Miten minusta tuli vasemmistolainen

Ehkäpä juuri keskiluokkaistuneen helluntailaisuuden valmis maailma oli se, joka herätti uinuvan anarkiani ja tarjosi kivetyn polun tuon maailman tutkimattomille reuna-alueille, kirjallisuuden marginaaliin ja ajattelun oudoille teille, epävarmuuden seuraamiseen. Oikealle taipuvaisen kristilliskonservatiivin maailma, jonka tunnen hyvin, alkoi lopulta näyttää kovin jäykältä ja mielikuvituksettomalta.

Ohipuhuttuja merkintöjä valmiista maailmasta

Mietin, mistä aloittaisin. Kertoisinko lapsuudestani, vanhempieni vähittäisestä noususta alempaan keskiluokkaan, ”elämän realiteetteihin” alistuvasta yhteiskunnallisesta sovinnaisuudesta, ääripäiden välttelystä, nuoruuteni politiikkaa karttavasta oikeistolaisuudesta, kaikkea elämääni leimaavasta itsepintaisesta ulkopuolisuuden ja sopeutumattomuuden tunteesta? Tuliko minusta kommunisti, koska sielunelämäni ja identiteettini huusi kapinaa ja erottautumisen yltäkylläisyyttä? Kyllä, miksei. Mutta ylpeää individualismia löytää nationalistien ja traditionalistienkin keskuudesta. Valkoihoisena ja ilmeisen heterona miehenä olisin kenties hyvin voinut päätyä sinne, missä valkoinen valta ja patriarkaatti etsii tapaa järjestäytyä uudelleen – sinne, missä ulkopuolisuuden, sopeutumattomuuden ja yksinäisyyden pelot ja impotenssi kääntyvät kollektiiviseksi uhmaksi, virkistäväksi tuhovoimaksi, jota ei tarvitse pyydellä anteeksi, sillä sellaistahan on luonto, miehet sotivat ja kuolevat… ja niin edelleen.

Olkoon. Aloitan masennuksesta, identiteetin katoamisen kokemuksesta. Olin masennuksen puhjetessa noin 30-vuotias, mutta vältän tietoisesti puhumasta ”ikäkriisistä”, jota pidän äärimmäisen epäilyttävänä käsitteenä.1

Masennustani ei koskaan diagnosoitu. Se ei missään suhteessa ollut vaikeimmasta päästä. En harkinnut itsemurhaa, kykenin hoitamaan lasta ja elämään koti-isän arkea taustalla möyrivästä – ja ajoittain jonkinlaisiksi ahdistuskohtauksiksi puhkeavasta – kuristuksen, merkityksettömyyden ja toivottomuuden tunteesta huolimatta. Masennukseksi miellän vaivani siksi, että noiden kuuden vuoden aikana jouduin tavalla tai toisella keksimään itseni uudelleen, omaksumaan aiemmasta poikkeavan tavan tulla toimeen liian paljaaksi kalutun puutteen kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että elämää noin yleensä määrittävältä kaipuulta, riittämättömyydeltä, ratkaisemattomuudelta – siis puutteelta – tavallaan katosi ”kutistava” ja mielekkyyttä tuottava konteksti. Aloin kadota normaalin ulkopuolelle.

Kävin läpi jossain määrin tyypilliseksi arvelemani polun. Alkuvaihetta leimasi häpeän tunne kuulumattomuudesta yhteiskunnan tuottaviin voimiin ja rakenteisiin. Olin työtön taiteilija, kirjailija, jonka kirjoja ei luettu ja jota ei haastateltu sen enempää Helsingin Sanomissa kuin paikallisessakaan mediassa. Sisäistämäni liberaali dogmatiikka pakotti ajattelemaan, että olin yksinkertaisesti valinnut väärin, ja tuottamattomuuteni – toisin sanoen se, ettei pääoma kyennyt homogenisoimaan luomaani arvoa osaksi yhteiskunnallista lisäarvontuotantoa – muuttui yksilölliseksi häpeäksi ja epäonnistumiseksi. Ympäristön sovinnainen ja porvaristunut arvomaailma tuki näitä tulkintoja ja pakotti puolustuskannalle.

Masennus sai tuntemaan, etten kykene mihinkään merkitykselliseen; kaikki tuntui valuvan hiekkana sormien välitse. Työelämään ponnistaneiden ystävien vaurastuminen ja vakaa toimeentulo synnyttivät tuskaisia ulkopuolisuuden tuntemuksia. Koin itseinhoa ja alemmuutta. Olin baari-iltojen ilonpilaaja, joka aina joutui lopettamaan meiningit kesken tai lokkeilemaan muiden anteliaisuuden varassa. Näköalattomuus ja häpeä söivät sisintä. Tajusin etsiväni rituaaleja, joilla muuttaa masennuksen sammioissa käyvä viha joksikin kestäväksi ja järjelliseksi.

Luin Žižekiä, Kurkea, Verhaeghea ja Badiouta. Perehdyin auttavasti lacanilaiseen psykoanalyysiin; etsin keinoja jäsentää kokemustani mannermaisen filosofian fenomenologian jälkeisistä kriittisistä virtauksista. Aloin seurata päivänpolitiikkaa ja lueskella poliittisia blogianalyyseja. Yksinkertaiset kysymykset siitä, kuka määrittelee pelin säännöt ja miksi, nousivat näköpiiriini älyllisesti stimuloivalla ja merkityksellisellä tavalla. Äkkiä olin loitsujen ja magian ympäröimä, täynnä luovuutena purkautuvaa vihaa. Oksensin ulos kirjatolkulla tavaraa, muovailin maailmaani esseissä ja runoissa, joista ei oidipaalista angstiakaan puuttunut. Olin keskellä virtausta, jossa kommunismi ja vasemmistolaisuus huljuivat ajattelumaailmaani osana uudenlaisena jäsentyvää ymmärrystä.

Aatteita ja ideologioita vierastava moderni ihminen korostaa opitun liturgian mukaisesti tässä kohtaa, ettei ole kiinnostunut ”ismeistä”. Tätä sudenkuoppaa on vältettävä – ismien ylimalkainen kiistäminen on silkkaa kapitalismin ideologiaa, tylsää jaarittelua ja latteaa tolkun muminaa. Tietenkin olen kiinnostunut ismeistä ja aatteesta; tietenkin olen aatteellinen; tietenkin kommunismi merkitsee minulle sitoutumista johonkin, joka on myös ajateltavissa, vaikka onkin aiheellista sanoa, että kommunismi merkitsee minulle ennen muuta elämisen ja olemisen tapaa, yhteisyyttä ja käytäntöjä – ei utopiaa, tulevaisuudessa kajastavaa yhteiskuntamallia tai organisoitumisen dogmatiikkaa.

En tullut kommunistiksi vakuututtuani aatteesta, vaan ymmärsin aatetta, koska olin huomaamattani jo valmiiksi kommunisti. Jossain hyvin täsmällisessä mielessä tämä lienee ainoa kommunistiksi tulemisen tapa. Ihminen ei ”valitse” arvojaan ja uskomuksiaan muuten kuin hyvin rajallisessa merkityksessä; ja etenkään hän ei valitse halujaan. Erilaiset ”uskonratkaisut” ja tiedostetut vakuuttumiset ovat tyypillisesti lähinnä subjektiivisesti välittynyttä vakaumusta: osa kertomusta, jonka kronologialle järki, hallinta ja kontrolli vaativat alistamaan sen, mikä ansaitsee tapahtuman nimen.

Mutta nyt olen mennyt asioiden edelle, aloittanut keskeltä. On palattava jonkin matkaa takaisin, eksentriseen menneisyyteen.

