Avainsana: marxilaisuus

Mistä on kysymys kulttuurimarxismissa?

Syyttäessään nykyajan ”kulttuurimarxisteja” vallanhalusta ja totalitarismista uusi oikeisto on omalla perverssillä tavallaan itse kulttuurimarxistisempaa kuin kritiikkinsä kohde, vaikka asemoikin kritiikkinsä lähtökohdat perin patologisesti ja hävyttömän virheellisesti.

Uuden oikeiston piirissä suosittu kulttuurimarxismin käsite kaipaa epäilemättä myös vaihtoehtoisen vasemmistomme kriittistä ja syväluotaavaa tarkastelua. Mistä kulttuurimarxismissa oikeastaan on kyse? Keitä olivat ”alkuperäiset kulttuurimarxistit”? Uuden Suomen ”käsitekriittisessä” artikkelissaan Marko Hamilo luonnehtii kulttuurimarxismilla tarkoitettavan

”yksinkertaisesti marxilaista maailmankuvaa ilman sen taloudellista ja poliittista ulottuvuutta. Samalla työväenluokka menetti asemansa sorrettuna luokkana, joka tulisi tekemään vallankumouksen. Sen paikan ottivat erilaiset marginaalit: seksivähemmistöt, mustat, maahanmuuttajat ja niin edelleen.”

Hamilon määritelmän (ja koko tekstin) voi nähdä pyrkivän salonkikelpoistamaan tai vähintään ottamaan etäisyyttä äärioikeiston piirissä suosittuun salaliittoteoriaan, jonka mukaan kommunismi pyrki epäonnistumisensa jälkeen ulottamaan ”vallankumouksen logiikan” kulttuuri(soda)n alueelle identiteettipolitiikan ja monikulttuurisuuden nimissä. Hamilolla kommunistinen salaseura vaihtuu marxilaiseksi maailmankuvaksi, mutta muuten kirjoitus toistaa tyypillisiä oikeistoradikaalien käsityksiä siitä, kuinka Marxin ”[a]lkuperäinen teoria kääntyi päälaelleen: usko perinteisiin länsimaisiin arvoihin on tuhottava ensin, jotta länsimaiset yhteiskunnat olisivat vastaanottavaisia myös taloudelliselle ja poliittiselle muutokselle”.

Kulttuurimarxismin muotoutumisen taustaa voi jäljittää ainakin Antonio Gramscin jäsentelemiin ”historiallisen blokin” ja ”orgaanisen intellektuellin” käsitteisiin. Edellinen viittaa ajatukseen yhteiskunnallisesti alisteisten ryhmittymien yhdistymisestä kulttuurin, tieteen ja teknis-taloudellisen toiminnan alueilla; jälkimmäisessä on kyse porvariston hegemonian vastaisen ideologisen joukkoliikkeen organisoimisesta niin talouden kuin yhteiskunnallisen elämän ja politiikan tasolla.

Vaikkei kulttuurimarxismia Hamilon tapaan muotoilemana oppina, järjestelmänä, maailmankuvana tai kulttuuripoliittisena dogmatiikkana ole oikeastaan olemassakaan (kuten muuten toisaalla on kiitettävästi osoitettukin), lienee kuitenkin syytä tarkastella käsitettä tässä yhteydessä muutoinkin kuin uuden oikeiston järjestäytymisen merkkinä ja pahaenteisenä viittauksena 1930-luvun tiettyihin kiistatta barbaarisiin kehityskulkuihin. Jos nimittäin kulttuurimarxismia olisi olemassa, sen yhtenä keskeisimpänä dokumenttina voisi epäilemättä pitää Frankfurtin koulukunnaksi kutsutun marxilaisen älymystökeskittymän kahden ajattelijan, Max Horkheimerin ja Theodor Adornon, toisen maailmansodan aikoihin laatimaa kulttuurikriittistä puheenvuoroa ja laajaa esseeteosta Valistuksen dialektiikka (Dialektik der Aufklärung, 1944). Hamilokin mainitsee artikkelissaan Frankfurtin koulukunnan, jonka roolia kulttuurimarxismi-käsitteen lanseeraaja, konservatiivi William S. Lind pitää ”yhtenä keskeisenä aatehistoriallisena taustavaikuttajana” kulttuurimarxismin nykymuodoille.1

Ymmärtääksemme jotain ”todellisesta” kulttuurimarxismista on siis ymmärrettävä, mistä Horkheimerin ja Adornon teoksessa on olennaisesti kysymys. Viittaaminen poliittisen korrektiuden vaatimuksiin, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureihin, ”woke”-kulttuuriin tai siihen, mitä joku Juha Ahvio sanoo Gramscista, Marcusesta, Adornosta tai kommunismista, ei riitä.

