Kuka saa olla krapulassa?

Riikosen krapulakuvaus on helppo järkeistää ennen muuta keskiluokkaisen subjektin yritykseksi esittää kriittistä aikalaisdiagnoosia. Työväenluokkaisesta luennasta käsin koko essee tuntuu jotenkin absurdilta.

Huomioita Jose Riikosen esseestä

1

Jose Riikosen essee ”Kärsivä mieli terveessä ruumiissa” (HS 16.11.2022) on jälleen yksi (!) terveyteen ja hyvinvointiin keskittyvää pakkomielteistä halutaloutta kritisoiva ja ironisoiva aikalaisdiagnoosi yksilö- ja kilpailukeskeisestä kulttuuristamme. Teksti on nopea- ja helppolukuinen, eikä missään kohdin erehdy kovin syvälliseksi tai analyyttiseksi. Journalistisen tyylin mukaisesti ilmaisu pyrkii raflaaviin kiteytyksiin noin joka toisen virkkeen kohdalla – kaiken kaikkiaan helppoa ja näppärää yhteiskuntakritiikkiä, tekee mieli ajatella –, mutta paatuneen kapitalismin kriitikon Riikosen teksti saa viime kädessä miettimään, kuinka helvetin tylsää ja pinnallista kamaa valtakunnan laatumedioiden ykköseksi kutsuttu Helsingin Sanomat lopulta tarjoaakaan.

Minkäänlaisia vastarinnan muotoja Riikonen ei varsinaisesti analysoi tai hahmottele; kapitalismi, neoliberalismi ja individualismi näyttäytyvät monoliittina ja koneistona, diskurssina, jonka biopoliittisen auktoriteetin massat sisäistävät ja joka viime kädessä säätää elämän lait. Tervehenkisyys, suorituskyky ja hyvinvointi ovat ”jumalia”, joiden edessä ristitään kädet ja polvistutaan. Riikosen kepeän ironinen yhteiskuntakritiikki myös vaikenee luokasta, mikä tietenkin vahvistaa vaikutelmaa keskiluokkaisuudesta (jossa luokkapuhetta tuotetaan etupäässä eufemismein ja omasta luokka-asemasta vaikenemalla).

Vastarinnan estetiikka kyllä näkyy Riikosen ”pitkän lounaan” jälkeisen krapulan kuvauksissa, joita sävyttää millenniaalidiskurssia laajemminkin määrittävä ironisuus: ”2020-luvulla sielun voivat pelastaa vain tyrni-inkiväärishotti, monivitamiinivalmiste, kelluntatankki, avokado-mansikka-banaani-smoothie sekä lenkki, jolla hikoillaan pahoinvoinnin saatana ulos vartalosta”.

Nykymaailmassa voikin tuntua haastavalta kapinoida systeemiä vastaan päihteidenkäytön keinoin. Onhan tämäkin käyttäytymismuoto jo monin tavoin sulautunut osaksi tuotantovoiman tehostamiseen tähtäävää itsekuria ja uusintamista. Jo Piilaakson luova luokka hyperfokusoi mikrodosettamalla ja mediamaailman establisoitu ”kapinallinen” Joe Rogan rakentaa ”vaarallista ja kumouksellista” brändiään viskillä, pilvellä ja DMT-tripeillä. Kuten Eleonoora Riihinen ja Juhani Kenttä kirjoittavat,

[Elon] Muskin edustamassa Piilaakso-kapitalismissa psykedeelit, etenkin työskentelyä varten optimoitu mikrodosettaminen, valjastetaan luovuuden ja työtehokkuuden lisäämisen palvelukseen. Roganin omasta libertarismin linnakkeesta ei ole henkisesti kovinkaan pitkä matka modernille Olympos-vuorelle, jonka puolijumalat ovat ansainneet etuoikeutensa innovaatioillaan. … Tarjolla on macho wellnessiä, jossa psykedeelit typistyvät lopulta vain yhdeksi ravintolisäksi kuuriin, jonka avulla pärjätä mahdollisimman sulavasti kapitalismin rattaissa. Psykedeelitrippi tarjoaa mielelle kätevän reset-nappulan, joka uudistaa voimavarat seuraavaa sykliä varten. Rogan ja kumppanit ovat se beat-sukupolvi, jonka aikamme ansaitsee.”

Vallankumouksellisen juopottelun tai huumetrippailun sijaan Riikosenkin kesyn ironinen vastahankaisuus näkyy krapulakuvauksissa, rivien välissä, haluna pidättäytyä, jättää osallistumatta. Riikosen mukaan ”krapula on nykyään kokemus epäkelpoisuudesta”: ”kun yleinen ilmapiiri sanoo, että hyvinvointi on pyhää ja sekoilu säälittävää, ihminen alkaa syyllistää itseään, jos toimii ’lakeja’ vastaan”.

Kirjoittamalla krapulansa auki Riikonen ainakin näyttäisi kritisoivan kapitalismin ideologiaa jonkinlaisesta mikrotason vastarinnasta käsin. Samalla kuitenkin herää haastava kysymys luokasta: siitä, missä määrin Riikosen performanssi on lopulta vain osoitus symbolisten resurssien haltuunotosta ja identifikaatiosta, jossa luokkaeduista nauttiva subjekti pohdiskelee olemisen tapaansa samalla, kun universalisoi omaa kokemustaan. Onkin ehkä uskallettava kysyä, eroaako työväenluokkainen krapula keskiluokkaisesta kohmelosta, ja jos eroaa, niin miten.

2

Riikosen krapulakuvaus on helppo järkeistää ennen muuta keskiluokkaisen subjektin yritykseksi esittää kriittistä aikalaisdiagnoosia. Työväenluokkaisesta luennasta käsin koko essee tuntuu jotenkin absurdilta.

Se juhlimisen kulttuuri, jossa itse viihdyn, on työväenluokkaista juuri sikäli kuin kyse on kohtuuttomuudesta, joka samalla – toiselta puolen – toimii keskiluokan identifikaation ja erottautumisen mahdollistavana rajana. Raja on ennen kaikkea moraalinen, mikä on helppo lukea (vastakarvaan) Riikosen tekstistäkin. Beverley Skeggsiä (2014: 90) seuraten voi huomauttaa, että luokan tullessa määritellyksi kulttuurin viitekehyksessä työväenluokka tunnistetaan moraalisiksi arvoiksi ruumiillistuneiden vaihdon muotojen ja niihin liittyvien mekanismien kautta. Riikosen mainitsemat hyvinvointia ja suoritustehoa (oletettavasti) parantavat valmisteet kuten kalliit vihersmoothiet ja vitamiinishotit eivät ole vain pelastajia ja syntien sovittajia, vaan osa keskiluokkaista vaihdon mekaniikkaa, statusten ja symbolien resurssitaloutta. Yhtä tärkeää kuin superfood-ruokavaliossa sisäistetty kovien rasvojen ja kohmelon välttäminen on lopulta siitä huolehtiminen, etteivät nämä resurssit ole tasapuolisesti kaikkien saatavilla. Keskiluokkaisesta näkökulmasta käsin työväenluokka määrittyykin ”rappeutuneeksi, autenttiseksi ja primitiiviseksi tai riettaaksi ja tartuttavaksi” (Skeggs 2014: 90).

