Nukkuva äänestäjä ei uneksi demokratiasta

Sekä nykyinen vasemmisto että oikeisto jakavat yksimielisesti ajatuksen siitä, että on oikein kehottaa ihmisiä käyttämään äänestysoikeuttaan, mistä vastaavasti seuraa, että kehotus nukkua vaalien yli tuntuu epämääräisellä tavalla moraalittomalta.

Johdanto: yliminän käskyt – osallistu ja vaikuta!

Kerran neljässä vuodessa koittaa demokratian tapahtumisen aika. Eduskuntavaalien alla meitä kehotetaan painokkaasti vaikuttamaan osallistumalla prosessiin, jota niin vaalien voittajat kuin häviäjät kuvaavat ”kansan puhumiseksi”. Sosiaalinen media täyttyy yliminämäisistä osallistumisen ja vastuun kantamisen käskyistä, jotka tosin tyypillisesti esiintyvät viettelevän kehotuksen muotoisina: käytä äänioikeuttasi! vaikuta! osallistu yhteisen tulevaisuuden rakentamiseen! kyse on sinun hyvinvoinnistasi… ja niin edelleen. Saatetaan myös – hiukan vanhentuneesti ja eltaantuneesti – puhua ”kansalaisvelvollisuuden” täyttämisestä, vaikka millenniaali- ja zoomerisukupolvi ei siitä niin innostuisikaan. Vallitsee hämmentävä ja kaikki kuviteltavissa olevat puoluerajat ylittävä konsensus: äänestysaktiivisuuden laskeminen on paha juttu, ja vaikka kansallisvaltio on merkitykseltään katoava tekijä niin ylikansallisten korporaatioiden määrittelemässä globaalissa valtasuhteiden kentässä kuin lokaalin ruohonjuuritason toimijuudessa ja järjestymisessä, valtavirran asiantuntijapuheessa nukkumisen juurisyyt on helppo löytää yksilöiden muodostaman patologisen massan käyttäytymisestä.

Nukkuva äänestäjä näyttää olevan (hänen on pakko olla) väärän tietoisuuden vallassa: hänhän kuvittelee, ettei äänestäminen ole todellista vaikuttamista todellisiin asioihin. Pelottavinta on hänen passiivisuutensa, hänen ilmeinen välinpitämättömyytensä ja haluttomuutensa ”osallistua”. Nukkuvassa pelottaa ajatus, että jos kaikki toimisivat kuten hän, systeemi menettäisi legitimiteettinsä. Millainen eduskunta, millainen hallitus voisi väittää puhuvansa ”kansaksi” kutsutun kokonaisuuden fiktion nimissä tilanteessa, jossa äänestysprosentti on alle kymmenen?

Nukkuva äänestäjä on eräänlainen liberaalin demokratian hikikomori: tyyppi joka makailee sunnuntaikrapulaansa suoratoistopalveluiden äärellä kun muut osallistuvat ja vaikuttavat. Hän on ongelma, joka todistaa ettei järjestelmän ulkopuolella ole vain anarkistista kaaosta vaan myös syvää, rauhallista unta – ja nautintoa. Toimelias vaikuttajaliberaali ei voi olla närkästymättä nukkuvasta, jota ”yhteiset asiat” eivät vähääkään kiinnosta. Toisin kuin nukkuva hän uskoo ”poliittiseen suunnanmuutokseen”. Nukkuva ei usko: poliittisena tekona nukkuminen ruumiillistaa sellaisen megatrendin mahdollisuutta, joka toteutuessaan olisi pikemminkin ”vallankumous” kuin suunnanmuutos.

Nukkuminen provosoi ja huolestuttaa aiheellisesti etenkin kaikkia niitä, joiden etuoikeudet perustuvat järjestelmän jatkuvuuteen. Jatkuvuus edellyttää kokonaista poliittista mytologiaa: aikuisten satukertomusta, jossa viisaan kansan viisaasti valitsema edustajisto ruumiillistaa viisailla päätöksillään kansan yhteistä halua. Tähän samaan tarinatalouteen liittyy sisäinen käytännön välttämättömyys: ”yhteinen halu” (jota kukaan ei ole koskaan nähnyt) latistuu hitaiksi kompromisseiksi, joiden logiikkaan kuuluu luonnonvakiona kansaan kohdistuva kärsimys. Kabinettipolitiikkaan ja misantrooppiseen besserwisserelitismiin kuuluva kyyninen asenne on johdonmukaista juuri sikäli kuin se olettaa aksiomaattisesti kansan olevan niin typerää, että silloinkin kun se tietää mitä tahtoo, se osaa tahtoa vain omaa kärsimystään.

Äänestämättä jättäminen on niin pelottavaa, että vuonna 2019 varapuhemies Tuula Haatainen julkaisi eduskunnan verkkosivuilla puheenvuoron, jossa hän korostaa, kuinka tärkeää on, että ”media ja puolueet muistuttavat äänestämisen tärkeydestä demokratian kivijalkana”. Haatainen jatkaa huomauttamalla matalan äänestysaktiivisuuden olevan ”lähes kaikissa kansanvaltaisissa maissa kasvava ongelma”, joka ”uhkaa pahimmillaan järjestäytynyttä demokraattista yhteiskuntaa”.

