat ohjanneet varhaiskypsää nuorta taiteilijaa, joka on käytännössä asuntonsa vanki ja seksuaalisesti turhautunut. Hänen kerrontansa on surrealistista, klaustrofobista halua, joka pyrkii vangitsemaan varjon, joka pakenee määritelmiä ja heijastuu kertojan asunnon seinälle.

Hän puhuu pakottavasta tarpeestaaan yhdistää ajatuksensa tuon varjon, “epäaineellisen itsensä”, kanssa.⁵ Hankaluuden lisäämiseksi hän on geneettisesti rakentunut kahdesta keskenään riitelevästä voimasta. Hänen isänsä on tavanomainen kuolevainen, mutta hänen äitinsä, Bugam Dasi on lumoava tanssija, joka on osana hindulaisen tuhonjumala Shivan Lingam-kulttia. Kertoja on selvästi perinyt äitinsä piirteet. Kuten Shiva, hänkin luo ja tuhoaa hurmollisten myrskyjen kautta, rikkoen rajoja. Mutta kertojan äiti on kaukana poissa hänen elämästään ja jäljellä on vain hänen antamansa lahja – kobran myrkyllä jatkettu “tummanpunainen viini”, joka on tarkoitettu käytettäväksi jonain päivänä, kun tarve vaatii.
Varjo on jatkuvasti seinällä.

Kertojan päähänpinttymä synnyttää paon mahdottomuuden, mutta samalla tarpeen saada asia päätökseen. Samankaltainen esipoliittinen muodoton raivo, joka elävöittää niin monia antirationalisteja tänään, pakottaa Sokean pöllön kertojaa etsimään ratkaisua, ulospääsyä ahdingostaan. Kuten Maurice Blanchot, teoksessaan The Work of Fire kertoo, Kafka koki kirjoittamisen välttämättömyytenä, sillä se oli paradoksaalisesti samalla sekä aktiivinen pyrkimys erottautua maailmasta pois että samalla sitoutua siihen. Blanchot tekee selväksi ydinajatuksensa ja julistaa: “kirjoittaakseen on hyväksyttävä kirjoittamisen mahdottomuus, ja se on, kuten taivas, vaiettava… kirjoittaminen on hiljaisuuden nimeämistä.” Blanchot’n mukaan Kafkalle kirjoittamisessa, ei ollut kyse estetiikasta; ”hänellä ei ollut mielessä arvokkaan kirjallisen työn luominen, vaan kirjoittaminen oli hänelle pelastuksen ja elämän viestin täyttämisen keino.”

Mutta kertojalla on tyyliäkin isompi ongelma: sanat ovat polttoainetta hänen kamppailussaan sattumanvaraisuutta vastaan ja tuossa pyrkimyksessään tavoittaa se “epäaineellinen minä”, joka heijastuu seinälle varjona. Me emme voi koskaan tietää kuolemasta, vain sen loputtomista mahdollisuuksista ja Hedayatin kertoja näyttää kärsivän siitä, mitä Blanchot kuvailee Kafkan tilaksi: “olemassaolo on loputonta, se on vain häilyvyyttä; emme tiedä, olemmeko sen ulkopuolella (mikä saa meidät turhaan etsimään siitä jotain kiinteää, johon tarttua) vai olemmeko ikuisiksi vangittuja sen sisään”.⁶ Mutta toisin kuin Kafkan enteelliset, mutta etäiset kertojat, Sokean pöllön kertoja ei kykene luomaan mitään ylevöitynyttä ironian rakennetta.⁷

Kun kertoja puhuu varjosta uudelleen, hän jatkaa aseista riisuvalla tylyydellä ajatellen, että:

”kertomukset ovat pelkkä pakotie toteutumattomiin toiveisiin, saavuttamattomiin haaveisiin, jotka kertoja itse on luonut perittyjen ja rajallisten henkisten voimavarojen pohjalta.” (Hedayat, 1990, s. 54.)