Historiallisesti työväenluokalla onkin aina ollut oma arvosysteeminsä. Se ei koskaan ole tunnistanut itseään keskiluokan tai porvariston määritelmistä, mutta koska sillä ei toisaalta ole ”ollut pääsyä symbolisiin representaation järjestelmiin, se ei [ole] voinut suoraan asettua vastustamaan itseään koskevia luokitteluja ja asemointeja” (mp.):

”Työväenluokka käänsi arvot päälaelleen määritellen itsensä varsinkin suhteessa keskiluokkaan etäisyyksien ja erojen kautta sekä halveksien niitä, jotka yrittivät esittää itsensä muita parempina ihmisinä. Kyseessä oli kauna ja viha niitä kohtaan, joilla [sic] oli valta tuomita ja määritellä.”

Riikosen essee – joka melkein kokonaisuudessaan on jonkinlaista krapulaista syyllisyydentuntoa erittelevää tunnustusta ja liturgiaa – näyttää kaikessa siinä työläydessä, johon teksti performanssillaan ilmeisellä tavalla viittaa, liittyvän läheisesti keskiluokkaiseen haluun käyttää valtavat määrät energiaa ”työväenluokkaisten ihmisten määrittelyyn, tietämiseen, luokitteluun, tunnistamiseen ja moralisointiin” (mts. 90–91). Samaan aikaan työväenluokka jatkaa ”elämäänsä omien määritelmiensä ja arvojensa mukaan” (mts. 91) – tässä tapauksessa juhlien, mekastaen ja krapulassa maaten, syyllisyyttä tuntematta ja pelastajia kaipaamatta.

3

En lue Riikosen esseestä niinkään suoraan työväenluokkaan kohdistuvaa moralismia kuin keskiluokkaisen syyllisyyden ja moraalin, joiden ongelmallisuus ilmenee muun muassa kirjoittajan kuvitelmassa, että hän kykenisi diagnosoimaan (yhteiskunnallista) krapulaa(mme) yhtä aikaa luokkatiedottomasti ja luokkarajat ylittävästi. Juuri tästähän Riikosen tekstissä on kysymys: yrityksestä kiinnittää krapulan yleinen kokemus merkityksiin, jotka ovat luokkasidonnaisia ja tietyn luokan (ja sen ajattelutavan) ulkopuolella jopa absurdilla tavalla tunnistamattomia.

Luulenkin työväenluokkaisen krapulan eroavan suuresti siitä, mistä Riikonen kirjoittaa. Mutta mitä krapula sitten on? Mistä siinä on kysymys? Riikosen näkökulman luokkasidonnaisuus on selvää ja ilmeistä, mutta krapulaa ei hänkään ryhdy erikseen määrittelemään. Piiloisena oletuksena näyttää olevan, että tiedämme kaikki jo valmiiksi, mitä krapula on. Yksinkertaisimmillaan: juhlimisen jälkeinen paha olo. Mutta kuten Riikonenkin kirjoittaa: ”Minua ei oksettanut. Pää ei ollut kipeä.” Ei, vaikka edellisenä iltana oli oltu ”pitkällä lounaalla” ja ”tukkihumalassa”. Tekstissä krapula pelkistyykin epämääräiseksi syyllisyydeksi ja huonommuuden tunteeksi, jotka porvarillinen, yksilöpsykologinen uppoutuminen ja reflektio sitten universalisoi ”ajan hengeksi” tai ”oireeksi”, vaikka on vähintäänkin epäilyttävää uskotella työväenluokkaisen subjektin kokeman kohmelon määrittyvän millään olennaisella tavalla näiden psykologismoraalisten kipuilujen kautta.

Työväenluokkaisen krapulan keskus on yksilön ulkopuolella, ja näin on välttämättä – huolimatta siitä, millaista pääkipua ja fyysistä pahoinvointia subjekti kokee baari-illan jälkeen – juuri sikäli kuin porvarilliseen yksilöön liitetty syvyysulottuvuus (joka mahdollistaa moraalisiin tunteisiin uppoutumisen ja loputtomat itsereflektiot) paitsi tuottaa krapulan ennen muuta moraalisen kysymyksen mahdollisuutena ja kokemuksena, myös uusintaa yksilöruumiin omistuksen kohteena eli hoidettavana resurssina. Jos ruumis on jotain omistettavaa, on ”moraalinen yksilöruumis” yksityisomistuksen pyhin ilmenemismuoto (etenkin nykyään, kun ”henki” alkaa jo mennä muodista porvarillisen taiteen ja filosofian etsiessä muita, jälkimoderneja toteutumisen tapoja). Ei siis mikään ihme, jos krapulakin pelkistyy moraaliseksi kamppailuksi, huonon taloudenhoitajan epätoivoiseksi puolustautumiseksi kaikkialla vaanivan näkymättömän isännän ystävällisten kasvojen edessä.

Työväenluokkaisen ruumiin lihaan on aina jo kirjautunut tieto, etten minä omista tätä ruumista. Se ei ole työläiselle kuuluvaa pääomaa tai resurssia. Omistamisen sijaan kyse on käyttämisestä, ruumiiden välille muodostuvasta ja ne läpäisevästä yhteisyydestä. Työväenluokka ei kamppaile oikeudesta päättää ruumiinsa omistuksesta porvarillisen systeemin rakenteissa, vaan kyvystään käyttää sitä halunsa mukaisesti. Tämän vuoksi on työläisen kannalta absurdi ajatus, että hän tuntisi – tai että hänen pitäisi tuntea – minkäänlaista syyllisyyttä juhlimisestaan tai krapuloistaan. Tämä ei tarkoita, ettei häntä yritettäisi saada kokemaan huonommuutta ja riittämättömyyttä hyvinvoinnin, tuotantotehon ja terveyden ”jumalien” edessä; tosiasia on kuitenkin, että nämä tuntemukset ovat rakenteellisesti kenties jopa mahdottomia, mikäli ei ole sisäistetty porvarillista käsitystä ruumiista yksityisomisteisena resurssina ja ”pääomana”.