On ymmärrettävää, ettei Haatainen nosta puheenvuorossaan esiin ”demokratian kivijalan” ongelmallista suhdetta esimerkiksi globaaliin finanssikapitalismiin ja ylikansalliseen pääomaan, jonka toiminnan logiikka ja liikkeet ovat kansallisvaltion ulottumattomissa. On myös ymmärrettävää, ettei ”demokratian kivijalka” eli äänestäminen ulotu työpaikoille, kouluille, suuryritysten toiminnan säätelyyn tai ylipäätään talouteen, joka ei ole politiikan vaan teknisen hallinnoinnin eli virkamieskoneiston ja erikoisasiantuntijoiden kysymys. Vaikka tämä kivijalka jääkin näin melko kapeaksi, sanoisimmeko pylväsmäiseksi, on näköjään silti – ja ehkäpä juuri siksi – tarpeellista korostaa: äänestäminen on tärkeää. Tai kuten Haatainen kirjoittaa: ”Vaaleissa on mahdollista jokaisen vaikuttaa siihen äänestämällä, ketkä 200 edustajaa ylintä päätöksentekovaltaa käyttävät seuraavat neljä vuotta.”

Tätä siis on äänestäminen edustuksellisessa demokratiassa (tai näin meidän tahdotaan ajattelevan siitä): vastuullisuutta, vapautta ja aktiivista yhteiskunnallista toimintaa, johon osallistumalla suoritamme yksilötasolla yhteiskunnan legitimaatioprosessiin liittyvää olennaista riskienhallintaa. Liberaali valtio kannustaa meitä kuluttamaan vapauttamme juuri kuten haluamme, sillä sen intresseissä ei ole niinkään tuon vapauden rajoittaminen kuin sen olennaisten ehtojen sääteleminen.

Historiallinen konteksti: kristinusko, psykoanalyysi, biovalta, ordoliberalismi ja markkinalogiikka

Edustuksellinen demokratia on oidipalisoitunut:1 sen lupaama vapaus on muuttunut osaksi uudenlaista kontrollin muotoa, josta Michel Foucault puhuu totuudella hallitsemisena. Institutionalisoitunut, kaavoihin ja annettujen vaihtoehtojen köyhyyteen jumittunut demokratiamme ei suinkaan ole vain jotain ideologista sumutusta. Nykyaikainen alamaisuus ei tosiaan ole ulkokohtaista, ulkoa ohjautuvaa dogmeihin ja uskontunnustuksiin sitoutumista. Eetu Viren huomauttaa Foucault’n vallan kritiikkiä käsittelevässä esseessään, että on keskeistä kysyä:

”miksi ja miten vallan harjoittaminen meidän yhteiskunnassamme, vallan harjoittaminen ihmisten hallintana vaatii tottelemisen ja alistumisen tekojen lisäksi totuuden tekoja? Totuuden tekoja, joissa ihmiset, jotka ovat alamaisia ja valtasuhteissa, ovat myös subjekteja totuuden ilmitulon menettelyssä. Miksi tässä länsimaiden historiassa on kehittynyt totuuden regiimi, joka on kiinnitetty subjektiivisuuteen? Miksi valta ei vaadi ihmistä vain sanomaan: ’Olen tässä, tottelen’, vaan lisäksi lausumaan totuuden itsestään: ’Tällainen minä olen, tätä olen nähnyt, kokenut, tehnyt’?”

Foucault jäljittää totuuden historiaa kristinuskon hallitsemiin vuosisatoihin, joiden aikana ihmisten käyttäytymisen kontrollointi ja siihen liittyvät kysymykset ovat vähitellen järjestäytyneet uudelleen. Viren kiteyttää: ”Kristinuskon keskeinen historiallinen saavutus on kiinnittää ihmisen huomio itseensä ja omiin salaisuuksiinsa, mutta ei enää kuten hellenismissä, stoalaisuudessa, omien intohimojen hallinnan, täydellisyyden tai autonomian saavuttamisen vuoksi.” Sen sijaan kristitty tutkistelee ”sielunsa syvyyksiä” pelastuksen motivoimasta välttämättömyydestä käsin. Juuri ”itseä koskevan totuuden ilmitulo” (toiselle tai toisille) on pelastumistapahtuman kannalta välttämätöntä.

Miten tämä sitten liittyy edustuksellisessa demokratiassa äänestämiseen? Eikö äänestäjiin vedota nimenomaan autonomisina subjekteina ja eikö äänestämisen tapahtuma ole eräänlaista itsenäisen ja rationaalisen toimijuuden toteutumista valintansa vapaudessa? Miten tämä liittyy kristinuskon perintöön, jossa antiikista lainatut itsen tekniikat asettuvat aivan toisenlaiseen yhteyteen?

