Avainsana: moralismi

Keskiluokan haukkuminen on taitolaji

Siltamäki tulee vähätelleeksi keskiluokan pelkoa omasta kurjistumisestaan, sen aiheellista epävarmuuden tunnetta tilanteessa, jossa globaali ja prekarisoituva kapitalismi on sanonut irti fordistiset sitoumuksensa ja jossa palkkatyö ei enää ole yhteiskuntaa koossa pitävä tuotannon järjestämisen tapa.

Jokseenkin voittopuolisesti keskiluokkainen mediamme julkaisee tunnetusti mielellään (ja runsaasti) keskiluokkaisen elämäntavan kritiikkiä, jossa tätä – usein pikkuporvarilliseen mielenmaisemaan kiinnittynyttä – etuoikeutettujen luokkaa moralisoidaan mukavuudenhaluisesta ja näköalattomasta kohtuuttomuudestaan. Tuorein viritelmä löytyy YLEn kolumnistilta Tuija Siltamäeltä, joka on harjoittanut vastaavan tapaista moralisointia aiemminkin.

Keskiluokkaisuuden kritiikki on suosittua. Se on myös osa keskiluokkaisen halun taloutta, yhdessä ja samassa (valkoisessa) laaksossa virtaileva halun uoma: rankaisu-, hallinnointi- ja yksilökeskeistä kapitalismin kevytkritiikkiä. Sen päämääränä ei lopulta olekaan kritisoida systeemiä, vaan paheksua vallitsevaa nauttimisen tapaa katarttisella itseruoskinnalla ja valkopesulla. Tyypillisesti näin päädytään myös, usein piiloisesti, oikeuttamaan järjestelmä, jota ollaan kritisoivinaan.

Ingressissä todetaan raflaavasti, ettei ”[h]yvinvointivaltion tehtävä … ole suojella hyvin toimeentulevia ihmisiä heidän omilta valinnoiltaan”. Kolumni on vetävästi kirjoitettu syyllistämisperformanssi, joka löytänee kaikupohjaa myös (ja jopa ennen muuta) keskiluokkaisten ihmisten suunnalta. Eräänlaisena tunnustusrituaalin avauksena se asettuu mukavasti niin sanotun tiedostavan keskiluokan (tuon keskiluokan parhaimmiston) itsereflektiotalouden jatkumolle. Jakamalla Siltamäen kolumnia tiedostava keskiluokka voi osoittaa olevansa tiedostavaa. Tässä ekonomiassa omien etuoikeuksien tunnustaminen on vallankäyttöä, jolla hämärretään taustalla toimiva systeeminen logiikka.

Kun valkoinen keskiluokkainen subjekti tunnustaa valtavirtamediassa luokkasidonnaiset etuoikeutensa, hän (narsismin logiikan mukaisesti) kiinnittää huomion itseensä ja kätkee valta-asetelman laskoksiin piiloutuvat varsinaiset ongelmat: kulutuskeskeisen elämäntavan taustalla vaikuttavan finanssikapitalismin reaalisen sekä yhteiskunnalliset rakenteet, jotka mahdollistavat muun muassa sen, että etuoikeutettu valkoinen subjekti toimii jopa ”heikompien puolesta” puhuessaan rodullistettujen ja seksuaalivähemmistöjen sekä työväenluokan kustannuksella. (Niin – puolesta puhumisen sijaan olisi ehkä annettava vähemmistöjen puhua itse…)

Siltamäki toteaa suoraan, ettei hänen kirjoituksensa käsittele pienituloisia ja heidän ongelmiaan (jotka hän tietenkin tunnustaa ”aidoiksi kriiseiksi”). Se ei kuitenkaan vaikuta millään tavoin kolumnin performatiiviseen ulottuvuuteen: juuri performanssina Siltamäen teksti liittyy jatkumoon, joka hyödyttää viime kädessä finanssikapitalisteja ja sijoittajavaltaa. Ongelmoimalla keskiluokan kulutuskeskeisen ja mukavuudenhaluisen elämäntyylin näkyvällä tavalla valtavirtaisessa mediassa, vieläpä avoimen moralistisesti, Siltamäen esitys jää kiusallisen näennäiskriittiseksi. Samalla se toimii epäsuorana oikeutuskeinona porvarilliselle ja kurjistavalle talouskuripolitiikalle päätyen näin vahvistamaan luokkavaltaa, jota kuvittelee vastustavansa.