Työväenluokkaiselle subjektille krapula ei ole merkki huonosta taloudenhoidosta, vaan tietynlaisesta ruumiin käyttämisen tavasta, tietynlaisesta halusta. Omistavalle luokalle ruumis-omaisuuden holtiton hoito tuottaa siten moraalista dissonanssia – onhan talous pohjimmiltaan moraalin eikä teknisen hallinnan kysymys –, mutta sille, jolle ruumis on käytön eikä omistamisen asia, koko asetelma näyttäytyy erilaisena. Työväenluokkaista subjektia voi toki koettaa saada tuntemaan syyllisyyttä ”väärinkäytöstä”, mutta sikäli kuin kamppailujemme varsinaisena panoksena on mahdollisuutemme käyttää ruumistamme halumme mukaisesti, osoittautuu väärinkäytöstä moralisoiminen tyypillisesti samaan tapaan absurdiksi kuin omistamiseen pohjaavan perusrakenteen kautta tuotettu syyllisyyskohmelo: niin, kuka tai ketkä määrittelevät, mikä on oikeaa käyttöä? missä menee hyvän ja huonon käytön raja? Kuka tästä kaikesta hyötyy? Kuka nauttii? Nämä kysymykset jäävät Riikoselta olennaisella tavalla esittämättä, eikä ehkä ole kovinkaan epäselvää, miksi. Samalla hänen yhteiskuntakritiikkinsä, pyrkimyksensä sitoa krapulan yksilöllinen kokemus osaksi laajaa, systeemistä oirehdintaa, jää voimattomaksi – olematta lainkaan kriittistä.

4

Pyrkimykseni ei ole kiinnittää työväenluokkaisen krapulan merkitystä; en yritä sanoa, mitä työväenluokkainen krapula (tai krapula yleensäkään) varsinaisesti on (sillä se voi olla melkein mitä tahansa – kukin selvittäköön sen itse! –, ja ainakin minulle krapula merkitsee vapauteen kuuluvaa lepoa, levon tarvetta). Sen sijaan olen pyrkinyt viittaamaan Riikosen krapuladiskurssin vieraantuneisuuteen erittelemällä joitakin sen mahdollistumisen ehdoista.

Yksi raflaaviksi kiteytyksiksi kärjistetyn journalistisesseistisen yhteiskuntakritiikin heikkouksista on lisäksi sen (usein julkilausumaton) tapa hahmottaa kapitalismi jonkinlaisena rautaisten lakien mukaan toimivana vallan koneistona. Samalla ihmisyksilöt näyttäytyvät helposti uusliberaalin vallan diskurssien passiivisina sisäistäjinä, eskapistisen viihteen ja iänikuisen suorittamisen turruttamana massana. Tämä puolestaan tarjoaa oikeutuksen median ylhäältä alaspäin valistavalle asiantuntijapuheelle.

Pontus Purokurun mukaan ”[m]edian tehtävä on antaa käytösohjeita”. Tällöin ”[m]edia muodostaa kuvan elämästä, joka on valmiiden käytösmallien tunnistamista ja ohjeiden seuraamista”:

”Jutuista syntyvä ihanneihminen herää voittajatunnille meditoimaan, sarjasuorittaa kehonpainoliikkeitä, käy intervallilenkillä, hoitaa ihoa 28 tuotteella, valmistaa aamupalaksi kauden vihersmoothien, on läsnä hetkessä, tarkkailee vireystilaa, näkökykyä, ikenien vuotamista, merkkejä tulevasta Alzheimerista ja epäsäännöllisiä luomia, hengittää ja kävelee oikein, välttää liiallisia välipaloja happohyökkäyksen vuoksi, mutta syö riittävän usein pysyäkseen tuottavassa vireessä, sijoittaa osakkeisiin ja asuntoihin, hoitaa mielenterveyttään terapiassa, harrastaa seksiä jo terveytensä tähden – ja niin edelleen.”

Kirjoittaessaan krapulasta syyllisenä kyvyttömyytenä vastata tämän median tuottaman ihanneihmisen Riikonen artikuloi keskiluokkaisen elämäntavan jännitteisyyttä, fiktiivisessä konsensusyhteiskunnassa elävän porvarillisen yksilön elintasotuskaa (jota ei sinänsä ole syytä vähätellä). Tämä ”ristiriitaisten vaatimusten tulva”, kuten Purokuru kirjoittaa, tunnetusti ”asettaa vastuun menestyksestä yksilön harteille”. Voittajayksilö, joka ”kääntää työuupumuksen voimavarakseen”, selättää krapulankin tuottamalla siitä symbolista pääomaa ja resursseja. Miten? Vaikkapa niin, että kirjoittaa siitä ”yhteiskuntakriittisen” tunnustusten ja riittämättömyyden tuntemusten kyllästämän monologin valtakunnan ykkösmediaan.

 Työväenluokkainen krapula ei käänny symboliseksi pääomaksi. Vetämätön darrasunnuntai tai työttömän prekaarin kalvakka tiistai-iltapäivä on ennen muuta ruumiillinen tosiasia: jos kännissä on tullut ylitettyä kapeanpuoleinen juopottelubudjetti, pankkitilin negatiiviset lukemat kirjautuvat ruumiiseen nälän ja puutteen tuntemuksina. Syyllisyys, jota voi lauhdutella mansikka-banaani-avokado-smoothiella tai tyrni-inkiväärishoteilla rauhoittavan kelluntatankkisession jälkeen, alkaa vaikuttaa ylellisyydeltä.

Syyllisyydetön krapula viestii tavallaan myös etäisyydestä ja välinpitämättömyydestä keskiluokan ja vallan diskurssien suuntaan – siis aitoudesta ja eräänlaisesta henkisestä riippumattomuudesta. Siksi työväenluokan olemisen tapa, sen juhlinta, kohtuuttomuus ja moraalittomuus kiinnostavat. Skeggsin (2014: 63) mukaan ”keskiluokka, joka oli ja on yhä asemoitunut moraalisuuden, kurin ja itsehillinnän kautta, yrittää nykyisin tulla estottomammaksi menettämättä kuitenkaan yhtäkään sosiaalisen aseman tuomista kulttuurisista etuoikeuksista”. Tämä johtaa etuoikeuksilla leikittelevään aitoudentavoitteluun, sillä ”[k]eskiluokalle aitoudella on moraalista arvoa ja vaihtoarvoa” samalla kun se antaa suojaa työväenluokkaisilta teeskentelysyytöksiltä (mp.).

Myös Riikosen esseetä voi yhtäältä lukea kaipuun ilmauksena syyllisyydestä vapautuneen krapulan perään, vaikka teksti vaikeneekin luokasta. Yleistämällä keskiluokkaisen krapulakokemuksen ”aikamme krapulakokemukseksi” par excellence Riikosen ei tietenkään tarvitse puhua alentuvaan, kaunaiseen, moralistiseen tai fetisistiseen sävyyn niistä, joiden krapulasta hän ei kirjoita.

