Friedrich Nietzsche (1844–1900) on kiistatta yksi modernin länsimaisen filosofian merkittävimpiä hahmoja. Nietzsche lienee luetuimpia, ellei kaikkein luetuin filosofi varsinkin maallikkojen keskuudessa. Siinä missä monet laajaan yleisöön vedonneet ajattelijat ovat olleet hetken aikaa todella suosittuja mutta vaipuneet nopeasti suhteelliseen unohdukseen (esimerkkinä voisi mainita vaikkapa Oswald Spenglerin), Nietzsche on säilyttänyt asemansa erityisesti ”nuorten vihaisten miesten” suosiossa.
Vuodesta toiseen Nietzscheä myös tulkitaan tietyllä samanlaisella vähintäänkin turhan suoraviivaisella tavalla. Nietzsche hahmotetaan kristillisen moraalin pilkkaajana, joka ylistää heikoista huolehtimisen ja yleisen hyveellisyyden sijaan vahvimman oikeutta, ”luonnollisuutta” ja sankarillista yksilöllisyyttä. Tätä luonnehdintaa ei voi pitää sinänsä täydellisen virheellisenä, mutta Nietzschen varsinaisen argumentin ymmärtämiseksi ajatusta on avattava paljon täsmällisemmin. Miksi kukaan saisi suuren ajattelijan maineen vain opettamalla jotain niin yksinkertaista kuin vahvimman oikeutta? Toki totuuden voidaan ajatella olevan tällä tavoin yksinkertainen, mutta siinä tapauksessa tuskin tarvittaisiin ketään Nietzscheä lausumaan sitä; kyse olisi selkeästi Nietzschen ajattelua brutaalimmasta anti-filosofiasta, jossa maineen saavuttamiseen tarvitsisi huomattavasti kovempaa fysiikkaa kuin Nietzschellä oli. Populaarin Nietzsche-kuvan kohdalla voidaan siis puhua vulgaaritulkinnasta, tai jos asia halutaan ilmaista hieman ilkeämmin, lukiotulkinnasta.
Toisaalta, myös nykyaikaisessa ihmistieteellisessä tutkimuksessa esiintyvät Nietzsche-tulkinnat jättävät usein toivomisen varaa, etenkin silloin kun kyse ei ole varsinaisesta filosofiantutkimuksesta. Erilaisia kapeampialaisia kysymyksiä koskevien kiistojen varjoon jää tällöin se peruslähtökohta, että Nietzschen kritiikin ytimessä on kuitenkin täysin kiistattomasti sellaisen jälkikristillisen humanismin vastustaminen, joka tyypillisesti oletetaan humanistisen tutkimuksen julkilausumattomaksi taustaksi. Tätä jännitettä tietysti taas ”rahvaanomaiset” Nietzschen lukijat rakastavat korostaa.
Nietzschen humanismikritiikki perustuu kuitenkin täsmälleen päinvastaiseen ideaan kuin mihin se vulgaaritulkinnassa yhdistetään. Lyhyesti ilmaisten, Nietzsche halveksui kristinuskoa ja jälkikristillisiä ideaaleja, kuten sosialismia, siksi, että niissä elämän mielekkyys sijoitetaan jonkin transsendentin – joko kirjaimellisesti toismaailmallisen tai tulevaisuudessa odottavan – varaan. Tällöin elämä tässä ja nyt jää toisarvoiseen tai jopa aktiivisesti halveksittuun asemaan. Tarkoitukseni on kuitenkin osoittaa, että rahvaanomaisemmat Nietzsche-fanit eivät ole tyypillisesti ainakaan sen vähempää kaunaisia elämää kohtaan.
Ennen kuin siirryn käsittelemään sitä, mitä nietzscheläisyys voisi tarkoittaa yhteiskunnallisessa mielessä – Nietzsche itsessäänhän ei voisi olla juuri vähempää yhteiskuntafilosofi – on välttämätöntä esittää Nietzschen perusargumentti sillä kentällä, johon se ytimellisimmin kuuluu, nimittäin suhteessa valtavirtaiseen länsimaisen filosofian historiaan. Kenties selkein paikka aloittaa on kysyä, mikä motivoi Nietzschen projektia. Miksi täytyy tehdä kaikkien arvojen uudelleenarviointi, millä tavalla yli-ihminen on toivottavampi kuin vain ihminen?
