Uusliberalismi ja rangaistukset – sakkovankeuden esimerkki

Uusliberalismissahan jokaisella on mahdollisuus tehdä valinta rikoksen tekemättä jättämisen ja tekemisen välillä. Jokainen voi siis valita vapauden tai vankeuden, joka on rikoksen seuraus retributivismissa, välillä. Kannattaisi valita vaikkapa asuntosijoittaminen makkarapaketin näpistämisen sijaan.

Tässä kirjoituksessa pyrin erittelemään rangaistusteorioiden avulla, miten uusliberalistinen ideologia suhtautuu sakkovankeuteen. Tarkoitus on tämän esimerkin avulla näyttää, millaista kriminaalipolitiikkaa uusliberalismi puoltaa. On vahvasti suositeltavaa lukea ennen tätä kirjoitusta aiempi aiheeseen liittyvä tekstini, Uusliberalismin ideologiaa tiivistettynä, sillä aiemmin esille tuotu on jatkuvasti mukana ja keskeisessä osassa nyt käsillä olevassa tekstissä.

Uusliberalismi on etenkin talouteen liittyvä ideologia, joten voi herätä kysymys, miksi sen näkökulmasta ylipäänsä kannattaisi tarkastella rangaistuksia. Syynä on se, että uusliberalismille on ominaista, että sen tietynlaista talouspohjaista (siis uusliberalistisessa mielessä talouspohjaista – talous kun ei ole sen yksinoikeus) ajattelua sovelletaan koko yhteiskuntaan ja inhimilliseen toimintaan. Rikosoikeus ja kriminaalipolitiikka eivät siis suinkaan ole sen ulottumattomissa.

Kirjoitus etenee siten, että ensin tuon esille muutamia yleisiä seikkoja sakon muuntorangaistuksesta, minkä jälkeen esittelen muutamia huomioita uusliberalismin suhtautumisesta rikosoikeudelliseen rangaistusjärjestelmään. Tämän jälkeen tarkastelen sakkovankeutta uusliberalismin näkökulmasta eri rangaistusteorioiden avulla.

Sakon muuntorangaistus ja sen kohdistuminen

rikoslain 2 a luvun 4 §: Muuntorangaistuksen määrääminen

Sakkoon tuomitulle, jolta sakkoa ei ole saatu perityksi, on maksamatta olevan sakon sijasta määrättävä muuntorangaistuksena vankeutta. Maksamaton uhkasakko, jota ei ole saatu perityksi, on muunnettava vankeudeksi, jos tuomioistuin on tuominnut sen oikeudenkäynnin kulun turvaamiseksi tai ulosottokaaren (705/2007) nojalla. Muuta uhkasakkoa ei saa muuntaa vankeudeksi.

Sakkoa ei kuitenkaan saa muuntaa vankeudeksi, jos:

1) sakko on määrätty sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain mukaisessa menettelyssä;
2) maksamatta olevia päiväsakkoja on vähemmän kuin 16; tai
3) sakkoon johtanut rikos on tehty alle 18-vuotiaana.

2010-luvun sakkovangeista tehdyssä tutkimuksessa1 havaittiin muuntorangaistuksen taustalla olevien yleisimpien rikosnimikkeiden olevan näpistys, pahoinpitely ja rattijuopumus. Sakkovankeus kohdistuu suurelta osin vähävaraisiin: vuosina 2015-2019 muuntorangaistuksen suorittaneista henkilöistä 65 prosenttia tuomittiin pienimmän, kuuden euron päiväsakon mukaan. Näiden henkilöiden keskimääräinen nettokuukausitulo oli alle 675 euroa. Noin kolmen neljäsosan nettokuukausitulot jäivät keskimäärin alle 1220 euron. Tutkimuksen mukaan sakkovankien elämäntilanteet vaihtelevat. Tulonsiirrot kuitenkin osoittautuivat haastateltujen sakkovankien tyypilliseksi pääasialliseksi toimeentulon lähteeksi. Useimmat haastateltavista olivat työttömiä haastatteluhetkellä. Päihdeongelmat korostuivat. Kolmasosalla haastatelluista ei ollut asuntoa.

Tutkimuksen yhtenä johtopäätöksenä mainittiin sakon muuntorangaistukseen tuomittujen henkilöiden epävarma ja marginalisoitunut asema. Sakkovankeuden toimivuuden osalta johtopäätöksenä oli, että ”– sakkotuomioita – ja sakkojen maksamatta jättämistä – aiheuttavan toiminnan taustalla on syitä, joita pelkkä muuntorangaistuksen suorittaminen ei ratkaise –”.

Sakko kohdistuu rangaistuksena varallisuuteen ja vankeus taas vapauteen. Muuntorangaistuksen erityispiirre on siten se, että alun perin varallisuuteen kohdistuneesta rangaistuksesta tulee vapauteen kohdistuva. Vankeutta pidetään yleisesti sakkoa ankarampana rangaistuslajina. Koska tuomioistuin on alun perin katsonut sakon olevan oikeantasoinen seuraamus rikoksesta, voi olla hyvin ongelmallista, että rangaistuslajin vaihtaminen muuttaa käytännössä samalla rangaistuksen ankaruutta. Ongelmallisuus kasvaa, jos muuntamiseen johtavana tekijänä on rangaistavan varattomuus. Varattomuudenhan ei itsessään pitäisi olla rikosoikeudellisessa mielessä moitittavaa – eikä varsinkaan rangaistuksen koventamisperuste. Tämä muodostaa yhdenvertaisuusongelman. Varattomalle sakon maksaminen ei onnistu, kun taas rikkaampi voi ratkaista asian tilisiirrolla. Asia erikseen on vielä se, että yhteiskunnan yhdenvertaisuusongelmat voivat alun perinkin vaikuttaa ihmisten ajautumiseen rikosten pariin.

