Nicholas Cannariato, The Blind Owl and the Underground Man. Dostoevsky, Hedayat, and formless rage. 18.12.2017.
https://www.thesmartset.com/the-blind-owl-and-the-underground-man
kääntänyt Aki Vesanto
Kun kapinalla ei ole kohdetta, se kääntyy itseään vastaan ja ryhtyy umpimähkäisesti tuhoamaan kuvitteellisia vihollisia ja esteitä. Romantiikan aikakaudella 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun kapinaa ja sen tavoitetta on kuvailtu lähinnä henkilökohtaisella tasolla – itseään tutkiskeleva kapinallinen, joka taistelee yksilöstä piittaamattomia persoonattomia järjestelmiä vastaan, etsii sielua, jota ei ole pilattu omistamisen ja aineellisuuden tahroilla. Kuitenkin toisinaan kaikki, mitä kapinallinen tässä etsinnässään lopulta löytää, on ainoastaan tyhjä tila, jonka hänen identiteettinsä aiemmin täytti. Tästä tilasta löydämme itsemme nykyaikana länsimaissa, avoimissa ja demokraattisissa yhteiskunnissa, jotka ovat joutuneet rationaalisuuden vastaisen kapinan otteisiin vastustaen samalla tuon yhteiskunnan mukana tulevaa monimuotoisuutta.
Teoksessaan Age of Anger Pankaj Mishra toteaa, että Rousseau näki valistusajattelun perillisenä ja yhtenä sen merkittävimmistä vastustajista vaaran, että uskonnollinen, maalaisena pidetty, sekä järjettömänä nähty ajettaisiin varjoihin, piiloon julkisesta tilasta. Rousseau väitti, että lopulta sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden alkuperä ei ole yksilössä vaan instituutioissa. Tästä varoituksesta huolimatta alistavampia nationalismin muotoja alkoi kehittyä seuraavan kahden vuosisadan aikana, ja ne huipentuivat natsismiin ja neuvostoliittolaiseen totalitarismiin.
Patologisen nationalismin pysyvyys on kiistaton tosiasia. Olipa kyseessä sitten monien Trumpin kannattajien rappeutunut atavismi tai Brexitin kannattajien ummehtunut nurkkakuntaisuus, katkeruus ja oikeutuksen tarve synnyttävät turhaksi itsensä tuntevia yksilöitä, jotka asettuvat järkiperäistä valtiokoneistoa vastaan, joka kieltää heidän kansallisen tai etnisen identiteettinsä arvontunnon (tai ainakin väheksyy sitä). Mutta tuo raivo saattaa kummuta syvemmältä kuin pelkästään politiikasta. Kaksi teosta, jotka paljastavat ja tutkivat perusteellisesti tuota kapinaa edeltävää muodotonta raivoa, ovat Dostojevskin Kirjoituksia kellarista sekä Sadeq Hedayatin Sokea pöllö.1
Mishra kuvailee aiemmin mainitussa teoksessa Age of Anger sitä, kuinka Dostojevski vieraili vuonna 1862 Lontoossa Kansainvälisessä näyttelyssä. Nähtyään Kristallipalatsin, hän valitti rationalismin ja materialismin palvonnasta ja pohti: “täällä tajuaa valtavan ajatuksen; tuntee, että täällä on jotakin jo saavutettu, että täällä juhlitaan voittoa. Jokin alkaa jopa tavallaan pelottaa. Aivan kuin ihminen ei olisi riippumaton vaan alkaa kokea jotakin kauhistuttavaa… Eikö tämä ole itse asiassa täydellinen totuus, joka jähmettää lopullisesti? Kaikki täällä on niin ylpeää, juhlallista ja voitokasta, että ihan henkeä ahdistaa.” (Dostojevski, 2009, s.92 2).
Tämä ajatus on se kirottu siemen, joka itää myös kellariloukon ihmisen ahdistuksessa, ja joka julkaistaan nimellä Kirjoituksia kellarista kahden vuoden kuluttua tuosta kohtalokkaasta Dostojevskin matkasta Euroopassa. Mishra huomioi oikein, että tuolloin juhlittu rationalistinen/utilitaristinen etiikka Lontoon Kansainvälisessä näyttelyssä enteilee epäluuloisuutta omaa itseään kohtaan Dostojevskin teoksissa.
