Avainsana: demokratia

Kannattaako äänestää? Lyhyt pohdinta poliittisesta kyynisyydestä ja ”idealismista”

Merkittävät yhteiskunnalliset muutokset eivät ole kuitenkaan koskaan tapahtuneet niin, että varottiin visusti ”parantamasta maailmaa”, vaan päinvastoin ensin yksittäisten edelläkävijöiden suurten panostusten ansiosta ja sen jälkeen kunkin tehdessä oman pienen itselle sopivan osansa eri aloilla. Nykytilanne ei ole tässä suhteessa millään tavalla erilainen.

Nyt vaalien alla kuulee joka paikassa puhetta politiikasta, vaikka muulloin poliittisen puheenaiheen valitseminen olisi useimmiten perusteellinen etikettivirhe. Tämä kertoo minusta jotain perin outoa nykyisestä kulttuurisesta tilanteesta: sen, minkä pitäisi olla leimallisimmin yhteisiä asioita koskevaa, eli politiikan, katsotaankin kuuluvaksi uskonnollisen vakaumuksen kaltaisiin perusteellisimmin yksityisiin asioihin. Kuten mainittu, vaalien aikaan tilanne hieman muuttuu. Todistin perityypillistä vaalinaluskeskustelua esimerkiksi kuntosalilla, kun kaksi ruotsin kielistä nuorta miestä puhelivat suunnilleen seuraavasti:

Henkilö 1: Voisitko äänestää persuja?
Henkilö 2: No en helvetissä, jeesus mitä juntteja.
Henkilö 1: Mitenkäs SDP?
Henkilö 2: No ei vasemmisto oikein toimi minusta.

Oletettavasti mielekkäitä vaihtoehtoja olivat siis lähinnä RKP, Kokoomus ja Vihreät. Vaikka poliittisen analyysin syvyys jätti toivomisen varaa, puhuttiin sentään puolueista ja poliittisista aatteista eikä yksittäisten poliitikkojen ominaisuuksista. Olen kuullut sellaisenkin keskustelun, missä kaksi nuorta yliopistonaista pohti äänestämispäätöstä pelkästään ehdokkaan ulkonäön perusteella.

Viime aikoina olemme kirjoittaneet äänestämiseen ja parlamentaariseen demokratiaan liittyvistä kyynisyyden tunteista täällä, täällä ja täällä. Lisään nyt joukkoon oman lyhyen pohdintani aiheesta. Kuten olen tuonut esille, minulla ei ole mitään vankkaa taustaa sen paremmin ruohonjuuritason politiikasta kuin yhteiskuntateoriastakaan, vaan olen vasta viimeisen 10 vuoden aikana mielestäni ymmärtänyt perusasiat siitä, miten yhteiskunnallisia kysymyksiä ylipäätään tulisi lähestyä isossa kuvassa. Niinpä en pysty tarjoamaan mitään erityisen tarkkaa ja asiantuntevaa huomiota käytännön tason politiikkaan liittyen, enkä myöskään uusia teoreettisia oivalluksia. Kommenttini koskee siis enemmänkin politiikkaan, äänestämiseen ja yhteiskuntaan suhtautumista yleisellä tasolla. En lähde tietenkään kirjoittamaan auki nollatasolta perusteluja itse perusvasemmistolaisille näkemyksilleni, vaan pohdintani on tarkoitettu sellaisille lukijoille, jotka kokevat ainakin jollain tasolla myötämielisyyttä vasemmistolaista arvomaailmaa kohtaan, mutta eivät välttämättä näe äänestämistä tai muutakaan yhteiskunnallista toimintaa mielekkääksi omalla kohdallaan.

On hyvä lähteä liikkeelle siitä, että pelkästään parlamentaarisen demokratian kautta tapahtuva poliittinen päätöksenteko tuskin tosiaan voi saada aikaan riittäviä suunnanmuutoksia yhteiskuntaan. Oletetaan sellainen sinänsä jo melko epäuskottavalta vaikuttava tilanne, että Vasemmistoliitto saisi vaaleissa 30% kannatuksen ja muodostaisi puhtaan vasemmistohallituksen. Jos oletetaan, ehkä melko idealistisesti, että päättäjien tavoitteet säilyvät suunnilleen samana kuin aiemmin, eikä kasvaneella vallalla olisi merkittävää korruptoivaa vaikutusta, niin tapahtuisi varmasti pieni- ja keskituloisten elämää paljon helpottavia muutoksia, mahdollisesti esimerkiksi vastikkeeton inhimillisen suuruinen perustulo.

Kun ajatellaan kuitenkin yhteiskuntaa laajemmin, erityisesti eko- ja ilmastokriisiä, asetelma muuttuu vielä paljon ankeammaksi. Tarvittaisiin jyrkkiä globaaleja toimia seuraavan muutaman vuoden aikana, että millään tavalla nykyisen kaltainen yhteiskuntajärjestys voisi säilyä. Vasemmistoliittokin puhuu kuitenkin muiden puolueiden tavoin täysin kyseenalaistamatta talouskasvun välttämättömyydestä, vaikka lienee kohtuullisen selvää, ettei jatkuva kasvu sovi kovin hyvin yhteen luonnonvarojen rajallisuuden kanssa. Kenties likimain loputon ”puhdas energia” voi ollakin todellisuutta suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa. Olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että idea on lähempänä dystopiaa kuin utopiaa. Kuinka realistista on, että valtavasti lisääntynyt ”hyvällä omallatunnolla” saatavilla oleva energia käytettäisiin ainoastaan kaikkeen, mihin sitä todella tarvitaan, sen sijaan, että lisääntynyt energia lisäisi yhä edelleen samassa suhteessa kulutusta? Eikä ekokatastrofi ole suinkaan edes ainoa helposti vääjäämättömän tuhon tunnelmia aiheuttava tosiasia, vaan esimerkiksi suurvaltojen valtapelit ja jatkuvasti kasvava taloudellinen eriarvoisuus riittävät nekin luomaan melko synkkiä varjoja tulevaisuuden ylle.

Mitä mieltä on siis äänestää, jos edes merkittäviä paikallisia positiivisia muutoksia tekevä hallitus vaikuttaa mahdottomalta? Mitä merkitystä on yhden ihmisen antamalla äänellä systeemissä, joka jo perusluonteensa puolesta on miltei pakotettu kiihdyttämään kapitalistista tuhon kierrettä? Kysymys on täysin väärin aseteltu. Tällä ajattelutavalla nimittäin päädytään siihen, että millään muullakaan ei oikeastaan ole merkitystä, sillä vain ani harvoin millään yhden yksilön tekemällä asialla voi olla kovin merkittävää globaalia vaikutusta. Tässä ajattelutavassa ei toki olekaan mitään puhtaan loogisesti katsottuna väärää, mutta oman kokemukseni mukaan kyse on yleensä viime kädessä itsepetoksesta. Kun negatiiviset kehityskulut tulevat tarpeeksi lähelle, ihmiset tekevät yleensä mitä tahansa oman ja läheistensä selviämisen eteen. Niin kauan kuin ei ole akuutisti pakko toimia, on taas liian helppo työntää syrjään potentiaalisten toimien epävarmuuden ja oman henkilökohtaisen panoksen vähäisyyden aiheuttama ahdistus teeskentelemällä, että on sinut vääjäämättömän tuhon idean kanssa.