Uusliberalismin ja rangaistusten suhde

Sosiologi Loïc Wacquant on tutkinut uusliberalismin, rikosoikeudellisen rangaistusjärjestelmän ja köyhyyden leikkauspisteitä Yhdysvalloissa ja muualla. Wacquantin mukaan yhteiskunnan heikko-osaisia rankaisevan kriminaalipolitiikan laajeneminen linkittyy selvästi uusliberalismin nousuun ideologiana ja käytäntönä. Vaikka tässä tekstissä hyödynnetyt Wacquantin huomiot koskevatkin Yhdysvaltoja, ne sopivat tähänkin yhteyteen uusliberalististen kehityssuuntien yleiseksi hahmottamiseksi.

Kuten edellisessä tekstissäni on todettu, uusliberalismissa vapaus on tärkein tai tärkeimpiä arvoja. Siksi onkin huomionarvoista selventää, miten rangaistukset – jotka ovat vapauden rajoituksia – sopivat uusliberalistiseen yhteiskuntaan. Uusliberalismin ihannevaltio, yövartijavaltio, vaatii Wacquantin mukaan toimiakseen voimakasta rangaistusjärjestelmää. Kun yhtäältä valtiota halutaan supistaa markkinoiden osalta vapauden katoamisen pelossa, sitä halutaankin laajentaa rangaistusjärjestelmän osalta. Sääntelyn esteistä vapaiden markkinoiden ”näkymätön käsi” ja rangaistusjärjestelmän ”rautanyrkki” sopivat samalle hallinnolle. Wacquant kutsuu tällaista hallintoa liberaalipaternalistiseksi (”liberal-paternalist”), sillä se hänen mukaansa on yläluokille salliva ja alaluokille holhoava ja autoritäärinen. Tähän liittyy luontevasti samanaikainen sosiaalitukien karsiminen, kun taas valtion rangaistusjärjestelmän kasvavat kulut sen sijaan hyväksytään.

Wacquantin mukaan Yhdysvallat on kehittymässä kohti uudenlaista valtion mallia. Tämä ei ole yövartijavaltio tai minimaali valtio, vaan kentaurivaltio (”centaur state”). Kentaurin yläruumis on ihmisen ja alaruumis hevosen. Ihminen päällä on liberaali ja salliva niitä rakenteita kohtaan, jotka aiheuttavat eriarvoisuutta, kun taas hevonen alla on holhoava ja rankaiseva tämän eriarvoisuuden seurauksia käsitellessään. Wacquantin mukaan Yhdysvalloissa tapahtuvaan kehitykseen kuuluukin ”valtion edistämän köyhyyden seurausten kriminalisointi valtion toimesta”, ja tämä tapahtuu kahdella pääasiallisella tavalla: yhteiskunnan palveluja valvonnan ja kontrollin välineiksi muokkaamalla ja laajalla vankeusrangaistuksien käytöllä.2 Wacquantin mukaan Yhdysvaltain rangaistusjärjestelmän voimistuminen ei olekaan reagointia rikollisuuden, vaan valtion politiikan aiheuttaman yhteiskunnallisen epävarmuuden kasvuun.

Uusliberalistinen käsitys yksilön autonomisuudesta ja vapaudesta näkyy rikollisuutta koskevassa keskustelussa yhteiskunnan roolin vähättelynä ja yksilön vastuun ylikorostamisena. Sosiologiset näkökulmat nähdään yksilön vastuun laiminlyöntinä. Lainaus Yhdysvaltain presidentin George H. W. Bushin vuoden 1989 puheesta käy esimerkistä: ”–yhteiskunta ei itse aiheuta rikollisuutta – rikolliset aiheuttavat rikollisuutta.”3 Jyrkkä rikosoikeudellinen reagointi on poliitikoille väline päästä loistamaan rikollisuuden vastustajina.

Sakkovankeus uusliberalismin kautta tarkasteltuna

Tarkastelen seuraavaksi sakkovankeutta uusliberalistisesta näkökulmasta. Tarkastelu tapahtuu eri rangaistusteorioiden kautta eritellen.

Retributiivinen rangaistusteoria, sakkovankeus ja uusliberalismi

Retributiivisen rangaistusteorian mukaan rangaistukset seuraavat rikoksista, ja ne ansaitaan tekemällä rikos. Rangaistuksella rikos sovitetaan. Oikeutus ja velvollisuus rankaisemiselle haetaan siten jo tehdystä teosta. Teorian tausta on velvollisuuseettinen.4 Retributivismi voi, ainakin yksinään sovellettuna, olla omiaan puoltamaan ylimitoitettuja rangaistuksia, ja lisäksi on kyseenalaista, miten rangaistus sovittaisi jo tehdyn rikoksen. Teorian etuna ovat vaatimukset rikoksen ja rangaistuksen välisestä yhteydestä (siis syyllisyydestä) ja suhteellisuudesta, ja nämä onkin syytä omaksua.

Yksi sakon muuntorangaistuksen funktioista on, että rikos ei jäisi rankaisematta tilanteessa, jossa sakkoja ei makseta (sikäli, kuin maksukyvyttömän velkaantuminen entisestään ei ole riittävä ”rangaistus”). Retributivismin näkökulmasta rangaistuksen toteutuminen on kriittisen tärkeää, koska rangaistus on ansaittu seuraus rikoksesta. Uusliberalistiseen näkökulmaan tämä käsitys sopii hyvin: meritokratiassa lahjakkaat palkitaan, ja kilpailussa pärjääminen riippuu kilpailijasta. On siis johdonmukaista, että rangaistuksen ansainnut entrepreneur of himself kärsii rangaistuksensa, vaikka sakko pitäisikin muuntaa vankeudeksi.

Muuntorangaistuksella rangaistaan alkuperäisestä rikoksesta eikä sakkojen maksamatta jättämisestä. Sakkojen maksamattomuus kuitenkin käytännössä koventaa rangaistusta. Näkisin, että uusliberalismin näkökulmasta sakkojen maksamattomuuden voisi tulkita markkinoiden “transsendentin logiikan” uhmaamiseksi. Jokainen vastaa loppuun asti huonoista päätöksistään yrityksissään maksimoida hyötynsä. Vaikka sakkojen maksamattomuus johtuisikin maksukyvyttömyydestä, olisi yksilön omin voimin korjattava asia ja maksettava sakkonsa, sillä se olisi, uusliberalistisesti tulkittuna, rationaalista. Kuten edellisessä tekstissäni toin ilmi, Hayekillekin markkinoiden transsendentin logiikan noudattaminen on kohtalonkysymys. Sakon maksamatta jättäminen on huono päätös, samoin maksukyvyttömyys. Molemmista on rangaistava.

