feminismi – Hamara

Sokea pöllö ja kellariloukon ihminen

1900-luvun fasismin nousu länsimaissa ja sen uudelleen ilmentymä erilaisissa muodoissa tänä päivänä osoittavat muodottoman raivon voiman ja vaaran, kun se hakee ilmaisuaan. Jos tuo raivo saa ideologisen muodon, se voi johtaa meidät syvälle irrationaalisuuden tyhjiöön, jossa autoritäärisyys lopulta nousee ja pakottaa todellisuuskäsityksensä meille kaikille.

Nicholas Cannariato, The Blind Owl and the Underground Man. Dostoevsky, Hedayat, and formless rage. 18.12.2017.
https://www.thesmartset.com/the-blind-owl-and-the-underground-man
kääntänyt Aki Vesanto

Kun kapinalla ei ole kohdetta, se kääntyy itseään vastaan ja ryhtyy umpimähkäisesti tuhoamaan kuvitteellisia vihollisia ja esteitä. Romantiikan aikakaudella 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun kapinaa ja sen tavoitetta on kuvailtu lähinnä henkilökohtaisella tasolla – itseään tutkiskeleva kapinallinen, joka taistelee yksilöstä piittaamattomia persoonattomia järjestelmiä vastaan, etsii sielua, jota ei ole pilattu omistamisen ja aineellisuuden tahroilla. Kuitenkin toisinaan kaikki, mitä kapinallinen tässä etsinnässään lopulta löytää, on ainoastaan tyhjä tila, jonka hänen identiteettinsä aiemmin täytti. Tästä tilasta löydämme itsemme nykyaikana länsimaissa, avoimissa ja demokraattisissa yhteiskunnissa, jotka ovat joutuneet rationaalisuuden vastaisen kapinan otteisiin vastustaen samalla tuon yhteiskunnan mukana tulevaa monimuotoisuutta.

Teoksessaan Age of Anger Pankaj Mishra toteaa, että Rousseau näki valistusajattelun perillisenä ja yhtenä sen merkittävimmistä vastustajista vaaran, että uskonnollinen, maalaisena pidetty, sekä järjettömänä nähty ajettaisiin varjoihin, piiloon julkisesta tilasta. Rousseau väitti, että lopulta sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden alkuperä ei ole yksilössä vaan instituutioissa. Tästä varoituksesta huolimatta alistavampia nationalismin muotoja alkoi kehittyä seuraavan kahden vuosisadan aikana, ja ne huipentuivat natsismiin ja neuvostoliittolaiseen totalitarismiin.

Patologisen nationalismin pysyvyys on kiistaton tosiasia. Olipa kyseessä sitten monien Trumpin kannattajien rappeutunut atavismi tai Brexitin kannattajien ummehtunut nurkkakuntaisuus, katkeruus ja oikeutuksen tarve synnyttävät turhaksi itsensä tuntevia yksilöitä, jotka asettuvat järkiperäistä valtiokoneistoa vastaan, joka kieltää heidän kansallisen tai etnisen identiteettinsä arvontunnon (tai ainakin väheksyy sitä). Mutta tuo raivo saattaa kummuta syvemmältä kuin pelkästään politiikasta. Kaksi teosta, jotka paljastavat ja tutkivat perusteellisesti tuota kapinaa edeltävää muodotonta raivoa, ovat Dostojevskin Kirjoituksia kellarista sekä Sadeq Hedayatin Sokea pöllö.¹

Mishra kuvailee aiemmin mainitussa teoksessa Age of Anger sitä, kuinka Dostojevski vieraili vuonna 1862 Lontoossa Kansainvälisessä näyttelyssä. Nähtyään Kristallipalatsin, hän valitti rationalismin ja materialismin palvonnasta ja pohti: “täällä tajuaa valtavan ajatuksen; tuntee, että täällä on jotakin jo saavutettu, että täällä juhlitaan voittoa. Jokin alkaa jopa tavallaan pelottaa. Aivan kuin ihminen ei olisi riippumaton vaan alkaa kokea jotakin kauhistuttavaa… Eikö tämä ole itse asiassa täydellinen totuus, joka jähmettää lopullisesti? Kaikki täällä on niin ylpeää, juhlallista ja voitokasta, että ihan henkeä ahdistaa.” (Dostojevski, 2009, s.92²).

Tämä ajatus on se kirottu siemen, joka itää myös kellariloukon ihmisen ahdistuksessa, ja joka julkaistaan nimellä Kirjoituksia kellarista kahden vuoden kuluttua tuosta kohtalokkaasta Dostojevskin matkasta Euroopassa. Mishra huomioi oikein, että tuolloin juhlittu rationalistinen/utilitaristinen etiikka Lontoon Kansainvälisessä näyttelyssä enteilee epäluuloisuutta omaa itseään kohtaan Dostojevskin teoksissa.

Kellariloukon ihminen saattaa olla yksi 1800-luvun kirjallisuuden rasittavimpia ja tympeimpiä hahmoja, mutta hän on myös vastustamattomasti sekä porvarillisen käytännöllisyyden, että vallankumouksellisen ideologian romuttava kriitikko. Kirjeitä kellarista -teoksen kolmanneksen kattavassa paatoksellisessa monologissa hän vihjaa, että rationalismi ja materialismi ovat vain harsoa nihilistisen tyhjyyden yllä, johon kerran katsottuaan ei voi enää kääntää katsettaan pois. Nietzsche varoitti kuiluun tuijottamisen vaarasta, sillä kuilu saattaisi katsoa takaisin, ja tuota kellariloukon ihminen on sen lukijalle: alistava kuilu vastaa ihmisen katseeseen ja muuttaa hänen mielentyyneytensä katkeruudeksi sekä sosiaalisen statuksensa tyhjäksi, ilman että tarjoaa tilalle mitään kestävää totuutta. Kellariloukon ihminen vieläpä menee niin pitkälle, että ylpeästi vähättelee itseään provosoiden lukijaa:

”Ei riitä se, etten kyennyt tulemaan häijyksi, minä en kyennyt tulemaan miksikään: en häijyksi enkä hyväksi, en lurjukseksi enkä rehelliseksi mieheksi, en sankariksi enkä raukaksi.³ Nyt elän loukossani ja kiusaan itseäni ilkeämielisellä ja tarkoituksettomalla lohdutuksella, ettei viisas ihminen tosissaan voikaan tulla miksikään, vaan että joksikin tulee vain hölmö.” (Dostojevski, 1996, s.11.)

Ei ole olennainen asia, uskooko hän edes itse omaa palopuhettaan. Hän on uskomisesta kaukana. Jos jotakin, juuri se tekeekin hänestä niin lipevän, pelottavan sekä houkuttelevan. Ja siltikään hän ei ole vain tyhjä kuilu. Hänellä on eräänlainen oudolla tavalla häiriintynyt näkemys sosiaalisista suhteista. Tätä näkemystä hän ilmaisee viettäessään iltaa vanhojen koulukavereidensa ja Lizan, prostituoidun – kirjan ainoan henkilöhahmon, joka osoittaa hänelle aitoa empatiaa – kanssa. Kellariloukon ihminen tuntuu ymmärtävän ihmisiä joko todella hyvin tai ei ollenkaan. Tuo muuntunut sosiaalinen tietoisuus johtaa hänet paradoksaalisesti yhä syvemmälle eristäytyneisyyteensä hänen ymmärtäessä ihmissuhteiden turhuuden ja hänen viheliäisen olemassaolonsa luonteen. Kuitenkin halu, tarve saada itsensä kuulluksi ja huomatuksi ulkomaailmalle säilyy, ainakin kellariloukon ominaisella käänteisellä logiikalla.

”Minä olen esimerkiksi kauhean itserakas. Olen epäluuloinen ja helposti loukkaantuva, kuten kyttyräselkäinen kääpiö, mutta on todellakin hetkiä, että jos joku sattumalta olisi antanut minulle korvapuustin, niin ehkäpä olisin ollut iloinen siitäkin.
Puhun vakavissani. Varmaankin olisin kyennyt löytämään siitäkin jotain nautintoja, tietenkin epätoivon nautintoa, mutta juuri epätoivoon sisältyykin kaikkein kirpeimpiä nautintoja, varsinkin kun oikein voimakkaasti tuntee tilansa toivottomuuden.”
(Dostojevski, 1996, s.15–16.)

Kellariloukon ihminen tiedostaa ongelmansa, mutta se ei tarkoita, että hän voisi irrottautua siitä. Hän näkee rationalismin, materian haalimisen ja statuksen kiillotuksen turhuuden, ja siksi hän ei voi olla kritisoimatta rationalistisia ideologioita huudahtaen:

”Hyöty! Mitä on hyöty? Rohkenetteko täysin tarkasti määritellä, mistä koostuu ihmiselle koituva hyöty? Entä jos sattuukin niin, että ihmisen etu joskus ei vain voi, vaan sen jopa täytyy olla juuri siinä, että määrätyissä olosuhteissa halutaan itselle jotain vahingollista eikä suinkaan hyödyllistä?
Ja jos niin on, jos tällaista kerrankin sattuu, niin koko sääntö on rauennut tyhjiin.” (Dostojevski, 1996, s.32.)

Näyttää siltä, että valistunut oman edun tavoittelu on todennäköisesti harhainen keksintö. Vaikka se saattaakin tulla yllätyksenä markkinoiden palvojille, oma etu ei välttämättä ole aina toisten ihmisten etu tai kenenkään toisen etu, ellei satu elämään täydellisessä eristyneisyydessä.

Vaikka kellariloukon ihmisen muodoton raivo rationalismia vastaan on vailla omaa poliittista ohjelmaa, sen ääni kaikuu samalla tavalla kuin monen äärioikeistolaisen kansankiihottajan ääni tänä päivänä. Paitsi ettei heidän kapinansa ole niinkään kapinaa rationalismia vastaan sinänsä vaan sen mukana tullutta sivutuotetta, pluralismia, vastaan.