Tiedän, että haluaisit enemmän. Tarinan tulisi olla portti, opas, ilmestys, paitsi ehkei se olekaan sitä, eikä voikaan olla sitä. Ehkä se onkin vain vaikerrusta varastoituna vuosikausiksi, sillä ketään ei enenevissä määrin sellainen kiinnosta.Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö näiden kertomusten sepittäminen olisi äärimmäisen tärkeää. Näyttäisi silti kuitenkin yhtä todennäköiseltä, että ne eivät olisi aivan niin tärkeitä. Kertoja on niin syvällä omissa itsekidutusta aiheuttavissa näyissään, itseasiassa niinkin syvällä, ettei hän kykene näkemään kauempaa laajempia taloudellisia voimia niissä asioissa, joita hän halveksii, näin karkeasti ilmaistuna. Mutta hänen huomioissaan on monia kyseenalaisia purkauksia.”Roskaväen”, eräässä näistä voimakkaan raivon ja vieraantumisen kokemuksen hetkistä, hän kirjoittaa: ”heidän kiirehtiessään rahan ja nautinnon perässä himokkaine kasvoineen. Minulla ei ollut mitään tarvetta nähdä heitä, sillä jo yksikin riitti edustamaan kaikkia muita. He kaikki olivat yhtä suuta, josta riippui kourallinen suolia ja niiden päätteeksi sukuelimet.” (Hedayat, 1990, s.58.)

Kuten kellariloukon ihminen, Sokean pöllön kertoja yhdistää hyödyn tavoittelun, ei niinkään valistuneeseen oman edun tavoitteluun, vaan eläimelliseen mielihyvän tavoitteluun ja itsekkyyteen. Mutta siinä missä kellariloukon ihminen pitää ehkä liiaksikin pilkkanaan järkiperäisyyden onttoa olemusta, sekä sen mukana tuomaa omahyväisyyttä, Sokean pöllön kertojan reaktio on enemmän henkilökohtainen. Kaikki tuo edellä mainittu näyttäytyy täysin kouriintuntuvan yhdentekevältä hänelle edes sietää.

Kuten kellariloukon ihminen, Sokean pöllön kertoja on vailla ilmeistä poliittista ohjelmaa, mutta hänellä on yhteinen valitettava piirre monien antirationalistien kanssa, avoin naisviha. Hän on vinoutuneella tavalla kiintynyt vaimoonsa, jota kertoja kuvailee romaanissaan joko ”lutkaksi” tai lutkavaimoksi”. Tämä ärsyttävä ja inhottava elementti on tietysti loukkaava keskeyttäen tarinan kerronnallisen kulun. Seksuaalinen turhautuneisuus on selkeä este Hedayatin kertojalle. Ja monella Donald Trumpin katkeroituneella tukijalla onkin mittava luettelo misogyniasta, ja heistä siintää seksuaalinen epävarmuus. Abi Wilkinson vieraillessaan internetin löyhkäävissä loukoissa, jossa moni vihainen mieshenkilö rypee aikansa, kertoo marraskuun 2016 Guardianin artikkelissa hänen vierailustaan ”löyhästi määriteltävien blogien, foorumien ja Reddit-alustan, sekä vaihtoehtomedioiden verkostoissa, joita kutsutaan myös ‘manosfääriksi’”. Hän kuvailee niitä ”vihan, kiukun, feminismiä sekä erityisesti naishenkilöihin suunnatun kaunan keskittymiksi.” Niin kutsuttu ”manosfääri” on suhteellisen iso osa äärioikeistoa ja usein uusfasistisesta internetkulttuurista käytetään termiä ”alt-right.”⁸ Mutta keskeisintä näyttäisi olevan, että tietynlainen oletettu henkilö (melkein poikkeuksetta valkoinen mieshenkilö) kiinnostuu näistä yhteisöistä. Wilkinsonin mukaan he näyttäisivät olevan ” keskimääräisesti asiasta yhtäkkiä kiinnostuneita nuoria”, mutta kiinnostuneita on “yhtä lailla elämän joka laidalta. On olemassa sosiaalisesti epävarmoja, videopelejä rakastavia teinejä, eronneita, katkeroituneita, ja Ivy Leaguessa kouluttautuneita milleniaaleja, jotka kokevat, etteivät naiset anna heille ansaitsemaansa kunnioitusta ja ihailua.” Tässä rationaalinen oletus olisi, että naisten voimaantuminen, tasa-arvo ovat uhka hauraalle maskuliinisuudelle. Irrationaali vastaus, jota moni Donald Trumpin ihailijat tuovat esille, ei ole kovin yllättävää, kun ottaa huomioon presidentin surkean taustan naisten suhteen ja hänen rajalliset kykynsä ilmaista, saati suvaita järkiperäisiä näkemyksiä.