Nietzscheä voisi lähteä käsittelemään useasta eri kohdasta, mutta luontevinta se on aloittaa hänen ”genealogisesta” länsimaisen moraalin kritiikistään, sillä muodostaa ytimen Nietzschen ajattelussa, joka heijastuu suoraan sellaisiinkin kysymyksiin, joita ei äkkiseltään osaisi yhdistää moraalisiin tai yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Perusteellisin käsitteellinen työkalu Nietzschellä on mielestäni erottelu hyvään ja huonoon sekä toisaalta hyvään ja pahaan:
Oikealle tielle minut opasti kysymys, mitä oikeastaan eri kielten leimaamat ’hyvän’ käsitteet etymologisesti merkitsevät: tällöin huomasin, että ne kaikki tyynni ovat lähtöisin samasta merkityksen muutoksesta, että kaikkialla on peruskäsitteenä säätyluokkaa tarkoittava ’ylhäinen’, ’jalo’ ja että tästä kehittyy väistämättä ’hyvä’ ’sielultaan ylhäisen’, ’jalon’, sielultaan korkealaatuisen’, ’sielullisesti etuoikeutetun’ merkityksessä; ja tämän kehityksen rinnalla aina samansuuntaisena toinen, joka saa ’halvan’, ’rahvaanomaisen’, ’alhaisen’ lopulta muuttumaan huonon käsitteeksi. (Nietzsche 1969, 19)
Siinä missä Nietzschen mukaan varhaisessa antiikissa itsensä proaktiivisesti ”hyvänä” käsittävät herrat hahmottivat orjien edustavan ”huonoutta” (samalla oikeuttaen orjien aseman orjina), Sokrates edusti sellaisen kehityskulun alkua, jossa hyvän vastakohtana alkoikin hahmottua paha. Paha ei ollut enää hyvän triviaali vastakohta, vaan siihen alkoi liittyä jonkinlainen oma aktiivinen elementtinsä.
Nietzschen mukaan pahan idea saattoi syntyä ainoastaan ”orjamoraalista”. Ne, joilla ei ollut mahdollisuutta parantaa asemaansa suoraviivaisin keinoin, kehittivät hienovaraisempia vaikuttamisen mekanismeja. Orjat kokivat herrojen ”hyvän” vaikutukset nahoissaan ja käsitteellistivät moraalin herroihin nähden toisella tavalla. Herrojen ”hyvä” alkoikin tarkoittaa huonon sijasta pahaa (alistamista, ylimielisyyttä jne.). Nietzschen ”orjamoraalin” käsite tarkoittaa olennaisesti tätä reaktiivisuutta: mikäli keskeisintä henkilön moraalisessa elämässä on se, että pahaa ei absoluuttisesti saa olla olemassa, ei hänen omille hyville tavoitteillensakaan jää juuri tilaa. Ajattelu, jossa paha on tässä mielessä ensisijaista hyvään nähden, kertoo Nietzschen mukaan moraalisen elämän sairaudesta.
Koska Nietzsche on anti-filosofin maineestaan huolimatta dialektinen filosofinen ajattelija, hän ei tietenkään tee ”orjamoraalista” itselleen uutta ”pahaa” siinä mielessä, mitä hän itse tarkoittaa kritisoimallaan pahan käsitteellä. Hän tunnustaa, että orjamoraali ei suinkaan koostu ainoastaan harmittomasta mitättömyydestä, vaan toksisuudessaan sillä on ollut valtavaa luovaa potentiaalia:
Orjakapina moraalin alueella alkaa siitä, että kauna itse muuttuu luovaksi ja synnyttää arvoja: sellaisten olentojen kauna, jotka eivät pysty varsinaiseen vastavaikutukseen, tekoon ja jotka korvaavat vahingon imaginaarisella kostolla. Ylhäinen moraali kasvaa aina esiin voitonriemuisesta itsensä myöntämisestä, orjamoraali taas suhtautuu alusta alkaen kielteisesti ’ulkopuoliseen’, ’toisenlaiseen’, ’ei-itseen’, ja tämä kielteisyys on sen luova teko. (Ibid., 27)
Nietzschen ”immoralismin” idea ei suinkaan ollut ”vahvimman oikeuden” kaltaisessa triviaalissa mahtailussa, vaan siinä, että moraalinen ajattelu voisi olla vapaata reaktiivisesta koston idealisoinnista. Ed Pluthin sanoin: ”Nietzsche halusi luoda filosofian tukemaan elämää, jota ihmiset jo elävät ja joka on heille tuttua, elämää, jossa ilo löytyy joksikin tulemisesta, halusta, äärellisyydestä, epävarmuudesta ja niin edelleen. Tämä tavoite oli kaikkien arvojen uudelleenarvioimisen taustalla, ja se motivoi Nietzschen yrityksen laatia uudet arvot.” (Pluth 2015, 251.) Tästä pääsemmekin vihdoin Nietzschen ajattelun poliittisen ulottuvuuden tarkasteluun.