Kellariloukon ihminen saattaa olla yksi 1800-luvun kirjallisuuden rasittavimpia ja tympeimpiä hahmoja, mutta hän on myös vastustamattomasti sekä porvarillisen käytännöllisyyden, että vallankumouksellisen ideologian romuttava kriitikko. Kirjeitä kellarista -teoksen kolmanneksen kattavassa paatoksellisessa monologissa hän vihjaa, että rationalismi ja materialismi ovat vain harsoa nihilistisen tyhjyyden yllä, johon kerran katsottuaan ei voi enää kääntää katsettaan pois. Nietzsche varoitti kuiluun tuijottamisen vaarasta, sillä kuilu saattaisi katsoa takaisin, ja tuota kellariloukon ihminen on sen lukijalle: alistava kuilu vastaa ihmisen katseeseen ja muuttaa hänen mielentyyneytensä katkeruudeksi sekä sosiaalisen statuksensa tyhjäksi, ilman että tarjoaa tilalle mitään kestävää totuutta. Kellariloukon ihminen vieläpä menee niin pitkälle, että ylpeästi vähättelee itseään provosoiden lukijaa:
”Ei riitä se, etten kyennyt tulemaan häijyksi, minä en kyennyt tulemaan miksikään: en häijyksi enkä hyväksi, en lurjukseksi enkä rehelliseksi mieheksi, en sankariksi enkä raukaksi.3 Nyt elän loukossani ja kiusaan itseäni ilkeämielisellä ja tarkoituksettomalla lohdutuksella, ettei viisas ihminen tosissaan voikaan tulla miksikään, vaan että joksikin tulee vain hölmö.” (Dostojevski, 1996, s.11.)
Ei ole olennainen asia, uskooko hän edes itse omaa palopuhettaan. Hän on uskomisesta kaukana. Jos jotakin, juuri se tekeekin hänestä niin lipevän, pelottavan sekä houkuttelevan. Ja siltikään hän ei ole vain tyhjä kuilu. Hänellä on eräänlainen oudolla tavalla häiriintynyt näkemys sosiaalisista suhteista. Tätä näkemystä hän ilmaisee viettäessään iltaa vanhojen koulukavereidensa ja Lizan, prostituoidun – kirjan ainoan henkilöhahmon, joka osoittaa hänelle aitoa empatiaa – kanssa. Kellariloukon ihminen tuntuu ymmärtävän ihmisiä joko todella hyvin tai ei ollenkaan. Tuo muuntunut sosiaalinen tietoisuus johtaa hänet paradoksaalisesti yhä syvemmälle eristäytyneisyyteensä hänen ymmärtäessä ihmissuhteiden turhuuden ja hänen viheliäisen olemassaolonsa luonteen. Kuitenkin halu, tarve saada itsensä kuulluksi ja huomatuksi ulkomaailmalle säilyy, ainakin kellariloukon ominaisella käänteisellä logiikalla.
”Minä olen esimerkiksi kauhean itserakas. Olen epäluuloinen ja helposti loukkaantuva, kuten kyttyräselkäinen kääpiö, mutta on todellakin hetkiä, että jos joku sattumalta olisi antanut minulle korvapuustin, niin ehkäpä olisin ollut iloinen siitäkin.
Puhun vakavissani. Varmaankin olisin kyennyt löytämään siitäkin jotain nautintoja, tietenkin epätoivon nautintoa, mutta juuri epätoivoon sisältyykin kaikkein kirpeimpiä nautintoja, varsinkin kun oikein voimakkaasti tuntee tilansa toivottomuuden.”
(Dostojevski, 1996, s.15–16.)
Kellariloukon ihminen tiedostaa ongelmansa, mutta se ei tarkoita, että hän voisi irrottautua siitä. Hän näkee rationalismin, materian haalimisen ja statuksen kiillotuksen turhuuden, ja siksi hän ei voi olla kritisoimatta rationalistisia ideologioita huudahtaen:
”Hyöty! Mitä on hyöty? Rohkenetteko täysin tarkasti määritellä, mistä koostuu ihmiselle koituva hyöty? Entä jos sattuukin niin, että ihmisen etu joskus ei vain voi, vaan sen jopa täytyy olla juuri siinä, että määrätyissä olosuhteissa halutaan itselle jotain vahingollista eikä suinkaan hyödyllistä?