***

Vielä 2010-luvun alussa elelin jokseenkin tyytyväisenä paikallisen helluntaiseurakunnan kullatussa umpiossa tietämättä ja tajuamatta mitään meneillään olevasta ”suurten juhlien vuosikymmenestä”. Olin saavuttanut suhteellista arvovaltaa ja vapautta, löytänyt oman paikkani tiiviissä uskonyhteisössä; sosiaalinen elämäni rakentui seurakunnassa ja sen kautta. Maailma oli yhtä kuin ulkomaailma, kalvakka ja hiukan demoninen, vailla mahdollisuuksia todellisiin ystävyyssuhteisiin ja syvällisiin hengellisiin kokemuksiin. Helluntailaisena oleminen merkitsi helluntailaista elämää, ja maailmaan oli säilytettävä käytännöllinen hajurako. ”Olemme maailmassa muttemme maailmasta”, opetettiin. Jokainen ei-helluntailainen (vaan ei helluntailainen) osaa purkaa koodin: ”Olemme parempia kuin ne…”

Se, mitä ulkomaailma juhli häpeästä ja estoista vapautumisena, merkitsi kaltaiselleni konservatiiville ”luomisjärjestyksen” raiskaamista velton ja himokkaan hedonismin eli synnin hyväksi. Viisaus ei piillyt nautinnossa vaan työssä. Pride-kulkueen ekstaattisina vyöryvät massat olivat osoitusta ”kulttuurimarxismin” ahdistavasta totalitarismista, josta Juha Ahvio varoitteli lasit huurussa TV7:n Café Raamatussa. Leif Nummelan johdattelevat kysymyspatteristot tarjosivat välttämättömän rekvisiitan Ahvion konetuliaseen nopeudella tiputteleviin vastauksiin, joiden profeetallinen vakavuus viittasi jo seuraavan kymmenluvun eltaantuneeseen oikeistoradikalismiin.

Paikallinen uskonyhteisömme henki – ainakin vielä 2010-luvun alkupuolella – enimmäkseen jonkinlaista turvattua keskiluokkaisuutta ja ääripäitä välttelevää tolkun kristillisyyttä. ”Poliittisuus” typistyi usein Raamatusta lainattuun kuvaan esivallan puolesta rukoilevasta nöyrästä uskovaisesta, piilo-oikeistolaisesta ”maan hiljaisesta”, joka pysytteli kaukana niin intersektionaalisesta feminismistä kuin räyhäävän rasistisesta populismistakin. Seurakuntaa johti Jumalan tahdon mukaisesti valittu joukko tyypillisesti keski-iän ylittäneitä vanhimmistoveljiä, joiden säännöllisen kokoontumisen ajankohdat olisi pystynyt päättelemään seurakuntarakennuksen parkkipaikalla seisovien menopelien vakavaraista rahakkuutta huokuvasta yhdenmukaisuudesta, mikäli luokkalähtöinen ajattelu ei olisi ollut noissa piireissä turhaksi ja vieraaksi koettua vastakkainasettelujen lietsomista.

Helluntailaisuuden kaltaisia ideologisesti tiiviitä ja dogmaattisia elämänmuotoja moititaan usein niiden hanakkuudesta antaa kaikkeen valmiit vastaukset, mutta tämä on parhaimmassakin tapauksessa pelkkä osatotuus. Jokaisessa helluntaiyhteisössä on omat kriittiset älykkönsä. Heitä harvemmin voi paimentaa pelkillä valmiilla vastauksilla. Ideologia toimiikin parhaiten silloin, kun se kykenee säätelemään ja asettamaan kysymisen horisontteja eli luomaan valmiin maailman, johon mahtuva epävarmuuden kriittinen massa ei ylitä tiedon piiriin rajautuvaa kysymyshorisonttia. Siten helluntailainen voi kysyä, mikä on elämän tarkoitus ja miksi Jumala sallii kärsimyksen, eikä vastauksen jäämistä puolitiehen pidetä mitenkään epäilyttävänä tai ongelmallisena. Ihmiset ovat joka tapauksessa vajavaisia, vain Jumala yliluonnollisessa viisaudessaan tietää, miksi pahan olemassaolo ja tapahtuminen ei ole hänen pelastussuunnitelmaansa raunioittava moraalinen ongelma. Sen sijaan helluntailainen ei koskaan kysy, minkä kaiken on mahdollistuttava, jotta selvä eronteko ”meidän” ja ”maailman” välillä voi säilyttää mielensä tai miksi on tärkeää saada Jumala edustamaan oikeistokonservatiivista maailmankuvaa, jossa homoseksuaalisuuden harjoittaminen on paheellista ja tuomittavaa, eikä ainakaan kristitylle soveliasta – tai miksi suurin osa helluntailiikkeen piirissä puhutuista saarnoista keskittyy nautintojen ja ruumiin kontrolloimiseen uskon puhtauden varjelemisen nimissä.

Jos minulta olisi 2010-luvun alussa tultu kyselemään tuollaisia, olisin luultavasti nähnyt melkoisen vaivan osoittaakseni, miksi moiset kysymykset ovat lähtökohtaisesti väärin suunnattuja. Ensin olisin pyrkinyt osoittamaan, miksi on rationaalisempaa uskoa Jumalan olemassaoloon kuin olla uskomatta; sitten olisin edennyt – parhaiden modernien apologeettojen esimerkin mukaisesti – todisteluihin siitä, miksi on syytä uskoa Jumalan olevan juuri kristinuskon Jumala ja miksi paras selitys tyhjälle haudalle on se, että Jeesus nousi kuolleista, ja niin edelleen, aina ”kristilliseen moraalijärjestykseen” saakka.

Dogmaattinen metafysiikka tarjosi näin viitekehyksen, jota kristillinen apologetiikka edelleen rajasi ja täsmensi. Ei ole mitenkään sattumaa, että nykyhelluntailaisten älyllinen eliitti intoilee William Lane Craigista ja lukee pelottomasti systemaattista teologiaa, jota höystetään tulkinnoilla modernin luonnontieteen uusista löydöistä. Anglosaksinen filosofia tarjoaa paljon tarttumapintaa helluntaikonservatiiville, jolle tiedon ja totuuden rekisterien yhteen langettaminen luo mahdollisuuksia uskonelämää lujittaville ajattelun turvasatamille. Helluntailaisälykköjen millenniaalisukupolvi ei kammoksu ateistista filosofiaa ja tiukkoja väittelyitä, kunhan peliä pelataan anglosaksisen debatin ja dogmaattisen metafysiikan säännöillä.

Helluntailaisuudesta vieraantuminen alkoi vähitellen, pieninä akanvirtoina.

Toisaalta vieraus ja ulkopuolisuus olivat kuuluneet uskovaisen identiteettiini alun alkaenkin. Teini-ikäisenä koin paljon häpeää ja yksinäisyyttä katu-uskottavien ja urheilullisten ikätoverieni seurassa; pakenin näitä tuntemuksia fiktion pariin. Kun vähitellen pääsin mukaan piireihin, yksinäisyyden tunteet hellittivät, mutta ulkopuolisuuden kokemus jatkui – nyt vain ”taiteilijan” ja ”pohdiskelijan” roolissa. 2010-luvulla muistan naureskelleeni erään seurakuntakaverini kanssa paikallisen pastorin puheita ”helluntai-identiteetin vahvistamisesta”, jota noihin aikoihin tarjottiin lääkkeeksi liikkeen piirissä havaitun jäsenkadon taltuttamiseen. Helluntailaisuus ei ollut meille identiteetin kysymys, ja olin alusta saakka vierastanut liikkeelle tyypillistä tapaa korostaa auktoriteettia, uskonnollisia kokemuksia ja ”karismaattisiksi” kutsuttuja lieveilmiöitä. En puhunut kielillä, suurin osa kuulemistani saarnoista oli tylsiä ja yhdentekeviä, eikä liikkeen sisäinen hengen kulttuuri tarjonnut älyllisiä virikkeitä. Jälkimmäisiä tarjosivat sitäkin enemmän yliopisto-opinnot, jotka myös vahvistivat ulkopuolisuuden kokemuksia.

Miksen lähtenyt liikkeestä aiemmin? Tätä olen joskus miettinyt paljonkin. Pysyttelin helluntailaisuudessa pitkälle aikuisikään: lähtiessäni olin noin 30-vuotias, ja aivan loppuaikoja lukuun ottamatta roolini yhteisössä oli mahdollistanut monenlaista boksin ulkopuolelle kuuluvaa käyttäytymistä, julkistakin erottautumista yhtenäisestä sosiaalisesta linjasta. Ulkopuolisuuden tuntemuksistani huolimatta olin yhteisöni tunnustama taiteilijaälykkö. Joihinkin sääntöihin kohdistuva välinpitämättömyyteni ja kriittisyyteni tulkittiin suopeasti ”eksentrisyydeksi”, jollaista taiteilijatyypiltä sopi odottaakin. Ajatteluani ja erimielisyyttäni ei pyritty suoranaisesti tukahduttamaan, ja koska olin jo päässyt sosiaaliseen sisäpiiriin, nautin myös merkittävien vastuunkantajien luottamusta.