***
Kuten mainittu, Nietzsche on sinällään epäpoliittisimpia ajattelijoita filosofian historiassa. Hän kritisoi kyllä jatkuvasti kovin sanoin anarkismia ja kommunismia niihin hänen mukaansa liittyvän elämänkaunan takia, mutta tämä ei tee hänestä ”oikeistolaista”. Vielä viheliäisemmin sanankääntein hän nimittäin kritisoi esimerkiksi antisemitismiä1, saksalaisuutta ja militarismia. Oikeastaan Nietzsche kritisoi pitkälti kaikkea olemassa olevaa ja suuntasi sen sijaan katseensa johonkin suurenmoiseen, jota ei vielä ole. Tässä on tietenkin erittäin kiinnostava jännite, kun Nietzschen ajattelua tarkastellaan Pluthin ylläolevan lainauksen valossa: koko Nietzschen perusargumentti perustuu idealle siitä, että elämä pitäisi hyväksyä tässä ja nyt, ilman minkäänlaista avointa tai piilotettua kiintopistettä jossain transsendentissa, mutta kuitenkin Nietzsche itse tuntuu tekevän tällaisen kiintopisteen ”yli-ihmisen” ideastaan (joka on siis käytännössä vain ihminen, joka kykenee hyväksymään elämän ilman pahan ideaa). Nietzsche itse varmaankin kuittaisi tämän kritiikin seuraavasti: ”se on elämää se”.
Nietzschen assosioituminen poliittisesti oikealle on todennäköisesti seurausta siitä, että on olemassa jonkinlaisia korrelaatioita ihmisten poliittisten näkemysten ja psykologisten profiilien välillä. Vasemmistolaisuus assosioituu juuri sen kaltaiseen ”pahuuden” kavahtamiseen, mitä vastaan Nietzschen filosofian kärki on suunnattu. Yhteiskunnallisesti tätä pahaa edustaa tietenkin yhteen sanaan tiivistettynä syrjintä.
Kritiikki ei ole täydellisen tuulesta temmattua. Eri vasemmistolaiset ideologiset perinteet ovat tosiaankin paljolti jatkumoa kristilliselle teologialle, joka Nietzschen mukaan päästi elämänkaunan valloilleen. Itse asiassa, Nietzschen argumentti onkin kohdistettu nimenomaan jälkikristilliseen humanismiin, ei niinkään varsinaiseen kristinuskoon (jonka hiipuvan yhteiskunnallisen merkityksen Nietzsche tunnisti jo omana elinaikanaan). Niin kauan kuin kristityt todella uskoivat kuolemanjälkeiseen lunastukseen, orjamoraalin elämänvastaisuus oli vain suhteellista; heillä ainakin oli elämää voimakkaasti määrittävä ideaali, joka oli tarpeeksi voimakas jopa syrjäyttääkseen laajassa mittakaavassa ”herramoraalin” nimenomaan elävässä elämässä. Varsinaisesti elämänvastaista orjamoraalista tuli Nietzschen mukaan vasta jälkikristillisessä humanismissa, jossa ei enää ole todellista uskoa minkäänlaiseen lunastukseen maailman pahuudesta, mutta tästä huolimatta ihmiset ajattelevat ja toimivat ikään kuin heillä olisi tällainen usko. Tällöin orjamoraalin luova potentiaali on jo käytetty ja jäljelle jää ainoastaan kauna elämää kohtaan.
Oikeistolaiset kriitikot ovat tunnistaneet sinänsä oikein tämän ilmiön ja erityisesti sen, että jälkikristillisen humanisminkin kehityksessä on havaittavissa orjamoraalin intensiivisemmäksi muuttuminen. Siinä missä 1900-luvulla uskottiin vielä kapitalistisen järjestyksen kumoutumiseen, nykyaikainen vasemmisto tyytyy valitettavan usein kitisemään asioiden huonosta tilasta ja tarjoamaan ratkaisuna tehokkaampaa sisäistä ”moraalikyttäämistä”. Toki ilmiötä myös liioitellaan rankasti (olen kirjoittanut aiemmin ”cancel-kulttuurista” täällä), mutta se on kyllä omiaan ehkäisemään tehokkaan ja monipuolisen vasemmistolaisen toimintakulttuurin muodostumista.