Ja jos niin on, jos tällaista kerrankin sattuu, niin koko sääntö on rauennut tyhjiin.” (Dostojevski, 1996, s.32.)
Näyttää siltä, että valistunut oman edun tavoittelu on todennäköisesti harhainen keksintö. Vaikka se saattaakin tulla yllätyksenä markkinoiden palvojille, oma etu ei välttämättä ole aina toisten ihmisten etu tai kenenkään toisen etu, ellei satu elämään täydellisessä eristyneisyydessä.
Vaikka kellariloukon ihmisen muodoton raivo rationalismia vastaan on vailla omaa poliittista ohjelmaa, sen ääni kaikuu samalla tavalla kuin monen äärioikeistolaisen kansankiihottajan ääni tänä päivänä. Paitsi ettei heidän kapinansa ole niinkään kapinaa rationalismia vastaan sinänsä vaan sen mukana tullutta sivutuotetta, pluralismia, vastaan.
Eric Kaufmann kirjoitti marraskuussa 2016 London School of Economicsin British Politics and Policy blogissaan kiivaasti siitä, että järkiperäinen maahanmuuttopolitiikka Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa on nostattanut antirationalistista muukalaisvihaa ja ennakkoluuloja. Hän huomauttaa, että “Yhdysvallat oli vuonna 1960 90 %:sti valkoinen, ja nykyään 63 %:sti valkoinen. Tämän lisäksi yli puolet amerikkalaisista lapsista kuuluu etniseen vähemmistöön.”
Samoin Iso-Britanniassa asuvien itäeurooppalaisten maahanmuuttajien läsnäolo on vaikuttanut brittien äänestämiskäyttäytymisessä Brexitin suhteen. ”Paikallinen etninen vaihtelu”, hän kirjoittaa, ”on sidoksissa Brexitin saamiin paljon korkeampiin äänimääriin. Määrä vaihtelee vähäisen vaihtelun alueiden 40 %:sta nopean vaihtelun alueiden yli 60 %:iin.” On selvää, että ennen Trumpin presidenttiyttä ja Brexitiä edeltäneet hallitukset Yhdysvalloissa sekä Iso-Britanniassa tunnustivat järkiperäisessä maahanmuuttopolitiikassa taloudelliset ja kulttuuriset hyödyt. Vähemmän selvää on, millä tavoin vakuuttaa merkittävä joukko väestöä, joka on raivostunut kulttuurisesta vaihdosta niin, että he ovat valmiita pistämään talouden perustan ja kulttuurisen vakauden alttiiksi omissa maissaan ylläpitääkseen myrkyllistä etnonostalgiaansa.
Vuonna 1936 kirjoitettu iranilaisen kirjailijan Sadeq Hedayatin Sokea pöllö on 1900-luvun iranilaisen kirjallisuuden klassikko ja vaikuttava kuvaus muodottomasta raivosta, joka usein edeltää politiikkaa. Sokea pöllö kamppailee samankaltaisten persoonallisuuden kriisien ja ideologian kanssa kuin Kirjoituksia kellarista, mutta samalla sen huumaavat näyt ovat enemmän De Quinceyn ja Rimbaudin kuin Dostojevskin kertomuksen tapaisia. Sokean pöllön kertoja käyttää aikansa kuvaillen näynomaista piinaansa. Hänen kärsimyksensä ovat moninaisia, mutta pääteemoina ovat viattomuus, transgressio ja pakenemisen mahdottomuus. Hän saa lohtua kadotetusta viattomuudestaan, jota hänellä ei mahdollisesti ikinä edes ollut maalatessaan liehakoivasti kuvitusta penaaleihin kummallisesta vanhasta miehestä ja kauniista tytöstä. Kuvassa tuo tyttö on ojentamassa sinistä kukkaa4 miehelle, joka puree yhtä sormenkynsistään. Tämä kuva luo dynaamisen suhteen äärimmäisen herkän ja piinatun kuvittajan sekä hänen lähes täydellisen vieraantumisen ulkomaailmasta välille.