Hankalan tyypin roolini muuttui ongelmaksi siinä vaiheessa, kun onnistuin kriittisyydelläni ärsyttämään muuatta noista vaikutusvaltaista vastuunkantajista, ja tämä päätti reagoida uskonnollisten yhteisöjen laajasti suosimalla epäsuoralla keskityksellä. Liikkeelle lasketut juorut pilasivat maineeni käytännössä yhdessä yössä.

Tiiviissä yhteisössä ei tarvita sanoja kertomaan, milloin et enää ole tervetullut. Eräänä talvisena iltana 2015 piipahdin viskipäissäni kotiseurakuntani nuortenillassa. Vielä kolme vuotta sitten nämä illat olivat muodostaneet arkielämäni jokaviikkoisen sosiaalisen huipentuman. Menin hämärän sivusalin puolelle istumaan, kuuntelin puhetta videotykiltä; alkoholisumu velloi päässäni miellyttävästi. Istuin hetken paikoillani, tervehdin väkinäisesti joitakin entisen elämäni kasvoja – ja tiesin, ettei mikään osa tästä todellisuudesta kuulu enää nykyisyyteeni. Vuotta aikaisemmin seurakunnan johto oli esittänyt minulle julkisen anteeksipyynnön ja tehnyt parhaansa maineeni palauttamiseksi, mutta sekin oli tullut ainakin vuoden verran myöhässä. Ei ollut sen enempää kykyä kuin halua palata vanhoihin kuvioihin. En edes pitänyt itseäni enää minään uskovaisena. Kävelin aulaan ja ulos, otin pyöräni ja jatkoin matkaani kohti yhtä niistä viinankatkuisista saunailloista, joita tuohon aikaan harrastimme. Päätin, etten enää osallistuisi helluntailaisten ohjelmiin selväpäisenä; halusin kostaa menneisyydelleni, joka oli vienyt minulta niin paljon ajattelun, ruumiin ja taiteen iloja.

Vanhojen helluntailaiskavereideni kanssa ryyppäsimme ja kiitimme Herraa viinipuun annista. Baarikierrosten välissä kävimme teetuvalla kuuntelemassa vapaakirkollisten ja helluntailaisten käännytyspuheita. Niin lapselliselta kuin tällainen ehkä kuulostaakin, koimme tekevämme jotain terapeuttista. Menneisyys eli ja hengitti sisuksissamme, ja me halusimme haistattaa sille paskat. Tämä onnistui parhaiten, kun vittuili helluntailaisten pilkunnussija-Jumalalle vetämällä kunnon lärvit, kuulumalla julkisesti maailmaan – toisin sanoen tekemällä asiallisen isänmurhan

Ja miltä maailma näyttikään. Viinankäryisillä tanssilattioilla eivät pelehtineet demonit tai himonsa vääristämät kadotuksen lapset, vaan hauskanpitoon lähteneet ihmiset, jotka näkivät kadunkulmilla ja festariaktioissa evankelioivista helluntailaisista sen, mitä nämä eivät koskaan itsessään havainneet: oudon takakireyden ja salatun ylimielisyyden, puolesta-tietämisen, paremmin-tietämisen, itse kaivetun kuilun, joka ei suojellut, vaan eristi.

Halutessaan erottautua maailmasta helluntailaisuus, kuten lukemattomat muutkin ”jälkiuskonnolliseen” maailmaan sopeutumisen seurauksena syntyneet herätysliikkeet, oli tullut erottautuneeksi vain ihmisistä. Väistämätön gentrifikaatio – liikkeen ikääntyvä keskiluokkaistuminen ja sen suosimat luokkatiedottoman hengellisyyden muodot – on vähitellen johtanut siihen, että helluntaiherätyksessäkin rikas käy taivaan valtakuntaan köyhän hirttäytyessä neulansilmään. Ei ole sattumaa, että liikkeen piirissä vallitsee käytännössä oikeistokonservatiivinen hegemonia. Keskimääräinen helluntailainen äänestää kristillisdemokraatteja, perussuomalaisia, kokoomusta ja keskustaa, suhtautuu kriittisesti translain muutoksiin ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin ja pitää Elokapinan mielenilmauksia moraalista luopuvan yhteiskunnan oireena.

Luokkatietoisuus – ilmaistakseni asian vanhakantaisen marxilaisesti – kasvoi helluntailaisuudesta irtautumisen vanavedessä. Tätä vauhditti merkittävästi vuonna 2015 valtaan äänestetty Sipilän hallitus, jonka ajaman politiikan todellisuus oli kaikkien nähtävillä siitäkin huolimatta, että oikeistolainen valtamedia kohteli pääministeriä kuin yritysmaailmasta loikannutta messiasta. Žižekin ja Badioun lukeminen oli jo luonut teoreettista pohjaa aatemaailmani muutoksille, niin kommunismille kuin ateismille; Sipilän hallituksen toimet osoittivat käytännössä, mitä valumateoriaa propagoiva uusliberalistinen valta tarkoittaa työttömille ja vähävaraisille. Aktiivimallin nöyryyttävä epäoikeudenmukaisuus oli jäävuoren huippu, ja median hiljaisuus asian ympärillä sinetti, joka ei tarvinnut suuta puhuakseen.

Aloin kirjoitella Facebookiin poliittisia analyyseja ja diagnooseja. Väittelin vanhojen kokoomusta ja keskustaa kannattavien helluntailaistuttujen kanssa. Asetuin tietoisesti ja näkyvästi vasemmalle, niin vasemmalle, että parlamentaarinen vasemmisto näyttäytyi minulle pelkkänä läntisen sosialidemokratian entisenä ja vesittyneenä radikaalisiipenä. Työstin suhdettani kommunismiin, luin Pääoman ensimmäisen osan (ja tietenkin Manifestin) ja totesin aatesuunnan marginaalisuuden ja tässä marginaalisuudessa piilevän röyhkeän potentiaalin. Opin myös, että perinteisen marxismi-leninismin näkökulmasta olen ”moderneine kommunismeineni” lähinnä epäilyttävä revisionisti. Tajusin, ettei porvarillisen hyvinvointivaltion keskimääräisillä kasvateilla ole hajua sen enempää 1800-luvun historiallisesta aatesuunnasta aina Pariisiin kommuuniksi yltäneine visioineen kuin nykypäivän ”täysin automatisoidusta avaruushomoluksusversiostakaan” radikaaleine öljyn aikakauden jälkeisine utopioineen. Väittelyt tukehtuivat ja taantuivat joutaviksi väännöiksi. Linkitin asiaa tuntemattomille, mutta sitäkin varmemmilla äänenpainoilla sosialististen aatteiden tuhoisuutta julistaville idiooteille kirjoituksia, joiden lukemisen toivoin saavan aivokopan ajuaineita liikkeelle edes minimaalisesti.

Kuten Anna Kontula, myös minä sain huomata, että kommunismista vääntäminen oli turhaa. Maailma oli jo valmis, eikä se kaivannut uusia luomuksia.

***

Vuoden 2015 juhannusaatto. Ojennan viinipullon yläasteaikaiselle ystävälleni. Istumme joenrannan mattolaiturilla. Taivas hehkuu maidonvaaleana ja käsittämättömänä. En tunne puoliakaan seurueestani, mutta ympärilläni on pelkkiä ystävällisiä kasvoja. ”Susta on tullut ihminen”, ystäväni sanoo.

Tämä on edelleen hienoimpia kuulemiani kohteliaisuuksia.

Voi sanoa minun karistaneen helluntailaistyyppisen uskonnollisuuden yltäni ja sisuksistani kännäämällä ja kirjoittamalla. Samalla lienen imenyt sisääni radikaalia vasemmistolaista ajattelua, löytänyt henkisiä nojapuita ja -tuoleja, joista käsin jäsennellä kokemaani. Oikeistokonservatiivisen ja auktoriteetteihin tai ”perustuksiin” nojaavan kristillisteistisen maailman vähittäinen murtuminen on vienyt minut jonnekin, missä aatteellinen sitoutuminen kohtaa oudon psykoanalyyttisen anarkismin.

Tässä maailmassa olen omillani. Jumalaa ei ole, eikä kristinuskon totuusvaikutus palaudu metafyysisiin tunnustuksiin tai pyhien tekstien auktoriteettiin tai edes uskovaisuuteen.

