Arvostelu: Mikä perussuomalaisia vaivaa? (Jussi Marttinen, 2021)

Vaikka ”Mikä perussuomalaisia vaivaa?” pyrkii varmasti vilpittömästi luomaan vuoropuhelua ”poliittisten kuplien” välille, se tuntuu tosiasiassa pikemminkin pönkittävän niitä. On vaikea nähdä, kenelle teos itse asiassa on tarkoitettu. Ansioituneesta tieteellisestä tutkimuksesta se on kaukana ja vielä vähemmän se lupauksistaan huolimatta kykenee luomaan vuoropuhelua.

Useimmiten enemmän tai vähemmän laadukasta yhteiskuntakritiikkiä julkaisevalta Vastapaino-kustantamolta Jussi Marttisen Mikä perussuomalaisia vaivaa? on melkoinen pettymys, jos ei täydellinen pohjanoteeraus. Toki jo se, että teoksen takakannen esittelyssä mainostetaan ”yritysmaailman johtamisoppien soveltamista perussuomalaisten kohtaamiseen”, ei suoranaisesti lupaa syvällistä yhteiskunnallista analyysiä. Tästä mainospuheesta ovatkin oikeastaan pääteltävissä kaikki teoksen keskeiset ongelmat: yhteiskunnallisten kysymysten ylenmääräinen psykologisoiminen, ylimielinen liberalismi ja epätarkoituksenmukainen tilastojen käyttö. Kun tähän lisätään, että ”kirjan tavoitteena on osoittaa, että perussuomalaisia todella vaivaa jokin, pohtia mikä se jokin voisi olla ja esittää keinoja, joilla Suomen poliittisten kuplien välistä konfliktia voisi hillitä”, odotukset eivät alkujaankaan ole korkealla. Kun tiettyä poliittista ryhmää ”vaivaa jokin”, mutta itse asetutaan ”poliittisten kuplien” ulkopuolelle (tai ei ainakaan julkituoda omaa asemoitumista) ja ehdotetaan sieltä käsin ratkaisuja, ollaan melko tyylipuhtaassa tolkun ajattelussa, jos kohta ääritolkku sentään vältetäänkin. Ja tämä kaikki löytyy tosiaan jo tieten tahtoen harkitusta takakannen esittelytekstistä.

Asiasisältöönsä nähden Marttisen 300-sivuinen kirja on ensinnäkin aivan liian pitkä. Se koostuu oikeastaan kauttaaltaan monotonisesta tilastojen vyöryttämisestä ja sarkastisista välikommenteista niihin. Jopa teoksen kanteen on pitänyt laittaa mahdollisimman teknisen näköinen kokonaisuus tilastopylväitä ja -prosentteja, oletettavasti jonkinlaisen älykkyyden ja neutraaliuden alleviivaamiseksi. Ainakin jatkuvasti esille tuodaan erityisesti juuri perussuomalaisten oletettua tyhmyyttä. Toki kymmenien tilastojen joukosta löytyy aina lukijalle ihan kiinnostaviakin yksityiskohtia, mutta tilastoja sinänsä voi jokainen etsiä itsekin. Niiden analyysi tässä teoksessa on verraten alkeellista ja tarkoitushakuisen tuntuista.

Teoksen olennaisin ongelma on se, että se pyrkii olemaan suhteellisen neutraali yhteiskuntatieteellinen tutkimus, mutta tosiasiassa liikutaan niin sävyn kuin sisällön puolesta poliittisen pamfletin suunnalla. Kirjoittaja väittää esimerkiksi, että ”kirja ei ota kantaa siihen, onko perussuomalaisten ajama politiikka oikeudenmukaista tai järkevää” (s. 10). Samaan aikaan kuitenkin lähes joka sivulta löytyy läpeensä asenteellista retoriikkaa. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa perussuomalaisten ympäristöpolitiikkaa käsittelevä luku, joka on jo nimettykin ”Ympäristömyrkyksi” ja joka päättyy seuraavaan johtopäätökseen: ”Perussuomalaiset tarjoaa ympäristöpoliittisena ydinviestinään, että suomalaisten ei tarvitse tehdä päästöilleen mitään. Se sopii hyvin ihmiselle, joka on epävarma itsestään ja kokee olevansa muita huonompi ympäristöasioiden suhteen”. (s. 154).

