Uusliberalismi ja rangaistukset – sakkovankeuden esimerkki

Uusliberalismissahan jokaisella on mahdollisuus tehdä valinta rikoksen tekemättä jättämisen ja tekemisen välillä. Jokainen voi siis valita vapauden tai vankeuden, joka on rikoksen seuraus retributivismissa, välillä. Kannattaisi valita vaikkapa asuntosijoittaminen makkarapaketin näpistämisen sijaan.

Tässä kirjoituksessa pyrin erittelemään rangaistusteorioiden avulla, miten uusliberalistinen ideologia suhtautuu sakkovankeuteen. Tarkoitus on tämän esimerkin avulla näyttää, millaista kriminaalipolitiikkaa uusliberalismi puoltaa. On vahvasti suositeltavaa lukea ennen tätä kirjoitusta aiempi aiheeseen liittyvä tekstini, Uusliberalismin ideologiaa tiivistettynä, sillä aiemmin esille tuotu on jatkuvasti mukana ja keskeisessä osassa nyt käsillä olevassa tekstissä.

Uusliberalismi on etenkin talouteen liittyvä ideologia, joten voi herätä kysymys, miksi sen näkökulmasta ylipäänsä kannattaisi tarkastella rangaistuksia. Syynä on se, että uusliberalismille on ominaista, että sen tietynlaista talouspohjaista (siis uusliberalistisessa mielessä talouspohjaista – talous kun ei ole sen yksinoikeus) ajattelua sovelletaan koko yhteiskuntaan ja inhimilliseen toimintaan. Rikosoikeus ja kriminaalipolitiikka eivät siis suinkaan ole sen ulottumattomissa.

Kirjoitus etenee siten, että ensin tuon esille muutamia yleisiä seikkoja sakon muuntorangaistuksesta, minkä jälkeen esittelen muutamia huomioita uusliberalismin suhtautumisesta rikosoikeudelliseen rangaistusjärjestelmään. Tämän jälkeen tarkastelen sakkovankeutta uusliberalismin näkökulmasta eri rangaistusteorioiden avulla.

Sakon muuntorangaistus ja sen kohdistuminen

rikoslain 2 a luvun 4 §: Muuntorangaistuksen määrääminen

Sakkoon tuomitulle, jolta sakkoa ei ole saatu perityksi, on maksamatta olevan sakon sijasta määrättävä muuntorangaistuksena vankeutta. Maksamaton uhkasakko, jota ei ole saatu perityksi, on muunnettava vankeudeksi, jos tuomioistuin on tuominnut sen oikeudenkäynnin kulun turvaamiseksi tai ulosottokaaren (705/2007) nojalla. Muuta uhkasakkoa ei saa muuntaa vankeudeksi.

Sakkoa ei kuitenkaan saa muuntaa vankeudeksi, jos:

1) sakko on määrätty sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain mukaisessa menettelyssä;
2) maksamatta olevia päiväsakkoja on vähemmän kuin 16; tai
3) sakkoon johtanut rikos on tehty alle 18-vuotiaana.

2010-luvun sakkovangeista tehdyssä tutkimuksessa1 havaittiin muuntorangaistuksen taustalla olevien yleisimpien rikosnimikkeiden olevan näpistys, pahoinpitely ja rattijuopumus. Sakkovankeus kohdistuu suurelta osin vähävaraisiin: vuosina 2015-2019 muuntorangaistuksen suorittaneista henkilöistä 65 prosenttia tuomittiin pienimmän, kuuden euron päiväsakon mukaan. Näiden henkilöiden keskimääräinen nettokuukausitulo oli alle 675 euroa. Noin kolmen neljäsosan nettokuukausitulot jäivät keskimäärin alle 1220 euron. Tutkimuksen mukaan sakkovankien elämäntilanteet vaihtelevat. Tulonsiirrot kuitenkin osoittautuivat haastateltujen sakkovankien tyypilliseksi pääasialliseksi toimeentulon lähteeksi. Useimmat haastateltavista olivat työttömiä haastatteluhetkellä. Päihdeongelmat korostuivat. Kolmasosalla haastatelluista ei ollut asuntoa.