Valmiissa maailmassa koen edelleen ahdistavaa ja sanomatonta ulkopuolisuutta. On vaikea ymmärtää, kuinka ihmiset voivat yleensä elää. Kuinka on mahdollista olla ajattelematta – vuosia, vuosikymmeniä –, kuinka on mahdollista tämän pakottavan kysymisen – sen, jonka panoksena on elämä ja kuolema (hyväksyi sen tai ei)sijasta tehdä maailmasta noin vain silkkaa omistamista, antautua rahan tienaamiselle, puhua tuntikausia lomamatkoista, uusista hankinnoista, huonekaluista, sähköpotkulaudoista, merihenkisesti sisustetuista venevajoista, yhdistelmälastenvaunuista, ilmalämpöpumpuista, maisematapeteista, pergoloista, älyjääkaapeista, ällöttävän ultramariininsinisistä kukkaruukuista hautaustoimiston näyteikkunassa, PKO:n uuden ketjuravintolan kerrassaan kelvottomasta naudanfileestä, saunan uudelleenpaneloinnin tuotapikaisesta välttämättömyydestä ja polttavasta tarpeesta irrotella välillä äkkilähtöjen, hotelliviikonloppujen, kylpylälomien, kalaravintoloiden, parisuhteen vuosihuoltojen, alan konferenssien ja seminaarilounaiden jatkojen, tulosvastuustressin nollaamisen, kohoavan jälleenmyyntiarvon ja ikuisen kilpailukyvyn täyttämän ummetuksen merkeissä?

Ehkäpä juuri keskiluokkaistuneen helluntailaisuuden valmis maailma oli se, joka herätti uinuvan anarkiani ja tarjosi kivetyn polun tuon maailman tutkimattomille reuna-alueille, kirjallisuuden marginaaliin ja ajattelun oudoille teille, epävarmuuden seuraamiseen. Oikealle taipuvaisen kristilliskonservatiivin maailma, jonka tunnen hyvin, alkoi lopulta näyttää kovin jäykältä ja tiedon hallitsemalta. Luonnontieteiden kanssa pelehtivä apologetiikka, jonka loogiset pelit aikoinaan vangitsivat haluni ja saivat minut jopa haaveilemaan ammattifilosofin urasta, paljastui kyvyttömäksi ymmärtämään ja erittelemään ensimmäistäkään edes minimaalisesti poeettista sisältöä – ikään kuin maailman ja todellisuuden ydin olisi näyttöön, toistettavuuteen ja kaiken ainutkertaisen (singulaarisen) hylkäämiseen perustuvan diskurssin ulottuvilla; ikään kuin totuus olisi simppeli, maailman ja siitä sanotun vastaavuuteen palautuva ehyt kokonaisuus, josta voi sanoa: tiedän, että p; ikään kuin politiikka olisi vain tylsämielistä intressipiirien välistä rationaalista, organisatorisen tehokkuuden sanelemaa neuvottelua; ikään kuin markkinat ja talous eivät olisi monenlaisten mahtien tyystin keinotekoisia luomuksia, jotka ovat muutettavissa siinä missä massojen haluamisen tavatkin; ikään kuin kansa olisi jotain orgaanista ja olemassa olevaa; ikään kuin identiteetti olisi biologiassamme meihin ohjelmoitu deterministinen systeemi, joka pakottaa maailman luokkajakoiseksi ja hierarkkiseksi…  ja niin edelleen.

Keskiluokkainen hengenkulttuurimme (olipa helluntailaista tai ei) on toki vähä-älyistä, mutta sellaistahan kulttuuri ylipäätään on: 98-prosenttisesti typerää ja ikävystyttävää. Haluamatta kuulostaa hypokriittiin nihilismiini tukehtuvalta edgelordilta on sanottava, ettei tämän pitäisi yllättää ketään.

***

En kokenut helluntailaisuudesta eroamista kovinkaan traumaattisena, vaikka juorut ja niitä seurannut hylkäämiskokemus jättivätkin jälkensä. Kun 2015 jätin eroilmoituksen seurakunnalle, tunsin vain vapautumisen ilkikurista iloa.

Silti moni ex-helluntailainen tietää, miltä tuntuu muuttua jostakusta ei-keneksikään. Minulla tämän muutoksen konkreettisimmat vaikutukset näkyivät kirjailijuudessani.

Jos helluntailaispiireissä julkaisee kaunokirjallisen teoksen, on yhteisöllinen julkisuus tässä noin 40 000 helluntailaisen maassa selvä ja taattu. ”Hengellistä kaunokirjallisuutta” julkaisevat helluntailaiskirjailijat voivat luottaa siihen, että ainakin jonkinlaista näkyvyyttä siunaantuu: julkkarit pidetään kotiseurakunnassa mahdollisesti satojen ihmisten yleisölle (esimerkiksi sunnuntaikokouksen eli jumalanpalveluksen yhteydessä), todennäköisesti Ristin Voitto laatii kirja-arvostelun ja usein haastattelunkin. Kääntöpuolena on, että tällainen kirjallisuus on ulkomaailman kannalta käytännössä täysin irrelevanttia. Helluntailaisyhteisö on kuitenkin niin tiivis, että olemisen tuntu säilyy, kiinnostuipa maailma tai ei.

Koska oman kirjallisen debyyttini julkaisu ajoittui vuoteen 2016, en päässyt nauttimaan kuplautumisen eduista. Toisaalta en sellaista kaivannutkaan. Yksikään kristillinen kustantamo ei olisi hyväksynyt ainuttakaan käsikirjoitustani ohjelmaansa – siitä yksinkertaisesta syystä, ettei taiteeni ollut ”kristillistä”, eikä sellainen kiinnostanut minua edes intomielisimpinä helluntailaisaikoinani. Tässä mielessä olin täysin tietoinen ”helluntaikuplasta”, jonka piirissä tuotettua taidetta pidin yleisesti heikkotasoisena. Halusin aina olla ”oikea julkaiseva kirjailija”, en mikään ”Aikamedian kautta julkaiseva kirjoittelija”. Ajatuskin ”tunnistettavasta kristillisestä sanomasta” tuntui helvetin kiusalliselta. Ei taiteen idea ollut viestin tai sanoman välittämisessä; taide oli idea itsessään. Niin uskovainen kuin olinkin, halusin varjella mielikuvitukseni vapautta missionaarisuuden moraalilta. Sama pätee mutatis mutandis nykyäänkin. Vaikka taide on aina yhteiskunnallista ja vähintään potentiaalisesti poliittista, sen sitominen ideologiaan, tunnustukseen tai teologiaan tarkoittaa taiteen epäonnistumista siinä, missä taide varsinaisesti tapahtuu, nimittäin yhteisöllisen fantasian rajoilla. Taiteen taidemaisuus on olennaisesti lävistämistä, puhkaisemista, rajan osoittamista – siksi sillä ei voi olla auktoriteetteja, ei edes tekijänsä tahdossa.

Sama pätee Jumalaan, ihmiseen ja maailmaan. Jos ihminen ja maailma ovat Jumalan taideteoksia – kuten moni helluntailainenkin ajattelee – on aivan olennaista kysyä, mitä tämä tarkoittaa suhteessa Jumalan auktoriteettiin. Mikäli emme saa määritellä ongelmiamme itse, emme voi olla vapaita. Juuri tässä kohdin katseltavaksemme ilmaantuu vasemmistolaisen politiikan kyky ja valmius antaa rajatonta luottoa mielikuvitukselle (joka ei koskaan toimi ilman rajatonta luottoa). Meidän ei tule saada päättää itse vain vastauksistamme, sillä maailma ei ole valmis. Vapaus on vapautta löytää omat kysymyksensä, luoda omat ongelmansa, tehdä mahdottomasta välttämätön. Uudestaan ja uudestaan, sillä maailma ei ole valmis.

Markus Niemi

1”Ikäkriisistä” puhumalla on helppo sivuuttaa kriisin yliyksilöllinen ja poliittinen ulottuvuus. Kun kolmekymppisen kokema eksistentiaalinen ahdistus määritellään iän tai ”sukupolven” kautta yksilöön palautuvasti, työnnetään näkyvistä monenlaisia mahdollisia tosiasioita kuten esimerkiksi kysymys siitä, onko kolmekymppisten ”ikäkriiseillä” jotain tekemistä yhteiskuntasysteemimme kanssa: systeemin, joka 1990-luvulta lähtien on vähin erin nakertanut työmarkkinoille tulevien mahdollisuudet taloudellisesti vakaaseen tulevaisuuteen ja lupaa enenevissä määrin prekariaattiin vajoamista myös korkeasti koulutetuille. ”Ikäkriisi” voi olla ennen muuta poliittinen kriisi. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei ”ikäkriisissä” voisi olla kysymys myös yksilöllisestä ja eksistentiaalisesta kriisistä. Parhaimmillaankin käsite tuntuu kuitenkin harhaanjohtavalta ja väärin asemoivalta.