Tarkastellaan hetki kristillistä omantunnon teknologiaa. Jos antiikin filosofinen omantunnon ohjaaminen oli ”rajattua ja välineellistä” eli väliaikaista alistumista ”tietyn mestarin valtaan” autonomian saavuttamiseksi, on kristillisen ohjauksen luonne tyystin pysyvää: ”koska ihminen on heikko ja hän lankeaa väistämättä, hän tarvitsee ohjausta, hallintaa viimeiseen tuomioon asti”. Tottelevaisuudesta tulee itsetarkoitus, oma päämääränsä. Ihmisen ollessa kyvytön hallitsemaan itseään ”hänen on tuotava totuus itsestään julki toisille, häntä hallitseville”. Itsetutkiskelu ja tunnustus ovat jatkuvia, käytännössä päättymättömiä – ja niiden on oltavakin sitä, ”koska on aina mahdollista, että petät itseäsi”, jolloin ehkäpä ”paholainen ottaa sinut haltuunsa”. Olennaista ei ole enää niinkään tekojen kuin ajatusten tutkiminen. Huomio kiinnittyy sisäisyyteen, mikä tarkoittaa myös valtasuhteiden toimimista ennen muuta eräänlaisena sisäistämisen prosessina ja prosesseissa. Kristillinen omantunnon dialektiikka muuttuu omalaatuiseksi halun politiikaksi, jossa ohjaus ja hallinta yhdistyvät totuuteen ja vapauteen.

Psykoanalyysin historian tarkastelu osoittaa, kuinka tämä omantunnon teknologia edelleen privatisoituu (voisi myös sanoa: jatkaa uskonpuhdistuksen aloittamaa privatisoitumisen kehitystä ja muuntelee sitä) yhdistyessään porvarilliseen elämäntyyliin. Valistuksen perintöön kuuluvat vapauden, autonomian ja rationaalisuuden lupaukset kietoutuvat jo Freudilla eräänlaisen perhekeskeisen hallinnan sisään: kun ”halun tuotanto” oidipalisoidaan, siitä tulee jälleen pelkkä ”likainen pikku salaisuus”, ”pieni perhesalaisuus” (ks. Deleuze & Guattari 2010: 62). Halun tuotannon oidipalisaatio viittaa tässä 1800-luvun psykiatrian aloittamaan kehityskulkuun, josta Deleuze & Guattari (mts. 63) kirjoittavat:

”se voimistaa perhekeskeistä ja moralisoitua diskurssia mentaalipatologiasta, kytkee hulluuden ’puoliksi todelliseen ja puoliksi kuvitteelliseen perheen dialektiikkaan’, tulkitsee sen ’lakkaamattomaksi hyökkäykseksi isää vastaan’, ’vaistojen kuuroksi jyskytykseksi perheinstituution kiinteyttä ja sen arkaaisimpia symboleja vastaan’. Niinpä, sen sijaan että osallistuisi kaikkein tehokkaaseen vapautushankkeeseen, psykoanalyysi osallistuu kaikkein yleisimpään porvarilliseen tukahduttamistyöhön: eurooppalaisen ihmisen pitämiseen iskä-äiskän ikeen alla niin, etteivät he edes yrittäisi hankkiutua ongelmasta eroon.”

Tämä on myös uusliberaalien hallitsemisen tekniikoiden kovaa (historiallista) ydintä. Kuten Viren kirjoittaa, ”Foucault’lle uusliberalismi ei ole oppi tai ideologinen muoti, vaan joukko konkreettisia hallinnan tai ohjauksen tekniikoita”, joiden kohdalla on kysyttävä, ”[m]illä tavoin nämä tekniikat ovat muuttaneet suhdettamme itseen, toisiin ja maailmaan”. Liberaali hallinnan taito tai rationaalisuus syntyykin vähitellen 1700-luvulla, ajanjaksona jona kristinuskon läpäisemä itsetutkiskelun traditio on jo muuttunut vakiintuneeksi diskurssiksi ja eräänlaiseksi poliittiseksi itsestäänselvyydeksi, vallitsevaksi halun politiikaksi. Foucault’n mukaan liberaalin hallinnan taidossa uutta ja omalaatuista ”on tapa, jolla valta rajoittaa itseään, mutta samalla laajenee kaikkialle, koskettamaan yhteiskunnan koko elämää aivan uudenlaisella tavalla”.

Uusliberaali valta kytkeytyy sekä totuuteen että vapauteen. Yhtäältä yksilö sisäistää ”hyvän kansalaisuuden” ennen muuta itsekontrollina. Tähän liittyy olennaisella tavalla terapeuttinen valta, joka ”ei toimi alistamisen tai pakkovallan kautta” (Brunila et al. 2021: 336):

”Edes vankilan kaltaisissa kurinpidollisissa instituutioissa se ei välttämättä perustu uhkailulle ja avoimelle alistamiselle, vaan esiintyy yksilön ja yhteisöjen hyvinvoinnin, autonomian ja vapauden nimissä. Terapeuttiset sanastot ja käytännöt tarjotaan yksilöille vapaaehtoisesti omaksuttavissa olevina tapoina tavoitella omia henkilökohtaisia päämääriä. Toisin sanoen terapeuttinen valta on luonteeltaan viettelevää. Tämä on luonteenomaista liberaaleille länsimaisille yhteiskunnille, joita pyritään hallitsemaan kansalaisten vapautta, autonomiaa, valveutumista ja hyvinvointia korostaen.”