Tutkimuksen yhtenä johtopäätöksenä mainittiin sakon muuntorangaistukseen tuomittujen henkilöiden epävarma ja marginalisoitunut asema. Sakkovankeuden toimivuuden osalta johtopäätöksenä oli, että ”– sakkotuomioita – ja sakkojen maksamatta jättämistä – aiheuttavan toiminnan taustalla on syitä, joita pelkkä muuntorangaistuksen suorittaminen ei ratkaise –”.

Sakko kohdistuu rangaistuksena varallisuuteen ja vankeus taas vapauteen. Muuntorangaistuksen erityispiirre on siten se, että alun perin varallisuuteen kohdistuneesta rangaistuksesta tulee vapauteen kohdistuva. Vankeutta pidetään yleisesti sakkoa ankarampana rangaistuslajina. Koska tuomioistuin on alun perin katsonut sakon olevan oikeantasoinen seuraamus rikoksesta, voi olla hyvin ongelmallista, että rangaistuslajin vaihtaminen muuttaa käytännössä samalla rangaistuksen ankaruutta. Ongelmallisuus kasvaa, jos muuntamiseen johtavana tekijänä on rangaistavan varattomuus. Varattomuudenhan ei itsessään pitäisi olla rikosoikeudellisessa mielessä moitittavaa – eikä varsinkaan rangaistuksen koventamisperuste. Tämä muodostaa yhdenvertaisuusongelman. Varattomalle sakon maksaminen ei onnistu, kun taas rikkaampi voi ratkaista asian tilisiirrolla. Asia erikseen on vielä se, että yhteiskunnan yhdenvertaisuusongelmat voivat alun perinkin vaikuttaa ihmisten ajautumiseen rikosten pariin.

Uusliberalismin ja rangaistusten suhde

Sosiologi Loïc Wacquant on tutkinut uusliberalismin, rikosoikeudellisen rangaistusjärjestelmän ja köyhyyden leikkauspisteitä Yhdysvalloissa ja muualla. Wacquantin mukaan yhteiskunnan heikko-osaisia rankaisevan kriminaalipolitiikan laajeneminen linkittyy selvästi uusliberalismin nousuun ideologiana ja käytäntönä. Vaikka tässä tekstissä hyödynnetyt Wacquantin huomiot koskevatkin Yhdysvaltoja, ne sopivat tähänkin yhteyteen uusliberalististen kehityssuuntien yleiseksi hahmottamiseksi.

Kuten edellisessä tekstissäni on todettu, uusliberalismissa vapaus on tärkein tai tärkeimpiä arvoja. Siksi onkin huomionarvoista selventää, miten rangaistukset – jotka ovat vapauden rajoituksia – sopivat uusliberalistiseen yhteiskuntaan. Uusliberalismin ihannevaltio, yövartijavaltio, vaatii Wacquantin mukaan toimiakseen voimakasta rangaistusjärjestelmää. Kun yhtäältä valtiota halutaan supistaa markkinoiden osalta vapauden katoamisen pelossa, sitä halutaankin laajentaa rangaistusjärjestelmän osalta. Sääntelyn esteistä vapaiden markkinoiden ”näkymätön käsi” ja rangaistusjärjestelmän ”rautanyrkki” sopivat samalle hallinnolle. Wacquant kutsuu tällaista hallintoa liberaalipaternalistiseksi (”liberal-paternalist”), sillä se hänen mukaansa on yläluokille salliva ja alaluokille holhoava ja autoritäärinen. Tähän liittyy luontevasti samanaikainen sosiaalitukien karsiminen, kun taas valtion rangaistusjärjestelmän kasvavat kulut sen sijaan hyväksytään.