Ajatellaan asiaa toisin päin. Mitä jos merkittävä enemmistö ihmisistä paitsi äänestäisi vasemmistoa myös asettuisi yhteiskunnan kaikilla tasoilla vaatimaan muutoksia, joilla maapallon nykymuotoisen elämän tulevaisuus voidaan turvata ja joilla kohtuuttomat erot ihmisten elintasojen välillä voitaisiin tasoittaa jollain lailla mielekkäälle tasolle (millainen se taso täsmälleen olisi, on tietenkin poliittisen taistelun asia)? Tiedosta tällainen muutos ei ole kiinni, vaikkei kukaan yksilönä voikaan olla riittävästi perillä kaikista merkittävistä asioista; kollektiivisesti riittävä luonnontieteellinen, tekninen ja yhteiskuntatieteellinen tieto siitä on olemassa, millä tavoin yhteiskunta voitaisiin käytännössä saada kestävämmälle pohjalle. Muutoksen tapahtumista ehkäisee yksinomaan mielikuvituksen ja uskon kollektiivinen puuttuminen. 

Minusta tuntuu todella väsyttävältä, että juuri ne ihmiset, jotka ovat riittävästi kartalla suurista peruskysymyksistä, päättävät huomattavan usein valita passiivisuuden. Kaikkein tyhmimmiltä ja itsekkäimmiltä ei koskaan puutu itsevarmuutta tehdä vähintään jonkin verran töitä sen eteen mihin he uskovat. Asetetaan siis kysymys uudelleen. Miksi kannattaa äänestää? Samasta syystä kuin kannattaa kierrättää, pyrkiä kasvispainotteisiin ja muutoin eettiseen sekä ekologiseen ruokavalioon, välttää turhaa matkustamista (erityisesti lentämistä), osallistua järjestötoimintaan, kirjoittaa eri internet-alustoille, keskustella ihmisten kanssa tai tehdä mitä tahansa muuta rakentavaa toimintaa.

Äänestämisen ympärillä käytävä kohina ja jopa moralistinen syyllistämisen sävy äänestysprosentin pienentymisestä tuntuvat taatusti rasittavilta. Äänestämisellä ei tosiaankaan ole yksilötasolla oikeasti paljoa merkitystä – siis sen enempää kuin millään muullakaan asialla, joita yksilöinä teemme välissä olevan neljän vuoden aikana. Yhden ihmisen tekemisillä ole koskaan ollut mahdottoman suurta merkitystä yhteiskunnan kokonaisuuteen, mutta ehkä nykyisen sangen individualistisen yhteiskunnan yksi ongelma monelle protestinukkujalle onkin, juuri se, että hän itse ei ole merkittävä. Tästä huolimatta, niin Suomessa kuin globaalisti, useimmat asiat lienevät parantuneen merkittävästi esimerkiksi viimeisen sadan vuoden aikana, puhumattakaan vielä pidemmistä aikaväleistä. Merkittävät yhteiskunnalliset muutokset eivät ole kuitenkaan koskaan tapahtuneet niin, että varottiin visusti ”parantamasta maailmaa”, vaan päinvastoin ensin yksittäisten edelläkävijöiden suurten panostusten ansiosta ja sen jälkeen kunkin tehdessä oman pienen itselle sopivan osansa eri aloilla. Nykytilanne ei ole tässä suhteessa millään tavalla erilainen.

Tiivistäisin siis keskustelun äänestämisestä ja huolen ”demokratian kriisistä” seuraavasti. On hyvä alku yhteiskunnallisen ajattelun kehittymiselle, että osaa kyseenalaistaa ”kunnon kansalaiselle” suodun roolin. Uhkaavia kriisejä ei kuitenkaan katsota popcornit kädessä valkokankaalta, vaan ne etenevät oikeasti kaiken aikaa. Ainoa poliittisesti ja psykologisesti kypsä vaihtoehto on ottaa selvää asioista, vaikuttaa omalta osaltaan luontevaksi kokemillaan tavoilla. Minun on vaikea nähdä, miksei myös äänestäminen olisi yksi pieni osa tätä.

Olli Pitkänen

Vaaleissa nukkumisen kolme kontekstia ja mahdollisuutta

Yhä useampi kyselee, mihin äänestäminen ylipäätään enää liittyy. Vallan näkökulmasta onkin tarpeen pohtia, miten aktivoida kansalaiset vaaliuurnille, kun koko toimitus koetaan enenevissä määrin tyhjäksi rituaaliksi, jolla ei ole pienintäkään liittymäkohtaa omaan arkielämään.

Johdanto

Olen aiemmin kirjoittanut äänestämiseen ja nukkumiseen liittyen täällä. Tämä teksti on luettavissa itsenäisenä analyysinaan, mutta samalla se tarkentaa ja osin myös kritisoi eräitä laajan esitykseni piirteitä.

(Hyvää lisälukemista aiheeseen liittyen: Kalle Koskivirran analyysi nuorten poliittisesta apaattisuudesta.)

Äänestysaktiivisuuden laskusuuntainen tendenssi on ollut liberaalin lännen perushuolenaiheena jo kauan. Huoli on ymmärrettävää, sillä vaaleilla valittujen päättäjien mandaatti ja koko systeemin julkinen legitimiteetti perustuu ideaan ”kansan tahdosta”, joka realisoituu vaali- ja virkakoneiston kautta: ”väestöksi” ymmärretty kansa redusoituu numeroiksi ja lukemiksi, joiden väliset suhteet määrittelevät kulloisenkin ”kansaedustuksen” niin sanotun poliittisen kokoonpanon. Liian alhaiseksi jäävä äänestysaktiivisuus ei muuta ainoastaan numeroita, vaan vaarantaa koko sen systeemin legitimiteetin, jota nämä matriisit representoivat.

Samaan aikaan kun liberaali konsensus juhlii äänestysaktin kiistatonta merkityksellisyyttä ja demonstroi holhoavan sävyistä huolestuneisuuttaan, numerot sen kun laskevat. Yhä useampi kyselee, mihin äänestäminen ylipäätään enää liittyy. Vallan näkökulmasta onkin tarpeen pohtia, miten aktivoida kansalaiset vaaliuurnille, kun koko toimitus koetaan enenevissä määrin tyhjäksi rituaaliksi, jolla ei ole pienintäkään liittymäkohtaa omaan arkielämään. Anna Kontula onkin huomauttanut yhteiskunnan tuottavan ihmisiä, joilla ei ole kykyä ajatella demokraattisesti, sillä varsinainen demokratiakasvatus jää hyvin ohueksi ja demokratian sijaan ihminen totutetaan hierarkioihin (koulu, työelämä). Näin ihminen oppii ajattelemaan, ettei mihinkään voi todellisesti vaikuttaa. Syyt äänestysaktiivisuuden laskuun ovat tietenkin moninaiset ja monimutkaiset, eikä niitä ole tilaa analysoida tässä. Selvää on kuitenkin, että nuoren ihmisen ihmetellessä, mitä tekemistä äänestämisellä on minkään kanssa, eivät vastaukseksi kelpaa liberaalit, yksilölähtöiset ja usein syyllistävät itsestäänselvyydet.