Eric Kaufmann kirjoitti marraskuussa 2016 London School of Economicsin British Politics and Policy blogissaan kiivaasti siitä, että järkiperäinen maahanmuuttopolitiikka Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa on nostattanut antirationalistista muukalaisvihaa ja ennakkoluuloja. Hän huomauttaa, että “Yhdysvallat oli vuonna 1960 90 %:sti valkoinen, ja nykyään 63 %:sti valkoinen. Tämän lisäksi yli puolet amerikkalaisista lapsista kuuluu etniseen vähemmistöön.”

Samoin Iso-Britanniassa asuvien itäeurooppalaisten maahanmuuttajien läsnäolo on vaikuttanut brittien äänestämiskäyttäytymisessä Brexitin suhteen. ”Paikallinen etninen vaihtelu”, hän kirjoittaa, ”on sidoksissa Brexitin saamiin paljon korkeampiin äänimääriin. Määrä vaihtelee vähäisen vaihtelun alueiden 40 %:sta nopean vaihtelun alueiden yli 60 %:iin.” On selvää, että ennen Trumpin presidenttiyttä ja Brexitiä edeltäneet hallitukset Yhdysvalloissa sekä Iso-Britanniassa tunnustivat järkiperäisessä maahanmuuttopolitiikassa taloudelliset ja kulttuuriset hyödyt. Vähemmän selvää on, millä tavoin vakuuttaa merkittävä joukko väestöä, joka on raivostunut kulttuurisesta vaihdosta niin, että he ovat valmiita pistämään talouden perustan ja kulttuurisen vakauden alttiiksi omissa maissaan ylläpitääkseen myrkyllistä etnonostalgiaansa.

Vuonna 1936 kirjoitettu iranilaisen kirjailijan Sadeq Hedayatin Sokea pöllö on 1900-luvun iranilaisen kirjallisuuden klassikko ja vaikuttava kuvaus muodottomasta raivosta, joka usein edeltää politiikkaa. Sokea pöllö kamppailee samankaltaisten persoonallisuuden kriisien ja ideologian kanssa kuin Kirjoituksia kellarista, mutta samalla sen huumaavat näyt ovat enemmän De Quinceyn ja Rimbaudin kuin Dostojevskin kertomuksen tapaisia. Sokean pöllön kertoja käyttää aikansa kuvaillen näynomaista piinaansa. Hänen kärsimyksensä ovat moninaisia, mutta pääteemoina ovat viattomuus, transgressio ja pakenemisen mahdottomuus. Hän saa lohtua kadotetusta viattomuudestaan, jota hänellä ei mahdollisesti ikinä edes ollut maalatessaan liehakoivasti kuvitusta penaaleihin kummallisesta vanhasta miehestä ja kauniista tytöstä. Kuvassa tuo tyttö on ojentamassa sinistä kukkaa⁴ miehelle, joka puree yhtä sormenkynsistään. Tämä kuva luo dynaamisen suhteen äärimmäisen herkän ja piinatun kuvittajan sekä hänen lähes täydellisen vieraantumisen ulkomaailmasta välille.

Sokean pöllön kertoja on yhtä vieraantunut ulkopuolisesta maailmasta kuin kellariloukon ihminen. Hänellä ei ole suurta kaipuuta maailman tyhjille vakuutteluille, sillä hän tietää, kuten Dostojevskin kertomuksen epävarmaan asemaan asetettu kellariloukon hahmo, että rationalismin heikkoudet ovat ilmeisiä kaikille, jotka ovat edes hieman pohtineet asioita. Itse asiassa, Hedayatin kertoja yhdistää halun itsetuntemukseen muista ihmisistä vieraantumiseen tunnustaen, että: “Katkaistuani kaikki siteet itseni ja muiden väliltä tahdon tulla tuntemaan itseni paremmin” (Hedayat, 1990, s.14.).
Mutta tässä juuri onkin jutun juju: hänen varjonsa. Viitaten toisinaan varjoonsa seinällä, hän samaistaa itsensä siihen, yrittäen havaita siinä todelliset piirteensä tai niiden puutteen siinä.

Hän kuuluttaa: “Kirjoitan vain varjolleni, joka lankeaa seinälle lampun valossa. Minun täytyy tehdä itseni tutuksi sille.“ (Hedayat, 1990, s.14.)
Tämän yrityksen epäonnistuminen on ilmeistä, mutta mitä muutakaan hän voisi tehdä? Lahjottavissa oleva irstas maailma, jossa ahneus, typeryys ja aggressio valuvat heti hänen ovensa ulkopuolella, eikä hän kykene kestämään sen ajatusta. Kaikki mitä on jäljellä, on yritys kamppailla hänen oman itsensä mahdottomuutta vastaan.

Hedayatin romaani puskee tarinan äärirajoja siihen pisteeseen asti, jossa kertoja ei ainoastaan ole epäluotettava, vaan hänen kuvailemansa maaston, ympäristön vaihtelu, tietoisuuden sekä kertojan omien motiivien vaihtelu muuntuvat hallusinogeenisen epätoivon sekamelskaksi, jota on äärimmäisen vaikeaa hahmottaa. Mutta tämä onkin kirjan ydinajatuksia. Tämän tason epätoivoa ei voida kuvata tavanomaisen kertomuksen keinoin. Hedayatin kertoja on kuin Kafka, Lautreamont ja Baudelaire olisivat ohjanneet varhaiskypsää nuorta taiteilijaa, joka on käytännössä asuntonsa vanki ja seksuaalisesti turhautunut. Hänen kerrontansa on surrealistista, klaustrofobista halua, joka pyrkii vangitsemaan varjon, joka pakenee määritelmiä ja heijastuu kertojan asunnon seinälle.

Hän puhuu pakottavasta tarpeestaaan yhdistää ajatuksensa tuon varjon, “epäaineellisen itsensä”, kanssa.⁵ Hankaluuden lisäämiseksi hän on geneettisesti rakentunut kahdesta keskenään riitelevästä voimasta. Hänen isänsä on tavanomainen kuolevainen, mutta hänen äitinsä, Bugam Dasi on lumoava tanssija, joka on osana hindulaisen tuhonjumala Shivan Lingam-kulttia. Kertoja on selvästi perinyt äitinsä piirteet. Kuten Shiva, hänkin luo ja tuhoaa hurmollisten myrskyjen kautta, rikkoen rajoja. Mutta kertojan äiti on kaukana poissa hänen elämästään ja jäljellä on vain hänen antamansa lahja – kobran myrkyllä jatkettu “tummanpunainen viini”, joka on tarkoitettu käytettäväksi jonain päivänä, kun tarve vaatii.
Varjo on jatkuvasti seinällä.

Kertojan päähänpinttymä synnyttää paon mahdottomuuden, mutta samalla tarpeen saada asia päätökseen. Samankaltainen esipoliittinen muodoton raivo, joka elävöittää niin monia antirationalisteja tänään, pakottaa Sokean pöllön kertojaa etsimään ratkaisua, ulospääsyä ahdingostaan. Kuten Maurice Blanchot, teoksessaan The Work of Fire kertoo, Kafka koki kirjoittamisen välttämättömyytenä, sillä se oli paradoksaalisesti samalla sekä aktiivinen pyrkimys erottautua maailmasta pois että samalla sitoutua siihen. Blanchot tekee selväksi ydinajatuksensa ja julistaa: “kirjoittaakseen on hyväksyttävä kirjoittamisen mahdottomuus, ja se on, kuten taivas, vaiettava… kirjoittaminen on hiljaisuuden nimeämistä.” Blanchot’n mukaan Kafkalle kirjoittamisessa, ei ollut kyse estetiikasta; ”hänellä ei ollut mielessä arvokkaan kirjallisen työn luominen, vaan kirjoittaminen oli hänelle pelastuksen ja elämän viestin täyttämisen keino.”

Mutta kertojalla on tyyliäkin isompi ongelma: sanat ovat polttoainetta hänen kamppailussaan sattumanvaraisuutta vastaan ja tuossa pyrkimyksessään tavoittaa se “epäaineellinen minä”, joka heijastuu seinälle varjona. Me emme voi koskaan tietää kuolemasta, vain sen loputtomista mahdollisuuksista ja Hedayatin kertoja näyttää kärsivän siitä, mitä Blanchot kuvailee Kafkan tilaksi: “olemassaolo on loputonta, se on vain häilyvyyttä; emme tiedä, olemmeko sen ulkopuolella (mikä saa meidät turhaan etsimään siitä jotain kiinteää, johon tarttua) vai olemmeko ikuisiksi vangittuja sen sisään”.⁶ Mutta toisin kuin Kafkan enteelliset, mutta etäiset kertojat, Sokean pöllön kertoja ei kykene luomaan mitään ylevöitynyttä ironian rakennetta.⁷

Kun kertoja puhuu varjosta uudelleen, hän jatkaa aseista riisuvalla tylyydellä ajatellen, että:

”kertomukset ovat pelkkä pakotie toteutumattomiin toiveisiin, saavuttamattomiin haaveisiin, jotka kertoja itse on luonut perittyjen ja rajallisten henkisten voimavarojen pohjalta.” (Hedayat, 1990, s. 54.)

Tiedän, että haluaisit enemmän. Tarinan tulisi olla portti, opas, ilmestys, paitsi ehkei se olekaan sitä, eikä voikaan olla sitä. Ehkä se onkin vain vaikerrusta varastoituna vuosikausiksi, sillä ketään ei enenevissä määrin sellainen kiinnosta.Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö näiden kertomusten sepittäminen olisi äärimmäisen tärkeää. Näyttäisi silti kuitenkin yhtä todennäköiseltä, että ne eivät olisi aivan niin tärkeitä. Kertoja on niin syvällä omissa itsekidutusta aiheuttavissa näyissään, itseasiassa niinkin syvällä, ettei hän kykene näkemään kauempaa laajempia taloudellisia voimia niissä asioissa, joita hän halveksii, näin karkeasti ilmaistuna. Mutta hänen huomioissaan on monia kyseenalaisia purkauksia.”Roskaväen”, eräässä näistä voimakkaan raivon ja vieraantumisen kokemuksen hetkistä, hän kirjoittaa: ”heidän kiirehtiessään rahan ja nautinnon perässä himokkaine kasvoineen. Minulla ei ollut mitään tarvetta nähdä heitä, sillä jo yksikin riitti edustamaan kaikkia muita. He kaikki olivat yhtä suuta, josta riippui kourallinen suolia ja niiden päätteeksi sukuelimet.” (Hedayat, 1990, s.58.)