Mutta Sokean pöllön kertoja vie naisvihan täysin uudelle tasolle, kun hän lopulta päättää puukottaa vaimonsa hengiltä. Tarinan läpi hän kamppailee omantunnon kanssaan ja lopulta luopuu ajatuksesta murhata hänet. Mutta muodoton raivo ajaa häntä säälimättömästi eteenpäin. Tällä kertaa tosin, hänen vaimonsa ottaakin hänet seksuaalisesti vastaan ja kertoja antautuu vaimolleen. Kertojan samanaikainen inhon ja himon tunne paljastaa hänen halunsa voittaa hänen seksuaalinen ahdistuksensa, rauhoittaa villi, sekava mielensä myrsky.⁹ Kun hän lopulta antautuu vaimolleen, hän tajuaa intohimonsa ja painajaisensa todellisen luonteen.

”Tunsin hänen nuoren kostean lihansa ihanan lämmön ja kaikki palavan ruumiini atomit imivät sitä itseensä.”
”Hän ahmi minua kuin saalista. Kauhu ja mielihyvä sekoittuivat toisiinsa. Hänen suunsa maistui kitkerältä, kuin kurkunkannalta. Hikeni virtasi tässä juovuttavassa syleilyssä enkä enää hallinnut itseäni.” (Hedayat, 1990, s.93.)

Kaiken tämän aikaa hän pitelee kädessään veistä, jolla hänen oli ollut aiemmin tarkoitus puukottaa ja tappaa hänet. Juuri sillä hetkellä, kun hän tuntee heidän ruumiidensa sulautuneen yhdeksi – ”ruumiimme olivat kasvaneet yhdeksi lihaksi.”- kertoja ”tahtomattaan” tappaa hänet. Tämän omavaltaisen teon¹⁰ toteuttaminen hänessä saa aikaan sellaisen purkauksen, että hän räjähtää nauruun. Nauruun, joka ”– oli syvää naurua enkä voi sanoa, mistä ruumiin onkalosta se kohosi. Se oli onttoa, tyhjyydestä nousevaa naurua, joka vain kaikui kurkussani. Minusta oli tullut tuo vanha rihkamakauppias.” (Hedayat, 1990, s.94.)

Transgression käänne ja itseyden ilmaisun mahdottomuus, jota hän etsii, paljastuukin lopulta ostettavissa olevaksi, lahjotuksi aneeksi, joita vanha rihkamakauppias ja monet muutkin ostelevat ja myyvät. He, joita kertoja itse niin syvästi aiemmin kertoi halveksuvansa.

Koko tämän ajan varjolle itsestään kertovasta kertojasta on lopulta tullut alhainen rikollinen. Hän kertoo tämän kertomuksen, koska sen kuuluu tulla kerrotuksi, siitä huolimatta onko sen kertominen alkuunkaan mahdollista. Hän kertoo kertomuksen, koska hänen on vastustettava, tietoisesti tai ei, rationalismia sekä sen hyväksymää ahneutta ja lahjottavuutta. Mutta hän tekee sen traagisessa epämääräisyydessään. 1900-luvun fasismin nousu länsimaissa ja sen uudelleen ilmentymä erilaisissa muodoissa tänä päivänä osoittavat muodottoman raivon voiman ja vaaran, kun se hakee ilmaisuaan. Jos tuo raivo saa ideologisen muodon, se voi johtaa meidät syvälle irrationaalisuuden tyhjiöön, jossa autoritäärisyys lopulta nousee ja pakottaa todellisuuskäsityksensä meille kaikille. Silloin tuon hornan syöverin suu aukenee, pakottaen sisuksiinsa kaiken, eikä mitään jää sen ulkopuolen tai sisäpuolen. Voit yrittää kirjoittaa tietäsi ulos, mutta saatat joutua viemään työsi maan alle.¹¹