Analyysi

Vaaleissa nukkuminen, tuo liberaalin vallan anomalia, ei tosiaan kaipaa moralisointiamme, joka – kuten yleensäkin – vain hämärtää asian ymmärrettäväksi tulemista. Millaisia konteksteja nukkumiselle sitten on tarjolla tässä ja nyt? Esitän tässä karkean, kärjistetyn ja yksinkertaisen jaottelun vaaleissa nukkumisen kolmesta mahdollisesta kontekstista, joista kutakin voi pitää ainakin jossain määrin uskottavana. On sanomattakin selvää, etteivät nämä ole ainoita mahdollisia konteksteja; lisäksi ne eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan niiden suhde tulisi ymmärtää läpäisevänä.

  1. Liberaalin konsensuksen mukainen. Nukkuminen on paheksuttavaa poliittista flegmaattisuutta ja typeryyttä, kansalaisoikeuden käyttämättä jättämistä, lähes terveen järjen vastaista passiivisuutta ja osallisuudesta kieltäytymistä. ”Jos et äänestä, niin turha sitten valittaakaan.”
  2. Kapinallinen (ja hedonistinen) pidättäytyminen. Nukkuminen edustaa koko poliittiseen systeemiin suhtautuvaa yleistä kriittisyyttä. Fantasia äänestämättömyydestä massaliikkeenä, joka vaarantaa vaaleilla valittujen vaihtoehtojen koko legitimiteetin.
  3. Tylsä poliittinen flegmaattisuus. Nukkuminen ei ole sen enempää kapinallista kuin relevanttiakaan, vaan pelkkää banaalia passiivisuutta, joka sataa porvarien laariin siinä missä vaikkapa vihreiden äänestäminenkin.

Ensimmäisen vaihtoehdon ongelma on poliittisen annetun aneemisuus ja siitä mahdollisesti seuraava merkityksettömyyden kokemus: äänestät kuin kuluttaja systeemin mahdollistamien vaihtoehtojen perusteella joko enemmistön latteista ja kyvyttömistä suosikeista (valtapuolueet) tai pienpuolueiden tarjoamista pseudovaihtoehdoista (perverssi tosi-TV-vaihtoehto). Mikään ei muutu, koska ”osallistuipa” kuinka tahansa, edustuksellisen demokratian koneistolla ei ole valtaa globaaliin pääomaan, joka sanelee valtion todellisen toimijuuden rajat; ilmastopolitiikka jumittuu epätoivoiseen arpapeliin ja fantasiaan fossiilisen tuotannon irtikytkennästä talouskasvun jatkuessa loputtomiin; mikään, millä on todella väliä, ei nouse edes akuutista merkityseroosiosta kärsivään julkiseen keskusteluun. Politiikka pysyy typeränä, mutta maailma luhistuu.

Toista vaihtoehtoa rasittaa sen valikoivuus ja halun näkyvä nojaaminen tiettyyn taustafantasiaan. ”Radikaalin passiivisuuden” ajatus on kieltämättä inspiroiva, mutta tämä konteksti jää alttiiksi kolmoskohdan implikoimalle kritiikille: voit nukkua vaaleissa, mutta teon poliittinen ulottuvuus jää todennäköisesti epäradikaaliksi tylsyydeksi. Fantasia ei manifestoidu massojen demonstraationa. Tätä kontekstia tarjoilin esseessäni, mutta kriittinen näkökulma jäi tarkastelun ulkopuolelle, vaikka analyysi muuten olikin kohtalaisen perusteellinen.

Kolmas vaihtoehto näyttäytyy ensimmäisen negaationa. Saman kolikon kääntöpuolena sitä rasittavat samat ongelmat. Nukkuminen on tylsää eikä edusta todellista vaihtoehtoa poliittisille annetuille, vaan on ainoastaan mestariin kohdistuva kielto, joka palaa bumerangina kieltäjälleen.

Huomioita

Lähtökohtaisesti tyypillinen liberaali paheksunta tai holhoava asenne vaaleissa nukkuvia kohtaan on tietenkin läpeensä ongelmallinen: tämä on helppoa poliittista ajattelua, järkeilyä boksin sisäpuolelta. Vallan diskurssia, jossa ei ole hiventäkään kriittisyyttä.

Nukkumisen suoraviivainen tulkitseminen poliittiseksi kapinallisuudeksi ansaitsee sekin kritiikkinsä. Näkökulmaa voi pitää ansiokkaana sikäli kuin se tarjoaa mahdollisuuksia tarkastella osallistamista olennaisena liberaalin vallan toimintana ja välineitä sen pohtimiseen, millaisia voisivat olla ne pidättäytymisen tavat ja tekniikat, joissa olisi todellista poliittista potentiaalia tässä ja nyt. Koska liberaali valta toimii viettelevästi ja osallistavasti, on selvää, että erilaisista ”hyvän/aktiivisen kansalaisuuden” muodoista pidättäytymiset voivat oikein organisoituina toimintoina muuttua aidoiksi poliittisiksi teoiksi. Nukkuminen ei kuitenkaan sellaisenaan ole kovin hyvää tai tehokasta vastarintaa. Parhaimmillaankin se jää symboliseksi teoksi, jonka systeemikriittisyys on samaa luokkaa kuin muovijätteen kierrättäminen suhteessa ilmastonmuutokseen. Sitä ei mielestäni ole syytä paheksua moraalisesti sen enempää kuin äänestämistäkään, mutta en myöskään lähtisi asian puolesta kampanjoimaan. Todelliset ongelmat ovat ehkä sittenkin toisaalla, joka tapauksessa aivan muualla kuin yksilötasolta lausutussa kysymyksessä siitä, jätätkö äänestämättä vai et…

Markus Niemi

Nukkuva äänestäjä ei uneksi demokratiasta

Sekä nykyinen vasemmisto että oikeisto jakavat yksimielisesti ajatuksen siitä, että on oikein kehottaa ihmisiä käyttämään äänestysoikeuttaan, mistä vastaavasti seuraa, että kehotus nukkua vaalien yli tuntuu epämääräisellä tavalla moraalittomalta.

Johdanto: yliminän käskyt – osallistu ja vaikuta!