Näpistys on tyypillinen sakkovankeuteen johtava rikos.5 Nozickin minimaalisen valtion harvoihin tehtäviin kuuluu vaihdantaoikeuden turvaaminen, mikä seuraa rajoittamattomasta oikeudesta työnsä tuloksiin. Tämä huomioiden jyrkkä reagointi markkinoita häiritseviin näpistyksiin vaikuttaa luontevalta.

Se, että retributiivisessa rangaistusteoriassa tarkastellaan nimenomaan itse tekoa, sopii uusliberalismin menetelmälliseen vapauteen ja oikeudenmukaisuuteen. Uusliberalismissahan jokaisella on mahdollisuus tehdä valinta rikoksen tekemättä jättämisen ja tekemisen välillä. Jokainen voi siis valita vapauden tai vankeuden, joka on rikoksen seuraus retributivismissa, välillä. Kannattaisi valita vaikkapa asuntosijoittaminen makkarapaketin näpistämisen sijaan.

Retributiivinen suhtautuminen sopii uusliberalismiin myös siinä, että yhteiskunnan toiminnan tavoitteellisuus tulisi minimoida: retributiivinen rangaistusteoriahan katsoo tekoa, ei rangaistuksen seurauksia. Esimerkiksi Hayekin mukaan moraaliarvostelmia yhteiskunnan tilasta ei tule muodostaa. Retributivismi sopii tähän. Rangaistus seuraa mekaanisesti rikoksesta, ja rikoksella on väliä, ei niinkään sen syillä tai rangaistuksen seurauksilla. Markkinoiden logiikalle on alistuttava, ja sakkovankeus seuraa rikoksesta.

Mielenkiintoisen näkökulman sakon muuntorangaistukseen saa uusliberalismin sopimusteoreettisesta6 suhtautumisesta inhimillisiin suhteisiin. Vaikka uusliberalistit usein eivät suoraan kielläkään muiden kuin sopimusluonteisten suhteiden olemassaoloa, näiden poliittista merkitystä ei myönnetä, ja niitä ei haluta huomioida. Sakkovankeuteen tuomittavan voisi kenties ajatella rikoksen tekemällä sopineen joutuvansa vankeuteen. Koska sakon muuntorangaistus on käytössä, rikosta harkitsevan täytyy olla valmis sakkonsa muuntamiseen. Autonominen, laskelmoiva yksilö ansaitsee saada sen, mistä on sopinut. Sopimustasapaino tosin tuskin on kunnossa, varsinkin, kun huomioidaan sopijan tiedolliset ja muut lähtökohdat. Uusliberalismin näkökulmasta tähän sopimustasapainoon puuttuminen olisi kuitenkin tavoitteellista toimintaa, jota ei voi hyväksyä.

Preventiiviset rangaistusteoriat, sakkovankeus ja uusliberalismi

Preventioteorioissa rangaistus perustellaan rangaistuksen tulevilla hyödyillä. Pohja rangaistuksen oikeutukselle haetaan seurausetiikasta. Yleispreventiossa kohderyhmä rikosten ehkäisemiselle on ihmiset laajempana joukkona, erityispreventiossa kyseessä olevan rikoksen tehnyt.

Yleispreventio

Yleispreventio voidaan jakaa negatiiviseen ja positiiviseen. Negatiivisessa yleispreventiossa rangaistuksen pelotevaikutus ehkäisee rikoksia: esimerkiksi tieto siitä, että varastamisesta saa rangaistuksen, vähentää päätöksiä varastaa. Positiivisessa yleispreventiossa eli integraatiopreventiossa pohjana on käsitys rangaistusjärjestelmän moraalia luovasta ja ylläpitävästä vaikutuksesta. Ajatuksena on, että rangaistavaa tekoa aletaan yhteiskunnassa pitää luonteeltaan moraalisesti vääränä, ja että lain noudattaminen muodostuisi tavaksi.

Negatiivista yleispreventioteoriaa on kritisoitu siitä, että se voi kannustaa ylimitoitettuun rankaisemiseen varoittavana esimerkkinä. Syyllisyysvaatimus ei myöskään ole yhtä olennainen kuin retribuutioteoriassa. Ihmisestä tulee väline ja mahdollisesti syntipukki yhteiskunnan ongelmille. Kriminologisessa tutkimuksessa on melko laajalti päädytty siihen lopputulokseen, että rangaistusten ankaroittaminen ei juurikaan vähennä rikollisuutta, ja rangaistusasteikkoja voitaisiinkin maltillisesti lieventää rikollisuustason räjähtämättä. Rangaistusjärjestelmän on toimiakseen oltava uskottava. Uskottavuus ei kuitenkaan vaadi sitä, että rangaistukset olisivat ainakaan jyrkän ankaria.7

Negatiivisen yleispreventioteorian ongelmaksi on katsottu myös se, että sen taustalla on epärealistinen oletus laskelmoivasta, rationaalisesta ihmisestä. Uusliberalismille tällainen ihmiskuva ei tietenkään ole ongelma – onhan se koko ideologian keskeisimpiä osia. Mielenkiintoista on myös se, että rikokset, joissa laskelmointia tyypillisesti esiintyy, voivat olla esimerkiksi talousrikoksia – ei niinkään rikoksia, joista sakkovangit keskimäärin istuvat. Yhteiskunnan köyhimmät tuskin talousrikosten kaltaisia rikoksia tekevät, ja rikkaat eivät joudu sakkovankeuteen. Wacquantin kentauri kuvaa hyvin tätä: köyhiä rangaistaan kovemmin.

Retributivismin yhteydessä toin esille idean siitä, että rikoksen tekemisen voisi ajatella sopimisena sakkovankeudesta. Negatiivisen yleispreventioteorian laskelmoiva yksilö sopii tähän ajatukseen. Sopimuksethan tehdään uusliberalismissa autonomisesti laskelmoiden, ja niin myös rikokset negatiivisen yleispreventioteorian taustaoletuksissa.