Arvostelu: Mies tahtoo muuttua: miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (hooks)

Useimmat anti-feministiset argumentit perustuvat joko räikeälle asenteellisuudelle tai vilpittömille väärinymmärryksille, mutta tässä kohtaa myös monet feministit ovat edelleen joko tietyllä tapaa tekopyhiä tai yksinkertaisesti kyvyttömiä ymmärtämään merkittävästi omasta asemastaan poikkeavaa tulokulmaa – siis niin sanotusti perinteisen miehen näkökulmaa maailmaan, siltä osin kuin myös siihen kuuluu merkittäviä ”mieserityisiä” vaikeuksia.

Bell hooks1 on yksi toisen aallon feminismin merkittävimpiä ajattelijoita ja yksi kolmannen aallon intersektionaalisuutta korostavan tulokulman ensimmäisiä esille tuojia. Hooks tuli tunnetuksi jo ensimmäisen teoksensa Ain´t I a Woman: Black Women and Feminism johdosta, jossa hän kritisoi valkoisten feministinaisten kyvyttömyyttä nähdä rotua sukupuoleen verrattavalla tavalla eriarvoistavana tekijänä yhteiskunnassa. Mies tahtoo muuttua: miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (The Will to Change. Men, Masculinity and Love, 2004. Suom. Tapani Kilpeläinen. Eurooppalaisen filosofian seura 2020) käsittelee kuitenkin ensisijaisesti ylipäätään miehiä.

Rodun esilletuomisen ohella toinen asia, joka onkin tehnyt hooksista provokatiivisena pidetyn feministiajattelijan, on hänen sinänsä jopa triviaali mutta edelleen liian huonosti ymmärretty argumenttinsa: jos yhteiskunnan patriarkaalista rakennetta aiotaan vakavissaan muuttaa perustavasti, myös miesten täytyy osallistua massoittain tähän muutokseen. Tämä taas edellyttää miesten ajatus- ja elämismaailman ymmärtämistä sekä aktiivista pyrkimystä saada miehet mukaan feministiseen ajatteluun ja toimintaan. Vaikka olisi sitä mieltä, että moraalinen velvollisuus muuttua on yksinomaan miehillä, käytännössä mitään laajan mittakaavan muutosta patriarkaalisessa järjestyksessä ei voi tapahtua ilman, että feministit (joista pääosa ymmärrettävästi on edelleen naisia) pyrkivät aktiivisesti saamaan miehet mukaan liikkeeseen.

Anti-feministisen kliseen mukaan feminismissä on olennaisesti kyse peitellystä tai jopa avoimesta miesvihasta. Pitää kyllä paikkansa, että pieni mutta äänekäs osa toisen aallon feminismin nimekkäistä lipunkantajista tosiaankin syytti jopa esimerkiksi hooksia ”makaamisesta vihollisen kanssa” (s. 13), siis siitä, että hän piti miehiä patriarkaatin uhreina samassa määrin kuin naisiakin ja asennoitui lähtökohtaisesti ymmärtäen miehiin – myös väkivaltaisiin ja muuten ikäviin miehiin. Siinä missä varhaisilla feministeillä oli kädet täynnä yksinkertaisesti runnoa läpi paikoin jopa pommien avulla perustavimpia yhdenmukaisia oikeuksia miesten kanssa (kuten oikeutta äänestämiseen tai itsenäiseen työntekoon puhumattakaan yhtäläisestä palkasta), niin sanotussa toisen aallon feminismissä oli jo mahdollista käsitellä myös filosofisesti perustavampaa ajatusta: puuttua patriarkaalisen järjestyksen juurisyihin pelkästään niiden vakavimpien seurausten torjumisen sijaan (termi ”radikaalifeminismi” ylipäätään viittaa juuriin menemiseen [radix], ei jonkinlaiseen asenteelliseen jyrkkyyteen). Se tosiasia, että ensisijaisesti juuri miehet pitävät patriarkaalista järjestystä yllä, herätti kuitenkin monenlaisia pyrintöjä. Pieni osa feministeistä ilmaisi (yleensä henkilökohtaisten väkivaltatraumojen pohjalta) näkemyksen, mistä moni syyttää yhä feministejä yleisesti: maailma olisi yksinkertaisesti parempi paikka ilman miehiä. Tälle marginaaliselle joukolle hooks suuntaa viestinsä seuraavasti:

”Jokainen nainen tahtoo miehen rakkautta. Jokainen nainen tahtoo rakastaa ja tulla elämässään olevien miesten rakastamaksi. On hän sitten homo tai hetero, biseksuaalinen tai naimaton, hän tahtoo tuntea isän, isoisän, sedän, veljen, miespuolisen ystävän rakkauden.” (s. 17)

Nykyään käytännössä kukaan feministi ei kiellä tätä viestiä, mutta sen sijaan on edelleen hyvin tavallista, että miesten kokemuksia ei oteta täysin vakavasti. Esimerkiksi Suomessa yksinomaan miehiin kohdistuva asevelvollisuus myönnetään kyllä merkittäväksi tasa-arvo-ongelmaksi, mutta samaan hengenvetoon todetaan, että miehet itse ovat vastuussa tämän järjestelmän ylläpidosta. Tämä pitää toki sinänsä paikkansa; erityisesti miehet itse vartioivat maskuliinisten sukupuoliroolien noudattamista ja sanktioivat niiden rikkomisesta. Sen sijaan käytännössä koskaan ei näe syväluotaavaa analyysiä siitä, miksi näin on. Hooks pyrkii ainakin jossain määrin vastaamaan tähän kysymykseen:

”Seksistiset roolit rajoittavat sekä poika- että tyttölapsien identiteetin muotoutumista, mutta prosessi on paljon vahingollisempi pojille ensinnäkin siksi, että heiltä vaadittavat roolit ovat paljon jäykempiä ja rajoittavampia, ja myös siksi, että he paljon todennäköisemmin saavat ankaran rangaistuksen poiketessaan näistä rooleista. Nykyinen feministiliike loi sosiaalisesti hyväksytyn tilan, jossa tytöt voivat luoda minuuden tunnun, joka on erillään seksistisistä määritelmistä; samaa vapautta ei ole ulotettu pojille. Ei siis ihme, että patriarkaalisessa kulttuurissa pojat jatkavat perinnettä, jossa luodaan väärä minuus, ollaan jakautuneita. Tätä poikien ja miesten jakautumista luonnehtii usein kyky lokeroida. Juuri tämä perustavan haavoittava jako miesten psyykessä ja sielussa ruokkii mielisairautta. Kun miehiä vaaditaan käyttämään väärään minuuden naamiota, heidän kykynsä elää täysin ja vapaasti vähenee pahasti. He eivät pysty kokemaan iloa eivätkä he pysty koskaan todella rakastamaan.” (s. 147)

Kuten hooksin teoksen takakannessakin kysytään: onko ihme, että miehet ovat usein esimerkiksi väkivaltaisia, jos patriarkaatti ”lupaa miehille paljon muttei anna kuin tunnekylmyyttä, suuntautumatonta aggressiivisuutta ja turhautumista”? Jos patriarkaatti tyydyttäisi miehiä, miksi he pahoinpitelisivät niin usein toisia? (s. 42). Pitää omata sekä hyvin kyyninen maailmankuva yleisesti että hyvin synkkä käsitys miehistä, mikäli ajattelee, että miehet ovat tyypillisesti väkivaltaisia vain siksi koska he sosiaalisen asemansa ja fyysisen voimansa puolesta voivat olla sitä.

Useimmat anti-feministiset argumentit perustuvat joko räikeälle asenteellisuudelle tai vilpittömille väärinymmärryksille, mutta tässä kohtaa myös monet feministit ovat edelleen joko tietyllä tapaa tekopyhiä tai yksinkertaisesti kyvyttömiä ymmärtämään merkittävästi omasta asemastaan poikkeavaa tulokulmaa – siis niin sanotusti perinteisen miehen näkökulmaa maailmaan, siltä osin kuin myös siihen kuuluu merkittäviä ”mieserityisiä” vaikeuksia. Myöskään naisten osuutta patriarkaalisen järjestelmän ylläpitämisessä ei kovin usein haluta tuoda esille. Äitien asema on kuitenkin äärimmäisen keskeinen poikien indoktrinoimisessa patriarkaattiin; yksinhuoltajaäidit voivat olla tässä suhteessa jopa julmempia kuin tavanomaiset ydinperheäidit (s. 132). Naisten on lapsesta alkaen huomattavasti miehiä helpompi hankkia hyvät ihmissuhdetaidot, mutta vähemmän esille tuotu näkökulma on, että näitä taitoja voi yhtä hyvin käyttää manipuloimiseen kuin eheiden ihmissuhteiden luomiseen (s. 140).