Kerran neljässä vuodessa koittaa demokratian tapahtumisen aika. Eduskuntavaalien alla meitä kehotetaan painokkaasti vaikuttamaan osallistumalla prosessiin, jota niin vaalien voittajat kuin häviäjät kuvaavat ”kansan puhumiseksi”. Sosiaalinen media täyttyy yliminämäisistä osallistumisen ja vastuun kantamisen käskyistä, jotka tosin tyypillisesti esiintyvät viettelevän kehotuksen muotoisina: käytä äänioikeuttasi! vaikuta! osallistu yhteisen tulevaisuuden rakentamiseen! kyse on sinun hyvinvoinnistasi… ja niin edelleen. Saatetaan myös – hiukan vanhentuneesti ja eltaantuneesti – puhua ”kansalaisvelvollisuuden” täyttämisestä, vaikka millenniaali- ja zoomerisukupolvi ei siitä niin innostuisikaan. Vallitsee hämmentävä ja kaikki kuviteltavissa olevat puoluerajat ylittävä konsensus: äänestysaktiivisuuden laskeminen on paha juttu, ja vaikka kansallisvaltio on merkitykseltään katoava tekijä niin ylikansallisten korporaatioiden määrittelemässä globaalissa valtasuhteiden kentässä kuin lokaalin ruohonjuuritason toimijuudessa ja järjestymisessä, valtavirran asiantuntijapuheessa nukkumisen juurisyyt on helppo löytää yksilöiden muodostaman patologisen massan käyttäytymisestä.

Nukkuva äänestäjä näyttää olevan (hänen on pakko olla) väärän tietoisuuden vallassa: hänhän kuvittelee, ettei äänestäminen ole todellista vaikuttamista todellisiin asioihin. Pelottavinta on hänen passiivisuutensa, hänen ilmeinen välinpitämättömyytensä ja haluttomuutensa ”osallistua”. Nukkuvassa pelottaa ajatus, että jos kaikki toimisivat kuten hän, systeemi menettäisi legitimiteettinsä. Millainen eduskunta, millainen hallitus voisi väittää puhuvansa ”kansaksi” kutsutun kokonaisuuden fiktion nimissä tilanteessa, jossa äänestysprosentti on alle kymmenen?

Nukkuva äänestäjä on eräänlainen liberaalin demokratian hikikomori: tyyppi joka makailee sunnuntaikrapulaansa suoratoistopalveluiden äärellä kun muut osallistuvat ja vaikuttavat. Hän on ongelma, joka todistaa ettei järjestelmän ulkopuolella ole vain anarkistista kaaosta vaan myös syvää, rauhallista unta – ja nautintoa. Toimelias vaikuttajaliberaali ei voi olla närkästymättä nukkuvasta, jota ”yhteiset asiat” eivät vähääkään kiinnosta. Toisin kuin nukkuva hän uskoo ”poliittiseen suunnanmuutokseen”. Nukkuva ei usko: poliittisena tekona nukkuminen ruumiillistaa sellaisen megatrendin mahdollisuutta, joka toteutuessaan olisi pikemminkin ”vallankumous” kuin suunnanmuutos.

Nukkuminen provosoi ja huolestuttaa aiheellisesti etenkin kaikkia niitä, joiden etuoikeudet perustuvat järjestelmän jatkuvuuteen. Jatkuvuus edellyttää kokonaista poliittista mytologiaa: aikuisten satukertomusta, jossa viisaan kansan viisaasti valitsema edustajisto ruumiillistaa viisailla päätöksillään kansan yhteistä halua. Tähän samaan tarinatalouteen liittyy sisäinen käytännön välttämättömyys: ”yhteinen halu” (jota kukaan ei ole koskaan nähnyt) latistuu hitaiksi kompromisseiksi, joiden logiikkaan kuuluu luonnonvakiona kansaan kohdistuva kärsimys. Kabinettipolitiikkaan ja misantrooppiseen besserwisserelitismiin kuuluva kyyninen asenne on johdonmukaista juuri sikäli kuin se olettaa aksiomaattisesti kansan olevan niin typerää, että silloinkin kun se tietää mitä tahtoo, se osaa tahtoa vain omaa kärsimystään.

Äänestämättä jättäminen on niin pelottavaa, että vuonna 2019 varapuhemies Tuula Haatainen julkaisi eduskunnan verkkosivuilla puheenvuoron, jossa hän korostaa, kuinka tärkeää on, että ”media ja puolueet muistuttavat äänestämisen tärkeydestä demokratian kivijalkana”. Haatainen jatkaa huomauttamalla matalan äänestysaktiivisuuden olevan ”lähes kaikissa kansanvaltaisissa maissa kasvava ongelma”, joka ”uhkaa pahimmillaan järjestäytynyttä demokraattista yhteiskuntaa”.

On ymmärrettävää, ettei Haatainen nosta puheenvuorossaan esiin ”demokratian kivijalan” ongelmallista suhdetta esimerkiksi globaaliin finanssikapitalismiin ja ylikansalliseen pääomaan, jonka toiminnan logiikka ja liikkeet ovat kansallisvaltion ulottumattomissa. On myös ymmärrettävää, ettei ”demokratian kivijalka” eli äänestäminen ulotu työpaikoille, kouluille, suuryritysten toiminnan säätelyyn tai ylipäätään talouteen, joka ei ole politiikan vaan teknisen hallinnoinnin eli virkamieskoneiston ja erikoisasiantuntijoiden kysymys. Vaikka tämä kivijalka jääkin näin melko kapeaksi, sanoisimmeko pylväsmäiseksi, on näköjään silti – ja ehkäpä juuri siksi – tarpeellista korostaa: äänestäminen on tärkeää. Tai kuten Haatainen kirjoittaa: ”Vaaleissa on mahdollista jokaisen vaikuttaa siihen äänestämällä, ketkä 200 edustajaa ylintä päätöksentekovaltaa käyttävät seuraavat neljä vuotta.”

Tätä siis on äänestäminen edustuksellisessa demokratiassa (tai näin meidän tahdotaan ajattelevan siitä): vastuullisuutta, vapautta ja aktiivista yhteiskunnallista toimintaa, johon osallistumalla suoritamme yksilötasolla yhteiskunnan legitimaatioprosessiin liittyvää olennaista riskienhallintaa. Liberaali valtio kannustaa meitä kuluttamaan vapauttamme juuri kuten haluamme, sillä sen intresseissä ei ole niinkään tuon vapauden rajoittaminen kuin sen olennaisten ehtojen sääteleminen.

