Satanismi ja kauhukertomukset kuuluvat yhteen, koska satanismia tosissaan harjoittava ihminen tuntee lähes väistämättä jossain vaiheessa elävänsä kauhukertomusta. Hän kulkee kohti tavanomaisen ja hyväksyttävän reunaa pelko oppaanaan: mene sinne, minne normit ja itsesuojeluvaisto kieltävät menemästä. Olisi liioiteltua, muttei kaukaa haettua, määritellä satanismi pyhyyden etsimiseksi kauhusta. Yksi perustavimmista inhimillisistä vastareaktioista voi muuttua satanistilla vihkijäksi.
Aiemmin esoteriaa käsittelevää asiakirjallisuutta julkaisseen Marko Meretvuon esikoisromaani Pilvikädet ilmentää tällaisen paradoksaalisen hengellisyyden luonnetta selkeästi — tökeröyteen saakka. Teos on black metallia proosamuodossa: raakaa, ehdottomuudessaan usein kömpelöä porautumista psyyken pimeimpiin kerrostumiin. Lakoninen kertojanääni jauhaa väkivalta- ja kauhukuvaston taustalla kuin hellittämätön blast beat, ja koko teos särisee huolittelemattomuuttaan kuin nollabudjetilla äänitetty demonauha. Musiikkivertausta tukee myös teoksen ja sen kirjoittajan äärioikeistolainen poliittinen agenda – onhan black metal -musiikki viime vuosina assosioitunut yhä useammassa tapauksessa äärioikeistolaisiin näkemyksiin.
Pilvikäsien juoni on yksinkertainen. Yksinäinen nuorimies kokee ympäröivän yhteiskunnan vieraaksi ja haaveilee epämääräisestä yli-ihmisyydestä, minkä puuduttavalta varastotyöltään ehtii. Hänen muistissaan on usean vuoden ajalla — lähtien lapsuudessa nähdystä painajaisesta — aukkoja, jotka vaikuttavat jotenkin liittyvän hänen kotipaikkakunnallaan samoihin aikoihin tehtyihin henkirikoksiin. (Tältä osin Pilvikäsien pohjana ovat tositapahtumat, nimittäin Tampereen seudun vuosien 1991-96 edelleen selvittämättömät surmatyöt.) Yrittäessään selvittää menneisyyttään nimetön päähenkilö omistautuu selkouniharjoituksille, jotka hän uskoo avaimeksi myös mainittuun yli-ihmisyyteen. Tästä eteenpäin, päähenkilön eristäytyessä asuntoonsa täysin, Pilvikädet ei etene niinkään tapahtuma- vaan kuvasarjana.
Meretvuon hahmottelemaa initiaatiopolkua vaikuttaa inspiroineen erityisesti Order of Nine Angles -tyylinen niin sanottu perinteinen satanismi. Tämä ilmenee Pilvikäsissä ihmisuhrauksen teeman korostumisena sekä poliittisen ekstremismin ja hengellisyyden yhteenkietoutumisena. ONA-vaikutteita huomaa myös useissa pienemmissä yksityiskohdissa, kuten Nexion-nimisessä bändissä, jossa päähenkilö kertoo kavereidensa soittaneen. ONA:lainen natsistis-okkultistinen ”uusi maailmanjärjestys”, jossa kristinuskon, humanismin ja — kuinka ollakaan — juutalaisuuden rappiollinen vaikutus ”arjalaisiin” on pyyhitty pois, ikään kuin häilyy Pilvikäsien lopun tuolla puolen. Päähenkilön saavutettua itsevihkimyksen, johon selkouniharjoitukset tähtäävät, hänen roolejaan terroristina ja satanistikilvoittelijana on mahdotonta enää erottaa toisistaan. Loppuratkaisu, jossa päähenkilön muisti palautuu — jossa vatsaa vääntävä kauhu muuttuu ekstaattiseksi riemuksi ja itsevarmuudeksi, Saatana rakastetuksi — on koko kirjan tunnelman kannalta olennainen. Kerronnan ”teinimäinen” imu johtaa juuri siihen, mitä palavasieluiset teinit etsivät: kohtaloon. Tullessaan siksi, mikä aina on ollut, päähenkilö myös saa kaipaamansa ikkunan ”ei-kausaaliseen”, ajan ulkopuoliseen maailmaan.