Terapeuttisen vallan luonne on viettelevää: tarjotessaan ”luotettavaa asiantuntijatietoa ihmisen psyykestä vailla selkeästi ulkopuolisia poliittisia tai taloudellisia intressejä” se vetoaa rationaaliseen, autonomiseen subjektiin (mp). Samalla se, jännitteisenäkin (ja täynnä vastarinnan mahdollisuuksia) pyrkii – esimerkiksi yrittäjyyskasvatuksen ja onnellisuuspsykologian kautta (ks. esim. mts. 295–296) – tuottamaan itseään kontrolloivan kansalaissubjektin. Tällöin avainasemassa on liberaalin diskurssin korostama ”osallistuminen”, yksilön ”aktiivisuus”. Ei olekaan sattumaa, että esimerkiksi niin sanottu aktiivipolitiikka kohdistuu etupäässä työttömiin, toimeentulotukea tai työttömyysturvaa saaviin henkilöihin: juuri nämä väestön osat nähdään riskitekijänä, syrjäytymisen ja passivoitumisen reunamailla haahuilevana joukkona, joka uhkaa lipua sosiaalipolitikan ulottumattomiin. Vaikka totuuden ja vapauden avaimet ”löytyvät” yksilön sisuksista, hyvän eli osallistuvan ja aktiivisen kansalaisen tuotantoa edistetään tarvittaessa myös keinoin, jotka erityisesti työllisyyspolitiikassa sisältävät rankaisevia aspekteja (kuten karensseja, nöyryyttäviä aktivoimistoimenpiteitä ja henkilökohtaiseen ajankäyttöön kohdistuvaa kontrollia).

Uusliberaalissa halun politiikassa valta toimii keskeisesti totuuden ja vapauden alueella. Se viettelee osallistumaan ja olemaan aktiivinen monin eri tavoin samalla kun pyrkii kätkemään sen, minkä tuottaa ”aina jo” annettuna (yksilön ja perheen olemassaolon vakaan yhteiskunnan perustoimijoina, edustuksellisen demokratian ja monipuoluesysteemin suurina poliittisina itsestäänselvyyksinä ja näiden annettujen piirissä tapahtuvan kuluttajamaisen äänestysvalinnan ja niin edelleen). Yllä esitetyn valossa tuntuukin relevantilta puhua biovallasta, jossa ”elämästä sellaisenaan tulee vallan ja politiikan kohde”, mikä puolestaan on mahdollista

”vain siksi, että toden sanomisen, elämää koskevien totuuksien tuottamisen järjestys muuttuu ratkaisevalla tavalla. Elämästä voi siis tulla vallan kohde vain sikäli kuin siitä tulee samalla tiedon kohde: biologien, lääkärien, psykiatrien, psykologien ja kriminologien tutkimusten objekti ja samalla tätä tietoa kuluttavien instituutioiden, kuten sairaalan ja vankilan vallan kohde.”

Uusliberaali hallinta tuottaa tyypillisesti kaikenkattavan ”vaaran kulttuurin”, jossa yksilö kokee ”ympäristönsä ja elämänsä jatkuvasti ’vaarallisena’ tai riskien täyttämänä” ja pyrkii ”hallitsemaan itseään sekä suhdettaan ympäristöönsä vaarojen, riskien minimoimiseksi”. Jos kristillinen subjekti tarkastelee jatkuvasti motiivejaan suojellakseen itseään paholaisen työltä, on uusliberaalin biovallan kohteena eräänlainen yrittäjäyksilö, joka kuluttajanakin on aina jo tuottaja, ”oman itsensä yrittäjä”:

”[K]uluttaja on tuottaja siinä mielessä, että kuluttaessaan hän tekee investointeja itseensä tai ’verkostoihinsa’: ostaessaan vitamiineja, kuntosalikortin ja meditaatiokurssin hän investoi terveyteensä ja työkykyynsä, ostaessaan vaatteita hän investoi omaan ”imagoonsa” ja siten parantaa tulonsaantimahdollisuuksiaan jne.”

Virenin mukaan Foucault nimeää liberaalin hallinnan keskeisiksi uusiksi piirteiksi ”varhaisempaan hallinnan taitoon” verrattuna ensiksikin sen, että markkinat mielletään totuuden muodostumisen paikaksi ja toiseksi sen, että julkisen vallan toiminta määritellään sen hyödyllisyyden näkökulmasta. Vielä 1700-luvulla markkinat nähtiin spontaanina ja luonnollisena instituutiona, ”joka muotoili totuuksia kun ne jätettiin rauhaan”. Tällöin julkisen vallan tehtäväksi jäi ”ainoastaan rajoittaa itseään jotta ei vääristäisi markkinoiden totuutta”. 1900-luvulla liberaalin hallinnan taito kokee kuitenkin merkittävän murroksen, ”joka nousee esiin ennen kaikkea saksalaisen ordoliberaalin koulukunnan ja amerikkalaisten uusliberaalien työssä” ja luo uuden talouspolitiikan mallin. Saksan hallituksen suosiman talouskuripolitiikan vakiinnutettua asemansa koko euroalueen talouspoliittisena linjana ordoliberalismista tulee jopa ”valtavirran talouslehtien” keskustelunaihe.