Luokasta vaikeneminen, krapulan kokemusta jäsentävän luokkasidonnaisuuden ohittaminen, väärä universalismi, kapitalismin näyttäytyminen monoliittimaisena koneistona: nämä kaikki auttavat unohtamaan valta- ja luokkarakenteiden tosiasiallisen haurauden ja niiden riippuvaisuuden jatkuvasta tuotannostaan. Myös valta, kuten moni muukin suhde, on jatkuvaa tanssia ja improvisaatiota (ja siis muutettavissa joksikin aivan muuksi tuosta vain). Vallan tuotanto ja ylläpitäminen on arkista ja jokapäiväistä.

Kirjoittamalla krapulasta vaietun keskiluokkaisesti Riikonen tuottaa ja uusintaa median hellimiä valta-asetelmia. Kirjoittamalla työväenluokkaisesta krapulasta voi tehdä näkyväksi sen, millä hinnalla keskiluokkainen subjekti puhuu silloin, kun kyse näyttäisi olevan riittämättömyyden ja huonommuuden tunteita analysoivasta yhteiskuntakritiikistä ja aikamme ”jumalien” vallan ironisoimisesta – siis kaikesta sellaisesta, mitä olemme tottuneet pitämään tervehenkisenä ja avaramielisenä (ellemme suorastaan viiltävän tarkkanäköisenä). Krapulakokemuksenkin takana sykkivät monenlaiset riiston mekanismit. Jos krapulassa on jotain kyseenalaista, on kaikkea muuta kuin selvää, kenen krapulassa ja millä tavoin.

Markus Niemi

Viitatut lähteet:

PUROKURU, PONTUS 2022: ”Mikä mediaa vaivaa? Kysymystä voi lähestyä viiden peruslauseen ajatuskokeella”. https://voima.fi/artikkeli/2022/mika-mediaa-vaivaa-kysymysta-voi-lahestya-viiden-peruslauseen-ajatuskokeella/

RIIHINEN, ELEONOORA & KENTTÄ, JUHANI 2022: ”Matka tajunnan rajoille”. https://nuorivoima.fi/lue/essee/matka-tajunnan-rajoille

RIIKONEN, JOSE 2022: ”Kärsivä mieli terveessä ruumiissa”. https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000009130580.html

SKEGGS, BEVERLEY 2014: Elävä luokka. (Class, Self, Culture, 2004.) Tampere: Vastapaino.

Kolumbia tienhaarassa

On siis selvää, että Kolumbia on muutosten kourissa ja myös monella tapaa tien haarassa. Pysyäkö menneessä vai kulkeako kohti tulevaisuutta? Kolumbia ei ole enää pelkästään se harras roomalaiskatolinen maa, jossa noudatetaan vain perinteisiä sukupuolirooleja ja jossa vain passiivisina oltaisi mukauduttu vuosikymmeniä vallitsevaan väkivallan kulttuuriin.

2020-luvulle tultaessa Kolumbiasta tulee edelleen monelle mieleen vain huumeet, väkivalta ja ehkä jalkapallo Shakiran ja kahvin ohella. Kolumbia on monelle ikuinen kriisien maa siinä missä Afrikka nähdään ikuisena kriisien ja kurjuuden mantereena. Jos jonkinlaista varovaista eteenpäin menoa on ollut, on nyttemmin otettu taas takapakkia. Vielä viime vuosikymmenellä Helsingin Sanomissa oli jokunen laaja artikkeli, jossa hehkutettiin pääkaupunki Bogotán [1] ja Medellínin (Pablo Escobarin johtamien huumekartellien entinen pesäpaikka) kaupunkisuunnittelua [2]. Nämä ovat jäämässä nyt uusien kriisien ja tärkeämpinä pidettyjen uutisten varjoon. Onko tilanne siis taantumassa? Onko mikään lopulta muuttunut Kolumbiassa, jossa väkivalta vaikuttaa edelleen?

2010-luvun puolessa välissä elettiin vielä toiveikasta aikaa. Kolumbiassa oltiin tekemässä historiaa. Yli 50 vuotta kestänyt sisällissota Kolumbian hallituksen ja marxilais-leniniläisten Farc-sissitaistelijoiden välillä olisi viimein päättymässä. Barack Obaman johtama Yhdysvallat tuki Kolumbian rauhanprosessia. Tämä oli merkittävä muutos aikaisempaan politiikkaan, jossa Yhdysvallat vielä George W. Bushin aikana tuki Kolumbian päättäjien militanttia linjaa Farcia vastaan. Rauhanneuvotteluja käytiin Havannassa, jossa ne saatiin päätökseen vuonna 2016.[3] Mutkia matkaan toi Kolumbian entinen presidentti, äärikonservatiivinen Álvaro Uribe kannattajineen. Uribe veti haukkalinjaa Farc-sissejä vastaan presidenttikausiensa ajan ja hänen kannattajansa ovat usein antaneet hänelle kunnian siitä, että Kolumbiassa on ollut rauhallisempaa viimeistään 2010-luvulta alkaen. Sittemmin senaattorina (ennen kotiarestiaan) toimineella Uribella oli pitkään presidenttiytensä jälkeenkin kannatusta, jota hän hyödynsi vastustaessaan rauhanprosessia. Hän kävi Yhdysvalloissa asti lobbaamassa rauhansopimuksen vastaista kampanjaansa.[4] [5] [6] Maan konservatiivinen oikeisto on jo pidemmän aikaa väittänyt, ettei Kolumbiassa käydä sisällissotaa, vaan ”terrorismin vastaista operaatiota”. Uriben entinen suojatti ja tämän seuraaja presidenttinä toiminut Juan Manuel Santos järjesti rauhansopimuksen hyväksymisestä kansanäänestyksen lokakuussa 2016, jonka niukka enemmistö torppasi. Rauhansopimuksen vastustajat kritisoivat rauhansopimuksen kohtaa, jonka tulkittiin päästävän entiset Farc-taistelijat liian helpolla. Vaikutuksensa oli myös Uriben kannattajien uribistojen antikommunistisella ja homofobisella salaliittoteorioilla.[7] Santosin hallitus vei hieman muokatun sopimuksen sittemmin läpi kongressissa. Rauhansopimuksen myötä Farc lopetti aseellisen toiminnan ja muuttui poliittiseksi puolueeksi.