¹ Tämän artikkelin suomennoksessa on käytetty Sokean pöllön 1990 painosta (suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto, Leena Tavio. Finn Lectura).
Kellariloukko (2.painos. 1996), suom. Valto Kallama. Karisto Oy.
² Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Niin&Näin. 2009. Suomentanut Tiina Kartano.
³ Cannariaton käyttämässä käännöksessä sana “raukaksi” on käännetty alkuperäistekstin mukaisesti “hyönteiseksi”. (alkup. englanniksi. Nor an insect. alkup. venäjäksi. Ni nasekomym – ни насекомым.)
⁴ Cannariaton esseessä”blue flower” ja ”morning glory”. Sokean pöllön suomennoksessa “elämänlangan kukka”. (alkup. persiaksi. Niloofar-e kabood)
⁵ ”Kirjoitan vain siksi, että minun on ehdottoman pakko juuri nyt kirjoittaa. Nyt jos koskaan minun täytyy välittää ajatukseni mielikuvitukseni olennolle, varjolle.” ”—Tuo varjo ymmärtää varmasti paremmin kuin minä!” (Hedayat, 1990, s.41.)
⁶ (alkup. englanniksi) “existence is interminable, it is nothing but an indeterminacy; we do not know if we are excluded from it (which is why we seek vainly in it for something solid to hold onto) or whether we are forever imprisoned in it.”
⁷ Tulkitsen Cannariaton tarkoittavan, sitä että Sokean pöllön kertoja ei kykene luomaan oman elämänsä perustaa, vaan saa voimansa reaktiivisuudesta.
⁸ Vaihtoehto-oikeisto
⁹ Toisaalta fantasianomainen ihailu ja toisaalta syvä inho ”lutkaa” kohtaan. Vrt. Madonna/Huora-kompleksi. Kertoja kokee vaimonsa pettävän häntä ja kokee tulleensa häpeälliseksi aisankannattajaksi vaimonsa toimesta.
¹⁰ Transgressive imperative
¹¹ Cannariato viitannee underground- termillä yhtäaikaa kellariloukkoon ja mahdollisesti totalitaristiselta yhteiskunnalta kätkeytyvään maanalaiseen toimintaan.

Arvostelu: Mies tahtoo muuttua: miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (hooks)

Bell hooks¹ on yksi toisen aallon feminismin merkittävimpiä ajattelijoita ja yksi kolmannen aallon intersektionaalisuutta korostavan tulokulman ensimmäisiä esille tuojia. Hooks tuli tunnetuksi jo ensimmäisen teoksensa Ain´t I a Woman: Black Women and Feminism johdosta, jossa hän kritisoi valkoisten feministinaisten kyvyttömyyttä nähdä rotua sukupuoleen verrattavalla tavalla eriarvoistavana tekijänä yhteiskunnassa. Mies tahtoo muuttua: miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (The Will to Change. Men, Masculinity and Love, 2004. Suom. Tapani Kilpeläinen. Eurooppalaisen filosofian seura 2020) käsittelee kuitenkin ensisijaisesti ylipäätään miehiä.

Rodun esilletuomisen ohella toinen asia, joka onkin tehnyt hooksista provokatiivisena pidetyn feministiajattelijan, on hänen sinänsä jopa triviaali mutta edelleen liian huonosti ymmärretty argumenttinsa: jos yhteiskunnan patriarkaalista rakennetta aiotaan vakavissaan muuttaa perustavasti, myös miesten täytyy osallistua massoittain tähän muutokseen. Tämä taas edellyttää miesten ajatus- ja elämismaailman ymmärtämistä sekä aktiivista pyrkimystä saada miehet mukaan feministiseen ajatteluun ja toimintaan. Vaikka olisi sitä mieltä, että moraalinen velvollisuus muuttua on yksinomaan miehillä, käytännössä mitään laajan mittakaavan muutosta patriarkaalisessa järjestyksessä ei voi tapahtua ilman, että feministit (joista pääosa ymmärrettävästi on edelleen naisia) pyrkivät aktiivisesti saamaan miehet mukaan liikkeeseen.