Sokean pöllön kertoja on yhtä vieraantunut ulkopuolisesta maailmasta kuin kellariloukon ihminen. Hänellä ei ole suurta kaipuuta maailman tyhjille vakuutteluille, sillä hän tietää, kuten Dostojevskin kertomuksen epävarmaan asemaan asetettu kellariloukon hahmo, että rationalismin heikkoudet ovat ilmeisiä kaikille, jotka ovat edes hieman pohtineet asioita. Itse asiassa, Hedayatin kertoja yhdistää halun itsetuntemukseen muista ihmisistä vieraantumiseen tunnustaen, että: “Katkaistuani kaikki siteet itseni ja muiden väliltä tahdon tulla tuntemaan itseni paremmin” (Hedayat, 1990, s.14.).
Mutta tässä juuri onkin jutun juju: hänen varjonsa. Viitaten toisinaan varjoonsa seinällä, hän samaistaa itsensä siihen, yrittäen havaita siinä todelliset piirteensä tai niiden puutteen siinä.
Hän kuuluttaa: “Kirjoitan vain varjolleni, joka lankeaa seinälle lampun valossa. Minun täytyy tehdä itseni tutuksi sille.“ (Hedayat, 1990, s.14.)
Tämän yrityksen epäonnistuminen on ilmeistä, mutta mitä muutakaan hän voisi tehdä? Lahjottavissa oleva irstas maailma, jossa ahneus, typeryys ja aggressio valuvat heti hänen ovensa ulkopuolella, eikä hän kykene kestämään sen ajatusta. Kaikki mitä on jäljellä, on yritys kamppailla hänen oman itsensä mahdottomuutta vastaan.
Hedayatin romaani puskee tarinan äärirajoja siihen pisteeseen asti, jossa kertoja ei ainoastaan ole epäluotettava, vaan hänen kuvailemansa maaston, ympäristön vaihtelu, tietoisuuden sekä kertojan omien motiivien vaihtelu muuntuvat hallusinogeenisen epätoivon sekamelskaksi, jota on äärimmäisen vaikeaa hahmottaa. Mutta tämä onkin kirjan ydinajatuksia. Tämän tason epätoivoa ei voida kuvata tavanomaisen kertomuksen keinoin. Hedayatin kertoja on kuin Kafka, Lautreamont ja Baudelaire olisivat ohjanneet varhaiskypsää nuorta taiteilijaa, joka on käytännössä asuntonsa vanki ja seksuaalisesti turhautunut. Hänen kerrontansa on surrealistista, klaustrofobista halua, joka pyrkii vangitsemaan varjon, joka pakenee määritelmiä ja heijastuu kertojan asunnon seinälle.
Hän puhuu pakottavasta tarpeestaaan yhdistää ajatuksensa tuon varjon, “epäaineellisen itsensä”, kanssa.5 Hankaluuden lisäämiseksi hän on geneettisesti rakentunut kahdesta keskenään riitelevästä voimasta. Hänen isänsä on tavanomainen kuolevainen, mutta hänen äitinsä, Bugam Dasi on lumoava tanssija, joka on osana hindulaisen tuhonjumala Shivan Lingam-kulttia. Kertoja on selvästi perinyt äitinsä piirteet. Kuten Shiva, hänkin luo ja tuhoaa hurmollisten myrskyjen kautta, rikkoen rajoja. Mutta kertojan äiti on kaukana poissa hänen elämästään ja jäljellä on vain hänen antamansa lahja – kobran myrkyllä jatkettu “tummanpunainen viini”, joka on tarkoitettu käytettäväksi jonain päivänä, kun tarve vaatii.
Varjo on jatkuvasti seinällä.
Kertojan päähänpinttymä synnyttää paon mahdottomuuden, mutta samalla tarpeen saada asia päätökseen. Samankaltainen esipoliittinen muodoton raivo, joka elävöittää niin monia antirationalisteja tänään, pakottaa Sokean pöllön kertojaa etsimään ratkaisua, ulospääsyä ahdingostaan. Kuten Maurice Blanchot, teoksessaan The Work of Fire kertoo, Kafka koki kirjoittamisen välttämättömyytenä, sillä se oli paradoksaalisesti samalla sekä aktiivinen pyrkimys erottautua maailmasta pois että samalla sitoutua siihen. Blanchot tekee selväksi ydinajatuksensa ja julistaa: “kirjoittaakseen on hyväksyttävä kirjoittamisen mahdottomuus, ja se on, kuten taivas, vaiettava… kirjoittaminen on hiljaisuuden nimeämistä.” Blanchot’n mukaan Kafkalle kirjoittamisessa, ei ollut kyse estetiikasta; ”hänellä ei ollut mielessä arvokkaan kirjallisen työn luominen, vaan kirjoittaminen oli hänelle pelastuksen ja elämän viestin täyttämisen keino.”
