Nyt vaalien alla kuulee joka paikassa puhetta politiikasta, vaikka muulloin poliittisen puheenaiheen valitseminen olisi useimmiten perusteellinen etikettivirhe. Tämä kertoo minusta jotain perin outoa nykyisestä kulttuurisesta tilanteesta: sen, minkä pitäisi olla leimallisimmin yhteisiä asioita koskevaa, eli politiikan, katsotaankin kuuluvaksi uskonnollisen vakaumuksen kaltaisiin perusteellisimmin yksityisiin asioihin. Kuten mainittu, vaalien aikaan tilanne hieman muuttuu. Todistin perityypillistä vaalinaluskeskustelua esimerkiksi kuntosalilla, kun kaksi ruotsin kielistä nuorta miestä puhelivat suunnilleen seuraavasti:
Henkilö 1: Voisitko äänestää persuja?
Henkilö 2: No en helvetissä, jeesus mitä juntteja.
Henkilö 1: Mitenkäs SDP?
Henkilö 2: No ei vasemmisto oikein toimi minusta.
Oletettavasti mielekkäitä vaihtoehtoja olivat siis lähinnä RKP, Kokoomus ja Vihreät. Vaikka poliittisen analyysin syvyys jätti toivomisen varaa, puhuttiin sentään puolueista ja poliittisista aatteista eikä yksittäisten poliitikkojen ominaisuuksista. Olen kuullut sellaisenkin keskustelun, missä kaksi nuorta yliopistonaista pohti äänestämispäätöstä pelkästään ehdokkaan ulkonäön perusteella.
Viime aikoina olemme kirjoittaneet äänestämiseen ja parlamentaariseen demokratiaan liittyvistä kyynisyyden tunteista täällä, täällä ja täällä. Lisään nyt joukkoon oman lyhyen pohdintani aiheesta. Kuten olen tuonut esille, minulla ei ole mitään vankkaa taustaa sen paremmin ruohonjuuritason politiikasta kuin yhteiskuntateoriastakaan, vaan olen vasta viimeisen 10 vuoden aikana mielestäni ymmärtänyt perusasiat siitä, miten yhteiskunnallisia kysymyksiä ylipäätään tulisi lähestyä isossa kuvassa. Niinpä en pysty tarjoamaan mitään erityisen tarkkaa ja asiantuntevaa huomiota käytännön tason politiikkaan liittyen, enkä myöskään uusia teoreettisia oivalluksia. Kommenttini koskee siis enemmänkin politiikkaan, äänestämiseen ja yhteiskuntaan suhtautumista yleisellä tasolla. En lähde tietenkään kirjoittamaan auki nollatasolta perusteluja itse perusvasemmistolaisille näkemyksilleni, vaan pohdintani on tarkoitettu sellaisille lukijoille, jotka kokevat ainakin jollain tasolla myötämielisyyttä vasemmistolaista arvomaailmaa kohtaan, mutta eivät välttämättä näe äänestämistä tai muutakaan yhteiskunnallista toimintaa mielekkääksi omalla kohdallaan.
On hyvä lähteä liikkeelle siitä, että pelkästään parlamentaarisen demokratian kautta tapahtuva poliittinen päätöksenteko tuskin tosiaan voi saada aikaan riittäviä suunnanmuutoksia yhteiskuntaan. Oletetaan sellainen sinänsä jo melko epäuskottavalta vaikuttava tilanne, että Vasemmistoliitto saisi vaaleissa 30% kannatuksen ja muodostaisi puhtaan vasemmistohallituksen. Jos oletetaan, ehkä melko idealistisesti, että päättäjien tavoitteet säilyvät suunnilleen samana kuin aiemmin, eikä kasvaneella vallalla olisi merkittävää korruptoivaa vaikutusta, niin tapahtuisi varmasti pieni- ja keskituloisten elämää paljon helpottavia muutoksia, mahdollisesti esimerkiksi vastikkeeton inhimillisen suuruinen perustulo.
Kun ajatellaan kuitenkin yhteiskuntaa laajemmin, erityisesti eko- ja ilmastokriisiä, asetelma muuttuu vielä paljon ankeammaksi. Tarvittaisiin jyrkkiä globaaleja toimia seuraavan muutaman vuoden aikana, että millään tavalla nykyisen kaltainen yhteiskuntajärjestys voisi säilyä. Vasemmistoliittokin puhuu kuitenkin muiden puolueiden tavoin täysin kyseenalaistamatta talouskasvun välttämättömyydestä, vaikka lienee kohtuullisen selvää, ettei jatkuva kasvu sovi kovin hyvin yhteen luonnonvarojen rajallisuuden kanssa. Kenties likimain loputon ”puhdas energia” voi ollakin todellisuutta suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa. Olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että idea on lähempänä dystopiaa kuin utopiaa. Kuinka realistista on, että valtavasti lisääntynyt ”hyvällä omallatunnolla” saatavilla oleva energia käytettäisiin ainoastaan kaikkeen, mihin sitä todella tarvitaan, sen sijaan, että lisääntynyt energia lisäisi yhä edelleen samassa suhteessa kulutusta? Eikä ekokatastrofi ole suinkaan edes ainoa helposti vääjäämättömän tuhon tunnelmia aiheuttava tosiasia, vaan esimerkiksi suurvaltojen valtapelit ja jatkuvasti kasvava taloudellinen eriarvoisuus riittävät nekin luomaan melko synkkiä varjoja tulevaisuuden ylle.