Wacquantin mukaan Yhdysvallat on kehittymässä kohti uudenlaista valtion mallia. Tämä ei ole yövartijavaltio tai minimaali valtio, vaan kentaurivaltio (”centaur state”). Kentaurin yläruumis on ihmisen ja alaruumis hevosen. Ihminen päällä on liberaali ja salliva niitä rakenteita kohtaan, jotka aiheuttavat eriarvoisuutta, kun taas hevonen alla on holhoava ja rankaiseva tämän eriarvoisuuden seurauksia käsitellessään. Wacquantin mukaan Yhdysvalloissa tapahtuvaan kehitykseen kuuluukin ”valtion edistämän köyhyyden seurausten kriminalisointi valtion toimesta”, ja tämä tapahtuu kahdella pääasiallisella tavalla: yhteiskunnan palveluja valvonnan ja kontrollin välineiksi muokkaamalla ja laajalla vankeusrangaistuksien käytöllä.2 Wacquantin mukaan Yhdysvaltain rangaistusjärjestelmän voimistuminen ei olekaan reagointia rikollisuuden, vaan valtion politiikan aiheuttaman yhteiskunnallisen epävarmuuden kasvuun.

Uusliberalistinen käsitys yksilön autonomisuudesta ja vapaudesta näkyy rikollisuutta koskevassa keskustelussa yhteiskunnan roolin vähättelynä ja yksilön vastuun ylikorostamisena. Sosiologiset näkökulmat nähdään yksilön vastuun laiminlyöntinä. Lainaus Yhdysvaltain presidentin George H. W. Bushin vuoden 1989 puheesta käy esimerkistä: ”–yhteiskunta ei itse aiheuta rikollisuutta – rikolliset aiheuttavat rikollisuutta.”3 Jyrkkä rikosoikeudellinen reagointi on poliitikoille väline päästä loistamaan rikollisuuden vastustajina.

Sakkovankeus uusliberalismin kautta tarkasteltuna

Tarkastelen seuraavaksi sakkovankeutta uusliberalistisesta näkökulmasta. Tarkastelu tapahtuu eri rangaistusteorioiden kautta eritellen.

Retributiivinen rangaistusteoria, sakkovankeus ja uusliberalismi

Retributiivisen rangaistusteorian mukaan rangaistukset seuraavat rikoksista, ja ne ansaitaan tekemällä rikos. Rangaistuksella rikos sovitetaan. Oikeutus ja velvollisuus rankaisemiselle haetaan siten jo tehdystä teosta. Teorian tausta on velvollisuuseettinen.4 Retributivismi voi, ainakin yksinään sovellettuna, olla omiaan puoltamaan ylimitoitettuja rangaistuksia, ja lisäksi on kyseenalaista, miten rangaistus sovittaisi jo tehdyn rikoksen. Teorian etuna ovat vaatimukset rikoksen ja rangaistuksen välisestä yhteydestä (siis syyllisyydestä) ja suhteellisuudesta, ja nämä onkin syytä omaksua.

Yksi sakon muuntorangaistuksen funktioista on, että rikos ei jäisi rankaisematta tilanteessa, jossa sakkoja ei makseta (sikäli, kuin maksukyvyttömän velkaantuminen entisestään ei ole riittävä ”rangaistus”). Retributivismin näkökulmasta rangaistuksen toteutuminen on kriittisen tärkeää, koska rangaistus on ansaittu seuraus rikoksesta. Uusliberalistiseen näkökulmaan tämä käsitys sopii hyvin: meritokratiassa lahjakkaat palkitaan, ja kilpailussa pärjääminen riippuu kilpailijasta. On siis johdonmukaista, että rangaistuksen ansainnut entrepreneur of himself kärsii rangaistuksensa, vaikka sakko pitäisikin muuntaa vankeudeksi.