Vaikka Siltamäki esittää yhden kappaleen mittaisen kritiikin kokoomuslaisesta ideasta pelastaa hyvinvointivaltio ”leikkaamalla muun muassa asumistuesta, työttömyysturvasta ja toimeentulotuesta”, kolumnin fokus on varojen yli elämistä ruotivassa moraalisaarnaamisessa. Samalla se tulee vähätelleeksi keskiluokan pelkoa omasta kurjistumisestaan, sen aiheellista epävarmuuden tunnetta tilanteessa, jossa globaali ja prekarisoituva kapitalismi on sanonut irti fordistiset sitoumuksensa ja jossa palkkatyö ei enää ole yhteiskuntaa koossa pitävä tuotannon järjestämisen tapa. Eurooppaan rantautunut sota on luonnollisesti kiihdyttänyt ja aktualisoinut näitä tunteita entisestään.

Siltamäen diagnoosissa asetelma kuitenkin yksinkertaistuu vaatimukseksi mukavuudenhaluisen ja suhteellisuudentajuttoman tuhlariluokan parannuksenteosta. Tällaisena se toistaa talouskuripolitiikan suosimia yksilökuluttajaa (ja julkista sektoria) syyllistäviä latteuksia, joissa velan ja syyllisyyden yhteys muodostaa tehokkaan kombon ja epäilemättä saa monen vasemmistolaisenkin hurraamaan. Itseruoskinnan ja rankaisun halu on leveä ja väkevä virta, eikä kokoomus ole ainoa puolue, joka pyrkii hyödyntämään sitä politiikassaan (uudelleen)koodaamalla sen osaksi talouskuridiskurssinsa pandemianjälkeistä jatkumoa. Ilman yhteiskunnallisen halun virtaa ei olisi ollut mahdollista kääntää edellisen hallituksen (sinänsä monin tavoin vaatimattomia) saavutuksia esimerkeiksi holtittomasta velanotosta – ja siten epäonnistumisiksi. ”Velkakriisi” vei myös tilan ilmastokriisiltä velkapuheen tarjotessa syyllisyydelle kehykset, jotka valtionvarainministeriön ja virkamiehistön auktoriteetti sopivasti konkretisoi. Kyse ei ole siitä, ettemme uskoisi globaaliin ilmastokatastrofiin ja ajan loppumiseen, vaan siitä, että uskomme velan olevan jotain, mikä täytyy maksaa takaisin (maksoi mitä maksoi). Luulemme velkaa synniksi, emmekä siksi pidä sitä rahoituskeinona.

Ei tietenkään ole mitään syytä kyseenalaistaa Siltamäen huomioita keskiluokkaiseen mielenmaisemaan elimellisesti kuuluvasta normaaliuden kuvitelmasta, jossa joustavaksi venytetty, valintojen maailmassa surffaileva kuluttajaidentiteetti vaatii jatkuvaa statusteollisuutta säilyttääkseen hauraan luokkarakenteen eli pitääkseen yllä kapseloitunutta maailmaa, jossa työväenluokka on yhtä aikaa ulossuljettu ja epäilyttävä, mutta arvaamattomassa moraalittomuudessaan sietämättömän kiinnostava. Toisaalta ei myöskään ole viisasta harhautua juhlimaan Siltamäen kevytkritiikkiä jonain olennaisena poikkeamana mediasfäärissä leijuvasta eltaantuneen boomerimaisesta poroporvarillisuudesta, josta kolumni eroaa lähinnä moralisminsa populistisella nokkeluudella. Keskiluokka ei usko pelastukseen vaan syntiin.

Markus Niemi

Kirja-arvostelu: Oma valinta (Ahtiala)

Teoksen kuvaukset seksityöntekijöiden arjesta vaihtelevat innostuneen, huvittavan ja suoranaisen kyynisyydenkin välillä, mikä vastaa paljolti sitä, kuinka ihmiset eri aloilla kuvaavat työtään ylipäätään. Yhteinen murheenkryyni kaikille teokseen osallistuneille on moralisoiva lainsäädäntö ja asenneilmapiiri.