Konfliktin taustaa

Kolumbian konflikti, jonka virallisesti sanottiin päättyneen hallituksen ja Farcin solmimaan rauhansopimukseen oli siis ehtinyt jatkua yli puoli vuosisataa. Näkökulmasta riippuen konfliktin ja muiden nykyisten ongelmien voidaan katsoa ulottuvan 1960-luvulle, jolloin viimeisin sisällissota alkoi. Tähän usein viitataan puhuttaessa ”52 vuotta/yli puoli vuosisataa kestäneestä konfliktista”[8] (1964-2016). Virallisesti päättyneellä konfliktilla on kuitenkin juurensa myös vuodessa 1948, jolloin liberaaliehdokkaan Jorge Eliécer Gaitánin attentaatti sytytti vuosikymmenen kestäneet levottomuudet ja konservatiivien ja liberaalien välisen sisällissodan (vaikkakaan sitä ei virallisesti sisällissodaksi kutsuttu). Aikakausi tunnetaan nimellä ”La Violencia”. Gaitán oli harvoja poliitikkoja, joka pyrki ajattelemaan myös vähäosaisten kolumbialaisten etua maassa, jossa päättäjät olivat tottuneet ajamaan vain omaa ja pienten piiriensä etua. Hänen murhansa aiheuttikin poikkeuksellista turhautumista. Useat tutkijat ovat sitä mieltä, että vuonna 1948 kylvettiin vähintäänkin siemenet Farcin ja Kolumbian valtion väliselle konfliktille.[9] [10] Toisaalta liberaalit ja konservatiivit olivat ottaneet yhteen jo vuosisadan ajan. Liberaalien ja konservatiivien väliset kärhämät juontavat juurensa venezuelalaisen itsenäisyystaistelijan Simón Bolívarin ja kolumbialaisen kenraalin Francisco de Paula Santanderin välisiin kiistoihin. Bolívarin kannattajat olivat arvomaailmaltaan konservatiivisia ja Santanderin kannattajat liberaalimpia.[11]

La Violencian aikaan huipentuneet liberaalien ja konservatiivien väliset yhteenotot olivat erityisen traumatisoivia, erityisesti La Violencian aikaan. Kun sisällissota päättyi 1950-luvun lopulla, konservatiivit ja liberaalit solmivat keskenään sopimuksen, jolla valta jaettaisi tasan heidän kesken. Syntyi eräänlainen kartellihallitus, jossa konservatiivit ja liberaalit vuorottelivat vallassa. Kansallinen rintama kesti 1970-luvulle asti, eikä hallituksiin otettu muita puolueita.[12] [13]

Konflikti alkoi virallisesti vuonna 1964, kun tuore perustettu sissijärjestö Farc aloitti aseellisen toiminnan Kolumbian valtiota vastaan. Farcissa vaikutti tässä vaiheessa paljon entisiä liberaalien riveissä taistelleita. Tätä edelsi armeijan joukkojen hyökkäys kommunistien hallussa pitämään niin sanottuun Marquetalian tasavaltaan. Tarkoituksena oli estää USA:n tukemana kuubalaistyylisen vallankumouksellisuuden leviämistä Kolumbiaan. Farc oli aiemmin käyttänyt Marquetalian tasavallan tapahtumia oikeutuksenaan olemassaololleen.[14] [15] Farcin lisäksi muita vasemmistolaisia sissijärjestöjä muodostettiin ilmapiirissä, joka oli muuttumassa yhä kaoottisemmaksi. Näistä sissijärjestöistä tunnetuimpia on ollut ELN, vapautuksen teologian aatteiden pohjalta perustettu aseellinen järjestö, joka jatkaa edelleen sotapolulla. Toinen tunnettu sissijärjestö oli kaupunkiympäristössä aseellista taistelua käynyt M19, joka lakkautettiin vuonna 1990. Farc kasvoi sissiliikkeenä 1970-1980 -luvuilla ja 2000-luvulle tultaessa Farcin riveissä taisteli kymmeniä tuhansia. 1980-luvulla myös huumekartellien väkivalta tuli mukaan kuvioihin. Farc sekaantui sittemmin äärioikeistolaisten paramilitäärien tavoin huumekauppaan, jolla se alkoi rahoittaa toimintaansa kidnappausten lisäksi. Farcin vaikutusvallan kasvaessa joitakin tuloksettomia rauhanneuvotteluja käytiin 1980- ja 1990-luvuilla ja 2000-luvulla. 1980- ja 1990-lukujen rauhanneuvottelujen kariutumiseen vaikutti Farcia lähellä olevan Unión Patriótica puolueen jäseniä murhattiin tuhansittain.[16] 2000-luvun alun rauhanneuvotteluista ei myöskään jäänyt mitään käteen, kun presidentti Andrés Pastranan kaudella Farcille tarjottiin Sveitsin suuruista suoja-aluetta. [17]

Presidentti Álvaro Uriben presidenttikausilla (2002-2010) noudatettiin militantimpaa linjaa Farcia vastaan. Konflikti oli vähällä myös laajeta maan rajojen ulkopuolelle. Kolumbian sisäinen konflikti oli myös lähellä laajeta sodaksi Kolumbian ja silloin vasemmalle päin kallellaan olleen Ecuadorin ja Venezuelan välillä vuonna 2008 Kolumbian joukkojen pommitettua Ecuadorin puolella olleita Farc-taistelijoita. Kolumbia oli syyttänyt Ecuadoria ja Venezuelaa sissien tukemisesta. Ecuadorin syytettyä Kolumbiaa suvereniteettinsa loukkaamisesta kiristyivät Ecuadorin ja sen liittolaisen Venezuelan välit miltei sodan asteelle Kolumbian kanssa. Kriisi saatiin onneksi ratkaistua diplomaattiteitä Dominikaanisen tasavallan toimiessa yhtenä välittäjänä Amerikan valtioiden järjestön lisäksi.[18]

2000-luvulla myös äärioikeistolaisten kuolemanpartioiden (näistä kenties tunnetuin oli AUC, Autodefensas Unidas de Colombia) toiminta kylvi tuhoa Kolumbiassa. Uriben on sanottu sekaantuneen paramilitäärien toimintaan. Myös Kolumbian armeija syyllistyi julmuuksiin. Erityisen julma oli niin sanottu ”falsos positivos”-skandaali, jossa viattomia maalaisia oli ammuttu ja ruumiit puettu Farc-sissitaistelijoiksi. Julma operaatio oli osa ilmiötä, jossa sotilaille maksettiin bonuksia ja muita etuuksia tapetuista sisseistä. Kuolleet sissit esitettiin sitten tilastoissa, joilla oikeutettaisiin yhdysvaltalaisjoukkojen läsnäolo Kolumbiassa.[19] Kolumbia on ollut Yhdysvaltojen lähimpiä liittolaisia alueella ja 2000-luvulla niin kutsutussa ”Plan Kolumbia”-operaatiossa Yhdysvallat osallistui konfliktiin osana ”huumeiden vastaista sotaa”. Tätä yritettiin osoittaa viimeksi vuonna 2019 Kolumbian johdon pyrkiessä jopa korostamaan Yhdysvaltojen roolia maan itsenäistymisessä, joka olisi presidentti Duquen mukaan ollut ”ratkaiseva”. Tosiasiassa USA:n rooli Kolumbian itsenäistymisessä oli mitätön ellei jopa olematon. Etelä-Amerikan itsenäisyystaistelijat eivät saaneet pyrkimyksilleen suuresti tukea ulkomailta. Esimerkiksi Bolívarin ihaileman Ranskan roolia voidaan pitää suurempana, kuin Yhdysvaltojen.[20] [21]