Muuntorangaistuksella rangaistaan alkuperäisestä rikoksesta eikä sakkojen maksamatta jättämisestä. Sakkojen maksamattomuus kuitenkin käytännössä koventaa rangaistusta. Näkisin, että uusliberalismin näkökulmasta sakkojen maksamattomuuden voisi tulkita markkinoiden “transsendentin logiikan” uhmaamiseksi. Jokainen vastaa loppuun asti huonoista päätöksistään yrityksissään maksimoida hyötynsä. Vaikka sakkojen maksamattomuus johtuisikin maksukyvyttömyydestä, olisi yksilön omin voimin korjattava asia ja maksettava sakkonsa, sillä se olisi, uusliberalistisesti tulkittuna, rationaalista. Kuten edellisessä tekstissäni toin ilmi, Hayekillekin markkinoiden transsendentin logiikan noudattaminen on kohtalonkysymys. Sakon maksamatta jättäminen on huono päätös, samoin maksukyvyttömyys. Molemmista on rangaistava.

Näpistys on tyypillinen sakkovankeuteen johtava rikos.5 Nozickin minimaalisen valtion harvoihin tehtäviin kuuluu vaihdantaoikeuden turvaaminen, mikä seuraa rajoittamattomasta oikeudesta työnsä tuloksiin. Tämä huomioiden jyrkkä reagointi markkinoita häiritseviin näpistyksiin vaikuttaa luontevalta.

Se, että retributiivisessa rangaistusteoriassa tarkastellaan nimenomaan itse tekoa, sopii uusliberalismin menetelmälliseen vapauteen ja oikeudenmukaisuuteen. Uusliberalismissahan jokaisella on mahdollisuus tehdä valinta rikoksen tekemättä jättämisen ja tekemisen välillä. Jokainen voi siis valita vapauden tai vankeuden, joka on rikoksen seuraus retributivismissa, välillä. Kannattaisi valita vaikkapa asuntosijoittaminen makkarapaketin näpistämisen sijaan.

Retributiivinen suhtautuminen sopii uusliberalismiin myös siinä, että yhteiskunnan toiminnan tavoitteellisuus tulisi minimoida: retributiivinen rangaistusteoriahan katsoo tekoa, ei rangaistuksen seurauksia. Esimerkiksi Hayekin mukaan moraaliarvostelmia yhteiskunnan tilasta ei tule muodostaa. Retributivismi sopii tähän. Rangaistus seuraa mekaanisesti rikoksesta, ja rikoksella on väliä, ei niinkään sen syillä tai rangaistuksen seurauksilla. Markkinoiden logiikalle on alistuttava, ja sakkovankeus seuraa rikoksesta.

Mielenkiintoisen näkökulman sakon muuntorangaistukseen saa uusliberalismin sopimusteoreettisesta6 suhtautumisesta inhimillisiin suhteisiin. Vaikka uusliberalistit usein eivät suoraan kielläkään muiden kuin sopimusluonteisten suhteiden olemassaoloa, näiden poliittista merkitystä ei myönnetä, ja niitä ei haluta huomioida. Sakkovankeuteen tuomittavan voisi kenties ajatella rikoksen tekemällä sopineen joutuvansa vankeuteen. Koska sakon muuntorangaistus on käytössä, rikosta harkitsevan täytyy olla valmis sakkonsa muuntamiseen. Autonominen, laskelmoiva yksilö ansaitsee saada sen, mistä on sopinut. Sopimustasapaino tosin tuskin on kunnossa, varsinkin, kun huomioidaan sopijan tiedolliset ja muut lähtökohdat. Uusliberalismin näkökulmasta tähän sopimustasapainoon puuttuminen olisi kuitenkin tavoitteellista toimintaa, jota ei voi hyväksyä.

Preventiiviset rangaistusteoriat, sakkovankeus ja uusliberalismi

Preventioteorioissa rangaistus perustellaan rangaistuksen tulevilla hyödyillä. Pohja rangaistuksen oikeutukselle haetaan seurausetiikasta. Yleispreventiossa kohderyhmä rikosten ehkäisemiselle on ihmiset laajempana joukkona, erityispreventiossa kyseessä olevan rikoksen tehnyt.