Positiivinen yleispreventio vaatii syntyäkseen rikosoikeusjärjestelmän legitiimiyden ja oikeudenmukaisuuden kokemuksen: epäreiluksi koetulla järjestelmällä ei ole samanlaista tehoa käsitysten ja tapojen muokkaamisessa. Korkea rangaistusten ankaruustaso ja liialliset kriminalisoinnit voivat aiheuttaa inflaatiota rikosoikeuteen, jolloin rangaistusjärjestelmän kyky osoittaa paheksuntaa vähenee.8

En näe, miten positiivinen yleispreventio puoltaisi sakkovankeutta. Uusliberalismin kannalta positiivisen yleispreventioteorian käsitys rangaistusjärjestelmästä moraalia luovana ja ylläpitävänä vaikuttaa epäilyttävältä, sillä uusliberalismissa, ainakin Hayekin mukaan, moraali kuuluu spontaaniin järjestykseen, josta ei voi saada tietoa. Ainakaan moraalia ei kannata yrittää luoda, sillä yhteiskunnan tavoitteellinen toiminta johtaa Hayekin mukaan totalitarismiin. Legitiimiyden ja oikeudenmukaisuuden kokemukset rangaistusjärjestelmästä eivät saa ohjata rangaistusasteikkoja, ainakaan lievempään suuntaan. Moraalin ja tavan luomisen voi nähdä sopimusvapauden häiriköimisenä ja yksilön autonomiaa loukkaavana. Jos positiivinen yleispreventio ei puolla sakkovankeutta, tämän voi uusliberalismin näkökulmasta jättää huomiotta – onhan koko positiivisen yleisprevention idea hayekilaisen ideologian vastainen.

Edellä mainitsin näpistyksen vaihdannan häiritsemisenä. Prevention näkökulmasta on huomattava, että sopimusvapaus on uusliberalismin tärkeimpiä arvoja. Vaihdannan häiriöt heikentävät luottamusta sopimuksiin, ja luottamus sopimuksiin lisää markkinoiden vapautta häiriöistä. Tältäkin kantilta jyrkkä reagoiminen näpistykseen on luontevaa. Tämä pätee sekä yleis- että erityisestävyyden osalta.

Erityispreventio

Erityisprevention tavoite on rikokseen syyllistyneen uusien rikosten ehkäiseminen, ja tämän vaikutuksen syntytapoja ovat varoitus, sopeuttaminen ja eristäminen. Varoitus eroaa pelotevaikutuksesta, sillä sen funktio on ohjaavampi ja viestinnällisempi – se kohdistuu rikoksentekijään, ei laajempaan ihmisjoukkoon. Sopeuttamisessa on kyse opetuksen, ammattikoulutuksen tai hoidon käytöstä rangaistuksen yhteydessä rikoksettoman elämän edistämiseksi. Eristämisessä on kyse konkreettisten esteiden asettamisesta uusien rikosten tekemiselle. Vapaudenmenetyksen lisäksi esimerkkinä tästä toimii päihteettömyyden vaatimus yhdyskuntapalvelussa.

Varoitusfunktion toteutuminen sakon muuntorangaistuksessa on heikkoa, sillä vankien huomio ei usein edes kohdistu siihen, miksi he ovat vankilassa.9 Kun rikos voi olla tehty vuosia sitten ja esimerkiksi päihteettömyyttä ei pystytä tukemaan tarpeeksi, ei vankeus saa pohtimaan omaa rikollista tekoa tai muutenkaan toteuta tätä viestinnällistä funktiota.

Yli 60 prosenttia sakkovangeista tuomitaan uudesta rikoksesta kolmen vuoden kuluessa vapautumisesta. Erityisprevention syntytavoista varsinkaan sopeuttaminen ei toteudu sakkovankeuden tapauksessa. Vankeuden kesto on lyhyt, mikä on osasyy sille, että esimerkiksi päihteettömyyttä tai osallisuutta yhteiskuntaan ei juuri voida edistää.10 Vankeinhoidolliset aspektit jäävät puuttumaan. Uusliberalistisesti ajatellen tämä ei ole ongelma, sillä sopeuttaminen itsessään on ideologian näkökulmasta varsin kyseenalaista. Valtion tehtäviin eivät kuulu avustus ja ohjaus, vaan ne ovat uhka yksilön vapaudelle. Valtiota on supistettava, ei laajennettava rikollisia auttavaksi. Sopeuttaminen on vastoin meritokratiaa.

Wacquantin mukaan Yhdysvalloissa kasvavan eriarvoisuuden seurauksia hoidetaan rautaisella nyrkillä: rangaistusten avulla sosiaalipoliittisten keinojen sijaan. Rautaisen nyrkin mielikuva sopii siihenkin, että erityispreventioteorian eristävän funktion yritys kohdistuu sakkovankeudessa ensisijaisesti vähävaraisiin. Wacquantin huomiot tulevat myös mieleen sakkovankeuden yhteiskunnalle aiheuttamista kuluista: hyvinvointipalveluista leikkaaminen ja rangaistusten ankaroittaminen sopivat yhteen.

Johtopäätökset

Uusliberalistisesta näkökulmasta sakon muuntorangaistus näyttäytyy perusteltuna ja – ehkä ideologian näkökulmasta kyseenalaisesti ilmaisten – oikeudenmukaiselta. Sakkovankeuden vakavasti epätasa-arvoinen kohdistuminen ja rangaistusteoreettiset ongelmat eivät tästä näkökulmasta haittaa. Sakkovankeuden kohdistuminen erityisesti vähävaraisiin onkin itse asiassa jopa loogista ideologian ja sen käytännön toteuttamisen näkökulmasta.

Kriminaalipolitiikka ei ole arvoista vapaata, vaan se päin vastoin voi kertoa yhteiskunnan arvoista laajemminkin. Rangaistusten oikeutusten ja perustelujen jatkuva tarkastelu onkin tärkeää paitsi rangaistusjärjestelmän legitiimiyden tavoitteen takia, myös sen takia, että siitä voi saada näkökulmia yhteiskunnan asenteisiin ja käsityksiin oikeudenmukaisuudesta.