Vaikka vasemmistossa on omat nietzscheläisensä (tästä lisää kohta), Nietzsche vetoaa huomattavasti useammin oikeistolaisiin. Useimmiten he tosin ymmärtävät Nietzschen täysin päälaelleen, eivätkä ole välttämättä pätkääkään sen vähemmän elämänkaunaisia kuin kritisoimansa vasemmistolaiset. Nietzschen äärimmäinen individualismi, niin sanotut kovat arvot, kristinuskon ja humanismin vastustaminen sekä mytologisia hahmoja vilisevä runollinen esitystapa, puhumattakaan ”yli-ihmisen” käsitteestä, vetoavat tietysti etenkin itsensä vahvana, riippumattomana ja ylipäätään erityislaatuisena itsensä käsittäviin nuoriin miehiin. Täysin toinen asia onkin, ovatko nämä ihmiset useinkaan sitä, mitä he ajattelevat olevansa.
Mitkä ovat lopulta Nietzschen tosiasialliset teesit? Kuten mainittu jo aiemmin, ”kovia jätkiä” löytyy kosolti lähimmältä grilliltäkin, eikä Nietzschen ”yli-ihmisyydellä” ole juuri mitään tekemistä tämän kanssa – pikemminkin päinvastoin. Se, mikä teki Nietzschestä erikoislaatuisen ajattelijan, oli perusteellisuus, jolla hän kyseenalaisti länsimaisen ajattelun syvärakennetta hallinneen hierarkkisen periaatteen. Tämä periaate sanoo: alati muuttuva elämä voi olla mielekästä vain, jos sen taustalla on jotain absoluuttista ja muuttumatonta. Tästä ylimmästä periaatteesta taas virtaa ”alaspäin” hierarkia, jossa ”kaikki on paikallaan”. Nietzschen mukaan (jälki)kristillinen usko siihen, että kaikki vääryydet tullaan korjaamaan tuonpuoleisessa, oli ainoastaan tämän ydinajatuksen yksi ilmentymä. Hierarkkisuus ei ollut Nietzschelle suinkaan tasapäistämisen vastakohta vaan tämän piilotettu vastinpari. Nietzschen kritiikin kärki kohdistuu nimenomaan siihen, että todellisuudessa olisi joitain ikuisia periaatteita.
Nietzschelle elämässä oli kyse tanssista, jolla ei ole mitään perimmäistä tarkoitusta sen paremmin ”vasemmistolaisen” taivaan tai tasa-arvon ideassa kuin ”oikeistolaisen” hierarkian kanssa. Kun Nietzscheä sovelletaan yhteiskunnallisiin tarkoitusperiin, tehdään siis aina jo voimakasta tulkintaa. Tehdäänpä siis sitä, perustellen.
***
Jos joku ajattelija, niin Nietzsche demonstroi hyvin, ettei voi olla olemassa mitään neutraalia tilaa oikeiston ja vasemmiston välissä. Poliittisessa mielessä ”keskusta-nietzscheläinen” tulkinta olisi melko vaikeasti ajateltavissa oleva idea.
Uskottava perinteiseksi mielletty oikeisto-nietzscheläinen tulkinta tarkoittaisi kai jotain seuraavan suuntaista. Mitään yksilön omaa tahtoa merkittävämpää periaatetta ei ole olemassa. Jokainen tahto pyrkii ainoastaan omiin päämääriinsä ja ”liittouma” toisten kanssa on aina viime kädessä pragmaattinen asia. Rakkaus läheisiä kohtaan ei tietenkään palaudu hyötyajatteluun, mutta mitään objektiivista moraalia ei ole olemassa. Moraali perustuu kiintymykseen, joka koskee pääasiassa itseä lähellä olevia olentoja; mitä lähempänä, lähtökohtaisesti sen enemmän kiintymystä. Moraali siinä mielessä kuin se esiintyy (jälki-)kristillisessä kulttuurissa on yhteiskunnan heikoimpien sinänsä nerokas salajuoni saada heidän oma tahtonsa läpi.
Vaikka Nietzsche arvosteli varsinaista sosiaalidarwinismia (siihen sisältyvästä pyrkimyksestä löytää elämälle objektiivinen kiintopiste kehityksen ideaalista) hän jakoi tähän vähintään historiallisesti lomittuvan etenkin laitaoikeistolaisten suosiman traagisen maailmankuvan eri tasoisesta jatkuvasta taistelusta elämän perusluonteena. Oikeistolainen Nietzschen lukija korostaisi taistelusta sinänsä löytyvää samaistumista elämän virtaamiseen.