Mutta kertojalla on tyyliäkin isompi ongelma: sanat ovat polttoainetta hänen kamppailussaan sattumanvaraisuutta vastaan ja tuossa pyrkimyksessään tavoittaa se “epäaineellinen minä”, joka heijastuu seinälle varjona. Me emme voi koskaan tietää kuolemasta, vain sen loputtomista mahdollisuuksista ja Hedayatin kertoja näyttää kärsivän siitä, mitä Blanchot kuvailee Kafkan tilaksi: “olemassaolo on loputonta, se on vain häilyvyyttä; emme tiedä, olemmeko sen ulkopuolella (mikä saa meidät turhaan etsimään siitä jotain kiinteää, johon tarttua) vai olemmeko ikuisiksi vangittuja sen sisään”.6 Mutta toisin kuin Kafkan enteelliset, mutta etäiset kertojat, Sokean pöllön kertoja ei kykene luomaan mitään ylevöitynyttä ironian rakennetta.7
Kun kertoja puhuu varjosta uudelleen, hän jatkaa aseista riisuvalla tylyydellä ajatellen, että:
”kertomukset ovat pelkkä pakotie toteutumattomiin toiveisiin, saavuttamattomiin haaveisiin, jotka kertoja itse on luonut perittyjen ja rajallisten henkisten voimavarojen pohjalta.” (Hedayat, 1990, s. 54.)
Tiedän, että haluaisit enemmän. Tarinan tulisi olla portti, opas, ilmestys, paitsi ehkei se olekaan sitä, eikä voikaan olla sitä. Ehkä se onkin vain vaikerrusta varastoituna vuosikausiksi, sillä ketään ei enenevissä määrin sellainen kiinnosta.Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö näiden kertomusten sepittäminen olisi äärimmäisen tärkeää. Näyttäisi silti kuitenkin yhtä todennäköiseltä, että ne eivät olisi aivan niin tärkeitä. Kertoja on niin syvällä omissa itsekidutusta aiheuttavissa näyissään, itseasiassa niinkin syvällä, ettei hän kykene näkemään kauempaa laajempia taloudellisia voimia niissä asioissa, joita hän halveksii, näin karkeasti ilmaistuna. Mutta hänen huomioissaan on monia kyseenalaisia purkauksia.”Roskaväen”, eräässä näistä voimakkaan raivon ja vieraantumisen kokemuksen hetkistä, hän kirjoittaa: ”heidän kiirehtiessään rahan ja nautinnon perässä himokkaine kasvoineen. Minulla ei ollut mitään tarvetta nähdä heitä, sillä jo yksikin riitti edustamaan kaikkia muita. He kaikki olivat yhtä suuta, josta riippui kourallinen suolia ja niiden päätteeksi sukuelimet.” (Hedayat, 1990, s.58.)
Kuten kellariloukon ihminen, Sokean pöllön kertoja yhdistää hyödyn tavoittelun, ei niinkään valistuneeseen oman edun tavoitteluun, vaan eläimelliseen mielihyvän tavoitteluun ja itsekkyyteen. Mutta siinä missä kellariloukon ihminen pitää ehkä liiaksikin pilkkanaan järkiperäisyyden onttoa olemusta, sekä sen mukana tuomaa omahyväisyyttä, Sokean pöllön kertojan reaktio on enemmän henkilökohtainen. Kaikki tuo edellä mainittu näyttäytyy täysin kouriintuntuvan yhdentekevältä hänelle edes sietää.