Tässä tekstissä on käsitelty yleisellä tasolla sakkovankeuden esimerkin avulla sitä, millaista kriminaalipolitiikkaa uusliberalismi puoltaa. Laajemmin asiasta kiinnostuneille ja konkreettisempia kehityskulkuja etsiville voi suositella yhteenä lähteenä käytettyä Wacquantin teosta.

Simo Sairanen

1Laurila et al. 2021.
2Wacquant 2009, s. 58–60.
3Wacquant 2009, s. 8–9.
4Kun arvioidaan sitä, onko teko oikein vai väärin, tarkastellaan periaatetta ja velvollisuutta, ei esimerkiksi teon seurauksia.
5Tapani – Tolvanen 2016, s. 256.
6Sanaa ”sopimusteoreettinen” käytettäessä tässä yhteydessä on huomattava, että kyse on uusliberalismin ihmiskuvaan kuuluvasta ajatuksesta inhimillisestä toiminnasta ja suhteista rationaalisena edun maksimointina, eräänlaisena vaihdantana. Sopimusteoriat yleisesti ottaen eivät rajoitu tähän. Vastaavasti sana ”rationaalinen” tarkoittaa juuri tiettyä uusliberalismin hyväksymää rationaalisuutta, ei yleistä rationaalisuutta tai järkevyyttä.
7Matikkala 2021, s. 10–11.
8Matikkala 2021, s. 11.
9Laurila et al. 2021, s. 138.
10Laurila et al. 2021, s. 138.

Lähteet:

Hyttinen, Tatu – Tapani, Jussi, Rikoksen ja rangaistuksen äärellä. Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja 2017.

Laurila, Tuomas – Linderborg, Henrik – Tyni, Sasu – Aaltonen, Olli-Pekka – Lähteenmäki, Noora, Sakon muuntorangaistuksen kuntoutukselliset mahdollisuudet. Tutkimus sakkovangeista ja sakon muuntorangaistuksesta 2010-luvulla. Yhteiskuntapolitiikka 86 (2021):2, s. 129–139.

Löppönen, Paavo, Vapauden markkinat. Uusliberalismin kertomus. Vastapaino 2017.

Matikkala, Jussi, Rikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä. Edita 2021.

Räsänen, Petri, Uusliberalismi ja lupaus vapaudesta. Niin & näin 4/2007, s. 99–107.

Tapani, Jussi – Tolvanen, Matti, Rikosoikeus. Rangaistuksen määrääminen ja täytäntöönpano. Alma Talent 2016.

Wacquant, Loïc, Punishing the Poor. The Neoliberal Government of Social Insecurity. Duke University Press 2009.

Arvostelu: Mikä liberalismia vaivaa? (Lahtinen & Purokuru)

Liberalismin vaihtoehdottomuuden tuntu on käytännössä nimenomaan oire siitä, ettei nykyisen liberalistisen hegemonian sisällä voida enää ratkaista sen ongelmakohtia. Lahtinen & Purokuru lähtevät liikkeelle siitä, että pelkän reagoimisen sijaan tarvitaan proaktiivisuutta, jolla saataisiin tarjottua vetoavia mielikuvia ja käytäntöjä sekä uudenlaista yhteisöllisyyttä.

Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? on tulkittavissa vastineeksi ”mikä vasemmistoa vaivaa?” -tyyppisiin avauksiin. Nimivalinta on erittäin osuva, sillä moni ongelmallisena nähty asia, joka liitetään tavallisesti vasemmistoon, tulisi itse asiassa liittää pikemminkin liberalismiin. Vaikka konservatismi–liberalismi -akselilla ajateltuna vasemmistolaiset ovat toki useimmiten liberaaleja, liberalismi kokonaisuudessaan on kuitenkin enemmän vastakohta kuin synonyymi vasemmiston ydinperiaatteille, kuten yhteiskunnan ensisijaisuudelle yksilöön nähden ja materiaalisten selitysten ensisijaisuudelle abstrakteihin ideoihin nähden.

Teoksen peruslähtökohta on erottelu liberalismista tietoisena tai ainakin osittain tietoisena ideologiana sekä liberalismi koko viime vuosisatojen länsimaisen yhteiskunnan läpäisevänä ”syvärakenteena” (s. 12). Liberalismi ideologiana on jo sinänsä varsin hegemonista: sen keskeisiä määreitä ovat Lahtisen & Purokurun mukaan vapauden, vapaamielisyyden ja järkevyyden kaltaiset ideat, joihin enemmistö länsimaisista ihmisistä samaistaa itsensä. Juuri näiden ideoiden usein itsestään selvänä nähty tavoiteltavuus paljastaa niiden yhteiskunnallisen pinnallisuuden. Pinnallisuutta täsmällisempi ilmaisu on itse asiassa keskeisten liberalististen käsitteiden abstraktisuus; ne eivät anna lopulta juuri mitään osviittaa siitä, mitä niiden kautta aivan täsmälleen ottaen tavoitellaan. 

Vielä liberalismia ideologiana perustavampi ilmiö on kuitenkin liberalismi yhteiskunnan syvärakenteena. Kaikki yritykset vastustaa liberalismia tässä mielessä niin vasemmalla kuin oikealla päätyvät hyvin helposti vain toisintamaan liberalismia hieman eri muodossa. Liberalismi syvärakenteena on väistämättä aavistuksen epämääräinen olio; mikäli jonkinlainen niin yksilöllisen kuin kollektiivisen ajattelun taustalla vaikuttava syvempi rakenne on olemassa, tästä seuraa suoraan, että tämän rakenteen luonnetta ei voi ilmaista tyhjentävästi. Tämänkaltaisiin ideoihin on aina syytä suhtautua epäilevästi siitä syystä, että niitä ei voi osoittaa virheellisiksi; periaatteessa mikä tahansa voidaan tällöin tulkita ja selittää valitun viitekehyksen kautta.