Tässä Nietzsche-luennassa ei ole mitään sinänsä väärää. Ei ole vaikea omaksua sellaista tulokulmaa, että moraali on vain yksi ilmentymä maailmassa kaikkialla hyvin ilmeisellä tavalla näkyvästä vallantahdosta. Rehellisesti sanottuna, pelkään, että asia on juuri näin. Vaikka itse uskonkin objektiivisten moraalisten tosiasioiden olemassaoloon, ymmärrän hyvin, että kyse on viime kädessä uskonasiasta. Siksi pidän Nietzscheä ehdottoman tärkeänä ja haastavana ajattelijana.
Tyypillinen ”oikeistolainen” Nietzsche-tulkinta ei kuitenkaan ymmärrä oikein tätä Nietzschen peruslähtökohtaa. Useimmille Nietzsche-faneille nietzscheläisyyteen liittyy ajatus jonkinlaisesta ylihistoriallisesta, siis transsendentista, totuudesta. Se Jumala, jonka kuolemasta Nietzsche voimallisesti puhuu, ei kuitenkaan ole vain kristinuskon tai ylipäätään seemiläisten uskontojen Jumala. Nietzsche pitäisi nykyaikaisia uushengellisiä, ”pakanallisia” tai ”satanistisia” viritelmiä paljon naurettavampina kuin oman historiansa tuntevaa kristillisyyttä (tai edes jälkikristillistä humanismia). ”Jumalan kuolema” tarkoittaa Nietzschelle ytimellisesti sitä, ettei elämällä ole mitään korkeampaa päämäärää. Elämä ei myöskään palaudu ”atomien liikkeeseen” tai mihinkään muuhunkaan yksinkertaiseen selitykseen. Tämä fakta ei kuitenkaan tee elämästä ”merkityksetöntä”; jokaisen on vain luotava itse oman elämänsä merkitys.
Tyypillinen nykyaikainen ”nietzscheläinen” etsii Nietzschen ideoista juuri ikuista kiintopistettä, joka loistaisi jonkinlaisena tähtenä ”nykyajan rappion” yläpuolella. Tämä on äärimmäisen ironista, sillä jos Nietzschen provokatiivisesta ja polveilevasta tuotannosta jotain voidaan suhteellisella varmuudella poimia ydinajatuksena, se olisi juuri kaikenlaisen ”ikuisen viisauden” ehdoton kieltäminen. Koko Nietzschen tuotanto perustuu juuri sen järkytyksen tutkailulle ja mahdolliselle ylittämiselle, joka seuraa sen tosiasian kunnollisesta ymmärtämisestä, ettei nykyään ole enää olemassa mitään kaikille yhteistä kiintopistettä, kuten Jumalaa. Nietzscheläisestä näkökulmasta esimerkiksi etnisesti värittynyt ”kansan” käsite edustaisi totaalista reaktiivisuutta, jolla ei ole mitään tulevaisuuteen suuntautuvaa sisältöä.
***
Entä mitä mahdollisesti paradoksaalisen kuuloinen ”vasemmisto-nietzscheläisyys” sitten tarkoittaisi? Lyhyt vastaus olisi: lähes koko 1900-luvun ranskalaisen filosofian yhteiskunnallista ulottuvuutta. Jacques Lacania lukuun ottamatta Nietzsche oli keskeisin inspiraation lähde käytännössä kaikille keskeisille 1900-luvun jälkipuoliskon ranskalaisille ajattelijoille, kuten Jacques Derridalle, Michel Foucaultille, Judith Butlerille ja Gilles Deleuzelle. Siinä missä lähinnä Foucault otti vahvasti etäisyyttä käytännön politiikkaan, radikaali vasemmistolaisuus oli verraten itsestään selvää 1900-luvun ranskalaisille intellektuelleille. Esimerkiksi kaikkien tuntema eksistentialisti Jean-Paul Sartre piti kuuluisaa fenomenologi Maurice Merleay-Pontyä lähestulkoon petturina, koska tämä ei asettunut varauksetta tukemaan Ranskan kommunistista puoluetta. Lausumattakin itsestään selvä taustaoletus oli, että molemmat olivat kommunisteja.