Toisin kuin tyypillisesti ajatellaan, uus- ja ordoliberaalin talouskuriajattelun historiallinen ydin ei ole niinkään kurissa kuin vapaudessa: ”juuri liberaali hallinta puuttuu kaikkialla yhä tarkemmin jokapäiväiseen elämään, koulutukseen, terveyteen jne.”, eikä vapaus siten ”ole universaali, jota tukahdutettaisiin joskus enemmän, joskus vähemmän”. Pikemminkin on kyse hallitsevien ja hallittavien välisestä aktuaalisesta suhteesta, hallinnasta, joka on vapautta kuluttavaa ja joka siten

”perustuu hallittujen tietylle vapaudelle ja sen kautta vastuullistamiselle, toiminnan mahdollisuuksien tai todennäköisyyksien ohjailulle, eikä suoralle pakottamiselle tai estämiselle. … [L]iberaali valta ei missään tapauksessa ’pakota tulemaan vapaaksi’, kehota olemaan vapaa, kuluttamaan pidäkkeettömästi ja paneskelemaan ketä sattuu. Liberaalin hallinnan on pakko tuottaa ja organisoida sekä kuluttaa tiettyä vapautta, mutta tämä vapaus ei ole mitään alkuperäistä, joka päästettäisiin kahleistaan, eikä toisaalta myöskään ’ideologista’, siis näennäistä ja kuviteltua.”

Ordoliberaalissa ajattelussa liberaaliin hallinnan taitoon tulee uusia piirteitä. Johtoajatuksena on nyt idea valtiosta, jonka legitimiteetti perustuu yksinomaan kansalaisten vapauksien ja velvollisuuksien kunnioittamiseen, jolloin ”talous on vapautettava valtion pakotteista”. Näin vapaat markkinat legitimoivat samalla valtion olemassaolon: ”Valtio syntyy taloudesta, talouden kasvu, rahan vakaus ja markkinoiden vapaus ovat itse valtion olemassaolon periaatteita ja keskeisiä tavoitteita.” Ensin tulevat vapaat markkinat, sitten valtio niiden vapautta takaavana instituutiona.

Ordoliberalismi ei siten ole vain talouspolitiikkaa, vaan myös yhteiskuntapolitiikkaa: valtion tulee jättää talous ja markkinat rauhaan, mutta säädellä niiden tapahtumisen ehtoja eli koko ”sosiaalista ympäristöä … , jotta kaikki yhteiskunnan toimijat joutuisivat noudattamaan markkinoille ominaista kilpailun logiikkaa”. Sosiaalipolitiikka alkaa näytellä keskeistä roolia: nyt ”jokaisen yksilön on yrittäjän tavoin huolehdittava oman työkykynsä uusintamisesta ja kehittämisestä” siinä missä ”investointeja pääomaansa tekevän yrittäjän”. Terapeuttisen vallan jalostamat itsetutkiskelun tekniikat yhdistyvät monialaisessa hallinnan diskurssissa tai diskurssien ryppäässä, jossa korostuvat muun muassa uhkien minimointi, riskienhallinta, vastuullisuus, yksilölähtöisyys, kuluttajuus ja aktiivinen osallistuminen – skaalan ulottuessa kansalaisaloitteiden kaltaisista institutionalisoituneista osallistumisen muodoista kaupallisen median keskustelupalstoihin ja yksittäisiin kulutusvalintoihin saakka.

Nukkuminen uudenlaisena halun politiikkana

Nukkuva äänestäjä ei uneksi demokratiasta: hän toimii siinä.

Alussa viitattu Haataisen puheenvuoro ei mitenkään sattumalta sisällä viittauksia yksilönvapauteen (yksilö voi ”vaikuttaa” äänestämällä), laajoihin uhkakuviin (kansanvaltaisten valtiosysteemien äänestysprosentin lasku eli systeemin legitimaation vaarantuminen) ja sitä myöten eräänlaiseen vastuullisuuteen ja riskienhallintaan (”jos et äänestä, joku toinen käyttää sinun ääntäsi”). Diskurssin taustalla häämöttää myös markkinalogiikalle ominainen kilpailuasetelma: äänestämisen tapahtuma on (ilman muuta) kilpailu, jossa myös äänestämättä jättäminen kehystetään kilpailulähtöisellä järkeilyllä. Joko sinä äänestät, tai sitten joku muu vie paikkasi.

Jos äänestämättä jättämisessä olisi todella kysymys vain hiukan vastentahtoisesta paikan luovuttamisesta markkinalogiikkaa noudattelevassa kilpailussa, siinä ei tietenkään olisi mitään pelottavaa. Kysyntä loisi joka tapauksessa tarjontaa ja tyhjiö täyttyisi, eikä systeemin legitimaatio vaarantuisi mitenkään. Nukkumisen ongelmallisuus on nimenomaan siinä, että se – pidättäytymiseen ja syrjään jäämiseen perustuvana vastarinnan muotona – asettuu koko tämän legitimaatio- ja järkeilyprojektin ulkopuolelle. Siksi nukkumista pidetään jopa moraalisesti arveluttavana (eli laiskuutena), ja samasta syystä äänestämättä jättävät saavat säännönmukaisesti kuulla fraaseja siitä, että kun ei kerran ole ”osallistuttu”, niin turha sitten kitistäkään. Sitä saa, mitä tulee.