En koe millään lailla sinänsä ongelmallisena sitä, että perussuomalaisia haukutaan. Heidän ajamastaan politiikasta on vaikea löytää juuri mitään hyvää sanottavaa, ja Marttisen psykologisoinnit perussuomalaisten mielenmaisemasta pitävät varmasti usein paikkansa. Perussuomalaisuus koetaan yleensäkin tietyllä tapaa nolona; käytännössä jokainen tuttavani, jonka näkemykset ovat selkeästi kallellaan perussuomalaiseen suuntaan, katsoo aiheelliseksi erikseen korostaa, että eihän tässä kuitenkaan mitään perussuomalaisia olla. Ongelmallista Marttisen teoksessa on nimenomaan se, että teoksen motivaatio ja sisältö esitetään enemmänkin tieteellisenä kuin poliittisena. Erityisen ikävää tästä tekee se, että julkisessa keskustelussa hyvin usein viitataan yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen niin voimakkaasti ideologisena, että ei voida puhua luotettavasta tieteellisestä tutkimuksesta ylipäätään. Tällaista mielikuvaa Marttisen teos on varmasti omiaan vahvistamaan, vaikka se on itse asiassa kaukana varsinaisesta yhteiskuntatieteestä.

Vaikka ”Mikä perussuomalaisia vaivaa?” pyrkii varmasti vilpittömästi luomaan vuoropuhelua ”poliittisten kuplien” välille, se tuntuu tosiasiassa pikemminkin pönkittävän niitä. On vaikea nähdä, kenelle teos itse asiassa on tarkoitettu. Ansioituneesta tieteellisestä tutkimuksesta se on kaukana ja vielä vähemmän se lupauksistaan huolimatta kykenee luomaan vuoropuhelua. Kukaan perussuomalainen tai lähelläkään perussuomalaista mielenmaisemaa oleva henkilö tuskin sylkeekään teokseen päin. Tietyntyyppinen yhteiskunnalliselta ymmärrykseltään pinnallinen liberaali lukija varmasti taas kokee sen nokkelana ja oikeellisena. Näin ollen Marttinen lähinnä ruokkii sitä vastakkainasettelua, jota hän nimellisesti pyrkii purkamaan.

Hieman paremmille jäljille päästään aivan hetkeksi vasta kirjan loppupuolella. Marttinen painottaa, että perussuomalaiset ovat sentään olennaisesti samalla tavalla ihmisiä kuin kaikki muutkin ja tähdentää, että henkilökohtaisessa kanssakäymisessä heitä tulisi pyrkiä ymmärtämään, vaikka ei hyväksyisi lainkaan useimpia heidän poliittisia ideoitaan:

”Tuleeko sinulle kiusaus syyttää ulkoisia tekijöitä, kun koet alemmuutta? Sinulla ei ole ollut aikaa kehittää itseäsi, ja mahdollisuudet siihen ovat olleet huonot, ehkä perhetilanteesi, työtilanteesi, rahatilanteesi tai asuinpaikkasi takia. Olosuhteita kohtaan on hankala katkeroitua, joten katkeruudella on tapana kulminoitua ihmisiin. Mitä jos alemmuudentunteesi olisikin jatkuvaa? Miten se vaikuttaisi siihen, miten suhtaudut muihin ihmisiin? Olisiko välillä piristävää nähdä, että muilla menee huonommin?” (s. 296).

Toki tämänkaltainen psykologisointi voidaan nähdä alentuvana. Sitä se onkin, mikäli ajatellaan, että jokaisella on samanlaiset mahdollisuudet menestyä taloudellisesti tai ymmärtää yhteiskunnallista todellisuutta sekä reflektoida omia näkemyksiä ja tunteita. Näin ei luonnollisesti kuitenkaan ole, vaan oikeistopopulistiset näkemykset syntyvät ja leviävät monessa suhteessa täysin ennustettavilla tavoilla. Yksilöt tietysti poikkeavat aina toisistaan ja jokaisen on periaatteessa mahdollista välttää perussuomalaiselle ajattelulle ominaiset sudenkuopat. Sosiaalipsykologiset lainalaisuudet pätevät kuitenkin aina yleisellä tasolla ja siten eri tavoin poljetuksi itsensä tuntevilla ihmisillä on taipumusta reagoida erilaisilla ennustettavilla tavoilla. Tämän tunnistamisessa ja koruttomassa käsittelyssä ei ole mitään alentuvaa, vaikka se kohderyhmästä voi sellaiselta tuntuakin; ainakin allekirjoittanut ymmärtää erinomaisesti, että omassakin menneisyydessäni on monta asiaa, joiden mennessä toisin olisin melkoisella varmuudella luiskahtanut useampaankin perussuomalaiselle ajattelulle ominaiseen loukkuun.