Valistuksen dialektiikan lukeneelle käy suhteellisen nopeasti selväksi, ettei liberaalivasemmiston paljon puhutulla (ja syytetyllä) halulla ”tuhota länsimaisen kulttuurin perusarvot” ole mitään erityistä tekemistä Horkheimerin ja Adornon kriittisen teorian kanssa. Riittää, kun lukee ajatuksella Valistuksen dialektiikan laajan alkuluvun ”Valistuksen käsite”, jossa tekijät pyrkivät osoittamaan, kuinka

”[v]alistuksen uhriksi joutuneet myytit olivat kuitenkin sen itsensä aiempaa tekoa. (…) Myytti halusi selostaa, nimetä, sanoa alkuperän ja sen myötä esittää, todeta, selittää. Tämä piirre voimistui, kun myyttejä alettiin koota ja merkitä muistiin. Jo varhain ne muuttuivat selosteista opeiksi. Jokainen rituaali sisälsi mielteen tapahtuneesta määräkulkuna, johon loitsijan oli tarkoitus vaikuttaa. Rituaalin tämä teoreettinen ainesosa itsenäistyi kansojen varhaiseepoksissa. Tragediankirjoittajien löytämät myytit astuivat esiin kurina ja mahtina, joita jo Bacon ihannoi tavoitteena.”

Horkheimerin ja Adornon kriittisen projektin ytimessä on kontribuutio länsimaiseen keskusteluun ja reflektioon, jonka kautta ajattelu voi saada selkoa synneistään. Valistus, joka pyrki systemaattisesti poistamaan taikauskon maailmasta ja abstrahoimaan kaiken olevan mitattavaksi varannoksi, on tekijöiden mukaan tässä pyrkimyksessään ”totalitaarinen”, sillä mitkä tahansa henkisen vastarinnan muodot vain kasvattavat sen voimia. Tämä on seurausta valistuksen kyvystä tunnistaa myyteissäkin itsensä. Olivatpa ”vastarinnan hyödyntämät myytit” mitä tahansa, niiden kohtalona on kamppailuissa muodostua uusiksi perusteluiksi valistuksen projektille, ”jolloin ne joutuvat väistämättä polvistumaan sen hajottavan järkiperäisyyden periaatteen edessä” – periaatteen, josta ne alun perin ”valistusta syyttävät”.

Horkheimerin ja Adornon mukaan valistuksen edistystä tuhoavat mahdit ammentavat voimansa sen omaan rakenteeseen kätkeytyvistä jännitteistä. Valistuksen totalitaarisuus on seurausta valistuksen projektin alkuperäisestä ristiriidasta, joka ylipäätään on tehnyt kaiken havaitun edistyksen mahdolliseksi: ”Minuuden herääminen maksetaan tunnustamalla valta kaikkien suhteiden periaatteeksi.” Jos esimodernin ajan magia olikin ”veristä epätotuutta” ja luontoon kohdistuvaa hallinnan pyrkimystä ja harjoittamista, ”se ei vielä kieltänyt herruuttaan muuntautumalla puhtaaksi totuudeksi ja laittautumalla sellaisenaan alistamansa maailman perustaksi”. Valistuksen projektissa ”olioiden olemus paljastuu alati samaksi, herruuden perustaksi”, mikä edelleen tuottaa luonnon ja maailman suureksi ykseydeksi. Ero on pantu viralta.

Sivilisoitunut ihminen julistautuu ”näkymättömän mahdin näköiskuvaksi” siinä missä esimoderni loitsija vain asettui luonnossa havaitsemiensa mahtien kaltaiseksi niitä pelotellakseen tai lepytelläkseen, ja

”[v]asta tällaisena näköiskuvana ihminen tajuaa itsensä minäksi, joka ei voi kadota toisiin samastumalla vaan joka takertuu häneen läpitunkemattoman naamion tavoin. Yhdessä vastineensa, luonnon ykseyden kanssa tämä samana pysyvä minä kumoaa laatujen moninaisuuden. Laatujen riisuminen tekee luonnosta kaoottista, pelkästään jaoteltavaa ainesta, ja kaikkivoivasta minästä tulee pelkkä omistuksen kohde, abstrakti samuus.”