Kuten kellariloukon ihminen, Sokean pöllön kertoja yhdistää hyödyn tavoittelun, ei niinkään valistuneeseen oman edun tavoitteluun, vaan eläimelliseen mielihyvän tavoitteluun ja itsekkyyteen. Mutta siinä missä kellariloukon ihminen pitää ehkä liiaksikin pilkkanaan järkiperäisyyden onttoa olemusta, sekä sen mukana tuomaa omahyväisyyttä, Sokean pöllön kertojan reaktio on enemmän henkilökohtainen. Kaikki tuo edellä mainittu näyttäytyy täysin kouriintuntuvan yhdentekevältä hänelle edes sietää.

Kuten kellariloukon ihminen, Sokean pöllön kertoja on vailla ilmeistä poliittista ohjelmaa, mutta hänellä on yhteinen valitettava piirre monien antirationalistien kanssa, avoin naisviha. Hän on vinoutuneella tavalla kiintynyt vaimoonsa, jota kertoja kuvailee romaanissaan joko ”lutkaksi” tai lutkavaimoksi”. Tämä ärsyttävä ja inhottava elementti on tietysti loukkaava keskeyttäen tarinan kerronnallisen kulun. Seksuaalinen turhautuneisuus on selkeä este Hedayatin kertojalle. Ja monella Donald Trumpin katkeroituneella tukijalla onkin mittava luettelo misogyniasta, ja heistä siintää seksuaalinen epävarmuus. Abi Wilkinson vieraillessaan internetin löyhkäävissä loukoissa, jossa moni vihainen mieshenkilö rypee aikansa, kertoo marraskuun 2016 Guardianin artikkelissa hänen vierailustaan ”löyhästi määriteltävien blogien, foorumien ja Reddit-alustan, sekä vaihtoehtomedioiden verkostoissa, joita kutsutaan myös ‘manosfääriksi’”. Hän kuvailee niitä ”vihan, kiukun, feminismiä sekä erityisesti naishenkilöihin suunnatun kaunan keskittymiksi.” Niin kutsuttu ”manosfääri” on suhteellisen iso osa äärioikeistoa ja usein uusfasistisesta internetkulttuurista käytetään termiä ”alt-right.”⁸ Mutta keskeisintä näyttäisi olevan, että tietynlainen oletettu henkilö (melkein poikkeuksetta valkoinen mieshenkilö) kiinnostuu näistä yhteisöistä. Wilkinsonin mukaan he näyttäisivät olevan ” keskimääräisesti asiasta yhtäkkiä kiinnostuneita nuoria”, mutta kiinnostuneita on “yhtä lailla elämän joka laidalta. On olemassa sosiaalisesti epävarmoja, videopelejä rakastavia teinejä, eronneita, katkeroituneita, ja Ivy Leaguessa kouluttautuneita milleniaaleja, jotka kokevat, etteivät naiset anna heille ansaitsemaansa kunnioitusta ja ihailua.” Tässä rationaalinen oletus olisi, että naisten voimaantuminen, tasa-arvo ovat uhka hauraalle maskuliinisuudelle. Irrationaali vastaus, jota moni Donald Trumpin ihailijat tuovat esille, ei ole kovin yllättävää, kun ottaa huomioon presidentin surkean taustan naisten suhteen ja hänen rajalliset kykynsä ilmaista, saati suvaita järkiperäisiä näkemyksiä.

Mutta Sokean pöllön kertoja vie naisvihan täysin uudelle tasolle, kun hän lopulta päättää puukottaa vaimonsa hengiltä. Tarinan läpi hän kamppailee omantunnon kanssaan ja lopulta luopuu ajatuksesta murhata hänet. Mutta muodoton raivo ajaa häntä säälimättömästi eteenpäin. Tällä kertaa tosin, hänen vaimonsa ottaakin hänet seksuaalisesti vastaan ja kertoja antautuu vaimolleen. Kertojan samanaikainen inhon ja himon tunne paljastaa hänen halunsa voittaa hänen seksuaalinen ahdistuksensa, rauhoittaa villi, sekava mielensä myrsky.⁹ Kun hän lopulta antautuu vaimolleen, hän tajuaa intohimonsa ja painajaisensa todellisen luonteen.

”Tunsin hänen nuoren kostean lihansa ihanan lämmön ja kaikki palavan ruumiini atomit imivät sitä itseensä.”
”Hän ahmi minua kuin saalista. Kauhu ja mielihyvä sekoittuivat toisiinsa. Hänen suunsa maistui kitkerältä, kuin kurkunkannalta. Hikeni virtasi tässä juovuttavassa syleilyssä enkä enää hallinnut itseäni.” (Hedayat, 1990, s.93.)

Kaiken tämän aikaa hän pitelee kädessään veistä, jolla hänen oli ollut aiemmin tarkoitus puukottaa ja tappaa hänet. Juuri sillä hetkellä, kun hän tuntee heidän ruumiidensa sulautuneen yhdeksi – ”ruumiimme olivat kasvaneet yhdeksi lihaksi.”- kertoja ”tahtomattaan” tappaa hänet. Tämän omavaltaisen teon¹⁰ toteuttaminen hänessä saa aikaan sellaisen purkauksen, että hän räjähtää nauruun. Nauruun, joka ”– oli syvää naurua enkä voi sanoa, mistä ruumiin onkalosta se kohosi. Se oli onttoa, tyhjyydestä nousevaa naurua, joka vain kaikui kurkussani. Minusta oli tullut tuo vanha rihkamakauppias.” (Hedayat, 1990, s.94.)

Transgression käänne ja itseyden ilmaisun mahdottomuus, jota hän etsii, paljastuukin lopulta ostettavissa olevaksi, lahjotuksi aneeksi, joita vanha rihkamakauppias ja monet muutkin ostelevat ja myyvät. He, joita kertoja itse niin syvästi aiemmin kertoi halveksuvansa.

Koko tämän ajan varjolle itsestään kertovasta kertojasta on lopulta tullut alhainen rikollinen. Hän kertoo tämän kertomuksen, koska sen kuuluu tulla kerrotuksi, siitä huolimatta onko sen kertominen alkuunkaan mahdollista. Hän kertoo kertomuksen, koska hänen on vastustettava, tietoisesti tai ei, rationalismia sekä sen hyväksymää ahneutta ja lahjottavuutta. Mutta hän tekee sen traagisessa epämääräisyydessään. 1900-luvun fasismin nousu länsimaissa ja sen uudelleen ilmentymä erilaisissa muodoissa tänä päivänä osoittavat muodottoman raivon voiman ja vaaran, kun se hakee ilmaisuaan. Jos tuo raivo saa ideologisen muodon, se voi johtaa meidät syvälle irrationaalisuuden tyhjiöön, jossa autoritäärisyys lopulta nousee ja pakottaa todellisuuskäsityksensä meille kaikille. Silloin tuon hornan syöverin suu aukenee, pakottaen sisuksiinsa kaiken, eikä mitään jää sen ulkopuolen tai sisäpuolen. Voit yrittää kirjoittaa tietäsi ulos, mutta saatat joutua viemään työsi maan alle.¹¹

¹ Tämän artikkelin suomennoksessa on käytetty Sokean pöllön 1990 painosta (suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto, Leena Tavio. Finn Lectura).
Kellariloukko (2.painos. 1996), suom. Valto Kallama. Karisto Oy.
² Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Niin&Näin. 2009. Suomentanut Tiina Kartano.
³ Cannariaton käyttämässä käännöksessä sana “raukaksi” on käännetty alkuperäistekstin mukaisesti “hyönteiseksi”. (alkup. englanniksi. Nor an insect. alkup. venäjäksi. Ni nasekomym – ни насекомым.)
⁴ Cannariaton esseessä”blue flower” ja ”morning glory”. Sokean pöllön suomennoksessa “elämänlangan kukka”. (alkup. persiaksi. Niloofar-e kabood)
⁵ ”Kirjoitan vain siksi, että minun on ehdottoman pakko juuri nyt kirjoittaa. Nyt jos koskaan minun täytyy välittää ajatukseni mielikuvitukseni olennolle, varjolle.” ”—Tuo varjo ymmärtää varmasti paremmin kuin minä!” (Hedayat, 1990, s.41.)
⁶ (alkup. englanniksi) “existence is interminable, it is nothing but an indeterminacy; we do not know if we are excluded from it (which is why we seek vainly in it for something solid to hold onto) or whether we are forever imprisoned in it.”
⁷ Tulkitsen Cannariaton tarkoittavan, sitä että Sokean pöllön kertoja ei kykene luomaan oman elämänsä perustaa, vaan saa voimansa reaktiivisuudesta.
⁸ Vaihtoehto-oikeisto
⁹ Toisaalta fantasianomainen ihailu ja toisaalta syvä inho ”lutkaa” kohtaan. Vrt. Madonna/Huora-kompleksi. Kertoja kokee vaimonsa pettävän häntä ja kokee tulleensa häpeälliseksi aisankannattajaksi vaimonsa toimesta.
¹⁰ Transgressive imperative
¹¹ Cannariato viitannee underground- termillä yhtäaikaa kellariloukkoon ja mahdollisesti totalitaristiselta yhteiskunnalta kätkeytyvään maanalaiseen toimintaan.

Arvostelu: Mies tahtoo muuttua: miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (hooks)

Bell hooks¹ on yksi toisen aallon feminismin merkittävimpiä ajattelijoita ja yksi kolmannen aallon intersektionaalisuutta korostavan tulokulman ensimmäisiä esille tuojia. Hooks tuli tunnetuksi jo ensimmäisen teoksensa Ain´t I a Woman: Black Women and Feminism johdosta, jossa hän kritisoi valkoisten feministinaisten kyvyttömyyttä nähdä rotua sukupuoleen verrattavalla tavalla eriarvoistavana tekijänä yhteiskunnassa. Mies tahtoo muuttua: miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (The Will to Change. Men, Masculinity and Love, 2004. Suom. Tapani Kilpeläinen. Eurooppalaisen filosofian seura 2020) käsittelee kuitenkin ensisijaisesti ylipäätään miehiä.