Historiallinen konteksti: kristinusko, psykoanalyysi, biovalta, ordoliberalismi ja markkinalogiikka

Edustuksellinen demokratia on oidipalisoitunut:1 sen lupaama vapaus on muuttunut osaksi uudenlaista kontrollin muotoa, josta Michel Foucault puhuu totuudella hallitsemisena. Institutionalisoitunut, kaavoihin ja annettujen vaihtoehtojen köyhyyteen jumittunut demokratiamme ei suinkaan ole vain jotain ideologista sumutusta. Nykyaikainen alamaisuus ei tosiaan ole ulkokohtaista, ulkoa ohjautuvaa dogmeihin ja uskontunnustuksiin sitoutumista. Eetu Viren huomauttaa Foucault’n vallan kritiikkiä käsittelevässä esseessään, että on keskeistä kysyä:

”miksi ja miten vallan harjoittaminen meidän yhteiskunnassamme, vallan harjoittaminen ihmisten hallintana vaatii tottelemisen ja alistumisen tekojen lisäksi totuuden tekoja? Totuuden tekoja, joissa ihmiset, jotka ovat alamaisia ja valtasuhteissa, ovat myös subjekteja totuuden ilmitulon menettelyssä. Miksi tässä länsimaiden historiassa on kehittynyt totuuden regiimi, joka on kiinnitetty subjektiivisuuteen? Miksi valta ei vaadi ihmistä vain sanomaan: ’Olen tässä, tottelen’, vaan lisäksi lausumaan totuuden itsestään: ’Tällainen minä olen, tätä olen nähnyt, kokenut, tehnyt’?”

Foucault jäljittää totuuden historiaa kristinuskon hallitsemiin vuosisatoihin, joiden aikana ihmisten käyttäytymisen kontrollointi ja siihen liittyvät kysymykset ovat vähitellen järjestäytyneet uudelleen. Viren kiteyttää: ”Kristinuskon keskeinen historiallinen saavutus on kiinnittää ihmisen huomio itseensä ja omiin salaisuuksiinsa, mutta ei enää kuten hellenismissä, stoalaisuudessa, omien intohimojen hallinnan, täydellisyyden tai autonomian saavuttamisen vuoksi.” Sen sijaan kristitty tutkistelee ”sielunsa syvyyksiä” pelastuksen motivoimasta välttämättömyydestä käsin. Juuri ”itseä koskevan totuuden ilmitulo” (toiselle tai toisille) on pelastumistapahtuman kannalta välttämätöntä.

Miten tämä sitten liittyy edustuksellisessa demokratiassa äänestämiseen? Eikö äänestäjiin vedota nimenomaan autonomisina subjekteina ja eikö äänestämisen tapahtuma ole eräänlaista itsenäisen ja rationaalisen toimijuuden toteutumista valintansa vapaudessa? Miten tämä liittyy kristinuskon perintöön, jossa antiikista lainatut itsen tekniikat asettuvat aivan toisenlaiseen yhteyteen?

Tarkastellaan hetki kristillistä omantunnon teknologiaa. Jos antiikin filosofinen omantunnon ohjaaminen oli ”rajattua ja välineellistä” eli väliaikaista alistumista ”tietyn mestarin valtaan” autonomian saavuttamiseksi, on kristillisen ohjauksen luonne tyystin pysyvää: ”koska ihminen on heikko ja hän lankeaa väistämättä, hän tarvitsee ohjausta, hallintaa viimeiseen tuomioon asti”. Tottelevaisuudesta tulee itsetarkoitus, oma päämääränsä. Ihmisen ollessa kyvytön hallitsemaan itseään ”hänen on tuotava totuus itsestään julki toisille, häntä hallitseville”. Itsetutkiskelu ja tunnustus ovat jatkuvia, käytännössä päättymättömiä – ja niiden on oltavakin sitä, ”koska on aina mahdollista, että petät itseäsi”, jolloin ehkäpä ”paholainen ottaa sinut haltuunsa”. Olennaista ei ole enää niinkään tekojen kuin ajatusten tutkiminen. Huomio kiinnittyy sisäisyyteen, mikä tarkoittaa myös valtasuhteiden toimimista ennen muuta eräänlaisena sisäistämisen prosessina ja prosesseissa. Kristillinen omantunnon dialektiikka muuttuu omalaatuiseksi halun politiikaksi, jossa ohjaus ja hallinta yhdistyvät totuuteen ja vapauteen.

Psykoanalyysin historian tarkastelu osoittaa, kuinka tämä omantunnon teknologia edelleen privatisoituu (voisi myös sanoa: jatkaa uskonpuhdistuksen aloittamaa privatisoitumisen kehitystä ja muuntelee sitä) yhdistyessään porvarilliseen elämäntyyliin. Valistuksen perintöön kuuluvat vapauden, autonomian ja rationaalisuuden lupaukset kietoutuvat jo Freudilla eräänlaisen perhekeskeisen hallinnan sisään: kun ”halun tuotanto” oidipalisoidaan, siitä tulee jälleen pelkkä ”likainen pikku salaisuus”, ”pieni perhesalaisuus” (ks. Deleuze & Guattari 2010: 62). Halun tuotannon oidipalisaatio viittaa tässä 1800-luvun psykiatrian aloittamaan kehityskulkuun, josta Deleuze & Guattari (mts. 63) kirjoittavat:

”se voimistaa perhekeskeistä ja moralisoitua diskurssia mentaalipatologiasta, kytkee hulluuden ’puoliksi todelliseen ja puoliksi kuvitteelliseen perheen dialektiikkaan’, tulkitsee sen ’lakkaamattomaksi hyökkäykseksi isää vastaan’, ’vaistojen kuuroksi jyskytykseksi perheinstituution kiinteyttä ja sen arkaaisimpia symboleja vastaan’. Niinpä, sen sijaan että osallistuisi kaikkein tehokkaaseen vapautushankkeeseen, psykoanalyysi osallistuu kaikkein yleisimpään porvarilliseen tukahduttamistyöhön: eurooppalaisen ihmisen pitämiseen iskä-äiskän ikeen alla niin, etteivät he edes yrittäisi hankkiutua ongelmasta eroon.”

Tämä on myös uusliberaalien hallitsemisen tekniikoiden kovaa (historiallista) ydintä. Kuten Viren kirjoittaa, ”Foucault’lle uusliberalismi ei ole oppi tai ideologinen muoti, vaan joukko konkreettisia hallinnan tai ohjauksen tekniikoita”, joiden kohdalla on kysyttävä, ”[m]illä tavoin nämä tekniikat ovat muuttaneet suhdettamme itseen, toisiin ja maailmaan”. Liberaali hallinnan taito tai rationaalisuus syntyykin vähitellen 1700-luvulla, ajanjaksona jona kristinuskon läpäisemä itsetutkiskelun traditio on jo muuttunut vakiintuneeksi diskurssiksi ja eräänlaiseksi poliittiseksi itsestäänselvyydeksi, vallitsevaksi halun politiikaksi. Foucault’n mukaan liberaalin hallinnan taidossa uutta ja omalaatuista ”on tapa, jolla valta rajoittaa itseään, mutta samalla laajenee kaikkialle, koskettamaan yhteiskunnan koko elämää aivan uudenlaisella tavalla”.