Yleispreventio

Yleispreventio voidaan jakaa negatiiviseen ja positiiviseen. Negatiivisessa yleispreventiossa rangaistuksen pelotevaikutus ehkäisee rikoksia: esimerkiksi tieto siitä, että varastamisesta saa rangaistuksen, vähentää päätöksiä varastaa. Positiivisessa yleispreventiossa eli integraatiopreventiossa pohjana on käsitys rangaistusjärjestelmän moraalia luovasta ja ylläpitävästä vaikutuksesta. Ajatuksena on, että rangaistavaa tekoa aletaan yhteiskunnassa pitää luonteeltaan moraalisesti vääränä, ja että lain noudattaminen muodostuisi tavaksi.

Negatiivista yleispreventioteoriaa on kritisoitu siitä, että se voi kannustaa ylimitoitettuun rankaisemiseen varoittavana esimerkkinä. Syyllisyysvaatimus ei myöskään ole yhtä olennainen kuin retribuutioteoriassa. Ihmisestä tulee väline ja mahdollisesti syntipukki yhteiskunnan ongelmille. Kriminologisessa tutkimuksessa on melko laajalti päädytty siihen lopputulokseen, että rangaistusten ankaroittaminen ei juurikaan vähennä rikollisuutta, ja rangaistusasteikkoja voitaisiinkin maltillisesti lieventää rikollisuustason räjähtämättä. Rangaistusjärjestelmän on toimiakseen oltava uskottava. Uskottavuus ei kuitenkaan vaadi sitä, että rangaistukset olisivat ainakaan jyrkän ankaria.7

Negatiivisen yleispreventioteorian ongelmaksi on katsottu myös se, että sen taustalla on epärealistinen oletus laskelmoivasta, rationaalisesta ihmisestä. Uusliberalismille tällainen ihmiskuva ei tietenkään ole ongelma – onhan se koko ideologian keskeisimpiä osia. Mielenkiintoista on myös se, että rikokset, joissa laskelmointia tyypillisesti esiintyy, voivat olla esimerkiksi talousrikoksia – ei niinkään rikoksia, joista sakkovangit keskimäärin istuvat. Yhteiskunnan köyhimmät tuskin talousrikosten kaltaisia rikoksia tekevät, ja rikkaat eivät joudu sakkovankeuteen. Wacquantin kentauri kuvaa hyvin tätä: köyhiä rangaistaan kovemmin.

Retributivismin yhteydessä toin esille idean siitä, että rikoksen tekemisen voisi ajatella sopimisena sakkovankeudesta. Negatiivisen yleispreventioteorian laskelmoiva yksilö sopii tähän ajatukseen. Sopimuksethan tehdään uusliberalismissa autonomisesti laskelmoiden, ja niin myös rikokset negatiivisen yleispreventioteorian taustaoletuksissa.

Positiivinen yleispreventio vaatii syntyäkseen rikosoikeusjärjestelmän legitiimiyden ja oikeudenmukaisuuden kokemuksen: epäreiluksi koetulla järjestelmällä ei ole samanlaista tehoa käsitysten ja tapojen muokkaamisessa. Korkea rangaistusten ankaruustaso ja liialliset kriminalisoinnit voivat aiheuttaa inflaatiota rikosoikeuteen, jolloin rangaistusjärjestelmän kyky osoittaa paheksuntaa vähenee.8