Anti-feministisen kliseen mukaan feminismissä on olennaisesti kyse peitellystä tai jopa avoimesta miesvihasta. Pitää kyllä paikkansa, että pieni mutta äänekäs osa toisen aallon feminismin nimekkäistä lipunkantajista tosiaankin syytti jopa esimerkiksi hooksia ”makaamisesta vihollisen kanssa” (s. 13), siis siitä, että hän piti miehiä patriarkaatin uhreina samassa määrin kuin naisiakin ja asennoitui lähtökohtaisesti ymmärtäen miehiin – myös väkivaltaisiin ja muuten ikäviin miehiin. Siinä missä varhaisilla feministeillä oli kädet täynnä yksinkertaisesti runnoa läpi paikoin jopa pommien avulla perustavimpia yhdenmukaisia oikeuksia miesten kanssa (kuten oikeutta äänestämiseen tai itsenäiseen työntekoon puhumattakaan yhtäläisestä palkasta), niin sanotussa toisen aallon feminismissä oli jo mahdollista käsitellä myös filosofisesti perustavampaa ajatusta: puuttua patriarkaalisen järjestyksen juurisyihin pelkästään niiden vakavimpien seurausten torjumisen sijaan (termi ”radikaalifeminismi” ylipäätään viittaa juuriin menemiseen [radix], ei jonkinlaiseen asenteelliseen jyrkkyyteen). Se tosiasia, että ensisijaisesti juuri miehet pitävät patriarkaalista järjestystä yllä, herätti kuitenkin monenlaisia pyrintöjä. Pieni osa feministeistä ilmaisi (yleensä henkilökohtaisten väkivaltatraumojen pohjalta) näkemyksen, mistä moni syyttää yhä feministejä yleisesti: maailma olisi yksinkertaisesti parempi paikka ilman miehiä. Tälle marginaaliselle joukolle hooks suuntaa viestinsä seuraavasti:

”Jokainen nainen tahtoo miehen rakkautta. Jokainen nainen tahtoo rakastaa ja tulla elämässään olevien miesten rakastamaksi. On hän sitten homo tai hetero, biseksuaalinen tai naimaton, hän tahtoo tuntea isän, isoisän, sedän, veljen, miespuolisen ystävän rakkauden.” (s. 17)

Nykyään käytännössä kukaan feministi ei kiellä tätä viestiä, mutta sen sijaan on edelleen hyvin tavallista, että miesten kokemuksia ei oteta täysin vakavasti. Esimerkiksi Suomessa yksinomaan miehiin kohdistuva asevelvollisuus myönnetään kyllä merkittäväksi tasa-arvo-ongelmaksi, mutta samaan hengenvetoon todetaan, että miehet itse ovat vastuussa tämän järjestelmän ylläpidosta. Tämä pitää toki sinänsä paikkansa; erityisesti miehet itse vartioivat maskuliinisten sukupuoliroolien noudattamista ja sanktioivat niiden rikkomisesta. Sen sijaan käytännössä koskaan ei näe syväluotaavaa analyysiä siitä, miksi näin on. Hooks pyrkii ainakin jossain määrin vastaamaan tähän kysymykseen:

”Seksistiset roolit rajoittavat sekä poika- että tyttölapsien identiteetin muotoutumista, mutta prosessi on paljon vahingollisempi pojille ensinnäkin siksi, että heiltä vaadittavat roolit ovat paljon jäykempiä ja rajoittavampia, ja myös siksi, että he paljon todennäköisemmin saavat ankaran rangaistuksen poiketessaan näistä rooleista. Nykyinen feministiliike loi sosiaalisesti hyväksytyn tilan, jossa tytöt voivat luoda minuuden tunnun, joka on erillään seksistisistä määritelmistä; samaa vapautta ei ole ulotettu pojille. Ei siis ihme, että patriarkaalisessa kulttuurissa pojat jatkavat perinnettä, jossa luodaan väärä minuus, ollaan jakautuneita. Tätä poikien ja miesten jakautumista luonnehtii usein kyky lokeroida. Juuri tämä perustavan haavoittava jako miesten psyykessä ja sielussa ruokkii mielisairautta. Kun miehiä vaaditaan käyttämään väärään minuuden naamiota, heidän kykynsä elää täysin ja vapaasti vähenee pahasti. He eivät pysty kokemaan iloa eivätkä he pysty koskaan todella rakastamaan.” (s. 147)