Muutoksen tuulet Kolumbiassa 2010-luvulla

Presidentti Uriben seuraajaksi nousi tämän suojatti Juan Manuel Santos. Puolustusministerinä Uriben hallinnossa toiminut Santos voitti vaalit vastaehdokastaan liberaalien (Partido Verde) Antanas Mockusia vastaan vuonna 2010. Ensimmäisinä vuosina Santos jatkoi sotaisaa politiikkaa Farcia vastaan. Pian hän alkoi kuitenkin tehdä enemmän pesäeroa edeltäjäänsä ja vuonna 2012 aloitetut rauhanneuvottelut rikkoivat Uriben ja Santosin välit. Uribe kannattajineen tulisi aktiivisesti vastustamaan Santosin johdolla käytyjä rauhanneuvotteluja Farcin kanssa.[22] Hän kampanjoi vuoden 2014 presidentinvaaleissa voimakkaasti rauhan teemalla (”con paz haremos más” = ”rauhalla saavutamme enemmän”). Hän voitti vastaehdokkaansa Uriben kannattajan (uribistan) konservatiivin ja haukkalinjaa konfliktissa ajaneen Óscar Iván Zuluagan, jonka maine ryvettyi niin sanotussa hakkeriskandaalissa. Santosin voitto vuonna 2014 oli ensimmäisiä merkkejä siitä, että Kolumbiassa alettiin tosissaan pyrkiä rauhaan. Vaaleja leimasi tosin jo pidempään vaikuttanut alhainen äänestysaktiivisuus. On myös hyvä ottaa huomioon, että vaikka Santos oli rauhanprosessin kannalta Uribea ja hänen politiikkaansa kannattavat vaihtoehdot, ei Santosin talouspolitiikka suuresti poikennut edeltäjästään Uribesta.[23] Yksityistämisiä toteutettiin, valtionomaisuutta myytiin. Köyhyyden vähentäminen oli parhaimmillaan kosmeettista ja panostuksia koulutukseen (joka on monin paikoin yksityistä) pidettiin kunnianhimottomina.[24] [25] [26] Suurta tyytymättömyyttä aiheutti maanviljelijöille asetetut epäreilut rajoitukset. Kolumbian ja Yhdysvaltojen solmiman vapaakauppasopimuksen myötä maatalousalan suuryritykselle Monsantolle annettiin etuoikeuksia Kolumbiassa. Maanviljelijöiden olisi pitänyt käyttää yrityksen geenimanipuloituja siemeniä markkinalakien mukaisesti tuhoamalla omat viljelyksensä. Suurmielenosoitusten ja lakkoilun myötä vihattu Monsantoa suosinut säädös hyllytettiin presidentti Santosin vähäteltyä asiaa pitkään.[27] [28]

Santosin ajan saavutukset voidaankin laittaa pääasiassa rauhan tai osittaisen rauhan saavuttamiseen ja siihen, että entinen sissiryhmä Farc, siitä irtautuneita sirpaleryhmittymiä lukuun ottamatta, laski aseensa ja alkoi ajaa yhteiskunnallisia muutoksia poliittisia teitä. Farcin kannatus on toistaiseksi ollut vaatimatonta.[29] Farcin pääsy mukaan politiikkaan nostatti voimakasta kritiikkiä paitsi oikeistokonservatiivien myös muiden niiden keskuudesta, jotka kokivat entisten taistelijoiden pääsevän liian helpolla. Farc syyllistyi sissiliikkeenä monenlaisiin vääryyksiin, joihin kuului esimerkiksi alkuperäisasukkaiden oikeuksien loukkaamiset sotimisen aikaan ja lapsisotilaiden värvääminen. Tämä (äärikonservatiivien propagandan lisäksi) vaikutti varmasti osittain siihen, miksi kolumbialaiset hylkäsivät kansanäänestykselle alistetun rauhansopimuksen. Kansanäänestyksen tulos oli toisaalta myös osoitus nykyisinkin syvällä olevasta antikommunismista. Andrés Felipe de Pablos ihmetteli neljä vuotta sitten artikkelissaan, miksi kolumbialaiset vihaavat enemmän Farcia, kuin paramilitäärejä.[30] Huolimatta siitä, että erilaiset epäpoliittiset huumekartellit (joista osalla oli yhteyksiä paramilitääreihin) syyllistyivät keskinäisten kiistojensa takia luultavasti merkittävämpiin tuhotöihin 1980-1990 luvuilla. Artikkelissa esitetyn tilaston mukaan paramilitääriset järjestöt, ja niistä ensisijaisesti merkittävin, AUC syyllistyivät Farcia suurempiin rikoksiin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvulla. Unohduksiin lienee monilta osin painunut sekin tosiasia, että monikansalliset suuryritykset, kuten pahamaineisen United Fruit Company -firman seuraaja Chiquita on maksanut suojelurahaa äärioikeistolaisille paramilitääreille ELN:n lisäksi. Chiquitan lisäksi monet muut monikansalliset suuryritykset, kuten Coca Cola ovat syytösten mukaan sekaantuneet erityisesti paramilitäärien tukemiseen, jotka olisivat auttaneet työläisten ja ay-aktiivien ”kurittamisessa”.[31] [32]

1960-luvulta lähtien sotapolulla ollut vasemmistolainen ELN-sissiliike ei lähtenyt mukaan rauhanprosessiin Farcin tavoin. Tällä hetkellä maan suurin sissiliike oli aiemmin kritisoinut sitä, ettei Santosin hallinto ollut tehnyt tarpeeksi ihmisoikeusaktivistien turvallisuuden takaamiseksi. Myös kansalaisyhteiskunnan mukaan ottaminen oli ELN:lle kynnysykysymys, jota se ei nähnyt Santosin ajavan tarpeeksi.[33] Santosin hallinto ja ELN kävivät neuvotteluja Ecuadorissa, jolloin vasemmistolainen Rafael Correa oli presidentti. Hänen seuraajansa Lenín Moreno veti sittemmin Ecuadorin tuen neuvotteluilta perustellen päätöstä ELN:n haluttomuudella sitoutua neuvotteluihin.[34] Nykyinen presidentti Duque ei ole kiinnostunut neuvottelemaan sissiliikkeen kanssa eikä ELN ole osoittamassa taipumisen merkkejä joitakin satunnaisia aselepojulistuksia lukuun ottamatta. Äärioikeistolaisia paramilitäärejä toimii edelleen, vaikkakin hajanaisempina ja pienempinä. Näistä eräs ryhmittymä on irvokkaasti vuonna 1948 murhatun liberaalipoliitikko Gaitánin mukaan nimetty Autodefencas Gaitanistas de Colombia.