Yksi erityistapaus, jossa poikiin ja miehiin kohdistuva sympatiavaje tulee ilmi, on nuorten miesten lisääntynyt syrjäytyminen ja äärimmillään raaka väkivalta. Siinä missä näiden ilmiöiden syyt tunnetaan tieteellisesti katsoen melko hyvin, näkee harvoin puheenvuoroja, joissa tuotaisiin moralisoimatta esille kyseessä olevien ihmisten oma näkökulma – siis sellaisenaan ja kaunistelematta. Tai oikeastaan sitä tuodaan kyllä esille jopa mässäilevässä formaatissa esille, esimerkiksi Lost Boys -dokumentin kaltaisissa pätkissä. Kuitenkin se laajempi kokemuksellinen pohja, mikä erilaisten ääri-ilmiöiden taustalla on, jää piiloon ja jopa aktiivisesti torjutuksi. Hooks tavoittaa tästä jotain äärimmäisen olennaista tuodessaan esille, että ”niin paljon kuin aikuiset valittavatkin nuorten miesten vihasta, useimpien aikuisten on helpompi kohdata raivoava teini-ikäinen kuin sellainen, jonka suru on vallannut ja joka ei voi lakata itkemästä” (s. 57).

Hooks kertoo useiden miestuttaviensa ilmaisseen tiettyä peruskokemustaan seuraavin sanoin: ”jokin puuttuu sisimmästä” (s. 29). Voin itsekin samaistua tähän ilmaukseen, ja oikeastaan vasta tämän teoksen myötä ymmärsin tietoisesti yhdistää tuntemuksen nimenomaisesti siihen sukupuolirooliin, johon minut on kasvatettu. Pojat kasvatetaan hyvin varhaisesta iästä alkaen kuolettamaan riippuvuutta ja heikkoutta ilmaisevat eleet huomattavasti voimakkaammin kuin tytöt (vaikka nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa sama koskee tietyssä määrin kaikkia). Tosiasiassa pojat eivät kuitenkaan ole vähemmän tunteellisia kuin tytöt, ainakaan missään yksiselitteisessä mielessä. Siinä missä tytöt kasvatetaan tukahduttamaan ennen kaikkea aggressiiviset tunteet, pojat joutuvat tukahduttamaan vielä täydellisemmin ja vielä kriittisemmän osan elämästä: hellyyden, rakkauden, riippuvuuden, miksi yhteyttä toisiin ihmisiin nyt haluaakaan nimittää. 

Siinä missä verraten anti-feministisetkin miehet tunnistavat usein joissain yhteyksissä, että heidän masennuksensa, ahdistuksena, päihdeongelmansa tai väkivaltaisuutensa johtuvat tunteiden tukahduttamisesta, ja että näiden ongelmien juuret löytyvät yleensä jo kotoa varhaisesta lapsuudesta, heidän on usein käytännössä mahdotonta hahmottaa ilmiön kokonaiskuvaa, jota feministit kutsuvat tavallisesti patriarkaatiksi. Vaikeiden ja herkkien tunteiden esiin nouseminen nostaa äärimmäisen helposti maskuliinisen vastareaktion, johon kuuluu olennaisena osana feminismin jyrkkä torjuminen uhkana. Olen käynyt lukuisia arkisia keskusteluita, joissa näkyy ilmeisellä tavalla, kuinka keskustelun toinen osapuoli on kärsinyt elämäänsä keskeisesti määrittävällä tavalla siitä, ettei ole voinut toteuttaa olennaisia itseään määrittäviä asioita ahtaiden sukupuoliroolien takia, mutta sukupuoliroolien sijaan hänelle pääsyyllisinä ahdinkoon näyttäytyvät feministit. Paradoksaalisesti suurimpana pelkona kaikista näyttäytyy tällöin se, että ”kaikki hierarkiat katoavat” – visio mitä tuskin kovin moni pitää toivottavana mutta mikä ei varsinkaan ole vaarassa toteutua koskaan – ja tämä saa ihmisen vastoin omaa ja yhteistä etua vastustamaan jokaista nykyhetkessä tapahtuvaa poliittista pyrkimystä purkaa aktiivisesti ylläpidettyjä sukupuolirooleja. Lukuun ottamatta systemaattisimpia konservatiiveja, menneet edistysaskeleet tasa-arvossa nähdään kyllä toivottuina ja usein tärkeinäkin. Sen sijaan juuri nykyhetken akuuteissa kysymyksissä moni kääntyy enemmän konservatismin puoleen.

Vaikeasti murrettavien psykologisten lukkojen ohella asiaan vaikuttavat olennaisella tavalla median ylläpitämät mielikuvat feminismistä. Miksipä mediaa kiinnostaisivat tässä asiassa sen enemmän kuin muulloinkaan monimutkaiset teoriat ja tavallinen arkijärki, kun on tuhannen taalan paikka lietsoa vastakkainasetteluita ja esittää kärjistyksiä? (s.108). Kokonaisuudessaan ei olekaan yllättävää, että monet feministimiehet päätyvät ennemmin tai myöhemmin ”löytämään todellisen minänsä” anti-feministeinä (s. 40). Silloinkin kuin normeista poikkeavan pojan/miehen itsetunto on kuin ihmeen kaupalla säilynyt nuoruuteen asti vahvana, koko muu maailma asettaa valtavan paineen tällaisen miehen saamiseksi ”aisoihin”. Kaikkein raskaimmat itsetunto-ongelmat kasaantuvat varmasti miehille, jotka vain hyvin harvoin pystyvät tiedostamaan, että heidän kärsimyksensä johtuu eniten juuri ahtaista sukupuolirooleista, tai niille vähemmistöihin kuuluville ainakin ulkoa päin mieheksi määritellyille, joille ”hyväksyttävään” miehen rooliin mahtuminen ei ole mahdollista. Vaatii kuitenkin myös huomattavaa itsereflektiota ja tahdonlujuutta pitää kiinni feministisistä ideaaleista verraten hyväosaisenakin miehenä; vastoin suhteellisen usein esitettyä väitettä, avoimesti miesfeministinä ei todellakaan saa ihmisten suuren enemmistön positiivista huomiota, kiitosta ja hyväksyntää.

Feministinen liike on Suomen kaltaisissa valtioissa pystynyt korjaamaan sukupuolten tasa-arvoon liittyviä selkeästi mitattavia ongelmia kiitettävällä tavalla. Kuten hooks kuitenkin tuo toistuvasti esille, itse patriarkaalinen järjestelmä on säilynyt ytimeltään verraten koskemattomana myös länsimaissa. Hooksin keskeinen teesi on, että ilman miesten saamista mukaan feministiseen liikkeeseen, kaikki suuriltakin vaikuttavat edistysaskeleet tulevat ennemmin tai myöhemmin murskatuiksi, sillä miehet kattavat puolet väestöstä, ja kuten feministit painottavat, useimmat sekä merkittävimmistä vallanpitäjistä että kaikkein kurjimmassa asemassa olevista (ja siten mihin tahansa valmiina olevista) ihmisistä ovat miehiä.

Kuten olen todennut aiemmin täällä ja täällä, suurin vastuu viime kädessä kaikille haitallisten roolien kyseenalaistamisesta ja muuttamisesta on kollektiivisesti miehillä itsellään – täsmällisemmin ennen kaikkea niillä miehillä, jotka ovat sen verran onnekkaassa asemassa, että heillä on reaalinen mahdollisuus harjoittaa perustavanlaatuista itsereflektiota. Täysin kriittinen rooli on kuitenkin myös feministinaisten tuella, eikä halukkuus tällaiseen tukeen ole lainkaan itsestään selvä, vaikka paperilla ajatus useimmiten allekirjoitetaankin. Hooksin kohdalla rehellinen havainto hänen omakohtaisesta pelosta miehiä kohtaan poiki tarpeen ymmärtää miehiä. Valitettavasti helpompi ja yleisempi ratkaisu tällaisen havainnon pohjalta on ryhtyä moralisoimaan ja korostaa yksinomaan naisten asemaa uhreina. 