Kuten hooksin teoksen takakannessakin kysytään: onko ihme, että miehet ovat usein esimerkiksi väkivaltaisia, jos patriarkaatti ”lupaa miehille paljon muttei anna kuin tunnekylmyyttä, suuntautumatonta aggressiivisuutta ja turhautumista”? Jos patriarkaatti tyydyttäisi miehiä, miksi he pahoinpitelisivät niin usein toisia? (s. 42). Pitää omata sekä hyvin kyyninen maailmankuva yleisesti että hyvin synkkä käsitys miehistä, mikäli ajattelee, että miehet ovat tyypillisesti väkivaltaisia vain siksi koska he sosiaalisen asemansa ja fyysisen voimansa puolesta voivat olla sitä.

Useimmat anti-feministiset argumentit perustuvat joko räikeälle asenteellisuudelle tai vilpittömille väärinymmärryksille, mutta tässä kohtaa myös monet feministit ovat edelleen joko tietyllä tapaa tekopyhiä tai yksinkertaisesti kyvyttömiä ymmärtämään merkittävästi omasta asemastaan poikkeavaa tulokulmaa – siis niin sanotusti perinteisen miehen näkökulmaa maailmaan, siltä osin kuin myös siihen kuuluu merkittäviä ”mieserityisiä” vaikeuksia. Myöskään naisten osuutta patriarkaalisen järjestelmän ylläpitämisessä ei kovin usein haluta tuoda esille. Äitien asema on kuitenkin äärimmäisen keskeinen poikien indoktrinoimisessa patriarkaattiin; yksinhuoltajaäidit voivat olla tässä suhteessa jopa julmempia kuin tavanomaiset ydinperheäidit (s. 132). Naisten on lapsesta alkaen huomattavasti miehiä helpompi hankkia hyvät ihmissuhdetaidot, mutta vähemmän esille tuotu näkökulma on, että näitä taitoja voi yhtä hyvin käyttää manipuloimiseen kuin eheiden ihmissuhteiden luomiseen (s. 140).

Yksi erityistapaus, jossa poikiin ja miehiin kohdistuva sympatiavaje tulee ilmi, on nuorten miesten lisääntynyt syrjäytyminen ja äärimmillään raaka väkivalta. Siinä missä näiden ilmiöiden syyt tunnetaan tieteellisesti katsoen melko hyvin, näkee harvoin puheenvuoroja, joissa tuotaisiin moralisoimatta esille kyseessä olevien ihmisten oma näkökulma – siis sellaisenaan ja kaunistelematta. Tai oikeastaan sitä tuodaan kyllä esille jopa mässäilevässä formaatissa esille, esimerkiksi Lost Boys -dokumentin kaltaisissa pätkissä. Kuitenkin se laajempi kokemuksellinen pohja, mikä erilaisten ääri-ilmiöiden taustalla on, jää piiloon ja jopa aktiivisesti torjutuksi. Hooks tavoittaa tästä jotain äärimmäisen olennaista tuodessaan esille, että ”niin paljon kuin aikuiset valittavatkin nuorten miesten vihasta, useimpien aikuisten on helpompi kohdata raivoava teini-ikäinen kuin sellainen, jonka suru on vallannut ja joka ei voi lakata itkemästä” (s. 57).

Hooks kertoo useiden miestuttaviensa ilmaisseen tiettyä peruskokemustaan seuraavin sanoin: ”jokin puuttuu sisimmästä” (s. 29). Voin itsekin samaistua tähän ilmaukseen, ja oikeastaan vasta tämän teoksen myötä ymmärsin tietoisesti yhdistää tuntemuksen nimenomaisesti siihen sukupuolirooliin, johon minut on kasvatettu. Pojat kasvatetaan hyvin varhaisesta iästä alkaen kuolettamaan riippuvuutta ja heikkoutta ilmaisevat eleet huomattavasti voimakkaammin kuin tytöt (vaikka nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa sama koskee tietyssä määrin kaikkia). Tosiasiassa pojat eivät kuitenkaan ole vähemmän tunteellisia kuin tytöt, ainakaan missään yksiselitteisessä mielessä. Siinä missä tytöt kasvatetaan tukahduttamaan ennen kaikkea aggressiiviset tunteet, pojat joutuvat tukahduttamaan vielä täydellisemmin ja vielä kriittisemmän osan elämästä: hellyyden, rakkauden, riippuvuuden, miksi yhteyttä toisiin ihmisiin nyt haluaakaan nimittää.