Mitä mieltä on siis äänestää, jos edes merkittäviä paikallisia positiivisia muutoksia tekevä hallitus vaikuttaa mahdottomalta? Mitä merkitystä on yhden ihmisen antamalla äänellä systeemissä, joka jo perusluonteensa puolesta on miltei pakotettu kiihdyttämään kapitalistista tuhon kierrettä? Kysymys on täysin väärin aseteltu. Tällä ajattelutavalla nimittäin päädytään siihen, että millään muullakaan ei oikeastaan ole merkitystä, sillä vain ani harvoin millään yhden yksilön tekemällä asialla voi olla kovin merkittävää globaalia vaikutusta. Tässä ajattelutavassa ei toki olekaan mitään puhtaan loogisesti katsottuna väärää, mutta oman kokemukseni mukaan kyse on yleensä viime kädessä itsepetoksesta. Kun negatiiviset kehityskulut tulevat tarpeeksi lähelle, ihmiset tekevät yleensä mitä tahansa oman ja läheistensä selviämisen eteen. Niin kauan kuin ei ole akuutisti pakko toimia, on taas liian helppo työntää syrjään potentiaalisten toimien epävarmuuden ja oman henkilökohtaisen panoksen vähäisyyden aiheuttama ahdistus teeskentelemällä, että on sinut vääjäämättömän tuhon idean kanssa.
Ajatellaan asiaa toisin päin. Mitä jos merkittävä enemmistö ihmisistä paitsi äänestäisi vasemmistoa myös asettuisi yhteiskunnan kaikilla tasoilla vaatimaan muutoksia, joilla maapallon nykymuotoisen elämän tulevaisuus voidaan turvata ja joilla kohtuuttomat erot ihmisten elintasojen välillä voitaisiin tasoittaa jollain lailla mielekkäälle tasolle (millainen se taso täsmälleen olisi, on tietenkin poliittisen taistelun asia)? Tiedosta tällainen muutos ei ole kiinni, vaikkei kukaan yksilönä voikaan olla riittävästi perillä kaikista merkittävistä asioista; kollektiivisesti riittävä luonnontieteellinen, tekninen ja yhteiskuntatieteellinen tieto siitä on olemassa, millä tavoin yhteiskunta voitaisiin käytännössä saada kestävämmälle pohjalle. Muutoksen tapahtumista ehkäisee yksinomaan mielikuvituksen ja uskon kollektiivinen puuttuminen.
Minusta tuntuu todella väsyttävältä, että juuri ne ihmiset, jotka ovat riittävästi kartalla suurista peruskysymyksistä, päättävät huomattavan usein valita passiivisuuden. Kaikkein tyhmimmiltä ja itsekkäimmiltä ei koskaan puutu itsevarmuutta tehdä vähintään jonkin verran töitä sen eteen mihin he uskovat. Asetetaan siis kysymys uudelleen. Miksi kannattaa äänestää? Samasta syystä kuin kannattaa kierrättää, pyrkiä kasvispainotteisiin ja muutoin eettiseen sekä ekologiseen ruokavalioon, välttää turhaa matkustamista (erityisesti lentämistä), osallistua järjestötoimintaan, kirjoittaa eri internet-alustoille, keskustella ihmisten kanssa tai tehdä mitä tahansa muuta rakentavaa toimintaa.
Äänestämisen ympärillä käytävä kohina ja jopa moralistinen syyllistämisen sävy äänestysprosentin pienentymisestä tuntuvat taatusti rasittavilta. Äänestämisellä ei tosiaankaan ole yksilötasolla oikeasti paljoa merkitystä – siis sen enempää kuin millään muullakaan asialla, joita yksilöinä teemme välissä olevan neljän vuoden aikana. Yhden ihmisen tekemisillä ole koskaan ollut mahdottoman suurta merkitystä yhteiskunnan kokonaisuuteen, mutta ehkä nykyisen sangen individualistisen yhteiskunnan yksi ongelma monelle protestinukkujalle onkin, juuri se, että hän itse ei ole merkittävä. Tästä huolimatta, niin Suomessa kuin globaalisti, useimmat asiat lienevät parantuneen merkittävästi esimerkiksi viimeisen sadan vuoden aikana, puhumattakaan vielä pidemmistä aikaväleistä. Merkittävät yhteiskunnalliset muutokset eivät ole kuitenkaan koskaan tapahtuneet niin, että varottiin visusti ”parantamasta maailmaa”, vaan päinvastoin ensin yksittäisten edelläkävijöiden suurten panostusten ansiosta ja sen jälkeen kunkin tehdessä oman pienen itselle sopivan osansa eri aloilla. Nykytilanne ei ole tässä suhteessa millään tavalla erilainen.
Tiivistäisin siis keskustelun äänestämisestä ja huolen ”demokratian kriisistä” seuraavasti. On hyvä alku yhteiskunnallisen ajattelun kehittymiselle, että osaa kyseenalaistaa ”kunnon kansalaiselle” suodun roolin. Uhkaavia kriisejä ei kuitenkaan katsota popcornit kädessä valkokankaalta, vaan ne etenevät oikeasti kaiken aikaa. Ainoa poliittisesti ja psykologisesti kypsä vaihtoehto on ottaa selvää asioista, vaikuttaa omalta osaltaan luontevaksi kokemillaan tavoilla. Minun on vaikea nähdä, miksei myös äänestäminen olisi yksi pieni osa tätä.
Olli Pitkänen
Hamara 