Marttinen ei kuitenkaan jatka kehittelyä pidemmälle esimerkiksi erilaisten perussuomalaisia äänestävien ryhmien erittelyyn ja äänestyskäyttätymisen syiden etsimiseen, vaan tyytyy loputtomaan tilastojen esittämiseen, jonka funktio tuntuu eniten olevan vain perussuomalaisille naljailu. Hyvin toteutettu teos perussuomalaisista odottaa edelleen tekijäänsä.

Olli Pitkänen

1Tietenkin perussuomalaisten näkemysten pitäminen itsestään selvästi väärinä ilman perusteluja olisi alentuvaa. Aiheeseen liittyvistä perustavista kysymyksistä kuten feminismistä, ilmastonmuutoksesta, talouspolitiikasta tai maahanmuutosta on Hamarassa kuitenkin kirjoitettu ja kirjoitetaan jatkossakin pidemmästi erikseen. Tässä tekstissä oletan, että vasemmistoa kohtaan kriittinenkin lukija on tyypillisesti samaa mieltä siitä, ettei perussuomalaisilla ole näihin kysymyksiin yleensä juuri kiinnostavaa sanottavaa.

Tolkun ihminen ja hänen varjonsa

Tolkun ihmisessä näemme itseään onnittelevan liberaalin, joka hämmästelee maailman menoa tajuamatta, että tuijottaa omaa varjoaan.

Vastine Sean Ricksin kolumniin ”Tämän vuoksi tarvitsemme taas tolkun ihmistä” (Yle 18.11.2020)

Aina löytyy niitäkin, jotka kaikesta kritiikistä huolimatta jaksavat puolustaa Tolkun ihmistä. Käsitteen teki tunnetuksi kirjailija Jyri Paretskoi Iisalmen sanomien mielipidekirjoituksessaan vuonna 2016. Samalla siitä muodostui hyvin nopeasti konformismiin ja konflikteja kammoavaan laumasieluisuuteen viittaava meemi. Sean Ricks onnistuu Ylen kolumnissaan rakentamaan Tolkun ihmiselle harvinaisen naiivin ja typerän puolustuksen.

Ricks esimerkiksi huomauttaa Tolkun ihmisen ymmärtävän, ”että Suomi on meidän kaikkien maa ja joudumme kohtaamaan toisiamme päivittäin kadulla, ruokakaupassa, muovinkeräysastialla tai lenkillä”. Lisäksi Tolkun ihminen tietää elämän olevan ”useammin sekä–että” kuin ”joko–tai”.

Yleisen Tolkun politiikan lausumattomien edellytysten mukaisesti tällaiset latteudet jätetään sopivasti täsmentämättä. Ricksin kolumnia lukiessa onkin hankala välttyä vaikutelmalta, että koko Tolkun ihmisen puolustus tuotetaan oudosti kaiken kattavan trivialisoimisen kautta. Tekstin liberaalin alentuvan ja teoreettisen metapositionsa kätkevän puheen yleistykset ja mutkien oikomiset ovat sitä luokkaa, että relevantit poliittiset jakolinjatkin näyttäytyvät jonkinlaisina porvarillisen individualismin mukaisina kuluttajavalintoina. Toinen tykkää riisimuroista ja toinen maissihiutaleista, Tolkun ihminen kenties hiukan molemmista – tai ainakin hän jos kuka ymmärtää, ettei muropaketin valitseminen voi olla este vaikkapa yhdessä saunomiselle!

Ricksiä on jopa kiusaus lukea freudilaisesti vastakarvaan. Hän huomauttaa painokkaasti: ”Tolkun ihminen voi tuijottaa syvään peilikuvaansa ja kysyä: Olenko varmasti oikeassa? Puhunko sellaisen tiedon varassa, mikä [sic] miellyttää minua eniten?” Kuitenkin juuri (liberaalin) peilikuvansa tuijottaminen voi tässä kohdin muodostaa Tolkun ihmisen suurimman ymmärryksen esteen. Mistä muustakaan koko luomuksessa olisi kyse kuin liberaalin subjektin triviaalista itseonnittelusta, joka eleessään kätkee sen poliittisen todellisuuden, että asioiden tahdotaan olevan kuten aina ennenkin, koska ne ovat aivan riittävän hyvin?