En näe, miten positiivinen yleispreventio puoltaisi sakkovankeutta. Uusliberalismin kannalta positiivisen yleispreventioteorian käsitys rangaistusjärjestelmästä moraalia luovana ja ylläpitävänä vaikuttaa epäilyttävältä, sillä uusliberalismissa, ainakin Hayekin mukaan, moraali kuuluu spontaaniin järjestykseen, josta ei voi saada tietoa. Ainakaan moraalia ei kannata yrittää luoda, sillä yhteiskunnan tavoitteellinen toiminta johtaa Hayekin mukaan totalitarismiin. Legitiimiyden ja oikeudenmukaisuuden kokemukset rangaistusjärjestelmästä eivät saa ohjata rangaistusasteikkoja, ainakaan lievempään suuntaan. Moraalin ja tavan luomisen voi nähdä sopimusvapauden häiriköimisenä ja yksilön autonomiaa loukkaavana. Jos positiivinen yleispreventio ei puolla sakkovankeutta, tämän voi uusliberalismin näkökulmasta jättää huomiotta – onhan koko positiivisen yleisprevention idea hayekilaisen ideologian vastainen.

Edellä mainitsin näpistyksen vaihdannan häiritsemisenä. Prevention näkökulmasta on huomattava, että sopimusvapaus on uusliberalismin tärkeimpiä arvoja. Vaihdannan häiriöt heikentävät luottamusta sopimuksiin, ja luottamus sopimuksiin lisää markkinoiden vapautta häiriöistä. Tältäkin kantilta jyrkkä reagoiminen näpistykseen on luontevaa. Tämä pätee sekä yleis- että erityisestävyyden osalta.

Erityispreventio

Erityisprevention tavoite on rikokseen syyllistyneen uusien rikosten ehkäiseminen, ja tämän vaikutuksen syntytapoja ovat varoitus, sopeuttaminen ja eristäminen. Varoitus eroaa pelotevaikutuksesta, sillä sen funktio on ohjaavampi ja viestinnällisempi – se kohdistuu rikoksentekijään, ei laajempaan ihmisjoukkoon. Sopeuttamisessa on kyse opetuksen, ammattikoulutuksen tai hoidon käytöstä rangaistuksen yhteydessä rikoksettoman elämän edistämiseksi. Eristämisessä on kyse konkreettisten esteiden asettamisesta uusien rikosten tekemiselle. Vapaudenmenetyksen lisäksi esimerkkinä tästä toimii päihteettömyyden vaatimus yhdyskuntapalvelussa.

Varoitusfunktion toteutuminen sakon muuntorangaistuksessa on heikkoa, sillä vankien huomio ei usein edes kohdistu siihen, miksi he ovat vankilassa.9 Kun rikos voi olla tehty vuosia sitten ja esimerkiksi päihteettömyyttä ei pystytä tukemaan tarpeeksi, ei vankeus saa pohtimaan omaa rikollista tekoa tai muutenkaan toteuta tätä viestinnällistä funktiota.

Yli 60 prosenttia sakkovangeista tuomitaan uudesta rikoksesta kolmen vuoden kuluessa vapautumisesta. Erityisprevention syntytavoista varsinkaan sopeuttaminen ei toteudu sakkovankeuden tapauksessa. Vankeuden kesto on lyhyt, mikä on osasyy sille, että esimerkiksi päihteettömyyttä tai osallisuutta yhteiskuntaan ei juuri voida edistää.10 Vankeinhoidolliset aspektit jäävät puuttumaan. Uusliberalistisesti ajatellen tämä ei ole ongelma, sillä sopeuttaminen itsessään on ideologian näkökulmasta varsin kyseenalaista. Valtion tehtäviin eivät kuulu avustus ja ohjaus, vaan ne ovat uhka yksilön vapaudelle. Valtiota on supistettava, ei laajennettava rikollisia auttavaksi. Sopeuttaminen on vastoin meritokratiaa.

Wacquantin mukaan Yhdysvalloissa kasvavan eriarvoisuuden seurauksia hoidetaan rautaisella nyrkillä: rangaistusten avulla sosiaalipoliittisten keinojen sijaan. Rautaisen nyrkin mielikuva sopii siihenkin, että erityispreventioteorian eristävän funktion yritys kohdistuu sakkovankeudessa ensisijaisesti vähävaraisiin. Wacquantin huomiot tulevat myös mieleen sakkovankeuden yhteiskunnalle aiheuttamista kuluista: hyvinvointipalveluista leikkaaminen ja rangaistusten ankaroittaminen sopivat yhteen.