Rodun esilletuomisen ohella toinen asia, joka onkin tehnyt hooksista provokatiivisena pidetyn feministiajattelijan, on hänen sinänsä jopa triviaali mutta edelleen liian huonosti ymmärretty argumenttinsa: jos yhteiskunnan patriarkaalista rakennetta aiotaan vakavissaan muuttaa perustavasti, myös miesten täytyy osallistua massoittain tähän muutokseen. Tämä taas edellyttää miesten ajatus- ja elämismaailman ymmärtämistä sekä aktiivista pyrkimystä saada miehet mukaan feministiseen ajatteluun ja toimintaan. Vaikka olisi sitä mieltä, että moraalinen velvollisuus muuttua on yksinomaan miehillä, käytännössä mitään laajan mittakaavan muutosta patriarkaalisessa järjestyksessä ei voi tapahtua ilman, että feministit (joista pääosa ymmärrettävästi on edelleen naisia) pyrkivät aktiivisesti saamaan miehet mukaan liikkeeseen.

Anti-feministisen kliseen mukaan feminismissä on olennaisesti kyse peitellystä tai jopa avoimesta miesvihasta. Pitää kyllä paikkansa, että pieni mutta äänekäs osa toisen aallon feminismin nimekkäistä lipunkantajista tosiaankin syytti jopa esimerkiksi hooksia ”makaamisesta vihollisen kanssa” (s. 13), siis siitä, että hän piti miehiä patriarkaatin uhreina samassa määrin kuin naisiakin ja asennoitui lähtökohtaisesti ymmärtäen miehiin – myös väkivaltaisiin ja muuten ikäviin miehiin. Siinä missä varhaisilla feministeillä oli kädet täynnä yksinkertaisesti runnoa läpi paikoin jopa pommien avulla perustavimpia yhdenmukaisia oikeuksia miesten kanssa (kuten oikeutta äänestämiseen tai itsenäiseen työntekoon puhumattakaan yhtäläisestä palkasta), niin sanotussa toisen aallon feminismissä oli jo mahdollista käsitellä myös filosofisesti perustavampaa ajatusta: puuttua patriarkaalisen järjestyksen juurisyihin pelkästään niiden vakavimpien seurausten torjumisen sijaan (termi ”radikaalifeminismi” ylipäätään viittaa juuriin menemiseen [radix], ei jonkinlaiseen asenteelliseen jyrkkyyteen). Se tosiasia, että ensisijaisesti juuri miehet pitävät patriarkaalista järjestystä yllä, herätti kuitenkin monenlaisia pyrintöjä. Pieni osa feministeistä ilmaisi (yleensä henkilökohtaisten väkivaltatraumojen pohjalta) näkemyksen, mistä moni syyttää yhä feministejä yleisesti: maailma olisi yksinkertaisesti parempi paikka ilman miehiä. Tälle marginaaliselle joukolle hooks suuntaa viestinsä seuraavasti:

”Jokainen nainen tahtoo miehen rakkautta. Jokainen nainen tahtoo rakastaa ja tulla elämässään olevien miesten rakastamaksi. On hän sitten homo tai hetero, biseksuaalinen tai naimaton, hän tahtoo tuntea isän, isoisän, sedän, veljen, miespuolisen ystävän rakkauden.” (s. 17)

Nykyään käytännössä kukaan feministi ei kiellä tätä viestiä, mutta sen sijaan on edelleen hyvin tavallista, että miesten kokemuksia ei oteta täysin vakavasti. Esimerkiksi Suomessa yksinomaan miehiin kohdistuva asevelvollisuus myönnetään kyllä merkittäväksi tasa-arvo-ongelmaksi, mutta samaan hengenvetoon todetaan, että miehet itse ovat vastuussa tämän järjestelmän ylläpidosta. Tämä pitää toki sinänsä paikkansa; erityisesti miehet itse vartioivat maskuliinisten sukupuoliroolien noudattamista ja sanktioivat niiden rikkomisesta. Sen sijaan käytännössä koskaan ei näe syväluotaavaa analyysiä siitä, miksi näin on. Hooks pyrkii ainakin jossain määrin vastaamaan tähän kysymykseen:

”Seksistiset roolit rajoittavat sekä poika- että tyttölapsien identiteetin muotoutumista, mutta prosessi on paljon vahingollisempi pojille ensinnäkin siksi, että heiltä vaadittavat roolit ovat paljon jäykempiä ja rajoittavampia, ja myös siksi, että he paljon todennäköisemmin saavat ankaran rangaistuksen poiketessaan näistä rooleista. Nykyinen feministiliike loi sosiaalisesti hyväksytyn tilan, jossa tytöt voivat luoda minuuden tunnun, joka on erillään seksistisistä määritelmistä; samaa vapautta ei ole ulotettu pojille. Ei siis ihme, että patriarkaalisessa kulttuurissa pojat jatkavat perinnettä, jossa luodaan väärä minuus, ollaan jakautuneita. Tätä poikien ja miesten jakautumista luonnehtii usein kyky lokeroida. Juuri tämä perustavan haavoittava jako miesten psyykessä ja sielussa ruokkii mielisairautta. Kun miehiä vaaditaan käyttämään väärään minuuden naamiota, heidän kykynsä elää täysin ja vapaasti vähenee pahasti. He eivät pysty kokemaan iloa eivätkä he pysty koskaan todella rakastamaan.” (s. 147)

Kuten hooksin teoksen takakannessakin kysytään: onko ihme, että miehet ovat usein esimerkiksi väkivaltaisia, jos patriarkaatti ”lupaa miehille paljon muttei anna kuin tunnekylmyyttä, suuntautumatonta aggressiivisuutta ja turhautumista”? Jos patriarkaatti tyydyttäisi miehiä, miksi he pahoinpitelisivät niin usein toisia? (s. 42). Pitää omata sekä hyvin kyyninen maailmankuva yleisesti että hyvin synkkä käsitys miehistä, mikäli ajattelee, että miehet ovat tyypillisesti väkivaltaisia vain siksi koska he sosiaalisen asemansa ja fyysisen voimansa puolesta voivat olla sitä.

Useimmat anti-feministiset argumentit perustuvat joko räikeälle asenteellisuudelle tai vilpittömille väärinymmärryksille, mutta tässä kohtaa myös monet feministit ovat edelleen joko tietyllä tapaa tekopyhiä tai yksinkertaisesti kyvyttömiä ymmärtämään merkittävästi omasta asemastaan poikkeavaa tulokulmaa – siis niin sanotusti perinteisen miehen näkökulmaa maailmaan, siltä osin kuin myös siihen kuuluu merkittäviä ”mieserityisiä” vaikeuksia. Myöskään naisten osuutta patriarkaalisen järjestelmän ylläpitämisessä ei kovin usein haluta tuoda esille. Äitien asema on kuitenkin äärimmäisen keskeinen poikien indoktrinoimisessa patriarkaattiin; yksinhuoltajaäidit voivat olla tässä suhteessa jopa julmempia kuin tavanomaiset ydinperheäidit (s. 132). Naisten on lapsesta alkaen huomattavasti miehiä helpompi hankkia hyvät ihmissuhdetaidot, mutta vähemmän esille tuotu näkökulma on, että näitä taitoja voi yhtä hyvin käyttää manipuloimiseen kuin eheiden ihmissuhteiden luomiseen (s. 140).

Yksi erityistapaus, jossa poikiin ja miehiin kohdistuva sympatiavaje tulee ilmi, on nuorten miesten lisääntynyt syrjäytyminen ja äärimmillään raaka väkivalta. Siinä missä näiden ilmiöiden syyt tunnetaan tieteellisesti katsoen melko hyvin, näkee harvoin puheenvuoroja, joissa tuotaisiin moralisoimatta esille kyseessä olevien ihmisten oma näkökulma – siis sellaisenaan ja kaunistelematta. Tai oikeastaan sitä tuodaan kyllä esille jopa mässäilevässä formaatissa esille, esimerkiksi Lost Boys -dokumentin kaltaisissa pätkissä. Kuitenkin se laajempi kokemuksellinen pohja, mikä erilaisten ääri-ilmiöiden taustalla on, jää piiloon ja jopa aktiivisesti torjutuksi. Hooks tavoittaa tästä jotain äärimmäisen olennaista tuodessaan esille, että ”niin paljon kuin aikuiset valittavatkin nuorten miesten vihasta, useimpien aikuisten on helpompi kohdata raivoava teini-ikäinen kuin sellainen, jonka suru on vallannut ja joka ei voi lakata itkemästä” (s. 57).

Hooks kertoo useiden miestuttaviensa ilmaisseen tiettyä peruskokemustaan seuraavin sanoin: ”jokin puuttuu sisimmästä” (s. 29). Voin itsekin samaistua tähän ilmaukseen, ja oikeastaan vasta tämän teoksen myötä ymmärsin tietoisesti yhdistää tuntemuksen nimenomaisesti siihen sukupuolirooliin, johon minut on kasvatettu. Pojat kasvatetaan hyvin varhaisesta iästä alkaen kuolettamaan riippuvuutta ja heikkoutta ilmaisevat eleet huomattavasti voimakkaammin kuin tytöt (vaikka nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa sama koskee tietyssä määrin kaikkia). Tosiasiassa pojat eivät kuitenkaan ole vähemmän tunteellisia kuin tytöt, ainakaan missään yksiselitteisessä mielessä. Siinä missä tytöt kasvatetaan tukahduttamaan ennen kaikkea aggressiiviset tunteet, pojat joutuvat tukahduttamaan vielä täydellisemmin ja vielä kriittisemmän osan elämästä: hellyyden, rakkauden, riippuvuuden, miksi yhteyttä toisiin ihmisiin nyt haluaakaan nimittää.