Paikka paikoin tuon ajan älymystön vasemmistolaisuus meni jopa niin sanotun äärivasemmistolaisuuden puolelle. Kuuluisia esimerkkejä ovat esimerkiksi ranskalaisten intellektuellien pitkään jatkunut tuki Neuvostoliitolle ja muille kommunistisille diktatuureille sekä 1970-luvun lopun aktivismi seksuaalisen kanssakäymisen suojaikärajan poistamisesta. Jälkimmäisessä tietenkään taustalla ei ollut mitään pedofiilien liittoumaa vaan ajatus siitä, että erilaisia hierarkioita tulisi pyrkiä purkamaan niin sanotusti päätyyn asti. Käytännössä tietenkin päädytään aivan päinvastaiseen lopputulemaan; suojaikärajat ovat olemassa juuri siksi, että liian suuri ikäero seksuaalisessa kanssakäymisessä johtaa väistämättä epäterveisiin hierarkkisiin suhteisiin.
Sen sijaan, että jumittauduttaisiin näihin ääriesimerkkeihin, mitä oikeistolaiset kriitikot tietenkin haluaisivat, on paljon rakentavampaa kysyä: miten Nietzsche on tullut keskeiseksi inspiraation lähteeksi vasemmistolle? Ehkä vielä parempi lähtökohta on kysyä aluksi, miksi Nietzsche ylipäätään tapaa assosioitua nykyään enemmän oikeistolaiseen kuin vasemmistolaiseen ajatteluun? Viimeistään Neuvostoliiton romahtamisen myötä on varmastikin totta, että vasemmiston yleinen mielenmaisema on olennaisesti jumittunut tappiomielialaan. Tämä näkyy siinä, ettei valtavirtaisella vasemmistolla ole käytännössä omia utooppisia tavoitteita, vaan se pyrkii lähinnä palauttamaan jotain, joka menneinä vuosikymmeninä on koettu hyvänä.
Oikeistolaisuuden peruslähtökohdat taas ovat tässä mielessä lähempänä Nietzschen ideoita: jyrkkä individualismi, jossa kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus menestyä. Tai mikäli mahdollisuudet eivät tosiasiassa olekaan yhtäläisiä, niin tämä hahmotetaan itsessään elämän välttämättömänä ja jopa toivottavana piirteenä. On sinänsä ymmärrettävää miksi tältä pohjalta moni voi pitää hyvinkin outona ajatusta ”vasemmisto-nietzscheläisyydestä”.
Tasa-arvon idea on tietenkin keskeisempi vasemmistolle kuin oikeistolle. Ei ole kuitenkaan likimainkaan selvää, mitä tasa-arvo täsmälleen ottaen tarkoittaa, ja tasa-arvon käsitteellä onkin monia rinnakkaisia, jopa keskenään ristiriitaisia merkityksiä. Tasa-arvon ajatus voi liittyä sellaiseen pienisieluisuuteen, jossa kukaan ei saa nousta merkittävästi toisia suuremmaksi – on varmasti totta, että tämänkaltainen kaunaisuus on tavanomaisempaa vasemmiston kuin oikeiston piirissä. Yhtä lailla tasa-arvon idean voi kuitenkin ymmärtää kaoottisena tasavertaisena lähtökohtana ihmisten erilaistumiselle. Juuri tämä on se henki, mikä ajaa ranskalaista vasemmisto-nietzscheläisyyttä. Väittäisin, että siellä sitä myös tosiasiallisesti pyrittiin toteuttamaan, toisin kuin nykyoikeiston kitinässä perintöveron tasapäistävästä vaikutuksesta.
Oikeistolaisessa ajattelussa tietenkin korostuu vasemmistoon nähden mahdollisuuksien tasa-arvon idea, mutta seurataanko sitä itse asiassa millään tavalla loogisesti? Selkein esimerkki oikeistolaisen ajattelun epäsystemaattisuudesta lienee se, kuinka erityisesti perintöveroa pidetään suorastaan varkautena. Ajatellaanpa hetki, mistä on kyse. Ihminen, joka sattuu syntymään rikkaaseen perheeseen, perii vanhempiensa omaisuuden ansaitsematta tätä omilla toimillaan millään lailla. Voiko olla olemassa ylipäätään täydellisempää vastakohtaa sille oikeiston julkilausutulle lähtökohdalle, että jokainen on oman onnensa seppä? Lienee täysin selvää, että mikäli oikeisto pyrkisi vakavissaan mahdollisuuksien tasa-arvoon, jyrkkä perintöveron korotus olisi ensimmäinen asia, mitä he ajaisivat. Kuten jokainen tietää, käytännössä perintövero on sen sijaan yksi keskeisimpiä punaisia vaatteita oikeistolle.