Hooksin teosta on helppo suositella ensimmäiseksi teokseksi kenelle tahansa feminismistä kiinnostuneelle miehelle, jolla on mahdollisesti hyvinkin varauksellisia tuntemuksia aiheesta. Yhtä lailla sitä voi suositella feministinaisille, jotka tiedostavat, että he eivät kunnolla ymmärrä miksi miehet käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät.

Olli Pitkänen

1Nimimerkki kirjoitetaan kokonaisuudessaan pienellä, bell hooks, koska kirjoittaja halusi ihmisten kiinnittävän huomiota itse teoksiin eikä kirjoittajaan. Idea tuntuisi kääntyvän hieman itseään vastaan, mutta noudatan luonnollisesti kirjailijan tahtoa kirjoittaa nimi näin.

2Tähän luonnollisesti vastataan usein nopeasti, että nimenomaan naisten kokemuksia ei oteta vakavasti: naisten ääni sivuutetaan paljon helpommin kuin miesten, ja esimerkiksi yllättävän yleisiä lähisuhdeväkivaltakokemuksia usein vähätellään ja jopa kiistetään. Tämä kaikki pitää tietenkin paikkansa, mutta ei poissulje millään tavalla sitä, että jopa feministinaiset suhtautuvat usein vähättelevästi siihen, kun miehet lopulta feministien toivomuksen mukaisesti todellakin ilmaisevat tunteitaan, erityisesti heikkoutta ja epätoivoa.

3Miehiin kohdistuvan sympatiavajeen eräänlainen jossain määrin epäintuitiivinen kääntöpuoli on transnaisiin kohdistuva syrjintä. Erityisesti mainitut Catharine McKinnonin ja Andrea Dworkinin kaltaiset jossain määrin ongelmalliset toisen aallon feministit ovat aika ajoin suhtautuneet transnaisiin eräänlaisina feministisen aatteen pettureina; heidän mukaansa transnaiset ikään kuin esittävät olevansa naisia, mutta he eivät koskaan voi olla ”todellisia” naisia, koska ovat syntyneet miehiksi. Tässä on kiinnostava yhteys anti-feministiseen konservatismiin, ja kyseiset ajattelijat ovatkin aika ajoin kokeneet konservatiivinaiset liberaaleja feministejä läheisemmiksi.

Jari Ehrnrooth ja taiteen politiikka

Kun Ehrnrooth vaatii taidetta luopumaan poliittisuudesta, hänen todellinen viestinsä ei ole, että taiteen tulisi luopua establishmentin valtataisteluja myötäilevästä näennäisvallankumouksellisuudestaan. Pikemminkin taiteilijoiden toivotaan jättävän politiikka ammattilaisille, sillä tunnetustihan oppimaton sählääminen vain sotkee kitkattoman digikapitalismin voittokulkua.

”Sivistysporvarien” suosikkinarratiivi länsimaiden moraalikadosta ja ajattelun, arvojen ja taiteen rappiosta pääsee jälleen ääneen – tällä kertaa Ylellä, jonka verkkosivuilla Jari Ehrnrooth julistaa inhoavansa sitä, ”mihin tämä kehitys johtaa”. Kauneuden, totuuden ja hyvyyden kumoamisen jälkeen on koittanut rumuuden aika, eikä länsimainen kulttuurievoluutiokaan auta enää taidetta huippusuorituksiin:

”Itseisarvojen vaativan tavoittelun tilalle postmodernit uudistajat tuovat löysän arvorelativismin ja kiivaan identiteettipolitiikan. Näin kulttuuri lahoaa ja jalostavat erottelut häviävät, kun taistelu vallasta täyttää arvotyhjiön.”

Ehrnroothin saarna tiukkuu ja pullistelee ”totuusinstituution” ja ”universaalin moraalilain” kaltaisia liberaalin herra-ajattelun kiteytymiä (vain liberalismissa totuus voi olla instituution etuliite ja universaali moraali tulla representoiduksi Lain kirkkautena). Tämä on silti epäkiinnostavaa, kuten muutenkin liberaalien porvarien puhe abstraktioina leijuvien itseisarvojen ”vaativasta tavoittelusta” yleensä.1 Aivan, jos näille arvoille on olemassa omat totuus- ja taideinstituutionsa,niiden tavoittelussa ei ole mitään muuta vaativaa kuin kysymys ostovoiman tai kulttuurisen statuksen riittävyydestä…

Pari sanaa voisi sanoa siitäkin, että taidehistoriaa valikoivasti kertaavalta Ehrnroothilta jää ikään kuin huomaamatta, kuinka suuri osa hänen ihannoimastaan museotaiteesta joutui muinoin aikalais-Ehrnroothien hampaisiin. Esimerkiksi kristinuskon tematiikan inspiroimia kuvanveistäjiä moitittiin varhaiskeskiajalla muun muassa siitä, etteivät he jaksaneet työstää marmoria kunnolla ja muutoinkin tyytyivät varsin rumiin ja epäilyttäviin lopputuotteisiin. Homeerisen kerskailun sijaan heitä kiinnosti kristinuskon peruskertomusten ulkoisen karuuden esiin marssittama sisäisyys.

Nykyporvarillehan tämä aiempi, kriitikkojen tuomitsema ulkonainen rumuus näyttäytyy sinä värähtelevän sielun syvyyksiin työntyvänä mystisyytenä, jonka oletetulla katoamisella rappionarratiivin evankelistat tukevat modernin taiteen vastaisia aksioomiaan. Mutta tämäkin on tylsää jaarittelua ja viisastelua, pelkkä simppeli havainto siitä, ettei Ehrnrooth tunnista muutosta ja taiteen mahdollistumisen ehtoja tyypillistä kulttuurikonservatiivia fiksummin, vaan jakelee ajattelemattomia dogmeja taiteen muuttumattomasta lajiolemuksesta siinä kuin nationalistit kansasta ja identiteetistä.

Se, mikä Ehrnroothin tekstissä on kiinnostavaa, liittyy hänen suorasukaiseen vaatimukseensa taiteen epäpoliittisuudesta:

”Kun kulttuurin kattauksena on antikapitalismia, uhripääomaa ja luontouskontoa, minä nostan kytkintä. Haluan taiteen taiteena, politiikan politiikkana ja itse elämän vapaana elämänä. Pandemian jälkeen pakenen Wienin taidemuseoihin, joiden mestariteokset eivät koskaan petä.”

Kiinnostavaa ei tässäkään ole se, että Ehrnrooth tuo mieleen Igor Stravinskin ja Robert Craftin kirjeenvaihdossa vilahtaneen viheliäisen arkkiporvarihahmon – sen, joka pyytää taiteilijaa soittamaan pianolla malliksi kappaleitaan, jotta tietäisi, ovatko ne hänen rahojensa arvoisia – vaan Ehrnroothin diskurssiin kätkeytynyt mahdollisuus lukea häntä erityisellä tavalla vastakarvaan.

Ehrnrooth nimittäin vaatii yhtäältä taiteelta, että sen on oltava epäpoliittista ja toisaalta, että sen yhdeksi ehdottomaksi lähtökohdaksi asetetaan – toki ”asiantuntijoiden” anonyymin klaanin määrittelemien esteettisten arvokokoelmien ja kriteeristöjen kunnioittamisen ohella – ihmissielun värähdykset, joiden kautta ”kirkkaasti näkevät” voivat pujotella luotilankojaan aina ”mystisiin syvyyksiin” saakka. Taiteen ideaan siis kuuluu, että se tuo näkyville jotain, millä ei aiemmin ole ollut osaa nähdyn kokonaisuudessa.

Tässä taidekäsityksessä – käsillä olevan vastakarvaisen ja kiistattoman interventionistisen luennan valossa – kiinnostavaa on ennen muuta sen edellyttämä suhde aistittavaan tai, rancièrelaisittain ilmaisten, aistisen jakoon eli estetiikkaan termin laajassa mielessä.

Mennään kuitenkin ensiksi politiikkaan, jonka tietoisen puolueellisesti ja antagonistisesti määrittelen kamppailuksi aistittavan rajoista.