Siinä missä verraten anti-feministisetkin miehet tunnistavat usein joissain yhteyksissä, että heidän masennuksensa, ahdistuksena, päihdeongelmansa tai väkivaltaisuutensa johtuvat tunteiden tukahduttamisesta, ja että näiden ongelmien juuret löytyvät yleensä jo kotoa varhaisesta lapsuudesta, heidän on usein käytännössä mahdotonta hahmottaa ilmiön kokonaiskuvaa, jota feministit kutsuvat tavallisesti patriarkaatiksi. Vaikeiden ja herkkien tunteiden esiin nouseminen nostaa äärimmäisen helposti maskuliinisen vastareaktion, johon kuuluu olennaisena osana feminismin jyrkkä torjuminen uhkana. Olen käynyt lukuisia arkisia keskusteluita, joissa näkyy ilmeisellä tavalla, kuinka keskustelun toinen osapuoli on kärsinyt elämäänsä keskeisesti määrittävällä tavalla siitä, ettei ole voinut toteuttaa olennaisia itseään määrittäviä asioita ahtaiden sukupuoliroolien takia, mutta sukupuoliroolien sijaan hänelle pääsyyllisinä ahdinkoon näyttäytyvät feministit. Paradoksaalisesti suurimpana pelkona kaikista näyttäytyy tällöin se, että ”kaikki hierarkiat katoavat” – visio mitä tuskin kovin moni pitää toivottavana mutta mikä ei varsinkaan ole vaarassa toteutua koskaan – ja tämä saa ihmisen vastoin omaa ja yhteistä etua vastustamaan jokaista nykyhetkessä tapahtuvaa poliittista pyrkimystä purkaa aktiivisesti ylläpidettyjä sukupuolirooleja. Lukuun ottamatta systemaattisimpia konservatiiveja, menneet edistysaskeleet tasa-arvossa nähdään kyllä toivottuina ja usein tärkeinäkin. Sen sijaan juuri nykyhetken akuuteissa kysymyksissä moni kääntyy enemmän konservatismin puoleen.

Vaikeasti murrettavien psykologisten lukkojen ohella asiaan vaikuttavat olennaisella tavalla median ylläpitämät mielikuvat feminismistä. Miksipä mediaa kiinnostaisivat tässä asiassa sen enemmän kuin muulloinkaan monimutkaiset teoriat ja tavallinen arkijärki, kun on tuhannen taalan paikka lietsoa vastakkainasetteluita ja esittää kärjistyksiä? (s.108). Kokonaisuudessaan ei olekaan yllättävää, että monet feministimiehet päätyvät ennemmin tai myöhemmin ”löytämään todellisen minänsä” anti-feministeinä (s. 40). Silloinkin kuin normeista poikkeavan pojan/miehen itsetunto on kuin ihmeen kaupalla säilynyt nuoruuteen asti vahvana, koko muu maailma asettaa valtavan paineen tällaisen miehen saamiseksi ”aisoihin”. Kaikkein raskaimmat itsetunto-ongelmat kasaantuvat varmasti miehille, jotka vain hyvin harvoin pystyvät tiedostamaan, että heidän kärsimyksensä johtuu eniten juuri ahtaista sukupuolirooleista, tai niille vähemmistöihin kuuluville ainakin ulkoa päin mieheksi määritellyille, joille ”hyväksyttävään” miehen rooliin mahtuminen ei ole mahdollista. Vaatii kuitenkin myös huomattavaa itsereflektiota ja tahdonlujuutta pitää kiinni feministisistä ideaaleista verraten hyväosaisenakin miehenä; vastoin suhteellisen usein esitettyä väitettä, avoimesti miesfeministinä ei todellakaan saa ihmisten suuren enemmistön positiivista huomiota, kiitosta ja hyväksyntää.