Tästä päästäänkin keskeisimpään ideaan, jonka tällä tekstillä haluan välittää. Itse asiassa oikeistoa ei kiinnosta millään lailla taata ihmisille yhtäläisiä mahdollisuuksia menestyä; heitä kiinnostaa kuri, turvallisuus ja järjestys, joka takaa juuri heidän oman asemansa. Kun hieman raaputtaa pintaa siitä elämäniloisesta ja ehkä nietzscheläiseltä vaikuttavasta ulkokuoresta, johon oikeistolaiset tyypillisesti itsensä identifioivat, alta löytyy nopeasti lähinnä pelkoa ja kaunaa. Kun oikeistolaiset nimellisesti pelkäävät, että vasemmisto haluaisi tasa-arvokäsityksellään tehdä ”kaikesta yhtä ja samaa”, lähempänä todellisuutta on toinen täysin päin vastainen aika ajoin ilmaistu pelko siitä, että vasemmisto haluaa ”päästää kaaoksen voimat irti”. Vasemmisto-nietzscheläisyys on oleellisesti tämän pelon hieromista oikeiston naamaan. Totta helvetissä haluamme juuri tätä!
Jos ajatellaan perinteistä talousoikeistoa, edellä mainitun perintöveron kaltaisten asioiden ohella heidän epäsystemaattisuutensa ja sen taustalla olevat pelot näkyvät siinä, miten he eivät useinkaan suhtaudu köyhiin vain säälivästi tai piittaamattomasti (mikä olisi johdonmukaista), vaan kaunaisesti. Oikeistolaiselle jokainen ropo, jonka toimeentulotuen saaja on jollain tavalla onnistunut saamaan vilpillisesti, sydämistyttää paljon enemmän kuin miljardöörin verohuijauksilla kusettamat miljoonat.
Sosiaalituet ylipäätään näyttäytyvät oikeistolle paljon faktista menoeräänsä paljon suurempana painolastina yhteiskunnalle; äärimmäisimpien äänenpainojen mukaan sosiaalitukia ei pitäisi olla lainkaan ja maltillisempienkin mielenmaisemassa sosiaalitukien varassa elävän pitäisi olla joka sekunti kiitollinen saamastaan suurenmoisesta lahjasta – ikään kuin etenkään pitkäaikaisesti kaikki mahdollisuutensa muuhun kuin tukien varassa elämiseen menettänyt ihminen kokisi yleensä muuta kuin perusteltua kaunaa. Moni oikeistolainen taas näyttää hämmästyttävän kaunaiselta toimeentulotuella eläviä kohtaan. He tekevät kovaa työtä ja elättävät verorahoillaan näitä loisia. Tällaisen asenteen voi ymmärtää siivoajalta, jolle käyttöön jää töissä käynnistä huolimatta rahaa likimain saman verran kuin pelkästään tukien varassa eläessä. Useimmat äänekkäimmistä työttömien moralisoijista ovat kuitenkin itse verraten hyväpalkkaisessa ja ainakin pintapuolisesti mielekkäässä työssä. Tällaisenkin työn syövyttävää puolta voi toki ymmärtää sen kaltaisten tulokulmien kautta, joita tuodaan esille esimerkiksi Anna Kontulan Pikkuporvareissa, David Graeberin Bullshit Jobsissa ja Jason Stanleyn Näin toimii fasismissa (linkit kirjoittamiini arvosteluihin).
Kun aletaan puhua perussuomalaisten kaltaisesta laitaoikeistosta vastakohtana niin sanottuun liberaalioikeistoon, mielenmaiseman taustalla oleva kaunaisuus käy vain paljon ilmeisemmäksi. Perinteisessä oikeistossa määrittävin tekijä on halu identifioitua menestyjiin riippumatta siitä, mitkä omat yhteiskunnalliset realiteetit ovat. Sen sijaan laitaoikeistossa ensimmäisenä pistää silmään kirkuva ristiriita julkilausutun imagon (joka vaihtelee karnevalistisen liberaalikyynelten litkijän ja ankaran ”rationaalisen” ”kiellettyjen totuuksien” lausujan välillä) ja sen välillä, mitä tämän imagon taustalla vaikuttaa tosiasiassa olevan.