Vuoden 2018 presidentinvaalit olivat maan lähihistorian vakaimmat. Historiaa tehtiin myös siinä, että ensimmäistä kertaa vaalien toiselle kierrokselle nousi vasemmistolainen ehdokas, joka tosin hävisi nykyiselle oikeistolaiselle presidentille. Tämä oli poikkeuksellista maassa, jossa ilmapiiri on ollut vahvan antikommunistinen ja antivasemmistolainen pitkän aikaa. Vaalien kakkoseksi jääneellä Gustavo Petrolla oli värikäs historia, johon mahtuu muun muassa jäsenyys M19-sissiliikkeessä. 2010-luvulla hän vaikutti Bogotán pormestarina, josta oikeisto yritti kammeta häntä aktiivisesti pois. Vuonna 2013 hänet syrjäytettiin väliaikaisesti konservatiivisen prokuraattori Alejandro Ordóñezin toimesta, joka syytti Petroa markkinalakien rikkomisesta. Pahimmillaan Petroa uhkasi myös 15 vuoden virkatoimikielto. Suurmielenosoitusten tuoman paineen myötä Petro lopulta palautettiin virkaansa.[35]

Onko mikään muuttunut?

Voidaanko 2020-luvulle tultaessa sanoa, että Kolumbia olisi juurikaan muuttunut verrattaessa tilannetta aikaan, jolloin Farc oli vielä sissiliike ja huumeparoni Pablo Escobar kylvi tuhoa? Omasta näkökulmastani tilanne näyttää ristiriitaiselta. Tilanne vaikuttaa melkoisen epävarmalta monin paikoin tapahtuneiden heikennysten vuoksi. Toisaalta monia merkittäviä edistysaskeleita, mistä ei voitu edes haaveilla vielä 1990-luvulla, on otettu. Vuoden 2016 varovaisen toiveikkuuden ja vahvan skeptisyyden aikaan voidaan sanoa, että tilanne on jokseenkin huonontunut. On otettava huomioon, että vuoden 2018 presidentinvaalit voitti keskustoikeistolainen Iván Duque, joka on toistaiseksi osoittautunut uskolliseksi uribistaksi suhtautuen kriittisemmin vuonna 2016 solmittuun rauhansopimukseen. Poliittisena puolueena nykyisin vaikuttava Farc on Duquen aikana poistettu terroristilistalta. Samalla tilanne on huonontunut ihmisoikeuksien kannalta. Ihmisoikeusaktivistien tappamiset ja ”katoamiset” ovat kiihtyneet Duquen kaudella. Tämä palauttaa monien mieliin erityisesti 2000-luvun, jolloin paramilitäärien väkivallassa kuoli useita aktivisteja. Duquen hallintoa on kritisoitu siitä, ettei ihmisoikeusaktivistien kuolemia olla tutkittu tarpeeksi eikä heidän turvallisuuttaan taattu. Asia oli keskeinen teema vuonna 2016 solmitussa rauhanprosessissa. Kriitikkojen mukaan rauhaan on vielä todellisuudessa pitkä matka. Valopilkkuna voinee toisaalta pitää sitä, että kolumbialaiset ovat osoittaneet aktiivisesti mieltään vaatien pidemmän aikavälin muutoksia. Rauhan puolesta on myös osoitettu mieltä. Mielenosoittajat ovat vaatineet Duquelta tekoja väkivallan lopettamiseksi ja opiskelijat ovat usein osoittaneet mieltään oppilaitosten ja opetuksen laadun ja resurssien parantamiseksi ja lisäämiseksi. Tänä vuonna on myös protestoitu poliisiväkivaltaa vastaan ja alkuperäiskansat ovat vaatineet oikeuksiaan.

Selvänä edistysaskeleena voidaan pitää vuoden 2018 presidentinvaaleja, jotka olivat lähihistorian rauhallisimmat.[36] Jo se, että vasemmistolainen pääsi toiselle kierrokselle (vaikkakin lopulta häviten oikeistolaiselle vastaehdokkaalleen), on merkki selvästä kehityksestä maassa, joka on ollut perinteisesti antikommunistinen ja antivasemmistolainen. Toivon mukaan Petro jatkaa edistyksellisten teemojensa ajamista seuraavissakin vaaleissa. Vuonna 2018 hän puhui muun muassa luonnonvarojen kansallistamisen ja uusiutuvien energiavarojen puolesta. Sikäläisellä tasolla radikaalina voidaan pitää myös ehdotusta suurtilojen (latifundiot/haciendat) verottamisesta. Monet suurtilat, jotka ovat olleet melko koskemattomia, pitävät suurta osaa hedelmällistä maaperää hallussaan viljelemättä sitä. Kolumbia ja Latinalainen Amerikka kokonaisuudessaan ovat tunnettuja maa-alan epätasa-arvoisesta jaosta. Historiaa tehtiin myös reilu vuosi sitten, kun Bogotán pormestariksi valittiin Claudia López, joka elää avoimesti parisuhteessa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Tällainen olisi tuskin tullut kuuloonkaan vielä edes vuosikymmen sitten ilmapiirissä, joka on edelleen melkoisen taantumuksellinen sukupuolten välisen tasa-arvon ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien kannalta. Feminismi on kuitenkin nousussa myös Kolumbiassa. Muun muassa Chilestä levinnyt feministinen protestiliikehdintä näkyi Kolumbian kaduilla viime vuonna.

On siis selvää, että Kolumbia on muutosten kourissa ja myös monella tapaa tien haarassa. Pysyäkö menneessä vai kulkeako kohti tulevaisuutta? Kolumbia ei ole enää pelkästään se harras roomalaiskatolinen maa, jossa noudatetaan vain perinteisiä sukupuolirooleja ja jossa vain passiivisina oltaisi mukauduttu vuosikymmeniä vallitsevaan väkivallan kulttuuriin. Laajemmasta muutoksesta on kielinyt jo se, että roomalaiskatolinen kirkko on menettänyt laajasti asemiaan erilaisille herätysliikkeille ja muille protestanttistaustaisille liikkeille. Maallistuminen on myös lisääntynyt ja naiset ynnä sukupuolivähemmistöt ovat nousseet vaatimaan oikeuksiaan. Jotain muutoksesta kertoo sekin, että kovan linjan militaristista politiikkaa ajanut entinen presidentti, nykyinen senaattori Uribe määrättiin kuukausi sitten kotiarestiin odottamaan tuomiotaan. Häntä on syytetty muun muassa petoksesta ja lahjonnasta. Hänet vapautettiin sittemmin. Kahden kuukauden kotiaresti ja kasvava kriittisyys kertoo kuitenkin orastavasta muutoshalusta. Rauhaa kaivataan. Joku voisi sanoa, että useat konservatiiviset uribistatkin kaipaavat rauhaa, ”oikeudenmukaista sellaista” (joka tarkoittaisi varmastikin ankarampia rangaistuksia entisille Farc-taistelijoille). Sama pätee myös niin sanottuihin huumesotiin. Jo edellinen presidentti Santos halusi uskoa, että huumeet laillistettaisi, jotta ”hävitylle sodalle” saataisi päätös.[37] Myöskin liittolaisuus Yhdysvaltojen kanssa tullee muuttumaan. Kun aiemmin (erityisesti Uriben ja hänen edeltäjiensä kaudella) yhdysvaltalaisjoukkojen läsnäolo hyväksyttiin ilman suurempia mutinoita osana ”huumeiden vastaista sotaa”, tänään asiaan suhtaudutaan kriittisemmin. Oppositio on vaatinut Duquelta selitystä yhdysvaltalaisjoukkojen viime aikaiselle läsnäololle. Suuri rooli tulee olemaan myös sillä minkä tien Yhdysvallat tulee tulevina vuosina valitsemaan. Toisaalta Kolumbian rauhanprosessiin suhtaudutaan kriittisemmin presidentti Trumpin taholta ja huumeiden vastaista taistelua ja antikommunismia painotetaan enemmän. Yhdysvallat on kuitenkin jatkanut Trumpin aikana sisäänpäin kääntymistään ja voidaan olettaa, että sisäiset haasteet tulevat viemään USA:n vallanpitäjien huomion kasvavassa määrin, oli voittaja sitten Trump tai Biden. Tulemme lähivuosina varmastikin näkemään, minkä tien kolumbialaiset valitsevat. Entisiin aikoihin haikailevilla lienee kuitenkin jatkossa yhä hankalampi perustella sotaisat ja kovemman linjan pyrkimyksensä.