Arkisessa kielenkäytössä ”peiliin katsominen” ymmärretään toki usein osoitukseksi kriittisestä itsetuntemuksesta. Toisaalta peilaaminen muodostaa jo varhaislapsuudesta lähtien yhden keskeisistä keinoistamme eheän egon rakentamiseen ja siten uhkaavalta toiseudelta suojautumiseen. Peilikuvan tuijottaminen voi merkitä rehellisyyttä, mutta myös pyrkimystä hallita todellisuutta ruumiinkuvan kautta. Lacanilaisesti voineekin todeta, että ei ole mitenkään sattumaa, että yksi ja sama ele – peiliin katsominen – on osoitus paitsi itsetuntemuksesta, myös sen persoonallisuushäiriönä ilmenevästä puutteesta ja kieltämisestä. Tämä imaginaarinen vastakohtien vuorottelun logiikka pätee julkisessa poliittisessa puheessakin, jossa ”kaikki” näyttäytyy hallinnoitavana totaliteettina, minää vastapäätä olevana kohteena, johon minä vuoroin sisällyttää ja vuoroin on sisällyttämättä itseään.

Poliittisena puheenvuorona Ricksin kirjoitus päätyykin lähinnä uusintamaan kirjailija Jyri Paretskoin tunnetun avauksen vuodelta 2016 sisältämiä naiivisti artikuloituja ongelmallisuuksia. Paretskoin mukaan esimerkiksi ”Tolkun ihminen haluaa, että yhteiskuntaamme sopeutumattomat käännytetään takaisin, mutta osaa myös antaa arvoa niille, jotka kotoutuvat ja osallistuvat yhteiskuntaamme sen täysivaltaisina jäseninä”. ”Yhteiskuntaamme sopeutumattomat” on tässä (epäilemättä) kirjoittajan intentioiden vastaisesti, mutta liberaalin eetoksen julkilausumattoman ideologian mukaisesti, ymmärrettävä kaikessa antagonistisuudessaan: ne, jotka eivät suostu tulemaan tolkullisiksi eli hyväksymään liberaaleja arvoja ja kapitalismia.

Lauri Snellmanin kontekstualisoinnissa Tolkun ihminen näyttäytyy esivalta-autoritaristisena luomuksena, joka ”on valitettavan tuttu suomalaisille”:

”Valtaapitävät väittävät edustavansa ’kansan kokonaisetua’ eli konsensusta. Rationaalista kokonaisetua eli ’tolkkua’ kannattava ’tolkun ihminen’ taas alistuu ylhäältä tehtyihin valtaapitävien päätöksiin eikä kyseenalaista niitä. Moniarvoinen kansalaismielipide on taas joukko ’kuplia’, ja vallan riitauttaminen nähdään vaarallisena anarkismina.”

Snellmannin mukaan ”kolmipuoluejärjestelmän progressivismi / uusliberalismi / äärioikeisto muodostuminen” ja ”globaalien kansalaisliikkeiden leviäminen” työn ja pääoman ristiriitojen kärjistymisen ohella kuitenkin ”lisäävät moniarvoisuutta ja nakertavat konsensuksen pohjaa”. Tolkun ihminen alkaa vääjäämättä vaikuttaa vanhojen huonojen aikojen pahalta muistolta.

Tolkun ihminen onkin ennen muuta liberaalin ja uusliberaalin, teknokraattisen asiantuntijavallan symboli. Ricksin kaltaisten puolustajien puheenvuoroissa näemme sen ihmettelemässä maailman menoa ja ennen kaikkea omaa kääntöpuoltaan: rationaliteettinsa luomusta, rasistista ja populistista trollaajaa, joka vain hyödyntää yhden ja saman Tolkun ideologista potentiaalia, mutta tekee sen läpeensä kyynisesti.