Seksityö on aihe, joka aiheuttaa jo pelkästään terminä hieman närästystä useammallakin suunnalla. On sinänsä kiinnostavaa, kuinka kaksi toisilleen täydellisen vastakkaista ryhmää, heikosti naisvihaansa (tai pelkoansa) peittelevät konservatiivit ja miesvihamieliset feministit, nostivat kauan seksityön yksissä tuumin tikun nokkaan. Nykyään onneksi täydellinen torjunta tulee pääasiassa konservatiivien suunnalta. Erityisesti nuoremman polven feministiset toimijat ovat lähtökohtaisesti ainakin periaatteessa seksityöläisten puolella. Aihetta tutkinut Anna Kontula onkin sanonut hyvin sosiaalisessa mediassa tähän tapaan: ”Olen keskustellut kaikilla mantereilla hyvin erilaisista oloista tulevien seksityöläisten kanssa, ja kun kysyn heiltä, mitä he toivoisivat, että heidän elämänsä olisi parempaa, yksikään ei ole ehdottanut seksityön kieltämistä”.

Päivi Ahtialan toimittaman Oma valinta: minä myyn seksiä -teoksen perusargumentin voinee tiivistää sen melko ilmeisen mutta usein hyvin vaikeasti hyväksyttävän ajatuksen ympärille, että seksityö on työtä, ei sen enempää eikä vähempää. Voidaan väittää, että se on erityislaatuista työtä; tuskin kuitenkaan sen erityisemmässä mielessä kuin moni muu erityislaatuinen työ. Teoksessa useampi eri ikäinen ja vaihtelevia aikoja alalla työskennellyt nainen kertoo työstään, sen hyvistä ja huonoista puolista sekä lainsäädännön ja asenteiden aiheuttamista haasteista. Ilmaisutyyli, työskentelytapa ja seksityön ympärille liittyvät sosiaaliset valinnat vaihtelevat haastatelluilla seksityöntekijöillä jonkin verran, mutta tietyt peruslähtökohdat ovat verraten yhteneviä.

Nimimerkki Susanna ilmaisee tyypillisen syyllistävän asenteen: ”Erityinen inhokkitermini on ´itsensä myyminen´. Kertonee jotain termin käyttäjistä, että heidän itseytensä löytyy navan alapuolelta.” (s. 153). Tämä asenne säilyy usein implisiittisesti silloinkin, kun nimellisesti halutaan puolustaa seksityöntekijöitä. Heidän omasta näkökulmastaan holhoava asenne voi itse asiassa tuntua vielä ikävämmältä kuin avoin ”perinteisiin arvoihin” pohjaava syyllistäminen. Pelkästään ”seksityöntekijöiden oikeuksien” puolustaminen ei olekaan vielä tarpeeksi, sillä jos kiistaa seksityötä koskevasta lainsäädännöstä lähestytään samassa hengessä kuin vaikkapa kysymystä huumeidenkäyttöhuoneista – siis kysymyksenä siitä, minkälainen politiikka on oikeudenmukaista ja tehokasta ”huono-osaisuuden” suhteen – tehdään heti kättelyssä moralistinen ja alentuva oletus, jonka mukaan kukaan ei halua pohjimmiltaan tehdä seksityötä omasta tahdostaan. Tässä kohtaa seksityö jakaa yhä voimakkaasti sen sallivienkin ihmisten asenteita. Toivon mukaan ennakkoluuloton perehtyminen tähän teokseen osoittaa, että lähtökohtaisesti seksityöläisen oman aktiivisen valinnan kyseenalaistaminen ei ole perusteltua, vaikka henkilökohtaisesti kokisi idean seksin myymisestä hyvinkin vastenmielisenä. Meitä on moneen junaan monessa muussakin asiassa.

Seksityöntekijät usein korostavat, että jo terminologialla on ratkaiseva merkitys: ”prostituutio” on periaatteessa neutraali yleiskäsite kaikelle seksin myymiselle, mutta käytännössä se tuo mieleen suoranaisen ihmiskaupan tai ainakin sellaisen seksityön, johon on lähdetty äärimmäisen taloudellisen välttämättömyyden takia. Seksityö sen sijaan on käsitteenä aidosti neutraalimpi. Seksialalla tapahtuu paljon ihmiskauppaa, mutta sitä tapahtuu vähintään yhtä paljon myös siivous-, rakennus- ja ravintola-alalla ilman, että kenelläkään tulee näistä aloista mielikuvaa lähtökohtaisesti riistävinä.