Politiikka on olennaisesti osattomien muodostaman ylimäärän tunkeutumista ”julkisen keskustelun” tilaan, tuon tilan ja siihen liittyvän puheen uudelleen asemoitumista ja määrittelyä. Osattomilla viittaan yhteiskunnan representoituun ja laskettuun ”kokonaisuuteen”, sen määriteltyyn ja tilastoituun ”väestöön” lukeutumattomaan luokkaan, jonka olemassaolo on reaalista, muttei statistista. Antiikin Rooman ajoilta esimerkiksi tällaisista osattomista käyvät plebeijit, nyky-yhteiskunnassa vaikkapa monenlaiset vähemmistöt romaneista maahanmuuttajiin. Molempien olemassaolo muodosti ja muodostaa välttämättömän palvelevan reservin ja eräänlaisen tuotannon lähteen yläluokalle, joka ei kuitenkaan halua tietää siitä mitään, sillä tämä edellyttäisi palvelevan luokan kohtelemista vähintään implisiittisesti tasa-arvoisena, eräänlaisena ymmärrettävää kieltä puhuvana keskustelukumppanina. (Ristiriita muodostuu kuitenkin jo siitä, että yläluokankin on oletettava, että palvelijat ymmärtävät sen käskyt. Niinpä kiista on läsnä jo vasallisuhteen näennäisen yksipuolisessa käskyttämisasetelmassa ja odottaa vain puhkeamistaan esiin milloin mistäkin.)

Poliittinen tapahtuma on yksinkertaistetusti sellainen, jossa alempi (osattomien) luokka ilmaantuu julkisen keskustelun tilaan vaatimaan tunnustamista, lähtökohtaisen mutta siihen saakka kiistetyn tasa-arvonsa affirmaatiota. Poliittinen tapahtuma toisin sanoen paljastaa yhteiskunnan näennäisen eheyden hintana vaalittavan keinotekoisen epätasa-arvon, joka nyt asetetaan vastakkain reaalisen ja radikaalin tasa-arvon toteutumisen vaatimusten kanssa. Osaton tavallaan samastuu ”skandaalimaisesti” yhteiskunnan kokonaisuuteen ja esittää vaatimuksensa ”todellisen kansan” nimissä. (Tällä ei ole varsinaisesti mitään positiivista tekemistä tietynlaisen ”elitismiä vastustavan” oikeistopopulismin kanssa:2 oikeistopopulismi voidaan tässä ajatella reaktionääriseksi ja jopa ”yläluokkaiseksi” projektiksi, kyyniseksi tavaksi hyödyntää joidenkin osattomiksi jäävien ja statuksensa puolesta pelkäävien kaunan ekonomiaa.)

Kun Ehrnrooth vaatii taidetta luopumaan poliittisuudesta, hänen todellinen viestinsä ei ole, että taiteen tulisi luopua establishmentin valtataisteluja myötäilevästä näennäisvallankumouksellisuudestaan – joka ilmiönä on todellinen ja ilmentää lähinnä taidemaailman tekopyhää, institutionalisoitunutta liberaalia elitismiä, jota ”porvarillisen yksilön” hajottaminen ei enää vähääkään kiinnosta. Sen sijaan viesti kuuluu: taiteilijat, lopettakaa kapitalismin kritiikki ja uppoutukaa mieluummin vaikka vanhan maailman mystiikkaan, sillä ihminen on henki. (Siksi tuotannon taso ei ole kiinnostava: siinä ei ole mitään mystiikkaa, ei sielun värähtelyä, vain tylsää jauhavaa elinvoimaa.) Ja ennen kaikkea: jättäkää politiikka ammattilaisille. Tunnetustihan oppimaton sählääminen vain sotkee digikapitalismin kitkatonta voittokulkua.

Tapani määritellä politiikka poikennee Ehrnroothin määrittelyn tavasta, joka tosin jää tekstissä rivien väliin. Sieltä taas on luettavissa tyypillinen liberaali linja, jolle politiikka ei totisesti ole aistisen jakoihin kiinnittyvää elämän ja kuoleman kamppailua, vaan asiantuntijavetoista rationaalista intressipiirien sovittelua, ”julkisessa tilassa tapahtuvaa dialogia, viestintää ja yhteisymmärrystä”. (Tuotannon taso – kysymys siitä, kuka määrittelee kulloisenkin julkisen tilan ja siinä tapahtuvan dialogin parametrit – ei tässäkään ole kiinnostava.) Siksi Ehrnrooth voisi kyllä väittää, ettei tuottamani ristiriitainen luenta ole todenmukainen.

Siltikin, ja kaiken ”todenmukaisuuden” asettuessa tämän yhteiskunnallisen puhetilanteemme panokseksi, jatkan.

Jos nimittäin taide on – kuten Ehrnrooth luonnehtii – ”näkymättömän tekemistä näkyväksi” eli teoreettisemmin ilmaisten eräänlaista aistisen jaon uusintamista ja problematisoimista tai olennaisesti siihen liittyvä projekti, on politiikka suoraan kirjautunut taiteen olemisen tapaan, eikä mitään sellaista taidetta, joka ei olisi ”yhteiskunnallista” (riippumatta siitä, onko se ”kantaaottavaa” eli tunnistaako liberaali establishment siinä kielen, jonka sovittaa määrittelemänsä julkisen tilan vuoropuheluun) ole olemassakaan. Toisaalta: jos politiikka on vain asiantuntijoiden johtamaa, tuottamaa ja toteuttamaa laskemista, mitään ristiriitaa ei ole. Tällöin Ehrnrooth näyttää vain haluavan, että taiteilijat lopettaisivat epäilyttävältä vaikuttavan olemattomuuksien laskemisensa ja keskittyisivät mystiikkaan.

Kirjailijana mystiikka ei kuulu etusijaistettuimpiin tutkimuskohteisiini. Muutenkin minulla on ikävä tapa vieroksua tällaisia sanattomia diskursseja niiden tiuhaan toistuvan ylimielisyyden vuoksi, vaikka saatankin näin tulla viskanneeksi lapsen pesuvadin mukana.

Toki enemmän kuin mystiikkaa vieroksun vaatimusta taiteen oikeamielisyydestä – tätä, mitä Ehrnroothkin omalla karikatyyrimäisellä tavallaan kuvittelee ”sivistyneenä ihmisenä” vastustavansa. Jos taide kuuluukin aistisen jaon uusintamisen sfääriin sikäli kuin taide ”olemuksellisesti” sisältää toteutumisensa mahdollisuuksissa taipumuksen lävistää yhteiskuntaa kannatteleva ”kokonaisuuden” fantasia osattomuuden ja ylimäärän jäsentävillä hajottavilla tendensseillään, sille ei voi langettaa mitään ulkoa annettua tehtävää ilman, ettei se ajan mittaan hysterisoisi ja suistaisi paikaltaan tuota tehtävää asettanutta herraa.

Jos siis Ehrnrooth on oikeassa siinä, että rumuus on nykytaiteen herra (mikä minusta vaikuttaa rappionarratiiviin uskovan sokealta liioittelulta), hänellä tuskin on syytä olla kovinkaan huolissaan – ellei taide sitten todella ala toimia hänen vaatimustensa mukaisesti. Se vasta rumaa olisi.

Markus Niemi

1Abstraktiot kuten ”oikeudenmukaisuus” voivat tosiaan näyttäytyä jopa mahdottomina saavutettavina sikäli kuin ne ylennetään omaan mahdottomuuteensa liberalismin vaatimassa yleisyydessä. Toisaalta tällainen ylentäminen tekee ne samalla, tyhjyydessään, äärimmäisen helpoiksi saavutettaviksi, ja Ehrnroothin paheksuma ”löysä arvorelativismi” onkin vain tämän helpon saavutettavuuden liberaali tosiasia. Kun nyt vaikkapa oikeudenmukaisuuden irrottaa kulloisestakin situaatiostaan ja paikallisesta kamppailustaan, siitä tulee samanaikaisesti lähes mahdotonta ja lähes äärettömän helppoa. Mahdotonta, koska universaalisuudessaan ja tyhjyydessään se kieltää periaatteessa minkä tahansa sisällön patologisena ja ”lokaalina”; helppoa, koska ”kaikesta” tulee totaliteetti, joka itseään puhkovan vastakkainasettelun (konkreettisen kamppailun todellisuuden) torjuessaan muuttuu hegemoniseksi itsestäänselvyydeksi vailla vaadetta saattaa itseään tilille kyvyttömyydestään lävistää fantasiaa.

2Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö oikeistopopulismi ja -radikalismi liittyisi olennaisella tavalla liberaalin yhteiskunnan ja ideologian tuottamiin ongelmiin ja osattomuuteen sinänsä.