Heikki Ekman

Lähteet

[1] https://www.hs.fi/matka/art-2000002851796.html

[2] https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002816427.html

[3] https://www.bbc.com/news/world-latin-america-37477202

[4] https://yle.fi/uutiset/3-9314942

[5] https://www.elespectador.com/noticias/politica/oscar-ivan-zuluaga-ratifico-tesis-de-que-no-hay-conflicto-armado/

[6] https://colombiareports.com/uribe-asks-obama-to-reconsider-policy-change-towards-colombia/

[7] https://www.elespectador.com/noticias/el-mundo/castrochavismo-gais-y-paz/

(Konservatiivisen Álvaro Uriben kannattajat pelottelivat kolumbialaisia Kuuban ja Venezuelan tiellä [”Castro-Chavismo”], mikäli rauhansopimus tulisi voimaan. ”Homodiktatuurilla” [”dictadura gay”] uribistat viittaavat rauhansopimuksen kohtaan, jossa seksuaalivähemmistöt otetaan huomioon.)

[8] https://www.theguardian.com/world/2016/jun/23/colombia-timeline-farc-civil-war-peace

[9] https://www.semana.com/nacion/articulo/cuando-empezo-la-guerra-en-colombia/417710-3/

[10] https://time.com/4507568/colombia-farc-history/

[11] https://colombiareports.com/200-year-history-elns-52-year-war-colombia-state/

[12] https://ulkopolitist.fi/2016/10/13/yli-50v-kolumbian-konfliktia-miksi-rauhaa-ei-synny/

[13] https://www.banrepcultural.org/biblioteca-virtual/credencial-historia/numero-119/frente-nacional-acuerdo-bipartidista

[14] https://www.bbc.com/news/world-latin-america-36605769

[15] https://www.elespectador.com/noticias/nacional/asalto-a-marquetalia/

[16] https://www.theatlantic.com/news/archive/2016/09/colombia-admits-farc-killings/500399/

[17] https://www.latimes.com/world/la-xpm-2012-aug-28-la-fg-colombia-farc-20120828-story.html

[18] https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000000236355.html?nomobile=2

[19] https://www.theguardian.com/world/2018/may/08/colombia-false-positives-scandal-casualties-higher-thought-study

[20] https://www.lafm.com.co/colombia/eeuu-si-fue-crucial-para-la-independencia-de-colombia

(Saksalaisen professorin Norbert Rehrmannin mukaan itsenäisyystaistelija Simón Bolívar kylläkin toivoi sotilaallista apua Yhdysvalloista saamatta kuitenkaan minkäänlaista apua.)

[21] https://www.semana.com/nacion/articulo/historiador-arnovy-fajardo-espera-que-el-presidente-duque-corrija-su-error/596693/

[22] https://www.bbc.com/news/world-latin-america-37445224

[23] https://www.bbc.com/mundo/economia/2010/08/100802_colombia_uribe_gobierno_balance_economia

(Presidentti Álvaro Uriben kausina, 2002-2010, pyrittiin lisäämään ulkomaisten sijoittajien kiinnostusta. Monet ovatkin hehkuttaneet Uriben ”vahvaa talouspolitiikkaa”, joka maksatettiin muun muassa työläisten palkkojen alennuksilla. Köyhyyttä ei juurikaan pyritty vähentämään.)

[24] https://www.elespectador.com/noticias/economia/las-empresas-que-le-quedan-a-colombia/

[25] https://www.dw.com/es/colombia-las-huellas-de-santos-m%C3%A1s-all%C3%A1-de-la-paz/a-44949960

[26] https://www.elespectador.com/opinion/balance-de-santos-en-educacion-i-columna-805494/

[27] https://www.theguardian.com/world/2014/apr/29/colombia-military-farmers-strike-election

[28] https://caracol.com.co/radio/2013/08/25/nacional/1377416700_957254.html

(Presidentti Juan Manuel Santos vähätteli mielenosoituksia ja väitti itsepintaisesti, ettei kyseessä ollut maanviljelijöiden lakko vaan marginaalinen protesti, johon oli ujuttautunut mukaan ”äärioikeistolaisia” ja ”äärivasemmistolaisia”)

[29] https://www.aljazeera.com/news/2018/3/14/colombia-why-did-the-farc-fail-its-first-electoral-test

[30] https://pacifista.tv/notas/por-que-los-colombianos-odian-mas-a-las-farc-que-a-los-paramilitares/

[31] https://www.aljazeera.com/features/2011/4/8/us-banana-firm-hired-colombian-paramilitaries

[32] https://www.telesurenglish.net/news/Colombia-Coca-Cola-Accused-of-Funding-Terrorist-Paramilitaries-20160901-0005.html

[33] https://www.eltiempo.com/politica/proceso-de-paz/participacion-de-la-sociedad-en-los-dialogos-de-paz-entre-el-gobierno-y-el-eln-140812

[34] https://www.aljazeera.com/news/2018/4/19/ecuador-to-stop-hosting-colombia-eln-talks

[35] https://www.nytimes.com/2014/04/24/world/americas/colombias-president-reinstates-mayor-of-bogota.html

[36] https://www.eltiempo.com/justicia/conflicto-y-narcotrafico/seguridad-durante-las-elecciones-presidenciales-del-2018-231908

[37] https://www.eltiempo.com/justicia/conflicto-y-narcotrafico/seguridad-durante-las-elecciones-presidenciales-del-2018-231908