Siinä missä verraten anti-feministisetkin miehet tunnistavat usein joissain yhteyksissä, että heidän masennuksensa, ahdistuksena, päihdeongelmansa tai väkivaltaisuutensa johtuvat tunteiden tukahduttamisesta, ja että näiden ongelmien juuret löytyvät yleensä jo kotoa varhaisesta lapsuudesta, heidän on usein käytännössä mahdotonta hahmottaa ilmiön kokonaiskuvaa, jota feministit kutsuvat tavallisesti patriarkaatiksi. Vaikeiden ja herkkien tunteiden esiin nouseminen nostaa äärimmäisen helposti maskuliinisen vastareaktion, johon kuuluu olennaisena osana feminismin jyrkkä torjuminen uhkana. Olen käynyt lukuisia arkisia keskusteluita, joissa näkyy ilmeisellä tavalla, kuinka keskustelun toinen osapuoli on kärsinyt elämäänsä keskeisesti määrittävällä tavalla siitä, ettei ole voinut toteuttaa olennaisia itseään määrittäviä asioita ahtaiden sukupuoliroolien takia, mutta sukupuoliroolien sijaan hänelle pääsyyllisinä ahdinkoon näyttäytyvät feministit. Paradoksaalisesti suurimpana pelkona kaikista näyttäytyy tällöin se, että ”kaikki hierarkiat katoavat” – visio mitä tuskin kovin moni pitää toivottavana mutta mikä ei varsinkaan ole vaarassa toteutua koskaan – ja tämä saa ihmisen vastoin omaa ja yhteistä etua vastustamaan jokaista nykyhetkessä tapahtuvaa poliittista pyrkimystä purkaa aktiivisesti ylläpidettyjä sukupuolirooleja. Lukuun ottamatta systemaattisimpia konservatiiveja, menneet edistysaskeleet tasa-arvossa nähdään kyllä toivottuina ja usein tärkeinäkin. Sen sijaan juuri nykyhetken akuuteissa kysymyksissä moni kääntyy enemmän konservatismin puoleen.

Vaikeasti murrettavien psykologisten lukkojen ohella asiaan vaikuttavat olennaisella tavalla median ylläpitämät mielikuvat feminismistä. Miksipä mediaa kiinnostaisivat tässä asiassa sen enemmän kuin muulloinkaan monimutkaiset teoriat ja tavallinen arkijärki, kun on tuhannen taalan paikka lietsoa vastakkainasetteluita ja esittää kärjistyksiä? (s.108). Kokonaisuudessaan ei olekaan yllättävää, että monet feministimiehet päätyvät ennemmin tai myöhemmin ”löytämään todellisen minänsä” anti-feministeinä (s. 40). Silloinkin kuin normeista poikkeavan pojan/miehen itsetunto on kuin ihmeen kaupalla säilynyt nuoruuteen asti vahvana, koko muu maailma asettaa valtavan paineen tällaisen miehen saamiseksi ”aisoihin”. Kaikkein raskaimmat itsetunto-ongelmat kasaantuvat varmasti miehille, jotka vain hyvin harvoin pystyvät tiedostamaan, että heidän kärsimyksensä johtuu eniten juuri ahtaista sukupuolirooleista, tai niille vähemmistöihin kuuluville ainakin ulkoa päin mieheksi määritellyille, joille ”hyväksyttävään” miehen rooliin mahtuminen ei ole mahdollista. Vaatii kuitenkin myös huomattavaa itsereflektiota ja tahdonlujuutta pitää kiinni feministisistä ideaaleista verraten hyväosaisenakin miehenä; vastoin suhteellisen usein esitettyä väitettä, avoimesti miesfeministinä ei todellakaan saa ihmisten suuren enemmistön positiivista huomiota, kiitosta ja hyväksyntää.

Feministinen liike on Suomen kaltaisissa valtioissa pystynyt korjaamaan sukupuolten tasa-arvoon liittyviä selkeästi mitattavia ongelmia kiitettävällä tavalla. Kuten hooks kuitenkin tuo toistuvasti esille, itse patriarkaalinen järjestelmä on säilynyt ytimeltään verraten koskemattomana myös länsimaissa. Hooksin keskeinen teesi on, että ilman miesten saamista mukaan feministiseen liikkeeseen, kaikki suuriltakin vaikuttavat edistysaskeleet tulevat ennemmin tai myöhemmin murskatuiksi, sillä miehet kattavat puolet väestöstä, ja kuten feministit painottavat, useimmat sekä merkittävimmistä vallanpitäjistä että kaikkein kurjimmassa asemassa olevista (ja siten mihin tahansa valmiina olevista) ihmisistä ovat miehiä.

Kuten olen todennut aiemmin täällä ja täällä, suurin vastuu viime kädessä kaikille haitallisten roolien kyseenalaistamisesta ja muuttamisesta on kollektiivisesti miehillä itsellään – täsmällisemmin ennen kaikkea niillä miehillä, jotka ovat sen verran onnekkaassa asemassa, että heillä on reaalinen mahdollisuus harjoittaa perustavanlaatuista itsereflektiota. Täysin kriittinen rooli on kuitenkin myös feministinaisten tuella, eikä halukkuus tällaiseen tukeen ole lainkaan itsestään selvä, vaikka paperilla ajatus useimmiten allekirjoitetaankin. Hooksin kohdalla rehellinen havainto hänen omakohtaisesta pelosta miehiä kohtaan poiki tarpeen ymmärtää miehiä. Valitettavasti helpompi ja yleisempi ratkaisu tällaisen havainnon pohjalta on ryhtyä moralisoimaan ja korostaa yksinomaan naisten asemaa uhreina.

Hooksin teosta on helppo suositella ensimmäiseksi teokseksi kenelle tahansa feminismistä kiinnostuneelle miehelle, jolla on mahdollisesti hyvinkin varauksellisia tuntemuksia aiheesta. Yhtä lailla sitä voi suositella feministinaisille, jotka tiedostavat, että he eivät kunnolla ymmärrä miksi miehet käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät.

Olli Pitkänen

¹Nimimerkki kirjoitetaan kokonaisuudessaan pienellä, bell hooks, koska kirjoittaja halusi ihmisten kiinnittävän huomiota itse teoksiin eikä kirjoittajaan. Idea tuntuisi kääntyvän hieman itseään vastaan, mutta noudatan luonnollisesti kirjailijan tahtoa kirjoittaa nimi näin.

²Tähän luonnollisesti vastataan usein nopeasti, että nimenomaan naisten kokemuksia ei oteta vakavasti: naisten ääni sivuutetaan paljon helpommin kuin miesten, ja esimerkiksi yllättävän yleisiä lähisuhdeväkivaltakokemuksia usein vähätellään ja jopa kiistetään. Tämä kaikki pitää tietenkin paikkansa, mutta ei poissulje millään tavalla sitä, että jopa feministinaiset suhtautuvat usein vähättelevästi siihen, kun miehet lopulta feministien toivomuksen mukaisesti todellakin ilmaisevat tunteitaan, erityisesti heikkoutta ja epätoivoa.

³Miehiin kohdistuvan sympatiavajeen eräänlainen jossain määrin epäintuitiivinen kääntöpuoli on transnaisiin kohdistuva syrjintä. Erityisesti mainitut Catharine McKinnonin ja Andrea Dworkinin kaltaiset jossain määrin ongelmalliset toisen aallon feministit ovat aika ajoin suhtautuneet transnaisiin eräänlaisina feministisen aatteen pettureina; heidän mukaansa transnaiset ikään kuin esittävät olevansa naisia, mutta he eivät koskaan voi olla ”todellisia” naisia, koska ovat syntyneet miehiksi. Tässä on kiinnostava yhteys anti-feministiseen konservatismiin, ja kyseiset ajattelijat ovatkin aika ajoin kokeneet konservatiivinaiset liberaaleja feministejä läheisemmiksi.

Arvostelu: Men Who Hate Women (Laura Bates)

Laura Batesin Men Who Hate Women on teos, joka on paitsi teemoiltaan ajankohtainen myös minulle henkilökohtaisesti kiinnostava. Kuten toin ilmi Timo Hännikäisen teoksen Ilman arvostelussani, oma suhteeni naisiin on ollut kaikkea muuta kuin ongelmaton. Bates erittelee useita, monessa mielessä toisilleen vastakkaisiakin antifeminismin muotoja, jotka tavanomaisemmin typistetään yksinkertaisesti ”naisvihan” alle. Siinä missä itsestään selvänä otetusta feministisestä lähtökohdasta näitä ilmiöitä kohtaan koettu vastenmielisyys, niiden mittakaava ja kaikkialla näkyvät käytännön seuraukset sekä täysin vääristellyt ja vihamieliset näkemykset feminismistä eivät varmasti ole omiaan herättämään halua pidemmälle vietyyn erittelyyn ja ymmärtämiseen, sellaiselle olisi kuitenkin useasta eri syystä tarvetta. Tähän tehtävään Batesin teos on erinomainen aloituspuheenvuoro.

Kuten Bates osoittaa vakuuttavasti, MeToo-kampanjan herättämän huomion jälkeen erilaiset antifeministiset voimat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti samalla kun niiden suosio perustuu paljolti siihen, että ne ovat onnistuneesti levittäneet mielikuvaa ”feminismin menemisestä liian pitkälle”. Tätä ”backlash”-nimellä tunnettua ilmiötä on dokumentoitu jo pitkän aikaa feminististen edistysaskelien jälkeen systemaattisesti tapahtuvana ilmiönä¹. Kuten monessa muussakin asiassa, uutta on kuitenkin internetin keskeinen asema, joka historiallisesti nuorena ilmiönä on vielä verraten huonosti tunnettu etenkin tutkimuksellisesta näkökulmasta. Batesin teoksessa käsitellään eritellen käytännössä kaikki keskeiset antifeministiset virtaukset, jotka ovat huomionarvoisia nykyisellä “informaatioaikakaudella” (incel-aate, Men Going Their Own Way, Pick-Up -pelimiehet, Miesten oikeus -aktivistit jne.). Kaikkia näitä sisäisestikin moninaisia ryhmiä yhdistävänä tekijänä toimii oikeastaan vain naisten tai ainakin feministien typistäminen yhdeksi homogeeniseksi kategoriaksi, johon liitetään tavalla tai toisella lähinnä negatiivisia piirteitä, sekä internetin hyödyntäminen äärimmäisen tehokkaalla tavalla propagandan levittämisessä.

