Johdanto
Olen aiemmin kirjoittanut äänestämiseen ja nukkumiseen liittyen täällä. Tämä teksti on luettavissa itsenäisenä analyysinaan, mutta samalla se tarkentaa ja osin myös kritisoi eräitä laajan esitykseni piirteitä.
(Hyvää lisälukemista aiheeseen liittyen: Kalle Koskivirran analyysi nuorten poliittisesta apaattisuudesta.)
Äänestysaktiivisuuden laskusuuntainen tendenssi on ollut liberaalin lännen perushuolenaiheena jo kauan. Huoli on ymmärrettävää, sillä vaaleilla valittujen päättäjien mandaatti ja koko systeemin julkinen legitimiteetti perustuu ideaan ”kansan tahdosta”, joka realisoituu vaali- ja virkakoneiston kautta: ”väestöksi” ymmärretty kansa redusoituu numeroiksi ja lukemiksi, joiden väliset suhteet määrittelevät kulloisenkin ”kansaedustuksen” niin sanotun poliittisen kokoonpanon. Liian alhaiseksi jäävä äänestysaktiivisuus ei muuta ainoastaan numeroita, vaan vaarantaa koko sen systeemin legitimiteetin, jota nämä matriisit representoivat.
Samaan aikaan kun liberaali konsensus juhlii äänestysaktin kiistatonta merkityksellisyyttä ja demonstroi holhoavan sävyistä huolestuneisuuttaan, numerot sen kun laskevat. Yhä useampi kyselee, mihin äänestäminen ylipäätään enää liittyy. Vallan näkökulmasta onkin tarpeen pohtia, miten aktivoida kansalaiset vaaliuurnille, kun koko toimitus koetaan enenevissä määrin tyhjäksi rituaaliksi, jolla ei ole pienintäkään liittymäkohtaa omaan arkielämään. Anna Kontula onkin huomauttanut yhteiskunnan tuottavan ihmisiä, joilla ei ole kykyä ajatella demokraattisesti, sillä varsinainen demokratiakasvatus jää hyvin ohueksi ja demokratian sijaan ihminen totutetaan hierarkioihin (koulu, työelämä). Näin ihminen oppii ajattelemaan, ettei mihinkään voi todellisesti vaikuttaa. Syyt äänestysaktiivisuuden laskuun ovat tietenkin moninaiset ja monimutkaiset, eikä niitä ole tilaa analysoida tässä. Selvää on kuitenkin, että nuoren ihmisen ihmetellessä, mitä tekemistä äänestämisellä on minkään kanssa, eivät vastaukseksi kelpaa liberaalit, yksilölähtöiset ja usein syyllistävät itsestäänselvyydet.
Analyysi
Vaaleissa nukkuminen, tuo liberaalin vallan anomalia, ei tosiaan kaipaa moralisointiamme, joka – kuten yleensäkin – vain hämärtää asian ymmärrettäväksi tulemista. Millaisia konteksteja nukkumiselle sitten on tarjolla tässä ja nyt? Esitän tässä karkean, kärjistetyn ja yksinkertaisen jaottelun vaaleissa nukkumisen kolmesta mahdollisesta kontekstista, joista kutakin voi pitää ainakin jossain määrin uskottavana. On sanomattakin selvää, etteivät nämä ole ainoita mahdollisia konteksteja; lisäksi ne eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan niiden suhde tulisi ymmärtää läpäisevänä.
- Liberaalin konsensuksen mukainen. Nukkuminen on paheksuttavaa poliittista flegmaattisuutta ja typeryyttä, kansalaisoikeuden käyttämättä jättämistä, lähes terveen järjen vastaista passiivisuutta ja osallisuudesta kieltäytymistä. ”Jos et äänestä, niin turha sitten valittaakaan.”
- Kapinallinen (ja hedonistinen) pidättäytyminen. Nukkuminen edustaa koko poliittiseen systeemiin suhtautuvaa yleistä kriittisyyttä. Fantasia äänestämättömyydestä massaliikkeenä, joka vaarantaa vaaleilla valittujen vaihtoehtojen koko legitimiteetin.