Jotain tämänkaltaista esittääkin Marianne Sandelin arvostelussaan, jonka otsikko ”Liberalismi kapitalistisena salaliittona” kertoo jo paljon. Sandelinin mukaan Lahtinen & Purokuru eivät ole perehtyneet liberalistisen ajattelun eri muotoihin ja historiaan juuri lainkaan ja tekevät sen sijaan liberalismista kaikkiin mahdollisiin ongelmiin syypäänä toimivan mörön. Kuten kirjoittajamme Markus Niemi esittää omassa blogissaan, Sandelinin kritiikki on varmastikin validia mitä tulee Lahtisen ja Purokurun täsmälliseen tietämykseen liberalismin eri muotojen historiasta, mutta Sandelin ymmärtää väärin mitä Lahtinen & Purokuru teoksellaan tavoittelevat. Kyseessä ei ole aatehistoriallinen tai edes yhteiskuntafilosofinen tutkimus vaan pohdiskeleva mutta poleeminen poliittinen pamfletti, eikä sitä siten tulisi arvioida ensisijaisesti tutkimuksellisista lähtökohdista.  

Ainakin itselläni on turhauttavan yleinen kokemus julkisilla areenoilla keskustellessa, että väsyttävässä väittelyssä aivan ilmeisellä tavalla yksinkertaistettuja tai jopa itsessään sekavia mutta sosiaalisen kontekstin tai ”vastapuolen” määrällisen ylivoiman takia monille järkevinä näyttäytyviä populistisia näkemyksiä oikoessa keskusteluun mukaan tuleva akateeminen, relevantin asiantuntemuksen omaava henkilö katsoo olennaiseksi ainoastaan oikaista jonkin minun tekemän, käsillä olevan keskustelun kannalta epäolennaisen historiallisen tai teoreettisen asiavirheen. Itsekin tutkijana pidän luonnollisesti tieteellistä asiantuntemusta sinänsä hyvin arvokkaana ja monissa tilanteissa ehdottomana vaatimuksena, mutta julkisessa keskustelussa täytyy kyetä myös vetämään mutkia suoriksi. Suurin osa keskustelijoista kun operoi joka tapauksessa verraten suurilla linjoilla, jos pitää ylipäätään arvossa minkäänlaista ajattelun koherenssia.

Jos Lahtinen & Purokuru olisivat rajanneet teoksensa Sandelinin toivomalla tavalla täsmällisemmin esimerkiksi uusliberaalin talouspolitiikan kritiikkiin (jota hän piti kohdallisena teoksessa), tästä huolimatta esimerkiksi hiemankaan oikeistomieliset taloustieteilijät nostaisivat esille uusliberalismin käsitteen epämääräisyyden jne. Kulttuurikritiikki ei yksinkertaisesti ole yhteensopivaa tieteellisen tulokulman kanssa, samaan aikaan toteutettuna. Mikäli ei kuitenkaan haluta kokonaan hylätä vasemmistolaista kulttuurikritiikkiä, sopii kysyä, mikä kattokäsite sitten tulisi valita liberalismin sijaan. En pidätä henkeäni liberalismia osuvamman vaihtoehdon suhteen.

Vastoin Sandelinin väitettä, Mikä liberalismia vaivaa? ei pamflettimaisuudestaan huolimatta maalaa läpeensä demonista viholliskuvaa mystisesti kaikkea hallitsevaan asemaan selviytyneestä liberalismista. Teoksessa selitetään verraten kouriintuntuvalla tavalla ja erottelevasti, miksi liberalismi on menestynyt niin hyvin; mitä houkuttelevaa se on tosiasiassa tarjonnut ihmisille ja millä keinoin se on luonut mielikuvia vielä paremmasta. Lahtisen & Purokurun mukaan liberalismi elää itse asiassa melkoisella varmuudella tuhoutumisvaihettaan, josta siirrytään johonkin erilaiseen, vaikka on vaikea kuvitella, mitä se olisi (mikä osaltaan kertoo liberalismin hegemonisuudesta) (s.7). Ei tarvitse olla asiantuntija pitääkseen, jos ei nyt varmana, niin uskottavana vaihtoehtona, että liberaali hegemonia murtuu lopullisesti verraten läheisessä tulevaisuudessa. Talous on jo kauan perustunut absurdille globaalille velkaantumiselle, niin USA kuin Eurooppa ovat kulttuurisesti pelottavalla tavalla polarisoituneita ja Kiinan kaltaiset liberaalista olemisen tavasta täysin piittaamattomat valtiot vahvistuvat joka suhteessa. 

Liberalismin vaihtoehdottomuuden tuntu on käytännössä nimenomaan oire siitä, ettei nykyisen liberalistisen hegemonian sisällä voida enää ratkaista sen ongelmakohtia. Lahtinen & Purokuru lähtevät liikkeelle siitä, että pelkän reagoimisen sijaan tarvitaan proaktiivisuutta, jolla saataisiin tarjottua vetoavia mielikuvia ja käytäntöjä sekä uudenlaista yhteisöllisyyttä. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyvät tarvittavat systeemiset ja elämäntavalliset muutokset pitäisi pystyä esittämään niin, etteivät ne näyttäydy vain jostain luopumisena, vaan itse asiassa aidompaa ja rikkaampaa elämää tarjoavina. Tähän Lahtinen ja Purokuru tarjoavat kyllä oman poliittisen kokemuksensa pohjalta joitain suuntaviivoja ja hahmotelmia, mutta mitään viisastenkiveä ei luonnollisesti ole saatavilla. Kaiken kaikkiaan Mikä liberalismia vaivaa? yhdistää onnistuneesti poliittista kiistakirjoitusta ja analyyttisempää tarkastelua. Useimmat keskeiset ajankohtaiset teemat käydään läpi ja teoksesta välittyy kaikkinensa konstailematon ja raikas tunnelma. Mikäli kaipaa vastapainoksi samankaltaista optimistisemmin liberalismiin suhtautuvaa tulokulmaa, voin suositella tarkastamaan Jan Werner-Müllerin hiljattain käännetyn teoksen Pelko ja vapaus: Kohti uudenlaista liberalismia.

