Jokseenkin voittopuolisesti keskiluokkainen mediamme julkaisee tunnetusti mielellään (ja runsaasti) keskiluokkaisen elämäntavan kritiikkiä, jossa tätä – usein pikkuporvarilliseen mielenmaisemaan kiinnittynyttä – etuoikeutettujen luokkaa moralisoidaan mukavuudenhaluisesta ja näköalattomasta kohtuuttomuudestaan. Tuorein viritelmä löytyy YLEn kolumnistilta Tuija Siltamäeltä, joka on harjoittanut vastaavan tapaista moralisointia aiemminkin.
Keskiluokkaisuuden kritiikki on suosittua. Se on myös osa keskiluokkaisen halun taloutta, yhdessä ja samassa (valkoisessa) laaksossa virtaileva halun uoma: rankaisu-, hallinnointi- ja yksilökeskeistä kapitalismin kevytkritiikkiä. Sen päämääränä ei lopulta olekaan kritisoida systeemiä, vaan paheksua vallitsevaa nauttimisen tapaa katarttisella itseruoskinnalla ja valkopesulla. Tyypillisesti näin päädytään myös, usein piiloisesti, oikeuttamaan järjestelmä, jota ollaan kritisoivinaan.
Ingressissä todetaan raflaavasti, ettei ”[h]yvinvointivaltion tehtävä … ole suojella hyvin toimeentulevia ihmisiä heidän omilta valinnoiltaan”. Kolumni on vetävästi kirjoitettu syyllistämisperformanssi, joka löytänee kaikupohjaa myös (ja jopa ennen muuta) keskiluokkaisten ihmisten suunnalta. Eräänlaisena tunnustusrituaalin avauksena se asettuu mukavasti niin sanotun tiedostavan keskiluokan (tuon keskiluokan parhaimmiston) itsereflektiotalouden jatkumolle. Jakamalla Siltamäen kolumnia tiedostava keskiluokka voi osoittaa olevansa tiedostavaa. Tässä ekonomiassa omien etuoikeuksien tunnustaminen on vallankäyttöä, jolla hämärretään taustalla toimiva systeeminen logiikka.
Kun valkoinen keskiluokkainen subjekti tunnustaa valtavirtamediassa luokkasidonnaiset etuoikeutensa, hän (narsismin logiikan mukaisesti) kiinnittää huomion itseensä ja kätkee valta-asetelman laskoksiin piiloutuvat varsinaiset ongelmat: kulutuskeskeisen elämäntavan taustalla vaikuttavan finanssikapitalismin reaalisen sekä yhteiskunnalliset rakenteet, jotka mahdollistavat muun muassa sen, että etuoikeutettu valkoinen subjekti toimii jopa ”heikompien puolesta” puhuessaan rodullistettujen ja seksuaalivähemmistöjen sekä työväenluokan kustannuksella. (Niin – puolesta puhumisen sijaan olisi ehkä annettava vähemmistöjen puhua itse…)
Siltamäki toteaa suoraan, ettei hänen kirjoituksensa käsittele pienituloisia ja heidän ongelmiaan (jotka hän tietenkin tunnustaa ”aidoiksi kriiseiksi”). Se ei kuitenkaan vaikuta millään tavoin kolumnin performatiiviseen ulottuvuuteen: juuri performanssina Siltamäen teksti liittyy jatkumoon, joka hyödyttää viime kädessä finanssikapitalisteja ja sijoittajavaltaa. Ongelmoimalla keskiluokan kulutuskeskeisen ja mukavuudenhaluisen elämäntyylin näkyvällä tavalla valtavirtaisessa mediassa, vieläpä avoimen moralistisesti, Siltamäen esitys jää kiusallisen näennäiskriittiseksi. Samalla se toimii epäsuorana oikeutuskeinona porvarilliselle ja kurjistavalle talouskuripolitiikalle päätyen näin vahvistamaan luokkavaltaa, jota kuvittelee vastustavansa.
Vaikka Siltamäki esittää yhden kappaleen mittaisen kritiikin kokoomuslaisesta ideasta pelastaa hyvinvointivaltio ”leikkaamalla muun muassa asumistuesta, työttömyysturvasta ja toimeentulotuesta”, kolumnin fokus on varojen yli elämistä ruotivassa moraalisaarnaamisessa. Samalla se tulee vähätelleeksi keskiluokan pelkoa omasta kurjistumisestaan, sen aiheellista epävarmuuden tunnetta tilanteessa, jossa globaali ja prekarisoituva kapitalismi on sanonut irti fordistiset sitoumuksensa ja jossa palkkatyö ei enää ole yhteiskuntaa koossa pitävä tuotannon järjestämisen tapa. Eurooppaan rantautunut sota on luonnollisesti kiihdyttänyt ja aktualisoinut näitä tunteita entisestään.
Siltamäen diagnoosissa asetelma kuitenkin yksinkertaistuu vaatimukseksi mukavuudenhaluisen ja suhteellisuudentajuttoman tuhlariluokan parannuksenteosta. Tällaisena se toistaa talouskuripolitiikan suosimia yksilökuluttajaa (ja julkista sektoria) syyllistäviä latteuksia, joissa velan ja syyllisyyden yhteys muodostaa tehokkaan kombon ja epäilemättä saa monen vasemmistolaisenkin hurraamaan. Itseruoskinnan ja rankaisun halu on leveä ja väkevä virta, eikä kokoomus ole ainoa puolue, joka pyrkii hyödyntämään sitä politiikassaan (uudelleen)koodaamalla sen osaksi talouskuridiskurssinsa pandemianjälkeistä jatkumoa. Ilman yhteiskunnallisen halun virtaa ei olisi ollut mahdollista kääntää edellisen hallituksen (sinänsä monin tavoin vaatimattomia) saavutuksia esimerkeiksi holtittomasta velanotosta – ja siten epäonnistumisiksi. ”Velkakriisi” vei myös tilan ilmastokriisiltä velkapuheen tarjotessa syyllisyydelle kehykset, jotka valtionvarainministeriön ja virkamiehistön auktoriteetti sopivasti konkretisoi. Kyse ei ole siitä, ettemme uskoisi globaaliin ilmastokatastrofiin ja ajan loppumiseen, vaan siitä, että uskomme velan olevan jotain, mikä täytyy maksaa takaisin (maksoi mitä maksoi). Luulemme velkaa synniksi, emmekä siksi pidä sitä rahoituskeinona.
Ei tietenkään ole mitään syytä kyseenalaistaa Siltamäen huomioita keskiluokkaiseen mielenmaisemaan elimellisesti kuuluvasta normaaliuden kuvitelmasta, jossa joustavaksi venytetty, valintojen maailmassa surffaileva kuluttajaidentiteetti vaatii jatkuvaa statusteollisuutta säilyttääkseen hauraan luokkarakenteen eli pitääkseen yllä kapseloitunutta maailmaa, jossa työväenluokka on yhtä aikaa ulossuljettu ja epäilyttävä, mutta arvaamattomassa moraalittomuudessaan sietämättömän kiinnostava. Toisaalta ei myöskään ole viisasta harhautua juhlimaan Siltamäen kevytkritiikkiä jonain olennaisena poikkeamana mediasfäärissä leijuvasta eltaantuneen boomerimaisesta poroporvarillisuudesta, josta kolumni eroaa lähinnä moralisminsa populistisella nokkeluudella. Keskiluokka ei usko pelastukseen vaan syntiin.
Markus Niemi
Hamara 