Kuten kellariloukon ihminen, Sokean pöllön kertoja on vailla ilmeistä poliittista ohjelmaa, mutta hänellä on yhteinen valitettava piirre monien antirationalistien kanssa, avoin naisviha. Hän on vinoutuneella tavalla kiintynyt vaimoonsa, jota kertoja kuvailee romaanissaan joko ”lutkaksi” tai lutkavaimoksi”. Tämä ärsyttävä ja inhottava elementti on tietysti loukkaava keskeyttäen tarinan kerronnallisen kulun. Seksuaalinen turhautuneisuus on selkeä este Hedayatin kertojalle. Ja monella Donald Trumpin katkeroituneella tukijalla onkin mittava luettelo misogyniasta, ja heistä siintää seksuaalinen epävarmuus. Abi Wilkinson vieraillessaan internetin löyhkäävissä loukoissa, jossa moni vihainen mieshenkilö rypee aikansa, kertoo marraskuun 2016 Guardianin artikkelissa hänen vierailustaan ”löyhästi määriteltävien blogien, foorumien ja Reddit-alustan, sekä vaihtoehtomedioiden verkostoissa, joita kutsutaan myös ‘manosfääriksi’”. Hän kuvailee niitä ”vihan, kiukun, feminismiä sekä erityisesti naishenkilöihin suunnatun kaunan keskittymiksi.” Niin kutsuttu ”manosfääri” on suhteellisen iso osa äärioikeistoa ja usein uusfasistisesta internetkulttuurista käytetään termiä ”alt-right.”8 Mutta keskeisintä näyttäisi olevan, että tietynlainen oletettu henkilö (melkein poikkeuksetta valkoinen mieshenkilö) kiinnostuu näistä yhteisöistä. Wilkinsonin mukaan he näyttäisivät olevan ” keskimääräisesti asiasta yhtäkkiä kiinnostuneita nuoria”, mutta kiinnostuneita on “yhtä lailla elämän joka laidalta. On olemassa sosiaalisesti epävarmoja, videopelejä rakastavia teinejä, eronneita, katkeroituneita, ja Ivy Leaguessa kouluttautuneita milleniaaleja, jotka kokevat, etteivät naiset anna heille ansaitsemaansa kunnioitusta ja ihailua.” Tässä rationaalinen oletus olisi, että naisten voimaantuminen, tasa-arvo ovat uhka hauraalle maskuliinisuudelle. Irrationaali vastaus, jota moni Donald Trumpin ihailijat tuovat esille, ei ole kovin yllättävää, kun ottaa huomioon presidentin surkean taustan naisten suhteen ja hänen rajalliset kykynsä ilmaista, saati suvaita järkiperäisiä näkemyksiä.
Mutta Sokean pöllön kertoja vie naisvihan täysin uudelle tasolle, kun hän lopulta päättää puukottaa vaimonsa hengiltä. Tarinan läpi hän kamppailee omantunnon kanssaan ja lopulta luopuu ajatuksesta murhata hänet. Mutta muodoton raivo ajaa häntä säälimättömästi eteenpäin. Tällä kertaa tosin, hänen vaimonsa ottaakin hänet seksuaalisesti vastaan ja kertoja antautuu vaimolleen. Kertojan samanaikainen inhon ja himon tunne paljastaa hänen halunsa voittaa hänen seksuaalinen ahdistuksensa, rauhoittaa villi, sekava mielensä myrsky.9 Kun hän lopulta antautuu vaimolleen, hän tajuaa intohimonsa ja painajaisensa todellisen luonteen.
”Tunsin hänen nuoren kostean lihansa ihanan lämmön ja kaikki palavan ruumiini atomit imivät sitä itseensä.”
”Hän ahmi minua kuin saalista. Kauhu ja mielihyvä sekoittuivat toisiinsa. Hänen suunsa maistui kitkerältä, kuin kurkunkannalta. Hikeni virtasi tässä juovuttavassa syleilyssä enkä enää hallinnut itseäni.” (Hedayat, 1990, s.93.)