Siinä missä Tolkun ihminen on konformistinen, auktoriteettiuskoinen ja salaa ylimielinen – onhan hän aina kiihkoilevien ”ääripäiden” ulkopuolella ja siksi järkevä –, yhdistyvät nämä piirteet häntä vastapäätä asettuvan trollin hahmossa eräänlaiseksi liberaalin järjen kriisioireeksi. Tolkun ihminen on trollin edessä lopulta aina aseeton, sillä kyse on hänen omasta varjostaan. Marko Ampujan ja Mikko Poutasen mukaan

”[t]rollauksen yhteiskunnallisen taustan muodostava auktoriteetin kriisi on kehittynyt keskellä sosiaalista ja taloudellista eriarvoistumista, aiempaa kilpailullisempia työmarkkinoita, tiukentuneita sosiaaliturvaehtoja ja pelkoja kokonaisten toimialojen työpaikkojen katoamisesta kapitalistisessa globalisaatiossa ja ilmastonmuutoksen aiheuttamassa tuotantorakenteen muutoksessa. Länsimaiden hallitsevat eliitit ovat vastanneet näiden kehityskulkujen aiheuttamaan sosiaaliseen tyytymättömyyteen lähinnä vetoamalla tarpeeseen tehdä kilpailukykyä vahvistavia rakenneuudistuksia, jotka kuitenkin lupaavat markkinamenestystä vain harvoille”.

Kun valtiollinen politiikka sidotaan talousohjelmiin erilaisin poliittista liikkumatilaa rajoittavin budjettikurivelvoittein ja välitetään ylhäältä alaspäin eliitin muotoilemana vaihtoehdottomuutena ja pakkoina, ”joiden toteutumista maailmanlaajuiset finanssimarkkinat ylimpänä auktoriteettina edellyttävät”, näyttäytyy Tolkun ihmisen vaalima ”yhteisen asian” konsensuspolitiikkakin pelkkänä valmiiksi käsikirjoitettuna teatterina, mikä edelleen luo otollista maaperää ”poliittiselle trollaukselle yleensä ja oikeistopopulistisille viestintästrategioille erityisesti”.

Näin Tolkun ongelmana on, että pyrkiessään ”ääripäitä” hallinnoivaan synteesiin se itse asiassa yhä uudelleen edellyttää, uusintaa ja affirmoi yhteiskunnallista jakautumista kiihdyttävän järjestyksen. Tolkkuun vetoaminen käy sitä epäuskottavammaksi, mitä selvemmäksi käy nykyisten eliittien kyvyttömyys vanhan vallan ja konsensuksen ylläpitämisessä.

Tässä mielessä Tolkku on osa uusliberaalin vallan harjoittamaa julkista diskurssia, jossa eliitin etu saadaan näyttämään kaikkien yhteiseltä edulta. Kun tämä diskurssi nyt murenee, olemme varsinaisen orgaanisen kriisin kynnyksellä: yläluokan impotenssi osoittautuu paljaaksi tosiasiaksi oikeistoradikalismin meemejä ja trolleja suoltavan halukoneen elinvoiman edessä. Tolkun ihmisen osa on toimia idioottina, joka ”ääripäiden” kritiikissään pelaa itsensä politiikan ulkopuolelle, mistä hän ei kuitenkaan löydä kaipaamaansa konsensusta, vaan pelkän atomisaation ja ”vapaiden yksilöiden” välisen loputtoman kilpailun paljaat ja raa’at realiteetit. Peiliin katsomisesta ei ole apua, sillä näky on kurja ja vieras.

Konsensusvallan symbolisen auktoriteetin katoaminen on seurausta vallan säilymisen edellytykset turvaavasta yhteiskunnallisesta kehityksestä, jossa Tolkku on vähitellen muuttumassa Tokkuraksi. Eipä ihme, että yleisen järjen puolesta saarnaaminen on paitsi epäilyttävää, myös jossain määrin epätoivoista, sillä Tolkun myötäilemisestä ei suinkaan seuraa liberaalien arvojen paratiisi, vaan systeemistä kriisiä kuumentava tervahauta, joka yhteiskuntaa jakavana voimana tuottaa Tolkkua kaihtavaa vierautta, sotaa ja regressiota.

Orgaanista kriisiä ei ratkaista annostelemalla eri tavoin farmakonia, joka sen on synnyttänyt. Tolkun muovaama järkeily ruokkii enenevissä määrin oikeistoradikalismin suosimia kyynisiä poliittisia strategioita ja sortuu toiveajatteluun, jolta puuttuvat kaikki edellytykset uudistaa länsimaiden poliittista ja taloudellista kehitystä ohjaavia rakenteita.

Markus Niemi