Teoksen kuvaukset seksityöntekijöiden arjesta vaihtelevat innostuneen, huvittavan ja suoranaisen kyynisyydenkin välillä, mikä vastaa paljolti sitä, kuinka ihmiset eri aloilla kuvaavat työtään ylipäätään. Yhteinen murheenkryyni kaikille teokseen osallistuneille on moralisoiva lainsäädäntö ja asenneilmapiiri. Seksin myyminen ja ostaminen on Suomessa sinänsä laillista, mutta esimerkiksi lainsäädännössä kielletty paritus on tulkittu tavalla, joka tekee usein jopa työtilan hankkimisesta haastavaa (vuokranantajan voidaan tulkita syyllistyvän paritukseen). Oma lukunsa on asenneilmapiiri, jonka johdosta vain hyvin harvalla seksityöntekijällä on riittävät voimavarat ja itsetunto toimia avoimesti sen alan edustajana, jonka omakseen kokee. Negatiivisia ennakkoasenteita omaaville lukijoille voi tulla yllätyksenä, että yleensä ottaen seksityöntekijät kokevat työnsä raskaimpina piirteinä mainittujen asioiden jälkeen jatkuvan lakanoiden pyykkäämisen kaltaiset asiat. Vastoin yleisiä mielikuvia hyväksikäytöstä, alan valinneet (itsenäiset suomalaiset) kokevat yleensä ottaen saavansa mittaamattomasti enemmän kunnioitusta asiakkailtaan kuin esimerkiksi myynti- tai hoitotyössä. 

Valitettavasti laaja-alainen paheksuva ilmapiiri yhdessä hankalan lainsäädännön kanssa ei voi olla osaltaan vaikuttamatta myös alalla työskentelevien minäkuvaan. Tätä kuvaa esimerkiksi alan ihmisten käyttämä ”huorarkian” käsite. Huorarkialla tarkoitetaan seksialalla itse työskentelevien tapoja tuottaa erilaisia alan sisäisiä hierarkioita alaan liittyvien stigmojen pohjalta (s. 120). Samoin kuin esimerkiksi vähemmistöjen keskinäinen rasismi, tämä lienee aihe, jota on vaikea ellei mahdotonta nostaa julkiseen keskusteluun, mutta joka voi olla hyvin piinallinen joillekin alan ihmisille.

Seksityötä kohtaan kriittisten tulokulmien tulisi perustua rakenteellisiin tekijöihin. Vanha radikaalifeministinen argumentti siitä, että seksityö on haitallista pelkän ideansa takia (naisen ruumis on myytävissä) riippumatta seksin myyjän omasta tahdosta tai asiakkaan asiallisuudesta, on tavallaan relevantti. On totta, että hyvin harva ihminen pitää kovin ideaalisena seksinä sellaista, jossa raha vaihtaa omistajaa. Toisaalta, jos verrataan omaksi iloksi tehtyä puuhastelua kasvimaalla tai työn tekoa minimipalkalla kusipäisen pomon alaisuudessa jättimäisellä teollisella farmilla, asetelma lienee edes hieman verrannollinen. Sillä erotuksella, että hyvin usein seksityöhön siirrytään juuri siksi, että se voi olla usein paljon mielekkäämpi vaihtoehto perinteisille naisvaltaisille matalapalkka-aloille tai jopa ylipäätään säännölliselle päivätyölle. Täysin eri kysymys on tietenkin prostituutio globaalina ilmiönä, josta suuri osa ei ole tässä mielessä omaan tahtoon perustuvaa. Tällöin relevantti vertauskohde on kuitenkin globaali työelämä ylipäätään; seksityöläisten tilannetta Suomessa verrattuna esimerkiksi globaaliin etelään tulisi verrata suhteessa ylipäätään työelämään näissä eri olosuhteissa. Kaikkiaan seksityökeskustelun soisi perustuvan enemmän kriittiseen kapitalismin analyysiin ja vähemmän moralismiin. Oma valinta ei tuo sinänsä mitään täysin uutta alan keskusteluun, mutta lienee ensimmäisen systemaattinen suomenkielinen teos suomalaisten seksityöntekijöiden arjesta. Sitä voinee suositella kenelle tahansa, joka haluaa saada käsityksen itsenäisen suomalaisen seksityöläisen arjesta ja siihen liittyvistä haasteista. Seuraava uusi askel olisi varmaankin vastaava teos, jossa kuvattaisiin erilaisten asiakkaiden tulokulmaa; tähän käsillä olevassa teoksessa vihjattiinkin.

Olli Pitkänen