Olli Pitkänen

Uusliberalismin ideologiaa tiivistettynä

Ideaalina on minimoida talouden, mukaan lukien mm. hintojen, tarjonnan ja kysynnän, julkinen sääntely ja ohjaus, jolloin vapaat markkinat pitävät huolen suotuisista seurauksista. Vain markkinoiden itsesääntelyä helpottava politiikka on hyväksyttävää.

Tämä kirjoitus toimii lyhyenä, helppotajuisena tiivistelmänä uusliberalistisen ajattelun logiikasta sekä johdantona myöhemmin julkaistavaan tekstiin, joka käsittelee sakon muuntorangaistusta esimerkkinä siitä, millaista kriminaalipolitiikkaa uusliberalismin pohjalta voi perustella. Nojaan erityisesti Paavo Löppösen teokseen Vapauden markkinat: Uusliberalismin kertomus sekä Petri Räsäsen artikkeliin ”Uusliberalismi ja lupaus vapaudesta”.

Määritelmät siitä, mitä uusliberalismi on, vaihtelevat, mutta poliittisena liikkeenä ja ideologiana se on melko yhtenäinen. Tässä tekstissä tarkoitan uusliberalismilla ideologiaa, jonka keskeisiä edustajia ja kehittäjiä ovat olleet muun muassa Friedrich Hayek, Milton Friedman ja Robert Nozick, ja jonka agendaa edistämään Mont Pelerin Society vuonna 1947 perustettiin. Ideologian pohjana ovat olleet Hayekin, Ludwig von Misesin ja Karl Popperin 1940-luvulla julkaistut kirjat.

Uusliberalismin keskiössä on taloudellinen vapaus. Kyse on näkemyksestä, jonka mukaan julkisen vallan on taattava taloudelle ja sitä kautta ihmisille mahdollisimman suuri vapaus – nimenomaan negatiivisen vapauden mielessä (palaan negatiiviseen vapauteen myöhemmin tekstissä). Ideaalina on minimoida talouden, mukaan lukien mm. hintojen, tarjonnan ja kysynnän, julkinen sääntely ja ohjaus, jolloin vapaat markkinat pitävät huolen suotuisista seurauksista. Vain markkinoiden itsesääntelyä helpottava politiikka on hyväksyttävää. Ajatuksen tukena on usein käytetty filosofi Adam Smithin ideaa näkymättömästä kädestä. Yhteys Smithiin onkin ollut monille uusliberaaleille ylpeyden aihe. Uusliberalistisen Smith-tulkinnan mukaan talouden sääntely tulee minimoida, jolloin markkinoiden näkymätön käsi pääsee muokkaamaan taloudellisen kilpailun yhteiseksi hyväksi. Smithin idean tulkitseminen näin on kuitenkin nykytietämyksen mukaan virheellistä (Löppönen 2017, s. 50).

Uusliberalismin keskeinen ideologi Friedrich Hayek esittää kirjassaan Tie orjuuteen (1944) jopa, että vapaat markkinat – siinä mielessä kuin uusliberalismi ne ymmärtää – eivät ole vain paras tapa järjestää yhteiskunta, vaan kohtalonkysymys: liiallinen sääntely ja julkiset pyrkimykset romuttavat moraalin ja henkilökohtaisen sekä poliittisen vapauden. Kirjan nimen mukaisesti pelkona muunlaisessa järjestyksessä on ”tie orjuuteen”.

Ihmiskuva

Uusliberalismissa on laajalti omaksuttu homo economicus -käsitys, jonka mukaan ihmisen luontoon kuuluu väistämättä oman hyödyn maksimointi, ja oman hyödyn systemaattisesta maksimoinnista seuraa myös hyötyä yhteiskunnalle. Oman edun maksimointi on uusliberalistisessa kehyksessä yksinkertaisesti rationaalista. Chicagon Law and Economics -koulukunta, mukaan lukien ekonomisti Gary Becker, ovat pyrkineet ymmärtämään inhimillistä käyttäytymistä ylipäätään valitsemansa uusliberalistisen taloustieteellisen lähestymistavan kautta. Käyttäytymisessään yksilöt pyrkivät rationaalisesti maksimoimaan hyötynsä. Ihmisten toiminta muistuttaa näkemyksen mukaan siis yritysten toimintaa. Filosofi Michel Foucaultin (2008, s. 225–226) mukaan uusliberalismin homo economicus poikkeaa klassisesta homo economikuksesta siinä, että uusliberalismissa ihminen ei ole vain taloudellisen vaihdon toimija, vaan yritys, ”entrepreneur of himself”.

Tasa-arvo ja meritokratia

Uusliberalismin mukaan vapailla markkinoilla asema ansaitaan kyvyillä. Hayekin mukaan yhteiskunnallinen eriarvoisuus onkin suorastaan toivottavaa juuri tästä syystä. Ihmisten välisiin suhteisiin sovelletaan sopimusteoreettista lähestymistapaa: itsenäiset, kalkyloivat toimijat solmivat ihmissuhteita kuin sopimuksia vaihtokaupoista. Uusliberalismissa yhteiskunnallisen ja taloudellisen kilpailun vertauskuvaksi kelpaa urheilu: lahjakkaat palkitaan. Tämä on lopulta kaikkien etu – nousuvesi käy vertaukseksi talouskasvusta ja kilpailusta – se nostaa niin pieniä veneitä kuin suuria laivojakin. Vapautta on mahdollisuus päästä markkinoille. Se, miten markkinoilla pärjää, riippuu kilpailijasta. Kyse on uskosta taloudellisen meritokratian olemassaoloon. Uusliberalistinen vapaus tarkoittaa myös vastuuta: jokainen on vastuussa huonoista päätöksistään yrityksissään maksimoida hyötynsä. Ei urheilukilpailussakaan häviäjä ala anella osaa palkinnosta. Uusliberalismin ihmiskuvassa yksilö onkin itsenäinen ja pitkälti riippumaton ulkopuolisista, yhteisöllisistä suhteista – oli tämä käsitys sitten tunnustettu tai piilevä. Yhdysvaltojen sääntelyn vastaisen liikkeen entinen edustaja Richard Posner ajoi 1970-luvulla oppia, jonka mukaan jopa tuomioistuimissa ja oikeudessa yleisesti pitäisi painottaa taloudellisia suureita: hyötyjä, kannustimia ja kustannuksia. Yksilöt reagoivat rationaalisesti etunsa maksimoiden lakeihin, eli mukauttavat pelinsä kalkyloiden pelisääntöihin.