- Tylsä poliittinen flegmaattisuus. Nukkuminen ei ole sen enempää kapinallista kuin relevanttiakaan, vaan pelkkää banaalia passiivisuutta, joka sataa porvarien laariin siinä missä vaikkapa vihreiden äänestäminenkin.
Ensimmäisen vaihtoehdon ongelma on poliittisen annetun aneemisuus ja siitä mahdollisesti seuraava merkityksettömyyden kokemus: äänestät kuin kuluttaja systeemin mahdollistamien vaihtoehtojen perusteella joko enemmistön latteista ja kyvyttömistä suosikeista (valtapuolueet) tai pienpuolueiden tarjoamista pseudovaihtoehdoista (perverssi tosi-TV-vaihtoehto). Mikään ei muutu, koska ”osallistuipa” kuinka tahansa, edustuksellisen demokratian koneistolla ei ole valtaa globaaliin pääomaan, joka sanelee valtion todellisen toimijuuden rajat; ilmastopolitiikka jumittuu epätoivoiseen arpapeliin ja fantasiaan fossiilisen tuotannon irtikytkennästä talouskasvun jatkuessa loputtomiin; mikään, millä on todella väliä, ei nouse edes akuutista merkityseroosiosta kärsivään julkiseen keskusteluun. Politiikka pysyy typeränä, mutta maailma luhistuu.
Toista vaihtoehtoa rasittaa sen valikoivuus ja halun näkyvä nojaaminen tiettyyn taustafantasiaan. ”Radikaalin passiivisuuden” ajatus on kieltämättä inspiroiva, mutta tämä konteksti jää alttiiksi kolmoskohdan implikoimalle kritiikille: voit nukkua vaaleissa, mutta teon poliittinen ulottuvuus jää todennäköisesti epäradikaaliksi tylsyydeksi. Fantasia ei manifestoidu massojen demonstraationa. Tätä kontekstia tarjoilin esseessäni, mutta kriittinen näkökulma jäi tarkastelun ulkopuolelle, vaikka analyysi muuten olikin kohtalaisen perusteellinen.
Kolmas vaihtoehto näyttäytyy ensimmäisen negaationa. Saman kolikon kääntöpuolena sitä rasittavat samat ongelmat. Nukkuminen on tylsää eikä edusta todellista vaihtoehtoa poliittisille annetuille, vaan on ainoastaan mestariin kohdistuva kielto, joka palaa bumerangina kieltäjälleen.
Huomioita
Lähtökohtaisesti tyypillinen liberaali paheksunta tai holhoava asenne vaaleissa nukkuvia kohtaan on tietenkin läpeensä ongelmallinen: tämä on helppoa poliittista ajattelua, järkeilyä boksin sisäpuolelta. Vallan diskurssia, jossa ei ole hiventäkään kriittisyyttä.
Nukkumisen suoraviivainen tulkitseminen poliittiseksi kapinallisuudeksi ansaitsee sekin kritiikkinsä. Näkökulmaa voi pitää ansiokkaana sikäli kuin se tarjoaa mahdollisuuksia tarkastella osallistamista olennaisena liberaalin vallan toimintana ja välineitä sen pohtimiseen, millaisia voisivat olla ne pidättäytymisen tavat ja tekniikat, joissa olisi todellista poliittista potentiaalia tässä ja nyt. Koska liberaali valta toimii viettelevästi ja osallistavasti, on selvää, että erilaisista ”hyvän/aktiivisen kansalaisuuden” muodoista pidättäytymiset voivat oikein organisoituina toimintoina muuttua aidoiksi poliittisiksi teoiksi. Nukkuminen ei kuitenkaan sellaisenaan ole kovin hyvää tai tehokasta vastarintaa. Parhaimmillaankin se jää symboliseksi teoksi, jonka systeemikriittisyys on samaa luokkaa kuin muovijätteen kierrättäminen suhteessa ilmastonmuutokseen. Sitä ei mielestäni ole syytä paheksua moraalisesti sen enempää kuin äänestämistäkään, mutta en myöskään lähtisi asian puolesta kampanjoimaan. Todelliset ongelmat ovat ehkä sittenkin toisaalla, joka tapauksessa aivan muualla kuin yksilötasolta lausutussa kysymyksessä siitä, jätätkö äänestämättä vai et…
Markus Niemi
Hamara 