Johtopäätökset

Uusliberalistisesta näkökulmasta sakon muuntorangaistus näyttäytyy perusteltuna ja – ehkä ideologian näkökulmasta kyseenalaisesti ilmaisten – oikeudenmukaiselta. Sakkovankeuden vakavasti epätasa-arvoinen kohdistuminen ja rangaistusteoreettiset ongelmat eivät tästä näkökulmasta haittaa. Sakkovankeuden kohdistuminen erityisesti vähävaraisiin onkin itse asiassa jopa loogista ideologian ja sen käytännön toteuttamisen näkökulmasta.

Kriminaalipolitiikka ei ole arvoista vapaata, vaan se päin vastoin voi kertoa yhteiskunnan arvoista laajemminkin. Rangaistusten oikeutusten ja perustelujen jatkuva tarkastelu onkin tärkeää paitsi rangaistusjärjestelmän legitiimiyden tavoitteen takia, myös sen takia, että siitä voi saada näkökulmia yhteiskunnan asenteisiin ja käsityksiin oikeudenmukaisuudesta.

Tässä tekstissä on käsitelty yleisellä tasolla sakkovankeuden esimerkin avulla sitä, millaista kriminaalipolitiikkaa uusliberalismi puoltaa. Laajemmin asiasta kiinnostuneille ja konkreettisempia kehityskulkuja etsiville voi suositella yhteenä lähteenä käytettyä Wacquantin teosta.

Simo Sairanen

1Laurila et al. 2021.
2Wacquant 2009, s. 58–60.
3Wacquant 2009, s. 8–9.
4Kun arvioidaan sitä, onko teko oikein vai väärin, tarkastellaan periaatetta ja velvollisuutta, ei esimerkiksi teon seurauksia.
5Tapani – Tolvanen 2016, s. 256.
6Sanaa ”sopimusteoreettinen” käytettäessä tässä yhteydessä on huomattava, että kyse on uusliberalismin ihmiskuvaan kuuluvasta ajatuksesta inhimillisestä toiminnasta ja suhteista rationaalisena edun maksimointina, eräänlaisena vaihdantana. Sopimusteoriat yleisesti ottaen eivät rajoitu tähän. Vastaavasti sana ”rationaalinen” tarkoittaa juuri tiettyä uusliberalismin hyväksymää rationaalisuutta, ei yleistä rationaalisuutta tai järkevyyttä.
7Matikkala 2021, s. 10–11.
8Matikkala 2021, s. 11.
9Laurila et al. 2021, s. 138.
10Laurila et al. 2021, s. 138.

Lähteet:

Hyttinen, Tatu – Tapani, Jussi, Rikoksen ja rangaistuksen äärellä. Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja 2017.

Laurila, Tuomas – Linderborg, Henrik – Tyni, Sasu – Aaltonen, Olli-Pekka – Lähteenmäki, Noora, Sakon muuntorangaistuksen kuntoutukselliset mahdollisuudet. Tutkimus sakkovangeista ja sakon muuntorangaistuksesta 2010-luvulla. Yhteiskuntapolitiikka 86 (2021):2, s. 129–139.

Löppönen, Paavo, Vapauden markkinat. Uusliberalismin kertomus. Vastapaino 2017.

Matikkala, Jussi, Rikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä. Edita 2021.

Räsänen, Petri, Uusliberalismi ja lupaus vapaudesta. Niin & näin 4/2007, s. 99–107.

Tapani, Jussi – Tolvanen, Matti, Rikosoikeus. Rangaistuksen määrääminen ja täytäntöönpano. Alma Talent 2016.

Wacquant, Loïc, Punishing the Poor. The Neoliberal Government of Social Insecurity. Duke University Press 2009.