Kaiken tämän aikaa hän pitelee kädessään veistä, jolla hänen oli ollut aiemmin tarkoitus puukottaa ja tappaa hänet. Juuri sillä hetkellä, kun hän tuntee heidän ruumiidensa sulautuneen yhdeksi – ”ruumiimme olivat kasvaneet yhdeksi lihaksi.”- kertoja ”tahtomattaan” tappaa hänet. Tämän omavaltaisen teon10 toteuttaminen hänessä saa aikaan sellaisen purkauksen, että hän räjähtää nauruun. Nauruun, joka ”– oli syvää naurua enkä voi sanoa, mistä ruumiin onkalosta se kohosi. Se oli onttoa, tyhjyydestä nousevaa naurua, joka vain kaikui kurkussani. Minusta oli tullut tuo vanha rihkamakauppias.” (Hedayat, 1990, s.94.)
Transgression käänne ja itseyden ilmaisun mahdottomuus, jota hän etsii, paljastuukin lopulta ostettavissa olevaksi, lahjotuksi aneeksi, joita vanha rihkamakauppias ja monet muutkin ostelevat ja myyvät. He, joita kertoja itse niin syvästi aiemmin kertoi halveksuvansa.
Koko tämän ajan varjolle itsestään kertovasta kertojasta on lopulta tullut alhainen rikollinen. Hän kertoo tämän kertomuksen, koska sen kuuluu tulla kerrotuksi, siitä huolimatta onko sen kertominen alkuunkaan mahdollista. Hän kertoo kertomuksen, koska hänen on vastustettava, tietoisesti tai ei, rationalismia sekä sen hyväksymää ahneutta ja lahjottavuutta. Mutta hän tekee sen traagisessa epämääräisyydessään. 1900-luvun fasismin nousu länsimaissa ja sen uudelleen ilmentymä erilaisissa muodoissa tänä päivänä osoittavat muodottoman raivon voiman ja vaaran, kun se hakee ilmaisuaan. Jos tuo raivo saa ideologisen muodon, se voi johtaa meidät syvälle irrationaalisuuden tyhjiöön, jossa autoritäärisyys lopulta nousee ja pakottaa todellisuuskäsityksensä meille kaikille. Silloin tuon hornan syöverin suu aukenee, pakottaen sisuksiinsa kaiken, eikä mitään jää sen ulkopuolen tai sisäpuolen. Voit yrittää kirjoittaa tietäsi ulos, mutta saatat joutua viemään työsi maan alle.11
1 Tämän artikkelin suomennoksessa on käytetty Sokean pöllön 1990 painosta (suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto, Leena Tavio. Finn Lectura).
Kellariloukko (2.painos. 1996), suom. Valto Kallama. Karisto Oy.
2 Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Niin&Näin. 2009. Suomentanut Tiina Kartano.
3 Cannariaton käyttämässä käännöksessä sana “raukaksi” on käännetty alkuperäistekstin mukaisesti “hyönteiseksi”. (alkup. englanniksi. Nor an insect. alkup. venäjäksi. Ni nasekomym – ни насекомым.)
4 Cannariaton esseessä”blue flower” ja ”morning glory”. Sokean pöllön suomennoksessa “elämänlangan kukka”. (alkup. persiaksi. Niloofar-e kabood)
5 ”Kirjoitan vain siksi, että minun on ehdottoman pakko juuri nyt kirjoittaa. Nyt jos koskaan minun täytyy välittää ajatukseni mielikuvitukseni olennolle, varjolle.” ”—Tuo varjo ymmärtää varmasti paremmin kuin minä!” (Hedayat, 1990, s.41.)
6 (alkup. englanniksi) “existence is interminable, it is nothing but an indeterminacy; we do not know if we are excluded from it (which is why we seek vainly in it for something solid to hold onto) or whether we are forever imprisoned in it.”
7 Tulkitsen Cannariaton tarkoittavan, sitä että Sokean pöllön kertoja ei kykene luomaan oman elämänsä perustaa, vaan saa voimansa reaktiivisuudesta.
8 Vaihtoehto-oikeisto
9 Toisaalta fantasianomainen ihailu ja toisaalta syvä inho ”lutkaa” kohtaan. Vrt. Madonna/Huora-kompleksi. Kertoja kokee vaimonsa pettävän häntä ja kokee tulleensa häpeälliseksi aisankannattajaksi vaimonsa toimesta.
10 Transgressive imperative
11 Cannariato viitannee underground- termillä yhtäaikaa kellariloukkoon ja mahdollisesti totalitaristiselta yhteiskunnalta kätkeytyvään maanalaiseen toimintaan.
Hamara 