Nukkuminen vaarantaa tämän ”demokratian” uhmaamalla sen ympärille kehittyneitä halun politiikkaa ohjaavia instituutioita, ennen muuta valtiota, jonka tehtävänä on säädellä mahdollisimman laajasti niitä edellytyksiä, jotka turvaavat talouden toiminnan itsenäisenä, teknisluonteisena ja ”epäpoliittisena”, demokratian ulottumattomissa olevana hallintana. Nukkuminen tekee demokratialle saman kuin tekoäly taiteelle: pakottaa sen uudistumaan. Ei ole mitenkään kummallista, että vaalien edellä koko markkinalogiikalla pelaava media ja vallassa olevat poliitikot yhtenä rintamana kehottavat ja ”vastuullistavat” meitä – oman elämämme yrittäjä-kuluttajia – olemaan aktiivisia, annoimmepa äänemme sitten persuille tai demareille (pääasia, että äänestetään, vaikka sitten tyhjää). Koska ei osata kuvitella korvaavaa systeemiä, ollaan varmoja, ettei mikään merkittävä uudistuminen voi olla muuta kuin muutos huonompaan suuntaan. Oidipalisoitunut halun politiikka on politiikkaa, jolta puuttuu mielikuvitus: älä uhmaa iskä-äiskää, ettei ”joku muu” vie paikkaasi… siispä äänestä ja vaikuta.

Oidipalisoitunut halun politiikka on myös neuroottista. Se kehottaa viisauteen, joka ammentaa ”työstä ennen huvia” – ollen ilmeisesti lähes täydellisen kyvytön tajuamaan nukkumisen nautintolähtöistä mielikuvituksen taloutta, jossa poliittisen järkeilyn A ja O on kiireetön ja hyvä asento. Nykyinen valtavirran politiikka tavallaan kehottaa loputtomaan lykkäämiseen, odottamaan parempaa tulevaisuutta.2 Siksi sen keskeinen affekti on paikoilleen jähmettävä, ahdistuksen sekainen toivo, joka muistuttaa oudolla tavalla kristillisperäistä fatalismia: kunhan vain osallistut (ja kierrätät kulutustuotteesi), kaikki käy lopulta hyvin!

Köyhtynyt poliittinen mielikuvituksemme ei kykene käsitteellistämään nukkumista muuna kuin politiikan negaationa. Tällaista ajattelua vahvistaa nykyinen institutionalisoituneen ja kriittisessä tarkastelussa melkoisen ohueksi jääneen demokratian järjestelmä, jossa ”politiikka” tarkoittaa eduskunnassa tapahtuvaa formaalia debatointia ja lainsäädäntää sekä pääsääntöisesti tuloksettomia kansalaisaloitteita.

Nukkujan voi kuitenkin ajatella – kuten tässä on tehty – viittaavan jonkinlaiseen passiivisen vastarinnan (tai ehkä paremmin vastarintaisen passiivisuuden) muotoon, eräänlaiseen luksuskommunistin hahmoon. Siinä missä nykyiset poliittisen vaikuttamisen vakiintuneet muodot ohjaavat meitä keskittymään mielikuvituksettomuuden ehdoilla saneltuihin näennäisongelmiin – kuten ”kuinka jakaa niukkuutta?” tai ”mistä leikataan seuraavaksi?” – on nukkumisen ilmaisemassa ”systeemin logiikasta pidättäytymisessä” kyse huomion kiinnittämisestä tiettyihin poliittisiin reunaehtoihin, joiden puitteissa esimerkiksi niukkuus ja luksus alkavat jäsentyä yhteiskunnallisena suhteena. Tavanomainen liberaali kritiikki tuomitsee nukkumisen poliittiseksi passiivisuudeksi, vaikuttajakansalaisen ihanteen irvikuvaksi ja vääränlaiseksi kuluttajuudeksi. Äänestysoikeuden käyttämättä jättäminen voi kuitenkin poliittisena tekona merkitä yksinkertaisesti halua toteuttaa itseään yhteiskunnallisen työnjaon ulkopuolella tai eräänlaista kutsua tämän halun muotoileman politiikan laajamittaisempaan toteuttamiseen.

Näin ajateltuna nukkuminen on parhaimmillaan osa kasvavaa joukkoliikettä ja yksi uudenlaisen poliittisen toiminnan horisonttiin niveltyvä konkreettinen strategia. Sellaisena se tarvitsee nykyisestä poikkeavan määrittelevän kontekstin ja viitekehyksen. Mikäli äänestämisestä pidättäytyminen joukkoistuu yli kriittisen massan, se lakkaa olemasta pelkkä uusliberaalin yhteiskuntamme satunnainen, asiantuntijatiedolla hallinnoitu oire. Tiedostavan valtavirran keskusteluissa äänestämättömyys samastuu nykyään jonkinlaiseen typeryyteen, mutta on lähes poikkeuksetta kiinnostavampaa kuunnella, miksi joku jättää ”vaikuttamisen mahdollisuutensa” käyttämättä kuin lukea ministerien ja kansanedustajien latteita ja abstrakteja perusteluja sille, miksi äänestäminen (ja nykyisen yhteiskuntamuodon jatkuminen) on tärkeää.

Nukkuminen on vastarintaa tekijänsä tietoisuuden tilasta riippumatta: tekona se on avoimen antagonistinen asettuessaan liberaalia ”osallistumista”, aktiivisuutta ja vastuullistamista vastaan. Tällaisena kyse on vähintään hajamielisen vastakarvaisesta toiminnasta, jonka uusliberaalin vallan kieltä puhuvat asiantuntijat sitten patologisoivat ”atomisoituneen massayhteiskunnan” oireeksi tai muuksi vastaavaksi. Sekä nykyinen vasemmisto että oikeisto jakavat yksimielisesti ajatuksen siitä, että on oikein kehottaa ihmisiä käyttämään äänestysoikeuttaan, mistä vastaavasti seuraa, että ajatus vaalien yli nukkumisesta tuntuu epämääräisellä tavalla moraalittomalta. Nekin jotka jäävät vaalisunnuntaina kotiin makailemaan krapuloissaan, harvoin viitsivät asialla rehennellä.