Sinänsä se, että esoteerissävytteisen kaunokirjallisen teoksen keskiössä on näin sakeasti ajatteleva tyyppi, ei tietenkään ole ongelmallista tai edes erityisen outoa. Pilvikäsiä on kuitenkin vaikeaa tarkastella yksinomaan vetävänä kertomuksena, jossa sattuu olemaan vaarallinen — ehkä, joillekin, vaarallisuudessaan kiehtova — päähenkilö. Teos nimittäin kehystää päähenkilönsä ajattelun tavalla, joka on selvästi poliittisesti tarkoitushakuinen. Lisäksi esoteerisilla alueilla liikkuvan tekstin luonteeseen kuuluu, ettei sen aihetta voi täysin erottaa itse tekstistä — että esimerkiksi väkivaltaa ihannoiva teksti on ainakin potentiaalista väkivaltaa — että sydämen pohjasta kuviteltu on tietyssä mielessä totta. Tällaisen kummallisen kuuloisen, maagiseksikin kutsutun ajattelun pohjalla esoteriassa nimittäin operoidaan.
Äärioikeistolaisuudella ja okkultismilla on — ainakin pinnallisesti arvioiden — paljon yhteistä esimerkiksi vahvojen antimodernististen virtaustensa osalta. Jostain syystä näiden aatesuuntien risteämispotentiaali on korostunut erityisesti 1900-luvun puolivälin jälkeen, siinä missä esoteeriset liikkeet, leimallisimmin teosofia, assosioituivat aiemmin tyypillisesti vasemmistolaisempaan henkeen. Kaikkein tärähtänein, arjalaisesta galaktisesta imperiumista uneksiva uusnatsismi vetoaa lisäksi erityisen luontevasti satanisteihin, jotka päinvastaisista puheistaan huolimatta suhtautuvat usein aatteeseensa yhtä törpösti kuin fundamentalistikristityt omaansa ja jäävät siten vastustamansa reaktiivisen orjamoraalin vangeiksi.
Äärioikeistolaiset poliittiset teemat esitellään Pilvikäsien alkupuolella päähenkilön arjen kuvauksen lomassa. Pimeyden voimille omistetut rituaalit ja muu kauhukuvasto sekoittuvat loskaiseen lähiöankeuteen: pussikaljapaikkoihin ja iltapäivälehtien selailuun R-kioskilla. Vaikutelma on paikoin vähemmän sulava, mutta toisaalta on myönnettävä, että teoksen Oikeassa Mediassa arvioinut Tenho Kiiskinen osuu naulan kantaan huomauttaessaan, että jos päähenkilö olisi todellinen ihminen, juuri näin hän kirjoittaisi. Esimerkiksi rahan valtaa, terrorismia ja myötätunnon (tai tässä tapauksessa pikemminkin myötätunnottomuuden) oikeaa roolia käsittelevät pohdinnat muodostavat ikään kuin poliittisen ajattelun pikakurssin, jonka tarkoitus on kietoa satanismi ja natsismi tiukasti yhteen.
Erityisesti Meretvuon muun tuotannon sekä julkilausumien — kuten Sarastuksessa julkaistun haastattelun — valossa vaikuttaa selvältä, että Pilvikäsien taustalla on merkittäviltä osin halu radikalisoida jo valmiiksi ”modernin” suhteen vastahankaan ajattelevia okkultisteja (ja/tai raottaa maallisille äärioikeistolaisille maailmankuvaa, jossa Jumalan olemassaolo tekee kaikesta sallittua). ONA:laiseen perinteeseen teos sopii sikälikin hyvin, että ryhmän jäsenet ovat ennenkin julkaisseet ”opetustarinoita”, joissa äärimmäisten ajatusmaailmojen käytännön toteuttamista tutkitaan kaunokirjallisuuden keinoin. ”Louhi-looshin” julkaisemaan ”traditionaalista satanismia” edustavaan, poliittis-hengelliseen eksteremismiin avoimesti kannustavaan 21 polkua pimeyden valtakuntaan -pamflettiin on selviä yhteyksiä, kuten fiksaatio mainittuihin Tampereen seudun henkirikoksiin.