Uusliberaali valta kytkeytyy sekä totuuteen että vapauteen. Yhtäältä yksilö sisäistää ”hyvän kansalaisuuden” ennen muuta itsekontrollina. Tähän liittyy olennaisella tavalla terapeuttinen valta, joka ”ei toimi alistamisen tai pakkovallan kautta” (Brunila et al. 2021: 336):

”Edes vankilan kaltaisissa kurinpidollisissa instituutioissa se ei välttämättä perustu uhkailulle ja avoimelle alistamiselle, vaan esiintyy yksilön ja yhteisöjen hyvinvoinnin, autonomian ja vapauden nimissä. Terapeuttiset sanastot ja käytännöt tarjotaan yksilöille vapaaehtoisesti omaksuttavissa olevina tapoina tavoitella omia henkilökohtaisia päämääriä. Toisin sanoen terapeuttinen valta on luonteeltaan viettelevää. Tämä on luonteenomaista liberaaleille länsimaisille yhteiskunnille, joita pyritään hallitsemaan kansalaisten vapautta, autonomiaa, valveutumista ja hyvinvointia korostaen.”

Terapeuttisen vallan luonne on viettelevää: tarjotessaan ”luotettavaa asiantuntijatietoa ihmisen psyykestä vailla selkeästi ulkopuolisia poliittisia tai taloudellisia intressejä” se vetoaa rationaaliseen, autonomiseen subjektiin (mp). Samalla se, jännitteisenäkin (ja täynnä vastarinnan mahdollisuuksia) pyrkii – esimerkiksi yrittäjyyskasvatuksen ja onnellisuuspsykologian kautta (ks. esim. mts. 295–296) – tuottamaan itseään kontrolloivan kansalaissubjektin. Tällöin avainasemassa on liberaalin diskurssin korostama ”osallistuminen”, yksilön ”aktiivisuus”. Ei olekaan sattumaa, että esimerkiksi niin sanottu aktiivipolitiikka kohdistuu etupäässä työttömiin, toimeentulotukea tai työttömyysturvaa saaviin henkilöihin: juuri nämä väestön osat nähdään riskitekijänä, syrjäytymisen ja passivoitumisen reunamailla haahuilevana joukkona, joka uhkaa lipua sosiaalipolitikan ulottumattomiin. Vaikka totuuden ja vapauden avaimet ”löytyvät” yksilön sisuksista, hyvän eli osallistuvan ja aktiivisen kansalaisen tuotantoa edistetään tarvittaessa myös keinoin, jotka erityisesti työllisyyspolitiikassa sisältävät rankaisevia aspekteja (kuten karensseja, nöyryyttäviä aktivoimistoimenpiteitä ja henkilökohtaiseen ajankäyttöön kohdistuvaa kontrollia).

Uusliberaalissa halun politiikassa valta toimii keskeisesti totuuden ja vapauden alueella. Se viettelee osallistumaan ja olemaan aktiivinen monin eri tavoin samalla kun pyrkii kätkemään sen, minkä tuottaa ”aina jo” annettuna (yksilön ja perheen olemassaolon vakaan yhteiskunnan perustoimijoina, edustuksellisen demokratian ja monipuoluesysteemin suurina poliittisina itsestäänselvyyksinä ja näiden annettujen piirissä tapahtuvan kuluttajamaisen äänestysvalinnan ja niin edelleen). Yllä esitetyn valossa tuntuukin relevantilta puhua biovallasta, jossa ”elämästä sellaisenaan tulee vallan ja politiikan kohde”, mikä puolestaan on mahdollista

”vain siksi, että toden sanomisen, elämää koskevien totuuksien tuottamisen järjestys muuttuu ratkaisevalla tavalla. Elämästä voi siis tulla vallan kohde vain sikäli kuin siitä tulee samalla tiedon kohde: biologien, lääkärien, psykiatrien, psykologien ja kriminologien tutkimusten objekti ja samalla tätä tietoa kuluttavien instituutioiden, kuten sairaalan ja vankilan vallan kohde.”

Uusliberaali hallinta tuottaa tyypillisesti kaikenkattavan ”vaaran kulttuurin”, jossa yksilö kokee ”ympäristönsä ja elämänsä jatkuvasti ’vaarallisena’ tai riskien täyttämänä” ja pyrkii ”hallitsemaan itseään sekä suhdettaan ympäristöönsä vaarojen, riskien minimoimiseksi”. Jos kristillinen subjekti tarkastelee jatkuvasti motiivejaan suojellakseen itseään paholaisen työltä, on uusliberaalin biovallan kohteena eräänlainen yrittäjäyksilö, joka kuluttajanakin on aina jo tuottaja, ”oman itsensä yrittäjä”:

”[K]uluttaja on tuottaja siinä mielessä, että kuluttaessaan hän tekee investointeja itseensä tai ’verkostoihinsa’: ostaessaan vitamiineja, kuntosalikortin ja meditaatiokurssin hän investoi terveyteensä ja työkykyynsä, ostaessaan vaatteita hän investoi omaan ”imagoonsa” ja siten parantaa tulonsaantimahdollisuuksiaan jne.”

Virenin mukaan Foucault nimeää liberaalin hallinnan keskeisiksi uusiksi piirteiksi ”varhaisempaan hallinnan taitoon” verrattuna ensiksikin sen, että markkinat mielletään totuuden muodostumisen paikaksi ja toiseksi sen, että julkisen vallan toiminta määritellään sen hyödyllisyyden näkökulmasta. Vielä 1700-luvulla markkinat nähtiin spontaanina ja luonnollisena instituutiona, ”joka muotoili totuuksia kun ne jätettiin rauhaan”. Tällöin julkisen vallan tehtäväksi jäi ”ainoastaan rajoittaa itseään jotta ei vääristäisi markkinoiden totuutta”. 1900-luvulla liberaalin hallinnan taito kokee kuitenkin merkittävän murroksen, ”joka nousee esiin ennen kaikkea saksalaisen ordoliberaalin koulukunnan ja amerikkalaisten uusliberaalien työssä” ja luo uuden talouspolitiikan mallin. Saksan hallituksen suosiman talouskuripolitiikan vakiinnutettua asemansa koko euroalueen talouspoliittisena linjana ordoliberalismista tulee jopa ”valtavirran talouslehtien” keskustelunaihe.

Toisin kuin tyypillisesti ajatellaan, uus- ja ordoliberaalin talouskuriajattelun historiallinen ydin ei ole niinkään kurissa kuin vapaudessa: ”juuri liberaali hallinta puuttuu kaikkialla yhä tarkemmin jokapäiväiseen elämään, koulutukseen, terveyteen jne.”, eikä vapaus siten ”ole universaali, jota tukahdutettaisiin joskus enemmän, joskus vähemmän”. Pikemminkin on kyse hallitsevien ja hallittavien välisestä aktuaalisesta suhteesta, hallinnasta, joka on vapautta kuluttavaa ja joka siten

”perustuu hallittujen tietylle vapaudelle ja sen kautta vastuullistamiselle, toiminnan mahdollisuuksien tai todennäköisyyksien ohjailulle, eikä suoralle pakottamiselle tai estämiselle. … [L]iberaali valta ei missään tapauksessa ’pakota tulemaan vapaaksi’, kehota olemaan vapaa, kuluttamaan pidäkkeettömästi ja paneskelemaan ketä sattuu. Liberaalin hallinnan on pakko tuottaa ja organisoida sekä kuluttaa tiettyä vapautta, mutta tämä vapaus ei ole mitään alkuperäistä, joka päästettäisiin kahleistaan, eikä toisaalta myöskään ’ideologista’, siis näennäistä ja kuviteltua.”