Heti ensimmäisessä incel-ideologiaa² käsittelevässä luvussa Bates nostaa esille tärkeän havainnon, jota en esimerkiksi itse ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Kun puhutaan terrorismista, nimenomaisesti naisiin kohdistuvista terrori-iskuista ei puhuta koskaan siitä huolimatta, että ilmiö on kiistatta olemassa. Bates listaa vuodesta 2009 alkaen lukuisia joukkosurmia, joissa tekijä on todistetusti perustellut tekoaan incel-ideologialla (s. 42-48). Ainoastaan yhdessä kanadalaisessa tapauksessa media ja viranomaiset ovat yhdistäneet teon terroriin. Tekojen vakavuudesta tämä ei ole kiinni; siinä missä islamistinen terrori hallitsee ylivoimaisesti mielikuvaa siitä, mistä terrorissa on kyse, myös esimerkiksi ympäristöaate on hyvin edustettuna niin ihmisten mielikuvissa kuin virallisissa raporteissa. Näin siitä huolimatta, että noin 15 vuoden aikavälillä ympäristöaktivismi ei ole vaatinut yhtäkään kuolonuhria samalla kun incel-miesten iskuissa on menehtynyt kymmeniä ihmisiä (s. 303).

Jos varsinaiset naisvihaan liittyvät terrori-iskut ovatkin terrorin kentän kokonaisuudessa verraten marginaalisia, ne ovat luonnollisesti vain jäävuoren äärimmäinen huippu. Naisiin kohdistuva väkivalta, joka tapahtuu tyypillisesti kotona neljän seinän sisällä, on paljon luultua yleisempää ja edelleen hyvin usein vähäteltyä ja kiistettyä (s. 181). Vaikka perheväkivallassa ei ole kyse terrorismista, sen motivaatio on usein samankaltainen misogyynisten terrori-iskujen kanssa. Lisäksi pitkälti internetin erilaisilta palstoilta lähtöisin olevat erilaiset misogyyniset ajatusmallit ovat Batesin mukaan levinneet aina politiikan ja bisnesmaailman huipulle asti. Jopa Men Going Their Own Way – miesten yhteisö, jonka ideana on elää mahdollisimman riippumatta naisista – on vaikuttanut aktiivisen negatiivisella tavalla naisten urakehitykseen (puhumattakaan tietenkin siitä, mitä tällainen ajatusmalli aiheuttaa sen omaksuneille miehille, jotka usein tosiasiassa kaipaisivat ennen kaikkea onnistunutta romanttista suhdetta). Bates tuo esille, kuinka useat vaikutusvaltaiset miehet bisnesmaailmassa ovat kyseisen yhteisön inspiroimana kieltäytyneet illallisista naispuolisten bisneskontaktien kanssa koska he pelkäävät, että kyseiset naiset voivat nostaa aiheettomia syytteitä seksuaalisesta häirinnästä. Joissain tapauksissa tällainen pelko voi olla vilpitön, mutta useimmiten on tietenkin tosiasiassa kyse tietoisesta tai tiedostamattomasta halusta estää naisia etenemästä urallaan (on sanomattakin selvää, että näissä tapauksissa mies on poikkeuksetta ollut naista korkeammassa asemassa).³

Kun puhutaan laajemmin antifeministisestä toiminnasta, sen negatiivista vaikutusta tasa-arvokehitykseen on vaikea liioitella. Tämä ”manosfääriksikin” kutsuttu internet-pohjainen löyhä ”yhteisö” on käytännössä vallannut suurelta osin feministisiä teemoja koskevan diskurssin nettimaailmassa ja näin ollen onnistunut saamaan oman propagandansa näyttämään valtavirtaiselta terveen järjen vaihtoehdolta koskien feminismiä. Jokainen voi itse testata Batesin melko hälyttävän havainnon: Kun kirjoitat esimerkiksi Youtuben tai Googlen hakukenttään ”feminism” tai ”what is feminism”, löydät ehkä ensimmäisenä enemmän tai vähemmän asiallisen ja asiantuntevan esityksen aiheesta, mutta välittömästi tämän jälkeen törmäät valtavaan määrään manosfääriin kuuluvaa tai sen rajoilla liikkuvaa voimakkaan asenteellista ja usein tiettyjä samoja ”vaihtoehtoisia faktoja” esimerkiksi raiskaustilastoista toistavaa materiaalia. Erityisesti Youtuben algoritmi imee välittömästi tähän vaihtoehtoiseen todellisuuteen ja näyttää sen lisäksi korkeintaan aidosti kehnoa tai antifeministisestä tulokulmasta sellaiseksi automaattisesti näyttäytyvää feminististä sisältöä, joka on manosfäärissä päätynyt maalituksen kohteeksi. Lopputuloksena erityisesti nuoret miehet päätyvät pitämään Jordan Petersonin kaltaisia hahmoja ”kahden ääripään” välisenä tolkun äänenä ilman, että taustalla on välttämättä lähtökohtaisesti erityisen voimakasta asenteellisuutta.

Jotain toki jää aina kaipaamaankin kaikilta teoksilta. Vaikka Bates tiedostaa hyvin, että naisvihan eri muotojen täsmällisempi ymmärtäminen kaipaisi miesten keskinäisen valtadynamiikan tarkempaa analyysiä, hän ei lopulta mene kovin syvälle tähän suuntaan ilmiöiden ymmärtämisessä. Teoksessa on myös amerikkalaiselle tyylille ominainen hieman julistava sävy ja erityisesti heti kaksi ensimmäistä sivua ovat omiaan karkottamaan lukijat, jotka eivät entuudestaan suhtaudu tulokulmaan myötämielisesti. Joitain jatkokysymyksiä, joita itselleni teoksen pohjalta nousi mieleen (osaa näistä toki sivutaan teoksessa), ovat esimerkiksi: Miksi juuri seksistä on muodostunut keskeinen pakkomielle, joka yhdistää erilaisia naisvihan muotoja ja johon liittyen naisia pyritään alistamaan? Miksei jokin muu vallankäytön/väkivallan muoto? Onko naisten asema tässä kokonaisuudessa puhtaasti passiivinen uhri vai onko löydettävissä naisten käyttäytymisestä löydettävissä systemaattisia piirteitä, jotka tavalla tai toisella ylläpitävät alistamisen kierrettä? Mistä monien miesten aggressio naisia kohtaan alun alkaen syntyy? Millaisia miesten väliset hierarkiat täsmälleen ottaen ovat, miten niitä ylläpidetään, ja miten ne liittyvät erilaisiin naisvihan muotoihin? Miten naisten keskinäiset valtahierarkiat liittyvät asetelmaan? Kuinka luokka-asema vaikuttaa naisvihan eri muotoihin?

On tietenkin ymmärrettävää, että käytännön feminismin näkökulmasta nämä kysymykset näyttäytyvät toissijaisina, osa niistä jopa potentiaalisesti vaarallisina. Erityisesti naisten omaa toimintaa koskeva kysymys on tosiaankin jopa tarkoittamatta hyvin helppo kääntää oikeuttamaan seksistisiä asenteita. Ylipäänsä koko ”miesaktivismi” skene on toistaiseksi perustunut hyvin pitkälti juuri tällaiselle agendalle. Onko esimerkiksi suomalainen Miesten Tasa-Arvo Ry ehdottanut yhtäkään toimintamuotoa, jossa miehet itse lähtisivät aktiivisesti ja konkreettisesti työskentelemään miehiin kohdistuvien tasa-arvo-ongelmien kanssa? Sinänsä aitoja miesten tasa-arvo-ongelmia käytetään sen sijaan yksinomaan feministien mustamaalaamiseen, vaikka useimmiten feministien ajamat tavoitteet vaikuttaisivat positiivisesti myös eri tavoin huono-osaisten miesten asemaan.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri ei todellakaan ole tilanteessa, jossa ”perustason” feministiset argumentit voidaan olettaa yleisesti ymmärretyiksi ja täten voitaisiin kokonaisuudessaan siirtyä täsmällisempiin sekä syvällisempiin kysymyksiin. Bates osoittaa teoksessaan, että monet edistysaskeleet ovat aivan viime vuosina päinvastoin ottaneet jyrkkää takapakkia. Tästä huolimatta uskon, että pitkässä juoksussa myös feminismin kanssa suuressa linjassa yhtä pitävä miesnäkökulmainen spesifien feminististen ajatusten kritiikki on perusteltua. On sanomattakin selvää, ettei tällaisen tehtävän toteuttamista tule odottaa ensisijaisesti feministinaisilta, vaan itse kunkin näihin teemoihin läheisyyttä kokevan miehen tulee itse tarttua toimeen. Suomessa Miessakit-yhteisö on tehnyt arvokasta käytännön työtä miesten kohtaamien erilaisten ongelmien kanssa, mutta varsinaisesti miesnäkökulmainen teoreettisempi lähestymistapa on myös kansainvälisesti melko lapsenkengissä. Pitää varmasti paikkansa, että osa feministeistä voi ylireagoida ja väärintulkita tällaista tulokulmaa, mutta huomattavasti suurempi haaste on se, että vain verraten pieni osa miehistä kykenee, haluaa ja jaksaa perehtyä ongelmakenttään ja alkaa tehdä työtä sen vaatimalla tavalla.

Olli Pitkänen

¹ Aiheesta melko kattavasti ks. esim. Susan Faludin Backlash.
² Incel on lyhenne ”involuntary celibatesta”. Alun perin Alana -nimellä tunnetun biseksuaalin naisen aloittama internet-yhteisö, jossa keskusteltiin toisia tukevassa hengessä epäonnisuudesta seksuaalisissa ja romanttisissa suhteissa. Nykyään lähes yksinomaan miehistä koostuva avoimen naisvihamielinen yhteisö, johon liittyy erilaisia liioiteltuja ja jopa salaliittoteoriamaisia piirteitä oletetusta naisten ylivallasta yhteiskunnassa ja erityisesti parinvalinnassa.
³ Yksi kaikkia antifeminismin muotoja yhdistävä tekijä on tietenkin vainoharhainen käsitys siitä, että nyt kun laajamittainen kaikki yhteiskuntakerrokset kattava pääasiassa naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä on erityisesti MeToo-kampanjan johdosta tullut jossain määrin yleisesti tunnustetuksi ilmiöksi, olisi keskivertomiehellä merkittäväkin riski joutua perättömän ilmiannon kohteeksi. Tällä pelolla on tietty tunnepohjainen perusta, jonka pystyn hyvin itsekin ymmärtämään, mutta kuten Bates osoittaa, jopa enemmistö naisista on joskus kokenut seksuaalista häirintää siinä missä taas murto-osa seksuaalisesta häirinnästä tehdyistä rikosilmoituksista on johtanut syytteeseen ja edelleen murto-osa syytteistä tuomioon. Väärät ilmiannot taas ovat olleet erittäin harvinaisia.