Tietenkin osa ihmisistä, joihin laitaoikeisto vetoaa, on käytännössä hyvinkin ”rationaalisia” oikeistolaisia, joilla on vain tavallista voimakkaampia rasistisia ja misogyynisiä tendenssejä. Tyypillisempiä ovat kuitenkin erilaiset voimafantasiat, joiden taustalla löytyy usein myös tekstin alussa mainittua naiivia Nietzsche-luentaa. Räikeimmillään moniongelmaiset syrjäytyneet katsovat olevansa ”yli-ihmisiä” ja kokevat ”ajattelevansa itse” samalla kun eri alojen asiantuntijat edustavat heille muiden mielipiteiden mukana menevää karjaa. Mistä muusta tässä olisi kysymys kuin kirkuvasta tarpeesta saada tunnustusta? Ikävä tosiseikka tietysti on, että etenkin miehet pyrkivät usein saamaan tätä tunnustusta keinoilla, joilla he lähtökohtaisesti saavat osakseen pääasiassa halveksuntaa, pelkoa ja vihaa. On sanomattakin selvää, että tämä ei päde kaikkiin äärioikeistolaisiin kaikilta osin – eihän kukaan ihminen ylipäätään ole ymmärrettävissä kokonaisuutena vain poliittisen ajattelunsa kautta. Verraten harvoin samanlaisiin voimafantasioihin kuitenkaan törmää vasemmiston piirissä.
***
Nietzscheä ja vasemmistolaisuutta yhdistää se lähtökohta, ettei poliittisia projekteja ole mielekästä rakentaa kuvitteellisten ikuisten hierarkioiden varaan. Oikeistossa, jopa sen näennäisesti tulevaisuuteen katsovassa ja avomielisessä laidassa, sen sijaan törmätään poikkeuksetta hyvin nopeasti ajatukseen siitä, että pysyvät eriarvoistavat rakenteet ”nyt ovat vain oikein” ja perustuvat jonkinlaiseen metafyysiseen hierarkiaan, vaikka tätä taustaoletusta ei usein tiedosteta tai julkilausuta. Vasemmiston olisi viisainta vastata kyseenalaistamalla tämä moralistinen lähtökohta. Todellisuus on juuri sellainen kuin se sattuu kunakin hetkenä olemaan; mikään yhteiskunnassa ei perustu muuhun kuin siihen, miten ihmiset ovat kollektiivisesti – usein varsin kaoottisissa prosesseissa – asiansa järjestäneet. Mikäli vain hiemankin useammat ihmiset tiedostaisivat tämän ja lakkaisivat orjuuttamasta itseään oikeiston ylläpitämillä sekä joskus jopa heidän luomillaan tarinoilla – jotka muuten ovat suoraa jatkumoa Nietzschen kritisoimalle kristillisen teologian perinteelle (markkinoiden näkymätön käsi, velkalaiva, EU:n tarkkailuluokka, tai toisaalla muuttumattomat ”kansojen” olemukset, jäykkä heteronormatiivinen sukupuoli- ja seksuaalijärjestys jne.) – oikeistolle jäisi hyvin vähän aseita politiikkansa tueksi.
Nietzschen orjamoraalin kritiikki koskee yleisesti länsimaista jälkiteologista kulttuuria (sekä tämän sisäisiä viimeisten vuosikymmenien uushenkisiä viritelmiä, joita Nietzsche itse ei tietenkään ehtinyt todistaa), siis myös monia, ellei useimpia vasemmistolaisuuden ilmentymiä. Ytimellisimmin Nietzschen kritiikissä on kuitenkin kyse vallanpitäjistä: alkujaan papistosta ja hengellisellä asemalla oikeutetuista maallisista vallanpitäjistä, nykyään voittopuolisesti nimenomaan taloudellisesta eliitistä, joka oikeuttaa toisten selkänahasta revittyä asemaansa saman teologisen narratiivin maallisilla muunnelmilla. Jos onkin totta, että Nietzscheä tulkitessa tulkitsee usein enemmän itseään, uskallan ainakin väittää, että oikea nietzscheläinen ei koe vetoa heikompien kiusaamiseen, vaan pyrkii syrjäyttämään tämän koko maapallon jatkuvuuden kannaltakin tuhoisan hierarkkisen rakenteen.
Olli Pitkänen
1Antisemitismi ei tietenkään ole Nietzschen mukaan vahingollista siksi, että se on ”pahaa”, vaan siksi, että se on reaktiivista. Antisemitisti on jo ”anti-jotain”, jolloin tämä vastustaminen ideaaliksi nostettuna vie juutalaisuuteen pesiytynyttä ”orjamoraalia” vain pidemmälle sen sijaan, että juutalainen orjamoraali ylitettäisiin.
Lähteet
Nietzsche, Friedrich. (1969/1887). Moraalin alkuperästä. Helsinki: Kustannusyhtiö Otava. Kääntänyt J.A. Hollo.
Pluth, Ed. (2015). Badiou – Uuden filosofia. Vantaa: Apeiron kirjat. Kääntäneet Janne Kurki & Lauri Pekonen.
Hamara 