Kysymys siitä, voiko nukkumisen jalostaa radikaaliksi poliittiseksi toiminnaksi, on kiinnostava ja pohdinnan arvoinen, vaikka vielä monin tavoin keskeneräinen. Tahdoimmepa tai emme, nukkumisessa on outoa provokatiivista voimaa: todelliseen luksukseen viittaavaa hedonismia ja moraalittomuutta, joka tunkkaisen vastuuttamispuheen ja ainaisen osallistamisen älämölössä tuntuu, kaikessa paheellisuudessaan, yllättävän tuoreelta.

Markus Niemi

1Oidipalisoituminen viittaa myyttiin kuningas Oidipuksesta, jonka ennustetaan tappavan isänsä ja naivan äitinsä. Estääkseen ennustusta toteutumasta Oidipus lähtee maanpakoon. Kuitenkin juuri pyrkimykset välttää ennustuksessa lausuttu kohtalo johtavat siihen, että Oidipus toteuttaa ennustuksen täsmälleen. Samaa voi ehkä sanoa laitostuneesta länsimaisesta demokratiasta: halutessaan välttää sorron ja eriarvoistumisen se on, tasa-arvoon pyrkiessään, toteuttanut systemaattista kolonialismia, rasismia, patriarkalismia jne. ja tullut luoneeksi luokkayhteiskuntia ja hierarkioita, joita tyypillisesti perustellaan uhkien torjunnalla ja riskinhallinnalla.
2Ilmastopolitiikassa, jos missä, tämä affekti on kouriintuntuvalla tavalla havaittavissa.

VIITATUT TEKSTIT

BRUNILA, KRISTIINA, ET AL. 2021: ”Terapeuttisen vallan jännitteet”. Artikkeli teoksessa Brunila et al. 2021: Terapeuttinen valta. Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Tampere: Vastapaino.
BRUNILA, KRISTIINA, ET AL. 2021: Terapeuttinen valta. Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Tampere: Vastapaino.
DELEUZE, GILLES & GUATTARI, FÉLIX 2010: Anti-Oidipus. Kapitalismi ja skitsofrenia. (L’anti-Œdipe, 1972.) Helsinki: Tutkijaliitto.
HAATAINEN, TUULA 2019: ”Jos jätät äänestämättä, naapurisi käyttää sinun ääntäsi!”. Blogiteksti osoitteessa https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/Varapuhemies_Haatainen_blogi_22032019.aspx, katsottu 23.1.2023.
HONKIMAA, JOONAS 2017: ”Aktiivipolitiikka ja kriisi”. Artikkeli osoitteessa http://kumu.info/aktiivipolitiikka-ja-kriisi/, tulostettu 15.1.2023.
LOHTAJA, ALEKSI 2019: ”Luksuskommunismi: uusi hyvinvointivaltio?”. Artikkeli osoitteessa http://kumu.info/luksuskommunismi-uusi-hyvinvointivaltio/, tulostettu 13.1.2023.
NIEMI, MARKUS 2020: ”Oikeistoradikalismi, liberaalin umpikuja”. Artikkeli osoitteessa https://hamaraprojekti.org/2020/10/24/oikeistoradikalismi-liberaalin-umpikuja/, katsottu 23.1.2023.
VIREN, EETU 2016: ”Markkinat totuuden tuottamisen koneena”. Artikkeli osoitteessa http://kumu.info/markkinat-totuuden-tuottamisen-koneena/, tulostettu 20.1.2023.
VIREN, EETU 2018: ”Elävien hallinta totuuden avulla”. Artikkeli osoitteessa http://kumu.info/elavien-hallinta-totuuden-avulla/, tulostettu 15.1.2023.

Arvostelu: Miksi Marx oli oikeassa (Terry Eagleton)

Eagleton ehdottomasti onnistuu jauhottamaan kaikki stereotyyppisimmät kritiikit, usein jopa osoittaen, että kritiikin esittäjän tulokulma on itse asiassa lähempänä luuloteltua ”marxilaisuutta” kuin Marxin varsinaiset näkemykset. Projektio on tunnetusti vahva psykososiaalinen voima.

Liken julkaisema, Tuomas Nevanlinnan kääntämä Miksi Marx oli oikeassa on tullut usein vastaan, kun vasemmistolaiset suosittelevat teoksia, joista aloittaa Marxiin perehtyminen. Marxin suhteen kohtuullisen ummikkona voin hyvin liittyä suosittelijoiden joukkoon.