Kirja-arvostelu: Timo Hännikäinen: Ilman

Olen välillä törmännyt vasemmistolaisten tuttavieni taholta kummeksuntaan siitä, miksi luen Timo Hännikäisen teoksia. Itse asiassa olen tainnut lukea kaikki hänen teoksensa. Hännikäinen on erinomainen kirjoittaja ja huolimatta usein provokatiivisesta tyylistään ja joistain äärioikeistolle ominaisista harhaisuuksistaan hän esittää aika ajoin täysin vakavasti otettavia kriittisiä huomioita vasemmistosta. Lyhyesti sanottuna, Hännikäinen on suomalaisen äärioikeiston harvoja varsinaisesti luku- ja kirjoitustaitoisia henkilöitä. Tällaisena hän on myös yllättävän merkittävä mielipidevaikuttaja, minkä takia häntä on täysin perusteltua kommentoida ennakkoluulottomasti mutta kriittisesti.

Linjalleni uskollisena luin myös Hännikäisen viimeisimmän teoksen Pyhä yksinkertaisuus, joka käsittelee ”tarkoitus pyhittää keinot”- tyyppisen ajattelun historiaa. Tällä kertaa teosta voi pitää itse asiassa melko varauksetta hyvänä, jos kohta viimeisessä luvussa lähtee huolella lapasesta, kun Hännikäinen liittää muutamat mediassa esille nostetut MeToo-liikkeen ylilyönnit totalitaarisen kommunismin ilmianto- ja synnintunnustusseremonioihin. Voittopuolisesti positiivisesta kokemuksesta inspiroituneena otin työn alle uusintapainoksen alun perin 2009 ilmestyneestä teoksesta Ilman. Uusi painos on pidetty muuten ennallaan, mutta siihen on liitetty Hännikäisen lyhyt esipuhe sekä Tenho Kiiskisen täydellisen yhdentekevät ja rasittavat jälkisanat (ylipäätään Kiiskinen vaikuttaa lähinnä Hännikäiseltä ilman kirjallisia lahjoja tai kiinnostavia ideoita). Mikä teoksesta sitten tekee kiinnostavan? Ilman pitää sisällään kaksi suhteellisen erillistä tasoa: toisaalta se on deskriptiivinen ja hyvinkin henkilökohtainen kuvaus tietyntyyppisen miehen vastentahtoisesta selibaatista, toisaalta teos käsittelee liberalismin laajenemisesta seksuaalisuuden piiriin. Kummankin teeman pitäisi sinänsä olla melko varauksetta vasemmistolaista kiinnostavia, mutta luonnollisesti Hännikäinen sotkee palettia muullakin kuin maineellaan, joka itse asiassa oli vielä tämän teoksen julkaisun aikaan aivan siedettävä.

Sanotaan näin, että cis-miehestä poikkeava, seksuaalisuuden suhteen itsensä rampautetuksi kokeva henkilö ei helposti löydä paljoa kehuttavaa tästä teoksesta. Eivät varmasti löydä kaikki heteromiehetkään, mutta jos pystyy samaistumaan 90%:sti Hännikäisen kuvaukseen siitä, miltä vastentahtoinen selibaatti tuntuu sivistyneestä itsetietoisesta heteromiehestä, niin tilanne on todennäköisesti toinen. Esimerkiksi minulla, toisin kuin Hännikäisellä, joka sentään pääsi seksin makuun jo teininä, tämä asia otti aikansa 25-vuotiaaksi asti. On lähes itsestään selvää, että seksin puute fyysisenä asiana ei vielä tee kenestäkään ihmisestä onnetonta; jos seksuaalisuudessa olisi kyse pelkästään biologiasta, useimmat ihmiset kehittäisivät itsensä itsetyydytyksen mestareiksi ja olisivat täysin tyytyväisiä. Junteinkin naistenmies kuitenkin kaipaa (usein osin tiedostamattaan) edes jonkinlaista henkistä yhteyttä seksikumppaneihinsa. Jatkuvassa seksin puutteessa intensiivinen fyysinen tunne yhdistyy herkimpiin tunne- ja älyllisen elämän alueisiin, mikä käytännössä väkisinkin vääristää ihmisen suhdetta seksiin ja vastakkaiseen sukupuoleen ylipäätään. Mikäli tämän kokemuksen vielä kanavoi tavalla tai toisella sitä ylläpitävään ajatusmaailmaan, kyseessä voi olla todellinen umpikuja.

Vaikka Hännikäisen naisvihaa on liioiteltu, teoksessa on toki myös perustavanlaatuisia ongelmia. Ensinnäkin, vaikka naisten on todellakin objektiivisesti katsoen paljon helpompi saada seksiä kuin miesten, tästä ei seuraa koettua ”etulyöntiasemaa” naisille. Niin sanotuissa kehitysmaissa ruoan ja veden puutteessa elävät ihmiset ovat monien tutkimusten mukaan jopa onnellisempia kuin länsimaiset keskivertoihmiset. Tyytyväisyys omaan tilanteeseen riippuu hyvin pitkälti omasta viiteryhmästä eikä mistään objektiivisesti mitattavista tekijöistä. Toisekseen, naisten seksinpuute eroaa keskimäärin kvalitatiivisesti miesten vastaavasta. Yhdistäviäkin tekijöitä toki löytyy: kokonaisvaltainen psykofyysinen jännitystila, joka kehittyy helposti varsinaisiksi mielenterveysongelmiksi, vastakkaisen sukupuolen (tai miksei saman) ajatteleminen korostetusti seksin kautta, omaan itseen kohdistuva inho, ja viime kädessä koko elämän typistyminen seksinpuutteen ympärille. Hännikäisenkin mainitsema Kreetta Onkelin teos Beige kuvaa äkkiseltään uskottavan tuntuisesti naisnäkökulmaa aiheeseen, vaikka kyse onkin fiktiivisestä teoksesta.

Hännikäinen huomaa sinänsä oikein keskeisimmän eron miesten ja naisten kokeman seksinpuutteen ja sen aiheuttamien itsetunto-ongelmien välillä:
”Miehellä seksuaalinen syrjäytyminen tuottaa laajempaa sosiaalista syrjäytymistä, sillä naiseton mies saa häviäjän leiman. Ja mikä pahinta, leimaa on kannettava hiljaa, protestoimatta ja myötätuntoa odottamatta.” Sekä miehillä että naisilla seksuaalisesti hyljeksityksi tulemiseen liittyy sosiaalista häpeää, mutta ilmiö on voimakkaasti sukupuolittunut. Oletko koskaan tavannut naista, jota pidettäisiin ”luuserina” siksi että hänellä ei niin sanotusti käy flaksi? Naisilla pikemminkin liian ”kevytkenkäinen” asennoituminen seksiin tuottaa yhä tänä päivänä usein sosiaalista hyljeksintää. Miehellä seksinpuute johtaa usein aivan eri tavalla kokonaisvaltaiseen psyykkiseen ja sosiaaliseen pahoinvointiin. Yllä olevassa lainauksessa Hännikäinen tosin epäsuorasti liioittelee seksinpuutteen ”ulkoa päin” tulevaa sosiaalista leimaa – tiedän myös miehiä, jotka eivät ole tehneet tästä asiasta itselleen elämää suurempaa ongelmaa, eivätkä he tällöin myöskään ole tulleet muulla tavoin sosiaalisesti erityisen syrjityiksi.

Hyväntahtoisesti lukien Hännikäinen puhuukin nimenomaan omakohtaisesta kokemuksesta – jos väheksyy itseään, tällä on eri tavoin taipumusta tuottaa väheksyntää myös muiden taholta. Vaikka seksinpuutteen kaikkein myrkyllisimpinä koetut puolet ovat suurelta osin ”itse aiheutettuja”, tulisi asiassa nähdä myös olennainen rakenteellinen puoli. Havainnollistaakseni mitä tarkoitan, naisten ulkonäköpaineiden kohdalla ainoastaan kovan linjan oikeistolaiset sanovat, että lain mukaan jokainen saa näyttää miltä haluaa, ja loppu on kiinni vain itse kunkin omasta psyykestä. Juuri tällä tavoin tavataan kuitenkin ajatella niiden miesten kohdalla, jotka ajautuvat hyvinkin vahvasti kulttuurimme ohjaamana sellaiseen itsetuhoiseen ajatusmalliin, jota Hännikäinen teoksessaan kuvaa. Samalla päästäänkin Hännikäisen teoksen ydinongelmaan.

Vaikka Hännikäinen irtisanoo itsensä ”miesasialiikkeestä”, hän jakaa lähestymistavassaan olennaisesti samat ongelmat. Tällaisen ajattelutavan mukaan feminismi on tasa-arvon viemistä ”liian pitkälle”, jolloin siis miehet jäisivät jo alakynteen. Hännikäisen ero miesasialiikkeeseen on, että hän ei itse asiassa pyri edes näennäisesti ajamaan tasa-arvoa, vaan on huolissaan vain siitä, että maskuliinisuus on joutunut liian ahtaalle. Sekä Hännikäisen että miesasialiikkeen mukaan kuitenkin olennaisin ongelma miesten (erityisesti seksuaalisessa) syrjäytymisessä on feminismi. Ajatus on suunnilleen seuraava: feministit ovat kulttuurisesti hallitsevassa asemassa ja he ovat saaneet monet miehet häpeämään täysin terveitä maskuliinisia piirteitään ja tapojaan. Toisaalta, koska selkeät sukupuoliroolit ovat sekä Hännikäisen että miesasialiikkeen mukaan biologiaan vahvasti pohjaava fakta, heidän mukaan feministitkin lopulta arvostavat seksuaalisessa mielessä ns. perinteisiä miehiä, jolloin tietyn miesjoukon seksuaalinen syrjäytyminen on erityisen sapekasta. Samat feministit, jotka kritisoivat perinteistä miehisyyttä, kuitenkin valitsevat seksikumppaneikseen juuri tällaisia miehiä.