Syyttäessään nykyajan ”kulttuurimarxisteja” – toisin sanoen liberaalia, kulttuuripolitiikkaa patologisen syyllisyytensä ja eräiden kohtalokkaiden sekaannusten pohjalta harjoittavaa establishmentia – vallanhalusta ja totalitarismista uusi oikeisto on omalla perverssillä tavallaan itse kulttuurimarxistisempaa kuin kritiikkinsä kohde, vaikka asemoikin kritiikkinsä lähtökohdat perin patologisesti ja hävyttömän virheellisesti. Luultavasti poliittisen korrektiuden ja liberaalin suvaitsevaisuuden paradoksit näyttäytyisivät Valistuksen dialektiikan kirjoittajille yhden ja saman herruuden harjoittamisen jälkimoderneina muotoina, mitä ne tosiasiallisesti ovatkin.

Uudesta oikeistosta poiketen Horkheimer ja Adorno eivät kuitenkaan perustaisi yhteiskunnallisten jännitteiden diagnoosiaan ”kulttuurien välisiin luonnollisiin eroihin” (syyllistyen näin pinnalliseen ja virheelliseen reduktionismiin), vaan tunnistaisivat ilmiössä porvarillisen hallinnan periaatteen, luokan pyrkimyksen yhtenäistää todellisuus hallitsijoiden etujen mukaisella tavalla – mikä poliittisen korrektiuden ja kulttuuriseen problematiikkaan yksipuolisesti keskittyvien, lukuisten sosiaalista oikeudenmukaisuutta tavoittelevien projektien tapauksessa tarkoittaa viime kädessä pääoman aktiivista, uusliberalistista pyrkimystä sulauttaa kaikenlaiset eriarvoisuudesta huolestuneet kriittiset poliittiset liikkeet itseensä.

Lyhytkin katsaus ”kulttuurimarxismin” aatteellisiin lähtökohtiin riittää osoittamaan ainakin sen, kuinka hakoteillä ovat ne, jotka termiä ahkerimmin viljelevät. Omat kokemukseni keskusteluista ja väittelyistä poliittista oikeistoa kannattavien kanssa vahvistavat yllä esitetyn. ”Kulttuurimarxismi” toimii kattoterminä ja ”selittävänä tekijänä” mitään tosiasiallisesti selittämättä. Ei mikään ihme, että kriittiselle vasemmistolle koko käsite on jonkinlainen oksymoroni, joka kertoo sille enemmän uuden oikeiston Marx-ymmärryksen tasosta kuin jostain vakavasti otettavasta kulttuurikriittisestä kontribuutiosta.

Markus Niemi

1Hamilon mukaan juuri Lind käytti ”[k]ulttuurimarxismin käsitettä … tiettävästi ensimmäisen kerran” vuonna 1998 poliittisen korrektiuden alkuperää käsittelevässä puheessaan.

Arvostelu: Miksi Marx oli oikeassa (Terry Eagleton)

Eagleton ehdottomasti onnistuu jauhottamaan kaikki stereotyyppisimmät kritiikit, usein jopa osoittaen, että kritiikin esittäjän tulokulma on itse asiassa lähempänä luuloteltua ”marxilaisuutta” kuin Marxin varsinaiset näkemykset. Projektio on tunnetusti vahva psykososiaalinen voima.

Liken julkaisema, Tuomas Nevanlinnan kääntämä Miksi Marx oli oikeassa on tullut usein vastaan, kun vasemmistolaiset suosittelevat teoksia, joista aloittaa Marxiin perehtyminen. Marxin suhteen kohtuullisen ummikkona voin hyvin liittyä suosittelijoiden joukkoon.

Huolimatta siitä, että samaistun ehdottomasti enemmän poliittiseen vasemmistoon kuin oikeistoon, olen useimpien ihmisten tavoin kokenut tiettyjä ennakkoluuloja sellaiseen vasemmistolaisuuteen, jossa vaaditaan erittäin perustavanlaatuisia muutoksia nykytilanteeseen. Tiedostettuani, kuinka paljon nämä ennakkoluulot pohjasivat yksinkertaiseen tietämättömyyteen, omaan psykososiaaliseen taustaani sekä ennen kaikkea ympäröivän kulttuurin narratiiveihin, olen ainakin yrittänyt parhaani mukaan suhtautua radikaaleihinkin ideoihin avoimesti. Tästä huolimatta lienee tosiasia, kuten Nevanlinna teoksen jälkisanoissa tuo esille, että jotkut marxilaiset ovat tehneet marxilaisuudesta totaalisen maailmankuvan, joka pyrkii selittämään käytännössä kaiken, eikä siedä lainkaan kritiikkiä. Tällaisista huolista pääsin tämän teoksen kohdalla välittömästi, kun Eagleton (s.7) sanoo heti johdannon alussa, ettei hän kuulu ”siihen vasemmistolaisten heimoon, joka julistaa hurskaasti kaiken olevan kritisoitavissa ja joka kuitenkin luiskahtaa vihamieliseen hiljaisuuteen, kun pyydetään mainitsemaan kolme ensisijaisinta kriittistä huomautusta Marxia vastaan”.