Huolimatta siitä, että samaistun ehdottomasti enemmän poliittiseen vasemmistoon kuin oikeistoon, olen useimpien ihmisten tavoin kokenut tiettyjä ennakkoluuloja sellaiseen vasemmistolaisuuteen, jossa vaaditaan erittäin perustavanlaatuisia muutoksia nykytilanteeseen. Tiedostettuani, kuinka paljon nämä ennakkoluulot pohjasivat yksinkertaiseen tietämättömyyteen, omaan psykososiaaliseen taustaani sekä ennen kaikkea ympäröivän kulttuurin narratiiveihin, olen ainakin yrittänyt parhaani mukaan suhtautua radikaaleihinkin ideoihin avoimesti. Tästä huolimatta lienee tosiasia, kuten Nevanlinna teoksen jälkisanoissa tuo esille, että jotkut marxilaiset ovat tehneet marxilaisuudesta totaalisen maailmankuvan, joka pyrkii selittämään käytännössä kaiken, eikä siedä lainkaan kritiikkiä. Tällaisista huolista pääsin tämän teoksen kohdalla välittömästi, kun Eagleton (s.7) sanoo heti johdannon alussa, ettei hän kuulu ”siihen vasemmistolaisten heimoon, joka julistaa hurskaasti kaiken olevan kritisoitavissa ja joka kuitenkin luiskahtaa vihamieliseen hiljaisuuteen, kun pyydetään mainitsemaan kolme ensisijaisinta kriittistä huomautusta Marxia vastaan”.

Perehtyessäni väitöskirjani yhteydessä noin kymmenen vuotta sitten Eagletonin teokseen On Evil, huomasin, ettei hän ole erityisen analyyttinen kirjoittaja. Ensisijaisesti kirjallisuuskriitikkona tunnettu Eagleton on niitä vähemmistöön kuuluvia akateemisia ajattelijoita, jotka asettavat sujuvan ajatuksenjuoksun ja kokonaisvaltaisuuden täsmällisyyden edelle. Välillä Eagleton tykittelee hieman tarpeettomankin railakkaasti mutkia oikoen. Esimerkiksi puolustaessaan marxilaisuutta ”postmodernismia” vastaan hän väittää, että postmodernismilla on ”järjetön ennakkoluulo luontoa ja biologiaa kohtaan […] koska se luulee kaiken puheen luonnoista olevan vain tapa kieltää muutoksen olemassaolo” ja että ”postmodernismi on taipuvainen pitämään kaikkea muutosta myönteisenä ja kaikkea pysyvyyttä kielteisenä” (s. 93). Tämän kaltaiseen retoriikkaan törmää tyypillisesti äärioikeistoon kallellaan olevien älyllisten helppoheikkien tekstissä, tosin sillä erolla, että he tapaavat täysin ristiriitaisesti samaistaa marxilaisuuden ja niin sanotun postmodernin ajattelun. Eagletonilla homma pysyy kuitenkin jollain lailla näpissä, ja mielestäni on erittäin virkistävääkin, kun yleisesti ottaen uskottava ajattelija roiskii isolla pensselillä. 

Teos koostuu kymmenestä klassisesta Marxin kritiikistä ja Eagletonin vastauksista niihin. Eagleton ehdottomasti onnistuu jauhottamaan kaikki stereotyyppisimmät kritiikit, usein jopa osoittaen, että kritiikin esittäjän tulokulma on itse asiassa lähempänä luuloteltua ”marxilaisuutta” kuin Marxin varsinaiset näkemykset. Projektio on tunnetusti vahva psykososiaalinen voima. Hyvänä esimerkkinä toimii kenties kaikkein useimmin kuultu ja kaikkein murskaavimpana pidetty marxilaisuuden kritiikki, jonka mukaan ”hedelmistään puu tunnetaan”. Väite on siis, että missä marxilaisuutta on koskaan pyritty toteuttamaan käytännössä, tulokset ovat aina olleet katastrofaalisia. Mitään kommunistista unelmaa ei tietenkään ole kyetty missään saavuttamaan, mutta lukuun ottamatta ilmeisimpiä esimerkkejä päinvastaisesta (Stalin, Mao, Pol Pot), suuri osa kansalaisista on itse asiassa useissa tapauksissa pitänyt kommunistista hallintoa paljon parempana kuin sen hajottua voimaan tullutta tavanomaista talousliberalismia. Kun otetaan esille myös rasismin ja sosiaalidarwinismin kaltaiset yleisesti syystä paheksutut ilmiöt, jotka tyypillisesti assosioidaan ”totalitaristisiin” järjestelmiin, on olennaista tiedostaa, että nämä ilmiöt ovat modernissa tuhoisassa mittakaavassaan syntyneet nykyään annettuna otetun liberalismin myötä, eivät suinkaan ilmeisellä tavalla totalitaaristen aatteiden kuten natsismin ja stalinismin myötä. Erityisen kiinnostava on Eagletonin väite, jonka mukaan Stalinin valtaannousu ja siihen liittyvät kehityskulut ovat itse asiassa ymmärrettävissä ainoastaan marxilaisen teorian pohjalta.

Miksi Marx oli oikeassa on suositeltavissa kenelle tahansa suuren mittakaavan poliittisista kysymyksistä avoimesti kiinnostuneelle ihmiselle. Hieman enemmän systemaattisuutta Eagletonilta tosin voisi toivoa; teksti rönsyää sen verran paljon, että vaatii aavistuksen hyväntahtoisuutta lukijalta poimia kirjoittajan varsinainen argumentti kunkin kritiikin kohdalla. Ainakin minut teos inspiroi kuitenkin vihdoin tarttumaan Marxin Pääomaan, mikä tuskin tulee olemaan täyttä ajanhukkaa.

Olli Pitkänen