Logiikka ei nähdäkseni ole aivan sataprosenttisen pielessä. Feministit, kuten minkä tahansa aatteen edustajat, ovat ihmisinä taipuvaisia yksipuolisiin tulkintoihin, ristiriitoihin ja tekopyhyyteen. On selkeä tieteellisestikin osoitettu tosiasia, että ”keskimääräisen” naisen on monin verroin helpompi löytää sekä satunnaista seksiä että parisuhteita verrattuna vastaavaan mieheen (jos kohta vanhemman iän myötä tilanne tasoittuu huomattavasti, ellei käänny peräti ympäri). Hyvin usein Hännikäisen kirjaa koskevissa kommenteissa tätä faktaa ja sen välitöntä seurausta – siis sitä, että naisilla on tässä mielessä keskimäärin seksuaalista valtaa miehiin nähden – pidetään lähtökohtaisesti tuulesta temmattuna väitettä. Kenties asiaa ei lopulta niinkään kiistetä, mutta ylipäätään analogiaa markkinoihin pidetään vääristyneenä tulokulmana; ovathan seksi ja parisuhde ilon ja onnen asioita, joista minkäänlaista kyynistä laskelmointia harjoittavat vain kusipäät, jotka eivät ansaitsekaan läheisyyttä. Näin voi kuitenkin ajatella vain sellaiseen ihmisryhmään kuuluva henkilö, jolla seksi- ja parisuhdeasiat tosiaan menevät enemmän tai vähemmän luontevasti nousuineen ja laskuineen. Kun ”omana itsenään oleminen” ja tavallinen ystävällisyys kanssaihmisiä kohtaan eivät vaan millään johda seksiin, on taas mahdoton olla huomaamatta, seksuaalisuuteen jos johonkin kuuluu myös rakenteellisia valta-aspekteja, eikä pelkästään siinä mielessä, että ”jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja”.

Kuten moni viisas on esittänyt, jokainen vaarallinen valhe vaatii pienen osan totuutta toimiakseen. Kun tarkastellaan isossa kuvassa mitä feminismi on aikaansaanut ja pyrkii edelleen viemään eteenpäin miehiä koskien, se on kylläkin lisännyt vähemmän suosittujen miesten mahdollisuuksia seksiin ja parisuhteisiin vapauttamalla ennennäkemättömällä tavalla naisten seksuaalisuuden toteuttamista. Naisten seksuaalinen valta ei ole yksinkertainen nollasummapeli, jossa enemmän mahdollisuuksia naisille tarkoittaa vähemmän mahdollisuuksia miehille. Naisten seksuaalisen käyttäytymisen sääntelyn vapautuminen ei tarkoita yksiulotteisesti naisten seksuaalisen vallan lisääntymistä miehiin. Hieman yksinkertaistaen se tarkoittaa naisten vallan lisääntymistä niissä asioissa missä heiltä on ennen hyvin epäoikeudenmukaisesti puuttunut valtaa: ytimellisimmin itsemääräämisoikeudessa (muistutan lukijoita, että raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1990-luvulla). Sen sijaan Hännikäistä ja toki myös itseäni kiinnostava aspekti – missä mielessä naisilla on seksuaalista valtaa ikään kuin miesten yli – on tuskin ainakaan yksioikoisesti lisääntynyt feminismin saavutusten myötä. Ennen tietysti mies saattoi lain turvin raiskata vaimonsa tämän kieltäytyessä seksistä, mutta sopii kysyä, kenen mielestä tämä on miehellekään ainakaan lopulta tyydyttävä skenaario. Feminismin ansiosta naisten seksuaalisesta käyttäytymisestä on poistunut iso osa sitä vaikeatulkintaisuutta ja ”pelaamista”, joka siihen stereotyyppisesti liitetään, sillä siihen ei ole enää välttämätöntä tarvetta, kun avoimemmasta suhtautumisesta seksiin ja aloitteen tekemiseen ei enää sanktioda ainakaan samassa määrin. Kun naisten on sallittua toteuttaa vapaammin seksuaalisuuttaan, tämä tarkoittaa enemmän mahdollisuuksia myös vähemmän suosituille miehillä. Lisäksi on hyvä muistaa myös se, että kaikki naisetkaan eivät ole seksuaalisesti erityisen suosittuja. Näiden naisten minäkuvasta feminismi on poistanut paljon häpeää ja mahdollistanut siten uskalluksen aloitteisiin tai ainakin niihin vastaamiseen.

Kaikille miehille ei edelleenkään löydy ketään, mutta nykyisessä tilanteessa kyse on tällöin yleensä pään sisäisistä ongelmista, sen verran moninaista ja runsasta ”tarjonta” on nykyään – maallakin on mahdollista lähestyä ihmisiä internetin kautta. Ansiokkaimmillaan Hännikäisen teos on juuri päänsisäisiä ongelmia kuvatessaan – tässä kohtaa harva kirjoittaja uskaltaa yhtä paljon. Ylipäätään Hännikäinen tekee ansiokasta työtä nostaessaan miesten seksuaalista syrjäytymistä ilmiönä esiin, mutta ratkaisuja hän etsii aivan väärästä suunnasta. Hännikäinen on sentään rehellinen pitäessään vanhakantaisia sukupuolirooleja ja avioliittoinstituution voimakasta roolia parempina kuin nykyaikaista seksuaalista vapautta. Sen sijaan – sivuuttaen nyt argumentin vuoksi naisten oikeudet täysin – on vaikea nähdä, miten heikossa asemassa olevat miehet muka tällöin menestyivät nykyistä paremmin. Omaisuudella ja asemalla on tietenkin voinut korvata ulkonäköä ja sosiaalisia taitoja, mutta sama pätee edelleen. Ennen taas avioliiton ulkopuolelle jääneen muutenkin epäsuositun miehen mahdollisuudet ovat olleet varmasti vielä nykyistä huonommat.

Hännikäinen löytää toki joitain monille feministeille sokeaksi jääneitä pisteitä, mutta ilakoi löydöstään aivan liikaa. Monen feministin on todellakin vaikea samaistua miehen, ennen kaikkea ”luuserimiehen” näkökulmaan seksuaalisuudessa, mutta vastaavaan rajoittuneisuuteen törmää kaikkialla missä on ihmisiä. Mitään erityistä feminismin petollisuutta Hännikäinen ei kykene osoittamaan. Sitä paitsi, monet feministit myös ymmärtävät seksuaalisen vallan moninaisen luonteen eivätkä typistä sitä vain miesten naisiin kohdistamaan valtaan ja väkivaltaan. Anna Kontulan kirja ”Tästä äiti varoitti” toimii yhtenä hyvänä esimerkkinä (Kontulalta kannattaa lukea koko lailla mitä tahansa muutakin, esimerkiksi ”Näkymätön kylä” -kirjassaan Kontula kirjoittaa itsensä hyvin konkreettisesti likoon laittaen puhtaasti miesten maailmaan kuuluvista ongelmista rakennusalan siirtotyöläisyydessä).

Olisi naiivia ajatella, että seksistä voitaisiin jossain vaiheessa saada ongelmaton hauskanpidon väline samaan aikaan kun siihen kuitenkin liitetään usein jossain mielessä jopa jotain pyhää, missä taas ristiriidat ja vaara eivät ole koskaan kaukana. Miesten ja naisten intressiristiriidat ovat tuskin kuitenkaan aivan niin suuria kuin Hännikäinen tuntuu ajattelevan, sillä osa niistä nousee muutettavissa olevista yhteiskunnallisista rakenteista. Itsetietoisen henkilökohtaisen kuvauksen lisäksi Ilman avaa keskustelua yleensäkin harvemmin asiallisesti keskusteltuun ilmiöön, mutta liikkuu kriittisellä hetkellä täsmälleen väärään suuntaan. Feminismin ja ylipäätään modernin yhteiskunnan vastustamisen sijaan katse pitäisi kääntää ennen kaikkea siihen, mitä miesten seksuaaliset rooliodotukset saavat aikaan erityisesti niissä miehissä, jotka eivät kykene tai halua täyttää näitä odotuksia. Hännikäinen on toki kulttuurikonservatiivisuudessaan jossain määrin systemaattinen, eikä näe rooliodotuksissa sinänsä mitään väärää. Sillä enemmistölle, joka pitää seksuaalisuuden vapautumista lähtökohtaisesti hyvänä asiana, huomion pitäisi kääntyä siihen, mitkä rakenteelliset tekijät aiheuttavat miesten seksuaalista syrjäytymistä.

Kuten todettu, feminismi ei siis todellakaan ole syy miesten seksuaaliseen syrjäytymiseen. Päinvastoin, se tarjoaa välineitä tilanteen muuttamiseen paremmaksi sekä naisten estoja poistamalla että osoittamalla maskuliinisuuden (itse)tuhoisia puolia. Kuitenkin sukupuoliero on osittain biologiaankin pohjaava tosiasia, eikä seksuaalinen valta typisty feministien tyypillisesti käsittelemiin miehisen vallan muotoihin. Seksityön tapaan naisten seksuaalinen valta on monille feministeille hankala teema käsitellä neutraalisti ja siksi aiheen ymmärtämiseen tarvitaan mieslähtöistä tulokulmaa, joka ei suhtaudu lähtökohtaisen vihamielisesti feminismiin mutta ei myöskään ota annettuna, että kaikki miesten kokemat ongelmat ratkeavat pelkästään maskuliinisuuden kriittisellä analyysillä ja siitä johdetuilla toimilla. Hännikäisen teosta voi sen perustavista ongelmistaan huolimatta suositella kovanahkaisille ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita miesten seksuaalisesta syrjäytymisestä. Kunnollinen kattava ja neutraali analyysi aiheesta odottaa kuitenkin tekijäänsä.

Olli Pitkänen