Perehtyessäni väitöskirjani yhteydessä noin kymmenen vuotta sitten Eagletonin teokseen On Evil, huomasin, ettei hän ole erityisen analyyttinen kirjoittaja. Ensisijaisesti kirjallisuuskriitikkona tunnettu Eagleton on niitä vähemmistöön kuuluvia akateemisia ajattelijoita, jotka asettavat sujuvan ajatuksenjuoksun ja kokonaisvaltaisuuden täsmällisyyden edelle. Välillä Eagleton tykittelee hieman tarpeettomankin railakkaasti mutkia oikoen. Esimerkiksi puolustaessaan marxilaisuutta ”postmodernismia” vastaan hän väittää, että postmodernismilla on ”järjetön ennakkoluulo luontoa ja biologiaa kohtaan […] koska se luulee kaiken puheen luonnoista olevan vain tapa kieltää muutoksen olemassaolo” ja että ”postmodernismi on taipuvainen pitämään kaikkea muutosta myönteisenä ja kaikkea pysyvyyttä kielteisenä” (s. 93). Tämän kaltaiseen retoriikkaan törmää tyypillisesti äärioikeistoon kallellaan olevien älyllisten helppoheikkien tekstissä, tosin sillä erolla, että he tapaavat täysin ristiriitaisesti samaistaa marxilaisuuden ja niin sanotun postmodernin ajattelun. Eagletonilla homma pysyy kuitenkin jollain lailla näpissä, ja mielestäni on erittäin virkistävääkin, kun yleisesti ottaen uskottava ajattelija roiskii isolla pensselillä. 

Teos koostuu kymmenestä klassisesta Marxin kritiikistä ja Eagletonin vastauksista niihin. Eagleton ehdottomasti onnistuu jauhottamaan kaikki stereotyyppisimmät kritiikit, usein jopa osoittaen, että kritiikin esittäjän tulokulma on itse asiassa lähempänä luuloteltua ”marxilaisuutta” kuin Marxin varsinaiset näkemykset. Projektio on tunnetusti vahva psykososiaalinen voima. Hyvänä esimerkkinä toimii kenties kaikkein useimmin kuultu ja kaikkein murskaavimpana pidetty marxilaisuuden kritiikki, jonka mukaan ”hedelmistään puu tunnetaan”. Väite on siis, että missä marxilaisuutta on koskaan pyritty toteuttamaan käytännössä, tulokset ovat aina olleet katastrofaalisia. Mitään kommunistista unelmaa ei tietenkään ole kyetty missään saavuttamaan, mutta lukuun ottamatta ilmeisimpiä esimerkkejä päinvastaisesta (Stalin, Mao, Pol Pot), suuri osa kansalaisista on itse asiassa useissa tapauksissa pitänyt kommunistista hallintoa paljon parempana kuin sen hajottua voimaan tullutta tavanomaista talousliberalismia. Kun otetaan esille myös rasismin ja sosiaalidarwinismin kaltaiset yleisesti syystä paheksutut ilmiöt, jotka tyypillisesti assosioidaan ”totalitaristisiin” järjestelmiin, on olennaista tiedostaa, että nämä ilmiöt ovat modernissa tuhoisassa mittakaavassaan syntyneet nykyään annettuna otetun liberalismin myötä, eivät suinkaan ilmeisellä tavalla totalitaaristen aatteiden kuten natsismin ja stalinismin myötä. Erityisen kiinnostava on Eagletonin väite, jonka mukaan Stalinin valtaannousu ja siihen liittyvät kehityskulut ovat itse asiassa ymmärrettävissä ainoastaan marxilaisen teorian pohjalta.

Miksi Marx oli oikeassa on suositeltavissa kenelle tahansa suuren mittakaavan poliittisista kysymyksistä avoimesti kiinnostuneelle ihmiselle. Hieman enemmän systemaattisuutta Eagletonilta tosin voisi toivoa; teksti rönsyää sen verran paljon, että vaatii aavistuksen hyväntahtoisuutta lukijalta poimia kirjoittajan varsinainen argumentti kunkin kritiikin kohdalla. Ainakin minut teos inspiroi kuitenkin vihdoin tarttumaan Marxin Pääomaan, mikä tuskin tulee olemaan täyttä ajanhukkaa.

Olli Pitkänen