Tällaisen satanismin tapauksessa on vaikea välttyä mielikuvalta keskenkasvuisista, jotka ryntäävät pitämään messua Hitlerin kunniaksi yksinomaan siksi, että se on kiellettyä. Ei tällä tavoin vapaudu laumamoraalin kahleista, vaan niihin sotkeutuu yhä tiukemmin määrittelemällä itsensä niiden vastustamisen kautta. Samoin käy Kadotetun paratiisin Saatanan, jonka kehittynyt yksilöllisyys ja häilyvä amoraalisuus litistyvät ahtaaksi fanatismiksi heti, kun hän neljännessä kirjassa lopullisesti asettaa pahan hyväkseen: ”Evil, thou be my Good.” Tällaisessa maailmassa ei ole tilaa lucifeeriselle korkeuksiin kurottelulle vaan ainoastaan typerälle hyvyydelle ja typerälle pahuudelle. Vähemmän yllättäen ONA:n perinteessä keskeinen rooli on ihmisuhrauksella (”culling”, karjanhoito), jonka ilmeinen rooli on ilmentää ulkomaailmalle äärimmäistä pahuutta: katso, et ainakaan ole kuten he, joten sinun täytyy olla arvokas. Myös Pilvikäsien päähenkilö vakuuttelee niin väsymättömästi olevansa erityinen, ”yksi harvoista heränneistä”, että pahimmista itsetunto-ongelmistaan päässyttä lukijaa lähinnä surettaa hänen puolestaan.
Haittaako tällainen aatteellinen epäkypsyys Pilvikäsiä kirjallisuutena? Tekeekö päähenkilön — ja tässä tapauksessa samalla kirjoittajankin — ajattelun pinnallisuus teoksesta esteettisesti vähemmän tyydyttävän? Yhtäältä tekee mieli vastata kieltävästi. Pilvikädet vedonnee jollain tasolla lähes jokaiseen, joka on tietäen tai tietämättään harjoittanut satanismia — sen verran todentuntuisia sen painajaiskuvat rosoisuudessaan ovat, sen verran käsinkosketeltavaa päähenkilön ahdistus. (Kotoisuus on ehkä tärkein yksittäinen positiivinen määre, jonka henkilökohtaisesti teoksen maailmaan liitän.) Toisaalta on selvää, että näin huonosti varsinaista esoteriaa ymmärtävällä ”esoteerisella” teoksella on merkittävät heikkoutensa myös taiteena. Koomisena asetelmana se, että Saatanan yli-ihmiseksi voitelemaa pimeyden prinssiä huolettaa maahanmuuttajien määrä lähiöissä, voi toimiakin, mutta kun huoli tarkoituksella esitetään olennaisena osana hengellisyyttä, ei lukija enää naura kirjan kanssa vaan kirjalle. Filosofismielisiä lukijoita, joita satanisteista luulisi löytyvän, myös vaivannee nietzscheläisen itsensä ylittämisen ja karkeimpien mahdollisten ”luonnollisten viettien” idealisoiminen samaan hengenvetoon. Jos tyhmyys olisi yksinomaan päähenkilön, ei kriitikolla olisi sen suhteen mitään valittamista, mutta kun kirjoittajakaan ei onnistu kohoamaan sen yläpuolelle, on kyseessä yksinkertaisesti huono, siis myös esteettisesti vajavainen ajattelu.
On sääli, että Pilvikäsien kaltaisen, omalla tavallaan hienon teoksen takana on niin paljon pikkumaisuutta. Kuvauksena eräästä satanistin ”henkisen elinkaaren” mahdollisesta vaiheesta teos voisi olla — ja tietyin varauksin onkin — todella osuva.
Vieraileva kirjoittaja
Hamara 