Ordoliberaalissa ajattelussa liberaaliin hallinnan taitoon tulee uusia piirteitä. Johtoajatuksena on nyt idea valtiosta, jonka legitimiteetti perustuu yksinomaan kansalaisten vapauksien ja velvollisuuksien kunnioittamiseen, jolloin ”talous on vapautettava valtion pakotteista”. Näin vapaat markkinat legitimoivat samalla valtion olemassaolon: ”Valtio syntyy taloudesta, talouden kasvu, rahan vakaus ja markkinoiden vapaus ovat itse valtion olemassaolon periaatteita ja keskeisiä tavoitteita.” Ensin tulevat vapaat markkinat, sitten valtio niiden vapautta takaavana instituutiona.

Ordoliberalismi ei siten ole vain talouspolitiikkaa, vaan myös yhteiskuntapolitiikkaa: valtion tulee jättää talous ja markkinat rauhaan, mutta säädellä niiden tapahtumisen ehtoja eli koko ”sosiaalista ympäristöä … , jotta kaikki yhteiskunnan toimijat joutuisivat noudattamaan markkinoille ominaista kilpailun logiikkaa”. Sosiaalipolitiikka alkaa näytellä keskeistä roolia: nyt ”jokaisen yksilön on yrittäjän tavoin huolehdittava oman työkykynsä uusintamisesta ja kehittämisestä” siinä missä ”investointeja pääomaansa tekevän yrittäjän”. Terapeuttisen vallan jalostamat itsetutkiskelun tekniikat yhdistyvät monialaisessa hallinnan diskurssissa tai diskurssien ryppäässä, jossa korostuvat muun muassa uhkien minimointi, riskienhallinta, vastuullisuus, yksilölähtöisyys, kuluttajuus ja aktiivinen osallistuminen – skaalan ulottuessa kansalaisaloitteiden kaltaisista institutionalisoituneista osallistumisen muodoista kaupallisen median keskustelupalstoihin ja yksittäisiin kulutusvalintoihin saakka.

Nukkuminen uudenlaisena halun politiikkana

Nukkuva äänestäjä ei uneksi demokratiasta: hän toimii siinä.

Alussa viitattu Haataisen puheenvuoro ei mitenkään sattumalta sisällä viittauksia yksilönvapauteen (yksilö voi ”vaikuttaa” äänestämällä), laajoihin uhkakuviin (kansanvaltaisten valtiosysteemien äänestysprosentin lasku eli systeemin legitimaation vaarantuminen) ja sitä myöten eräänlaiseen vastuullisuuteen ja riskienhallintaan (”jos et äänestä, joku toinen käyttää sinun ääntäsi”). Diskurssin taustalla häämöttää myös markkinalogiikalle ominainen kilpailuasetelma: äänestämisen tapahtuma on (ilman muuta) kilpailu, jossa myös äänestämättä jättäminen kehystetään kilpailulähtöisellä järkeilyllä. Joko sinä äänestät, tai sitten joku muu vie paikkasi.

Jos äänestämättä jättämisessä olisi todella kysymys vain hiukan vastentahtoisesta paikan luovuttamisesta markkinalogiikkaa noudattelevassa kilpailussa, siinä ei tietenkään olisi mitään pelottavaa. Kysyntä loisi joka tapauksessa tarjontaa ja tyhjiö täyttyisi, eikä systeemin legitimaatio vaarantuisi mitenkään. Nukkumisen ongelmallisuus on nimenomaan siinä, että se – pidättäytymiseen ja syrjään jäämiseen perustuvana vastarinnan muotona – asettuu koko tämän legitimaatio- ja järkeilyprojektin ulkopuolelle. Siksi nukkumista pidetään jopa moraalisesti arveluttavana (eli laiskuutena), ja samasta syystä äänestämättä jättävät saavat säännönmukaisesti kuulla fraaseja siitä, että kun ei kerran ole ”osallistuttu”, niin turha sitten kitistäkään. Sitä saa, mitä tulee.

Nukkuminen vaarantaa tämän ”demokratian” uhmaamalla sen ympärille kehittyneitä halun politiikkaa ohjaavia instituutioita, ennen muuta valtiota, jonka tehtävänä on säädellä mahdollisimman laajasti niitä edellytyksiä, jotka turvaavat talouden toiminnan itsenäisenä, teknisluonteisena ja ”epäpoliittisena”, demokratian ulottumattomissa olevana hallintana. Nukkuminen tekee demokratialle saman kuin tekoäly taiteelle: pakottaa sen uudistumaan. Ei ole mitenkään kummallista, että vaalien edellä koko markkinalogiikalla pelaava media ja vallassa olevat poliitikot yhtenä rintamana kehottavat ja ”vastuullistavat” meitä – oman elämämme yrittäjä-kuluttajia – olemaan aktiivisia, annoimmepa äänemme sitten persuille tai demareille (pääasia, että äänestetään, vaikka sitten tyhjää). Koska ei osata kuvitella korvaavaa systeemiä, ollaan varmoja, ettei mikään merkittävä uudistuminen voi olla muuta kuin muutos huonompaan suuntaan. Oidipalisoitunut halun politiikka on politiikkaa, jolta puuttuu mielikuvitus: älä uhmaa iskä-äiskää, ettei ”joku muu” vie paikkaasi… siispä äänestä ja vaikuta.

Oidipalisoitunut halun politiikka on myös neuroottista. Se kehottaa viisauteen, joka ammentaa ”työstä ennen huvia” – ollen ilmeisesti lähes täydellisen kyvytön tajuamaan nukkumisen nautintolähtöistä mielikuvituksen taloutta, jossa poliittisen järkeilyn A ja O on kiireetön ja hyvä asento. Nykyinen valtavirran politiikka tavallaan kehottaa loputtomaan lykkäämiseen, odottamaan parempaa tulevaisuutta.2 Siksi sen keskeinen affekti on paikoilleen jähmettävä, ahdistuksen sekainen toivo, joka muistuttaa oudolla tavalla kristillisperäistä fatalismia: kunhan vain osallistut (ja kierrätät kulutustuotteesi), kaikki käy lopulta hyvin!

Köyhtynyt poliittinen mielikuvituksemme ei kykene käsitteellistämään nukkumista muuna kuin politiikan negaationa. Tällaista ajattelua vahvistaa nykyinen institutionalisoituneen ja kriittisessä tarkastelussa melkoisen ohueksi jääneen demokratian järjestelmä, jossa ”politiikka” tarkoittaa eduskunnassa tapahtuvaa formaalia debatointia ja lainsäädäntää sekä pääsääntöisesti tuloksettomia kansalaisaloitteita.