Feministinen liike on Suomen kaltaisissa valtioissa pystynyt korjaamaan sukupuolten tasa-arvoon liittyviä selkeästi mitattavia ongelmia kiitettävällä tavalla. Kuten hooks kuitenkin tuo toistuvasti esille, itse patriarkaalinen järjestelmä on säilynyt ytimeltään verraten koskemattomana myös länsimaissa. Hooksin keskeinen teesi on, että ilman miesten saamista mukaan feministiseen liikkeeseen, kaikki suuriltakin vaikuttavat edistysaskeleet tulevat ennemmin tai myöhemmin murskatuiksi, sillä miehet kattavat puolet väestöstä, ja kuten feministit painottavat, useimmat sekä merkittävimmistä vallanpitäjistä että kaikkein kurjimmassa asemassa olevista (ja siten mihin tahansa valmiina olevista) ihmisistä ovat miehiä.

Kuten olen todennut aiemmin täällä ja täällä, suurin vastuu viime kädessä kaikille haitallisten roolien kyseenalaistamisesta ja muuttamisesta on kollektiivisesti miehillä itsellään – täsmällisemmin ennen kaikkea niillä miehillä, jotka ovat sen verran onnekkaassa asemassa, että heillä on reaalinen mahdollisuus harjoittaa perustavanlaatuista itsereflektiota. Täysin kriittinen rooli on kuitenkin myös feministinaisten tuella, eikä halukkuus tällaiseen tukeen ole lainkaan itsestään selvä, vaikka paperilla ajatus useimmiten allekirjoitetaankin. Hooksin kohdalla rehellinen havainto hänen omakohtaisesta pelosta miehiä kohtaan poiki tarpeen ymmärtää miehiä. Valitettavasti helpompi ja yleisempi ratkaisu tällaisen havainnon pohjalta on ryhtyä moralisoimaan ja korostaa yksinomaan naisten asemaa uhreina.

Hooksin teosta on helppo suositella ensimmäiseksi teokseksi kenelle tahansa feminismistä kiinnostuneelle miehelle, jolla on mahdollisesti hyvinkin varauksellisia tuntemuksia aiheesta. Yhtä lailla sitä voi suositella feministinaisille, jotka tiedostavat, että he eivät kunnolla ymmärrä miksi miehet käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät.

Olli Pitkänen

¹Nimimerkki kirjoitetaan kokonaisuudessaan pienellä, bell hooks, koska kirjoittaja halusi ihmisten kiinnittävän huomiota itse teoksiin eikä kirjoittajaan. Idea tuntuisi kääntyvän hieman itseään vastaan, mutta noudatan luonnollisesti kirjailijan tahtoa kirjoittaa nimi näin.

²Tähän luonnollisesti vastataan usein nopeasti, että nimenomaan naisten kokemuksia ei oteta vakavasti: naisten ääni sivuutetaan paljon helpommin kuin miesten, ja esimerkiksi yllättävän yleisiä lähisuhdeväkivaltakokemuksia usein vähätellään ja jopa kiistetään. Tämä kaikki pitää tietenkin paikkansa, mutta ei poissulje millään tavalla sitä, että jopa feministinaiset suhtautuvat usein vähättelevästi siihen, kun miehet lopulta feministien toivomuksen mukaisesti todellakin ilmaisevat tunteitaan, erityisesti heikkoutta ja epätoivoa.

³Miehiin kohdistuvan sympatiavajeen eräänlainen jossain määrin epäintuitiivinen kääntöpuoli on transnaisiin kohdistuva syrjintä. Erityisesti mainitut Catharine McKinnonin ja Andrea Dworkinin kaltaiset jossain määrin ongelmalliset toisen aallon feministit ovat aika ajoin suhtautuneet transnaisiin eräänlaisina feministisen aatteen pettureina; heidän mukaansa transnaiset ikään kuin esittävät olevansa naisia, mutta he eivät koskaan voi olla ”todellisia” naisia, koska ovat syntyneet miehiksi. Tässä on kiinnostava yhteys anti-feministiseen konservatismiin, ja kyseiset ajattelijat ovatkin aika ajoin kokeneet konservatiivinaiset liberaaleja feministejä läheisemmiksi.