Yhteiskunnan tehtävä

Uusliberalismissa vapaus on tärkein arvo, mutta sen tarkempi sisältö jää usein epäselväksi. Hayekin mukaan on olemassa spontaani järjestys, joka on syntynyt kulttuurisissa evoluutioprosesseissa ilman tietoista suunnittelua, ja markkinat ovat osa tätä. Tähän spontaaniin järjestykseen puuttuminen, esimerkiksi tasa-arvoa tai oikeudenmukaisuutta tavoittelevalla politiikalla, johtaa totalitarismiin. Yhteiskunnan vapaus kasvaa, kun spontaaniin järjestykseen ei puututa. Yhteiskunnan tehtäviin ei siis saa kuulua tulonsiirtojen tarjoaminen, tasa-arvoisuuden edistäminen ja muu tavoitteellinen toiminta, vaan markkinoille pääsyn (access to market) mahdollistaminen – estämisestä pidättäytymällä. Tasa-arvon lisääminen demokratian tavoitteena on vaarallista sosialismia, ja progressiivinen verotus varkautta. Eriarvoisuus on kehitykselle olennaista, ei ongelma. Merkittävän uusliberalistin, Robert Nozickin, mukaan minimaalisen valtion tehtäväksi jää turvata koskemattomuus, omistusoikeus ja vaihdantaoikeus. Kyse on siis yövartijavaltiosta, joka huolehtii lähinnä vapaiden markkinoiden edellytyksistä.

Moraali

Uusliberalismin moraalissa markkinat palkitsevat lahjakkaat. Oikeudenmukaisuus on Hayekin sanoin ”merkityksetöntä”. Ei tule muodostaa moraaliarvostelmia yhteiskunnan tilasta tai ihmisten toiminnasta, sillä moraalisäännöt kuuluvat spontaaniin järjestykseen markkinoiden tavoin. Ne eivät ole tavoitettavissamme. Hayekille rationaalinen ajattelu on transsendenttista – siitä ei voi saada suoraa tietoa, ja markkinoiden spontaanille logiikalle on vain alistuttava. Kirjailija Ayn Randin ja uusliberalististen ajatuspajojen kapitalismin etiikkaan kuuluvia arvoja näyttävät olevan kilpailu, oman edun ajaminen, rationaalisuus, vapaus ja itsekkyys. On toki huomattava, että rationaalisuus on itsessään jo hyvin latautunut käsite: uusliberalismin rationaalisuus ja rationaalisuus yleisesti eivät ole sama asia.

Vapaus

Uusliberalismissa vapaus ymmärretään ns. negatiivisena vapautena, tässä tapauksessa vapautena ihmisten tekemistä esteistä päästä markkinoille. Negatiivinen vapaus toteutuu, kun toiminnalle ei aseteta esteitä ulkopuolelta. Tällainen vapaus on muodollista, menetelmällistä: ulkopuolisia tekijöitä ei aseteta yksilön toiminnan esteeksi. Kyse ei ole siitä, realisoituuko vapaus joksikin. Positiivisessa vapauskäsityksessä taas korostetaan yksilön vapautta kehittyä ja toimia, mikä vaatii ulkoisia tekijöitä. Kyse on sisällöllisestä vapaudesta, jossa pyritään mahdollistamaan esimerkiksi ”hyvän elämän” toteutuminen ulkoapäin. Tämä ei käy uusliberalismissa, koska julkisen vallan ei sovi asettaa tällaisia tavoitteita.

Uusliberalismin vapauden ongelmaksi muodostuu ristiriitaisuus: vapaus merkitsee puuttumatta jättämistä, mutta uusliberalismin hyväksymät instituutiot ja kapitalismi on historiassakin pakotettu yhteiskuntiin. Yhteiskunnan tavoitteellinen toiminta ei käy, mutta näiden instituutioiden ja rakenteiden luominen ja vahvistaminen on ollut ja on jo itsessään tavoitteellista. Tätä mm. Hayek ja Nozick eivät hyväksy, vaan heidän mielestään nämä instituutiot ovat luonnollisia, Hayekin termein ilmaistuna osa spontaania järjestystä.

Nozickin mukaan yksilöllä on rajoittamaton oikeus itseensä, mistä seuraa omistusoikeus oman työnsä tuloksiin. Tästä taas seuraa oikeus vapaaseen vaihdantaan: saahan ansaitsemallaan tehdä mitä haluaa. Tätä taustaa vasten ei ole yllätys, että eriarvoisuutta tasaava toiminta, kuten tulonsiirrot, näyttäytyvät varkautena tai ainakin vääryytenä. Kuten edellä mainitsin, minimaalisen valtion tehtäväksi jää turvata koskemattomuus, omistusoikeus ja vaihdantaoikeus. Rajoitukset vapaudelle, kuten rikosoikeudelliset rajoitukset, siis seuraavat oikeuksista. Tästä päästään luontevasti kirjoituksen myöhemmin julkaistavaan toiseen osaan, jossa näytetään, millaista kriminaalipolitiikkaa uusliberalismin pohjalta voi puolustaa ja oikeuttaa. Esimerkkinä toimii sakon muuntorangaistus eli sakkotuomioiden muuntaminen vankeudeksi.

Simo Sairanen

Lähteet

Foucault, Michel. The Birth of Biopolitics: Lectures at the College de France, 1978–1979. Palgrave Macmillan 2008.
Löppönen, Paavo. Vapauden markkinat: Uusliberalismin kertomus. Vastapaino 2017.
Räsänen, Petri, ”Uusliberalismi ja lupaus vapaudesta”. Niin & näin 4/2007, s. 99–107.