Nukkujan voi kuitenkin ajatella – kuten tässä on tehty – viittaavan jonkinlaiseen passiivisen vastarinnan (tai ehkä paremmin vastarintaisen passiivisuuden) muotoon, eräänlaiseen luksuskommunistin hahmoon. Siinä missä nykyiset poliittisen vaikuttamisen vakiintuneet muodot ohjaavat meitä keskittymään mielikuvituksettomuuden ehdoilla saneltuihin näennäisongelmiin – kuten ”kuinka jakaa niukkuutta?” tai ”mistä leikataan seuraavaksi?” – on nukkumisen ilmaisemassa ”systeemin logiikasta pidättäytymisessä” kyse huomion kiinnittämisestä tiettyihin poliittisiin reunaehtoihin, joiden puitteissa esimerkiksi niukkuus ja luksus alkavat jäsentyä yhteiskunnallisena suhteena. Tavanomainen liberaali kritiikki tuomitsee nukkumisen poliittiseksi passiivisuudeksi, vaikuttajakansalaisen ihanteen irvikuvaksi ja vääränlaiseksi kuluttajuudeksi. Äänestysoikeuden käyttämättä jättäminen voi kuitenkin poliittisena tekona merkitä yksinkertaisesti halua toteuttaa itseään yhteiskunnallisen työnjaon ulkopuolella tai eräänlaista kutsua tämän halun muotoileman politiikan laajamittaisempaan toteuttamiseen.

Näin ajateltuna nukkuminen on parhaimmillaan osa kasvavaa joukkoliikettä ja yksi uudenlaisen poliittisen toiminnan horisonttiin niveltyvä konkreettinen strategia. Sellaisena se tarvitsee nykyisestä poikkeavan määrittelevän kontekstin ja viitekehyksen. Mikäli äänestämisestä pidättäytyminen joukkoistuu yli kriittisen massan, se lakkaa olemasta pelkkä uusliberaalin yhteiskuntamme satunnainen, asiantuntijatiedolla hallinnoitu oire. Tiedostavan valtavirran keskusteluissa äänestämättömyys samastuu nykyään jonkinlaiseen typeryyteen, mutta on lähes poikkeuksetta kiinnostavampaa kuunnella, miksi joku jättää ”vaikuttamisen mahdollisuutensa” käyttämättä kuin lukea ministerien ja kansanedustajien latteita ja abstrakteja perusteluja sille, miksi äänestäminen (ja nykyisen yhteiskuntamuodon jatkuminen) on tärkeää.

Nukkuminen on vastarintaa tekijänsä tietoisuuden tilasta riippumatta: tekona se on avoimen antagonistinen asettuessaan liberaalia ”osallistumista”, aktiivisuutta ja vastuullistamista vastaan. Tällaisena kyse on vähintään hajamielisen vastakarvaisesta toiminnasta, jonka uusliberaalin vallan kieltä puhuvat asiantuntijat sitten patologisoivat ”atomisoituneen massayhteiskunnan” oireeksi tai muuksi vastaavaksi. Sekä nykyinen vasemmisto että oikeisto jakavat yksimielisesti ajatuksen siitä, että on oikein kehottaa ihmisiä käyttämään äänestysoikeuttaan, mistä vastaavasti seuraa, että ajatus vaalien yli nukkumisesta tuntuu epämääräisellä tavalla moraalittomalta. Nekin jotka jäävät vaalisunnuntaina kotiin makailemaan krapuloissaan, harvoin viitsivät asialla rehennellä.

Kysymys siitä, voiko nukkumisen jalostaa radikaaliksi poliittiseksi toiminnaksi, on kiinnostava ja pohdinnan arvoinen, vaikka vielä monin tavoin keskeneräinen. Tahdoimmepa tai emme, nukkumisessa on outoa provokatiivista voimaa: todelliseen luksukseen viittaavaa hedonismia ja moraalittomuutta, joka tunkkaisen vastuuttamispuheen ja ainaisen osallistamisen älämölössä tuntuu, kaikessa paheellisuudessaan, yllättävän tuoreelta.

Markus Niemi

1Oidipalisoituminen viittaa myyttiin kuningas Oidipuksesta, jonka ennustetaan tappavan isänsä ja naivan äitinsä. Estääkseen ennustusta toteutumasta Oidipus lähtee maanpakoon. Kuitenkin juuri pyrkimykset välttää ennustuksessa lausuttu kohtalo johtavat siihen, että Oidipus toteuttaa ennustuksen täsmälleen. Samaa voi ehkä sanoa laitostuneesta länsimaisesta demokratiasta: halutessaan välttää sorron ja eriarvoistumisen se on, tasa-arvoon pyrkiessään, toteuttanut systemaattista kolonialismia, rasismia, patriarkalismia jne. ja tullut luoneeksi luokkayhteiskuntia ja hierarkioita, joita tyypillisesti perustellaan uhkien torjunnalla ja riskinhallinnalla.
2Ilmastopolitiikassa, jos missä, tämä affekti on kouriintuntuvalla tavalla havaittavissa.

VIITATUT TEKSTIT

BRUNILA, KRISTIINA, ET AL. 2021: ”Terapeuttisen vallan jännitteet”. Artikkeli teoksessa Brunila et al. 2021: Terapeuttinen valta. Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Tampere: Vastapaino.
BRUNILA, KRISTIINA, ET AL. 2021: Terapeuttinen valta. Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Tampere: Vastapaino.
DELEUZE, GILLES & GUATTARI, FÉLIX 2010: Anti-Oidipus. Kapitalismi ja skitsofrenia. (L’anti-Œdipe, 1972.) Helsinki: Tutkijaliitto.
HAATAINEN, TUULA 2019: ”Jos jätät äänestämättä, naapurisi käyttää sinun ääntäsi!”. Blogiteksti osoitteessa https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/Varapuhemies_Haatainen_blogi_22032019.aspx, katsottu 23.1.2023.
HONKIMAA, JOONAS 2017: ”Aktiivipolitiikka ja kriisi”. Artikkeli osoitteessa http://kumu.info/aktiivipolitiikka-ja-kriisi/, tulostettu 15.1.2023.
LOHTAJA, ALEKSI 2019: ”Luksuskommunismi: uusi hyvinvointivaltio?”. Artikkeli osoitteessa http://kumu.info/luksuskommunismi-uusi-hyvinvointivaltio/, tulostettu 13.1.2023.
NIEMI, MARKUS 2020: ”Oikeistoradikalismi, liberaalin umpikuja”. Artikkeli osoitteessa https://hamaraprojekti.org/2020/10/24/oikeistoradikalismi-liberaalin-umpikuja/, katsottu 23.1.2023.
VIREN, EETU 2016: ”Markkinat totuuden tuottamisen koneena”. Artikkeli osoitteessa http://kumu.info/markkinat-totuuden-tuottamisen-koneena/, tulostettu 20.1.2023.
VIREN, EETU 2018: ”Elävien hallinta totuuden avulla”. Artikkeli osoitteessa http://kumu.info/elavien-hallinta-totuuden-avulla/, tulostettu 15.1.2023.